— Kaikki terveenä ja koolla, Jumalan kiitos! sanoi kapteeni Jem katsellen ympärilleen iloisen ja kiitollisen näköisenä.
— Kaikki paitsi Rose, vastasi pieni uskollinen Jamie unohtamatta poissaolevaa.
— Totta, hänethän minä unohdin. Missä on Georgen pieni tytär? kysyi kapteeni, joka oli nähnyt Rosen vain sylivauvana.
— Voisit pikemmin kysyä, missä on Alecin iso tytär, sanoi Mac-setä ja tunnusti olevansa veljelleen kauhean mustasukkainen.
— Täällä minä olen, Rose vastasi ja tuli ujosti esiin ikkunaverhojen takaa sen näköisenä, kuin olisi mieluummin tahtonut pysyä piilopaikassaan.
— No voi pyhä Yrjänä, miten pikkuinen on kasvanut! huudahti kapteeni Jem laskien pojat polveltaan ja nousi tervehtimään nuorta neitiä kuten hänenlaisensa herrasmiehen sopi. Mutta kuinka ollakaan, Rosen käsi näytti niin pieneltä hänen kädessään ja tytön kasvot muistuttivat niin paljon kuollutta veljeä, ettei hän voinut olla sieppaamatta tyttöä syliinsä. Painaen karhean poskensa Rosen pehmeää poskea vasten hän kuiskasi:
— Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Suo anteeksi, että unohdin sinut hetkeksi, mutta usko pois, ettei kukaan ole onnellisempi kuin setäsi Jem nähdessään sinut täällä.
Ja kun hän päästi tytön sylistään, Rosen kasvot säteilivät, eikä niissä ollut jälkeäkään äskeisestä masennuksesta, joka oli vallannut hänet ikkunaverhojen takana.
Sitten kaikki istuutuivat kuulemaan, miten kotimatka oli sujunut. Kapteeni kertoi päättäneensä lujasti päästä jouluksi kotiin, mutta kaikki näytti liittoutuneen suunnitelmaa vastaan ja se onnistui vasta viime hetkessä. Hän oli lähettänyt Archielle sähkösanoman ja pyytänyt pitämään tulonsa salassa, sillä laiva oli laskenut toiseen satamaan ja hän tiesi joutuvansa perille vasta hyvin myöhään.
Archie kertoi sitten puolestaan, kuinka sähkösanoma oli polttanut hänen taskuaan koko päivällisen ajan. Lopulta hänen oli täytynyt uskoutua Febelle, joka oli ovelasti pidättänyt kapteenia sen aikaa kun Archie puhui, jotta hänen ilmaantumisensa olisi mahdollisimman vaikuttava.
Kun oli tunnin verran hartaasti keskusteltu, alkoivat nuoret tulla levottomiksi, sillä he halusivat leikkiä kuten aina jouluna. Neuvoteltuaan äänettömästi keskenään he keksivät keinon, jolla saivat perheneuvottelun keskeytetyksi.
Steve katosi, ja samassa alkoi hallista kuulua hurjaa säkkipillin kirkunaa, joka kutsui Campbellien klaania ilonpitoon.
— Hellitä vähän, Steve. Sinä vedät mahdottoman hienosti, mutta kuulostaa siltä, kuin siellä pelaisi koko hornan soittokunta, huusi Jem-setä tukkien korviaan, sillä tämä musiikki oli hänelle aivan uutta ja "pani purjeet paukkumaan", kuten hän sanoi.
Steve soitti sitten erästä skotlantilaista sävelmää niin pehmeästi kuin taisi, ja toiset pojat tanssivat. Kapteeni Jem ei kuitenkaan ripeänä merimiehenä voinut seistä joutilaana silloin, kun jotakin hauskaa tapahtui. Kun Steve sitten hengästyi eikä jaksanut enää puhaltaa, kapteeni pyöräytti komean kärrynpyörän keskelle salia ja kysyi: — Kuka tulee kanssani merimiestanssiin? Ja odottamatta vastausta hän alkoi viheltää niin kutsuvasti, että Jessie-rouva kiepsahti hänen luokseen nauraen kuin nuori tyttö. Rose ja Charlie lähtivät heidän jälkeensä ja nämä neljä tanssivat niin hilpeästi, että ilo tarttui toisiinkin ja veti pyörteisiinsä kaikki tuossa tuokiossa.
Tämä oli vasta alkua, seurasi lukemattomia muita tansseja, eikä kukaan näyttänyt väsyvän. Yksinpä Fun Seekin kunnostautui valitsemalla parikseen Plenty-tädin, jota ihaili silmittömästi, koska tämä oli lihavin koko joukosta. Vanha neiti kehui pojan imartelevan häntä kovin, ja serkukset selittivät, että täti oli pannut Fun Seen pään pyörälle, sillä muuten tämä ei ikinä olisi uskaltanut ottaa tätiä kiinni mistelinoksan alla ja varpaisillaan suudella hänen pulleita poskiaan.
Siinäkös naurettiin tädin hämmästykselle, ja Funin pienet mustat silmät säteilivät tämän urotyön jälkeen. Charlie oli viekoitellut pojan siihen, hän itse puolestaan pani kaiken taitonsa liikkeelle vangitakseen Rosen ja lahjoi toisiakin auttamaan. Mutta Rose piti varansa ja vältti hänen ansaansa. Febe-parka ei onnistunut yhtä hyvin, sillä hän sattui tarjoamaan teetä Myra-tädille juuri tuon onnettoman lehvän alla, ja silloin Archie käytti tilaisuutta hyväkseen. Isän tulo oli saanut hillityn Päällikönkin heittäytymään vallattomaksi.
Jamie pyysi rohkeasti, että kaikki naiset tulisivat suutelemaan häntä, ja Jem-setä puolestaan näytti luulevan, että koko huone oli täynnä misteleitä. Alec-setä taittoi pienen mistelinoksan, sujautti sen salaa Peace-tädin myssyyn ja suuteli häntä sitten hellästi. Tämä pieni pila näytti aivan erityisesti miellyttävän tätiä, sillä hän otti koko sydämestään osaa yhteiseen iloon, ja Alec oli veljenpojista hänen ehdoton suosikkinsa.
Charlie vain ei saanut kiinni Rosea, ja kuta useammin tämä pääsi pakoon, sitä vakaammin hän päätti saada linnun pauloihinsa. Kun kaikki muut keinot oli turhaan koetettu, hän sai houkutelluksi Archien ehdottamaan panttileikkiä.
— Kyllä minä sinun metkusi tunnen, ajatteli Rose ja piti huolellisesti varansa, ettei ainoakaan panteista ollut hänen.
— Lunastetaan nyt pantit ja leikitään sitten jotain muuta, sanoi Will, sillä hän ei tiennyt mitään niistä salajuonista, joita hänen ympärillään punottiin.
— Vielä yksi kierros ja sitten lunastetaan, sanoi Prinssi.
Juuri kun Rose sai kysymyksen, Jamie huusi toisesta huoneesta kuin hengenhädässä: — Voi, tule pian, pian! Rose hyökkäsi sinne unohtaen vastata kysymykseen, ja kun hän tuli takaisin, häntä tervehdittiin yhteishuudolla: — Pantti, pantti! Ja pikku petturi oli mukana huutamassa.
— Nyt hän on kiikissä, ajatteli nuori valloittaja iloiten suunnattomasti onnistumisestaan.
— Tässä sitä ollaan, ajatteli Rose antaen neulatyynynsä pantiksi niin ankaran ja uhmaavan näköisenä, että kuka hyvänsä muu kuin häikäilemätön Prinssi olisi säikähtänyt. Itse asiassa Charlie alkoikin jo epäröidä ja päätti päästää Rosen helpolla, koska tämä oli ollut niin taitava.
— Hyvä pantti, kaunis pantti. Miten se lunastetaan? kysyi Steve pitäen neulatyynyä Charlien pään päällä, sillä tämä oli laittautunut itse tuomariksi ja pyytänyt jättämään neulatyynyn viimeiseksi.
— Huokeako vai vaikea?
— Vaikea.
— Hm, sen omistajan pitää viedä vanha Mac mistelin alle ja kiltisti suudella häntä. Siitä Mac kyllä hikeentyy! sanoi Charlie nauraen sydämensä pohjasta kepposelleen.
Syntyi jännittävä hiljaisuus siinä nurkassa, jossa nuori väki oli, sillä kaikki tiesivät, että Mac todellakin hikeentyisi. Hän ei voinut sietää tällaista hölynpölyä ja oli sen vuoksi mennyt juttelemaan aikuisten kanssa panttileikin alkaessa. Hän seisoi parastaikaa takan luona viisaan näköisenä kuin huuhkaja kuuntelemassa isänsä ja setiensä keskustelua eikä tiennyt mitään uhkaavasta vaarasta.
