Kiitin vapauttajaani ja tein juuri lähtöä, kun hän sanoi: — Ota tätä vettä ja heitä sitä kotiin päästyäsi julman vaimosi päälle lausuen: "Ota vastaan pahojen töittesi palkka!"

Noudatin hänen neuvoaan. Pirskoteltuani vettä Aminan päälle hän muuttui heti tammaksi — samaksi jolla näitte minun eilen ratsastavan. Ja rangaistukseksi minä häntä pieksen. Olette nyt kuullut tarinani kuten halusitte.

Kalifi sanoi:

— Vaimosi ansaitsee kyllä rangaistuksensa, mutta jos voisin uskoa, että hän luopuu pahoista tavoistaan, toivoisin näkeväni teidän sopivan keskenänne, koska hän on mielestäni jo kärsinyt kylliksi. Lakkaahan siis häntä pieksemästä ja koeta saada hänet palautetuksi ihmisen muotoon.

Näin puhuttuaan kalifi kääntyi Hodsha Hassanin puoleen, joka käskyä totellen kertoi vuorostaan tarinansa.

Hodsha Hassan Alhabbalin tarina

Armollinen Hallitsija! Kaikesta nykyisestä varallisuudestani saan minä, Hodsha Hassan Alhabbal (köydenpunoja), kiittää kahta ystävääni, joista toisen nimi on Saadi ja toisen Saad. Kerron teille nyt millä tavalla saavutin rikkauteni.

Saadi ja Saad eivät voineet koskaan päästä yksimielisyyteen mikä oli onnen tärkein edellytys. Saadi, joka oli hyvin rikas, selitti aina ettei kukaan voinut elää onnellisena tässä maailmassa, jollei omistanut kylliksi paljon ollakseen kaikista riippumaton. Saad oli toista mieltä. Hän myönsi että varallisuus oli mukavan ja huolettoman elämän olennainen ehto, mutta väitti että ihmisen onni oli hyveessä, hänen ei tarvinnut toivoa itselleen enemmän maallista tavaraa kuin oli välttämätöntä säälliseen toimeentuloon ja hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Eräänä päivänä, kun he haastelivat asiasta, Saadi sanoi (kuten molemmat ovat minulle sittemmin kertoneet): — Tahdon tehdä kokeen saadakseni sinut vakuuttuneeksi. Lahjoitan rahasumman jollekulle käsityöläiselle.

Ja kun he sattuivat astumaan työpajani ohitse, he näkivät minut siellä työssäni, ja Saad sanoi osoittaen minua: — Tuo köydenpunoja on mies, jonka muistan jo kauan aikaa ahertaneen ammatissaan, ja aina hän on yhtä köyhä. Hän ansaitsee anteliaisuutesi ja on sopiva henkilö kokeilusi kohteeksi.

Ystävykset tulivat luokseni ja ilmoittivat käyntinsä tarkoituksen. Saadi veti povestaan kukkaron, laski sen käteeni ja lausui: — Kas tässä, ota tämä kukkaro. Havaitset sen sisältävän kaksisataa kultarahaa. Tuottakoot ne sinulle siunausta ja suokoon Allah sinun käyttävän ne niin hyvin kuin toivon. Ja usko minua: ystäväni Saad, jonka tässä näet, ja minä riemuitsemme suuresti, jos näemme niiden tekevän sinut onnellisemmaksi kuin nyt olet.

Kiitettyäni asianmukaisesti noita kahta ystävystä palasin työhöni miettimään hyvää onneani. Aloin tuumia minne panisin rahani, jotta ne säilyisivät tallessa. Minulla ei ollut köyhässä majassani lipasta tai kaappia johon olisin lukinnut ne eikä mitään muutakaan varmaa paikkaa jossa olisin voinut pitää aarteeni turvallisessa kätkössä.

Hädissäni ompelin kullan turbaanini ympäri kierretyn palttinan poimuihin erottaen vain kymmenen kolikkoa tarpeita varten. Ostin uuden hamppuvaraston sekä ruokatarvikkeita illalliseksi, koska perheeni ei ollut pitkään aikaan maistanut lihaa.

Kantaessani ostamaani lihaa kotiin nälkiintynyt korppikotka hyökkäsi kimppuuni ja olisi riistänyt minulta lihan, jollen olisi pitänyt siitä hyvin tiukasti kiinni. Kamppailu oli niin hurja, että turbaanini putosi maahan.

Korppikotka irrotti heti kyntensä lihakimpaleesta, tarttui turbaaniini ja lensi sen kera tiehensä. Huusin niin äänekkäästi, että hälytin kaikki naapuriston miehet, naiset ja lapset, jotka yhtyivät parkumiseeni ja koettivat huudoillaan säikyttää petolintua päästämään saaliinsa. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Korppikotka vei turbaanini, kadoten pian näkyvistämme, ja turhaa minun olisi ollut vaivautua juoksemaan sen perään.

Menin kotiin perin synkin mielin, kun olin menettänyt rahani ja minun täytyi ostaa uusi turbaani, mikä vähensi pientä jäännöstäni. Olin näet käyttänyt useita noista kymmenestä kultarahastani hampun ostoon. Se vähäinen erä, joka minulla vielä oli, ei riittänyt pitämään yllä unelmia sielussani heränneiden suurien toiveiden toteutumisesta.

