— Kas vain, Stevehän hyökkäilee kuin tappelukukko; mutta älä ollenkaan kiukuttele, poika, siitä ei ole apua. Tietenkin kaikki pitävät Päälliköstä eniten, ja elleivät pitäisi, minä kyllä opettaisin heitä. Tyynny sinä vain ja tarkkaa omaa käytöstäsi, ennen kuin tulet toisia neuvomaan.
Prinssi sanoi tämän hyvin arvokkaasti ja hyväntahtoisesti; Archie näytti ujon tyytyväiseltä saatuaan näin imartelevaa tunnustusta, ja Steve rauhoittui täytettyään velvollisuutensa veljenä ja serkkuna. Seurasi hetken hiljaisuus, ja sinä aikana Jane-täti ilmestyi viereiseen huoneeseen teetarjottimineen, jolle oli asetettu monenlaisia herkkuja, ja valmistautui syöttämään isoa poikaansa, sillä sitä tehtävää hän ei tahtonut jakaa kenenkään kanssa.
— Jos voit viipyä vielä vähän aikaa, pyytäisin sinua tekemään Macille uuden silmäsuojuksen; pojat ovat tahrineet tämän marjoilla ja sen pitää olla siisti, sillä huomenna Mac pääsee ulos, jos on pilvinen päivä, sanoi Jane-täti voidellen tottuneesti paahtoleipää.
— Kyllä minä teen, Rose vastasi niin lempeällä äänellä, että poikien oli vaikea uskoa sitä samaksi, joka hetkistä aikaisemmin oli vihan vimmassa komentanut: "Ulos tästä huoneesta, heti paikalla joka mies!"
Samassa Rose astui saliin ja istahti sanaakaan virkkamatta työpöydän ääreen. Oli hullunkurista nähdä kolmen ison pojan tuijottavan pientä tyttöä, joka vakavana pujotti vihreää silkkilankaa neulansilmään. Kaikki he tahtoivat jotenkin ilmaista katumustaan, mutta eivät tienneet miten aloittaa. Rosen juhlallinen ilme osoitti selvääkin selvemmin, että tyttö aikoi säilyttää arvokkuutensa, kunnes syylliset olisivat perin juurin nöyrtyneet. Äänettömyys alkoi käydä painostavaksi, kun Charlie, jolla oli erinomainen taito hieroa sovintoa, äkkiä heittäytyi polvilleen Rosen eteen, löi rintoihinsa ja sanoi epätoivoisella äänellä:
— Rakas serkku, suo anteeksi tämä kerta! Minä en enää milloinkaan tee sellaista.
Rosen oli vaikea pysyä totisena, mutta hän onnistui sentään ja sanoi arvokkaasti:
— Macilta sinun on pyydettävä anteeksi, ei minulta. Minulle te ette ole tuottaneet mitään vahinkoa, mutta hänelle ehkä paljonkin päästäessänne sisään niin ajattelemattomasti valoa ja melutessanne ja puhuessanne hänelle asioista, jotka kiihdyttivät häntä.
— Luuletko todella, että me olemme saaneet pahaa aikaan? kysyi Archie huolissaan, ja Charlie heittäytyi omantunnon vaivoissa lattialle pöydän jalkoihin.
— No ihan varmasti, sillä hänellä on kauhea päänsärky, ja hänen silmänsä ovat punaiset kuin — kuin tämä tyyny, vastasi Rose pistäen vakavana neulansa tyynyyn, joka oli punainen ja pullea kuin hyötymansikka.
Tämän lyhyen tiedotuksen kuultuaan Steve kirjaimellisesti repi hiuksiaan, sillä hän työnsi sormensa huolellisesti kammattuun tukkaansa ja pörrötti sitä aika lailla, aivan kuin se olisi ollut ankarin rangaistus jonka hän saattoi itselleen keksiä. Charlie rukoili lattialla, että joku hirttäisi hänet; mutta Archie, johon tapaus koski syvimmin, ei puhunut mitään, vaan vannoi itsekseen lukevansa Macille ääneen, kunnes hänen omat silmänsä olisivat punaiset kuin tusina neulatyynyjä.
Kun Rose näki, kuinka terveellisen vaikutuksen hänen esiintymisensä oli tehnyt pahantekijöihin, hänestä tuntui, että oli aika leppyä ja herättää heissä vähän toivoa. Hän ei voinut kuitenkaan olla antamatta lattialla loikovalle Prinssille pientä ojennusta, sillä tämä oli loukannut hänen tunteitaan useammin kuin ehkä aavistikaan; niinpä Rose antoi sormustimellaan luunapin pojan päälaelle ja sanoi alentuvasti kuin joku korkeampi olento, joka katsoo maan matosen puoleen:
— Älä ole typerä, vaan nouse pystyyn. Minä neuvon sinulle paljon järkevämpää tekemistä kuin tuo kieriskely lattialla.
Charlie totteli heti ja istahti jakkaralle Rosen jalkojen juureen; toisetkin syntiset vetäytyivät lähelle kuullakseen viisauden sanoja hänen huuliltaan, ja tämän nöyryyden lepyttämänä Rose sanoi äidillisesti:
— Jos te todella tahdotte olla kilttejä Macille, muistakaa ettette koskaan puhu hänelle peleistä, joihin hän ei voi ottaa osaa, ettekä lavertele kuinka hauskaa teillä itsellänne on ollut. Lukekaa hänelle rauhallisesti jotakin hyvää kirjaa, rohkaiskaa häntä sillä ajatuksella, että hän vielä pääsee kouluun, ja auttakaa häntä vähä vähältä opiskelemaan. Te voitte tehdä sen paremmin kuin minä, sillä minähän olen vain tyttö enkä opiskele latinaa, kreikkaa enkä muita vaikeita aineita.
— Mutta silti sinä osaat monia asioita paljon paremmin kuin me; sen sinä olet osoittanut käytännössä, sanoi Archie katsoen Roseen niin lämpimästi, että tyttö ilahtui. Silti hän ei malttanut olla antamatta Charlielle vähän lisää kuritusta vaan sanoi niskojaan nakaten ja muikistaen huulia, jotka väkisinkin olivat vetäytyä hymyyn:
— Hauskaa että ajattelet noin, vaikka olenkin vain tällainen 'kummallinen kana'.
Huomautus sai Prinssin kätkemään kasvonsa; Steve taas kohotti ylpeästi päänsä huomattuaan, ettei tuo nuoli ollut tarkoitettu hänelle. Archie nauroi, ja nähdessään sinisten silmien vilkkuvan veitikkamaisesti ruskeitten sormien lomasta Rose nipisti sovinnollisesti Charlieta korvasta ojentaen näin palmunoksan rauhan merkiksi.
— Nyt siis kaikki on hyvin ja suunnitelma valmis Mac-paran hyväksi, sanoi Rose hymyillen niin suopeasti, että pojista tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut täydellä terällä paistaa paksun pilven väistyttyä.
Myrsky oli puhdistanut ilman ja sitä seurasi neuvottelu, jonka aikana tehtiin varsin vaihtelevia ja yllättäviä suunnitelmia, sillä jokainen oli valmis uhraamaan Mac-paran alttarille, ja Rose oli johtotähti, johon toiset nöyrinä katsoivat. Tietenkään näin ylevä mieliala ei voinut kestää kauan, mutta sen muisto säilyi vielä sittenkin, kun ensimmäinen innon puuska oli jäähtynyt.
