— Minusta hänen äitinsä oli halpamainen, kun ei ollenkaan neuvonut tyttörukkaa edeltäpäin. Minun on aina tehnyt mieleni ravistella sitä ilkeätä naista, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava äiti tahansa.
— Jääköön hän omaan arvoonsa. Puhutaan nyt tästä leivästä, sanoi setä, jota Rosen harminpurkaus huvitti.
— Ei siinä mitään puhumista ole. Minä vain tein parhaani, jätin mielestäni kaiken paitsi leivän paistamisen ja vahdin sitä koko ajan kun se oli uunissa, niin että olin itsekin paistua. Kaikki kävi nyt hyvin, ja minä otin uunista kauniin pyöreän, kypsän leivän, niin kuin näet. Maista nyt sitä ja sano, maistuuko se yhtä hyvältä kuin näyttää.
— Täytyykö minun todella leikata siitä? Panisin mielelläni sen lasikuvun alle ja veisin näytteille saliin.
— Höpsistä, setä. Pianhan se homehtuisi ja pilaantuisi. Ihmiset vain nauraisivat meille. Sinä lupasit syödä sen, niin että syö nyt, mutta älä yhdellä kertaa, vaan aina kun maistuu. Sitten saan leipoa sinulle lisää.
Alec-tohtori leikkasi juhlallisesti aimo kimpaleen ja söi sen sanaakaan virkkamatta; sitten hän suuteli Rosea otsalle.
— Hyvä neiti, sinä tuotat opettajallesi kunniaa. Kun meille perustetaan talouskoulu, annan palkinnon parhaasta leivästä, ja sinä saat sen varmasti.
— Minä sain sen jo ja olen mielissäni, sanoi Rose koettaen kääntyä tuolillaan niin, että saisi piilotetuksi oikean kätensä, jossa oli palohaava.
Mutta Alec-setä näki sen ja arvasi, mistä se oli tullut. Illallisen jälkeen hän pani siihen lievittävää voidetta, josta Rose oli hyvin kiitollinen.
— Clara-täti sanoo, että käteni pilaantuvat, mutta siitä minä viis veisaan, sillä minulla on ollut tosi hauskaa Plenty-tädin kanssa, ja hän on tainnut iloita työstä yhtä paljon kuin minä. Mutta yhdestä asiasta olen huolissani ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa, sanoi Rose, kun he illan hämärtyessä kävelivät edestakaisin alakerran salissa ja Rose oli varovasti sujauttanut kääreessä olevan kätensä Alec-sedän kainaloon.
— Vieläkin salaisuuksia? Minä pidän niistä tavattomasti.
— Katsos, minusta tuntuu että Peace-tätikin mielellään opettaisi minua, ja nyt olen keksinyt, mitä hän voisi tehdä. Hänhän ei kykene liikkumaan ja touhuamaan niin kuin Plenty-täti, ja hän on tainnut tuntea viime aikoina olevansa yksinäinen ja hylätty. Mutta Peace-täti on taitava käsitöissä, ja sekin on hyödyllinen taito. Siksi aion pyytää, että hän opettaisi minua ompelemaan.
— Siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! Samaa minäkin ajattelin tässä muutama päivä sitten, kun Peace-täti valitti näkevänsä sinua kovin harvoin. Aioin puhua sinulle heti, mutta jätin sen, kun sinulla oli kädet täynnä työtä. Kyllä täti mahtaa ihastua, kun saa opettaa sinulle käsityötaitoaan, varsinkin napinreikien tekemistä, sillä siinä te nuoret naiset ette taida olla erityisen taitavia. Opettelekin tekemään kunnollisia napinreikiä; tee niitä kaikki minun vaatteeni täyteen, jos tarvitset harjoituskappaleita. Minun puvuissani saa olla napinreikiä kuinka paljon hyvänsä.
Rose nauroi rohkealle tarjoukselle ja lupasi ryhtyä opettelemaan tuota tärkeätä taitoa, vaikka arveli että parsiminen sujuisi vielä huonommin. Silloin Alec-setä lupasi toimittaa hänelle sukkia, jotka ovat niin risaisia kuin ikinä saattoi toivoa.
Niinpä he yhdessä menivät yläkertaan Peace-tädin luo ja esittivät virallisesti pyyntönsä, joka sai tätiparan suunniltaan ilosta. Hän oli koko sydämestään mukana, kun he kerivät lankaa, etsivät neuloja ja järjestivät Roselle sievän parsimakorin.
Rose vietti nyt päivänsä ahkerassa työssä. Aamuisin hän tarkasti Plenty-tädin kanssa liinavaatekaappeja ja varastohuoneita, ullakoita ja kellareita tai teki työtä keittiössä oppien hoitamaan suurta taloutta. Iltapäivisin käytyään setänsä kanssa kävelemässä tai ajelulla hän istui Plenty-tädin kanssa Peace-tädin luona käytellen ahkerasti neulaa. Plenty-täti, jonka silmät olivat käyneet heikoiksi, kutoi sukkaa ja kertoi vilkkaasti hauskoja juttuja menneiltä päiviltä, kunnes kaikki kolme nauroivat tai itkivät yhdessä.
Ja jos keittiö oli houkutellut tohtoria silloin, kun Rose siellä työskenteli, niin ompeluhuone oli hänestä kerrassaan vastustamaton. Täältä ei kukaan hennonut ajaa häntä pois, varsinkaan kun hän tottelevaisesti luki ääneen tai kertoi merimiesjuttuja.
— No niin setä, tässä on sinulle kasa yöpaitoja, ja jokaisessa on neljä napinreikää. Voit tarkastaa ne, sanoi Rose muutamia viikkoja sen jälkeen kun oli ryhtynyt opiskelemaan ompelemista.
— Ihan lankasuoraan ja kärjissäkin sievät pistot. Loistotyötä, neitiseni, ja minä olen syvästi kiitollinen. Napit minä ompelenkin itse paikoilleen, ettei sinun tarvitse käyttää väsyneitä sormiasi.
— Sinäkö? huudahti Rose katsellen häntä hämmästyneenä.
— Odotahan hetkinen, haen vain ompelutarvikkeeni, niin saat nähdä mitä minä osaan.
— Osaako hän tosiaan? kysyi Rose Peace-tädiltä, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta.
— Osaa toki, minä opetin häntä ennen kuin hän lähti merille. Ja varmaan hän on joutunut matkoilla käyttämään taitoaan.
Kai hänen taitonsa oli säilynyt, sillä hän palasi pian kädessään mukava ompelurasia, ja pantuaan rihman neulansilmään hän ryhtyi ompelemaan nappeja niin kätevästi, että se huvitti ja hämmästytti Rosea.
— Mahtaako maailmassa ollakaan sellaista työtä, jota et osaisi, hän sanoi ihailevasti.
— On pari asiaa, joita en koskaan opi tekemään, vastasi setä ilkikurisesti pistellen vilkkaasti neulalla.
— Mitä ne ovat?
— Leipä ja napinreiät, neitiseni.
17
Oli sateinen sunnuntai-iltapäivä, ja neljä poikaa koetti viettää aikaansa 'kirjannossa', kuten Jamie sanoi sitä huonetta, joka Jessie-tädin kodissa oli varattu kirjastoksi ja poikien huoneeksi. Will ja Geordie loikoivat sohvalla syventyneinä rosvo- ja salapoliisijuttuihin, Archie venytteli nojatuolissa ympärillään huiskin haiskin heiteltyjä sanomalehtiä, Charlie seisoi takkamatolla, ja ikävä sanoa molemmat tupakoivat.
— Tämä päivä ei tunnu ikinä loppuvan, sanoi Prinssi haukotellen niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.
— Lue ja kehitä itseäsi, vastasi Archie kurkistaen sanomalehden takaa.
— Älä saarnaa, pastori, vaan vedä saappaat jalkaan, niin mennään vähän kävelemään. Sinä haudot itseäsi takan ääressä kuin mikäkin mummo.
— Ei kiitos, tuollainen myrsky ja sade eivät juuri houkuttele kävelemään. Archie pysähtyi ja kohotti kätensä, sillä herttainen ääni kuului eteisessä kysyen:
— Ovatko pojat kirjastossa, täti?
— Ovat ja kaipaavat auringonpaistetta; mene sinäkin sinne, niin he saavat sitä, vastasi Jessie-rouva.
— Rose, totesi Archie ja heitti sikarinsa tuleen.
— Miksi sinä sen sinne heität? kysyi Charlie.
— En minä koskaan polta naisten läsnäollessa.
— Mutta minä en aio tuhlata tuolla tavalla hyvää sätkää, sanoi Prinssi ja pisti sikarinsa tyhjään mustepulloon, jota he käyttivät tuhkakuppina.
Kuului hiljainen koputus ja pojat vastasivat yhteen ääneen: —
Sisään. Rose astui huoneeseen posket kolean ilman punaamina.
— Ajakaa minut vain pois jos häiritsen, hän sanoi pysähtyen kynnykselle epäröiden, sillä vanhempien poikien ilme teki hänet uteliaaksi.
— Et sinä koskaan häiritse, sanoivat tupakoitsijat, ja toiset pojat jättivät sankarinsa kapakkoihin tai katuojiin siksi aikaa kun tervehtivät serkkuaan.
Kun Rose kumartui lämmittelemään käsiään, hän huomasi tuhkassa
Archien sikarin pään, joka savusi kauheasti ja haisi väkevältä.
— Senkin tuhmilukset, kun teette tuollaista, hän sanoi moittivasti.
— Mitä pahaa siinä on? kysyi Archie.
— Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Se on huono ja epäterveellinen tapa, joka kuluttaa vain rahaa.
— Loruja. Kaikki miehet polttavat, Alec-setäkin, ja hänhän on sinun mielestäsi malli-ihminen, aloitti Charlie härnäävästi.
