Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: "Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle."

Potseikasta Vaitokupaan.

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista, joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia Goebelin, jonka kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä 1879, ja usmanalaisen karjalaisen Jepifanovan, jonka kanssa samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin Supuskan (ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu 10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on Skorbähha guban lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata; se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä, vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin Karpion pahta nimisen korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään. Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista kuljettamassa, nimittäin valaskalaa. Kala oli kiinnitetty laivan kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin kohallaan pysymään. Sen nimi oli Gratia ja se oli yksi niistä kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi, liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää. Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä maannut kuka tiesi kuinka kauon. Malici muuten tahtoi väittää, että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia kollisioneja voidaan karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu, joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni goaskem-njarga, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä, vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä, Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa. Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä — toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy, kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti, länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop. Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.

Vaitokupa ja Kervana.

Vaitokupa, venäjäksi Vaideguba, lapiksi Aidevuodna (Aitavuono), on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa. Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja "epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, Pihlfeltille, joka täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P. oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P., vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5—6 huonetta paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa — asia, josta kyllä sietää mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan toiselta kauppiaalta, Bernh. Sehlströmiltä, kylässä oli yhteensä 12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9 lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2 pienempää venettä. — Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2 löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä, yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle 500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki. Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin Kervanaan, jota tulee kolmisen virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana, jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk. Sunin talossa — josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty kahvittamatta — on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista 3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä. Ulkopuolella kylää on Lunnisaari niminen pieni luoto, josta ei kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle haminalle. — Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham Rikinän eli oikeammin Reginan, joka eilisiltana oli Vaitokupassa saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän, joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk. ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella vielä oli laajat — lumikinokset.

Pummanki.

Pummanki — ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin kirjotettavan — on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin 10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa. Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40—60 penikuorman päästä, kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle. Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla, joista pohjoisen nimi on Muotkan perä, eteläisen Haminanperä. Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea vaara, Haminantunturi. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki, joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti, niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme: koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea. Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi terveisiä. Toisen näistä, Kuoringin talon pojan, tapasin ja sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti Kukkeaa eli Kallunkia, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan. Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella oli turvemökki, jossa erään rautio Ahosen leski asui. Häneltä oli mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat — samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan! Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin. Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi 28-vuotias ja nainut, nuorempi 5—6 vuotias, syntynyt isän kuoleman jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin sivumennen niityn laidassa komeoita Trollius-kukkia, useoita ranunculus-lajeja ja umbellateja, cornus svecican, muutaman punaisen alsinacen, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,
Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.
Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.
Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.
Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.
Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,
J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.

Pummangista Nurmensättiin.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin. Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki Sunnari pnolikasvaneen poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K. Wenberg — sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä 1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa, myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa 6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa olla Haabrandsnäs, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme Maattivuonon (Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on. Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi, sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta ja asuinrakennuksia — se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8—9 illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa kuulusain Haaneian saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi kutsutut Han- eli Hen-öarne, meidän kartoissa arvaamalla pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen. Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs Kuikansukuinen lintu, Lunni. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää, tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita lintuja myöski haahkatelkkä tavataan. Lintujen pyytämiseen ei kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa; lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia. Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10 osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12 vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt 30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet, osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90 kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. — Itse korjattava heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200 leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua, ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän talviheiniksi.

Nurmensätti, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella. Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä, pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen, vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään" kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen — joka ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi, käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään. Kauppias oli nimeltä Anton Dahl, syntyisin Norjasta, vaan nykyään asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä. Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija — frouva lasten kanssa makasi porstuan toisella puolen — jäin mielihyvälle taloon, jossa hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin, s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies, oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.

Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä, karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki. Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi! Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p. heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen — sillä vuono kulkee länsi-etelään päin — ja kun vuonon suu on aivan lähellä Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat, on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50 sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli arvaten 8—900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi; levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni lahti, Iivananmutka, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen, toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, Trihvananniemen kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan Parkkinaksi ja johon luetaan näiltä paikoin pari neljännestä — vuonon koko pituus on 1 1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat, vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4—5 syltää korkean mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi, vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä, ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

Karjalan kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi perustajani sanottiin paikalle tulleen 12—13 vuotta takaperin, siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki, Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla, näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia — nythän oli pyhä, siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin olevan Mikulainen. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa, vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli, alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä, kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis. Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, Knjäsuhan joki, joka tulee penikuorman päässä olevasta Knäsään järvestä; Karjalan kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan Manasterin kyläksi, syystä että kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari — Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16 taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan Trihvanantunturiksi, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen, jyrkempi ja korkeampi vaara, Ristitunturi. Kylä on samanikäinen kuin Karjalan kylä eli 12—13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen, eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä," mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?" "Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot, joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.

Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla, mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia, enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla, sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla. Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa; harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista koetin jotain vuosilukua löytää.

Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja. Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla, sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.

Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että "kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." — Tässä johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa; kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen, vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene senaatori (!)"

Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle ruplan setelin — miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10 kopeekkaa — vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään, ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa — enempää ei nim. talossa löytynyt.

Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas Nurmensätin satamaan.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen, mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia, sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni, että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin varsinaisella löytöretkeiliällä.

Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain, ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:

Koltan kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2, vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia, s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä arvata noin 70 hengeksi.

Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen itä-puolella.

Manasterin kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87 henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa soutuvenettä.

Karjalan kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16 lehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin 80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on luullakseni vähän isompi snjokkua).

Kun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan pienen haarajoen, Kakarkan, suulla.

Kakarkan kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista (lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka ja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.

Parkkinan 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja vasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra Dahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.

Iivananmutkan 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin 4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen talon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.

Trihvananniemessä oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui 18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä noin 40 lammasta. — Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään, niinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.

Koko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin 300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70 kolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä 1 suomalainen perhe.

Vielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4—5 penikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko Petsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä ja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta paljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14—15 kruunua syllältä; halot ovat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea vaara, Oleni gora eli Porovaara.

Sutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka tänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat kesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle. Sama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan etelä-Varanginki rantaa.

Petshingin luostari.

Petshingin eli Petshengan luostaria on suomalaisilla erityinen syy muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää, luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä muuan sana sen muistoksi sanottu.

Luostarin perustaja oli eräs Trifan eli Trifon niminen mies, kotoisin keski-Venäjältä — Novgorodista eli Torshokista. Hän oli aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon, hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia. Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, julma nimeltä, v. 1556 antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa olleeksi.