Charlie oli odottanut, että Rose kieltäytyisi. Sen vuoksi hän hämmästyi kovin, kun Rose katsottuaan hetken uhriinsa naurahti. Sitten hän veti Mac-sedän mistelin alle ja hämmästytti tätä sydämellisellä suudelmalla.
— Kiitos, ystäväni, sanoi setä yllättyneenä ja oli hyvillään odottamattomasta kunniasta.
— Hei, tuo ei ollut oikein, sanoi Charlie. Mutta Rose keskeytti hänet niiaten syvään ja sanoen:
— Sinä sanoit "vanha Mac", ja se oli hyvin epäkohteliasta, mutta minä noudatin määräystä. Siinä oli sinun viimeinen tilaisuutesi, herraseni, ja sinä epäonnistuit täydellisesti.
Se olikin viimeinen tilaisuus, sillä puhuessaan Rose otti mistelin kattokruunusta ja heitti sen tuleen poikien hurratessa nolostuneelle Prinssille ja korottaessa neuvokkaan Rosen pilviin.
— Mitäs hauskaa teillä nyt on? kysyi Mac heräten syvistä mietteistään iloiseen nauruun, johon vanhemmatkin yhtyivät.
Mutta ilo nousi ylimmilleen, kun Macille oli selitetty asia ja hän tarkkaavasti katseltuaan Rosea silmälasiensa takaa sanoi filosofin tyyneydellä:
— No, en minä nyt olisi niin kauheasti suuttunut, vaikka hän olisikin suudellut minua.
Se huvitti poikia sanomattomasti, ja jollei samassa olisi ilmestynyt pöydälle suuhunpantavaa, he olisivat kiusoitelleet pitkään onnetonta Kirjatoukkaa, joka ei nähnyt nöyrässä alistumisessaan mitään hullunkurista.
Pian huomattiin Jamien nukahtaneen sohvan nurkkaan. Se muistutti hänen vanhempiaan siitä, että oli aika lähteä kotiin, ja toisetkin nousivat lähteäkseen.
Kaikki olivat eteisessä pukemassa päällysvaatteita ja toivottamassa toisilleen hyvää yötä, kun suloinen ääni, joka lauloi hiljaa "Onnellista kotia", sai heidät vaikenemaan ja kuuntelemaan. Laulaja oli Febe, tyttö jolla ei ollut kotia ja joka ei ollut milloinkaan saanut tuntea isän ja äidin, veljien ja sisarten rakkautta. Ja kun ääni lakkasi kuulumasta, toiset jatkoivat laulua ja lopettivat sen niin hartaasti, että koko vanha talo tuntui kaikuvan koti-sanaa näille kahdelle orpotytölle, jotka olivat viettäneet ensimmäisen joulunsa sen vieraanvaraisen katon alla.
21
— Mutta Alec, et kai sinä anna tytön mennä ulos tällaisella kauhealla pakkasella, sanoi Myra-täti pistäen päänsä kirjastoon, missä Alec-tohtori luki sanomalehteään eräänä kylmänä helmikuun aamuna.
— Miksen antaisi? Kun sinunlaisesi heikko ihminen sen kestää, kai silloin minun vankka tyttönikin, varsinkin kun hänellä on riittävästi lämmintä yllään, vastasi tohtori ärsyttävän itsevarmasti.
— Mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka pureva tuuli on. Minua paleltaa luita ja ytimiä myöten, vastasi Myra-täti hieroen nenänpäätään tummalla käsineellään. — Varo leikkimästä tytön terveydellä ja luottamasta liikaa hänen näennäiseen voimistumiseensa. Hänhän on heikko lapsi, ja me voimme menettää hänet aivan äkkiä, kuten menetimme hänen äitipoloisensakin, Myra-täti jatkoi huojuttaen murheellisesti valtaisaa hattuaan.
— Minä otan sen riskin, vastasi Alec-tohtori rypistäen kulmiaan kuten aina, kun tavalla tai toisella viitattiin Rosen äitiin.
— Muista minun sanoneen, että saat vielä katua sitä. Ja lausuttuaan synkän ennustuksensa Myra-täti poistui kuin musta varjo.
Täytyy tunnustaa, että tohtorin vioista oli näkyvimpiä miesten tavaton vastenmielisyys kaikkia neuvoja kohtaan, joita heille annetaan pyytämättä. Hän kuunteli aina hartaasti isotätejä ja neuvotteli usein Jessie-rouvan kanssa; mutta toiset kolme tätiä koettelivat ankarasti hänen kärsivällisyyttään lakkaamattomilla varoituksillaan, valituksillaan ja neuvoillaan. Myra-täti oli kaikkein mahdottomin, eikä tohtori voinut kuunnella häntä kinaamatta heti vastaan. Hän ei mahtanut sille mitään ja häntä itseään huvitti usein tämä asenne.
Niin nytkin. Vaikka hän oli juuri ajatellut, että Rose saisi lykätä luisteluretkensä, kunnes tuuli asettuisi ja aurinko paistaisi lämpimämmin, hän ei voinut olla antamatta palttua Myra-tädin neuvoille. Ei Rosen takia tarvinnut olla huolissaan, sillä tämä kävi ulkona joka päivä, ja setä katseli tyttöä tyytyväisenä, kun tämä muutamia minuutteja myöhemmin käveli katua pitkin muistuttaen hylkeennahkaturkissaan punaposkista eskimoa.
— Toivottavasti tyttö ei viivy kovin kauan ulkona, sillä tuuli on todellakin kylmä, ja nuorempikin ihminen kuin Myra voi palella luita ja ytimiä myöten, ajatteli Alec-tohtori ajaessaan puolta tuntia myöhemmin kaupungille katsomaan niitä harvoja potilaita, joita hän vanhan tuttavuuden vuoksi oli ottanut hoitaakseen.
Ajatus palasi hänen mieleensä monta kertaa aamupäivän kuluessa, sillä pakkanen oli todella pureva, ja tohtorikin paleli karhunnahkaturkistaan huolimatta. Mutta hän luotti lujasti Rosen terveeseen järkeen, eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, että tyttö tahallaan tekisi itsestään marttyyrin.
Asian laita oli niin, että Mac ja Rose olivat sopineet tapaamisesta jäällä ja päättäneet antaa komean luistelunäytöksen heti kun Mac pääsisi niiltä muutamilta tunneilta, joita hänen sallittiin jo seurata koulussa. Rose oli luvannut odottaa häntä ja odottikin uskollisesti tunnista toiseen, sillä Mac oli unohtanut heidän sopimuksensa ja syventyi kemian kokeisiin, kunnes yleinen kaasuhäiriö karkotti hänet laboratoriosta. Silloin hän äkkiä muisti Rosen ja olisi heti rientänyt tämän luo, mutta äiti kielsi häntä menemästä ulos, sillä pureva tuuli voisi vahingoittaa hänen silmiään.
— Mutta äiti, Rose odottaa minua. Hän pitää aina sanansa ja minä pyysin häntä odottamaan kunnes tulisin, selitti Mac eikä voinut saada ajatuksistaan pientä kylmästä hytisevää olentoa, joka tähyilisi kukkulalle.
— Joutavia, Alec-setä ei anna hänen mennä ulos tällaisella ilmalla. Ja vaikka antaisi, Rose on toki siksi järkevä, että tulee tänne tai menee kotiin, kun sinua ei kuulu, vastasi Jane-täti ja syventyi jälleen vaikeatajuiseen kirjaansa.
— Eikö Steve voisi käydä katsomassa onko Rose siellä, kun minä kerran en saa, sanoi Mac huolestuneena.
— Steve ei liikuta jalkaansakaan, kiitos vain. Kunhan tässä saa edes omat varpaansa sulamaan, ja nälkäkin on, vastasi Keikari, joka oli juuri tullut koulusta ja kiskoi kärsimättömänä kenkiä jalastaan.
Macin täytyi siis alistua, ja Rose odotti nöyrästi, kunnes päivällisen aika joutui ja hän oli varma, että odotti turhaan. Hän oli tehnyt parhaansa pysyäkseen lämpimänä, oli luistellut, kunnes oli väsynyt ja ollut kuumissaan, sitten hän seisoi ja katseli toisten luistelua, kunnes alkoi väristä, koetti sen jälkeen saada lämmintä juoksemalla tietä edestakaisin, mutta se ei auttanut, ja lopuksi hän käpristyi onnettomana vanhan petäjän juurelle katselemaan ja odottamaan.
Lähtiessään vihdoin kotiin Rose oli perin pohjin vilustunut ja jaksoi tuskin ponnistella vastatuuleen, joka puski armottomasti. Kun Alec-tohtori ajelulta palattuaan lämmitteli kirjaston takan ääressä, hän kuuli äkkiä hiljaista nyyhkytystä, joka sai hänet rientämään ovelle ja kurkistamaan levottomana halliin. Rose kyyhötti siellä väristen päällysvaatteet puoliksi riisuttuina ja hieroi käsiään koettaen pidättää itkuansa, sillä huoneen lämmössä hänen paleltuneita sormiaan alkoi kauheasti kolottaa ja pistellä.