Niin kauan kuin noista kymmenestä kultarahasta oli jokin kolikko jäljellä, elelin pienine perheineni tavallista paremmin. Pian vaivuin taas entiseen köyhyyteeni ja puute irvisteli vääjäämättömänä vastassani. En kuitenkaan koskaan nurissut tai voivotellut, vaikka naapurini vain nauroivat minulle, kun kerroin menettäneeni satayhdeksänkymmentä kultarahaa.

Kun ystävykset Saadi ja Saad pistäytyivät jälleen kuuden kuukauden kuluttua työpajaani, olin kovin häpeissäni kertoessani heille uskomattoman jutun. Saadi ivaili minua ja sanoi: — Hassan, lasket leikkiä ja tahtoisit pettää minua. Mitäpä korppikotkat turbaaneista välittävät? Ne etsivät vain jotakin nälkänsä tyydyttämiseksi.

— Hyvä herra, vastasin, — voin kutsua todistajia, jotka varmentavat sanani.

Saad alkoi ihmeekseni puolustaa minua ja kertoi toverilleen joukon tarinoita korppikotkista ja vakuutti tietävänsä että monet niistä olivat varmasti totta. Vihdoin Saadi vetikin taas kukkaronsa esille ja laski kämmenelleni kaksisataa kultarahaa, jotka kukkaron puutteessa pistin poveeni, luvaten tallettaa huolellisemmin jalomielistä lahjaa. Haluamatta kuulla sanaakaan kiitokseksi Saadi jatkoi tyynesti kävelyään ystävänsä kanssa.

Heti heidän mentyään lopetin työni ja lähdin kotiin. Mutta kun en tavannut asunnossani vaimoani enkä lapsiani, otin rahat esille, panin kymmenen kolikkoa erilleen ja pistin loput nurkassa olevaan leseruukkuun. Vaimoni tuli pian sen jälkeen kotiin, ja koska minulla oli vain vähän hamppua, sanoin hänelle lähteväni ostamaan uutta, mainitsematta kuitenkaan mitään kahdesta tuttavastani.

Poissa ollessani kadullemme osui kiillotushiekkaa myyskentelevä mies. Vaimoni tarvitsi hiekkaa. Kun hänellä ei ollut rahaa, hän kysyi eikö mies vaihtaisi sitä leseihin. Mies suostui ja otti ruukun mukaansa.

Palatessani huomasin että astia oli poissa ja kysyin vaimoltani mihin se oli joutunut. Hän kertoi mielestään varsin hyvästä vaihtokaupasta hiekanmyyjän kanssa.

Ilmoitin hänelle kuinka pahan kolttosen hän oli tehnyt ja nuhtelin häntä katkerasti.

Vaimoni oli kuin mielipuoli kuullessaan mikä erehdys hänelle oli tapahtunut. Hän itki, löi rintoihinsa ja repi tukkaansa ja vaatteitansa. — Kylläpä olen onneton raukka, hän vaikeroi, — ansaitsenko niin hirveän hairahduksen jälkeen enää elääkään! Miten voisin löytää hiekanmyyjän? En tunne häntä, en ole koskaan ennen nähnyt häntä tällä kadulla. Oi, puolisoni, hän lisäsi, — Menettelit moitittavasti ollessasi niin umpimielinen näin tärkeässä asiassa!

— Vaimo, sanoin, — hillitse surusi. Voivotuksellasi hälytät naapurit, ja he vain nauravat meitä eivätkä sääli.

Odottelin varsin masentuneena ystävysten palaamista. Heidän tullessaan minua kohti en rohjennut katsoa heitä silmiin, vaan kerroin tapahtumasta pää painuksissa ja murheellisin sydämin. He kuuntelivat ääneti. Lopetettuani kertomuksen kovasta onnestani lisäsin: — Hyvä herra, Allahin tiet ovat salatut ja tutkimattomat. Hänen tahtonsa on, että en rikastu anteliaisuudesta, vaan että minun on jäätävä köyhäksi. Kiitollisuudenvelkani on kuitenkin sama kuin jos lahjalla olisi ollut toivottu vaikutus.

Näin puhuttuani vaikenin. Saadi kääntyi Saad-ystävänsä puoleen ja virkkoi: — Nyt voit sinä tehdä kokeesi ja näyttää minulle, että köyhän miehen onnen voi rakentaa muullakin tavalla kuin rahalahjoilla. Ota Hassan kokeilusi kohteeksi. Rohkenen vakuuttaa, että hän, annatpa hänelle mitä tahansa, ei kostu siitä sen enempää kuin noista neljästäsadasta kultarahasta.

Saad, jolla oli lyijypala kädessään, näytti sitä toverilleen. — Näit minun ottavan maasta tämän lyijypalan, hän sanoi. Annan sen Hassanille, niin näet mihin se kelpaa.

Saad purskahti nauruun ja sanoi ystävälleen: — Mihin lyijypala kelpaa? Se on vaivaisen vaskirovon arvoinen! Mitä Hassan sillä tekee? Saad antoi kuitenkin palan minulle ja sanoi: — Ota se, Hassan. Naurakoon Saadi vain. