Kannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle taivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina kuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan seitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten majesteetillista kaartaan pohjoista kohden.

Hän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä valittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston palatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa kimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto keskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että aeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi tuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä pohjoista taivasta kohden.

Pitkän aikaa oli hän vaiti. "Tämä" sanoi hän vihdoin hymyillen pimeässä, "näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän Paavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia tähtiä!"

Sitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen peli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet kadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan hyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä tuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko siltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja täällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton, kiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen silmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin kimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman loppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. "Sulkekaa silmänne ja antakaa luistaa", "Hei vaan, Bonanze", "Lörpöttäjät, tulkaa ja kuulkaa!"

Suunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä ihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun voimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti tyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset olivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä avaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen ympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla oli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset, suurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita, jotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään arpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.

Tämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui väkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki hän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain jostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli vielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan herätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla loistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat ilmoitettiin: "Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan".

"Minkä omistajan?" kysyi hän.

"Teidät".

"Mutta miksi he minut vakuuttavat?" kysyi hän. "Miksi he minut vakuuttavat?"

"Eikö teillä ollut vakuutuksia?"

Graham mietti. "Henkivakuutuksia?"

"Niin — henkivakuutuksia. Niinhän sitä entisaikaan kutsuttiin. He vakuuttavat teidän henkenne. Dozandit ihmiset ovat ottaneet itselleen osuuksia, myriadia leijonia on maksettu teistä. Ja tuonnempana maksavat muut vuosikorkoja. Siten tehdään jokaiselle vähänkin huomatulle henkilölle! Katsokaa tuonne!"

Suuri kansanjoukko riehui ja mutisi, ja Graham näki mustalle pohjalle äkkiä ilmestyvän purppuraiset hohtavat kirjaimet. "Omistajan kuoletus — x 5 pr. G." Kansa alkoi karjua lukiessaan sen, joukko hengästyneitä miehiä, silmät tuijottaen päässä ja kädet heiluen ilmassa juoksi eteenpäin. Erään pienen oven luona syntyi mieletön tungos.

Asano laski nopeasti. "Seitsemäntoista prosenttia vuodessa on heidän vuosikorkonsa. Eivät he maksaisi niin paljoa, jos tietäisivät teidän olevan täällä, sire. Mutta he eivät sitä tiedä. Tätä ennen oli teidän vuosikorkonne varma, mutta nyt se on vaihtelun alaista. Tämä viimeinen teko on kai vaan epätoivoinen toimenpide. Tuskimpa ihmiset enää sijoittavat siihen rahojaan".

Vuosikoron ottajien lukumäärä kasvoi äkkiä niin suureksi heidän ympärillään, että he eivät päässeet eteen eikä taaksepäin. Graham huomasi, mikä suuri määrä naisia oli keinottelijoiden joukossa, ja muisti miten ekonoomisesti riippumattomia heidän sukupuolensa nykyään oli. Ne näyttivät varsin hyvin tulevan tungoksessa toimeen käyttäen kyynärpäitään erinomaisen taitavasti, ainakin mitä ne häneen itseensä kohdistuivat. Eräs nuori, käherrettytukkainen mies, joka äkkiä joutui tähän tungokseen, katsoi pitkään häneen useamman kerran, aivan kuin hän olisi hänet tuntenut, sitten, lähestyen häntä tahallaan, kosketti hänen käteensä käsivarrellaan tavalla, jota ei voinut otaksua satunnaiseksi ja ilmaisi katseellaan, joka oli yhtä vanha kuin Chaldea, että Graham oli löytänyt suosion hänen silmissään. Mutta eräs laiha, harmaapartainen mies, hikoillen kovasti tuossa jalossa rikastumisen taistelussa, ollen sokea kaikelle muulle maalliselle, tunkeutui heidän väliinsä rynnätessään vimmalla tuota loistavaa "x 5 pr G" kohden.

"Minä tahdon päästä täältä pois", sanoi Graham Asanolle. "Tätä minä en tahdo nähdä. Näyttäkää minulle työmiehiä. Minä tahdon nähdä sinipukuisia. En näitä mielettömiä loisia —"

Hän huomasi joutuneensa keskelle raivoisaa parvea ja viimeinen toiverikas lauseensa jäi kesken.