— Eipäs, ei hän polta. Hän on tehnyt lakon, ja minä tiedän miksi, sanoi Rose innokkaasti.
— Tosiaan, en ole nähnyt sedän vanhaa merenvahapiippua nyt koko aikana. Tekikö hän lakon meidän takiamme? kysyi Archie.
— Teki. Ja Rose kertoi tapauksen, joka sattui merenrannalla leiriaikoihin.
Se vaikutti Archieen, ja hän sanoi miehekkäästi: — Mitä minuun tulee, setä ei tehnyt sitä turhaan. Minä en välitä vähääkään koko tupakasta, ja voin luvata, etten polta enää. Olenkin tupakoinut vain silloin tällöin huvin vuoksi.
— Entäs sinä? Rose kääntyi katsomaan Prinssiä, joka oli sytyttänyt uudestaan sikarinsa kiusatakseen Rosea.
Oikeastaan Charlie ei välittänyt tupakasta sen enempää kuin Archiekaan, mutta hän ei tahtonut antaa näin helpolla periksi. Niinpä hän pudisti päätään, veti muutamia uhkeita savuja ja sanoi sitten ylpeästi:
— Te naiset vaaditte meitä hylkäämään pienet viattomat huvimme vain siksi, että te ette niitä hyväksy. Mitähän sanoisitte, hyvä neiti, jos me menettelisimme samalla tavalla?
— Jos minä tekisin jotakin tyhmää ja vahingollista, olisin vain kiitollinen huomautuksesta ja koettaisin parantaa tapani, sanoi Rose innokkaasti.
— Hyvä, katsotaan tarkoitatko todella mitä sanot. Luovun kyllä tupakasta jos haluat, mutta panen sen ehdon, että sinäkin teet jotain minun mielikseni, sanoi Prinssi uskoen varmasti vetävänsä pitemmän korren.
— Minä suostun, jos se on yhtä hullua kuin sikarin polttaminen.
— Vielä paljon hullumpaa.
— No, silloin minä lupaan. Mitä se on? Rose aivan värisi levottomuudesta, niin utelias hän oli tietämään, mistä tavastaan tai lempiesineestään hänen olisi luovuttava.
— Heitä pois korvarenkaasi, pamautti Charlie ja nauroi häijysti, sillä hän oli varma, ettei Rose suostuisi tällaiseen ehtoon.
Rose huudahti ja tarttui molemmin käsin kultaisiin korvarenkaisiinsa.
— Voi Charlie, eikö mikään muu kelpaisi? Olen nähnyt niiden takia niin paljon vaivaa ja kärsinyt kiusantekoa, että tahtoisin nyt iloita korvarenkaistani, kun vihdoinkin voin niitä pitää.
— Pidä niin paljon kuin haluat, ja minä tupakoin kaikessa rauhassa, vastasi poika.
— Etkö tyydy mihinkään muuhun? Rose kysyi nöyrästi.
— En, vastasi toinen jyrkästi.
Hetkisen Rose seisoi ääneti ja ajatteli, mitä Jessie-täti kerran oli sanonut: "Sinä voit vaikuttaa poikiin enemmän kuin arvaatkaan; käytä siis vaikutusvaltaasi heidän hyväkseen, niin minä olen ikäni sinulle kiitollinen." Tässä hänellä nyt oli tilaisuus tehdä hyvää uhraamalla vähän omasta turhamaisuudestaan. Mutta uhraus tuntui kovin vaikealta, ja hän kysyi:
— Tarkoitatko sinä, etten koskaan saa pitää niitä?
— Et koskaan, ellet halua minun polttavan.
— Sitten luovun niistä ainiaaksi.
— Tähän käteen!
Charlie ei voinut kuvitella, että Rose tarkoitti täyttä totta, ja hän aivan hämmästyi, kun toinen äkkiä irrotti mieluisat korut korvistaan ja lausui renkaitaan näyttäen niin herttaisesti, että se nosti punan Charlien ruskeille poskille:
— Serkuistani minä pidän enemmän kuin korvarenkaistani, ja siksi suostun ehdotukseesi.
— Häpeä, Prinssi. Älä vaadi palkkaa sellaisesta, minkä tiedät oikeaksi. Anna Rosen pitää killuttimensa jos hän haluaa, puuskahti Archie ja hypähti suuttuneena sanomalehtensä takaa.
Mutta Rose halusi näyttää tädille, että hän todella tahtoi käyttää vaikutusvaltaansa poikien hyväksi, ja siksi hän sanoi vakavasti:
— Tämä on reilu sopimus, ja minä aion pitää sanani, jotta uskoisitte minun olevan tosissani. Minä annan renkaan teille kumpaisellekin, voitte pujottaa ne kellonperiinne, että muistatte mitä päätettiin. Minä en unohda lupaustani, sillä reiät menevät umpeen, ja sen jälkeen en voisi pitää korvakoruja vaikka tahtoisinkin.
Puhuessaan Rose antoi korvakorun kummallekin serkulleen, ja nähdessään kuinka vakavissaan hän oli pojat tottelivat. Kun pantti oli kiinnitetty kellonperiin, Rose ojensi kummallekin kätensä, jota pojat puristivat sydämellisesti puoleksi huvittuneina, puoleksi häveten omaa osuuttaan tähän sopimukseen.
Samassa Alec-tohtori ja Jessie-rouva tulivat huoneeseen.
— Mitäs tämä on? Tanssimassa talkoopolskaa pyhäpäivänä? huudahti tohtori ja katsoi kolmikkoa ihmeissään.
— Ei, tässä on tehty vain tupakanvastustajain liitto. Tuletko mukaan? kysyi Charlie sillä välin kun Rose livahti tätinsä luo ja Archie heitti toisenkin sikarin liekkeihin.
— Minä toivoisin, että Rose tekisi sopimuksen myös Willin ja Geordien kanssa, sillä nuo kirjat ovat yhtä epäterveellisiä nuorille kuin sikarit isommille, sanoi Jessie-rouva istahtaen sohvalle lukijoitten väliin, kun nämä kohteliaasti keräsivät jalkojaan tehdäkseen tilaa hänelle.
— Ne kai ovat nykyään muodissa kaikkialla, vastasi Alec-tohtori istuutuen suureen tuoliin Rosen viereen.
— Niinhän polttaminenkin on, ja kuitenkin se on vahingollista. Näiden halpahintaisten juttujen kirjoittajatkin tarkoittavat hyvää, sitä en epäile, mutta minusta näyttää, että he ovat erehtyneet ottaessaan tunnuslauseekseen: "Ole ovela, niin tulet rikkaaksi", vaikka sen pitäisi kuulua: "Ole rehellinen, niin tulet onnelliseksi." Minä en tuomitse äkkipikaisesti, Alec, sillä olen lukenut noita juttuja ainakin tusinan verran, ja vaikka ne viehättävätkin poikia, niissä on kuitenkin paljon ala-arvoista.
— Voi itku, äiti, mitä sinä vaahtoat. Tämäkin kirja on ihan nasta, puuskahti Will.
— Hemmetin jänskiä juttuja, enkä ymmärrä mitä vikaa niissä on, lisäsi Geordie.
— Itse te juuri näytätte, mitä vikaa niissä on: niistä oppii katukieltä, vastasi heidän äitinsä arvelematta.
— Sellaista kieltä niissä pitääkin olla. Jos nämä kaverit puhuisivat oikein hienosti, ei koko jutuissa olisi jujua, väitti Will.
— Kengänkiillottaja ei tunne kielioppia ja sanomalehtipoikien täytyy vähän kirota, muuten ne eivät ole luonnollisia, selitti Geordie.
— Mutta minun poikani ovat luonnollisia vaikkeivät kiroakaan. En usko, että tuollaiset tarinat auttavat hulttioita parantamaan tapojaan, eikä kunnon poikienkaan ole tarpeen tutustua väärentäjien luoliin, pelihuoneisiin, juopottelupaikkoihin ja kaikenlaiseen kehnoon elämään.
— Mutta usein niissä kerrotaan reiluista ja kunnollisista pojista; he menevät merille ja oppivat paljon ja matkustavat maailman ympäri, ja heillä on aina hurjia seikkailuja.
— Minä tiedän nuo sankarit, Geordie, mutta en voi olla tyytyväinen siihen valheelliseen tapaan, jolla heidän elämänsä kuvataan. Ajatelkaapa itse pojat. Tuollainen viisitoista-, kahdeksantoistavuotias poika ei ikinä pystyisi komentamaan laivoja, hävittämään merirosvoja, johtamaan salakuljettajia ansaan ja kokoamaan siten itselleen kuolematonta kunniaa, niin että amiraali Farragut pyytäisi häntä päivälliselle sanoen: "Jalo nuorukainen, sinä olet kunniaksi isänmaallesi!" Vaikka tuollaisen kirjan sankari olisikin rehellinen poika, joka koettaa tulla toimeen omin neuvoin, ei hänen sallita päästä eteenpäin tavalliseen tapaan kovalla työllä ja ponnistelulla, vaan yhtäkkiä joku miljonääri ottaa hänet ottopojakseen, koska hän on löytänyt tuon pohatan rahakukkaron, tai odottamatta rikas setä palaa meriltä juuri oikeaan aikaan. Eikö tämä kuulosta tutulta, pojat?
— Kuulostaa. Tietysti noilla kavereilla on hyvä onni, mutta he ovatkin hurjan rohkeita ja ripeitä, vastasi Will katsellen edessään olevaa kuvaa, jossa pieni, pirteä nuorukainen kaatoi juopuneen jättiläisen kapakassa. Alla komeili kirjoitus: "Peter Peloton nitistää Jerry Juomarin."