— Tyttö kulta, mikä sinun on? Samassa Rose oli Alec-sedän sylissä.
— Mac ei tullut — minä en saa itseäni lämpiämään — koskee kauheasti! Ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi ankara väristys ja hän purskahti haikeaan itkuun. Hänen hampaansa kalisivat ja nenä oli aivan sininen.
Tuossa tuokiossa tohtori oli käärinyt tytön karhunnahkaturkkiinsa ja pannut hänet sohvalle, ja Feben hieroessa Rosen jalkoja tohtori hankasi lämpimiksi pisteleviä sormia. Plenty-täti valmisti kuumaa juomaa ja Peace-täti lähetti lapsikullalle oman jalkojenlämmittimensä ja koruompeleisen peitteensä.
Täynnä omantunnon vaivoja ja hellää huolenpitoa tohtori hoiteli potilastaan, kunnes tämä selitti olevansa taas ennallaan. Setä ei antanut Rosen nousta päivälliselle, vaan syötti häntä itse ja unohti oman nälkänsä katsellessaan hoidokkiaan, joka vaipui horroksiin, sillä Plenty-tädin juoma raukaisi.
Rose lepäsi siinä useita tunteja. Hän nukahti pian syvään uneen, ja vuoteen vieressä istuessaan Alec-tohtori näki huolekseen, että tytön kasvoihin alkoi ilmestyä kuumetäpliä. Samalla hengitys kävi läähättäväksi ja epätasaiseksi, ja silloin tällöin potilas valitti hiljaa. Äkkiä hän säikähtäen heräsi ja nähdessään Plenty-tädin kumartuneena ylitseen ojensi kätensä kuin sairas lapsi ja pyysi väsyneesti:
— Enkö saisi mennä sänkyyn?
— Se onkin sinulle nyt paras paikka. Tuo hänet heti ylös, Alec; minulla on siellä lämmin vesi valmiina, kylvyn jälkeen hän saa vadelmateetä ja sitten tyttö kääritään huopiin, että hän saa nukkua pois vilustumisensa, puheli vanha neiti rohkaisevasti ja kiiruhti antamaan määräyksiään.
— Koskeeko sinuun? kysyi Alec-setä kantaessaan Rosea yläkertaan.
— Kylkeeni pistää kun hengitän ja tuntuu niin ahdistavalta ja kummalliselta; mutta ei se mitään tee, älä ole huolissasi, kuiskasi Rose sivellen kuumalla kädellään sedän poskea.
Mutta tohtoriparka näytti huolestuneelta, eikä syyttä, sillä kun Rose koetti nauraa nähdessään Debbyn kantavan huoneeseen vuoteenlämmitintä, hän sai niin ankaran kohtauksen, ettei voinut hengittää, vaan parahti tuskasta.
— Pistoksia! huokasi Plenty-täti kylpyammeen äärestä.
— Keuhkotulehdus, mutisi Debby haudatessaan lämmittimen vuoteeseen, johon sairas peiteltäisiin.
— Onko se vaarallista? kysyi Febe ja oli hätäpäissään kaataa lattialle sangollisen kiehuvaa vettä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan sairauksista ja Debbyn arvelu tuntui kerrassaan kamalalta.
— Hiljaa! komensi tohtori sellaisella äänellä, että se lopetti kerralla keskustelun asiasta. — Hoitakaa häntä niin hyvin kuin voitte, ja kun Rose on vuoteessa, minä tulen sanomaan hänelle hyvää yötä, hän lisäsi, kun kylpy oli valmis ja huovat riippuivat takan paahteessa.
Sitten hän käveli pitkän aikaa edestakaisin hallissa punoen partaansa ja sivellen kulmiaan, mikä oli varma merkki levottomuudesta.
— Olisikin ollut liian hyvä onni, jos olisi päästy vuoden yli ilman sairauksia. Kirottu itsepäisyyteni! Olisin vain kuunnellut Myran neuvoa ja pitänyt Rosen kotona! Nyt lapsiparan täytyy kärsiä minun rikollisen itsevarmuuteni vuoksi. Mutta keuhkokuume nujerretaan! Ja hän katsoi uhkaavasti intialaista jumalankuvaa, joka sattui olemaan hänen edessään, aivan kuin tuo ruma hirviö olisi alkanut vainota hänen suojattiaan.
Mutta uhmastaan huolimatta hän oli joutua epätoivoon nähdessään Rosen uudestaan, sillä tuskat olivat entistä kovemmat, kylpy ja peitteet, vuoteenlämmitin ja tulikuuma vadelmatee eivät olleet vaikuttaneet mitään.
Juuri pahimman tuskankohtauksen aikana tuli Charlie äitinsä asialle ja tapasi Feben, joka alakuloisena asteli portaita alas kantaen lautasella sinappitaikinaa, joka ei ollut tuottanut lievitystä.
— Mikä kumma täällä on hätänä? Sinäkin olet allapäin kuin vanha rukkanen, hän sanoi, kun Febe kädellään vaiensi toisen railakkaan vihellyksen.
— Rose on kauhean kipeä.
— Eikä hemmetissä!
— Ei saa kirota; se on totta, ja se on Macin syytä. Ja Febe kertoi lyhyesti ja kärkevästi koko tapauksen, sillä hän suhtautui tällä hetkellä sotaisesti kaikkiin maailman poikiin.
— Kyllä minä hänelle näytän, siitä saat olla varma, sanoi Charlie heristellen uhkaavasti nyrkkiään. — Mutta ei kai Rose ole vaarallisesti sairas? hän lisäsi huolissaan, kun näki Plenty-tädin astuvan ylähallin poikki ravistellen mennessään kiivaasti pulloa.
— On, hän on hyvin sairas! Tohtori ei puhu paljon, mutta hän ei sano sitä enää vilustumiseksi. Rosella on pistoksia, ja minä olen varma, että siitä tulee huomenna keuhkomyrkytys, vastasi Febe katsellen epätoivoissaan taikinaansa.
Charlie purskahti tukahdettuun nauruun kuullessaan uuden nimen keuhkokuumeelle — mitä tyttö epäilemättä tarkoitti —, ja se loukkasi Febeä tavattomasti.
— Kuinka sinulla on sydäntä nauraa, vaikka Rose kärsii niin kauheita tuskia? Kuuntele vähän ja naura sitten jos uskallat, Febe sanoi mustat silmät leimuten.
Tytön kiihkeä huoli tarttui Charlieenkin ja hän lähti siinä paikassa tiehensä mennäkseen kurittamaan Macia, sillä sen työn hän katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen. Ja hän teki sen niin tarmokkaasti ja perinpohjaisesti, että Kirjatoukka joutui kauheisiin omantunnontuskiin ja kävi sinä iltana vuoteeseen tuntien kantavansa Kainin merkkiä otsassaan.
Tohtorin taidon ja hänen apulaistensa alttiuden ansiosta Rosen olo helpottui puolenyön aikaan, ja kaikki toivoivat, että pahin olisi voitettu. Febe keitti teetä kirjaston takassa, sillä tohtori oli unohtanut kokonaan ateriat ja Plenty-täti tahtoi välttämättä, että hän joisi kupin vahvistavaa teetä ponnistustensa jälkeen.
Hiljainen naputus ikkunaan sai Feben hätkähtämään, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki ikkunan takana kasvot. Febe ei pelästynyt, sillä tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei katselija ollut rosvo eikä ryöväri, vaan Mac, joka kuun valossa näytti kalpealta ja hurjalta.
— Tule päästämään minut, hän sanoi matalalla äänellä, ja astuessaan sisään hän tarttui kiihkeästi Feben käteen ja kysyi: Kuinka Rose jaksaa?
— Luojan kiitos, paremmin, vastasi Febe, ja hänen hymynsä valaisi kuin päivänpaiste poikaparan levotonta mieltä.
— Ja on huomenna jo taas terve?
— Voi, ei. Debby sanoo, että siitä tulee vähintäänkin luuvalo ellei keuhkotulehdus! Febe koetti tällä kertaa muistaa nimet oikein.
Macin kasvot synkistyivät, ja omantunnon vaivat alkoivat uudestaan kalvaa häntä. Hän huokasi raskaasti ja kysyi:
— Enkö saisi nähdä häntä?
— Et toki tähän aikaan yöstä, kun hänet juuri on saatu nukkumaan.
Mac avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet valtasi äkillinen itkunpuuska.
— Älähän nyt, sanoi Febe nuhdellen. — Sinä varmasti herätät hänet.
— En voi sille mitään. Voi minun huonoa onneani! valitti Mac valmiina lähtemään tiehensä, ennen kuin hänen onneton läsnäolonsa ehtisi saada aikaan enemmänkin vahinkoa.
Mutta portaiden yläpäästä kuului hiljaa:
— Mac, tule tänne, Rose tahtoo tavata sinua. Hän riensi ylös ja tapasi setänsä odottamassa.
— Charlie sanoi, että kaikki on minun syytäni, ja jos hän kuolee, minä olen tappanut hänet. Minä en voinut nukkua, vaan tulin katsomaan kuinka hän voi. Tästä ei tiedä kukaan muu kuin Steve, Mac vastasi niin surkean näköisenä, ettei tohtorilla ollut sydäntä torua häntä.
Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, kuului hiljaa: — Mac! ja tohtori kuiskasi kiireesti: — Älä viivy kauan, sillä minä tahdon saada hänet vihdoinkin nukkumaan, ja niin hän päästi pojan Rosen huoneeseen.
Tyynyllä lepäsivät kalpeat lapsenkasvot ja hymy, joka tervehti Macia, oli kovin heikko, sillä tuskat olivat uuvuttaneet Rosen, mutta hän ei saanut rauhaa ennen kuin oli sanonut serkulleen muutaman lohduttavan sanan.
— Kuulin sinun äänesi ja arvasin, että tulit katsomaan minua, vaikka onkin myöhä. Älä ole huolissasi, minä voin jo paremmin eikä se ole ollenkaan sinun syysi vaan minun; eihän minun olisi tarvinnut odottaa pakkasessa, vaikka olinkin luvannut.
Mac kiirehti selittämään, sätti itseään julmasti ja rukoili, ettei Rose vain kuolisi, sillä Charlien läksytys oli saanut pojan ihan suunniltaan.
— En tiennytkään, että minun henkeni on vaarassa, vastasi Rose katsellen häneen juhlallisesti suurilla silmillään.
— Voi, toivottavasti ei, mutta toisinaan ihmiset kuolevat niin äkkiä, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin pyytänyt sinulta anteeksi, sammalsi Mac ajatellen, että Rose oli jo nyt kuin enkeli maatessaan siinä kiharat hajallaan tyynyllä ja kasvoillaan nöyrän alistuva ilme.
— En minä usko kuolevani; setä ei anna minun kuolla. Mutta jos nyt kuolisin, niin muista että olen antanut sinulle anteeksi.
Hän katseli Macia lempeästi, ja nähdessään kuinka syvä pojan suru oli, hän lisäsi hiljaa taivuttaen Macia puoleensa:
— En tahtonut suudella sinua mistelin alla, mutta nyt minä tahdon, sillä haluan vakuuttaa, että olen antanut sinulle anteeksi ja rakastan sinua kuten ennenkin.
Tämä sai Mac-paran ihan hämmennyksiin, hän saattoi vain mutista kiitoksensa ja rynnätä pois niin nopeasti kuin suinkin. Hän hoippui hallin sohvalle ja makasi siinä kunnes nukahti, sillä hän oli lopen väsynyt päivän kaikista mielenliikutuksista.
22
Kuinka vaarallinen Rosen vilustumisesta johtuva sairaus lienee ollutkin, se meni kuitenkin pian ohi, vaikkei Myra-täti ottanut sitä uskoakseen. Ja Alec-setäkin vaali ja hoiteli tytärtään vielä monta kuukautta aivan erityisen huolellisesti.
Sairastaminen oli Rosesta oikein hauskaa heti kun tuskat loppuivat, sillä parin viikon ajan hän eleli kuin prinsessa kammiossaan ja jokainen koetti parhaansa mukaan huvittaa, palvella ja vaalia häntä. Mutta sitten tohtori kutsuttiin erään vanhan ystävänsä luo, joka oli vaarallisesti sairaana, ja Rose tunsi olevansa kuin turvattomaksi jäänyt linnunpoika. Hän tunsi sen erittäin voimakkaasti eräänä iltapäivänä, jolloin tädit nukkuivat päivällisuntaan, talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja taivaasta putoili suuria lumihiutaleita.
— Minäpä etsin Feben käsiini. Jos Debby sattuu olemaan poissa, me keitämme karamelleja ja yllätämme pojat, kun he tulevat, mietti Rose heittäessään pois kirjansa ja lähtiessään etsimään seuraa.
Kaiken varalta hän kurkisti luukusta ennen kuin astui keittiöön, sillä silloin ei keitelty makeisia, kun Debby oli lähettyvillä. Mutta väylä oli selvä eikä näkyvissä muita kuin Febe, joka istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja näytti torkkuvan. Rose aikoi juuri herättää hänet, kun tyttö kohottikin päänsä, kuivasi silmänsä sinisen esiliinansa liepeeseen ja tarttui uudestaan ja päättävästi työhönsä. Rose ei keksinyt mitä toinen teki, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, sillä Febellä oli edessään pala ruskeata paperia ja hän kirjoitti siihen kynä täristen, jäljensi kai pöydällä olevasta pienestä kirjasta.
Rose unohti tyystin makeiset. Kierrettyään oven kautta keittiöön hän sanoi:
— Febe, minä haluaisin tehdä jotakin. Voinko auttaa sinua vai häiritsenkö?
— Et, hyvä ystävä, et toki. Mitä sinä tahtoisit tehdä? kysyi Febe avaten laatikkonsa ja aikoi työntää tavaransa piiloon; mutta Rose esti häntä huudahtaen kuin utelias lapsi:
— Näytä minulle mitä sinä teet! En minä kerro Debbylle, jos tahdot pitää sen salassa.
— Minä vain koetan opiskella, mutta olen niin tyhmä, ettei siitä tahdo tulla mitään, sanoi Febe, ja hyvin vastahakoisesti hän antoi pienen emäntänsä tarkastettavaksi ne vaatimattomat välineet, joilla koetti työskennellä. Vajan katosta lohjennut liuskakiven kappale tauluna, parin tuuman mittainen lyijykynänpätkä, vanha almanakka lukukirjana, useita ruskeita tai keltaisia paperipalasia jotka oli silitetty ja ommeltu vihoksi, pieni pino Plenty-tädin siistejä ruokareseptejä kirjoitusmalleina — jos tähän vielä lisää pienen mustepullon ja ruostuneen kynän, Feben apuneuvot on lueteltu. Ei ihme ettei uurastuksesta tahtonut tulla mitään näillä välineillä, vaikka tyttö yritti niin että kyynelet kihosivat silmiin ja koetti yhä uudestaan saada tottelemattoman kynän kulkemaan mielensä mukaan.
— Naura pois jos tahdot. Minä tiedän, että kirjoitusvälineeni ovat kehnot, ja siksi minä ne piilotin. Ei se mitään, vaikka saitkin selville minun yritykseni. Mutta minua hävettää, kun olen niin paljon ikäisistäni jäljessä, selitti Febe vaatimattomasti, ja hän punastui entistä enemmän pestessään kivitaulustaan isoja kömpelöitä kirjaimia, jotka eivät olleet vielä kuivuneet kyynelten jäljiltä.
— Minäkö nauraisin sinulle! Pikemmin minun kai pitäisi itkeä, kun huomaan kuinka itsekäs olen ollut. Minullahan on paljon kirjoja ja muita tarvikkeita, mutta en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että voisin antaa niitä sinulle. Mikset tullut pyytämään vaan koetat ponnistella tuolla tavalla yksin eteenpäin? Se on väärin, ja vastedes sinun on tultava, muuten en koskaan anna sinulle anteeksi, Rose sanoi käsi Feben olalla, kun tämä hiljalleen lehteili vaatimatonta vihkoaan.
— Sinä olet ollut niin hyvä minulle koko ajan, etten halunnut pyytää sinulta enää mitään, mutisi Febe.
— Sinä olet liian ylpeä. Antaminen se vasta hauskaa onkin. Kuule nyt, minulla on suunnitelma, etkä saa käydä poikittain tai muuten minä kiukustun. Minä kaipaan tekemistä, ja nyt rupean opettamaan sinua. Ei kestä kauankaan, kun olen kertonut sinulle kaiken mitä tiedän. Ja Rose nauroi kiertäessään kätensä Feben kaulaan ja pörröttäessään hänen tummaa tukkaansa.
— Se olisi taivaallista! sanoi Febe kasvot loistaen. Ne synkistyivät kuitenkin pian, kun hän lisäsi miettivästi: — Mutta minun ei kai pitäisi antaa sinun tehdä sitä. Siihen menee aikaa, ja tohtori ei ehkä pidä siitä.
— Hän ei anna minun opiskella liikaa, mutta opettamisesta hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan, enkä usko että hänellä on mitään sitä vastaan. Ainakin me voimme koettaa siihen asti kun hän tulee kotiin. Kerää siis tavarasi ja tule minun huoneeseeni, niin aloitetaan heti paikalla. Minusta opettaminen on hauskaa, ja usko pois, tunneista tulee oikein hienoja.
Febe keräsi tavaransa esiliinan helmaan ja juoksi yläkertaan aivan kuin hänen hartain toiveensa olisi nyt äkkiä toteutunut. Ja Rose juoksi edellä laulaen:
— "Kierreportaat, kierreportaat huoneeseeni johtaa,
Monet kummat, monet kummat siellä sinut kohtaa.
