Sittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty, lähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä vähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös nousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat, koki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä kun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan yhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein kiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää kohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet erittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat Koltapahan; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin Markusvaara jonku 1/2 penik., sitte astui näköön Moskanan y.m. tunturit, kaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan noin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät kurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi astunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen tunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin, ja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi länttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse se jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään kohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä tasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä tunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen laakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty, että sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein lännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin Matilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen Paarras. Se oli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan pystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei kaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien piiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti suunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta. Umptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani ollut nähnyt — kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan Tittuniemen) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä. Pohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun jo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että sain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja korkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.

Viimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä maata, joka kasvoi vaivaiskoivua — sekä siellä täällä lakkoja, joilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli silmän kiinnekohtana Koltapahta, oikealla kädellä matalarantainen Koltajärvi ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua, ennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä — Koltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa lännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui. Koltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin Kuokkimasjärvi-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä olevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294, huolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa. Ylimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle puustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa) sekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama vuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja tekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan lännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää, sattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan merkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut, että ja missä Suomen raja kulki.

Rajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin tultiin toivotun Kilpisjärven rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.

Järvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen, että astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen. Lännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana viettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa rehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven sekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin loivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on varsinki mainittava kauniiksi kehuttu Saana-tunturi; eteläpuolella nousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat Tantat, iso ja pieni Tantta. Tuipala, Kuolpanoiva ja Kaarinasvaara ovat myöski korkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa en näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan sen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä järvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei ainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi siinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi etenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla pyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan kahtaalle suunnalle, että viepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei ole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta penikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän asti ole ollut, yhtään.

Mielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme — sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet muka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin — häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme etupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus alkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet? Tulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä näkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan pitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen palattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin rantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt; miehet eivät siis olleet tulleet.

Tämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä olopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan. Mahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että edessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku olisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten kovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi auttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin alku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli konstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää siitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.

Onneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka tähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli, ja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä ilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima selkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä ja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka sitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen jälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.

Jos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes tai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan semmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta, havautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko uudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät, herätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki jauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja jätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle, että hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja miesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista. Hyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello oli nyt 5 jpp.

Vaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä yhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival olkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei siitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin, molempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein huippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä, korkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen tiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin pienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen poikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla; ja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen pituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää kohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä täällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa tai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton päälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota herkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan likomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä. Sateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton harjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle kädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva, siis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa taas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin kuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas, ja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen nimi oli Liksujuova. Siihen tuo 6—7 neljännestä pitkä varsinainen tunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä nähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä tunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin kahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä penikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia liiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa kulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana kulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat perässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku ollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin huoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki saatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran nousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä yrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä tai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi, tuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli loppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa oltu.

Muonioa alas.

En voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä valitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen muassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin hidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta kumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen. Lisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta vähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä ilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu esimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle heittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka tosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan kun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli hänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin Koltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli sanotun järven etelä-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta kuolemantapauksesta mainittiin.

Valtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta Soikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten). Kilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta Siilasvuomasta, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me olimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen jokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin Hatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2—3 penikuorman päässä joensuusta talo Pyhässä oudassa, norj. "Helge skov", niin että asumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä; suuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan nimismiehen, K. Bäcklundin, hartaasta esityksestä Suomen kruunu paraikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat voivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso, että siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).

Mukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen edessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä havaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon kanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki hyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet vastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti lattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.

Lauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli niinkuin sen latvapuolta sanotaan Könkömää alas. Saattajiksi lähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista; eikö tuo toinen sentään lie ollut Pekka. Matti jäi kotia. Myöski Saarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas. Mukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen Kuma- (eli Kumma-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin oli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin heti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä puhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli järvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme Peeravaaran kohalla, joka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se Ruijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin kartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli ensimäinen koski, Peerakoski, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä seuraavista koskista panin mieleeni Latinan nivan niin hyvin tuon klassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain suuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon jokivarrella, Vittankiin, jonka rannassa pikimältään käytiin; se niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella jokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä penikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin Lammaskosken niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä. Se jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja alinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte tuli jonku matkan takaa Iiton suvanto, jonka rannalle jos en erehy Suomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen Saukkokoski, sitte Ainuvarppijärvi ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo hiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö enään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen talo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, Naimakka, johon mentiin yöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.

Seur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta aamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi huomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja vaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki lakealta. Penikuorman matkan perästä tuli Pättikän putous, joka on niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene vedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla olevassa Siikavuopion talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja eineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin hyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä. Siikavuopiosta alaspäin oli Rautukurkkion kova koski, jonka alla oli Vuokkasen eli Kaltiorovan talo, nykyään muistaakseni autio. Kaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova, ovat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin Kelottijärvelle, 2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on ensimäiset talot Suomen puolella, Saarenpää ja vähän alempana Luspavaara. Ensimäiset männytki, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen muista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa, joten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik. leveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä on Maunun kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman päässä Ruotsinpuolinen Enontekiäinen eli niinkuin sitä ylempänä olevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan Karesuvanto, joskus _Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen Lätäsenon yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen Muonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen Hetan kylään Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee leveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla. Maunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja siitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea saari, Jyppyräsaari, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.

Karesuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan nimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä iltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä Karesuvannon nimismiehen eli komisariuksen Forsströmin tykönä. Koska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä tapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he ottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista harvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä seuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen väli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten ruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka eivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon sanoilla, että "harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme, näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla", ja semmoinen tilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan ylioppilas ja tuntui täydeltä gentlemanilta. Naimaton mies samoin kuin Bäcklundki.

Viimemainittu tarjosi minulle sijan veneessänsä, jonka kernaasti otin vastaan, ja 14 p. elok. lähimme Muonionniskaan kulkemaan. Tällä välillä, jota luetaan 10 penikuormaksi, on Ruotsin puolella muistaakseni vain yksi kylä, Kuttainen, tunnetun J. Raattamaan kotipaikka, Suomen puolella sitävastoin ensin Palojoensuu, josta kuljetaan Enontekiäisten kirkolle ja jossa on ensi kestikivari, sitte Kätkäsuvanto ja viimein Ylimuonio, 1 penik. ylempänä Muonionniskaa. Palojoensuussa jo näkyi vähän parempia ohrapeltoja; Kuttaisesta alkaen hyvä mäntymetsä. Useoita koskia on joessa, niinkuin Kuttaisen kurkkio, molemmat Tapokosket, jossa meillä oli laskiana vastamainitun Raattamaan eräs sukulainen Iisko Raattamaa, tyynen vakavuutensa kautta huomioa herättävä mies, Kelokurkkio, Jalon ja Noidan poiat. Useimmat laski hra B. itse. Yötä oltiin Purasen metsävahintorpassa, joka oli erittäin siisti paikka, ja päivällisen aikana 15 p. elok. tultiin perille Muonionniskaan.

Matka Karesuvannosta tuli helpoksi, kun maksutta pääsin jokea laskemaan, vaan nuo 11 penik. Mukkavuomasta Karesuvantoon maksoivat 44 markkaa (kyytipalkassa), joka mielestäni tuntui paljolta. Saarenpään Heikki, joka kotoansa pyytämättäni oli seurannut vielä 3 penik. kirkolle asti, sai osakseen 10 markkaa, vaan koki olla tyytymätön siihen, vaatien yhtä monta kruunua, samoin kuin toiset miehet. Enempää en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi antaa.

Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta kotia.

Muonionniskan kirkonkylä on sangen sievä, vaikkei erittäin vankannäköinen paikka Muonion koillisrannalla. Jokivarrella on useoita taloja, jotka punaisilla seinillään ja valkeoilla akkunoillaan ilottavat silmää, ja takimaisena vähäisellä törmänrinteellä seisoo pitäjän kirkko. Kylästä on laaja näkö-ala sekä luodetta kohti joen leveöille suvannoille ja vihannoille rantaniityille että etelään päin Ruotsin puolen tiheöille männikkökankaille, joitten juurella joen varrella vastapäätä Muonionniskaa kauppias Forsströmin, Karesuvannon nimismiehen isän, talo Muoniovaara on. Pohjasta siintää 4 penikuorman päässä Ounastunturi huipullaan Outakka, ja siitä alaspäin itäpuolitse Muonioa kulkeva vuoriharju kohottelee tuo tuostaki tuntureita ylös, niinkuin tuon 2,900 jalkaa korkean Pallastunturin, jonka korkein pyöryläinen huippu on nimeltä Himmelriiki, Keimiötunturin, y.m. Itä-etelään Muonionniskasta on yksinäinen Olostunturi.

