Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki, tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä, joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa? Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta. Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen, että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili. Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja sekavan hämmingin kohden jotain — hän ei edes tiennyt mitä kohden — kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.
Etäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella aamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen Neuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän uteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä mitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi nainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa pilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen tarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta kohden.
Hän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:
"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän on Mestari!"
Hän laski kaukoputken alas ja jatkoi. "Hän liikuttaa käsiään aivan kuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen aikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?"
Hän katsoi taas. "Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen asento". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. "Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä — nauttia elämästä. Ostrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen kurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken tuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä maailma on merkillinen".
XV Luku.
Arvokkaita henkilöitä.
Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan 19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat. Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista. Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista ja filigraanista.
Katsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta kansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka kuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä hän ei voinut löytää.
Keskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos; useampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita, jopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin naisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun kuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten tukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti käherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta. Runsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi Rossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota kutsuttiin Grahamille oudolla nimellä "amoristiksi" oli kaksi palmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että syntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa tähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat miehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki puhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X:n aikuiset puvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin määräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus, jota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja verhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin, antoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat maahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin mielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät ihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään ja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat hämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat hämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat naiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia oli eniten koolla.
Näiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään ja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat matkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja eleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan hohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria pukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria laskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei ollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.
Kaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti Lincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin maalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen liikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen. Mestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä, mutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet hänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan hänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.
Hän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat Lontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli mahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen. Useat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään häntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa ollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti saapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli myöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin näköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa kulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli puettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.
"Kuka tuo on?" kysäsi hän ehdottomasti.
"Lontoon piispa", sanoi Lincoln.
"Ei — minä tarkotan tuota toista".
"Poeta laureatus".
"Vieläkö sellainen —?"
"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin — erään neuvoston jäsenen serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin — hauska klubi — ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."
"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".
"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on
Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta —"
"Liian paljon?"
"Aivan liian paljon".
Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä, niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.
Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita, vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha "ilmakarhu" — hän käytti sitä sanaa — ettei hän lörpötellyt tyhjiä, että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui syrjään.
"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.
"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.
"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän
Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".
Hän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli mielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö, hän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi sanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli intresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon kysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta suoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka hänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien kunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä edistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti. "Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen", sanoi hän, "poistaneet sen kokonaan — maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa. Ettekö ole tyytyväinen?"
"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?" kysyi Graham.
"Me teemme työn mieluiseksi — niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja jos se ei miellytä jotakuta — saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme on ääretön".
Hän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui. Ylivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella kunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti tuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että yliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. "Löytyy esimerkiksi joukko tyttöjä", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta arvokkaisuudestaan, "joilla on aivan tavaton vimma vakaviin tutkimuksiin — jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me pidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä" sanoi hän arvokkaasti kuin Napoleon, "melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri osissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja Burnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita tämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa järjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo teidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut".
"Ja kansakoulut", sanoi Graham. "Tarkastatteko te niitäkin?"
Ylivalvoja vastasi: "täydellisesti". Graham oli entisinä demokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän alkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita tuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin vanhuksen lauseet tosiksi. "Me olemme poistaneet rasituksen", sanoi hän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava ja yksitoikkoinen työ. "Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille mahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin varhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä - tottelevaisuutta, työntekoa."
"Te opetatte heille siis sangen vähän".
"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me huvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä — kapinoita ja kiihkoilua. Mistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat niitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia — jopa anarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä olen arvellut — minä olen aina arvellut — että minun päätehtäväni on taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan onnettomaksi?"
"Niin juuri", sanoi Graham miettiväisenä. "Mutta on olemassa paljon asioita, joista minä tahtoisin päästä selville".
Lincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti väliin. "Täällä on useita muitakin", sanoi hän puolikovaa.
Ylivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. "Ehkä", sanoi Lincoln seuraten Grahamin katsetta, "haluatte tutustua muutamiin naisiin?"
Eurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen, pieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi Grahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan suuresti "tuota vanhaa hyvää aikaa", jonka loppupuolella Mestari oli vaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät tartuttavalla tavalla.
"Minä olen koettanut", sanoi hän, "monta monituista kertaa kuvitella, millainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te — muistatte sen. Kuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä! Minä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta, pieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia, jotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja, yksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä, joilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia kulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja koiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä joudutte tänne!"
"Tänne", sanoi Graham.
"Erilleen omasta elämästä — kaikesta, mihin olitte tottunut".
"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää", sanoi Graham, "minä en kaipaa sitä".
Neiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi pettyneenä. "Ettekö?"
"En", sanoi Graham. "Elämä oli niin pikkumaista — vailla tarkotusta. Mutta tämä —. Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä, väkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen — vaikka olenkin tässä maailmassa ollut vaan neljä päivää — ajatellessani entistä aikaa — että se oli raaka, vanhentunut — ainoastaan alkuna tälle nykyiselle järjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä tiedän kaikesta".
"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte", sanoi hän hymyillen.
"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät tiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?"
"Nuoko sulkahattuiset miehet?"
"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten toimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?"
"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on sappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen miehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä. Ajatelkaahan, myriadin myriadia!"
"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen", sanoi Graham. "Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen mies?"
"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme hänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on Lontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki lääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston komppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi — kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat vakituisen palkan tehdäkseen jotain —" Hän hymyili ivallisesti sellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.
"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?"
"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja — ovat vaan intresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään! Muutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea portailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että Wraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista".
"Capillotomisti", sanoi Graham. "Ah! Nyt muistan. Taiteilija!
Miksikäpä ei?"
"Meidän täytyy palvella häntä", sanoi neiti puolustuksekseen. "Onhan meidän päämme hänen käsissään". Hän hymyili.
Graham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta hänen katseensa oli sitä puhuvampi. "Onko taide kehittynyt samaan suuntaan kuin kaikki muu?" kysyi hän. "Ketkä ovat teidän suurimpia maalarianne?"
Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa. "Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan —" Hän nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".
"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"
Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti silmäkulmiaan.
Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä. Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta. Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa. "Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi hän välttäen neidin katsetta.
Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti sen sitten myöhemmin; — neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä piispan rohkeutta — tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista kirkollisissa piireissä — "joka ei ollut luonnollista eikä edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"
"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan, tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen, (hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.
Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta. Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin, musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja mieltä kiinnittävä maailma.
Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon toiseksi.
Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana, mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin. Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin säveltä.
Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli joutunut.
Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän, ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta. Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän oli mennyt tekemään valmistuksia.
Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen naisen kanssa eadhamitista — hän oli itse valinnut tämän keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia. Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.
Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit. Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi, että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.
Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran alettuaan soi yhä hänen sielussaan.
Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta, tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin painuneille kasvoilleen.
Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista, huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton — Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita. Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän miellyttää teitä".
Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen nainen oli kadonnut.
"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".
Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti. "Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".
Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko kukaan heitä.
Lincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä kohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä Grahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. "Sire", sanoi hän nopeasti, "minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on onneton; sitä sorretaan — hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa, joka uhmaili kuolemaa — kuolemaa, jotta te saisitte elää".
"Minä en tiedä mitään" — sanoi Graham.
"Minä en voi nyt selittää".
Lincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.
"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?" kysyi Lincoln kunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa loistavaa seuraa. "Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut".
"Niin on", sanoi Graham, "muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut niin perin suuri".
"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan", sanoi Lincoln. "Tuuli on tyyntynyt; aeropiili odottaa teitä".
Nuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.
Graham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki varottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui Lincolnin seurassa.
XVI Luku.
Aeropiili.
Kulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien läpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti ajatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät mietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta. Grahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen keksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli tarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen elämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä sellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea ilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten kunnioittavassa muistossa.
Edellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena kaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut. Toisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli kaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu ilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit kulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa, ja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin aivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi kaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman suuriksi — siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai enemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan matkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata ja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin niin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin tuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin — jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan — keinui vapaasti joka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla, joka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla, Graham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli olemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli suunnattoman suuri "lähetysvaunu-lava".
Laskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora pinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos tämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen olisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen rinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai köydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.
Ensi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät monimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä koneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden kantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi voivat ne tavattoman kokonsa kautta — ja se olikin pääehto — kulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia ilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme neljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka New-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä niin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.
Pienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet tämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia näkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai kaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi, että ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden kirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä ja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä laskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi helposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa niitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi erityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan, mutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista vapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin Grahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta. Puuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit viimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin vielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen taistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.
Lontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen Thames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri ryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli seuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood, Blackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti laadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon yläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä ja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja aluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan sijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja portaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut voivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku aeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja pidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.
Sillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat teattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa huvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien rinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin osa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä. Ja niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta kannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan määrän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset lääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten. Ja eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen kaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä ja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja tavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan rakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet, jotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia toisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja aeroplaanien raskasta rakennetta.
Graham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi Asano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun saapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin. Tuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria Tuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä ylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui aivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen ympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla kuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän sinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös huitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän huomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen murre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä kansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi, että useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat vaivalloisesti hänelle tietä.
Aeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä katsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko asetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin 20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon metallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen siivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen sadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää toinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien alapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia suojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli gummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen, mutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla avoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan. Matkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein välttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen ja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle asti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet pantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon koneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja toisaalla kärkeen asti.
Kone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia ja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria, joka pisaroittain kulutti "fomile" nimistä ainetta. Koneessa oli vaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin pitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.
Lentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen seurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten joi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan kaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän ilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön. Juotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin hänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle päästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja katoavan.
Kone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella olevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin silmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui vaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin, ilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri — yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme — jota liikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja sitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan nopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen rautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut laisinkaan — pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman tunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon. Sitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.
Silloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne. Hän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata silmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen alapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen vieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta näyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä alemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas. Hän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa ylöspäin, ja tuo kauhu katosi.
Hän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti sinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop — pani kone; trop, trop, trop — yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti aeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän hymyili vastaukseksi — vaikka hiukan pakollisesti. "Ensi alussa se tuntuu hyvin omituiselta", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa. Mutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti aeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien lomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin onnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop — pani kone; entä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi —! Hän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän kohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.
Kun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka ilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne, ja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu ilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike yhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan keinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja harveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja iloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä pieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien läpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän hänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki hän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin pienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas, näki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen jättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä, ja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen sijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai kallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora seinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti koristettu pääty.
Tuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta maaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista vuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon ympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten pensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien puutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja. Nämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta suureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja teiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa. Asukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät liian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan maanviljelyksen tieltä pois.
Tämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien sortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään asti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa. Siellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian ajan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista sinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina. Autioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat. Kaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla, jolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin luo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa määrässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja muuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa, nauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä halu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.
Kone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja he alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi Graham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa tai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla kone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan. Aeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten eteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes aeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti eteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen silloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja sitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin suloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä. Noustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi puhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi tahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.
Hän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista kohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä suuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet maan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät olivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin oli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin silmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon kuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson taakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat korkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin seläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa vuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon laakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat mieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja paljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria, hitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä Portsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien paikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.
Koko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi, oli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin tuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat majesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä englantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä istuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän aeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill ja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät kiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta. Punertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä kulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana. Kaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni, kadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.
Ja kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan vierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten särkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin ilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti sen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon, Needlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren lahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli, ja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan avautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan alla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin taas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään. Vähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin pilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon — houkuttelevan alueen auringon valossa — Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä, tuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni hänen eteensä.
Äkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä, kun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen päin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen vieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä kuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin ymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain "häiriöistä sisemmillä teillä", mutta Graham ei silloin pannut siihen mitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia, jotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin tuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti Pariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa. Katsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa ajelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja kiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi jotain. "Mitä?" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa pois tästä suuremmoisesta näystä. "Aeroplaani, sire", huusi aeronauti viitaten kädellään.
Se läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota enemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen vauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui äkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton jättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän alitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine siipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta monta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan ilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta kovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet, jotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat siivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se kadonnut näkyvistä.
Se nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen siipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin liikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä pilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva aeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan neljään kertaan kumpaankin suuntaan.
He kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki liioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän oikealla puolellaan.
"Maa!" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.
"Ei vielä", vastusti Graham nauraen. "Ei vielä maihin. Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen".
"Minä luulin —" sanoi aeronauti.
"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen", sanoi Graham uudestaan.
"Minä tulen teidän luoksenne", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui askeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja kätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin. Hän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa liehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan yli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman liikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet ilmanpainolta.
"Selittäkää minulle", sanoi Graham. "Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte koneen eteenpäin".
Aeronauti epäröi. Vastasi sitten. "Sitä on hyvin vaikea selittää, sire".
"Vaikkakin", huusi Graham. "Vaikkakin".
Syntyi hetken äänettömyys. "Lentotaito on salaisuus —"
"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää". Hän nauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.
Aeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin kasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin. Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Sire, on olemassa laki."
"Joka ei kuulu minuun", sanoi Graham. "Te näytätte sen unohtavan".
Aeronauti tarkasti hänen kasvojaan. "En", sanoi hän. "Minä en sitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä — ei ole muilla kuin valantehneillä aeronauteilla — oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat vaan matkustajia —"
"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"
"Sire", sanoi aeronauti, "laki — jos minä rikon lain —"
Graham teki rauhoittavan liikkeen.
"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni —"
"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin! Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne — ja istun viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin —. Menneessä elämässäni uneksin saavani lentää. Nyt — pysykää nyt tasapainossa".
"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"
Grahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin ärtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli ja aeropiili heilahti.
"Olenko minä maailman herra?" sanoi hän. "Vai onko se teidän yhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa ranteisiini. Niin — noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki, jos haluan laskeutua alaspäin?"
"Sire", sanoi aeronauti.
"Mitä nyt?"
"Suojelettehan minua?"
"Hyvä Jumala! Suojelen! Vaikka minun täytyisi sytyttää koko Lontoo tuleen. Nyt!"
Ja tällä lupauksella maksoi Graham ensimäisen opetuksensa ilmapurjehduksessa. "Sitä edullisempaa vaan teille", sanoi hän leveästi nauraen, sillä ilma vaikutti häneen huumaavan viinin tavoin —, "jos tänään opetatte minulle kaiken niin pian kuin mahdollista. Pitääkö minun vetää tästä? Ah! Näinkö? Hei vaan!"
"Taapäin, sire! Taapäin!"
"Taapäin — hyvä on. Yksi, kaksi, kolme — hyvä Jumala! Ah! Kas, kuinka se nousee! Mutta tämähän on kuin elävä olento!"
Ja kone alkoi kaarrella mitä omituisimmin ilmassa. Toisinaan kiisi se sata metriä leveässä kierteessä ylöspäin, toisinaan nousi se hurjaa vauhtia, laskeutui jälleen melkein pystysuoraan alaspäin, nopeasti, kiitäen kuin haukka, noustakseen taas huimaavaa kyytiä yläilmoihin. Kerran nopeasti laskeutuessaan näytti se kiitävän suoraan ilmoituspalloja kohden, mutta lensikin niiden alitse ja väisti ne sukkelalla käänteellä. Liikkeen tavaton nopeus ja sulous, puhtaan ilman vaikutus sai Grahamin aivan huolettoman raivon valtaan.
Mutta eräs omituinen tapaus rauhotti jälleen häntä ja palautti hänet tuohon kummalliseen arvoituksista rikkaasen allaan olevaan maailmaan. Kiitäessään alaspäin töytäsi hän jotain vastaan, tuntui pieni tärähdys ja muutama pisara putosi hänen päälleen. Laskeutuessaan alemmaksi käänsi hän päänsä ja näki jotain valkoista putoavan koneen jälestä. "Mitä se oli?" kysyi hän. "Minä en sitä huomannut".
Aeronauti katsoi, tarttui sitten koneesen saadakseen aeropiilin nousemaan, sillä he painaltivat hurjaa vauhtia alaspäin. Kun aeropiili jälleen kohosi ylöspäin, hengähti hän syvään: "Se oli", sanoi hän osottaen alaspäin putoavaa valkoista esinettä, "joutsen".
"Minä en huomannut sitä", sanoi Graham. Aeronauti ei vastannut ja
Graham huomasi hänen otsallaan veripilkkuja.
He kiisivät vaakasuoraan eteenpäin ja Graham kapusi tuoliinsa koettaen välttää ilmavirtaa. Sitten laskeutuivat he huimaa vauhtia eteenpäin, propelli pyöri vastaiseen suuntaan helpoittaakseen alaslaskeutumista, lentolava läheni enemmän ja enemmän. Aurinko painui lännen kalkkivuorien taakse ja kultasi pilvet.