— No niin, nyt se on valmis, ja toivottavasti huomenna on pilvistä, Rose sanoi saatuaan valmiiksi uuden suojuksen, jonka edistymistä pojat olivat kiinnostuneina seuranneet.
— Minä olen tilannut oikein paisteisen päivän, mutta teenkin ilmojen kirjurille muutosehdotuksen. Hän on hyväntahtoinen kaveri ja ottaa sen kyllä huomioon, olkaa huoletta, sanoi Charlie, jonka vallaton mieli oli palannut.
— Helppo sinun on laskea leikkiä, mutta miltähän itsestäsi tuntuisi käydä viikosta viikkoon silmät peitossa, herraseni? Ja Rose hillitsi Charlien kuohuvaa vallattomuutta sitomalla suojuksen pojan silmille, kun tämä istui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.
— Se on inhottava! Ota se pois, kuule, ota se pois! En ollenkaan ihmettele, että Mac-parka on synkkämielinen käyttäessään tällaista kapinetta. Charlie katseli tuota kidutusvälinettä niin totisena, että Rose suopeasti irrotti sen ja meni sanomaan Macille hyvää yötä.
— Minä saatan Rosen kotiin, sillä alkaa jo hämärtää ja hän on arka, sanoi Archie unohtaen, että oli usein virnistellyt tuon arkuuden takia.
— Kai se tehtävä kuuluu pikemminkin minulle, minun veljeänihän hän hoitaa, ryhtyi Steve puolustamaan oikeuksiaan.
— Mennään kaikki yhdessä; se on hänestä hauskaa, ehdotti Charlie tarttuvassa ritarillisuuden puuskassa.
— Mennään vaan! vastasivat toiset, ja he lähtivät kaikki Rosen mukaan tämän suureksi ihmeeksi ja salaiseksi tyydytykseksi. Tosin Archie yksin huolehti Rosesta, sillä toiset kaksi loikkivat aitojen yli, juoksivat kilpaa ja painivat keskenään koko matkan.
Perille päästyään he rauhoittuivat, kättelivät sydämellisesti ja tekivät parhaan kumarruksensa; sitten he kääntyivät arvokkaasti kotiinpäin kuin ainakin herrasmiessaattajat. Rose katseli heidän jälkeensä tyytyväisenä ja tuumi:
— Juuri noin minua pitää kohdella!
13
Loma-aika loppui, pojat menivät kouluun, ja Mac-parka jäi kotiin. Hänen ei tarvinnut enää oleskella hämärässä; hän käytti sinisiä silmälaseja, kuljeskeli ympäriinsä ja koetti huvittaa itseään miten parhaiten taisi rasittamatta silmiään. Jokainen joka on joskus ollut tuomittuna toimettomuuteen, tietää kuinka tukalaa se on, ja ymmärtää myös Macin mielentilan, joka sai hänet eräänä päivänä sanomaan epätoivoissaan Roselle:
— Kuule, ellet sinä keksi minulle jotain työtä ja huvia, minä ammun kuulan kallooni niin totta kuin elän.
Rose juoksi Alec-sedän luo neuvoa kysymään, ja tämä määräsi sekä potilaan että hoitajan kuukaudeksi vuoristoon Jessie-tädin ja Jamien kanssa. Pumpula ja hänen äitinsä liittyivät joukkoon, ja eräänä kirkkaana syyskuun aamuna astui kuusi varsin iloista ihmistä Portlandiin menevään pikajunaan. Siinä oli kaksi hymyilevää äitiä ruokakoreineen ja huopineen, nuori tyttö kirjasalkku käsivarrellaan, pitkä hoikka poika lakki silmillä ja kaksi lasta, jotka istuivat jalat ojossa, pyöreät kasvot säteillen sanomatonta ihastusta.
Vihdoin he pitkän päivämatkan jälkeen ajoivat avaraan vihreään pihaan, jossa valkoinen varsa, ruskea lehmä, kaksi kissaa, neljä kissanpoikasta, joukko kanoja ja tusinan verran vanhoja ja nuoria ihmisiä huvitteli parhaansa mukaan. Kaikki nyökyttivät ja hymyilivät herttaisesti, ja vanha vilkas rouva suuteli vastasaapuneita vieraita puhellen samalla sydämellisesti:
— Onpa hauska nähdä teitä. Tulkaa sisään lepäämään, tee joutuu tuossa tuokiossa, te olette varmasti kovin väsyneitä. Lizzie, ohjaa vieraat yläkertaan; Kitty, mene sinä auttamaan isää, että saatte tavarat sisään; Jenny ja minä katamme pöydän siksi kun tulette alas. Siunatkoon noita pienokaisia, he tahtovat mennä katsomaan kissoja — no kyllä te saatte ne nähdä.
Kolme sievää tytärtä pyyhälsi töihinsä, ja vieraat tunsivat heti kotiutuvansa, sillä kaikki olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Jessie-täti oli iki-ihastunut kotikutoisiin mattoihin, peitteisiin ja sieviin huonekaluihin; Rose juoksi ikkunasta ikkunaan, sillä jokaisesta avautui kuin kaunis taulu; ja pikku väki ystävystyi heti talon lasten kanssa, kun nämä kantoivat heille sylin täydeltä kissanpentuja ja kananpoikasia.
Torven törähdys kutsui kaikki illalliselle, ja seurue, johon Campbellin lasten lisäksi kuului kuusi lasta, kokoontui pitkään ruokasaliin. Kaikilla oli vuoristoilman synnyttämä erinomainen ruokahalu ja hilpeä mieli. Äiti Atkinson, kuten kaikki talon emäntää kutsuivat, oli kaikkein iloisin ja työteliäin; tavan takaa hän nousi pöydästä tuodakseen sisään uuden ruokalajin tai auttaakseen lapsia. Ja samalla hän ajeli pois kotieläimiä, jotka olivat niin seuranhaluisia, että varsa tuli eteiseen pyytämään sokeria, kissat istuivat vieraiden polvilla makupaloja kärkkyen ja kirjavat kanat nokkivat muruja keittiön lattialta ja yhtyivät vimmatusti kaakattaen yleiseen iloon.
Illallisen jälkeen kaikki menivät ulos katsomaan auringonlaskua ja viipyivät pihalla, kunnes illan purppurainen hohde oli sammunut. Oli ihmeen tyyntä ja hiljaista, vain hyttysten kimeä laulu täytti ilman. Vastatulleita hämmästytti yhtäkkiä urkujen vieno soitto, ja salissa he tapasivat isä Atkinsonin soittamassa pieniä omatekoisia urkujaan. Lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja soittaen ja laulaen kului ilta, kunnes Pumpula nukahti ovensuuhun ja Jamie haukotteli kuuluvasti kesken mielilaulunsa:
"Kuherra kyyhkyläinen, kuherra vaan, illan tullen kuusikosta ääntäs kuulla saan."
Väsyneet matkamiehet sanoivat kaikki yhtaikaa hyvää yötä ja vetäytyivät yöpuulle. He nukahtivat makeasti äiti Atkinsonin kotikutoisilla lakanoilla ja kaislapatjoilla, joihin hän varmaan oli ripottanut unijauhoa, niin syvä ja suloinen heidän unensa oli.
Seuraavana päivänä oli ilma ihana ja vuorten tuulet tekivät lapset virkeiksi kuin nuoret vuonat. Vanhemmat kulkivat ympäriinsä hymyillen toisilleen ja puhellen: — Eikös tämä olekin ihanaa! Vieläpä Mac, väsynyt veikko, hyppäsi aidan yli ihan kuin ei olisi mahtanut sille mitään. Ja kun Rose juoksi Macin jälkeen viemään hänen leveälieristä hattuaan, poika ehdotti kevytmielisesti, että lähdettäisiin metsästämään villikissoja.
Jamie ja Pumpula kirjoittautuivat heti Alppilan kevyeen jalkaväkeen. Se oli mahtava komppania, johon kuului yksinomaan upseereita. Kaikilla oli kolmikolkkahattu päässään ja lippu kädessään, kulkiessaan he heiluttivat isoja miekkoja tai löivät rumpua. Ei kukaan voinut murjottaa tai olla pahalla tuulella, kun näki tämän mainion joukon marssivan sotilaallisessa järjestyksessä kapteeni Doven johdolla.
Dove oli isopäinen yksitoistavuotias poika; hän jakeli käskyjä juhlallisesti kuin kenraali, ja rykmentti totteli niitä suuremmalla innolla kuin taidolla. Snow'n pienokaiset tekivät temput hyvin, myös luutnantti Jack Dovea kelpasi katsella, ja rumpali Frank, talon pieni juoksupoika, päristeli innolla palikoitaan. Jamie oli 'harjoitellut' aikaisemmin, ja siksi hänestä tehtiinkin heti eversti; mutta Pumpula, joka muodosti jälkijoukon, oli paras kaikista ja herätti katsojissa suosionosoitusten myrskyn taapertaessaan viimeisenä kolmikolkkahattu toisella silmällä. Lippunsa hän oli heilauttanut olan yli ja se melkein viisti maata, mutta puumiekka oli juhlallisesti kohotettuna taivasta kohti. Tytön pyöreät kasvot paistoivat intoa, kun hänen lyhyet jalkansa koettivat tarmokkaasti tepsuttaa tahdissa.
Mac ja Rose poimivat karhunvatukoita tienposken pensaista, kun sotajoukko heitä huomaamatta marssi ohi, ja lapsilauma oli samalla liikuttava ja hullunkurinen. Vähän aikaisemmin oli metsän tähän laitaan haudattu suurin juhlallisuuksin kissanpoikanen, ja kun komppania saapui paikalle, kapteeni Fred Dove komensi joukkonsa pysähtymään ja ilmoitti ajatuksensa seuraavin sanoin:
— Tämä on hautausmaa. Nyt rummutetaan hiljaa ja lasketaan liput, kun kuljetaan ohi. Taitaisi olla hyvä ottaa vielä hattu päästä, se kai osoittaisi kunnioitusta.
— Eivätkö he ole herttaisia? kuiskasi Rose, kun pieni joukkue marssi rumpujen hiljaa päristessä ohi, liput ja miekat alhaalla ja päät paljastettuina tuuheittein puiden luodessa varjojaan vakaville lapsenkasvoille.
— Mennään perässä katsomaan, mitä he oikein tekevät, ehdotti Mac, joka oli syönyt kyllikseen karhunvatukoita ja istui nyt ojan reunalla lepäämässä.
Niin he seurasivat heitä, ja pärrytys voimistui taas, kun hautuumaa oli sivuutettu. He näkivät lippujen liehuvan tuulessa ja huomasivat, että joukko meni vanhaan rappeutuneeseen kirkkoon, joka oli kolmen metsätien risteyksessä. Laulu sai kuuntelijat kiirehtimään kulkuaan, ja saavuttuaan paikalle he kurkistivat sisään rikkinäisestä ikkunasta.
Kapteeni Dove oli kiivennyt vanhaan puiseen saarnatuoliin ja katseli juhlallisesti seurakuntaansa, joka oli jättänyt aseensa eteiseen ja istui nyt penkeillä laulaen kovaäänisesti ja hartaasti erästä pyhäkoululaulua.
— Rukoilkaamme, sanoi kapteeni Dove ihan armeijanpapin nuotilla, ja pannen kätensä ristiin hän lausui kaikille tutun rukouksen; se oli oivallinen pieni rukous, mutta ei erityisen sopiva aamupäiväksi, sillä se kuului: "Levolle lasken Luojani."
Jokainen yhtyi siihen kerraten sanat, ja oli soman näköistä, kun pienokaiset taivuttivat päänsä ja kuiskasivat nuo tutut sanat. Kyynelet herahtivat Rosen silmiin, ja Mac otti vaistomaisesti hatun päästään, mutta painoi sen takaisin kuin häveten näyttää tunteitaan.
— Nyt minä pidän teille saarnan ja minun tekstini on: Lapset, rakastakaa toisianne. Pyysin äitiä antamaan minulle tekstin, ja hän arveli että tämä olisi hyvä; istukaa nyt kaikki hiljaa niin minä saarnaan. Älä kuiski, Marion, vaan kuuntele minua. Se merkitsee, että meidän pitää olla kilttejä toisillemme ja leikkiä kauniisti eikä riidellä niin kuin tänä aamuna vaunuista. Jack ei saa aina ajaa, eikä kenenkään tarvitse olla vihoissaan vaikka minä olenkin mielelläni Frankin kanssa. Annette, sinunkin täytyy olla joskus hevosena, et saa aina istua vaunuissa. Willien pitää antaa Marionin rakentaa talonsa naapuriksi, koska Marion tahtoo, eikä siitä saa ollenkaan marista. Jamie näyttää olevan hyvä poika, mutta kyllä minä pauhaan hänelle, ellei hän ole. Kuules Pumpula, ihmiset eivät suutele kirkossa eivätkä pane hattua päähänsä kesken saarnan. Teidän täytyy muistaa mitä minä sanon, ja minua on toteltava, koska minä olen kapteeni.
Tässä luutnantti Jack keskeytti saarnan ja julisti rohkeasti kapinalliset mielipiteensä:
— Siitä minä viis veisaan. Pidä sinä huoli omista asioistasi ja sano mihin panit minun hihnani. Ja sinä otat aina suurimmat tortut etkä vetänyt kunnolla, kun leikittiin karavaania.
— Niin, ja sinä löit Frankia, minä näin, huusi Willie Snow hypäten penkille seisomaan.
— Ja sinä otit minun kirjani ja piilotit sen, kun en tullut keinumaan vaikka pyysit, lisäsi Annette, vanhin Snow'n kolmikosta.
— Minä tahdon tuukotella Dimmia ja minä panin hatun päähän, kun neula pitti minua, kirkui Pumpula, vaikka Jamie yritti estää häntä.
— Minä en mene Willien naapuriksi, ellei hän itse pyydä, se on varma! sanoi pikku Marion liittyen hänkin kapinoitsijoihin.
Kapteeni Dove oli ihan hämillään, kun rivit näin murtuivat, mutta menettämättä arvokkuuttaan hän tyynnytti nousevan kapinan taitavasti ja hienotunteisesti:
— Nyt lauletaan loppuvirsi: "Hyvästi, armas kuusisto", sen te kaikki osaatte. Lauletaan kauniisti ja lähdetään sitten päivälliselle.
Rauha oli silmänräpäyksessä palautettu ja Rosen ja Macin hillitty naurunkikatus hukkui sävelten tulvaan. Viidessätoista minuutissa korviasärkevä ääni oli vaiennut ja komppania marssinut ulos kirkosta yhtä hiljaa ja juhlallisesti kuin tullutkin. Koko joukko kiiruhti nyt kotiin minkä pienet jalat kantoivat, ja lounaspöydässä he kinastelivat täyttä päätä "kapteenin loistavasta saarnasta".
On vallan ihme, kuinka paljon tekemistä kaikki löysivät Alppimajassa; ja Mac, joka oli aikonut vain maata riippumatossa ja antaa jonkun lukea ääneen, oli kaikkein ahkerin. Häntä pyydettiin laatimaan pohjapiirros kaupungille, jonka lapset aikoivat rakentaa karhunvatukkatarhaan. Se työ huvitti häntä kovin: hän suunnitteli pienet kadut, määräsi talojen tontit, järjesti vesijohdot ja keskusteli 'valtuuston' kanssa julkisten rakennusten paikoista; sillä Mac oli vieläkin poika viidestätoista ikävuodestaan ja lukuhalustaan huolimatta.
Sitten hän kävi kalastamassa erään lännestä tulleen miellyttävän herran kanssa; ja vaikka he harvoin saivat mitään pataan pantavaa, heitä kiehtoi kuitenkin lohenpyynti. Sen lisäksi Mac harrasti geologisia tutkimuksia. Hän tarkasteli kiviä ja kallioita ja keskusteli hyvin viisaasti eri aikakausien kerrostumista ja kivettymistä. Rose taas keräsi lehtiä ja jäkäliä ja opetti Macille kasvioppia geologisten luentojen vastapainoksi.
Heillä oli oikein hauskaa, sillä Atkinsonin tytöt keksivät alituiseen pieniä huviretkiä, ja kaikki sujui niin mainiosti, että kukaan ei pitkästynyt. Ja ennen kuin kuukausi oli lopussa, kaikki saattoivat todeta, että Alec-tohtori oli määrännyt hoidokilleen tepsivää lääkettä.
14
Lokakuun kahdentenatoista oli Rosen syntymäpäivä, mutta kukaan ei näyttänyt muistavan tätä tärkeätä tapausta, eikä hän itse kehdannut siitä muistuttaa. Niinpä hän nukahti edellisenä iltana miettien, saisiko huomenna ainoatakaan lahjaa.
Kysymykseen hän sai vastauksen varhain seuraavana aamuna. Hän heräsi siihen, että jokin pehmeä esine kosketti hänen kasvojaan, ja avatessaan silmänsä hän huomasi pienen mustavalkoisen olennon istuvan päänalusella. Pyöreät silmät kuin mustikat katselivat häneen untuvaisen käpälän hyväillessä hänen nenäänsä.
Se oli Kitty Comet, kissanpojista kaunein, ja ilmeisesti sillä oli suoritettavanaan jokin tehtävä, sillä sen kaulassa koreili vaaleanpunainen nauha, jossa riippui paperipala ja siinä luki: "Rose-neidille Frankilta."
Tämä oli vain alkua, sillä yllätyksiä ja lahjoja tippui pitkin päivää. Atkinsonin tyttäret olivat tällaisissa asioissa tavattoman kekseliäitä ja Rose oli heidän suosikkinsa. Mutta paras kaikista tuli iltapäivällä, kun päivän kunniaksi lähdettiin kolmena joukkueena eväskorien kanssa vuorelle. Kaikki näyttivät etukäteen päättäneen pitää oikein hauskaa, varsinkin äiti Atkinson. Hänellä oli päässään hattu, joka oli leveä kuin päivänvarjo, ja hän oli ottanut mukaan torven pitääkseen sen avulla joukkonsa koossa.
— Minun täytyy mennä ajamaan tädin ja lasten hevosta, sinä saat ratsastaa minun ponillani. Mutta pysyttele reilusti jäljessä, sillä me käymme hakemassa asemalta paketin, jota et saa nähdä ennen kuin päivällispöydässä. Ethän pahastu? kuiskasi Mac hiljaa Roselle, kun toiset melusivat lähdön touhussa.
— En toki, Rose vastasi. — Muulloin minua loukkaisi kauheasti, jos en saisi olla salaisuuksissa mukana, mutta jouluna ja syntymäpäivänä kuuluu asiaan olla tyhmä ja sokea ja pysytellä nurkissa. Minä tulen mukaan sitten, kun sallitaan.
— Jää ison vaahteran alle odottamaan, kunnes minä kutsun sinua — sieltä et voi nähdä mitään, lisäsi Mac auttaessaan Rosen ponin selkään. Barkis, jonka Macin isä oli lähettänyt poikansa käyttöön, oli niin tyyni ja tasainen, että Rosea olisi hävettänyt, jos hän olisi pelännyt ratsastaa sillä. Niinpä hän oli harjoitellut uutterasti tuottaakseen kotiin palattuaan Alec-sedälle yllätyksen. Hän oli tehnyt Macin kanssa monta hauskaa retkeä 'yli kasteisten vuorten'; Rose oli ratsastanut Barkiksella ja Mac oli tyytynyt Atkinsonin vanhaan Sorreliin.
Niin he lähtivät, ja kun he tulivat punaisen vaahteran luo, Rose pysähtyi tottelevasti, mutta hän ei malttanut olla salaa katselematta kiellettyyn suuntaan jo paljon aikaisemmin kuin kutsu kuului. Ja aivan oikein; oli tullut paketti, joka työnnettiin istuimen alle, ja Rose huomasi myös pitkän miehen, jota Mac hoputti vaunuihin. Yksi ainoa silmäys paljasti Roselle, kuka tulija oli, ja ihastuneena hän lähti mäkeä alas niin kovaa kuin poni ikinä pääsi.
— Nyt minä hämmästytän setää, hän ajatteli. — Ratsastan hänen luokseen täyttä laukkaa ja näytän, etten sittenkään ole pelkuri.
Tämän kunnianhimoisen tuuman kannustamana hän läimäytti vähän Barkista ja antoi sen valtoimenaan porhaltaa alas kivistä tietä. Kaikki olisi onnistunut loistavasti, ellei jokunen säikähtänyt kana olisi hirveästi kaakattaen räpiköinyt poikki tien juuri kun Rose valmistui juhlallisesti tervehtimään. Pelästyneenä poni pysähtyi äkkiä, ja varomaton ratsastaja syöksyi päistikkaa pelästyneen Sorrelin jalkoihin.
Rose pääsi pystyyn ennen kuin Alec-tohtori ehti vaunuista ja kiersi likaiset kätensä sedän kaulaan huutaen hengästyneenä:
— Voi setä, kyllä on hauskaa nähdä taas sinut! Se on kaikkein parasta — parempi kuin vaunulastillinen lahjoja. Olitpas kiltti, kun tulit!
— Et kai vain loukkaantunut, lapsi? Se oli kamala keikahdus, näytti siltä, että sinun käy ihan huonosti, vastasi tohtori hellän levottomana ja katseli ylpeänä tyttöään.
— Minun tunteeni ovat kyllä loukkaantuneet, mutta luuni ihan kunnossa. Harmi! Minun piti näyttää kuinka taitava olen, ja sitten nuo tyhmät kanat pilasivat kaiken, Rose sanoi masentuneena.
— Kysyin Macilta missä olet enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän osoitti pientä amatsonia, joka kiiti hurjaa vauhtia mäkeä alas. Et olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi ilahduttanut minua enemmän. Sinähän ratsastat hienosti. Jatkatko vielä vai vaihdatteko Macin kanssa? kysyi tohtori, kun Jessie-täti ehdotti, että lähdettäisiin, sillä etumaiset viittoilivat jo kärsimättömästi.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin se on. On kai parasta, ettet koeta näyttää enää taitoasi, neitiseni, Mac sanoi kiusoitellen.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sillä taisin nyrjäyttää nilkkani, ajatteli Rose salaten uljaasti tuskansa ja vastasi hyvin arvokkaasti:
— Minä ratsastan mieluummin. Saammepa nähdä, kuka on ensiksi perillä.
Hän kiipesi ponin selkään ja kiiti pois. Hän koetti parhaansa mukaan unohtaa onnettoman putoamisensa. Siksi hän istui hyvin suorana ja pää pystyssä Barkiksen laukata kiepsuttaessa tietä pitkin rauhallisesti kuin keinutuoli.
— Sinun pitäisi nähdä, miten hienosti hän pysyy Barkiksen selässä kun ylitämme esteitä. Sitä paitsi hän juoksee kuin hirvi, kun loikimme 'viimeistä paria' ja heittää kiviä ja palloa melkein yhtä hyvin kuin minä, Mac yhtyi setänsä kiitoksiin.
— Sinä taidat pitää häntä poikatyttönä, Alec; mutta hän näyttää todellakin niin terveeltä ja onnelliselta, ettei minulla ole sydäntä kieltää häntä. Hän pursuaa iloa ja elämänhalua niin, että hänen täytyy juosta ja hosua, olkoon se sitten hyvää käytöstä tai ei, sanoi Jessie-rouva, joka nuoruudessaan oli ollut vallaton huimapää.
— Hyvä, hyvä! Parempia uutisia et voisi minulle kertoa. Anna tytön juosta ja huutaa niin paljon kuin haluaa, se on varmin terveyden merkki ja yhtä luonnollista onnelliselle lapselle kuin hyppiminen nuorelle eläimelle. Poikatytöistä tulee tavallisesti voimakkaita naisia, ja mieluummin näkisin Rosen pelaavan Macin kanssa jalkapalloa kuin virkkaavan pitsiä kuten tuo käsityöhullu Annabel Bliss.
— Mutta ei hän enää kauan voi pelata jalkapalloa emmekä saa unohtaa, että hänen täytyy vähitellen oppia naistenkin töitä, Jessie-rouva huomautti.
— Ei Mac liioin voi enää kauan pelata jalkapalloa, mutta hän menestyy luvuissaan paremmin, kun ulkoilu on karaissut hänen ruumistaan. Ulkonainen kiilto saadaan pian, jos pohja on luja, mutta mitä ulkosilaus hyödyttää, jos itse rakennus on virheellinen. Olet varmasti oikeassa, Jessie; ja jos työni on yhtä menestyksellistä seuraavan kuuden kuukauden aikana kuin kuluneitten, niin kokeeni on onnistunut.
— Kyllä se onnistuu, sillä kun vertaa noita eloisia, kukoistavia kasvoja niihin haluttomiin ja kalpeihin, joiden näkeminen vielä vähän aikaa sitten teki ihan kipeää, alan melkein uskoa ihmeisiin, sanoi Jessie-rouva katsellen Rosea, jonka koko olemus uhkui voimaa ja terveyttä.
Kun kaikki olivat perillä, tarjottiin oikea mustalaisaamiainen, jonka valmistamiseen nuori väki innokkaasti osallistui. Äiti Atkinson puki ison esiliinan päälleen, kääri hihansa ja kävi työhön yhtä iloisena kuin omassa keittiössään. Hän hämmensi kolmen seipään varassa roikkuvaa kattilaa, jonka alla roihusi tervaksia ja kuivia käpyjä. Sillä aikaa tytöt kattoivat vihreälle sammalpöydälle maalaisherkkuja, ja lapset pyörivät touhuissaan jokaisen tiellä, kunnes torven toitottaessa kerääntyivät ruokapöydän ympärille kuin parvi nälkäisiä lintuja.
Kun ateria oli syöty ja sen jälkeen levähdetty hetkinen, ruvettiin esittämään kuva-arvoituksia. Pehmyt vihreä tasanne kahden komean petäjän välissä valittiin näyttämöksi, ja esirippu tekaistiin huiveista.
Ensimmäisenä esiintyi Mac aivan surkeassa tilassa, yllään kehnot vaatteet ja ilmeisesti raskaiden huolten murtamana. Hänen luokseen hiipi eriskummallinen eläin. Sillä oli päässään ruskea paperipussi, jonka rei'istä näkyi kaksi kiiluvaa silmää, punerva nenännykerö ja rivi valkoisia hampaita. Suun molemmilla puolilla sojotti viiksinä ruohokimppu. Pussin yläkulmat oli taivutettu korviksi ja selässä roikkuva musta huivi oli ilmeinen häntä.
Eläin osoitti monin elein haluavansa lohduttaa ja neuvoa murheellista miestä. Vihdoin tämä taipui, riisui saappaansa, veti ne pikku eläimen jalkaan ja antoi tälle säkin selkään. Nuolaistuaan rohkaisevasti miehen kättä eläin poistui niin onnistuneesti naukuen, että kaikki huusivat:
— Saapasjalkakissa!
— Se oli kissa, vastattiin näyttämöltä ja esirippu sulkeutui.
Seuraava arvoitus oli vaikeampi. Näyttämölle tuli taas nelijalkainen, mutta tällä eläimellä oli toisenlainen häntä ja pitkät korvat. Sillä ratsasti itämaalaisen näköinen pieni herra, joka oli koko ajan tipahtamaisillaan ratsun kulkiessa. Eteen ilmestyi äkkiä valkopukuinen henki selässään pitkät sanomalehtisiivet ja kasvojen ympärillä vaaleat kiharat. Mies ei ilmeisesti nähnyt tiellä seisovaa henkeä, hän ruoski tuimasti ratsua, mutta eläin ei suostunut liikkumaan eteenpäin. Lopulta pieni herra tipahti sananjalkojen sekaan, ja lempeä eläin polvistui hengen eteen.
Lapset olivat aivan ymmällä, mutta äiti Atkinson sanoi:
— Ellei tuo ollut Bileam ja hänen aasinsa, niin ihme ja kumma. Rose oli suloinen enkeli, eikö ollutkin?
'Aasi' oli ilmeisesti oikea sana, ja enkeli vetäytyi pois mairiteltuna osakseen tulleesta kohteliaisuudesta.
Seuraavana oli satukuvaelma. Näyttämölle tepsuttivat käsi kädessä Jamie ja Pumpula, ja he alkoivat toimekkaasti poimia marjoja. Kuvaelma oli käyty kulissien takana läpi moneen kertaan, ja kaikki sujui niin kuin pitikin: korit täyttyivät, tietä ei löytynyt, kyynelet valuivat, ja lopulta eksyneet paneutuivat selälleen sananjalkojen sekaan ja kuolivat silmät selällään ja kengän kärjet taivasta kohti.
— Nyt ne linnut taa tulla. Ole tinä kuollut, Dimmi, minä tahdon kattoa niitä, kuului tukahdutettu sipinä.
— Saisivatkin tulla kiireesti, sillä minun allani on kivi ja muurahaiset polttavat jalkoja, mutisi toinen.
Paikalle lensi hurjasti räpytellen parvi punarintoja. Niillä oli suussaan lehtiä, ja ne asettelivat niitä lasten päälle niin tiheästi kuin riitti. Kesken kaiken tipahti karhea karhunvatukan lehti Pumpulan nenänpäähän ja sai tytön aivastamaan niin ankarasti, että lyhyet sääret nousivat ilmaan ja Jamie huusi kauhistuneena: "Oh!" mikä sai linnut tirskuen hajaantumaan.
Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin, että kuvaelma esitti satua
"Metsän peitossa".
Seuraava esitys oli lyhyt mutta vaikuttava. Kaksi junaa vihelsi vastakkaisilla suunnilla ja ne törmäsivät kauhealla rytinällä toisiinsa keskellä näyttämöä. Kaikki arvasivat, että sana oli 'onnettomuus'.
— Nyt tulee oikein opettava kuvaelma, ilmoitti Rose.
Viiden minuutin kuluttua esirippu avautui. Aluksi ei näkynyt muuta kuin puuhun kiinnitetty ruskea pahvilevy, iso kellotaulu, jonka osoittimet näyttivät neljää. Alla oleva pieni lappu ilmoitti, että kello oli neljä aamulla. Heti kun katsomolle oli selvinnyt tämä tosiasia, kohosi kannon takaa näkyviin sadetakkiin kietoutunut käärme, tai liikehtimisestä päätellen pikemminkin mittarimato. Samassa paikalle lennähti hyvin valpas ja toimekas lintu, joka keräsi siipiään räpytellen ahkerasti toukkia. Sillä oli töyhtönä vihreä lehtivihko, pyrstönä keikkui sananjalkakimppu, ja monivärinen huivi toimitti siipien virkaa. Pöyhistellen tämä komea lintu tepasteli eteenpäin. Sen silmät kiilsivät terävinä ja ääni sai ilmeisesti mittarimadon kauhistumaan — mikäli se oli mittarimato. Koukistellen ja kiemurrellen se koetti ryömiä pakoon, mutta kaikki oli turhaa. Lintu keksi sen, kiekaisi innoissaan, iski kiinni matoon ja lepatteli voitonriemuisasti tiehensä.
— Varhainen lintu sai muhkean saaliin, oikean kirjatoukan, nauroi
Jessie-täti.
— Tämä oli erityisnäytäntö Alec-sedälle, hän aina huomauttelee, että aamunvirkku se talon elättää, nauroi Rose ilmaantuen katsomoon kaksijalkainen toukka vierellään.
— Oikein näppärä. No, ja mikä on seuraava? kysyi Alec-tohtori. Rose istahti hänen viereensä.
— Doven pojat tahtovat välttämättä esittää kohtauksen Napoleonin elämästä. Lapset pitävät siitä, ja pikku miehet esittävät sen oikein sievästi, vastasi Mac suojelevaan sävyyn.
Näyttämöllä oli teltta, jonka edessä vahtisotilas kulki edestakaisin puhellen itsekseen ja ilmaisten siten kuulijoille, että hän oli lopen väsynyt marssittuaan sinä päivänä useita satoja kilometrejä. Sitten hän pysähtyi, nojautui pyssyynsä ja nukahti; pian hän lysähti maahan ja kuorsasi siinä supisuorana kivääri vieressään uskoton pieni vahti. Astuu esiin Napoleon kolmikolkkahatussaan ja harppoo edestakaisin käsivarret ristissä rinnalla ja katse tuimana. Jokin suuri suunnitelma on nähtävästi kypsymässä hänen mielessään — ehkä matka yli Alppien, Moskovan palo tai Waterloon taistelu. Hän kulkee edestakaisin majesteettisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuorsaus häiritsee keisarillisia mietteitä. Hän huomaa sotilaan, tuijottaa häntä hetken ja sanoo ankarasti:
— Haa, nukkuva vartiomies! Hänen on kuoltava!
Napoleon ottaa kiväärin ja aikoo heti panna tuomion täytäntöön, mutta katsoessaan nukkuvaa hän näyttää äkkiä liikuttuvan — eikä ihmekään, sillä Jack oli hyvin herttainen pieni soturi maatessaan siinä suuret mustat viikset sojottaen ja lapselliset kasvot totisina. Napoleon lauhtuu ja tehden komean anteeksiantavan eleen hän sanoo:
— Poika urhokas, hän on väsynyt. Minä pidän vahtia hänen puolestaan.
Vartiosotilas herää ja luulee turmionsa tulleen. Mutta hallitsija ojentaa hänelle aseen huulillaan valloittava hymy ja sanoo osoittaen kalliota, jolla nyt sattui istumaan varis:
— Muista, että näiltä pyramideilta vuosisadat katselevat sinua.
Näytelmän nostattamat suosionosoitukset olivat tuskin lakanneet, kun äkkiä kuului veden polsketta ja kimakka huuto, joka sai kaikki ryntäämään vesiputoukselle. Lähellä virtasi näet pienoinen vuoristopuro, joka hyppeli kallionrinnettä alas iloisesti poristen. Pumpula oli koettanut hypellä samaan tahtiin, mutta horjahtanut matalaan lammikkoon, jonne Jamie oli häntä ritarillisesti seurannut. Molemmat pulikoivat siellä nyt hiukan hädissään, mutta samalla ihastuneina odottamattomaan kylpyynsä. Onnettomuus pakotti toimittamaan likomärät lapset kiireen vilkkaa kotiin.
Rose otti osaa kaikkeen iloon eikä paljastanut ainoallakaan sanalla tai katseella, miten kovaa kipua hän tunsi nilkassaan. Hän kieltäytyi kuitenkin illan leikeistä ja istui setänsä luona vilkkaasti jutellen, mikä hämmästytti ja ilahdutti kovin tohtoria. Rose kertoi leikkineensä hevosta lasten kanssa, harjoitelleensa 'kevyessä jalkaväessä', kiipeilleensä puissa ja osallistuneensa moniin muihin hurjiin yrityksiin, jotka olisivat saaneet tädit suunniltaan, kuten Alec-setä arveli.
— En välitä hiukkaakaan siitä mitä he sanovat, jos sinä vain et pidä sitä pahana, sanoi Rose.
— Selvä on, uhmaa vain heitä, mutta taidat villiintyä täällä niin, että uhmaat pian aikaa minuakin, ja mitäs sitten?
— Ei, en minä sinua uskalla, sillä sinä olet minun holhoojani ja voit panna minut pakkopaitaan jos haluat, Rose nauroi ja työntyi luottavasti sedän kainaloon.
— Totisesti, Rose, minä alan tuntea itseni mieheksi, joka on ostanut norsun eikä sitten tiedä mitä tekisi sillä. Luulin saaneeni pienokaisen, jonka kanssa leikin vanhoilla päivilläni, mutta sinä kasvat kasvamistasi ja olet kohta pitkä kuin humalasalko. Yks kaks minulla on huostassani tarmokas pikku nainen, joka alkaa pitää minua kurissa. Kas siinä miehelle pulma pohdittavaksi.
Kun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut häntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi pienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät sumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja ne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä mukaa kuin vuodet kuluivat.
Rose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan tehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.
Se oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.
Kahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä oli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet matkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli pantu evästä.
Siinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja heitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin pääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja tuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.
Taas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret saavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme kissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat olivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja luovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka valitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.
— Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää, että riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa taloa.
— Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan vähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se on tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En ole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose purren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa hän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen pakettejaan.
Hän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli kantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.
— Siinä sinä nyt olet — tämä puoli ylöspäin! Ja muista että jos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun lakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en unohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.
15
Rosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se oli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön makaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti sitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä silloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja kärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.
Nyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa kunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata aikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen seurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa itselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas skotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli kuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.
Eräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa käsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle, ja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä huvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.
Silloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän nauroi ja sanoi:
— Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli vakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.
— Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla tervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään ennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan viipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni kuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea suudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä kohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle nojatuolin.
— On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel istahtaen. — Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä ystävää.
— Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan suojeleva esiintyminen suututti häntä.
— Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei sinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.
— He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi terävästi.
— Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun parhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin kanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä hylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa takaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.
Karamellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että hän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa elämän päivänään edes vilkaista minua.
— Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata parasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.
Annabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset tytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he lähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano tavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä nuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten Annabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti Annabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.
— Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi selaillen pöydällä olevaa romaania.
— En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin englantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän puhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.
Rose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä ranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja Annabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.
— Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän osaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.
— Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua, ja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki tytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja ulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos tahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua kotona.
Vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin sahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose oli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä nujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui kuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti kätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja sai niistä ajatuksen.
— Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme on Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun setäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan olevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:
— Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime viikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.
Rose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli nyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja. Hänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän pelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut puhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa, jos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä koristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:
— Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin käyttää korvakoruja.
— Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi minulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa timanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel tyytyväisenä täysosumaansa.
— Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni. Niissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä, huokasi Rose.
— No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä silkkilankaa, kunnes ne ovat terveet — hiuksesi peittävät ne mainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois, setäsikin pitää niistä.
— Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.
— Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät monen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna minulle paksu neula.
— Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki oli valmiina toimitusta varten.
— Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni uhriaan kuin vampyyri.
— Ei, ei koskaan.
— Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada tahtonsa läpi.
Viimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi tuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: — Lävistä nyt.
Annabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli kalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.
— Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka ilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen, sanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui erinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin häneltä olisi leikattu molemmat korvat.
— Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä, huokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. — Lupaa ettet puhu tästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän lisäsi levottomana — unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla oli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat etäämmältä seuranneet toimitusta.
— En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan ääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.
— Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä hiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn jäljet poikien teräviltä katseilta.
Siinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita olivat olleet poimimassa.
— Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja paahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli melkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.
— Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin käsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen hänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.
— Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi päistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei Archie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään huolettomasti ikkunapenkille.
— Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut kastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa pyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin heittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli erikoisoikeuksia.
— Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve osoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.
— Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee levottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin, että häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.
Mutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan lörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä ikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan nuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa haluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili velvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen huoneeseen:
— Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve tytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.
— Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut sietää neiti Blissiä.
— Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti tarjoamaan palvelustaan vieraalle.
Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen kehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.
— Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi ritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen nenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.
Puhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten tavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja pyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa hänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen sedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä ristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet kannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä käsipuuta pitkin liukuen.
Tee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja hänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat saaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin kaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana päivänä.
Ateriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui ruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti kuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen pienimmissä ihastunutta pakokauhua.
— Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me teemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa kastanjoita.
— Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie heittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.
— Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen tarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te, vastasi Rose.
— Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan, kuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.
— Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti hänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut jalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä oli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.
Pikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän luuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja pisti sen taskuunsa.
Nyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua kastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi: — Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä muuttunut peräti jännittäväksi.
Rose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi kertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja osoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.
— Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja kenen silmä se oli?
— Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien pyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.
Rose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan että hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi vakavasti:
— Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka ei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä. Lapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi itsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian leikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja ja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla. Nuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön viemään siteen takaisin.
— Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka puristivat punaisia kasvoja.
— Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose koulumestarin äänellä.
— Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.
— Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto. Tämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla iloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.
Minkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose lopetettuaan kertomuksensa.
— Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut omantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.
— Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen pienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla tavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän tyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.
Ennen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi
Jamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja
levottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa
Pumpulan saaman iskun hän puuskahti:
— Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt kaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken, ja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat sinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro kenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna niihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin vanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan itkemään.
Tämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen siinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä tullut.
— Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät innoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät Rosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo liike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis hän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:
— Annabel yllytti minua!
— Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja kärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin kuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi yksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen seasta.
— Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä, että Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa silmissä.
— Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi kieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.
— Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään tavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä hyvänsä.
— Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille mitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä huokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien maallisten kiusausten yläpuolella.
— Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä rangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.
— Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa hänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen, se on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä käynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien hoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.
— Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan hänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään toisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidisaarelaiset konsanaan.
Se oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi vain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä sedälle kauhuissaan huutaen:
— Voi setä, pelasta minut, pelasta!
Ja tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa sedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin nöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa anteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille. Myös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta yhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän antoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin huolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.
16
— Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin ja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä marraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä vakaviin ajatuksiin vaipuneena.
— Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on aikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut setänsä kysymystä.
— Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi setä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen setä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle hyvin mieleen.
Kun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:
— Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että neuvot minua.
— Mille alalle — mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti niin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:
— Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme siitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja juttelimme monista asioista, — me naiset, tarkoitan — ja minusta se oli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella pitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi tulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli oikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti Atkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin jonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin mukavaa, että niitä on.
Tohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän ihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä veljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose oli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään versoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään, jos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose oli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja hämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla mielipiteillään.
— Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen, jos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori vakavasti. — Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset merkitsevät valinnassa paljon.
— Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta tuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella se hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni ja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi, vastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan köyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.
— Hyvä. On muuan tärkeä ja oivallinen taito, joka jokaisen tytön pitäisi hankkia ja jota tarvitsee yhtä hyvin rikas kuin köyhä. Ja minä tiedän erinomaisen koulutuksen saaneen naisen, joka opettaisi sitä sinulle.
— Mikä se on? kysyi Rose innokkaasti.
— Taloudenhoito! vastasi tohtori Alec.
— Onko sekin taito? kysyi Rose ja iloinen ilme hänen kasvoiltaan katosi, sillä sedän puhuessa hänen mielessään oli herännyt monenlaisia epämääräisiä, mutta viehättäviä unelmia.