Nimismies Bäcklundin tykönä viivyin sen päivän, jona olimme tulleet, ja seuraavan yön, yhtä vieraanvaraisesti pidettynä kuin Karesuvannolla. Hän kyllä koki houkuttaa minua jäämään viikkokaudeksi taloon, vaan tuohon ystävälliseen pyyntöön ei aikani sallinut myöntyä. Sittekun hän itsestään oli kysynyt matkakassani tilaa ja kuultuaan että se kaipasi vahvistusta, täyttänyt mitä puuttui, sanoin hänelle ja hänen sisarelleen, joka hänen talouttansa hoiti, kiitolliset jäähyväiset ja jatkoin aamulla 16 p. elok. taas matkaa. Etupäässä saadakseni matkassa vaihetusta en enään lähtenyt Muonioa alas, vaan poikkesin itäänpäin kulkeakseni Kittilään. Muonionniskan ja Kittilän välille tehtiin 1867 vuoden kadon jälkeen maantie, s.t.s. kolmatta syltää leveä linja raivattiin metsästä auki ja varustettiin ojilla sekä silloillaki, jotka jälkimäiset kuitenki jäivät puolitekoisiksi sikäli, että tietä ei kohotettu niiden tasalle; joten hevosella oli mahoton useanki päälle päästä. Tätä tietä ei kuitenkaan pantu täyteen kuntoon eikä sitä jälestäpäin ole voimassa pidetty, niin että siinä jo kasvaa miehenkorkuisia vesoja ja näreitä, ja sillat alkavat lahota; pitkin tietä kulkee vain jalkapolku, jota varsinki postimies käyttää. Tie tehtiin pitkin Jerisjokea Siepin eli Kotakorvan talon sivu siiasta rikkaan Jerisjärven luoteiskulmaan Kutunivan talon luo, siitä pitkin järven pohjoisrantaa Keimiötunturin alatse Palorannan eli Rauhalan taloon järven itärannalla, Rauhalasta Sirkan kylään Ounasjoen varrella ja täältä Kittilän kirkolle. Tien pituus on 8 penik. Useassa kohti käytin tätä tietä, toisissa kuljettiin suoraan metsien halki, vaan enemmän kuin puolet koko matkasta sopi veneellä kulkea. Se hankaluus oli tällä matkalla, että saattajista tahtoi tulla tinka. Niin esm. Jerisjärven rantaan tultuani sain saattomiehen, ja senki vain vanhan ämmän, ainoastaan 1 1/2 neljännestä eteenpäin Keimiön taloon; täällä ei ollut kotona kuin emäntä kahen pienen tyttönsä kanssa. Hän kyllä lupasi lähteä edespäin saattamaan, jos ämmä toiseksi tulisi, jota tämä ei kovin kovasti kieltänytkään, vaan kun sitte aiottiin lähtöä hommata, nousi kauhea parku tyttöjen puolelta, joitten olisi pitänyt yksin kotia jäädä; eikä auttanut muu kuin ottaa lapset mukaan, että viiden miehen siis tultiin Rauhalan rantaan. Yötä olin Rovasen talossa Kittilän puolella, johon Rauhalan isäntä minua saattoi, ja Rovasesta 17 p. elok. ensin kävelin 2 penik. Sirkan kylään ja kuljin siitä sitte veneellä saman määrän Kittilän kirkolle. Tuota Rauhalan isäntää erittäin muistelen mielihyvällä siitä syystä, että hän oli erinomainen käymämies; minulla oli täysi työ pysyä hänen perässään. Ainoastaan Karjalassa olen yhtä hyviä kulkioita tavannut.

Kittilän kirkonkylä on joen oikealla, siis läntisellä varrella. Joki on kirkolta ylöspäin kappaleen matkaa suorana suvantona tasaisilla heinäisillä rannoilla. Kirkonkylä on jo paljo vankemman näköinen kuin Muonionniskan. Siinä on koko joukko varakkailta näyttäviä taloja pitkin jokivartta, ja talojen ympärillä ja vieressä on peltoja ja niittyjä niin laajoja, että yhtä hyvin saattaisi luulla olevansa 40 penik. etelämpänä kuin pohjempana Oulua. Kittilä kuuluu Lapin kihlakuntaan ja maamme suuri yleisö, ei ainoastaan sivistymätön vaan slvistynytki ulkopuolella Oulun lääniä, varmaan ajattelee Kittilää varsinaiseksi lapin maisemaksi autioilla jäkälätuntureilla ja kitukasvuisilla metsiköillä, jossa ihmiset kurjasti elättävät henkeänsä poronhoidolla ja kalastamisella, asuen kenties, lisännee moni ajatuksessaan, pienissä lappalaiskodissa. Suurempaan erehykseen ei voi joutua. Poroja tosin joku määrä pidetään niinkuin lähelle Oulua asti (Pudasjärvellä), vaan hevonen ja lehmä tekevät samaa virkaa Kittilässä kuin muuallaki — ne ovat kotieläimiä eikä poro. Tuntureista ei tiedetä muuta kuin että pohjan puoleen pari kolme, niinkuin Aakenus-, Levi- ja Kätkä-tunturit kohottelevat matalia päitänsä metsäin yli taivaanrantaa vasten. Varsinaista porolappalaista ei Kittilässä tietääkseni ole ainoaakaan yhtä vähän kuin Muonionniskassa; ainoastaan Enontekiäisissä ilmotetaan nykyään olevan 48 semmoista 1,280 porolla. Kittilä on yhtä suomalainen seutu kuin mikä paikka maassa tahansa — talvella vain vähän pimeämpi ehkä.

Kittilästä kulkee valtatie Inariin ja Utsjoelle sekä sitte jäämerelle. Matka käypi ensin Kiistalaan (4 penik.), johon pääsee hevosella, sitte porokyydillä Seurujärvelle (2 1/2 penik.), Pokkaan (1 1/2 p.), Mirhaminpirtin autiotupaan (2 p.), jossa kuusi loppuu, Ivalojoelle (3/4 p.), Karvaselälle (2 p.) ja Menesjoen latvalle (1 1/2 p.), molemmat viimeiset autioita tupia, Menesjärven taloon (1 1/2 p.) ja Paadarjärvelle (2 p.), josta on Inarin pappilaan pari penik. Paadarjärveltä erkanee tie Utsjoelle, kulkien Muddusjärven poikki ja Inarin nimismiehen virkatalon Toivoniemen sivu sekä Syys- ja Säytsäjärvien ja matalan Petsikkotunturin poikki Utsjoelle, jota jokea pitkin sitte kuljetaan Utsjoen kirkolle. — Muonionniskasta taas kuljetaan suomen Enontekiäisten kautta Alattioon, jolloin Ounasjärveltä ensin on 4 penik. (porotietä) Näkkäläjärvelle, siitä 2 penik. Sitsajärvelle rajan pohjoispuolelle, sitte 2 penik. Sieppiin ja Siepistä sama määrä Koutokeinon (eli suomeksi leveän tien, valtatien) kirkolle, josta päästään kahta tietä Alattioon.

