Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20 munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa, minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin piti kauppahuoneelle jättää.

Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta, muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho Vesainen, joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut, ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan. Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin, sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia — niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen, mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava, että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu suomennettuna:

"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta. Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N., Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii. Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion. Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise. Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin. Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".

Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen, sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku kaikkiaan olisi ollut 200. — Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.

Käsikirjotus sitte jatkaa:

"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi. Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella, niihin ei ruotsalainen päässyt."

Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki, menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.

Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä; sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa "Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

* * * * *

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata. Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina, jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on, etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta, ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea vahingonteko viholliselle, vaan — kenties — määrätty asia: Lapin seikkain järjestäminen toiselle kannalle. — Mitä Vesaisen varempaan retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus, jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava; semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle Iivana julman ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki, joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi. Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen, rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan. Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään vangiksi otetun, Ahma nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä, s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä — mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita näissä retkissä on runonteolle tarjona.

Toinen yö Nurmensätissä.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt, vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi, ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan, puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella. "Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen, mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli — passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin, varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D. toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme, suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut: kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa, niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava, saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä hopusti kuluisi.

Nyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska se ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi matkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja jätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja sitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois, kulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut mitään puhetta.

Niin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun kuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen minuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen virkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä epäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei kertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti myöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat tarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa à la russki.

Stanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin heidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä kyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan, niinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen, kuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin viimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että aikaisin aamusta lähettäisiin.

Hra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen niistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin Baranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli muuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli muassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili sitä hyvin ahkerasti — se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä oikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki menneen-öiselle vuoteellemme.

Vaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää; kovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin olin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä mahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti huoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa määrässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä kohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan kuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen seinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan nukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen ulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen akkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli naali (canis lagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen kun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten huoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi nyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa, päästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä lailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän ajan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon uuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan ulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi eläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja katsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti peljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni otus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki, uros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli katsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia kohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella palasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman hiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta; vaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi, ja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä taas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.

Jo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti odottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin, kuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa edeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan aikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani vielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki suunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri aamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta, jossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä tavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon minua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin muistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen oli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen josta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin olisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki koko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei erittäin kehuttava loppu ilolleni.

Kuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista kiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki yritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka kautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä tiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini, isännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken takaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja menin varovasti ulos.

Oli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei voinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein huippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun merelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta kiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä oli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain ja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin. Saadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen oleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan vaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven kiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen miehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin kohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa pyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen makaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen kimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä valveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa useoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni palasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen valveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja hypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun sen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti, ja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen perästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen vämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin yksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva, ettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada muuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle, jolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä oudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja sittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä Dahlin taloon.

Täällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta hra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta pitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin matkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi hänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte riensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni oikein selville saanut.

Kun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle, oli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä heille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin kohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin viiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti. Kevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset asianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja täysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja naalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman tahtonsa ja taitonsa mukaan.

Nurmensätistä Jaakobselvaan.

Matka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta penikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa kalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean sadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on katkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet juoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita käytetään haminapaikoiksi.

Ensimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on Peuravuono (venäjäksi dolgaja gubaa), johon Petsamon suulta tulee runsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9]. Vuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan soukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu kahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen länsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon vesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista tannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat molemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin että ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea ulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä kuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla asui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä yksinäinen Suomen mies, eräs Seppälä Kolarista; heillä oli yhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei. Sisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä Trihvananjärvestä läheltä Petsamoa.

Peuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin katsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut syönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova nälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa, vaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä tahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei minulla vielä ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin toisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee väärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten sain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut, vaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon nukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.

Peuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet sisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat telttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23 ruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla, he jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten, vaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin ja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja mustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen sitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan vaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan "loutteeksi", konttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen puolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle. Tarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon pohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen, maito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani leivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja tyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä rippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni sietänyt liiallista huolehtimista.

Peuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan kapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan yhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin paljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin matala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan siitä kahloa poikki. — Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi, että taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita Kuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on liian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten venäläisten haltuun.

Lähin vuono Peuravuonosta länteen päin on puolen penikuorman päässä

Suolavuono, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi kutsuttavan "hasarnoi gubaaksi". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin kallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka suu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee pieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka edessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa ei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia autioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku aika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia. Metalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.

Tässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä puoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa eteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.

Stolbovanlahteen. Se on pienoinen, suoraan etelään päin painuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja pituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku kapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri paljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi kaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka, niihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän loivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina kalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi tulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä yli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut ketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi kerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa yhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis suomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla ostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1 lehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa jo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on Stolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle päin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa "laassaa" eli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä on mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen saaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä että se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella kuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi jähtiä.

Stolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan päässä rajajoelta.

Lapinmutkan pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs norjalainen kauppias Osk. Knudsen, ja eräs suomalainen; niillä on joitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä kesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää kohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan kuljimme suoraan.

Jaakobselvaa kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme kuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan täytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki, laskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen venäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle on rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta taas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä rakettu kirkko, "Oskarin kappeli". Kun niemen kaitaisen kannaksen yli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki rannalla seisoi 6—8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta (ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku puolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin yksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon venäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä norjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin kapea — eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole — että muutamalla aironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei norjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.

Ne lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet, olivat kaksi veljestä nimeltä Jouna (Joonas) ja Piera (Pehr, Pekka) Nilsen. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen huonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka teki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea ruplaa. J. purskahti nauramaan. "Onko siinä liian vähä? No pannaan 25 kopeekkaa lisää". J. taas nauramaan. "No mutta veli kulta, kovin mahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?" J. vain yhä nauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle, vakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti rahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja niin erkanimme.

Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.

Sittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta norjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä aineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu alue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian vähän?

Niinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt yksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän Lapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä ja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen päin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään päin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik. etelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen, josta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti toiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara alkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea Petsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan sekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa. Koko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.

Jos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä pyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä sen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä hankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää, että tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen kautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos kohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki siellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä rannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen vahvikkeen ja tuen.

Mutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella on osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin verrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on niin niukka kuin suinki.

Mainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o vastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o korvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta, mikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa sanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta ja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin tullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen mainitsevat.

Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta. Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää, niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-virstasta; vaan molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut vuonojen pohjassa arvokkaita — ei tosin maalaatunsa tähen, vaan senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja vasta 5—6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik., ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat, joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, eivät tee edes 12 neliövirstaa, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva, kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5, Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa olemaan pienempi kuin Rajajoen alue — tosiaanki ensi kuulemalta kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik. metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on: 1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella, koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin, johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon, jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet, vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat yhenveroiset.

Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?

Valitettavasti, niinkuin näemme — ei mitään.

Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595, jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826 tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia — vähempi osa kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) — vaan yliherruutta vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin, että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa, ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].

Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin. Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen, ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä jäämereen! Kumma olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.

Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan asti!

Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava kummanki perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä molemmasta vaatimuksestansa, täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa osota.

Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla, voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa, jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita, on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun, toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu, kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat vakinaiset asukkaat koko rannikolla.

Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä. Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40—50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes jossaki määrin on poistettava, tulisi näitten paikkain välttämättä kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat alueensa joutumista Suomen alle.

Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla, näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan, ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten Nurmensättiin. — Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.

Ikävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä, että maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se rannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun rannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan monta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä nousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja v. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia harvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä perhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia Paatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää tuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen että Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen Nuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain teki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis silloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20—30 asui meren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia oli lähes 600:

    Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla
       suomalaisia arviolta …………………………. 100.
    Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. … 70.
    Jaakobselvan ryssät, arv. ……………………….. 10.
    Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ……………….. 10.
    Stolbovanlahessa, suomalaisia ……………………. 11.
    Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. ………………….. 4.
    Petsamossa: karjalaisia …………………………. 87.
         " ryssiä ……………………………… 87.
         " lappalaisia (luth. usk.) ……………… 35.
         " norjalaisia …………………………. 15.
         " suomalaisia, arv. ……………………. 5.
    Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. .. 70.
    Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv……………….. 10.
    Pummangissa: suomalaisia ………………………… 183.
    Kervanassa: suomalaisia …………………………. 50.
         " norjalaisia …………………………. 3.
    Vaitokupassa: suomalaisia ……………………….. 40.
         " norjalaisia ……………………….. 16.
                                                   Yhteensä 806.

Muutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei ainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun esm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet 168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen 150.

Silminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään on ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa järjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai entinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että ainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin luultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin jäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta vain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa; siis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan olisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut syntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä onnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.

Vasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet siis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin papin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme Jaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat luetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia (luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian vähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän vaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen halukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_ aivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää rantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat jokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa paljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat autiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen mukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta, jos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä ja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan löytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset riidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin. Tosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen itäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin, vaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä siihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki kohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä kuin kartta näyttää. — Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella Vaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet ulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi saada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen joku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan kaksiki), nimeltä, jos en erehy, Karpion pahta.

Vielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä rannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti esm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja ja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin isosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu kannattavaksi. Eräs karjalainen, Elias, viralliselta sukunimeltään Kondratiev, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti olevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle Pietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.

Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.

Sittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta, joiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan jonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä vähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista, minkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus jäämeren rannikolla paljaan nautinto-oikeuden nojassa, vai tapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. osittaisen eli täydellisen omistusoikeuden perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä vailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä tekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat saada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että puheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla, Sillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu toisen alueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä omalla alueella, keltään lupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis jälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.

Väärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä tarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä rannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta itään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan alueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei voi olla eri mieltä.

Yleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön (reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme nykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut. Mitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan kaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei ajatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain lännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että niitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain vaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet kulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella sentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi koitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa ja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei huolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään muuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa esm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: "nykyiseen itärajaan tietenki", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.

Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" — näin on ilmeisesti ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain, traktatein, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä, ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa oikeastaan oli.

Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet sekavampia kuin moni ehkä luulee.

Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G. Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku 50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt, ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.

Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa. Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.

Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841, 5 vihko, siv. 59: "— — Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan; tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet (s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat, ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian, Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan alle."

Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2) niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3) niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta, kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota riidan-alaista keski-aluetta.

Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että kesällä 1595 — rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta — valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan: Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten "Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa jäämeri.

Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.

Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä, ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee kappaleen matkaa lännen puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen keski-alueen kokonaan piti tulla Venäjän alle — arvelu, joka sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.

Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on siis liikkeelle pantava.

Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä, norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.

Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu. Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan keskivälillä? Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli Maattimuotka; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa, muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].

Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että rauhakirjassa vasituisesti mainitaan Varankia rajan pääksi ja 2:o että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat, pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä paikalla seisoisi Varangin vuono (Varangerfjord), sitte ei olisi paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen, ainaki etupäässä, maata, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä (Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2 painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18, jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta 1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868, ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä (Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta, nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita, ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata, näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan, jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä, kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen (icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava, että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki. Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono (lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut, johon siten Petsamonvuonon molemmat rannat olisivat kuuluneet. Kun nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan liiallisista vaatimuksista.

Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt Kuusamossa ja Kuolajärvellä.

Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin, ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin hävitystä. Sovinnollistenko seikkojen tähen näillä seuduilla pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli — jumalanhuoneen polttaminen? Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.

Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon, että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen; voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin Muotkaan?

Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven
kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki
Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen
Täyssinän rauhakirjan kanssa.