— On, se on parhaita ja hyödyllisimpiä taitoja mitä ylipäänsä voi oppia. Se ei ehkä tyydytä turhamaisuutta yhtä paljon kuin laulaminen, maalaaminen, kirjoittaminen tai lasten opettaminen; mutta sen varassa on monien onni ja tyytyväisyys. Niinpä niin, sinä katselet minua kummissasi, mutta tosiasia on, että mieluummin näkisin sinut kunnon emäntänä kuin kaupungin kehutuimpana kaunottarena. Ei keittotaito tukahduta sinun muita lahjojasi, mutta se kuuluu välttämättömästi kasvatukseen. Toivoisinkin että alkaisit opetella sitä heti, kun olet nyt noin hyvässä kunnossa.
— Kuka se nainen on? kysyi Rose, johon sedän vakava puhe oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen.
— Plenty-täti.
— Onko hän saanut erinomaisen koulutuksen? ihmetteli Rose, sillä
Plenty-täti tuntui kaikista tädeistä vähimmän sivistyneeltä.
— Vanhan hyvän ajan mittojen mukaan hän on, ja Plenty-täti on tehnyt tämän talon onnelliseksi kodiksi meille kaikille niin kauan kuin voimme muistaa. Hän ei ole suuren maailman tapaan tyylikäs, mutta hän on hyvä nainen, ja kaikki rakastavat ja kunnioittavat häntä niin, että suru mahtaa olla syvä, kun hänen paikkansa kerran on tyhjä.
— Kunpa ihmiset pitäisivät minustakin sillä tavoin. Voisiko Plenty-täti opettaa minua taloustoimissa, niin että minusta tulisi yhtä hyvä kuin hän? kysyi Rose tuntien hieman omantunnonvaivoja siitä, että oli pitänyt Plenty-tätiä varsin jokapäiväisenä vanhana naisena.
— Voi hyvinkin, ellet halveksi sitä vaatimatonta oppia, jota hän sinulle antaa. Hän on iloinen ja ylpeä, jos joku välittää hänen opetuksestaan, sillä täti kuvittelee aikansa olevan jo ohi.
— Mutta miten minä aloitan?
— Minä puhun asiasta hänelle, ja hän sopii Debbyn kanssa, sillä ruuanlaitto on tärkein asia, kuten tiedät.
— Niin on. Sitä minä en ollenkaan pelkää, sillä minä keitän mielelläni ja yritinkin joskus kotona, mutta siellä ei ollut ketään neuvomassa, eikä puuhasta juuri syntynyt muuta kuin likainen esiliina. Piirakoita on hirveän hauska laittaa, mutta Debby on niin kiukkuinen, ettei hän varmaan anna minun ikinä tehdä kerrassaan mitään keittiössä.
— No silloin me keitämme olohuoneessa. Usko pois, Plenty-täti järjestää kyllä asian, ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muista minun toivomukseni: parempi että osaa leipoa hyvää leipää kuin maailman parhaita kakkuja. Kun tuot minulle kauniin, uunilämpöisen leivän, jonka olet leiponut aivan omin päin, olen iloisempi kuin jos antaisit minulle tohvelit, jotka olet kirjaillut viimeisen muodin mukaan. En suinkaan halua lahjoa sinua, mutta silloin saat suukon ja lupaan syödä yksin koko leivän, niin ettei siitä jää muruakaan tähteeksi.
— Sovittu. Tule puhumaan siitä tädille, sillä minä tahdon aloittaa heti! huudahti Rose tanssien setänsä edellä saliin, missä Plenty-täti istui yksin ompelemassa.
Ei tarvinne mainita, miten hämmästynyt ja iloinen vanha täti oli, kun häntä pyydettiin opastamaan Rosea taloudenpidossa ja miten innokkaasti hän antautui mieluisaan tehtävään. Debby ei uskaltanut nurista, sillä Plenty-neiti oli ainoa, jota hän totteli, ja Febe iloitsi avoimesti, sillä tämä harjoittelu toi Rosen lähemmäksi häntä.
Totta puhuen tädit olivat joskus tunteneet joutuneensa syrjään Rosen seurasta, ja he surivat sitä, sillä tyttö oli voittanut heidän sydämensä. Joskus he asiasta keskenään puhelivatkin, mutta päätyivät siihen, että kun Alec oli saanut kantaakseen kaiken vastuun, hänen piti saada myös eniten tytön aikaa.
Alec-tohtorille oli valjennut tämä pieni salaisuus, ja moitittuaan itseään siitä, että oli ollut sokea ja itsekäs, hän oli koettanut keksiä keinon, miten korjaisi asian ketään loukkaamatta. Nyt Rosen uudet tuumat soivat erinomaisen tilaisuuden. Mutta Alec-setä tunsi olonsa aika haikeaksi, kun Rose vietti päivänsä uuden opettajan hoivissa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti ovenraosta nähdäkseen kuinka tyttö voi, tai katsoi salaa luukusta, kun Rose alusti taikinaa tai kuunteli tarkkaavasti Plenty-tädin kodikasta esitelmöintiä. Joskus naisväki huomasi katselijan ja komensi hänet pois kaulinta heristäen; toisinaan, kun työ oli sujunut hyvin ja leipojat olivat sen vuoksi leppeällä tuulella, hänet houkuteltiin paikalta piparkakulla tai leivoksella.
Tietysti tohtori otti koko sydämestään osaa heidän puuhiinsa ja kehui lakkaamatta pöytään ilmestyviä ruokalajeja. Jokin laji saattoi maistua muita herkullisemmalta, ja kun hän silloin rehellisesti kiitteli, Rose punastui viattomasti ylpeydestä ja sanoi kainosti:
— Minä valmistin sen, hauskaa että pidät siitä.
Kului jonkin aikaa ennen kuin odotettu leipä ilmestyi, sillä leivän leipominen ei ole suinkaan helppoa, ja kun Plenty-täti oli perinpohjainen opettaja, oli Rosen aloitettava aivan aakkosista. Vasta kun hän oli laittanut erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä, tuli lopuksi kaiken kruununa 'hyvän, kauniin ja uunilämpöisen' leivän vuoro.
Se ilmestyi teepöytään hopeatarjottimella, jonka Febe ylväästi kantoi sisään, eikä hän voinut olla kuiskaamatta asettaessaan sitä kasvot loistaen tohtorin eteen:
— Eikö se ole hieno?
— Todella komea leipä. Onko se tosiaan Rosen tekemä? Alec-setä kysyi katsellen kaunista, hyvälle tuoksuvaa leipää kiinnostuneena ja mielissään.
— Hän on tehnyt sen alusta lähtien kysymättä ollenkaan neuvoa, vastasi Plenty-täti ristien kätensä tyytyväisenä.
— Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa, etten uskonut koko jutusta tulevan mitään. Kerrankin unohdin leipomuksen uuniin eikä tuo kelvoton Debby hiiskunut mitään, vaikka tunsi palaneen käryä. Perästäpäin hän sanoi, että kun kerran rupeaa leipomaan, ei saa ajatella muuta. Eikö se ollut julmaa? Olisi hän voinut edes kutsua minua, sanoi Rose ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus, kun hän muisti tuon kurjan hetken.
— Hänen mielestään sinä opit kokemuksesta parhaiten, aivan niin kuin
Swinburnen Rosamond, muistathan?