Kittilässä löytyy koko joukko säätyhenkiä: siellä asuu tuomari, tohtori, kruununvouti, nimismies, pappi ja metsäherra. Toivottavasti sinne saadaan postitoimistoki, sittekun uusi maantie Rovaniemelle ehkä ensi syksynä valmistuu. Tämä lähes 15 penik. pitkä tie, jonka tekoon kruunu muutamia vuosia sitte ryhtyi ja johon tähän asti lienee pantu noin 120,000 markkaa, tulee olemaan mahtava askel Lapin lähentämiseksi muuhun Suomeen.

Kittilästä arvelin vähän poiketa Sodankylään saadakseni nähä sinne juuri Suomen puolesta pystytettävää pohjoista havaintopaikkaa, polari-asemaa, vaan vaikka Inbergin kartassa on maantie merkitty kulkevaksi sekä Sodankylään että sieltä Rovaniemelle, arveltiin Kittilässä, että jalkaisinki olisi melkein mahoton Sodankylään suoristaan päästä. Siksi lähin 18 p. elok. jokea alas Rovaniemelle, jonka kirkolle tulin 20 p. aamulla. Mitään erityistä ei tästä matkasta ole mainittavaa; joutusaan solui vene myötävirtaa alas. Pohjoiseen Rovaniemen kirkolta on 3—4 penik. pitkä, aivan suora suvanto, Sinetänsuvanto, jonka yläpuolta kuljin hiljan illalla 19 p. Vasta tällä suvannolla hoksasin, kuinka pimeät yöt jo olivat, vaikka kyllä jo varemmin, mutta mieleen panematta, olin sen seikan huomannut. Ilta oli nimittäin erinomaisen ihana, että kehotti mietteisiin vaipumaan, ja kun pitkänäni veneen pohjalla katselin ylös taivasta kohti, näin yhen tähen toisensa perästä tummansinisellä ilmankannella syttyvän palamaan; nämät ensi kerran sinä kesänä nähyt tuttavat nyt muistuttivat, että syksy oli tulossa. Omituista tosiaan oli ajatella, että pimeyden luvatussa maassa, äärimmäisessä pohjolassa, en ollut pimeää ollenkaan nähnyt, vaan että se nyt täällä etelässä, auringon ja valon puolella, tuli vastaan!

Rovaniemen kirkolla tapasin kestikivarissa piiri-ingeniörin Oulusta Ferd. Smedbergin ja kiirehin hänen kanssa pääsemään matkaan. Yhessä sitte ajettiin Kemin komeasti rakettua jokilaaksoa alas Kemin vähäiseen kaupunkiin ja siitä pitkin Pohjanlahen rantaa Ouluun, johon tultiin 22 p. aamulla. Kun en Rovaniemellä olisi kiirettä pitänyt, olisin sieltä voinut toisetki matkatoverit saada, nimittäin kumppalit kesällisen retken alusta, Schwartzbergin ja Raninin, jotka Kemijärveltä tulivat ajaen Rovaniemen kestikivariin tiimaa lähtöni jälkeen. Kemijärven ja Rovaniemen välillä kulkee näet maantie, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1851; se ynnä maantie Rovaniemeltä Kemin suuhun, joka on kymmenen vuotta vanhempi, onki ainoa ajettava tie koko Kemin jokilaaksossa. Mitä karttoihin on merkitty muita teitä, ne löytyvät ainoastaan paperilla, s.t.s. niitä on aikanaan aljettu tehä, vaan ne ovat sitte kasvaneet umpeen. Semmoinen on esm. tie Vikajärveltä Sodankylään, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1850.

Vasta 23 p. elok. Schwartzberg ja Ranin tulivat Ouluun; kun me olimme niiltä Kemin varrella hevoset vieneet. Hauska oli heitä taas tavata ja vielä hauskempi kuulla, että heki olivat kesänsä viettoon täydellisesti tyytyväisiä.

Lisäyksiä.

Lehtori Schwartzbergin laskujen mukaan asui ryssän rannalla v. 1882 625 suomalaista ja 63 lappalaista (lutherin-uskoista). Minun laskuni mukaan suomalaisia olisi pitänyt löytyä päälle 700 henkeä. Erotus saapi siitä selityksensä, että leht. S. ei ole ottanut lukuun suomalaisia Paatsjoen varrella.

Valaskalatehas on nyt perustettu ryssän rannalleki, luullakseni Jeretnikaan.