Kiiruhda, kiiruhda, Febe ystäväin!"
— Tulenhan minä, vastasi Febe iloisesti ja lisäsi heidän astuessaan kammioon: — Sinä olet maailman kiltein hämähäkki, ja minä olen iloinen, kun olen joutunut sinun verkkoosi.
— Minäpäs aion olla oikein ankara. Nyt istut tuohon tuolille ja olet ihan hiljaa, kunnes koulu on valmis avattavaksi, komensi Rose riemuissaan, kun oli saanut sellaista tekemistä, joka oli samalla hyödyllistä ja mieluista.
Febe istui ujosti paikallaan sillä aikaa kun uusi opettaja otti esille kirjat ja taulut, sievän kirjoitustelineen ja pienen pallokartan. Rose repi vielä palan isosta pesusienestään, teroitti tarmokkaasti vaikkei kovin taitavasti kynät, ja kun kaikki oli valmiina, hän hypähti innostuksesta niin ettei Febe voinut olla nauramatta.
— Nyt koulu on avattu ja minun täytyy kuulla teidän lukevan, että tiedän mille luokalle te joudutte, neiti Moore, aloitti Rose hyvin arvokkaasti. Hän asetti kirjan oppilaansa eteen ja istuutui nojatuoliin pitkä viivoitin kädessään.
Febe luki melko hyvin, vaikka kangertelikin vierasperäisissä sanoissa ja sotki joskus d:n ja t:n. Tämä kutkutti aika lailla Rosen nauruhermoja, mutta hymynhäivähdyskään ei käväissyt hänen kasvoillaan. Feben tiedot maantieteestä olivat hämäränlaiset, eikä hänellä ollut aavistustakaan kieliopista, vaikka hän väitti koettavansa puhua "kuin sivistyneet ihmiset", minkä vuoksi Debby oli sanonut hänelle, että "suutari pysyköön lestissään".
— Debby on vanha hanhi, älä välitä hänestä, hän nyt puhuu "serviisistä", "hantuukista" ja "tropeista" niin kauan kuin elää ja uskoo varmasti puhuvansa oikein. Sinä puhut luontevan puhdasta kieltä, sen minä olen huomannut. Kielioppi on vain sitä varten, että se osoittaa miksi jokin asia on niin eikä toisin, puheli Rose tuntien, että hänen piti itsensä puhua hyvää kieltä kelvatakseen Febelle esimerkiksi.
Kun laskentotunti tuli, opettaja huomasi hämmästyksekseen että oppilas selviytyi toisista laskuista nopeammin kuin hän itse. Febe oli laskenut leipurin ja lihakauppiaan vastakirjan sarakkeita jo kauan ja oli tottunut laskemaan oikein ja niin nopeasti, että Rose ihan hämmästyi ja hänestä tuntui, että tässä aineessa oppilas piankin olisi opettajaansa etevämpi, jos edistyisi tuota vauhtia. Rosen kiitos ilahdutti kovin Febeä, ja he jatkoivat niin ahkerasti ja innoissaan, että aika lensi kuin siivillä, kunnes Plenty-täti ilmestyi ja nähdessään kaksi päätä kumartuneena taulun yli huudahti:
— Mitä ihmettä te teette täällä?
— Pidämme koulua. Minä opetan Febeä, ja se on hurjan hauskaa! huudahti Rose katsoen tätiä silmät loistaen.
Mutta Feben silmät loistivat vielä enemmän, vaikka hän näyttikin levottomalta lisätessään:
— Minun olisi kai pitänyt pyytää lupaa, mutta kun Rose ehdotti tätä, olin niin onnellinen että aivan unohdin. Pitääkö meidän nyt lopettaa?
— Ei toki. Olen oikein iloinen nähdessäni, että haluat oppia ja että
Rose auttaa sinua.
Plenty-tädin puhuessa ja katsellessa ystävällisesti tyttöjä Febe vilkaisi kelloon, ja nähtyään sen osoittavan viittä hän muisti, että Debby pian saapuisi keittiöön eikä valmistavia töitä illallista varten ollut vielä aloitettu. Siksi hän pisti äkkiä kynänsä pöydälle ja hypähti pystyyn sanoen:
— Saanko jo mennä? Minä jatkan kyllä, kunhan saan valmiiksi askareeni.
— Koulu on loppunut, vastasi Rose, ja Febe juoksi kiittäen tiehensä ja hän lauloi kertotaulua asetellessaan teekeitintä kuntoon.
Näin alkoivat tunnit, ja viikon ajan ne jatkuivat molempien iloksi ja hyödyksi, sillä Febe oli erinomainen oppilas ja tuli tunnille kuin juhlaan. Nuori opettaja taas teki parhaansa ansaitakseen sen luottamuksen, jota Febe hänelle osoitti, sillä Febe oli vuorenvarma, että parempaa opettajaa kuin Rose ei maailmassa ollutkaan.
Pojat saivat tietää mitä tytöillä oli tekeillä ja kiusasivat heitä armottomasti 'seminaarin' vuoksi, kuten he tyttöjen yritystä nimittivät. Itse asiassa se oli heistä hyvä idea, ja he tarjoutuivat korvauksetta antamaan opetusta latinassa ja kreikassa, koska arvelivat, ettei Rose täysin hallinnut näitä perustietoja.
Rosella oli omat epäilynsä siitä, miten setä suhtautuisi asiaan, ja siksi hän suunnitteli jo ennakolta pienen puheen vakuuttaakseen, että tämä oli hyödyllisin, terveellisin ja hauskin tuuma, mikä ikinä oli keksitty. Mutta hän ei saanut tilaisuutta pitää puhettaan. Alec-tohtori palasi näet niin yllättäen, että sanat kerrassaan haihtuivat hänen päästään.
Rose istui kirjaston lattialla tutkimassa paksua kirjaa, joka oli hänen polvillaan, eikä tiennyt mitään sedän paluusta, kun kaksi isoa lämmintä kättä tarttui hänen leukaansa ja taivutti hellästi hänen päätään taaksepäin. Rose sai suukon molemmille poskilleen, ja isällinen ääni sanoi muka nuhtelevasti:
— Miksi minun tyttöni istuu täällä nenä kiinni pölyisessä tietosanakirjassa, kun hänen pitäisi rynnätä ottamaan vastaan erästä vanhaa herraa, joka ei olisi voinut kestää hetkenkään pitempää eroa?
— Voi setä. Minä olen iloinen! Ja pahoillani! Mikset ilmoittanut tulostasi tai kutsunut minua heti kun olit täällä? Olen ikävöinyt sinua. Kirja lensi Rosen sylistä kolahtaen lattialle ja hän itse Alec-sedän syliin. Ja setä painoi hänet rintaansa vasten kuin konsanaan maailman kalleimman olennon.
Pian hän istui nojatuolissa polvillaan Rose, joka hymyili ja puheli niin nopeasti kuin kerkeä kieli suinkin ennätti, ja setä katseli tyttöä tyytyväinen ilme kasvoillaan silitellen tämän pehmeätä poskea ja pidellen hentoa kättä omassa ruskeassa ja voimakkaassa kädessään.
— Kuinka sinun aikasi meni? Saitko pelastetuksi sen rouvaparan? Kai sinusta on hauskaa, kun pääsit taas kotiin tyttäresi kiusattavaksi?
— Myöntävä vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen. Kerropas nyt sinä, pieni synnintekijä, mitä oikein olet puuhannut. Plenty-täti sanoo, että haluat neuvotella kanssani jostakin uudesta merkillisestä suunnitelmasta, jonka olet punonut minun poissaollessani.
— Ei kai hän kertonut siitä?
— Ei. Sinä kuulemma epäilet, etten hyväksyisi sitä, ja haluat puhua itse riisuaksesi minut aseista, niin kuin sinä aina yrität vaikka turhaan. Annahan kuulua!
Rose kertoi vakavana koulustaan, Feben opiskelunhalusta ja siitä, kuinka hauskaa häntä oli opettaa, ja lisäsi nyökäten viisaasti päätään:
— Siitä on hyötyä minullekin, sillä Febe on ahkera ja kauhean vikkelä; muutamissa asioissa minä saan tehdä parhaani, ettei hän pääse minusta edelle. Tänään meillä oli lukukappaleessa sana 'puuvilla' ja hän kysyi minulta siitä kaikenlaista. Oikein hävetti huomata, kuinka vähän itse tiesin: vain että sitä kasvaa etelässä ja siitä tehdään kangasta. Sitä minä juuri olin tutkimassa kun sinä tulit, ja huomenna kerron hänelle kaiken puuvillasta. Siitä näet, miten tarpeellista se on minullekin: joudun kertaamaan kaiken mitä olen oppinut.
— Senkin ovela tyttölapsi! Olet keksinyt kiertotien selviytyäksesi minun kiellostani, eikö niin? Tämähän ei ole opiskelemista, vai mitä?