XXI Luku.

Alhaalla.

Kauppaliikkeen kaupunginosasta tulivat he liikkuvia katuja myöten pian siihen kaupunginosaan, jossa tehdastavaraa summittain valmistetaan. Matkallaan kulki katu kahdesti Thames-virran yli, ja he tulivat leveää kohotietä myöten sille laajalle tielle, joka pohjoisesta saapui kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa oli saamansa vaikutelma hyvin nopea, mutta syvä. Virta, leveä, kimalteleva, tummalla merivedellä täytetty uoma, kulki rakennuksien alitse ja katosi kummallekin puolen pimeään, josta välkkyi vaan valoja. Sarja mustia pursia, joita ohjasi sinipukuiset miehet, kulki merta kohden. Pohjoisesta tuleva tie oli hyvin pitkä, leveä ja korkea tunneli, jota pitkin koneelliset ajoneuvot kulkivat täyttä vauhtia mutta äänettöminä. Täälläkin näkyi pääasiassa Työkomppanian sinipukuista väkeä. Tuo kaksiraiteinen tie ja paksujen, ilmalla täytettyjen gummipyörien korkeus ja kepeys verrattuina ajoneuvoihin, herättivät Grahamin erikoista huomiota. Kapeat ja hyvin korkeat ajoneuvot, joissa oli pitkittäin rautatankoja ja joista riippui monta sataa teurastettua lammasta, olivat hänen erikoisen huomionsa esineenä. Mutta äkkiä tien käänne esti häntä näkemästä sen enempää.

Kohta lähtivät he kadulta ja laskeutuivat alas hissin avulla, kulkivat loivaa käytävää pitkin ja joutuivat jälleen alaspäin laskeutuvaan hissiin. Täällä kaikki alkoi muuttua toisellaiseksi. Kaikki, mikä oli rakennustaiteellisen koristeen näköistä, katosi, sähkövalot pienenivät voimansa ja lukumääränsä suhteen, rakennukset tulivat yhä kookkaimmiksi sen mukaan, jota lähemmäksi saavuttiin tehdaskaupunginosastoa. Ja kaikkialla, ruukunvalajain tomuisissa kaupunginosissa, joissa posliinia valmistettiin, kalkkimyllyissä, metallisorvarien osastoissa, keskellä eadhamitin valmistussammioita, kaikkialla näki vain sinisiä pukuja miehillä, naisilla ja lapsilla.

Monet näistä tomuisista Gallerioista olivat vain autioita konerivejä, loputtomia sammuneita sulatusuuneja, jotka kertoivat vallankumouksen aikaansaamista häiriöistä. Mutta siellä missä työtä tehtiin, tekivät sitä siniseen pukuun puetut miehet hitaasti. Ainoat, joilla ei ollut sinistä pukua, olivat työpaikan tarkastusmiehet ja työpoliisit keltaisissa univormuissaan. Ja nähtyään tanssipaikan säteilevät kasvot, kauppaosaston tahdonlujat ja toiverikkaat ilmeet, näki hän täällä väsyneitä kasvoja, heikkoja lihaksia ja työmiesten toivottoman väsyneitä katseita. Kaikki ne, jotka hän näki työssä olivat silminnähtävästi ruumiillisesti heikompia kuin iloisiin väreihin puetut tarkastusmiehensä tai tarkastusnaiset, jotka johtivat heidän töitään. Yhdeksännentoista vuosisadan voimakkaat työmiehet olivat kadonneet samaa tietä kuin vetohevoset ja kaikki muut elävän voiman tuottajat; heidän liian kalliiden lihaksiensa sijaan oli tullut taitavia ja täydennettyjä koneita. Työntekijän, sekä miehen että naisen tehtävänä oli hoitaa, syöttää konetta, hän oli palvelija ja apulainen, tai taiteilija, joka noudatti määräyksiä.