Petshingin luostarin uudelleen-rakentamisesta on Venäjällä nostettu kysymys, tietävät, venäläiset sanomalehet kertoa.

Matka etelä-Varangin kautta on kerrottu erikseen matkasta Ruijan kautta, vaan myöhemmät tilastolliset ilmotukset Ruijasta yleensä koskevat myöski etelä-Varankia, koska norjalaiset lukevat tätäki Ruijaan. Toivoakseni tämä ei lukian mielessä mitään sekavuutta synnytä, vaikken ole muistanut siitä tekstissä erittäin huomauttaa, kun oli täysi työ Ruijan läänin ja maakunnan välillä olevan erotuksen mielessä pitämisestä.

Miten miehen osinko, mandslod, Norjan puolella oikeastaan luetaan, on jäänyt minulta hämäräksi. Virallisen tilaston mukaan se lasketaan niin, että kalasaaliin arvomäärä jaetaan pyytömiesten summalla. Suomalaiset luullakseni miehen osalla tarkottavat ainoastaan sitä määrää, mikä kulleki pyytömiehelle jääpi, sittekun veneen "laikko" s.o. kolmas osa saaliista on luettu pois.

Paitsi lukkari Isakseniä, joka oli varsin etevä lapin kansan edustaja, tahon vielä semmoiseksi mainita toistaki lappalaista, jonka tapasin Sokkukentällä Jyykeänvuonon rannalla ja joka oli nimellä Pieran Edes Hamar eli Vasara. Hän tuntui olevan erittäin innokas "kristitty", niin että vastaanottiki minua kysymyksellä "oletko jumalan lapsi", vaan kun vähistä merkeistä lienee huomannut, etten ollut halukas kovin pitkältä kuuntelemaan hänen hyväntahtoista, vaan vähän yksinkertaista puhetta, hänellä oli siksi älyä ja itsehillitysvoimaa, että rupesi muista asioista puhumaan; jonka kautta hän isosti kohotti arvoaan silmissäni, koska tuommoista itsehillintöä uskon harrastajissa harvoin tapaa. Ainoastaan lähettäissä hän taas palasi lempi-aineeseensa, kiivaasti kehottaen viemään terveisiä kaikille kristityille matkalla, jotka epämääräiset terveykset, onnellisesti sainki jätetyiksi kahelle "kristitylle" saattomiehelle Kittilässä.

Viitteet:

[1] Sen suhteen lienee sentään kyllä varaa "kärsivällisyyden piipun polttamiseen", niinkuin turkkilainen sanoo.

[2] Hauska oli minun tässä suhteessa ottaa vaari molemmista matkakumppaleistani: ennenkuin Oulangansuuhun tultiin ja vielä sielläki kulki heidän arvelunsa "venäläisistä" samaa yhtä väärää ja pahottavaa suuntaa, kuin valitettavasti yleensä koko sivistyneessä säädyssämme vielä on laita; vaan Knäsiässä heidän mielensä jo oli aivan muuttunut, "venäläisistä" ei enään ollut puhe, halveksimisen sijaan oli mielisuosio astunut, ja peittelemättä he nauroivat entisille harhaluuloillensa.

[3] Joku harva paikka löytyy, joka on hallaa vasten tavattu; niin esm. Mossalan saaresta mainittiin, että halla ei siinä käy koskaan.

[4] Sanaa Umptek Friis kirjottaa Umbdek, samoin kuin sanaa tunder (tunturi) dunder. Pt:ääni edellisessä oli kuitenkin aivan selvä, ja Castrénki kirjottaa Umptek; samoin t:ääni jälkimäisessä. Muitaki Lapin nimiä Friis kirjottaa toisin kuin ne meidän korvissa soivat, esm. Aver pro Auer (Auver) jaur, Tschynedunder pro Tshunatunder, j.n.e.; liekö hän sitte oikeassa. Että hän suomenkielisten nimien ja sanain suhteen usein isosti erehtyy, huomaa jokainen, joka hänen matkakertomustaan on lukenut.

[5] Vieko, norjan Vog, on vähän isompi puutaa eli 42 Suomen naulaa.

[6] Huomaa: lappalaisilla tarkotetaan ryssän rannalla aina lutherin-uskoisia lappalaisia; kreikan-uskoisia kutsutaan "koltiksi eli kolttalaisiksi" (norj. skolter).

[7] Talon-isäntäin nimiksi on muistokirjaani pantu: Treijat, Hänninen, Suni, Romssi, Takkinen, Hirsivaara, Haataja ja Torf (?).

[8] Lehtori Schwartzberg sai käydessään väkiluvun nousemaan 220:een henkeen, jota en voi muuten ymmärtää, kuin että hänen lähes Pummankiin oli tullut irtonaista väkeä muista kylistä, jotka myöski otettiin väenlaskuun. Sitä näyttää todistavan se seikka, että hänen laskunsa mukaan esm. Kervanassa oli vain 28 henkeä, kun minulle lueteltiin 53.

[9] Siinä ryssän rannan kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin, on tämä vuono väärin nimitetty Stolboanlaheksi.