Ihmiset erottautuivat jo pieninä mustina pilkkuina. Hän kuuli huutojen kohoavan häntä kohden, huutojen, jotka muistuttivat aaltojen loisketta rantakallioita vastaan. Lentolavan ympärillä olevat katot olivat mustanaan kansaa, jotka iloitsivat nähdessään hänen terveenä palaavan takaisin. Lavan alapuolella oli suunnaton kansan paljous, josta erottautui lukemattomia kasvoja, liehuvia nenäliinoja ja liikehtiviä käsiä.
XVII Luku.
Kolme päivää.
Lincoln odotti Grahamia lentolavan lähellä olevassa huoneustossa. Hän näytti olevan utelias saamaan lähempiä tietoja matkasta, ja iloitsi nähdessään, millä ilolla ja innolla Graham oli ottanut retkeen osaa. Graham oli aivan haltioissaan. "Minun täytyy saada oppia lentämään", huudahti hän. "Minun täytyy osata hoitaa konetta. Minä säälin kaikkia olentoja, jotka ovat kuolleet saamatta tuntea tätä nautintoa. Kuinka suloista on tuollainen huima ilmamatka! Se on ihmeellisin keksintö, minkä maailma on luonut".
"Te saatte nähdä, että tämä uusi aika on täynnä ihmeellisiä keksintöjä", sanoi Lincoln. "Minä en tiedä, mitä te nyt mielellänne haluaisitte. Meidän musiikkimme tulee olemaan teille jotain aivan uutta".
"Tällä hetkellä", sanoi Graham, "olen eniten innostunut lentämiseen. Antakaa minun oppia se täydellisemmin. Aeronautinne sanoi, että jokin säädös estää oppimasta".
"Niin estääkin", sanoi Lincoln. "Mutta eihän se koske teitä! Jos te itse tahdotte hoitaa konetta, niin voimmehan me huomenna tehdä teidät valantehneeksi aeronautiksi".
Graham sanoi kiihkeästi haluavansa sitä ja puheli laajasti, minkä vaikutuksen lento oli tehnyt. "Ja valtioasiat", kysyi hän äkkiä. "Millä kannalla ne ovat?"
Lincoln lykkäsi valtioasiat syrjään. "Ostrog kertoo kyllä niistä huomenna", sanoi hän. "Kaikki alkaa jo tasaantua. Vallankumous ulottuu yli koko maailman. Siellä täällä tapaa kyllä vastustusta, mutta teidän valtanne on varma. Te voitte olla aivan rauhassa, kun Ostrog hoitaa asioita".
"Käykö se laatuun, että minut nimitetään valantehneeksi aeronautiksi, joksi te sitä kutsutte, heti — ennen levolle menoa?" kysyi Graham astuen hitaasti eteenpäin. "Silloin voisin minä heti huomisaamuna ryhtyä siihen."
"Kyllä se käy laatuun", sanoi Lincoln miettiväisenä. "Varsin hyvin. Kyllä se toimitetaan". Hän nauroi. "Minä tulin juuri ehdottamaan teille huvituksia, mutta te olettekin itse pitänyt siitä huolen. Minä telefoneeraan täältä aeronautikaaliselle asemalle ja me palaamme tuulimoottorien johtajan toimistossa olevaan asuntoonne. Te syötte päivällistä ja sillä välin on aeronauteilla aikaa saapua. Ettekö sitten syötyänne haluaisi —?" Hän vaikeni.
"Mitä", kysyi Graham.
"Me olemme järjestäneet tanssiohjelman. Tanssijattaret ovat saapuneet
Caprin teatterista".
"Minä vihaan balettia", sanoi Graham lyhyesti. "Minä olen aina niin
tehnyt. Mutta tuo toinen asia —. En minä tanssia halua nähdä.
Meillä oli entisaikaan tanssijattaria. Niitä oli jo muinaisessa
Egyptissäkin. Mutta saada lentää —"
"Se on totta", sanoi Lincoln. "Mutta meidän tanssijattaremme —"
"He voivat odottaa", sanoi Graham, "he voivat odottaa. Kyllä minä tiedän. Minä en ole mikään latinalainen. Minä tahtoisin kysellä muutamia seikkoja joltain asiantuntevalta — koskien mekaanisia asioita. Siihen minä olen innostunut. En minä kaipaa huvituksia".
"Teillä on koko maailma valittavananne", sanoi Lincoln; "kaikki mitä vaan haluatte, kuuluu teille".