— Ei, hyvä herra, se on opettamista, minä pidän siitä paljon enemmän kuin pänttäämisestä omin päin. Sitä paitsi, minähän olen ottanut hänet ottosisarekseni, ja minun täytyy pitää sanani, eikö pidäkin? vastasi Rose odottaen hiukan levottomana mutta päättävästi tuomiotaan.
Alec-tohtori oli ilmeisesti jo voitettu, sillä Rose kuvasi kattokivestä tehtyä taulua ja ruskeasta paperista ommeltua kirjoitusvihkoa niin vaikuttavasti, että setä oli jo paljon ennen kertomuksen loppua mielessään päättänyt lähettää Feben kouluun. Hän moitti vain itseään siitä, että rakkaus Roseen oli saanut hänet unohtamaan velvollisuutensa toista tyttöä kohtaan. Kun Rose siis lopetettuaan kertomuksensa koetti saada kasvoilleen niin nöyrän ja anovan ilmeen kuin suinkin, setä naurahti, nipisti tyttöä poskesta ja vastasi sydämellisesti:
— Sinun suunnitelmasi on erinomainen. Oikeastaan olin ajatellutkin, että saisit jo käydä lukuihisi käsiksi, tietysti rasittamatta itseäsi liikaa. Tässä on nyt mainio tilaisuus koetella voimiasi. Febe on hyvä ja järkevä tyttö, ja hän tulee kyllä toimeen maailmassa, jos me vain autamme hänet alkuun.
Rose sanoi kiitollisena:
— En voi kyllin kiittää sinua siitä, että olet niin kiltti Febelle. Mutta hän on itse aikanaan sinulle paras kiitos, sillä hänestä tulee vielä nainen, josta saamme olla ylpeitä, niin luja, rehti ja rakastettava hän on.
— Hyvä lapsi, enhän minä vielä ole tehnyt mitään, ja olen siitä oikein pahoillani. Mutta nyt pannaan toimeksi. Heti päästyään jotenkin alkuun hän saa mennä kouluun ja opiskella niin pitkälle kuin haluaa. Mitäs siitä arvelet?
— Se on taivaallista, kuten Febe sanoo, sillä hänen hartain halunsa on aina ollut päästä kouluun. Saanhan kertoa jo hänelle? Tiedän että hänen silmänsä revähtävät selälleen ja hän taputtaa ilosta käsiään.
— Tämä on sinun asiasi, toiset pitäkööt sormensa poissa taikinasta. Mutta älä pidä kiirettä äläkä rakentele turhia pilvilinnoja, tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tämä meidän pieni leipomuksemme kohoaa ja kypsyy.
— Niin, kuninkaan kaakku, setä! "Ne linnut lauloi niin, kun kaakku avattiin", naurahti Rose tanssien ympäri huonetta, niin että posket hehkuivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi totisena:
— Jos Febe menee kouluun, kuka täällä sitten työt tekee? Minä kyllä auttaisin mielelläni.
— Tulehan tänne, niin kerron sinulle salaisuuden. Debby näyttää käyvän yhä hankalammaksi sitä mukaa kuin hänen reumatisminsa pahenee, ja siksi tädit ovat päättäneet antaa hänelle eläkkeen. Hän saa mennä asumaan naimisissa olevan tyttärensä luo, joka on hyvissä varoissa. Minä tapasin Debbyn tyttären tässä viikolla, ja hän ottaa äitinsä mielellään luokseen. Keväällä on siis odotettavissa suuria muutoksia, saadaan uusi keittäjä ja sisäkkö.
— Voi, mitenhän minä tulen toimeen ilman Febeä? Eikö hän sentään voisi asua täällä, että edes joskus näkisimme toisemme? Mieluummin maksan hänen täysihoitonsa kuin päästän hänet pois. Pidän hänestä niin kauheasti.
Ehdotus nauratti kovasti tohtoria, ja Rose oli tyytyväinen kun tohtori selitti, että Febe jäisi edelleen Rosen 'kamarineidiksi', mutta hänellä olisi vain sellaisia velvollisuuksia, jotka hän voisi helposti suorittaa koulutuntien lomassa.
— Hän on vaatimattomasta käytöksestään huolimatta ylpeä tyttö eikä varmaan ottaisi vastaan almuja. Siksi tämä järjestely on selvä ja mukava, ja Febe voi suorittaa koulumaksunsa järjestelemällä hiuksiasi vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos sinä vain annat.
— Sinä osaat aina järjestää niin että asiat sujuvat. Kuinka kummalla muut tytöt tulevat toimeen, kun heillä ei ole Alec-setää! Rose huokasi osaanottavasti kaikkien toisten tyttöjen puolesta.
23
— Steve, kerrotko minulle yhden asian, sanoi Rose Keikarille eräänä päivänä, kun tämä seisoi peilin edessä tarkastelemassa itseään ja odotti Plenty-tädin vastausta äitinsä kirjeeseen.
— Saa nähdä. Mitä tahdot tietää?
— Ovatko Archie ja Charlie riidoissa?
— Enpä tiedä, meillä pojilla sattuu silloin tällöin pientä erimielisyyttä. Kas vain, taidanpa saada näärännäpyn oikeaan silmääni, väisteli Steve ja oli tarkastavinaan keltaisia ripsiään.
— Ei, ei tuo riitä. Minä tahdon tietää kaiken, sillä ihan varmasti se on paljon pahempaa kuin pieni erimielisyys. Kerro minulle kaikki, niin olet kiltti.
— Loruja! Et suinkaan tahdo, että lörpöttelisin sinulle kuin mikäkin juoruakka? mutisi Steve silitellen tukkaansa kuten aina hämmillään ollessaan.
— Kyllä, tällä kertaa minä tahdon, kuului Rosen päättävä vastaus, sillä huomattuaan olevansa oikeassa, hän aikoi käyttää kaikkia keinoja viekoitellakseen salaisuuden esiin. — Enhän minä tietysti toivo, että kertoisit kenelle hyvänsä, mutta minulle voit kertoa ja sinun täytyykin, sillä minulla on oikeus tietää. Te pojat tarvitsette jonkun, joka huolehtii teistä, ja minä aion pitää sitä virkaa, sillä me tytöt osaamme rakentaa rauhaa ja käsitellä ihmisiä. Setä on sanonut niin, ja hän on aina oikeassa.
Steve oli jo hymähtämässä pilkallisesti Rosen huolenpidolle, mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän päätti tehdä Rosen mieliksi ja hyötyä samalla itse asiasta.
— Mitä annat, jos kerron asian juurta jaksaen? hän kysyi karahtaen punaiseksi, sillä häntä itseäänkin hävetti tällainen kysymys.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Rose ja näytti hämmästyneeltä.
— Lainata vähän rahaa. En aikonut pyytää sinulta, mutta Macilta ei liikene nykyään centtiäkään; hänhän pani pystyyn sen kemian laboratorion, jonka mukana hän vielä jonain päivänä räjäyttää itsensä ilmaan, niin että sinä ja setä saatte ilon sovitella kappaleet yhteen. Ja Steve koetti näyttää siltä kuin mielikuva olisi huvittanut häntä.
— Lainaan mielihyvin, antaa tulla, sanoi Rose tahtoen välttämättä tietää salaisuuden.
Lupaus vieritti ilmeisesti raskaan taakan Steven hartioilta, ja järjestettyään huolellisesti jakauksensa suoraan hän selitti nopeasti asian.
— Kyllähän minä sinulle voin kertoa, mutta älä sano pojille, että olen juorunnut, muuten Prinssi hirttää minut. Katsos, Archie ei voi sietää niitä poikia, joiden kanssa Charlie seurustelee. Se suututtaa Charlieta ja hän on heidän kanssaan vain härnätäkseen Archieta. Tätä nykyä he karttavat toisiaan jos suinkin voivat. Siinä koko juttu!
— Ovatko ne Charlien ystävät oikein pahaa joukkoa? kysyi Rose huolissaan.
— Eivätpä kai, mutta aika hurjia. He ovat vanhempia kuin meidän pojat, mutta pitävät Prinssistä, kun hän on semmoinen vekkuli; hän laulaa hyvin, esittää yksintanssia kuten tiedät ja osaa pelata mitä tahansa. Hän voitti kerran Morsen biljardissa, ja sitä kyllä kannattaa kehua, sillä ainakin Morse itse luulee olevansa etevämpi kuin kukaan muu. Minä katselin ottelua ja se oli suurenmoista!
Steve oikein lämpeni, sillä hän oli ylpeä Charliesta, jota hän ihaili kovin ja koetti kaikin tavoin matkia. Rose ei aavistanut lainkaan, kuinka suuriin vaaroihin muutamat Charlien luonteenpiirteet saattoivat viedä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jotakin oli vinossa, kun Archie oli tyytymätön.
— Jos Prinssi pitää joistakin biljardipelureista enemmän kuin Archiesta, niin minä en juuri arvosta hänen makuaan, sanoi Rose ankarasti.
