Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89 vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin 800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5 "vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta soutuvenettä.

Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40—50, venetten: 3 vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi, niinkuin tulemme näkemään.

Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka Marjavaaraa, Kuusamolaista Tuomas Törmästä ja Ruijassa syntynyttä Juhana Aaprami Arpelaa, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne. Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen veljensä Salomon Arpela, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864. Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa, ei ollut Pekka, vaan Salomon — mahollista kuitenki että hänellä oli molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen, että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla, jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi tästä seikasta varman selvän saada.

Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta. Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.

Elämä jäämeren rannalla.

Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla kalastaminen. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä, vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin sattuva lauseparsi.

Katselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.

Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista, pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. vämpöörejä, joka sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä sanotaan taunista tauniin 7—8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k. troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5—700 kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta tulleilta kalastajilta.

Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. lyysterpooteja, norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka, sekä pienempiä soutuveneitä, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa. Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi" (norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä 5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan träkiksi (norjan drseg).

Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan hansnöörillä. Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma, jota sanotaan kaalaksi ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100 syltää pitkä — sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään; sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki, "vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1 kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.; onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr. 20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan "kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.

Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä, liinalla, eli niinkuin ryssäksi sanotaan jarussalla, kysytään suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee. Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan "pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta "pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20—30, vaan usein 40 ja joskus 50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis 3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3—4 korttelin pituiset tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan, vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu tupuli, s.t.s. Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä, lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää, varustettu luudantapaisella kepakolla.

Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100 syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.

Turska (gadus morrhua) on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista, turskan-sukuista kalaa saitaa (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti, paitsi syksyisin verkoilla, varsinki sokkunuotalla. Tämä nuotta on neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.

Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa hyyssää (hysen l. kolja, g. æglefinus), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään. Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan talteen.

Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta; siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin paltaan (hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana kalana, kammeliaan (pleuronectes flesus), tainarin (anarichas lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus 5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5—6 leiviskää. Tainari on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi" (hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu "istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: holkerin. Holkeri (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä. Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta, joka ei ole 80—90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä; tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään. Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4—5 tynnyriä maksoja.

Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin, pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat lohen ja valaskalan pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100 ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7—800 kruunuksi, vaan esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700 markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa. Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa, Tönsbergiläinen Sven Foyn, joka keksi omituisen keinon harppunan heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.

Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia, ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat joko pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan jälleiksi (norj. hjaeld), taikka suolataan suolahuoneissa. Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan, sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.

Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o. kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan; jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.

Maksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin että keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät ne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat keskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää noin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin siis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun puuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2 leiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale kolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi liika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan tilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan neljättäsataa turskaa (v. 1876—8 esm. 313 kapp.). Maksoista kauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta saadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen hinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan maksoja.

Se pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään käyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole. Venäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta senkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa että hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos ulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset kyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä suvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja vievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia tupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, "tekevät tappelun". Saidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt oikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm. Pummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi ainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.

Kalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari kuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä pakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin jäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin äkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin jäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy — seuraus tuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan ja Lapinniemen rantaa — ja ilman-ala meren rannikolla on paljo lauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla vähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää, varsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä, niinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä aikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta ja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt veneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja keittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet mukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi hoitaa.

Mutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee se myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan toisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri, että esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin ylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä, saadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen toistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että turskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30—50 pookaa, saadaan pienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun hansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei ole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja sievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin matkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän keväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä yhtenä vuorokautena olivat saaneet — hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet eivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein kala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni — niin tiheässä kaloja meren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei syötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja, joita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta kaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan koukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut. Luulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.

Aina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että saadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa Ahti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla korvatuksi.

Tässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti pyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki kun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan suunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä Kuusamolaiset esm. lukevat 2—300 kruunua, jolloin he ovat olleet kolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin. Jos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua, tekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3—400 kruunua, siis noin 500 markkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se kestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja siksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin noin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko vuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi. Osotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon mainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka ja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi 40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250 markkaa.

Kalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä elämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu. Löytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan perällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen yksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään tuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki karjanhoito ja niittyviljelys. Hyvin harvassa on jäämeren rannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki yksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki. Suurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan joku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla on Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään hyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin joku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon kuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään hyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti häiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja sikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on halkojen hakkuu ja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille. Että haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää kun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa noussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi. Länsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista, niinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista jotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä mikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin yhellä jonkumääräinen maanviljelys, toisella lintujen pyynti, kolmannella turvetten keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua enemmän aina paikallansa.

Jos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja taloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella vuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400 markkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä ansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta muusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä arveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa omistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.

Kovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään on, että 5—6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden päähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen ja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa parhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.

Tässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että kalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla — jos luotuamme yleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan — näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä kuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain hinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin, 2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä 1 rupla 20 kop. viekosta[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain olevan: turskista 40—50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta; maksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1 tynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa on varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki määrin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa keväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes kahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy, nousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut: Thauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12 ruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin tosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut 18, 19 ja 20:ki ruplaa.

Syrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan. Voista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15—20 kr. syltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski poimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan 18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja ryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten ruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän oman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon ilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.

Talvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä kuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin tilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono kala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole tulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri kyllä ei ole jäässä, vaan kaikki — liike vesillä on mahoton siihen aikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa usein peittävän sakean "konnon" eli sumun tähen. Suurena esteenä ulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt on joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan taa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen kuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee vaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika yhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki pohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan kaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä varmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven aikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne lukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin, ovat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi tule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa määrässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut kerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla valtatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.

Postikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin hidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm. kirje Vesisaareen, joka vain on 5—6 penikuormaa Suomen rajalta, viipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin Amerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan; Kuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen sitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa ennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja sitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.

Kovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä. Varjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan musta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon näkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää on pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei taivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen tiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo, milloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että, niinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa juuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa vielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan kun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan, ottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä laajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi varustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen matkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren rannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun sanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain kulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.

Tietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee olemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän rasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan pohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus yön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina kolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut hämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla silloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.

Uuran rukoushuone.

Uuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä varta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun. Se oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen historia on lyhyt, vaan surullinen.

Keväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi, päätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä hankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset suostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena vuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin kokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa kollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten arveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin seuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin kollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon. Siitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja uuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa 4 ruplaa, vaan tottapa "kipparit" eli satunnaiset pyytömiehet, joilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet maksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.

Rakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle Maurits Bergströmille, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus osotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut metsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874 kävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta — sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei edes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.

Yksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä, että hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman, piti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä lienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa. Bergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka kiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä lähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle ryssälle nimeltä Filipoff, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan kirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen mies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä ei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan. Rakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen nelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä, kolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain mökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion puoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut paikkakunnalle kaunistukseksi.

Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa. Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme saatavana.

Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.

Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.) vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p. Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin täällä: toinen, nimeltä G. A. Turunen eli Torvinen, oli aikanaan kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä oli vämpööriki; toinen, G. H. Kaikkonen, vielä aivan nuori, oli käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo Uusitalo, Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti purrut, sekä Matti Halonen ja hänen vävynsä E. J. Lahenperä, joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.

Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken, elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt — Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden Kilttinän autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä — suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.

Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla. "Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat, "niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista. Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80 penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan, että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik. — matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16—17 penik. — ei kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4 penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.

Erään Saanivuonolaisen Heikki Mikkolan ja hänen appensa Salomon Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa. Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan, ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan "lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta. Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä, oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset, lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.

Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa Dionysusta, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat veneemme perille siirretyksi.

Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.

No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa — eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta kuin pieni pirtti ja navetta — oli hyvin ystävällinen. Heti sisään tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön. Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda. Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat Mikkolalla jo oli valmiina.

Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen, itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta — hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis; nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle. Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.

Noin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa. Päivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota hartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko soutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen Jeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan kaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin jälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen matka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku tuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä, tultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.

Jeretnika eli Jeretik, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on vähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon suussa. Eräällä venäläisellä, Voroninalla, on siinä kauppa, jota Uurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä hoiti, ja 5—6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan paikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on hyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä sen erinomainen hamina, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne. Uuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat rinnakkain olevat saaret — Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi — joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä Häräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4 virstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2 penik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo likekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita. Tavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse Jeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin mukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski hyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee Siukun lahti, johon Siukunjoki laskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella parempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen pohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa pitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari, pohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja etelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin kuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään selälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille ja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta jälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee suoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea salmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.

Jeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa Tromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi. Venäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen edelläki, Petsamon haminaa lännessä ja Jekaterinaa Kuolavuonon suussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää, niinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun hän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan Stolbova voipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää Jeretnikalle vertaa.

Me laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa paitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi sotalaiva, seki skuunari nimeltä Bakan. Sillä välin kuin toiset miehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti Marjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen etelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki tarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin sijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista kaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua, vaan kalosseja ei ollut — kukapa täällä semmoisia tarvitsisi — ja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja päivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut ajatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat hetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme uudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata, lähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle kalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme näet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa pintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta ulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea, satamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet — pohjan puolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki — oli sen takana syvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä kohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi patsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle, jonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei veneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan kun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen päin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta kiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen alas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin jalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski jäämerta avarammalta — vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja esti sieltä puolen merta näkymästä — en minä kuitenkaan malttanut tähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien kolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula, yhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat nousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle, vaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala ei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma kohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi merenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen siellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä yrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru, jonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että kumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni noudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan tänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä tuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken ollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain aikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa hänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi jäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.

Kun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten uudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita Kilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa Ludvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen kanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää olutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos ja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme tapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin, erään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin sekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki ensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin m.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä puolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli luutnantti nauraen ja sanojani kertoen: "nje värno, nje toljko dlja sabaavi", "se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne matkassa", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava. Sen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä vaadittukaan. Sitte "tehtiin" soittoa harmonikalla ja soitti laivakapteeni norjalaisen kansallislaulun "Ja vi elsker detta landet", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän puolestaan ehotti ja lauloi "booshe tsarjaa hranii'n". Juotuamme lasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi libationejansa jatkamaan.

Kun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita, koska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei kuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän tulomme vasta heidät herätti.

Seuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä, sillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät kiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja että viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi itätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa lähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo olevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa lähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari kolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle merelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta ulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan ja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme, jäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte Siukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli Karjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla puolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt kuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä päin oli "konto" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat saaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään käsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen kahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella kaitainen Einaniemi, jonka toisella puolen pienoinen Aaravuono eli Aarskopa tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen aukeni suuri Muotkavuono, joka erottaa mantereen ja Karabellan niemimaan toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät kalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin näkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas tuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt. Näissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi pysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa pitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle lähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui tuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen, vaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava kova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan, siikanne, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan joku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa vaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat tuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama tömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin veneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin, tutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä en kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon mukaan saatuja.

Muotkavuono, eli tarkemmin Iso Muotkavuono, on suustansa Einaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän kaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi kääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa kutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon suupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa "itäiseksi Puumangin (lue Pummangin) vuonoksi". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan kertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen Pummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään "läntiseksi" P. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa juuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin: Kassivuono, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, Läätsivuono (kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta Kassivuonosta erotettu, Kolttavuono (kartassa Titovskaja), kolmisen penik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein Maalomuotka eli pikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok) Karabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa Maattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon muodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin Muotkavuonon laiteilla olevan: Aaravuonossa yksi lappalaisperhe[6], Kakkarissa (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3 suomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo, Läätsissä ja Räätsissä, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria, 6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista asukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä Vaalisjoella 1 lappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä Maalomuotkassa myöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa Muotkassa 8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) — siitä vasta tarkemmin — sekä lopuksi vuonon pohjoisrannalla Einassa varakkaan Jooni Pieran lappalaistalo 7—8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin, joista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä, joka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku siis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut paitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että Läätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten koko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100 suomalaista.

Kuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska niinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi Muotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku ereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia tietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi huomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä, melkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä erittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä sitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä ja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin esm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka viimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo. Kuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei voi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon pohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin Jooni Piera Einassa vuonon suulla, vaikka kartalla löytyy kuudessa seitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.

Saatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki kanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille Karabellan haminaan.

Karabella ja Oneikan saari.

Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan rannalla, jota norjalaiset kutsuvat Fiskeröksi, venäläiset riibatshi polu-ostroviksi, ruotsalaiset fiskarhalföksi, vaan jäämeren suomalaiset Karabellan niemeksi; Kalasaarennon nimeä, jota suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne. Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan Gikker njarg. Inbergin kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta; kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi: edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.

Karabellan hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa, on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen. Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla (Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus, sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole. Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.

Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen hoitajan, erään norjalaisen, hra Seebekin luona, joka kohteliaasti kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme, missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan) olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka, Supuska, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa Oneikan saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka höyryssäki tulisin kulkemaan.

Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse vähän taaempaa Potseikan rakennukset.

Oneikan saari on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner, tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna; tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa). Uudemmista nimistä pisti silmääni J. Fr. Thauvon, 1873.

Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan (1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä, ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi, vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte olisi hakannut kallioon.

Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille, venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.

Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen. Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556 suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies oli nimeltä Andreas Neich ja hän tuli joka kevät laivallansa luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat. Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika — josta saaren nimi Anikeijeff — ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.

Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu riidan ratkaisemiseksi?

Jos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli heidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten joukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se luulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät kertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa jälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta, kuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi — jossa se ehkä ei niin isosti erehtynytkään — ja että kirjotus, jota se ei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. — Muuten oli yläpuoli kalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että joku kirjotus on saattanut hävitäki.

Castrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä kalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet tiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon länsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita arveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia. Se on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.

Peljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan hätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta en ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis oli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän kadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä olisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen — enemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni — ja siinä kuitenki olisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun selvillesaanti niin kovin tärkeä ole.

Potseikka eli Tsip-navolok.

Potseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan. Tarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä että meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää mereen Tsip-navolokan eli Sabbenjargan niemi, Karabellan saaren koillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat ovat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5—6 norjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon kyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista kaksi: Ludvig Fredriks, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu, ja Anders Shersedt, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan ollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen. Kirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut kolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä. Suomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään, vaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei myöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan kesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä esm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen noin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.

Olomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin talossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja käymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin luona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä ansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme. Muuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia makasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison Ludvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta eli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas, jota käytetään vivun eli vinchin asemasta lastatessa. Tämmöisistä rattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan talon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita, joissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla — kaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä kauppiaita asuu.

Puolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja nimeltään "Arhangelsk"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen kapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti Mikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte Oulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi kuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes kaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen liian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas ryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli muitten veneessä kulkenut kotia.

Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.

Suomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen voolostin eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli olopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen siirtokuntain hallinnolliset seikat.

Sittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne tänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen huomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen kirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri erään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää siirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista, 9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa henkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä ja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen tyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos eivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen paikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä lapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä pystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten loukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä oli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja hra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan. Niin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9 pykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta siirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon (Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki vähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:

a) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä lukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista kauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin siirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia teollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi kielletyitä;

b) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista myönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta eli kiinnitystä vastaan;

c) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä ostamaan että lainaamaan jauhoja;

d) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin pyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa vesissä ja joeissa;

e) että he ovat vapautetut:

karttapaperin käyttämisestä sekä sotaväen majotuksesta 6 vuotena;

sotapalveluksesta kolmen sotamiehen-oton aikana muutosta lukien;

veroista ja ulosteoista 9 vuoden aikana, muuttovuoden alusta lukien; ja

f) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki anomuksensa lääninhallitukseen.

Friis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa yhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja paikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille hyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva niin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään kiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten "magna chartaksi", joka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle kuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se kieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan. Laillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa ololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei ainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina, vaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän yrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis asetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää; vaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä magna chartaksi kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi toimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita, omiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm. ei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista: metsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito ja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin hyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi samalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on kruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja polttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus, ei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä suhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä talollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa täysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on, että senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia ja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä mainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta katsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty kokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta on toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta ensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä seikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään astu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun kirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on yksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki ovat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta heti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä siihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon ovat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte tulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut, jota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata, niin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa suhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut toisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.