Asano saapui ja mahtavan vartioston seuraamana kulkivat he kaupungin katuja pitkin Grahamin asuntoon. Hänen palatessaan oli kokoontunut paljoa suurempi joukko katsomaan häntä kuin lähtiessään, ja kansan ilo ja riemuhuudot peittivät usein ne vastaukset, jotka Lincoln antoi Grahamin lukuisiin lentoa koskeviin kysymyksiin. Ensi aluksi otti Graham tervehdyshuudot vastaan nyökkäämällä ja viittomalla kädellään, mutta Lincoln huomautti hänelle, että sellaista menettelyä voitaisiin pitää sopimattomana. Graham, joka oli jo väsynyt noihin yhtämittaisiin tervehdyksiin, luopui niistä matkansa loppupuolella.
Heti kun he olivat saapuneet hänen huoneustoonsa, lähti Asano etsimään kinematograafisia kuvia koneista, ja Lincoln lähetti Grahamin pyynnöstä hakemaan konemallia ja pieniä koneita, jotka voisivat selittää koneiden kehitystä näinä viimeisinä kahtenasatana vuotena. Pieni ryhmä koneita, joilla telegrafeerattiin pitkien matkojen päähän, miellyttivät Mestaria niin suuressa määrässä, että hänen maukas päivällisateriansa, jota tarjoilemassa oli miellyttäviä, kohteliaita palvelijattaria, sai odottaa. Tupakoimisen tapa oli jo kadonnut maan päältä, mutta kun hän halusi nauttia siitä, niin alettiin etsiä ja löydettiin Floridasta mainioita sikaaria, jotka tuotettiin hänelle erikoisella pneumaattisella tavalla sillä aikaa kun hän oli aterioimassa. Sitten saapuivat aeronautit, ja heidän insinöörinsä näytteli Mestarille useita nerokkaita keksintöjä. Tällä hetkellä olivat lasku- ja mittauskoneiden komeus ja täydellisyys, rakennuskoneet, kehruukoneet, patenttiovet, räjähdysmoottorit, vilja- ja vesielevaattorit, teurastuskoneet ja niittokoneet Grahamille mieluisampia kuin tanssijattaret. "Me olimme villiä", sanoi hän tavan takaa, "me olimme villiä. Me elimme kiviajassa — verrattuna tähän. Ja mitä muuta teillä on?"
Psykologistit tulivat selittämään hänelle, mitä mieltäkiinnittäviä edistysaskeleita oli tehty hypnotismin alalla. Milne, Bramwell, Fechner, Liebault, William James, Myers ja Gurney olivat tulleet niin kuuluisiksi, että heidän aikalaisensa olisivat hämmästyneet. Useat käytäntöön sovitetut kohdat psykologiaa olivat nyt yleiseen tunnettuja; niitä käytettiin suuressa määrässä rohtojen, antiseptisten ja anestetisten lääkekeinojen sijasta; niitä käyttivät melkein kaikki, joilla oli jotain tekemistä ajatusten ponnistusten kanssa. Inhimilliset henkiset avut näkyvät tässä suhteessa kehittyneen hyvin paljon. Lukujen laskijoiden ihmeet, joita Graham ennen oli pitänyt hypnotiseeraajan suurimpana voittona, voi nyt tehdä kuka tahansa, jolla vaan oli varoja maksaa erikoiselle hypnotiseeraajalle. Jo aikoja sitten oli vanha tutkintosysteemi saanut väistyä tämän järjestelmän tieltä. Opiskelevien ei tarvinnut lueskella vuosikausia, he makasivat muutaman viikon hypnotillisessa unessa, ja tänä aikana taitavat opettajat saivat painaa heidän mieliinsä kaikki ne tiedot, jotka vastasivat määrättyihin kysymyksiin, lisäten vielä senkin, että he kauvan aikaa voivat säilyttää nämät tiedot. Erittäinkin matematiikassa oli tämä apu hyvin tärkeä, ja kaikki ne henkilöt, jotka pelasivat shakkia tai muita suurta ajattelemista vaativia peliä, käyttivät tätä hyväkseen. Tällä tavoin myöskin kaikki leikkaukset toimitettiin ankarien sääntöjen mukaan, se on, melkein koneellisesti, ja päästiin siten vapaaksi mielikuvituksen tai levottomuuden aikaansaamista hairahduksista ja voitiin kaikki toimittaa hämmästyttävän tarkkaan. Työväenluokan lapset, heti kun pääsivät tarpeelliseen ikään, hypnotiseerattiin, ja muuttuivat siten ajatteleviksi koneiksi, jotka tekivät tehtävänsä täsmällisesti ja kuuliaisesti ja pääsivät vapaaksi pitkän pitkistä