[10] Maattivuonon pohjoisrannalla, pienen joen suussa, jossa on vähän "outaa" (metsää), asuu 1 lappi ja 1 ruijalainen.

[11] Että Suomen lappalaisilla ennen oli tapa käydä myöski nykyään Venäjälle kuuluvalla osalla yhteisaluetta, seuraa asian omasta luonnosta, sillä sisämaan lappalaiset ovat aina kulkeneet merenrannalle jokien osottamaa suuntaa ja itäpuolitse Paatsjokea kulkevilla esm. on tie ollut jotenki suora Karabellan niemelle. Mutta tähän löytyy kirjallisiaki todistuksia. Niin norjalainen Th. v. Vesten sanoo, että viime vuosisadan alkupuolella lutherilaisia lappalaisia tavattiin Muotkavuonon rannalla, ja ne lappalaiset jotka Friis tapasi Kervanassa, kertoivat että heidän esivanhempansa jo ennen v. 1826 olivat Venäjän puolelle muuttaneet ja että heitä entiseen aikaan oli ollut paljo enemmän. Nämät lutherilaiset (poro) lappalaiset tietysti ovat olleet Inarin s.o. Suomen lappalaisia, jonka näkee siitäki, että vaikka Friisin aikana jo löytyi lutherilainen kirkko Akkulanniemellä etelä-Varangissa, lappalaiset yhtäkaikki sanoivat käyvänsä kirkolla myöski Inarissa, johon kuitenki on kolmatta vertaa pitempi matka. Siinä kertomuksessa Norjan ja Suomen välisestä rajasta, jonka maaherra Oulun läänissä S.F. von Born v. 1823 antoi senaatiin (Suomi 1843), sanotaan nimenomaan, että mitä rajaan Varangin tienoilla tulee, vanha kalastustapa Näytämön, Paatsjoen ja Petsamon joeissa tekee rajan virkaa (gamla häfden å fisket uti Nejdens, Passvig och Peitse elfvar tjenar här till rättesnöre i stället för ordentelig gräns).

[12] Väkiluku koko Viipurin läänissä oli v. 1870 276,000, v. 1880 301,000 henkeä, enennys siis noin 9 prosenttia, joka 20 vuotena tekisi 18 % eli ei täyttä viidettä osaa. Jäämeren rannalla enennys, niinkuin juuri näimme, on ollut 300 %, siis suunnattomasti suurempi.

[13] Jos noilla rauhakirjassa tavattavilla sanoilla, että rajan piti kulkea "allt in i hafvet", oikein meren "sisään", olisi erittäin tarkotettu mitään, niin ne parhaiten sopisivat viittaamaan rajan päättymistä Karabellan maan sanottuun luoteisnokkaan, joka terävänä kärkenä ja edemmäksi kuin mikään muu niemi ryssän rannalla pistää mereen; vaan mahollista on, että noilla sanoilla ei ole muuta tarkotettu kuin rajan kulkua mereen "asti". Omituista yhtäkaikki on, että mainitulla luoteisnokalla, jota norjalaiset muinoin nimittivät "Carlsgamoddeksi", on lapiksi nimi aide-njarga, aita-niemi, joka viittaa siihen, että niemellä olisi ollut joku rajotuksen merkitys.

[14] Hauska olisi tietää, mitä perusteita rajankäynnissä 1830 noudatettiin, kun rajamme tuli kulkemaan niin paljo lännempänä kuin mitä Venäjän kartat osottavat. Näitähän olisi sopinut perusteiksi ottaa, kun meillä arvaten ei karttoja ollut.

[15] Ks. Friis, En sommer i Finmarken, 1880, siv. 108. — Kumma etteivät Suomen kirjailiat näistä kartoista ole puhuneet mitään.

[16] Sisämaassa, 3 neljänneksen päässä Pykeijasta, löytyy somaniminen vaara Patteritunturi. Muutamia vuosia taapäin eräs norjan herra oli tälle vaaralle pystyttänyt 3 kyynärää korkean kivipaalun eli -pyykin, ja puhe oli silloin käynyt, että se oli vanha rajapaikka.

[17] Vastapäätä Annijoen suuta Varanginvuonon etelärannalla on pieni lahti, jonka nimi norjaksi on Gandvik (siis Kannanlahti!). Suomeksi lahen nimi kartan mukaan on Juurivuono.

[18] Jälestäpäin, sittekun ylläseisova jo oli kirjotettu, olen nähnyt pienemmän Ruotsin ja Norjan seinäkartan, jonka Maatieteellinen Seura (geografiska inrättningen) on ulosantanut ja C.P. Hällström tehnyt v. 1815. Siinä kulkee Norjan raja Kolmisoivasta Reisvuonon perukkaan. — Mitään "yhteisaluetta" ei karttaan ole merkitty.

[19] Oloja Varangissa kuvaa sattuvasti seur. tapaus, josta kuulin matkallani. Eräs Suomen virkamies oli Varangissa kerran leikillään kertonut, että Venäläinen kohta tulee vallottamaan itä-Ruijaa. Väestö s.o. suomalaiset joutui tästä aivan ilon vimmaan, uhitteli norjalaisille, että pian heidän valtansa loppuu, koko maakunta oli täydessä häiriössä ja tuon perättömän puheen levittäjä pelastui vankeudesta ainoastaan senkautta, että itä-Ruijan virkamiehille sattui olemaan hyvä tuttu.