Naiset, verrattuina niihin, joita Graham muisti, olivat rumia ja laihoja. Kaksisataa vuotta ulkopuolella moraalin ja puritaanisen uskonnon, kaksisataa vuotta kaupunkielämää oli tehnyt tehtävänsä ja riistänyt kaiken naisellisen kauneuden ja joustavuuden noilta myriadeilta sinipukuisilta. Loistaa ruumiillisesti tai sielullisesti, olla jollain tavalla huomiota herättävä tai erikoinen, oli ollut ja oli vieläkin ainoa keino, jolla voi päästä orjuudesta vapaaksi, paeta Nautinnon kaupunkiin, loistoon ja komeuteen ja lopulta euthanasian kautta lepoon. Se kurja henkinen ruoka, jota näille raukoille tarjottiin ei voinut pitää heitä lujina tällaista kiusausta vastaan. Grahamin entisen elämän aikana oli nuorissa kaupungeissa juuri muodostunut työläiskansa ollut hyvin toisistaan eroavaa, mutta kaikilla oli samat persoonalliset ajatukset kunniasta ja korkeammasta moraalista; nyt se muodosti oman erikoisen luokkansa, jolla oli moraalisesti ja ruumiillisesti toisista eroava kanta — ja jolla oli oma murteensakin.

He laskeutuivat yhä ja yhä alaspäin kohden vakituisia työsaleja. Matkallaan kulkivat he liikkuvan kadun alitse ja näkivät miten ne kiskojen päällä kiisivät eteenpäin ja miten poikittaisten liisteiden lomitse välkkyi valkoista valoa. Niissä tehtaissa, joissa työ oli tauonnut, oli vain heikko valaistus; ja niiden korkeat kaarrokset ja jättiläismäiset koneet näyttivät hukkuvan puolihämärään, ja niissäkin osastoissa, joissa työ oli käynnissä, oli valaistus köyhempi kuin kaduilla.

Kuljettuaan häikäisevien eadhamitisammioiden ohi saapuivat he kultaseppien osastoon, ja vasta kun hän oli näyttänyt nimikirjoituksensa, pääsi Graham näihin saleihin. Ne olivat korkeita ja hämäriä, melkein kylmiä. Ensimmäisessä työmiehet valmistelivat kultafiligraani-töitä, kukin työskenteli oman pienen työpöytänsä ääressä ja pienen verhotun lampun valossa. Pitkä rivi valoisia pilkkuja, nuo monet taitavat, voimakkaasti valaistut sormet, jotka käsittelivät kultaista, hohtavaa lankaa, ja haamumaiset, näivettyneet kasvot jokaisen valopilkun edessä, vaikuttivat omituisesti katsojaan.

Työtä tehtiin huolellisesti, mutta kuosista puuttui voima ja aisti, pääasiassa olivat ne monimutkaisia koukeroita tai muunnoskuosia geometrisen kuvion ympärillä. Näillä työmiehillä oli erityiset univormut, joissa ei ollut taskuja eikä hihoja. He pukivat tullessaan sen ylleen ja riisuivat lähtiessään, ja ennen lähtöään tarkastettiin heidät huolellisesti. Kaikista varokeinoista huolimatta, kertoi hiljaa eräs työpoliisi, varastetaan yhtiöltä hyvinkin usein. Etempänä oli pitkä galleria, jossa naiset valmistivat ja kiinnittivät juotoksiin keinotekoisia rubiinia, ja seuraavassa valmistivat miehet ja naiset kuparilankaa koruissa käytettävien ristikkojen tekemistä varten. Useiden näiden työmiesten huulet ja sieramet olivat lumivalkeita, se oli tunnusmerkkinä eräästä purppuranpunaisesta emaljista, joka siihen aikaan oli kovasti muodissa. Asano pyyteli anteeksi Grahamilta sitä, että oli tuonut hänet näkemään näin vastenmielisiä olentoja, ja ylisteli tämän retken muita hyviä puolia. "Tätähän minä tahdoin nähdä", sanoi Graham, "tätähän minä tahdoin nähdä", koettaen hillitä väristystä, joka hänessä syntyi, kun eräs erikoisen muodottomaksi mennyt nainen loi heihin tylsän katseensa.

"Olisi hän voinut tehdä muuta parempaa kuin tämän", sanoi Asano.

Graham ilmaisi inhonsa tämän nähdessään.