— Nuo jutut antavat pojille aivan väärän käsityksen elämästä; ne saavat heidät uskomaan, että onnetar suosii heitä, että he saavat raharuhtinaan tyttären tai maallista kunniaa vaikka he eivät lainkaan ponnistelisi ja näkisi vaivaa. Jonkun pitäisi kirjoittaa hauskoja, aitoja ja hyödyllisiä kertomuksia — tarinoita, joissa kieli on hyvää ja ihmisten luonteet sellaisia, että voimme rakastaa heitä heidän virheistään huolimatta. Minusta on ikävää nähdä pienten miehenalkujen istuvan kirjastoissa ahmimassa tuollaista roskaa; se on kehnoa, ellei suorastaan kelvotonta, eikä se sovi lainkaan tyydyttämään lukuhaluisia nuoria, jotka herkuttelevat sillä paremman puutteessa. Kas niin! Nyt olen lopettanut esitelmäni ja haluaisin tietää, mitä teillä on siihen sanottavaa.
— Mutta "Tom Brownista" sinäkin pidät. Toivottavasti Hughes kirjoittaa uuden yhtä hyvän romaanin, sanoi Archie.
— Tom Browneista ei nykyaikana välitetä; ne joutavat pyhäkoulujen kirjastoihin. Ja Jessie-rouva luki katkelman kirjasta, jonka hän otti Willin kädestä:
— "Siellä me näimme Johannes Kastajan hampaan. Ben sanoi, että hän näki heinäsirkkoja ja hunajaa sen kolossa, mutta minä en nähnyt. Ehkäpä Johannes oli vuollut hammastikkunsa rististä."
— Tuo on ihan tylsien poikien puheita, ja me hyppäämme sellaisten sivujen yli, joissa kuvataan mitä he näkivät eri maissa, puolusteli Will.
— Ja matkaoppaista otetut kuvaukset ovat kuitenkin arvokkainta noissa kirjoissa. Muu on vain konnien inhottavia juttuja, ja niitä te siis niin ahneesti luette, vastasi hänen äitinsä masentuneena.
— Laivoja koskevat osat ovat ainakin hyödyllisiä. Niissä on hyviä niksejä, joita tarvitaan sitten kun menemme merille, lisäsi Geordie.
— Saattaa olla. Silloin te varmaan voitte selittää minulle, mitä tämä merkitsee. Jessie-rouva luki toiselta aukeamalta seuraavan merenkulkua koskevan kohdan:
— "Tuuli on länsilounaassa, ja me voimme kulkea neljä piirua myötätuuleen ja kuitenkin olemme vielä kuusi piirua tuulen yläpuolella. Jos se kiihtyy, miehitämme etu- ja isonpurjeen, jos ilma asettuu, tiukennamme tyynen puolella olevat nuorat."
— Kyllä minä varmasti osaisin, mutta pelkään vähän setää. Hän tietää niin paljon enemmän kuin minä ja nauraa minun tiedoilleni, sanoi Geordie selvästi hämillään kysymyksestä.
— Mitä vielä, turha sinun on uskotella. Me ymmärrämme tuskin puolta merikuvauksista, ja senkin päin honkia, huudahti Will siirtyen äkkiä vihollisen puolelle Geordien suureksi harmiksi.
— Poikien ei pitäisi puhutella minua niin kuin olisin laiva, valitti Rose. — Kun tulimme aamulla kirkosta ja tuuli oli viedä hatun päästäni, huusi Will ihan keskellä katua, että "reivaa etuseili ja kääri kasaan liehuva viistopurje, niin se pysyy"!
Pojat nauroivat täyttä kurkkua kuullessaan Rosen loukkaantuneena toistavan Willien sanat, ja turhaan Will koetti selittää, että oli vain pyytänyt Rosea vetämään viittaa tiukemmalle ja ottamaan kiinni hattunsa liehuvista harsoista, kun ne aikoivat lentää tiehensä.
— Mutta toden sanoakseni, jos poikien välttämättä täytyy puhua eri kieltä kuin meidän muiden, niin mieluummin minä kuuntelen merimieskieltä kuin katuslangia. Minua loukkaa vähemmän, jos pojat 'reivaavat etuseilin' kuin jos he 'painuvat hirteen'. Mutta roskakirjoja minä en kärsi. Archie, ole hyvä ja toimita nuo kaksi kirjaa pois silmistäni.
Jessie-rouvan kädet olivat lujasti Willin ja Geordien ympärillä, kun hän antoi tämän määräyksen, eivätkä pojat voineet muuta kuin kiemurrella epätoivoissaan. — Kätke ne ylimmälle hyllylle kirjarivin taakse, hän jatkoi päättävästi. — Kas niin, jungmannit — siinä teille merimieskieltä — luvatkaapa nyt, ettette kokonaiseen kuukauteen lue tuollaista roskaa. Minä toimitan teille kunnon luettavaa.
— Emmekö saa lukea edes noita loppuun? pyyteli Geordie.
— Archie ja Charlie heittivät pois puoleksi poltetut sikarit, ja teidän kirjanne saavat mennä perässä. Ette suinkaan te halua olla huonompia kuin isot pojat.
— No ei sitten.
Will antoi lupauksensa kuin sankari. Hänen veljensä suostui huoaten, mutta päätti itsekseen lukea kertomuksensa loppuun sillä hetkellä, kun kuukausi olisi kulunut.
— Sinä otit vaikean tehtävän suorittaaksesi, Jessie, kun lupasit hankkia hyvää lukemista pojille, jotka ovat eläneet helppohintaisilla jutuilla. Sehän on samaa kuin siirtyä vadelmatortusta voille ja leivälle. Mutta nähtävästi sinä tahdot pelastaa heidät sappitaudilta, sanoi Alec-tohtori huvittuneena.
— Minä muistelen isoisän sanoneen, että mieltymys hyviin kirjoihin on miehen paras turva, sanoi Archie mietteissään katsellen edessään olevaa hienoa kirjastoa.
— Olkoon, mutta nykyään ei ole aikaa lukemiseen; pitää oppia haalimaan rahaa, muuten mies ei ole mistään kotoisin, pisti Charlie väliin muka maailmanmiehenä.
— Niin, rahanhimo on Amerikan kirous. Sen vuoksi miehet syövät kunniansa ja rehellisyytensä, niin ettei enää tiedä, kehen voi luottaa. Vain joku nero, sellainen kuin luonnontieteilijä Agassiz, uskaltaa sanoa: "En voi tuhlata aikaani tullakseni rikkaaksi", tuumi Jessie-rouva alakuloisena.
— Toivotko sinä, että meistä tulisi köyhiä? kummasteli Archie.
— En, hyvä ystävä, eikä sinusta toki tulekaan niin kauan kuin voit käyttää käsiäsi. Mutta minä kauhistun tätä rahanhimoa ja sen aiheuttamia kiusauksia. Voi pojat, pelkään sitä aikaa, jolloin minun täytyy päästää teidät maailmalle, sillä sydämeni varmaan murtuisi, jos te joutuisitte turmioon kuten niin moni muu. Muistattehan, että suuresta neekerien puolustajasta Sumnerista sanottiin: "Kukaan ei olisi uskaltanut yrittää lahjoa häntä." Toivoisin että teistä voitaisiin sanoa samoin.
Jessie-rouvan ääni vapisi, kun hän lausui viimeisiä sanoja. Hän puristi poikia rintaansa vasten, aivan kuin peläten päästää heitä tästä rauhallisesta satamasta elämän suurelle merelle, jossa moni pieni pursi on tuhoutunut. Nuoremmat pojat painautuivat lähemmäksi häntä, ja Archie sanoi rauhallisesti ja päättäväisesti:
— En voi luvata, äiti, että minusta tulee Agassiz tai Sumner; mutta lupaan, että minusta tulee rehellinen mies.
— Silloin olen tyytyväinen! Ja tarttuen Archien ojennettuun käteen Jessie-rouva vahvisti hänen lupauksensa suudelmalla, johon sisältyi äidin usko ja toivo.
— Minä en ymmärrä, kuinka heistä voisi koskaan tulla kehnoja miehiä, kun täti on noin onnellinen ja ylpeä heistä, kuiskasi Rose Alec-sedälle liikuttuneena tästä pienestä kohtauksesta.
— Sinun täytyy auttaa tätiäsi tekemään heistä miehiä. Sinä olet jo aloittanut. Kun näen nuo renkaat kellonperissä, sinä olet minun silmissäni kauniimpi kuin jos timantit välkkyisivät korvissasi, vastasi Alec-tohtori katsoen Rosea lämpimästi.
— Olen iloinen, kun sinä uskot minun voivan tehdä jotakin, sillä minä haluan sydämestäni olla hyödyksi.
— Minä uskon, että olet oikealla tiellä, sillä kun tytöt hylkäävät turhamaisuutensa ja pojat pienet paheensa, silloin asiat ovat oikealla tolalla. Jatka vain eteenpäin, Rose, ja auta poikia kasvamaan rehellisiksi ja vastuuntuntoisiksi miehiksi.
18
— Voi tohtori, teidän pitäisi varmaan heti mennä yläkertaan, muuten tulette liian myöhään, sillä minä kuulin Rosen sanovan, että te ette siitä pidä ja ettei hän ikinä uskalla näyttäytyä teille siinä puvussa.
Febe sanoi tämän kiireesti pistäessään päänsä kirjastoon, missä
Alec-tohtori istui lukemassa.
— Niinkö, väittelevätkö he siitä? sanoi tohtori ponnahtaen paikaltaan kuin ryhtyäkseen taisteluun.
— Väittelevät kamalasti, eikä Rose näytä tietävän mitä tehdä, niin muodikasta ja hienoa kaikki on. Hän on hurjan tyylikkään näköinen, vaikka kyllä minä pidän hänestä enemmän, kun hänellä on vanha pukunsa, vastasi Febe.
— Sinä olet järkevä tyttö. Puolustan mielelläni Rosea, mutta tarvitsen siihen hieman sinunkin apuasi. Onko kaikki valmiina hänen huoneessaan, ja tiedätkö varmasti miten ne puetaan päälle?
— Tiedän, mutta ne ovat aika hassut! Ihan varmasti Rose ensin luulee, että te vain pilailette, Febe vastasi nauraen katketakseen.
— Vähät siitä. Pyydä häntä pukemaan ne päälleen minun tähteni, kyllä hän huomaa, että se on hauskinta pilaa missä hän on koskaan ollut mukana. Ymmärrän kyllä kohtaavani sitkeää vastarintaa, mutta sittenkin minä lopulta voitan, sanoi tohtori astellessaan yläkertaan kirja kädessä ja merkillinen hymy huulillaan.
Arkihuoneessa oli sellainen puheen porina, ettei kukaan kuullut koputusta. Hän avasi oven ja näki pian, mitä huoneessa tapahtui. Plenty-täti, Clara-täti ja Jessie-täti olivat syventyneet tarkastelemaan Rosea, joka yllään viimeisen muodin mukainen talvipuku hitaasti ja arvokkaasti asteli tätiensä ja ison peilin väliä.
Hyvä tavaton, sehän on kauheampi kuin osasin aavistaakaan, ajatteli tohtori ja häntä puistatti, sillä tyttö näytti hänen mielestään riikinkukolta ja uusi puku oli vastenmielinen, ruma ja epäkäytännöllinen.
Puku oli sinistä kangasta, jossa vaalea ja tumma väri kihtasivat sen mukaan, miten valo lankesi. Hame oli kaksiosainen: ylempi osa oli vedetty niin tiukasti taakse, että käveleminen oli hankalaa, alaosaan oli taas poimutettu niin mahdottomasti kangasta, että se aivan pursui sekä edestä että takaa. Juuri vyötärön alapuolelle oli taakse rypytetty paljon kangasta ja huipulla komeili upea nauharuusuke. Pieni jakku oli samasta kankaasta. Korkea röyhelöinen kaulus kiersi kaulaa, mutta edestä jakku oli leikattu avoimeksi, niin että pitseille ja medaljongille jäi tilaa. Puku oli ripsujen, poimujen ja nauharuusukkeitten peitossa niin että päätä pyörrytti, kun ajatteli sitä suunnatonta työn ja tarvikkeiden tuhlausta, mitä siihen oli uhrattu.
Korkea samettihattu, jossa oli kimppu punaisia ruusuja ja upea sulka, oli asetettu toiselle korvalle ja kiharat palmikoitu taakse sykkyräksi. Korkeakorkoiset kengät pakottivat ryhdin etukumaraan, ohut puuhka kahlehti käsiä ja pilkullinen harso oli kietaistu niin tiukasti kasvoille, että se painoi silmäripsiä.
— Nyt hän on sen näköinen kuin muutkin tytöt, ja tuollaisena minä katselen häntä mielelläni, kuuli tohtori Clara-rouvan sanovan tyytyväisenä.
— Tosiaan muodikas nuori nainen, mutta kuinka ollakaan, minä kaipaan pikku Roseani. Minun aikanani lapset puettiin lasten tavalla, vastasi Plenty-täti katsoen levottomasti silmälasiensa yli, sillä hän ei voinut kuvitella, että tuo olento juoksisi hänen asioillaan tai täyttäisi talon lapsellisella ilollaan.
— Ajat ovat muuttuneet sinun päiviesi jälkeen, tätikulta, ja kestää kauan tottua uusiin oloihin. Mutta sinä, Jessie, pidät varmaan tästä puvusta enemmän kuin niistä mekoista, joita Rose on koko kesän käyttänyt. Myönnä pois, että pidät siitä, sanoi Clara-rouva toivoen kiitosta työstään.
— Clara kulta, ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, että puku on kauhea, vastasi Jessie-rouva niin suorasukaisesti, että Rose pysähtyi hätkähtäen.
— Oikein, oikein, kuului ovensuusta syvä basso, ja naiset säpsähtivät, sillä he ymmärsivät vihollisen päässeen linnoitukseen.
Rose punastui hatunlieriään myöten ja tunsi näyttävänsä pähkähullulta. Clara-rouva kiirehti selittämään:
— En toki odotakaan, että sinä pitäisit siitä, Alec, mutta sinä et toki ole pätevä arvostelemaan, mikä sopii nuorelle tytölle. Siksi olen ottanut itselleni vapauden hankkia tämän sievän kävelypuvun Roselle. Tietenkään hän ei pidä sitä jos vastustat, sillä olemmehan luvanneet että saat menetellä vuoden ajan tyttöraukan suhteen niin kuin ikinä haluat.
— Kävelypukuko tuo on? kysyi tohtori tyynesti. — Ei ikinä olisi osannut arvata, että joku pystyisi tuossa puvussa kulkemaan jonnekin. Kävele nyt tuossa lattialla, Rose, ja näytä minulle miten se toimii.
Rose koetti kävellä reippaasti, mutta hameen helmat olivat tiellä ja sen yläosa niin ahdas, ettei voinut ottaa kunnon askelia; sitä paitsi hän ei voinut korkeilta koroiltaan seisoa suorana.
— Minä en ole vielä tottunut tähän, hän sanoi potkaisten ärtyisästi laahustaan kun kääntyi ympäri.
— Jos vihainen koira tai pillastunut hevonen tulisi sinua kohti, voisitko juosta pakoon? kysyi tohtori silmissään veitikkamainen pilke, kun hän katseli koreaa hattua.
— Tuskinpa, mutta voinhan koettaa, sanoi Rose ja lähti juoksemaan huoneen toiseen laitaan. Kengänkorot tarttuivat maton nukkiin, hattu lensi päästä ja hän heittäytyi tuolille nauraen niin tarttuvasti, että kaikki Clara-rouvaa lukuun ottamatta yhtyivät iloon.
— Minun täytyy sanoa, että kävelypuku, jossa ei voi kävellä, ja talvipuku, joka jättää kaulan, pään ja jalat alttiiksi kylmälle ja kostealle, ei vastaa tarkoitustaan, Clara. Eikä se ole edes kaunis, sanoi Alec-tohtori auttaessaan Rosea irrottamaan harson ja lisäsi hiljemmin: — Tämä vasta on terveellinen silmille. Pian näet kaikkialla pilkkuja, olipa tämä silmilläsi tai ei, eikä aikaakaan, niin saat mennä silmälääkäriin.
— Vai ei kaunis! huudahti Clara-rouva kiivastuen. — Tuosta näkee, miten sokeita miehet ovat. Kangas on parasta silkkiä ja kamelinkarvaa, strutsinsulat aitoja ja kärpännahkapuuhka kallisarvoinen. Mikä voisi olla tyylikkäämpää nuorelle tytölle?
— Minä näytän sen, jos sinä, Rose, menet huoneeseesi pukeutumaan. Siellä ovat vaatteet valmiina, kuului tohtorin vastaus suoralta kädeltä.
— Alec, jos se vain on Amelie Bloomerin tyylinen housumekko, niin minä panen vastalauseeni. Sellaista sinulta kyllä voi odottaa, mutta minä en voi sietää, että kaunis lapsi uhrataan sinun hulluille terveysihanteillesi. Lupaa minulle, ettei se ole Bloomer, vaikeroi Clara-rouva ristien epätoivoissaan kätensä.
— Ei ole.
— Luojan kiitos. Ja helpotuksesta huoahtaen Clara-rouva alistui lisäten surullisesti: — Minä toivoin, että hyväksyisit tämän puvun, sillä Rose-parkaa on kiusattu kyllin kauan kauheilla vaatteilla, jotka pilaisivat maun keneltä tahansa.
— Sinä sanot, että minä olen kiusannut tyttöä, ja sitten teet itse hänestä tuommoisen avuttoman linnunpelätin, vastasi tohtori osoittaen pientä muotinukkea, joka kiiruhti pois näkyvistä minkä hameiltaan pääsi.
Kohauttaen olkapäitään Alec-tohtori sulki oven, mutta ennen kuin kukaan ehti lausua sanaakaan, hänen tarkka silmänsä keksi esineen, joka sai hänet rypistämään kulmiaan ja kysymään suuttuneena:
— Mitä ihmettä? Aioitteko te todella viekoitella minun tyttöni pitämään noita kapineita?
— En aikonut tyrkyttää niitä väkisin, mutisi Clara-rouva pyyhkäisten pienet korsetit piiloon syyllisen näköisenä. — Toin ne vain koeteltaviksi, sillä Rosesta tulee aika paksu, ellei niitä pian ruveta käyttämään, hän lisäsi haikealla äänellä, joka suututti tohtoria vielä enemmän, sillä hänestä korsetit olivat kauheinta mitä ajatella saattaa.
— Vai paksu! Luojan kiitos, hän on viime aikoina vahvistunut kovasti. Hän saa kehittyä edelleenkin vapaasti, sillä luonto tietää paremmin kuin korsetintekijä millaiseen muottiin nainen on valettava, enkä minä halua estää sitä. Clara hyvä, oletko sinä kadottanut järkesi, kun tahdot puristaa kasvavan tytön tuollaiseen pakkopaitaan?
Ja äkillisellä liikkeellä tohtori tempasi pahennusta herättävät korsetit sohvatyynyn alta ja levitteli niitä kauhuissaan aivan kuin olisi löytänyt jonkin muinaisajan kidutusvälineen.
— Älä ole mahdoton, Alec. Ei niissä ole mitään piinallista, sillä tiukat eivät enää ole muodissa, ja nykyään me käytämme vain kauniita mukavia liivejä. Lapsetkin tarvitsevat kankeita liivejä tukemaan heikkoa selkäänsä, puolusteli Clara-rouva tarmokkaasti.
— Minä tiedän sen, ja siksi noilla pikku raukoilla onkin huono selkä kuten heidän äideillään ennen heitä. Turhaa siitä on väitellä, enkä minä väittelemään rupeakaan; sanon vain kerta kaikkiaan, että jos näen korsetit Rosen lähettyvillä, heitän ne oikopäätä tuleen.
Hänen puhuessaan korsetit olivat jo matkalla kohti tuhoaan, mutta
Jessie-rouva tarttui hänen käteensä iloisesti huudahtaen:
— Älä herran tähden polta niitä. Ne ovat täynnä valaanluita ja niistä tulee kauhea haju. Anna ne minulle. Minä katson, etteivät ne enää ole vastuksina.
— Vai valaanluita! Aikamoinen aita ja rautaiset portinpylväät! Aivan kuin omat luunne eivät täyttäisi tehtäviään, jos niille vain annetaan tilaisuus, pauhasi tohtori heittäen haarniskan halveksivasti pois. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hymyili sanoessaan: — Kuulkaas tuota iloa. Sellaista ääntä ei tule keuhkoista, joita korsetti puristaa.
Hilpeätä naurua kuului Rosen huoneesta, ja tahtomattaan kuulijatkin hymyilivät, kun välitön ääni kantautui heidän korviinsa.
— Onko sinulla jokin uusi kuje mielessäsi, Alec? kysyi Plenty-täti hyväntuulisesti.
— On, ja toivottavasti pidät siitä. Minä huomasin mitä Clara puuhasi, ja niinpä suunnittelin täksi päiväksi puvun kilpailemaan Claran asun kanssa. Minä en suinkaan aio 'kiusata' Rosea, vaan annan hänen itsensä valita, ja ellen erehdy, hän pitää minun antamastani puvusta enemmän. Selitän tässä odotettaessa tarkoitukseni, että osaatte antaa puvulle arvoa. Sain käsiini tämän pienen kirjan ja huomasin mielihyväkseni, että siinä esitetään järkeviä mielipiteitä naisten terveellisestä ja kauniista pukeutumisesta. Järkevä pukeutuminen alkaa alusvaatteista, ja eiköhän naisilla vain ole syytä iloita, kun heidän kuormaansa tällä tavalla kevennetään.
Puhuessaan Alec-tohtori pani kirjan Plenty-tädin eteen, joka saatuaan silmälasit nenälleen katseli sitä tarkasti hetkisen ja huudahti sitten harmistuneena:
— Hyvä tavaton, nämähän ovat kuin Jamien yöhousut. Et suinkaan tarkoita, että Rose esiintyisi tuommoisessa puvussa? Se on kerrassaan mahdotonta enkä minä ikinä suostu siihen!
— Kyllä minä sitä tarkoitan ja olen varma, että järkevä tätinikin hyväksyy ne kun huomaa, miten käytännölliset ne ovat, Rose voi käyttää niiden päällä vaikka kuinka kauniita pukuja. Tämä flanellinen, yhdestä kappaleesta ommeltu aluspuku ja hame, joka kiinnitetään liiviin, pitää tytön lämpimänä, eikä hänen tarvitse raahata päällään vöitä, solkia, poimutuksia tai rypytyksiä. Lihakset ovat vapaina, sillä ne tarvitsevat tilaa kehittyäkseen. Jos minä voin sen estää, hänellä ei ole koskaan selkäkipuja eikä muitakaan vaivoja, joiden te naiset luulette kuuluvan asiaan.
— Minusta tämä puku ei tosiaankaan ole sopiva, ja olen varma, että Rose kauhistuu sitä, sanoi Clara-täti, mutta keskeytti äkkiä, kun näki Rosen ilmestyvän ovelle eikä tämä näyttänyt hiukkaakaan kauhistuneelta.
— Tulehan tänne, minun terveysopillinen mallinukkeni, ja anna meidän ihailla sinua, sanoi setä, ja tyttö astui huoneeseen vallattoman iloisena, sillä pila selvästikin huvitti häntä.
— No, tuossa minä nyt en näe mitään erityistä. Siisti, yksinkertainen puku, joka on hyvää kangasta. Sopii mainiosti, jos tahdot hänen näyttävän pieneltä koulutytöltä. Mutta muodikas se ei ole, eikä kukaan viitsi vilkaistakaan tuommoista, sanoi Clara-rouva, ja hänen mielestään tämä huomautus antoi koko puvulle lopullisen tuomion.
— Juuri niin kuin minä tahdoinkin, sanoi pahanilkinen tohtori hykerrellen tyytyväisenä käsiään. — Rose näyttää nyt siltä mikä onkin, ujolta pikku tytöltä, joka ei halua olla kaikkien töllisteltävänä. Luulen kuitenkin, että järkevät ihmiset, jotka ymmärtävät panna enemmän arvoa säädylliselle ja yksinkertaiselle puvulle kuin höyhenille ja muille hepenille, katsovat kernaasti hänen pukuaan. Käännyhän, Hebeni, ja anna minun virkistää silmääni.
Eipä siinä kuitenkaan ollut paljon näkemistä, se oli sievä yksinkertainen, pehmeästä lämpimänruskeasta kankaasta tehty puku, joka ulottui matalakorkoisten kenkien varsiin asti. Hylkeennahkainen, väljä päällystakki, hattu ja käsineet, punainen liina kaulassa, kauniit kiharat sidottuina samettinauhalla — siinä koko asu. Mutta se oli lämmin ja miellyttävä ja Rose näytti siinä suloiselta kuin punarinta.
— Mitä pidät siitä? kysyi tohtori, sillä Rosen mielipide oli hänestä tärkeämpi kuin kaikkien tätien yhteensä.
— Se tuntuu oudolta ja keveältä, mutta silti se on lämmin eikä mikään tunnu olevan tielläni, vastasi Rose hypähtäen niin, että jalanmyötäiset säärystimet vilahtivat, sillä hän saattoi liikuttaa nyt jalkojaan vapaasti ja helposti kuin poika.
— Nyt kai voit juosta pakoon vihaista koiraa ja kävellä reippaasti kaatumatta nenällesi?
— Voin mainiosti! Jos koira tulee, hyppään aidan yli näin, ja kun olen pakkaspäivänä kävelyllä, marssin tällä tavalla…
Rose antautui niin täydellisesti leikkiin, että hyppäsi sohvan selustan yli, ja sitten hän harppoi pitkän hallin poikki kuin hänen kenkänsä olisivat olleet sukua seitsemän peninkulman saappaille.
— Katsos vain! Pue hänet poikien tavalla, niin kohta hän käyttäytyy kuin poika. Minä inhoan kaikkia noita tarmokkaiden naisten keksintöjä, puuskahti Clara-rouva, kun Rose tuli juosten takaisin.
— Muutamat noista järkevistä keksinnöistä ovat syntyneet etevien muodinluojien aivoissa, ja he haluavat että vaatteenne olisivat sekä tyylikkäitä että mukavia. Rouva Van Tassel kävi rouva Stonen luona juuri tuollaisessa puvussa. Van itse kertoi, kun kyselin hänen rouvansa vointia, ettei tämä makaile enää päiväkausia sohvalla, vaan puuhailee innokkaasti, ja hänen terveytensä on kohentunut vallan merkillisesti.
— Mitä ihmettä sinä puhut! Anna minun katsella vähän tuota kirjaa, pyysi Clara-täti ja tutki nyt varsin kunnioittavasti malleja, sillä jos kerran hienostunut rouva Van Tassel käytti noita 'kauheita kapineita', ei hänenkään sopinut suhtautua niihin ennakkoluuloisesti.
Alec-tohtori katsoi Jessie-rouvaan ja molemmat hymyilivät, sillä Jessie tiesi salaisuuden etukäteen ja se oli tavattomasti huvittanut häntä.
— Minä arvasin, että se auttaisi, sähkötti tohtori. — Minä en jäänyt odottamaan, miten rouva Van suhtautuisi asiaan, ja niinpä minäkin kerran olen muotiasioissa edellä Claraa. Minun väljä pukuni on jo valmis, ja saat ennen pitkää nähdä minut pallosilla Rosen ja poikien kanssa, vastasi Jessie-rouva.
Sillä aikaa Plenty-täti oli tarkastellut Rosen asua, sillä tyttö oli heittänyt pois hattunsa ja takkinsa ja esitteli paraikaa innokkaasti alusvaatteitaan.
— Katsos, täti, kaikki kirkkaanpunaista flanellia! Iloisen värinen pikku alushame ja pitkät sukat, hurjan lämpimät! Febe ja minä olimme kuolla nauruun, kun minä pukeuduin, mutta minusta nämä vaatteet ovat kauhean mukavat. Kaikki on käytännöllistä, ei vöitä eikä nauhoja, voi olla vapaasti ja huoletta. Minä haluan olla siisti, mutta hienoja ja koreita pukuja täytyy aina varoa ja siihen väsyy. Sano, täti, pidäthän tästä. Minä olen päättänyt pitää, vaikkapa vain sedän mieliksi, sillä hän tietää terveydestä enemmän kuin kukaan, ja pukeutuisin vaikka säkkiin jos hän niin käskisi.
— En toki käske mitään, Rose. Mutta mieti tarkkaan, vertaa pukuja ja valitse sitten se, josta pidät enemmän. Minä jätän ratkaisun sinun terveen järkesi varaan, vastasi Alec-tohtori tuntien voittaneensa pelin.
— Tietysti minä otan tämän. Tuo toinen on muodikas ja kieltämättä sievä, mutta se on hankala ja minä olisin siinä kuin kävelevä nukke. Olen tädille hyvin kiitollinen, mutta pidän tämän jos vain saan.
Rose puhui sävyisästi, mutta päättävästi, vaikka katsoikin kaihoisasti toista pukua, jonka Febe oli tuonut arkihuoneeseen. Clara-täti huokasi, tohtori hymyili ja sanoi herttaisesti:
— Kiitos, ystäväni! Lue nyt tämä kirja, niin ymmärrät miksi pidän tätä tärkeänä. Jos tahdot, alan opettaa sinulle ihan uutta ainetta; puhuit siitä eilen, ja se on paljon tärkeämpää kuin ranska ja taloudenhoito.
— Mitä se on, setä? kysyi Rose ottaen kirjan, jonka Clara-rouva pettyneenä oli heittänyt kädestään.
Vaikka Alec-tohtori oli nelikymmenvuotias, ei hän ollut vielä unohtanut poikamaista kiusoittelunhaluaan, ja ylpeänä voitostaan hän ei voinut vastustaa kiusausta härnätä hieman Clara-rouvaa. Siksi hän vastasi puoliksi vakavana, puoliksi leikillään:
— Terveydenhoitoa, Rose. Etkö haluaisi opiskella lääketiedettä, että olisit valmis jatkamaan ammattiani, kun minä sen jätän? Jos sinua haluttaa, pengon huomisaamuna esille vanhan luurangon, jota itse aikoinani tutkin.
Tämä oli Clara-rouvalle liikaa, hän sanoi äkkiä hyvästit ja poistui, ja hänen mielessään myllersivät rouva Van Tasselin uusi puku ja Rosen uudet opinnot.
19
Rose oli suostunut setänsä tarjoukseen, Myra-täti huomasi sen parin kolmen päivän kuluttua. Hän tuli aamulla pistäytymään ja kuullessaan puhetta kirjastosta avasi oven, mutta sulki sen samassa kauhistuneena. Tohtori riensi kysymään mikä oli hätänä.
— Vielä sinä kysyt! Tuo pitkä kapea laatikko on niin ruumisarkun näköinen, etten voinut muuta ajatellakaan, ja tuo kauhea kapine tuijottaa minua, vastasi Myra-rouva osoittaen luurankoa, joka roikkui kattokruunusta ja hymyili ystävällisesti läsnäolijoille.
— Tämä on lääketieteellinen korkeakoulu, johon naisilla on vapaa pääsy. Astukaa sisään, hyvä rouva, ja liittykää opiskelijain joukkoon, jos tahdotte tuottaa minulle sen kunnian, sanoi Alec-tohtori ja kumarsi kohteliaasti vieraalleen.
— Tule, täti, tämä on aivan suurenmoista! huusi Rose ja hänen kukoistavat kasvonsa hymyilivät ja nyökyttivät iloisesti luurangon kylkiluitten välitse.
— Mitä ihmettä sinä teet? kysyi Myra-täti heittäytyen tuolille ja tuijottaen kauhuissaan Rosea.
— Tänään opettelen luustoa, ja se on kauhean jännittävää. Kylkiluita on kaksitoista, kuten tiedät, ja kaksi alinta liikkuvat, koska ne eivät ole kiinni rintalastassa. Sen tähden ne painuvat helposti sisään, jos niitä puristetaan vyöllä ja liiveillä, ja painavat sydäntä ja keuhkoja rintaontelossa. Rose säteili ylpeydestä saadessaan näyttää mitä oli jo ennättänyt oppia.
— Onko Rosen sinun mielestäsi hyvä tutkia tuota kauheata kapinetta? Tyttöhän on hermostunut. Kunhan opiskelu ei vain pahentaisi asiaa, sanoi Myra-täti katsellen levottomana Rosea, kun tämä laski selkänikamia ja keikutti tutkivasti lonkkaniveltä.
— Päinvastoin, Rose pitää tästä. Haluan opettaa hänet hallitsemaan hermonsa, ettei niistä koidu hänelle riesaa niin kuin niin monille naisille. On aivan mieletöntä kauhistella näitä asioita tai pitää niitä salassa, ja toivon Rosen oppivan kunnioittamaan ruumistaan niin paljon, ettei kevytmielisesti turmele sitä kuten naiset yleensä.
— Ja hän pitää tosiaan opiskelusta?
— Pidän, pidän kovasti! On aivan ihmeellistä tietää, miten hienosti kaikki on järjestetty. Ajattele, että meillä on keuhkoissa kuusisataa miljoonaa ilmarakkulaa ja ihossa kaksituhatta huokosta neliötuuman alalla. Siitä voi päätellä, miten hurjasti ihmisen täytyy saada ilmaa ja miten tarkkaa huolta on pidettävä ihosta, että kaikki pienet ovet avautuvat ja sulkeutuvat oikealla tavalla. Entä aivot sitten, ne vasta ovat merkilliset laitteet. Minä en ole vielä päässyt niihin saakka, mutta pääsen pian, ja setä on luvannut hankkia tutkittavaksi kipsi-ihmisen, jonka voi hajottaa pieniin osiin. Kuvittele kuinka hauskaa on nähdä kaikki elimet oikeilla paikoillaan.
Kelpasi katsella Myra-tädin kasvoja, kun Rose seisoi hänen edessään ja puhui vilkkaasti käsi luurangon olkapäällä. Jokainen sana, jonka Rose ja tohtori lausuivat, satutti häntä arimpaan kohtaan, ja oli kuin hänen silmiensä eteen olisi ilmestynyt pitkä rivi pulloja ja pillerirasioita. Ne muistuttivat häntä 'tietämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta', jotka olivat tehneet hänet siksi mikä hän nyt oli: hermostunut, sairaalloinen ja onneton vanha nainen.
— Voit olla oikeassa, Alec. Älä vain mene liian pitkälle. Naiset eivät tarvitse paljon tuollaista tietoa, eikä se sovikaan heille. Minä en ainakaan koskaan voisi koskea tuota inhottavaa esinettä, ja oikein selkäpiitäni karmii, kun kuulen teidän puhuvan elimistä, sanoi Myra-täti huoaten ja veti kätensä selän taakse.
— Eikö olekin hauska tietää, että maksa on oikealla eikä vasemmalla puolella? sanoi Rose vallattomasti hymyillen, sillä hän oli äskettäin päässyt selville, ettei Myra-tädin maksatauti ollut oikealla paikalla.
— Me elämme katoavaisuuden maassa, ja siksi on samantekevää missä tauti piilee, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki lähdemme emmekä enää palaa, huomautti Myra-täti.
— Oli miten oli, jos suinkin pystyn siihen, minä aion ottaa selville, mihin minä kuolen. Mutta ennen sitä aion nauttia elämästä, vaikka tämä onkin 'katoavaisuuden maa'. Sinä voisit tehdä samoin, täti, ja tulla opiskelemaan sedän johdolla; se tekisi varmasti sinulle hyvää. Ja Rose palasi laskemaan luurangon selkänikamia niin onnellisen näköisenä, ettei Myra-tädillä ollut sydäntä hillitä hänen intoaan.
— Ehkä on parasta antaa hänen tehdä mitä haluaa niin kauan kuin hän on keskuudessamme. Pyydän vain, ettet anna hänen rasittaa itseään työllä, Alec, hän kuiskasi lähtiessään.
— Päinvastoin, minä koetan keksiä hänelle työtä niin paljon kuin ikinä voin, tohtori sanoi sulkien oven huolellisesti Myra-rouvan jälkeen. Tädit tuntuivat joskus olevan kovasti hänen tiellään.
Puolen tunnin kuluttua tuli uusi keskeytys. Mac ilmestyi oviaukkoon ja tokaisi:
— Heipä hei! Mitäs uutta leikkiä täällä harrastetaan?
Rose selitti, ja Mac päästi kummissaan pitkän vihellyksen. Sitten hän asteli luurangon ympäri huomauttaen vakavasti:
— Veli Luuranko näyttää hauskalta hepulta, mutta ei sitä voi kauniiksi kehua.
— Et saa pilkata sitä. Se on vanha kunnon veikko, etkä näyttäisi itse yhtään kauniimmalta, jos sinusta olisi liha poissa, sanoi Rose puolustaen hartaasti uutta ystäväänsä.
— Kiitos, siksi pidänkin mielelläni lihani. Sinulla taitaa olla niin paljon työtä, ettet ehdi lukea eräälle toiselle kaverille, vai mitä? kysyi Mac, jonka silmät olivat jo paremmat, mutta vielä liian heikot lukemiseen.
— Etkö tulisi mukaan tunnille? Setä kyllä selittää kaiken, ja myöhemmin voit tutkia kuvatauluja. Mutta jätetään luut tältä päivältä ja keskitytään sen sijaan silmiin. Ne kiinnostavat sinua enemmän, lisäsi Rose huomatessaan, ettei toinen ollut erityisen kiinnostunut luuston tutkimiseen.
— Hyvä on, kuta täydempi luentosali, sitä parempi, sanoi tohtori koputtaen rystysillään pöytää.
— Tule minun viereeni, Mac, niin näemme kumpikin kuvat; ja jos pääsi väsyy, voit käydä pitkäksesi, sanoi Rose ystävällisesti.
He istuivat siinä rinnakkain ja kuuntelivat esitystä silmän rakenteesta; heidän mielestään luento oli oikein jännittävä, sillä väritaulut havainnollistivat esityksen ja innostunut opettaja selitti asiat tuoreesti ja eloisasti.
— Totta totisesti, jos olisin tiennyt, minkä tihutyön tein tuolle hienolle ja ihmeelliselle koneistolle, en olisi ikinä lukenut takan valossa enkä antanut auringon paistaa suoraan kirjaani, sanoi Mac katsellen vakavana suurennettua silmämunaa. Sitten hän työnsi kuvataulun luotaan ja sanoi katkerasti: — Miksei ihmiselle opeteta ajoissa tämmöisiä asioita, ettei tarvitsisi kulkea silmät ummessa suoraa päätä kiipeliin? Kun onnettomuus on jo tapahtunut, ei asian kuulemisesta ole enää paljon iloa — kokemuksesta sen jo tietää.
— Niin, Mac, tuota minä juuri saarnaan, mutta ihmiset eivät halua kuunnella minua. Te nuoret tarvitsette paljon enemmän elävää tietoa, ja vanhempienne täytyisi kyetä antamaan sitä teille. Harvat siihen kuitenkin pystyvät, ja juuri siksi onnettomuuksia tapahtuu. Vähemmän kreikkaa ja latinaa ja enemmän tietoa terveyden laeista! Matematiikka on hyväksi, mutta oikeat elämäntavat ovat tarpeellisempia, ja minä tahtoisin auttaa opettajia ja vanhempia ymmärtämään tämän seikan.
— Jotkut ymmärtävät. Jessie-täti ja hänen poikansa keskustelevat usein tärkeistä asioista, mutta meillä äiti on niin kiinni taloustoimissaan ja isä liikkeessään, ettei heillä ole aikaa. Ja vaikka olisikin, minusta tuntuu, ettei heille olisi helppoa puhua huolistaan, kun meillä ei ole koskaan juteltu sellaisesta.
Mac-parka tuli tässä lausuneeksi moitteen, johon moni hänen ikätoverinsa voisi yhtyä. Isät ja äidit ovat liian kiireissään; heiltä ei riitä kylliksi aikaa lapsille. Siksi nuoret salaavat heiltä huolensa ja kiusauksensa, kunnes onnettomuus on tapahtunut ja molemminpuolinen katumus tulee liian myöhään.
Alec-tohtori katsoi myötätuntoisesti Macia, läjäytti kirjansa kiinni ja sanoi lämpimästi:
— Lapset, te voitte koska tahansa tulla minun luokseni puhumaan murheistanne; minä koetan auttaa teitä selviytymään niistä. Minusta tuntuu, että olen täällä juuri sitä varten, ja olen vain iloinen, jos voitte luottaa minuun.
Sekä Mac että Rose nyökkäsivät niin innokkaasti, että tohtori tuli hyvälle mielelle.
— Selvä on. Tunti on nyt loppunut ja minä neuvoisin teitä täyttämään keuhkojenne kuusisataa miljoonaa rakkulaa raittiilla ilmalla. Tule sinä, Mac, mukaan milloin vain haluat. Me koetamme auttaa sinua, ettei sinun enää tarvitsisi "kulkea silmät ummessa suoraa päätä kiipeliin".
— Minä tulen, tohtori, kiitos vain, sanoi Mac, ja fysiologian opiskelijat lähtivät ulos jaloittelemaan.
Mac kävi tämän jälkeen usein tunneilla ja oli mielissään, kun saattoi heikoista silmistään huolimatta opiskella. Tietysti toiset pojat tekivät pilaa koko yrityksestä ja kiusasivat Alec-tohtorin oppilaat henkihieveriin. Mutta nuo kaksi jatkoivat itsepintaisesti opintojaan, ja eräänä päivänä sattui tapaus, joka sai toiset pojat tarkistamaan käytöstään.
Oli lupapäivä. Rose luuli kuulleensa huoneeseensa serkkujen ääniä ja juoksi alakertaan, mutta ei nähnyt ketään.
— No pian he kuitenkin tulevat, hän tuumi mennessään kirjastoon odottamaan. Hän nojautui pöytään katsellen karttaa, kun hänen korvansa erotti oudon äänen. Kuului hiljaista koputusta, ja se tuntui tulevan siitä pitkästä laatikosta, jossa luuranko oli silloin, kun sitä ei käytetty opetustarkoituksiin. Laatikko oli kahden kirjakaapin välisessä syvennyksessä huoneen peränurkassa, missä Veli Luuranko, kuten pojat sitä nimittivät, ei ollut kenenkään tiellä.
Katsellessaan nurkkaan Rose näki kauhukseen laatikon oven hiljaa avautuvan; luinen käsi kohosi ja sormet viittoivat hänelle. Hän säikähti kuollakseen ja juoksi sydän pamppaillen ovelle, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan ripaan, sai pidätetty nauruntyrskähdys hänet pysähtymään.
Rose puhui hetken itselleen järkeä, sitten hän hiipi hämärään nurkkaan luurangon luo. Lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että sen käteen ja sormiin oli sidottu mustia lankoja. Langanpäät menivät pieniin reikiin, jotka oli tehty laatikon seinään. Kurkistettuaan peremmälle syvennykseen hän huomasi karkealla harmaalla kankaalla peitetyn kyynärpään, jonka hyvin tunsi.
Halveksivasti tuhahtaen Rose otti sakset ja leikkasi poikki langat, niin että luinen käsi retkahti kolahtaen alas. Ennen kuin hän ehti sanoa: "Tule pois, Charlie, ja anna luurangon olla rauhassa", ilmaantuivat pojat nauraen ja meluten selittämään piiloutuneelle veijarille, että hänen kepposensa oli kerta kaikkiaan epäonnistunut.
— Minä kyllä kielsin häntä, sillä pelkäsin sinun säikähtävän kuoliaaksi, sanoi Archie työntyen ulos kaapista.
— Minulla oli hajusuolapullo valmiina siltä varalta, että olisit pyörtynyt, lisäsi Steve kömpien esiin ison tuolin takaa.
— Olipa ikävää, ettet alkanut juosta ja kaakattaa kuin hanhi! Me veikkasimme sitä, ja olisi totta vie ollut hauska kiusata sinua, sanoivat Will ja Geordie vierien esiin sohvan alta sykkyrässä.
— Sinä alat tulla liian rohkeaksi, Rose; useimmat tytöt olisivat päästäneet kauhean porun, kun tuo vanha veikko alkoi viittoilla, valitti Charlie ryömien pois ahtaasta piilopaikastaan tomuisena ja tyytymättömänä.
— Minä olen jo tottunut teidän ilveilyihinne ja osaan pitää varani. Mutta ei Veli Luurankoa saa pilkata. Setäkään ei pitäisi siitä, aloitti Rose juuri kun Alec-tohtori astui sisään. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi tyynesti:
— Minäpä kerron, kuinka olen saanut tämän luurangon. Sen jälkeen kunnioitatte sitä varmasti.
Pojat istuutuivat kuuntelemaan.
— Vuosia sitten, kun työskentelin sairaalassa, sinne tuotiin mies, jolla oli hyvin harvinainen ja tuskallinen tauti. Hänen parantumisestaan ei ollut toiveita, mutta me koetimme parhaamme mukaan lievittää hänen tuskiaan. Hän oli niin kiitollinen, että testamenttasi ruumiinsa meille, jotta voisimme tutkia sen perusteellisesti ja ehkä auttaa toisia, jotka joutuisivat saman taudin uhriksi. Siitä olikin paljon hyötyä. Pitkän aikaa jälkeenpäinkin muistelimme miehen urheutta ja kärsivällisyyttä. Minä olin hänen mielestään kohdellut häntä erityisen ystävällisesti, ja siksi hän oli sanonut tovereilleen: "Sanokaa tohtorille, että minä jätän hänelle luuni, koska minulla ei ole mitään muuta koko avarassa maailmassa, enkä tarvitse niitä sen jälkeen kun nämä kauheat tuskat ovat minut tappaneet." Näin ne tulivat minulle ja siksi minä olen huolellisesti säilyttänyt ne. Vaikka Mike Nolan oli vain köyhä, yksinkertainen mies, hän teki silti kaikkensa auttaakseen toisia ja osoittaakseen kiitollisuuttaan niille, jotka olivat koettaneet auttaa häntä.
Kun tohtori lopetti, Archie sulki laatikon oven niin kunnioittavasti kuin sen sisässä olisi säilytetty Egyptin faaraon muumiota; Will ja Geordie katsoivat toisiinsa, ja Charlie huomautti miettiväisenä:
— Monessakin talossa kuuluu olevan luuranko kaapissa, mutta tuskin missään yhtä hyödyllistä ja mielenkiintoista kuin meidän.
20
Rose sai Feben lupaamaan, että tämä toisi jouluaamuna sukkansa kammioon, kuten Febe hänen huonettaan kutsui, sillä lahjojen penkominen olisi menettänyt puolet viehätyksestään, ellei kaksi pientä yömyssyä olisi yhdessä kumartunut aarteiden yli ja kaksi onnellista ääntä yhdessä puhjennut ihastuksen huutoihin.
Kun Rose jouluaamuna avasi silmänsä, hän näkikin ensimmäiseksi uskollisen Feben, joka isoon vaippaan kääriytyneenä istui matolla räiskyvän takkavalkean ääressä, ja vieressä pötkötti hänen avaamaton sukkansa, jossa joululahjat olivat.
— Iloista joulua! huudahti pikku emäntä reippaasti hymyillen.
— Iloista joulua! vastasi pikku apulainen sydämensä pohjasta.
— Tuokin sukat tänne, niin katsotaan, mitä olemme saaneet, sanoi Rose kohottautuen istumaan tyynyjensä väliin, ja hän näytti uteliaalta kuin pikkulapsi.
Pahkurainen sukkapari pantiin peitteelle ja niiden sisällys tutkittiin suurella riemulla, vaikka kumpikin tiesi jok'ikisen esineen, mikä toisen sukassa oli.
Vaikkeivät lahjat kovin ihmeellisiä olleet, tytöt selvästi pitivät niistä, sillä nojautuessaan tyynyjä vasten Rose sanoi tyytyväisyydestä huokaisten: — Nyt olen saanut kaiken mitä ikinä olen toivonut, ja katsellessaan hymyillen täpötäyttä syliään Febe vastasi:
— Tämä on ihanin joulu, mikä minulla eläissäni on ollut. Sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä: — Toivo nyt vielä jotakin, sillä minä tiedän kaksi lahjaa, jotka odottavat sinua tuolla oven takana.
— Voi tätä runsautta! huudahti Rose jännittyneenä. — Ennen minä aina toivoin, että saisin lasikengät niin kuin Tuhkimo, mutta kun en voi saada niitä, en tosiaan tiedä, mitä toivoisin.
Febe taputti käsiään, kun hän loikkasi sängynlaidalta ja juoksi ovelle sanoen iloisesti:
— Toinen lahja onkin sinun jalkojasi varten. Mitä mahdat toisesta tuumia, minusta se on ihastuttava.
Ja Rosen ihastus oli rajaton, kun hän näki välkkyvät luistimet ja siron kelkan.
— Nämä ovat sedältä, varmasti ovat. Nyt voin luistella ja laskea mäkeä. — Katso, ne sopivat täsmälleen, sanoi Rose, kun hän uudessa kelkassaan istuen sovitteli luistinta paljaaseen jalkaansa.
— Nyt meidän täytyy nopeasti pukeutua, sillä tänään on paljon tehtävää ja minä tahtoisin kokeilla luistimia ennen päivällistä.
— Voi kauhistus, ja minun olisi pitänyt pyyhkiä pölyt salista jo aikoja sitten!
Rose ja Febe erosivat niin onnellisen näköisinä, että jo heidän kasvoistaan olisi arvannut, mikä päivä nyt oli.
— Kas vain, Rose, nyt "Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä kulkee", lainasi Alec-tohtori Shakespearea, kun hän kesken aamiaisen avasi oven kulkueelle, joka asteli portaita kantaen rautatammen, kuusen ja setripuiden oksia.
Lumipallot ja iloisen joulun toivotukset lentelivät hetken, sitten kaikki kävivät koristamaan vanhaa taloa vihreillä oksilla, sillä suku kokoontui aina joulupäivälliselle tänne.
— Minä olen ravannut mailikaupalla etsimässä tätä harvinaisuutta ja ripustan sen nyt tähän, jotta takila olisi täydellinen, sanoi Charlie kiinnittäessään tummanvihreän oksan salin kynttiläkruunuun.
— Ei tuo koristeeksi kovin häävi ole, sanoi Rose, joka koristi takan reunaa rautatammen hehkuvilla oksilla.
— Vähät siitä. Se on mistelinoksa, ja kuka ikinä pysähtyy sen alle, häntä saa suudella, olkoon hän siitä hyvillään tai pahoillaan. Pitäkää siis varanne, naiset! Nenäkäs Prinssi katseli kiusoitellen tyttöjä, jotka vetäytyivät pakoon vaaralliselta paikalta.
— Minua ei ainakaan, sanoi Rose hyvin arvokkaasti.
— Katsotaan kuinka käy!
— Minä olen iskenyt silmäni Febeen, huomautti Will tärkeällä äänellä, joka sai kaikki nauramaan.
— Siunatkoon tuota poikaa! Saat suudella minua oikein kernaasti, Febe vastasi niin äidillisesti, että nuoren kavaljeerin into sammui siinä hetkessä.
— "Oi oksa mistelin", lauloi Rose.
— "Oi oksa mistelin", yhtyivät kaikki pojat, ja vanha tuttu balladi teki kiusoittelusta lopun.
Roselle jäi hyvin aikaa kokeilla uusia luistimiaan ennen päivällistä. Hän luisteli pienellä lahdella, joka näytti jäätyneen varta vasten hänen ensimmäistä harjoitteluaan varten. Hän kaatui ja kömpi pystyyn yhtä mittaa niin että hiki valui, mutta kuuden opettajansa iloksi hänen onnistui lopulta pysytellä jaloillaan omin neuvoin. Tyytyväisenä saavutukseensa hän virkisti mieltään laskemalla kaksitoista kertaa kelkallaan ison mäen.
— Voi tuota pahanenteistä väriä hänen poskillaan! Sydämeni ihan pakahtuu, valitti Myra-täti, kun Rose vähän myöhemmin tuli päivälliselle posket punaisina kuin orjanlaakerin marjat ja kiharat niin sievästi järjestettyinä kuin Feben näppärät kädet ikinä osasivat.
— Minua ilahduttaa, että Alec järjettömistä mielipiteistään huolimatta sentään antaa tyttöparan kaunistaa itseään, Clara-täti totesi tyytyväisenä huomatessaan Rosen sinisessä silkkipuvussa kolme rimsua.
— Hän on älykäs tyttö ja käyttäytyy sievästi, huomautti Jane-täti tavattoman ystävällisesti, sillä Rose oli juuri tuonut Macille varjostimen, että poika suojaisi silmänsä kirkkaalta valolta.
— Jospa minulla olisi tuollainen tyttö, olisin onnellinen ja ylpeä, ajatteli Jessie-täti, mutta moitti samassa itseään kiittämättömäksi, kun ei ollut tyytyväinen, vaikka hänellä oli neljä kelpo poikaa.
Plenty-täti oli niin kiinni päivällispuuhissaan, ettei nähnyt eikä kuullut mitään, muuten hän olisi varmasti huomannut, miten suurenmoisen vaikutuksen hänen uusi myssynsä teki poikiin. Tämä kelpo neiti tunnusti, että hänen heikkoutenaan olivat pukevat myssyt, ja tällä kertaa hänen päähineensä oli kerrassaan muhkea; tuo pitseistä rakenneltu torni oli koristettu niin runsaasti liehuvilla nauhoilla ja ruusukkeilla, että näytti kuin hänen herttaisen päänsä päälle olisi kerääntynyt parvi keltaisia perhosia. Kun hän asteli huoneessa, nauhat lepattivat niin hullunkurisesti ja ruusukkeet törröttivät niin pystyssä, että Archien oli pakko toimittaa pojat ikkunaverhojen taa tirskumaan naurunsa.
Mac-setä oli tuonut Fun Seen mukanaan päivälliselle, ja isommat pojat saivat oivallisen varaventtiilin kiusoitellessaan nuorta kiinalaista hänen muuttuneen ulkonäkönsä johdosta. Hänellä oli nyt yllään amerikkalainen puku, tukka oli lyhyeksi leikattu ja hän puhui jokseenkin hyvin englantia opeteltuaan sitä koulussa puoli vuotta; mutta keltaisine kasvoineen ja vinoine silmineen hän erottui silti lystikkäästi Campbellien vaaleasta joukosta.
Peace-täti oli kannettu alakertaan, ja hän istui pöydässä kunniapaikalla, sillä jouluna hän ei koskaan jäänyt pois joukosta, vaan oli mukana ja hymyili kaikille kuin rauhantoivotuksen henkilöitymänä, kuten Alec-setä sanoi istuutuessaan hänen viereensä.
— Minä säästin vatsaani aamiaisella ja nyt on huikea nälkä, mutta jos koetan maistaa noita kaikkia, niin varmasti napit pimahtavat takistani, kuiskasi Geordie Willille, kun he katselivat toivottomina edessään olevaa herkkujen paljoutta.
— Ei ihminen koskaan tiedä mihin pystyy, ennen kuin on yrittänyt, Will vastasi ja hyökkäsi kukkurapäisen lautasensa kimppuun aikoen nähtävästi täyttää velvollisuutensa kuin mies.
Joulupäivällinen kesti niin kauan, että kaasuvalo piti sytyttää jo ennen kuin jälkiruoka oli syöty, mutta se teki olon vain hauskemmaksi. Jokainen oli hyvällä tuulella, mutta kaikkein hilpein oli Archie — hän nauroi ja jutteli niin, että Charlie kuiskasi Roselle pelkäävänsä päällikön kallistaneen viinikarahvia.
Rose kumosi loukkaantuneena syytöksen, sillä maljoja juotaessa hän oli huomannut Jessie-tädin poikien täyttäneen lasinsa vedellä. Prinssin kiusoittelusta huolimatta hän itse oli tehnyt samoin.
Mutta Archie oli tosiaan poikkeuksellisen vilkas, ja kun joku toivoi, että Jem-setä olisi näin hääpäivänään itsekin täällä ja pitäisi puheen, perheen vanhin poika hämmästytti puhumalla isänsä puolesta. Se oli kyllä koreasanainen ja hieman hajanainen puhe niin kuin ensikertalaisen konsanaan, mutta lopussa Archie kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi ääni hiukan värähtäen toivovansa, että laivanlastillinen onnea pian purjehtisi hänen luokseen maiden ja merien takaa myrskyjä ja rajuilmoja uhatenkin.
Tämä viittaus kapteeni Jemiin, joka oli paraikaa kotimatkalla, sai Jessie-rouvan pyyhkäisemään silmäkulmiaan lautasliinaan ja tyynnyttelemään poikien hyvä-huutoja. Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tapausta kylläkseen Archie hyökkäsi äkkiä huoneesta kuin järkensä menettänyt.
— Liian ujo kuunnellakseen ylistystä, sanoi Charlie tuntien velvollisuudekseen puolustaa Päällikön omituista käytöstä.
— Minä näin Feben viittaavan hänelle, huudahti Rose katsoen ovelle.
— Tuleeko vielä lisää lahjoja? kysyi Jamie, kun Archie ilmestyi oviaukkoon entistäkin hilpeämpänä.
— Tulee — lahja äidille! Archie avasi oven selko selälleen päästääkseen sisään kookkaan miehen, joka sanoi:
— Missä minun pikku vaimoni on? Ensimmäinen suukko hänelle, toiset asettukoot jonoon.
Ennen kuin hän sai tuota sanotuksi, Jessie-rouva hukkui hänen takkinsa syvyyksiin ja neljä poikaa mekasti hänen ympärillään kukin vuoroaan tiukaten.
Tämän iloisen hämmingin aikana Rose puikahti ikkunasyvennykseen ja seurasi sieltä tapahtumia kuin jotakin joulutarinaa. Oli hauska nähdä, kuinka karu Jem-setä katseli ylpeänä pitkää poikaansa ja hyväili hellästi pienempiä, kuinka hän ravisti veljensä kättä kuin ei lainkaan raskisi hellittää ja suuteli kälyjään niin että kuolemanvakava Myra-tätikin suli hetkeksi. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä hänen lopuksi istahtavan isoisän tuoliin 'pikku vaimo' vieressään ja kolme nuorinta poikaa polvellaan Archien kumartuessa selustan takaa hänen ylitseen kuin jättiläismäinen kerubi.