[20] Muist. Etelä-Varangin pitäjän luoteisraja kulkee Kolmisoivasta Juurivuonon itäpuolelle; naapuri-seurakuntana on Uuniemi. Uuniemessä, varsinki sen eteläpuolelle Varanginvuonoa tulevassa osassa, asuu melkein yksistään lappalaisia ja siitä mitä tässä luvussa on etelä-Varangin seurakunnasta lausuttu, sopii siis Uuniemen etelä-osaan oikeastaan vain se, mikä lappalaisia koskee.

[21] Uusin asetus muuttolappalaisista Ruotsissa ja Norjassa, annettu 6 p. kesäk. 1838, järjestää kuitenki tässä mainitut seikat paremmalle kannalle, säätäen 5 §:ssä, että porojen vanhoja kulkuteitä ei saa sulkea ja että, missä niin on jo tapahtunut, ne valtion huolenpidosta ovat uudestaan avattavat.

[22] Nämät samoin kuin jälestäpäin tavattavat tilastolliset numerot ovat Norjan virallisesta tilastosta otetut.

[23] Sekarotuisilla tarkoitetaan Norjan tilastossa niitä, joitten vanhemmat ovat eri kansallisuutta; norjalaista, suomalaista, lappalaista tai sekarotuista. Niistä pidetään niin tarkka luku, että syrjäistä tahtoo sekä naurattaa että pyörryttää. Mihin kansaan esm. se kuuluu, jonka isä on norjalaisesta isästä ja suomalaisesta äidistä syntynyt ja äiti lappalaisesta isästä ja sekarotuisesta äidistä?

[24] Kyröläisten nylkemistavasta kuulee toisinaan kerrassaan kammottavia juttuja. Niin olivat kerran lähteneet erästä Ivalosta tullutta venäläistä saattamaan Sompioon. Sanomatta on arvattava, että he olivat määränneet hyvän palkan työstään, vaan keskellä taipaletta he ilmottivat saatettavalleen, että heidän vielä piti sovitun maksun lisäksi saada sata markkaa. Vihoissaan tuommoisesta kelvottomuudesta venäläinen jyrkästi kielsi. Silloin miehet laskivat taakkansa maahan ja lähtivät palaamaan kotia, jättäen matkamiehen keskelle tietöntä erämaata! Juuri kuin he olivat näkyvistä katoamaisillaan, he saivat merkin palata takaisin ja kulkian oli pakko maksaa mitä toiset julkesivat vaatia. — Sankarityöstään saattajat itse olivat kerskumalla kertoneet eräälle Lapissa usein kulkeneelle Suomen virkamiehelle, jolta minä olen tapauksesta kuullut.

[25] Oikaiseva lisäys sivulle 252. Sen tavan suhteen, jolla pyynnistä lähtevä tulo Ruijassa jaetaan, voin tässä kauppias D. Haloselta Kemissä viime arkin painamisen jälkeen tulleen kirjeen mukaan lisätä, että veneen ja pyytöneuvojen osaksi luetaan kolmas osa saaliista (siis vielä enemmän kuin ylempänä arvelin) ja muut kaksikolmattaosaa jaetaan tasan veneessä tavallisesti kulkevan kolmen miehen välillä, niin että itsekuki saa kaksiyheksättä osaa. Veneen osasta kuitenki on maksettava huoneet pyytö-aikana ja "jällit" (kuivauställingit), vaan koukkujen syöttäminen, johon työhön usein käytetään vaimonpuolia, on kipparein toimitettava. Ryssän rannalla luullakseni myös toisinaan otetaan veneen laikkoa enemmän kuin kaheksas eli yheksäs osa saaliista. — Esimerkiksi niistä vaivoista, joita pyytömiehet saavat kokea, mainitsee hra H. sivumennen, että kun lumimyrsky merellä tapaa ja kalastajat läpimärkinä ja vilustuneina pakenevat huoneestansa lämmintä hakemaan, voipi sattua niinki, että koko huone on kadonnut näkymättömiin lumikinosten alle, jolloin ei muuta neuvoksi kuin lapiot käsiin, että asunto löydettäisiin peitostansa.

[26] Kun turskalta ainoastaan vatsa halkaistaan ja se sitte kuivataan, norjalaiset sitä kutsuvat "rundfisk"; jos taas kala halkaistaan selkää myöten ja selkäruoto otetaan pois, sanotaan kalaa "rotskjær". — 1 kilogrammi on 2,35 Suomen naulaa; 1 hektoliiteri = 38,2 suomen kannua.

[27] Ruijan kaupungeissa asuu kussaki ainoastaan pari kolme lappalaista, että sekarotuiset lapset ovat melkein yksistään norjalaisten ja suomalaisten avioliitoista syntyneet. V. 1875 oli 30 lapsesta Ruijan kaupungeissa 20:lla norjalainen isä ja suomalainen äiti, 10:llä suomalainen isä ja norjalainen äiti; sekarotuiset olivat siis tasan kumpaaki kansallisuutta. Ruijan läänin maaseuduilla oli 20:stä lapsesta 8:lla suomalainen, 7:llä lappalainen ja 5:llä norjalainen isä, 8:lla suomalainen, 9:llä lappalainen ja 3:lla norj. äiti. Jos sekarotuiset maalla tämän mukaan tahtoisi jakaa eri kansallisuutten kesken, olisi siis kaksi viidettä osaa luettava suomalaisiksi, runsaasti kolmas osa lappalaisiksi ja neljäs osa norjalaisiksi.

[28] Pottuja saatiin Alattioon vuosikymmenenä 1856—65 keskimäärin vuosittain 3,500 tynnyriä, joka, kun väkiluku oli noin 2,300 henkeä, tekee puolitoista tynn. henkeä kohti (Vulfsberg). Oulun läänissä oli pottusato v. 1880 148,000 tynn., siis ainoastaan kolme neljättä osaa tynnyriä henkeä kohti.

[29] Ks. esm. Statistisk Aarbog for Kongeriget Norge, 1882, Norges Fiskerier i Aaret 1878, Resumé des renssignements statistiquea sur la Norvége, 1875.

[30] Siihen on lohenpyyntiki luettu.

[31] Tähän luettu tulo turskanpyynnistä Huippuvuorilla 18,000 kr.

[32] Puutavaroita vietiin Norjasta v. 1881 42 miljonan arvosta.

[33] Suomen tilast. virastosta saadun tiedon mukaan.

[34] Tuosta luulevaisuudesta vielä yksi esimerkki. Juuri vasta mainittu suomalainen näytti minulle muutaman keväällisen numeron Vesisaaren norjalaista viikkolehteä, joka kerrottuaan, että eräs nuori venäläinen oli tulossa Ruijaan, hartaimmasti terotti lukiain mieleen, etteivät tulokkaalle antaisi minkäänlaisia tietoja maakunnan oloista, koska hän arvaten oli liikkeellä valtiollisia salatarkotuksia varten. Valveella norjalaiset kokevat olla. — Huvittavinta oli, että puhekumppalini ensin näytti luulevan minua tuoksi venäläiseksi.

[35] Njalla merkitsee ylös ilmaan, pylvään päähän pystytettyä aittaa. Vaaralla kerrottiin lumessa olevan joku muuri, minkä merkiksi tuo sitte lie rakettu?

[36] Jauhomaton (venäläisen) hinta Jyykeässä oli 27 kr. (= 38 markkaa). Sen paino oli silloin 9 puutaa.

[37] Etelä-Norjassa rinnakkain Vermlannin kanssa sitäpaitsi löytyi 1062 sekä Trondhjemin hippakunnassa 46 suomalaista, niin että koko lukumäärä Norjassa teki 7,594 henkeä.

[38] Sekarotuisista maalla (4767) kaksi viidettä osaa, oli 1906, ja sekarotuisista kaupungeissa (337) puolet eli 168.

[39] Omasta seurakunnastaan, Vesisaaresta, prov. G. antoi seur. ilmotuksen: suomalaisia 1,800, lappalaisia 55, norjalaisia 1,000. Vir. tilastossa ilmotetaan: suomalaisia 1,484, lapp. 49, sekarotuisia 198 ja norj. 1,105. Tässä taas täytyy kysyä; miten suomalaiset vir. tilastossa ovat vähenneet päälle 300:lla?

[40] V. 1567 oli Ruijassa 154 veronmaksavaa lappalais-isäntää, s.o. perhettä, v. 1865 sitävastoin 1,556.

[41] V. 1759 löytyi Kainuussa ja länsipohjassa yhteensä 4,186 lappalaista, v. 1870 yht, 6,031, v. 1860 ilmotetaan 6,483.

[42] Keskipaikoilla tätä vuosisataa Venäjän lappalaiset kuitenki vielä näyttävät olleen lisääntymässä, jos saapi siihen luottaa, että heidän lukunsa v. 1842, niinkuin Castrénille Kuolassa ilmotettiin, oli 1844 henkeä, ja v. 1859, niinkuin viralliset ilmotukset tietävät, 2207. Suomen Lapissa taas lappalaiset viime aikoina näkyvät lisääntyneen, siitä päättäen että heidän lukumääränsä v. 1830 ilmotetaan tehneen 961 henkeä.

[43] Düben ei juuri, sivumennen sanoen, näy suosiollisilla silmillä katselevan suomalaisia. Niin hän esm. kutsuu Vaasan hovi-oikeuden julistusta Lapin rajan sulkemisesta (v. 1852) keisarilliseksi venäläiseksi ukaasiksi; Enontekiäisten lappia venäläiseksi kiilaksi; ja suomalaisten sorron suhteen Ruijassa, josta meillä on ollut sangen vähän puhetta, hän arvelee, että useat suomalaiset jo ovat siitä rääkyneet (skräna!).

End of Project Gutenberg's Suomalaiset Jäämeren rannalla, by A. W. Ervasti