— Eihän hän heistä pidäkään, mutta Charlie ja Archie ovat molemmat niin ylpeitä, ettei kumpikaan käy hieromaan sovintoa. Kyllä kai Archie on oikeassa, mutta kyllä minusta Charlie saa joskus seurustella toistenkin kanssa, ainakin sellaisten mukavien heppujen, sanoi Steve koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät tuikkivat, kun hän muisteli noiden veikkojen urotöitä.
— Voi sentään, Rose huokasi. — Enpä taida pystyä auttamaan.
Mutta toivon hartaasti, että he sopisivat, sillä Prinssi tarvitsee
Archieta, ettei joutuisi vaikeuksiin. Archie on mahdottoman kiltti.
— Siinäpä se onkin. Archie saarnaa eikä Charlie voi sietää sitä. Hän pilkkasi Archieta narriksi ja pastoriksi, ja Archie taas sanoi, ettei Charlie ole herrasmies. Voi saapas, eivätkö he ole molemmat hulluja. Minä luulin että he hakkaisivat toisensa. Olisi ollutkin parempi, eivät jurottaisi ja kulkisi nyt happamina nenä pystyssä. Mac ja minä iskemme sellaisissa tapauksissa mailalla toista päähän ja sillä selvä.
Rose ei voinut olla nauramatta, kun Steve alkoi huitoa nyrkeillään pulleata sohvatyynyä osoittaakseen mitä tarkoitti. Mukiloimaan hetken poika heitti tyynyn käsistään, korjasi kalvosimensa ja hymyili säälivästi naisille, jotka eivät tienneet mitään tällaisesta riitojen sovittelusta.
— Pojat ovat hassuja! sanoi Rose ihailevan ja hämmästyneen näköisenä, ja Steve käsitti ilmeen erityiseksi suosionosoitukseksi sukupuoltaan kohtaan.
— Olemmehan mekin sentään hyviä olemassa, neitiseni, ettekä te tulisi toimeen ilman meitä, hän vastasi nenä pystyssä. Sitten hän äkkiä siirtyi muihin asioihin ja lisäsi: — Entäs se raha, jonka lupasit lainata? Olen jo kertonut, nyt sinun on maksettava.
— Totta kai! Kuinka paljon sinä haluat? kysyi Rose avaten kukkaronsa.
— Voisitko lainata kerrassaan viisi dollaria? Tahtoisin maksaa kunniavelan, joka on aika kiusallinen, sanoi Steve yrittäen olla miehekkään näköinen.
— Eivätkö kaikki velat ole kunniavelkoja? kysyi tietämätön Rose.
— Ovat tietysti; mutta tämä on veto jonka hävisin, ja minä tahtoisin maksaa sen heti paikalla, sanoi Steve, josta selittelyt alkoivat tuntua hankalilta.
— Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä siitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen lujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.
— Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin lyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt minulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä tiehensä.
Rose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa tilaisuutta. Pian se tulikin.
Hän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin nuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä ujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty ja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja Rose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.
Hän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein hauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja käsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä. Hän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit ruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen eteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan Charlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian kuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:
— Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun sain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua koska vain haluat.
— Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta yksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka ei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja väsyneitä silmiä.
— Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta kyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.
— Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.
— En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea minulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä saarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.
Charlien ääni oli tyly, ja hänen olemuksestaan oli kadonnut tavanomainen hyväntahtoinen iloisuus, niin että Rose aivan masentui ja sanoi alakuloisesti:
— En minä aikonut paasata, mutta on vaikea nähdä niiden kärsivän, joista pitää.
Tämä tehosi Charlieen, sillä Rosen huulet vapisivat, vaikka hän koetti salata sitä haistelemalla ruusua, jonka irrotti vyöstään.
— Olen oikea tyhmeliini, ja minun täytyy pyytää sinulta anteeksi ärtyisyyttäni, sanoi Charlie avoimesti ja miellyttävästi kuten hänen tapansa oli.
— Toivon että pyytäisit anteeksi myös Archielta ja että olisitte taas ystäviä. Sinä et koskaan ollut ärtyinen etkä epäkohtelias, kun hän oli sinun ystäväsi, sanoi Rose katsahtaen pyytävästi Charlieen, joka nojasi kyynärpäätään takan reunustaan.
Samassa Charlie oli taas muuttunut. Hän seisoi Rosen edessä suorana ja jäykkänä kuin heinäseiväs, ja silmät olivat kiukkuiset, kun hän vastasi töykeästi:
— Tekisit viisaammin, jos et sekaantuisi asioihin, joita et ymmärrä.
— Mutta tämän asian minä ymmärrän ja olen pahoillani, kun näen teidän kohtelevan toisianne noin kylmästi ja välinpitämättömästi. Ennen olitte aina yhdessä, ja nyt te tuskin puhutte keskenänne. Sinä olet valmis pyytämään anteeksi minulta, enkä totta totisesti ymmärrä, mikset voisi pyytää Archieltakin, jos kerran olet väärässä.
— Mutta minä en ole väärässä! kuului napakka vastaus, joka sai Rosen hätkähtämään. Ja Charlie jatkoi tyynemmin, mutta silti vielä kiukkuisesti. — Herrasmies pyytää aina anteeksi naiselta, jos on käyttäytynyt häntä kohtaan sopimattomasti, mutta ei koskaan mieheltä, joka on häntä loukannut.
— Hyvänen aika, mikä ampiainen! ajatteli Rose ja sanoi ivallisesti koettaen viekoitella toista nauramaan: — Minä en puhunut miehistä, vaan pojista, ja yksi niistä on Prinssi, jonka pitäisi kai näyttää hyvää esimerkkiä alamaisilleen.
Mutta Charlie ei halunnut leppyä, ja kääntääkseen keskustelun toisaalle hän irrotti pienen kultaisen korvarenkaan kellonsa peristä ja sanoi vakavasti:
— Minä olen rikkonut sanani. Siksi annan tämän sinulle takaisin ja vapautan sinut lupauksestasi. Olen pahoillani, mutta minusta se oli hölmö lupaus, enkä minä aio pitää sitä. Saat hankkia mieleisesi korvarenkaat minun laskuuni. Nythän sinulla on oikeus käyttää niitä.
— Minähän voisin käyttää vain yhtä, sillä Archie kyllä pitää sanansa, siitä olen varma! Rose oli niin loukkaantunut ja pettynyt että puhui pisteliäästi ja kieltäytyi ottamasta korvarengasta, jota rikkuri hänelle tarjosi.
Charlie kohautti olkapäitään ja heitti korvarenkaan Rosen syliin koettaen näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä, vaikka se ei oikein onnistunut, sillä poikaa hävetti ja hän oli poissa tolaltaan. Rosen teki mieli itkeä, mutta ylpeys ei antanut myöten. Kiihtyneenä hän nousi tuoliltaan, heitti korvarenkaan menemään, ja hänen äänensä värisi kaikista ponnisteluista huolimatta, kun hän sanoi:
— Sinä et ole sellainen poika, joksi sinua luulin, enkä minä kunnioita sinua pennin edestä. Tahdoin auttaa sinua, mutta sinä et yritäkään, koska et itse välitä mistään. Sinä sanot aina olevasi herrasmies, mutta olet kaikkea muuta, koska olet rikkonut lupauksesi. Minä en ikinä enää luota sinuun. En huoli sinua saattamaan, menen mieluummin Maryn kanssa. Hyvää yötä!
Ja tämän kauhean iskun jälkeen Rose poistui huoneesta. Charlie jäi yksin yhtä hämmästyneenä kuin jos hänen lempikyyhkysensä olisi lentänyt vasten kasvoja ja nokkinut häntä armottomasti. Rose suuttui harvoin, mutta kun se tapahtui, se teki poikiin syvän vaikutuksen.
Tämä pieni ukkossää purkautui nyyhkytyksenä Rosen pukiessa eteisessä päällysvaatteita ylleen, mutta se virkisti häntä. Hän sanoi nopeasti jäähyväiset Clara-tädille, joka oli parhaillaan kähertäjän kynsissä, ja sitten hän meni etsimään Maryä, sisäkköä. Mutta Mary oli mennyt ulos, samoin myös talonmies, ja Rose puikahti ulos takaovesta hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä Charlieta saattajanaan.
Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kun tutut askelet kuuluivat ja Prinssi oli samassa hänen rinnallaan. Rosen suuttumus kaikkosi kuin taikavoimalla, kun Charlie sanoi katuvan kohteliaasti:
— Sinun ei tarvitse puhua minulle ellet tahdo, mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta, että pääset turvallisesti kotiin.
Rose kääntyi samassa häneen päin, ojensi kätensä ja sanoi herttaisesti:
— Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.
Charlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken omassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:
— Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi, aion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää muitten naurua.
— Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä korvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.
— Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin poikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin helmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi Charlie.
— Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse sanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.
— Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle nauretaan.
— Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.
— Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää siitä lohtua.
— Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä rohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä on, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä siltä, sanoi Rose miettivästi.
Mutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: — En usko, että hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän joutuisi noiden kaverien hampaisiin.
— Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että sinäkin pysyisit.
Rose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut antautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka ollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden ytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä tunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.
— Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun asioihini, mutta…, aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.
— Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.
— Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat nauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.
Nauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä oli nyt vallan toinen — se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.
— Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä sisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse lähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin, ja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.
Tämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota viimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin sydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:
— Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta ehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin mielelläni siskosi.
— Sovittu. Sinä olet siis minun sisareni, etkä sinä ole ollenkaan tyhmä, vaan meidän kaikkien mielestä oikein järkevä tyttö. Minä olen ylpeä saadessani sinut siskokseni.
Rose hypähti ja kosketti iloissaan hylkeennahkapuuhkallaan Charlieta käsivarresta.
— Olet kiltti, kun sanot noin. Ja nyt sinun ei tarvitse olla enää allapäin. Minä koetan täyttää Archien paikan, kunnes olette jälleen ystäviä. Archie puolestaan olisi varmasti valmis sovintoon vaikka heti paikalla.
— No niin, sinulle voin sen sanoakin: en minä ikinä kaivannut siskoja tai veljiä tai muitakaan ystäviä niin kauan kuin Archie ja minä olimme yhdessä; mutta sen jälkeen kun hän hylkäsi minut, olen haljuillut yksinäisenä kuin Robinson ennen Perjantain tuloa.
Tämä luottamuksen puuska sai Rosen entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Charlien oli saatava takaisin toverinsa, mutta Rose ei sanonut enää mitään, vaan oli tyytyväinen saavutukseensa. He erosivat ystävinä, ja Prinssi palasi kotiin miettien, miksi pojan on helpompi kertoa tytölle asioita, joita ei kuolemakseenkaan kertoisi toisille pojille.
Seuraavana päivänä Rose meni Archien luo, ja kerrottuaan keskustelustaan Charlien kanssa niin paljon kuin katsoi tarpeelliseksi hän pyysi Archieta unohtamaan ja antamaan anteeksi.
— Olen kyllä ajatellut, että minun ehkä pitäisi tehdä sovinto, vaikka tiedänkin olevani oikeassa. Minä pidän hurjasti Charliesta, hän on maailman hyväsydämisin veikko, mutta hän ei osaa sanoa 'ei', ja se tuottaa onnettomuutta ellei hän ole varuillaan, sanoi Archie ystävällisen vakavasti. — Minä olin paljon yhdessä isän kanssa, kun hän oli kotona, ja sinä aikana Charlie sai seuralaisia, joista en pidä. He koettavat elää rennosti ja luulevat olevansa miehekkäitä. He imartelevat Prinssiä ja houkuttelevat hänet kaikenlaisiin tyhmyyksiin. Minä en voinut sietää sitä ja koetin saada hänet luopumaan, mutta olin liian kovakourainen, ja me riitaannuimme.
— Hän on valmis sovintoon, kunhan et moiti häntä kovin, sillä hän tunnusti minulle olevansa väärässä, mutta tuskin hän myöntää sitä sinulle, sanoi Rose.
— En minä siitä välitäkään. Jos hän vain luopuu tuosta joukosta ja tulee takaisin, niin olen tyytyväinen enkä saarnaa. Mutta hän taitaa olla velkaa noille pojille eikä halua katkaista välejään ennen kuin saa velkansa maksetuksi. En tiedä varmaan enkä viitsi kysyä. Vaikka Steve varmaan tietäisi, hänhän jäljittelee aina Prinssiä, ikävä kyllä, sanoi Archie huolestuneena.
— Kyllä kai Steve tietää, sillä hän puhui minulle kunniaveloista vastikään, kun annoin hänelle…, tässä Rose keskeytti ja karahti punaiseksi.
Mutta Archie vaati häntä 'tunnustamaan', ja viidessä minuutissa hän oli kuullut koko jutun. Loppujen lopuksi Archie pisti väkisin viiden dollarin setelin Rosen taskuun ja näytti sekä päättävältä että loukkaantuneelta sanoessaan:
— Älä koskaan enää tee niin, vaan lähetä Steve minun puheilleni, jos hän ei uskalla pyytää isältään. Mutta ikävä kyllä Charlie saa Steven huonoille jäljille, sillä Steve ihailee ja koettaa jäljitellä häntä kaikessa. Älä puhu sanaakaan — minä kyllä järjestän asian eikä kukaan moiti sinua.
— Voi voi sentään. Minä tuotan aina harmia koettaessani auttaa, huokasi Rose pahoillaan kerkeästä kielestään.
Archie lohdutti häntä huomauttamalla, että on aina paras puhua totta, ja sai hänet jälleen iloiseksi lupaamalla sopia Charlien kanssa niin pian kuin suinkin.
Archie pitikin sanansa, niin että Rose jo seuraavana päivänä ikkunasta vilkaistessaan näki ilokseen Archien ja Charlien tulevan katua entiseen tapaan käsi toisen harteilla, ja he keskustelivat vilkkaasti aivan kuin korvatakseen viikkokausia kestäneen vaitiolon. Rose laski työn käsistään, riensi avaamaan oven sepposen selälleen ja odotti heitä niin innokkaasti, että poikien kasvot kirkastuivat, kun he juoksivat portaita hänen luokseen näyttääkseen, että olivat taas hyvissä väleissä.
— Kas niin, rauhanrakentaja, sanoi Archie ravistaen sydämellisesti
Rosen kättä.
Mutta Charlie lisäsi sen näköisenä, että Rose tuli ylpeäksi ja onnelliseksi: — Ja minun pikku siskoni!
24
— Setä, nyt minä tiedän, mitä varten tytöt on luotu, sanoi Rose sovinnon jälkeisenä päivänä.
— No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta' niin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.
— Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. — Febe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein tehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu niin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.
— Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne kaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä tietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka oli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin jälkeen.
— Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää huolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät neuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa neuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja hämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.
— Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että mieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.
Rose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä edestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi tehtävä.
— Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi? kysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.
— Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä todellakin että minä menisin?
— Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä, toisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän todella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.
— Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää
Charlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?
— Sitä juuri.
— Mutta voisinko minä virkistää häntä? Poikia hän kaipaisi.
— Siitä ei hätää; pojathan seuraavat aina sinua. Etkö ole sitä huomannut?
— Plenty-täti sanoo, etteivät he ennen käyneet täällä niin paljon kuin nykyään, mutta en minä ajatellut, että se johtuisi minusta. Sehän on selvä, että he käyvät täällä usein.
— Sinä et tiedäkään, millainen magneetti olet, mutta jonakin päivänä se sinulle vielä selviää. Ja tohtori pyyhkäisi Rosen mielihyvästä punehtunutta poskea. — Katsos nyt, jos magneetti siirretään Clara-tädin luo, se vetää pojat sinne kuin rautahiukkaset, ja Charlie pysyy kotona eikä välitä ikävistä tovereistaan.
— Minä lähden heti paikalla! Clara-täti on usein pyytänyt minua ja ilahtuu varmasti, kun menen. Minä pukeudun hienosti ja syön myöhään illalla, seuraan tarkasti muotia ja joudun tapaamaan monenlaisia ihmisiä, mutta koetan varoa, ettei se ole haitaksi. Jos minä joudun pulaan jonkin asian vuoksi, niin juoksen sinun luoksesi, vastasi Rose.
Niin asia siis päätettiin, ja selittämättä vierailunsa todellisia syitä Rose muutti Clara-tädin luo; hän tunsi että hänellä oli siellä tehtävä täytettävänään.
Alec-tohtori oli ollut oikeassa, sillä pojat seurasivat todella Rosea ja hämmästyttivät Clara-tätiä käymällä tuhkatiheään. Charlie koetti kaikin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan 'pikku siskolle', sillä hän arvasi mitä varten tämä oli tullut, ja häntä liikutti Rosen harras halu koettaa auttaa häntä.
Rose katseli usein kaihoten vanhaa taloa, jonka elämä oli yksinkertaisempaa ja jossa hän saattoi olla enemmän hyödyksi. Mutta hän oli Feben vastaväitteistä huolimatta saanut päähänsä, että tytöt on luotu pitämään huolta pojista, ja hän löysi paljon ilon aihetta niistä uusista velvollisuuksista, jotka oli ottanut suorittaakseen.
Koe onnistui niin hyvin, että kuukauden päätyttyä Mac ja Steve pyysivät Rosea tulemaan vuorostaan heillekin. Rose otti tarjouksen vastaan ja toivoi, että töykeä Jane-täti sanoisi kuten Clara-täti heidän erotessaan: — Toivoisin että saisin pitää sinut luonani koko ikäni.
Kun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät Archie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän luonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne ainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.