opinnoista. Aeronautien oppilaat, joiden päätä huimasi, vapautettiin hypnotismin avulla tästä pelosta. Joka kadulla näki hypnotiseeraajia, jotka olivat valmiit painamaan pysyväisiä ajatuksia ihmisten mieleen. Jos joku tahtoi muistaa jonkun nimen, summan, laulun tai puheen, niin turvaantui hän tähän keinoon, sen avulla voitiin myös poistaa ikäviä muistoja, pahoja tapoja hävittää ja intohimoja karkoittaa. Tällaista psyykillistä leikkausta käytettiin hyvin usein. Siten voi unohtaa halpamaisuudet, loukkaukset, nöyryytykset, rakastavat lesket poistivat mielestään miesvainajansa kuvan, onnettomasti rakastuneet pääsivät vapaaksi tunteestaan. Mutta haluja ei vielä voitu hävittää ja ajatusten siirtämistä ei vielä oltu systemaattisesti järjestetty. Psykoloogit todistivat taitoaan antaen sinipukuisten kalpeiden lasten suorittaa mitä vaikeimpia muistitemppuja.
Graham, samoin kuin suurin osa hänen aikalaisistaan, halveksi hypnotiseeraajia; jollei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän heti voinut päästä vapaaksi monesta tuskallisesta tunteesta. Mutta vaikka Lincoln kuinkakin vakuutteli, niin pysyi hän vanhassa teoriiassaan, jonka mukaan vaipumalla hypnoottiseen uneen ihminen luopui omasta persoonallisuudestaan, omasta tahdostaan. Katsellessaan hypnootillisia kokeiluja päätti hän pysyä järkähtymättömästi omana itsenään.
Kolmena seuraavana päivänä katseli Graham tällaisia kokeiluja, välillä käyttäen useita tuntia ilmapurjehdusmatkoihin. Kolmantena päivänä leijaili hän Ranskan yläpuolella ja näki lumipeitteiset alpit. Nämät matkat tuottivat hänelle rauhallisen unen ja pian katosi se heikkous, joka herätessään oli häntä vaivannut. Ja aina kun Graham vaan ei ollut lentomatkoilla, niin Lincoln koetti kaikin tavoin huvittaa häntä. Hänelle näytettiin kaikki uuden ajan keksinnöt ja erikoisuudet, siksi kunnes hänen uteliaisuutensa alkoi olla tyydytetty. Voisi kirjoittaa tusinan paksuja kirjoja kuvatakseen kaikkia hänelle näytettyjä keksintöjä. Joka iltapäivä oli hänellä noin tunnin kestävä vastaanotto. Hän iloitsi nähdessään, miten aikalaisensa tulivat yhä tutummiksi ja persoonallisemmiksi. Ensi alussa kiintyi hänen huomionsa siihen, mikä heissä oli erikoista ja odottamatonta, kaikki teennäisyys heidän puvuissaan, kaikki heidän tapansa, jotka sotivat hyvää makua vastaan, loukkasivat ensi alussa häntä. Mutta hän itsekin hämmästyi, miten siitä syntyvä vastenmielisyys alkoi kadota, ja miten pian hän tottui uuteen asemaansa ja piti entistä aikaansa, yhdeksättätoista vuosisataa, niin perin etäisenä ja omituisena. Eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen johtajan punatukkainen tytär miellytti häntä aivan erikoisesti. Seuraavana päivänä, päivällisen jälkeen tutustui hän erääsen uuden ajan tanssijattareen ja ihmetteli hänen suurta taituruuttaan. Ja sen jälkeen katseli hän taas hypnotiseeraajien ihmeellisiä kokeita. Kolmantena päivänä koetti Lincoln houkutella Grahamia lähtemään Nautinnon kaupunkiin, mutta Graham kieltäytyi eikä suostunut ottamaan hypnotiseeraajilta mitään apua lähtiessään lentoretkilleen. Paikallisuuden side pidätti häntä Lontoossa; hän nautti tuntiessaan eri paikat kaupungissa, ja tätä nautintoa hän ei olisi saanut missään muualla osakseen. "Täällä — tai sata jalkaa alempana", saattoi hän sanoa, "söin minä ateriani oleskellessani Lontoon yliopistossa. Tuolla kauempana oli rautatienasema ja lukematon määrä junia. Kuinka usein seisoinkaan tuolla, matkalaukku kädessäni, katsellen merkkilyhtyjen lomitse taivasta kohden ajattelemattakaan, että minä kerta vielä saisin matkustaa tuolla korkealla ilmassa. Ja nyt kiidän minä aeropiilillä ilmassa, joka ennen oli yhtenä harmaana usvana".