"Mutta, sire, mahdotontahan on pitää koristuksia ilman purppuraemaljia", sanoi Asano. "Teidän aikananne ihmiset kyllä suvaitsivat tällaista julmuutta, olivathan he kaksisataa vuotta lähempänä raakalaisuutta".

He jatkoivat matkaansa ja kulkivat pitkin tämän koristeosaston sivugalleriaa, ja joutuivat pienelle sillalle, joka kulki erään holvin yli. Katsoessaan kaidepuun yli näki hän alhaalla suuren varvin, jonka kattokaarrokset olivat laajimmat mitä hän tähän asti oli nähnyt. Kolmea parkkilaivaa, joita tuskin näkyi tomuisen ilman läpi, purettiin paraillaan. Niissä oli survottua kalkkia ja sitä kuljetti joukko yskiviä miehiä pienien kärryjen avulla. Tomu täytti ilman niin, että sähkölamput tuikkivat sen läpi keltaisina. Sarja purkajien varjoja läheni ja eteni pitkin valkoiseksi rapatun seinän sivua. Tuon tuostakin pysähtyi joku yskimään.

Korkea tiilirakenne, joka kohosi mustan vedenpinnan ylitse muistutti Grahamille, mikä suuri määrä katuja, käytäviä ja hissejä, kerros toisensa päällä oli hänen ja pilvien välillä. Miehet tekivät vaiti työtä kahden työpoliisin valvonnan alaisina; astuntansa kaikui kumeasti kulkiessaan lautoja pitkin. Mutta äkkiä joku ääni pimeässä alkoi laulaa.

"Hiljaa!" huusi toinen poliisi, mutta käsky jäi tottelematta, ja ensin toinen ja sitten toinen näistä valkotomuisista miehistä, jotka täällä alhaalla työskentelivät, alkoivat uhallakin laulaa vallankumouksen laulua. Ja laudat heidän jalkojensa alla kumisivat heidän tahtia poikiessaan. Poliisi, joka äsken oli huutanut, loi katseen toveriinsa ja Graham näki tämän vain kohottavan olkapäitään. Hän ei koettanutkaan enää vaientaa laulua.

Näin jatkoivat he matkaansa tehtaiden ja työpajojen läpi, ja näkivät paljon kamalaa ja pöyristyttävää. Grahamin muistoon jäi kuva lukemattomista holvikattoisista saleista, holvista, joissa ihmiset työskentelivät keskellä paksua tomupilveä, monimutkaisista koneista, töistä, joissa metallilangat kaartelivat eri kuoseissa, maanalaisista huonosti valaistuista saleista, kansan makuuhuoneista, ja pitkistä rivistä pieniä nuppineulan kärjen tapaisia valopilkkuja; kauvan kuuli hän korvissaan koneiden jyskettä, vaunujen ja nostokoneiden vinkunaa ja pauketta. Täällä oli parkin hajua, leipomon hajua, tuntemattomia höyryjä. Ja kaikkialla näki pylväitä ja kaarroksia niin suuria, ettei Graham sellaisia ollut koskaan nähnyt, suuria tiilistä muurattuja, kiiltäviä jättiläisiä, jotka makasivat tämän suuren kaupungin alla. Ja kaikkialla näki myös kalpeita kasvoja, heikkoja jäseniä, muodottomia ja huonontuneita ihmisolentoja.

Kolme kertaa vielä kuuli Graham vallankumouksen laulun pitkän ja vastenmielisen kulkunsa aikana, ja kerran näki hän tappelun eräässä käytävässä ja kuuli, että joukko työmiehiä oli anastanut itselleen leipää ennenkuin päivätyönsä oli päättynyt. Graham nousi katuja kohden, kun hän näki joukon sinipukuisia lapsia juoksevan erästä käytävää pitkin ja äkkiä huomasi hän syynkin tähän pakoon, joukko työpoliisia juoksi pamput käsissä jotain tuntematonta kahakkaa kohden. Sitten kuuli hän etäältä melua. Mutta suurimmaksi osaksi ne, jotka olivat alhaalla, tekivät toivottomina työtään. Kaikki se innostus ja tuli, mitä tässä huonontuneessa ihmiskunnassa vielä oli jälellä, oli kaduilla, kutsuen Mestaria ja taistellen urhoollisesti ja kiihkeästi hänen puolestaan.

He nousivat näistä alemmista kerroksista ylös ja seisoivat jälleen kadun keskikäytävän häikäisevässä valossa. Etäältä kuulivat he uutistoimiston puhekoneen löpinää, ja äkkiä juoksi miehiä heidän ohitseen, ja pitkin katuja ja käytäviä kuului huutoja. Heidän ohitseen juoksi eräs nainen tuijottaen eteensä aivan kalpeana kauhusta, sitten toinen, joka juostessaan päästi sydäntäsärkeviä hätähuutoja.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Graham hämmästyneenä, sillä hän ei ollut ymmärtänyt ihmisten murteellista puhetta. Sitten kuuli hän sen omalla kielellään ja tajusi, että se asia, jota jokainen huusi, jota miehet kertoivat toisilleen, jonka vaimot kiraisten kuulivat, joka puhalsi kuin rajuilman ensimmäinen tuulenpuuska läpi kaupungin, kylmänä ja hävittävänä, oli tämä: "Ostrog on kutsunut mustat poliisit Lontoosen. Mustat poliisit tulevat Etelä-Afrikasta. Mustat poliisit. Mustat poliisit".

Asano kalpeni ja hänen kasvoissaan kuvastui kummastus; hän hidasteli, katsahti Grahamiin ja kertoi hänelle sen, minkä tämä jo tiesi. "Mutta mistä he ovat sen saaneet tietää?" kysyi Asano.

Graham kuuli jonkun huutavan. "Pysäyttäkää työt. Pysäyttäkää työt!" ja tummanverinen kyttyräselkäinen mies, joka oli puettu naurettavaan viheriän ja kullan kirjavaan pukuun, juoksi katuja alas heitä kohden huutaen: "Tämä on Ostrogin työtä! Ostrog, senkin konna! Mestaria on petetty". Äänensä oli rämeä ja valkoinen vaahto juoksi hänen suustaan. Hän kertoi, mitä hirmutekoja mustat poliisit olivat tehneet Pariisissa ja riensi pois huutaen: "Ostrog, konna!"

Hetkisen seisoi Graham liikkumattomana, sillä uudelleen heräsi hänessä se ajatus, että tämä kaikki olikin vain unta. Hän loi katseensa korkeisiin rakennuksiin kadun kummallakin puolen, jotka katosivat sinervään usvaan sähkölamppujen yläpuolelle, ja sitten liikkuville katukäytäville, joilla huutava, huitova kansa juoksi hänen ohitseen. "Mestaria on petetty!" huusivat ne. "Mestaria on petetty!"

Äkkiä asian tila selveni hänelle kirkkaana, vaatien häntä toimimaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä taajemmin ja voimakkaammin.

"Se on tapahtunut", sanoi hän. "Olisihan minun pitänyt se aavistaa.
Hetki on tullut".

Hän ajatteli nopeaan. "Mitä minun nyt tulee tehdä?"

"Palata Neuvoston palatsiin", sanoi Asano.

"Miksi en turvautuisi näihin —? Täällä on kansa".

"Te menetätte sen kautta aikaa. He voisivat epäillä teitä. Mutta he kokoontuvat Neuvoston palatsin eteen. Siellä te tapaatte heidän johtajansa. Siellä on teidän voimanne — heidän kanssaan".

"Mutta ehkä se onkin vaan paljasta huhua?"

"Se kuuluu todenmukaiselta", sanoi Asano.

"Ottakaamme siitä selvä", sanoi Graham.

Asano kohotti olkapäitään. "Parasta olisi mennä Neuvoston palatsiin", huusi hän. "Sinne kaikki rientävät. Tuskin taitaa enää päästä raunioiden yli".

Graham loi häneen epäröivän katseen ja seurasi häntä.

He nousivat nopeimmin kulkevalle katukäytävälle, ja siellä puhutteli
Asano erästä työmiestä. Hän vastasi epäselvällä kansan murteella.

"Mitä hän sanoo?" kysyi Graham.

"Hän tietää hyvin vähän, mutta hän sanoo, että mustat poliisit olisivat saapuneet tänne kansan tietämättä — jollei joku tuulimoottorien toimistosta olisi sitä ilmaissut. Se kuuluu olleen eräs tyttö".