Näinä kolmena päivänä oli Graham niin kiintynyt tällaisiin huvituksiin, että hän hyvin vähän tiesi niistä valtiollisista liikkeistä, jotka tapahtuivat hänen asuntonsa ulkopuolella. Hänen ympäristönsä ei maininnut hänelle siitä mitään. Joka päivä tulivat Ostrog, johtaja, hänen suuri visiirinsä, hänen palatsinhoitajansa kertomaan, että maassa vallitsi rauha ja hänen valtansa oli lujitettu; joku "pieni kapina" oli kukistettu jossain kaupungissa, "vähäpätöinen häiriö" jossain toisessa. Sosiaalisen kapinan laulu ei enää kaikunut Grahamin korvissa; hän ei koskaan saanut tietää, että kunnallinen hallitus oli kieltänyt sen; ja kaikki ne suuret vaikutelmat, jotka hän oli tuntenut näkötornissa, olivat haihtuneet hänen mielestään.
Mutta toisena ja kolmantena päivänä, vaikka teurastuslaitoksen johtajan tytär miellyttikin häntä, ja ehkä juuri hänen puhelujensa vaikutuksesta, alkoi hän muistella Helen Wottonia, tuota tyttöä, joka oli puhellut hänelle niin omituisesti tuulimoottorien johtajan palatsissa pidetyssä juhlassa. Hän oli tehnyt hyvin syvän vaikutuksen Grahamiin, vaikka monet, uudet, hämmästyttävät seikat estivät häntä pitempää aikaa ajattelemasta häntä. Mutta nyt tuo muisto sai hänessä vallan. Hän mietiskeli, mitähän hän oli tarkottanut noilla katkonaisilla, jo puoliksi unohtuneilla sanoillaan, hän alkoi yhä enemmän muistella hänen silmiään, kasvojensa vakavan kiihkeätä ilmettä, ja hänen innostuksensa kaikkiin uusiin keksintöihin alkoi vähetä. Helenen kauneus asettui hänen ja eräiden äkkiä puhjenneiden, huonojen nautinnon halujen väliin. Mutta Graham ei nähnyt häntä kertaakaan näinä kolmena päivänä.
XVIII Luku.
Graham muistaa.
Graham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti tuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli pitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria kaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham näki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen askeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli aivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden, ikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja odotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä puhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen hänet.
Kuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. "Minä olen kaivannut teitä", sanoi hän. "Muutama päivä sitten halusitte te sanoa minulle jotain — halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on sanottavaa?"
Tyttö katsahti levottomana häneen.
"Te väititte, että kansa on onneton".
Tyttö vaikeni hetkisen.
"Se tuntui teistä kai oudolta", sanoi hän äkkiä.
"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin —"
"Minä tein sen vaistomaisesti".
"Todellako?"
"Niin".
Tyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. "Te unohdatte", sanoi hän huokaisten syvään.
"Mitä?"
"Kansan —"
"Mitä tarkoitatte —?"
"Te unohdatte kansan".
Graham katsahti kysyvästi häneen.
"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette tiedä, mitä on tapahtunut".
"Mitä?"
"Te ette ymmärrä".
"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle".
Helen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. "Sitä on niin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja nyt — en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta kaikki, mikä teitä koskee — on niin kummallista. Teidän unenne — heräämisenne — on aivan kuin ihme. Ainakin minulle — ja kansalle. Te, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te heräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra".
"Maailman herra", sanoi Graham. "Niin he sanovat minulle. Mutta te ette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa".
"Kaupungit — trustit — työkomppania —"
"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot — valta ja loisto. Niin minä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen Mestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa —"
Hän vaikeni.
Helen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä kasvoihin. "No niin?"