"Tyttökö? Ei vaan —?"

"Tyttö, sanoi hän — mutta ei tiedä kuka hän oli. Hän tuli Neuvoston palatsista huutaen ääneen ja kertoi asian sen raunioilla työskenteleville miehille".

Tällä hetkellä kuului uusi huuto ja heti sekava melu muuttui järjestyneeksi. Huuto kulki kuin vihuri pitkin katuja. "Osastoihinne, osastoihinne. Joka mies aseisiin. Joka mies paikoilleen!"

XXII Luku.

Taistelu Neuvoston palatsissa.

Kun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita kohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui. "Osastoihin! Osastoihin!" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja naisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten ylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean asevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja toisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja pitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.

"Osastoihin!" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat Neuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää. "Ostrog on pettänyt meidät", huusi eräs mies karkealla äänellä taukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän ei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja Asanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa niille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla katukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä määräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.

Melu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla parvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin eteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää voimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan yhteen puristetut.

Neuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta Asano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet pääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta sinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat katselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia miehiä. "Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!" Täällä, Asanon kehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.

He tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin vähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri muutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli laiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat niitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet rakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia laitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.

Liikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan matkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt herättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän päivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria alaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.

Oli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä sähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut, joilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja asettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman, ja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä joukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan saada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään. "Osastoihin! Joka mies osastoonsa!"

Kaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin etuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama päivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään kukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi kaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän tuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.

"Missä on Helen Wotton?" kysyi hän. "Missä on Helen Wotton?"

Kukaan ei tiennyt.

"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on rikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen käsistään". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen päässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin edessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.

Sali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen ensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen taistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa noin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä samaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti aukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia ääniä. "Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!" kuuli hän huudettavan. Tämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka nousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen pitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat kivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle paikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi. Telineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla liikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes Asano tuli hänen luokseen.

"Ostrog", sanoi Asano, "on kai tuolla taempana olevissa pienissä virkahuoneissa". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen katseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.

He olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin, kun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin ja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki salin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. "Ostrog" huusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä hämmästyneenä.

Ostrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.

Graham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. "Mitä minä kuulen?" kysyi hän. "Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä — pitääksenne kansaa kurissa?"

"Jo on aikakin", sanoi Ostrog. "Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt yhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te —"

"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?"

"Ovat. Näittehän millainen kansa on — tuolla ulkona?"

"Ei ole ihmekään. Mutta — sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette ollut liian omavaltainen, Ostrog".

Ostrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.

"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen," sanoi Graham. "Minä olen
Mestari ja kiellän heitä tulemasta".

Ostrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien seuralaistensa kanssa. "Miksi ei?" kysyi Ostrog.

"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten —"

"Neekerit ovat vain välikappale".

"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".

"Kansa —"

"Minä luotan kansaan".

"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä — sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".

Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten yhdenvertaisuutta — sosialistista järjestystä — teillä on kaikki nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette laisinkaan ymmärrä".

"Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen — kuten meren pauhinan. Ei eri ääniä — yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö te sitä?"

"Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.

"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".

Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.

"Ne tulevat", sanoi hän.

"Minä kiellän sen", sanoi Graham.

"Ne ovat jo matkalla".

"Minä en sitä salli".

"Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston tapaa —. Teidän omaksi eduksenne — te ette saa olla kapinan puolella. Ja nyt kun te olette täällä —. Te olitte ystävällinen kun tulitte tänne".

Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen. Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen kaukaiseen kattoon.

Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse jaloilleen.

Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa, kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään Ostrogiin.

"Te — olette — nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te — olette hullu — kun tulitte takaisin".

Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!

Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?" "Mestaria on petetty!"

Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.

Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta — ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin huutamia käskyjä.

Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä — että ne vetivät häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.

Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään. Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä he eivät saa häntä käsiinsä".

Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.

Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen. Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä. Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen silmissään.

Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas häneen.

Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä huusi voitonriemusta.

Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.

Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen, keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog" tiedusteli hän.

Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.

Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset nostolaitokset, vivut ja tangot.

Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä, löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona. "Mestari on meidän puolellamme!"

Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään, että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi. Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia aeroplaaneja vastaan.

"Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen huomionsa puoleensa.

Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden yläpuolelle.

Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.

Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä vangiksi. Hän pääsee pakoon — hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"

Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään, horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi, pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden taakse.

Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös, taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse. Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.

"Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"

Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien uusivan tätä käskyä.

Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.

Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.

Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin, niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.

Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua, jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.

Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin. Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen tyrkki ja murskasi toisiaan.

Ja sitten se nousi ylöspäin.

Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin siipiä.

Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.

Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.

Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.

Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa, sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin, kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän lainehtivan ihmismeren yli.

Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja laulu kasvoi, paisui ja laajeni.

Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog, joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan edessä, pakeni nyt tuolla — vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli loppunut.

Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä, jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt, mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti. Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa maailmasta.

XXIII Luku.

Kun aeroplaanit ovat tulossa.

Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat, Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat, kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli lausua julistuksensa.

Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu. Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.

Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset, kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati, pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä sanottavaani".

Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.

"Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"

"Iltahämärässä".

"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?" kysyi hän.

"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".

"Valmiina!"

Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.

"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti…"

"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon tulevan voimakkaammaksi.

Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut, käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana, hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne. "Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni. Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.

Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä. Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.

"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.

Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti hän. "Te olette meidän puolellamme?"

"Missä te olitte?" kysyi Graham.

"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".

"Minä palasin heti kun kuulin —"

"Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla meidän puolellamme. Ja minä se olin — minä, joka kerroin uutisen kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan toiminut! Te olette vielä Mestari".

"Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja rinta nousi ja laski kiihkeästi.

"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja kukistamaan kansan — ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".

Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää, lentävää laivastoa.

"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".

"Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".

Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.

"Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy — ei ainakaan häpeällä".

Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille, jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui hän hitaasti.

"Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole helppo saavuttaa".

Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän. "Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana, se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella. Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".

Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika — alun aika, jalojen toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä kahtena satana vuotena?"

"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden? Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena — puutetta ja työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen. Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto —. Löytyykö uutta uskontoa?"

Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen, elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän, "teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa, annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen puolestanne".

Suurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän näki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen kyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat toistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi. "Minä tiesin sen", kuiskasi hän. "Minä tiesin sen". Graham ei löytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen sielussaan taisteli suuret tunteet.

Keltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä huomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi palatsia kohden. "Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan", huudahti hän. "He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille joku sana rohkaistakseen heitä matkallaan".

Graham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä juolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.

"Niin", sanoi hän. "Se on hyvä, se on hyvä". Hän mietti sopivaa tervehdystä. "Sanokaa heille: — oivasti tehty, lounaislaiset".

Hän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi Helen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan. "Meidän täytyy valloittaa lentoasemat", selitti hän. "Jos emme sitä onnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen kaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme".

Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.

"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".

Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa. Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen luokseen.

Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan. Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan täytyi hänen olla erillään — ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella, eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa, hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta, entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.

Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta. Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin, joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin, vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.

Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan. Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!

Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita, peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit, jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.

Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan. Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika, jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut uneksiakaan".

Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään, puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä, kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.

Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta — mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän huoneesensa.

Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus, että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan, että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin. Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi, Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi hänen luokseen.

"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi nähdessään hänen kysyvän katseensa.

Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin — huonoja uutisia. Me olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit lähestyvät yhä enemmän".

Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.

"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme — niin jotain kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".

"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on
Jumala puolellamme".

"Ostrogilla on sotakuri — hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö, mitä juuri äsken tunsin —. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".

Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi hän vihdoin.

Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi. Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin palkka?"

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.

"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä taistelua? Toinen rotu rikkoo — toinen kostaa".

"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa —!"

"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä vääryyksiä".

Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki asioista.

Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi Graham.

"He ovat Vichyssä".

"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi
Graham äkkiä.

Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä —" Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne olivat ennättäneet jo Orleansiin.

Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään uutisia".

"Emmekö me voi mitään tehdä?"

"Emme mitään".

Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään! Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!…"

Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".

Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui Helenin viereen.

"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä! Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili — edes yksi ainoa! Ilman sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu! Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun —"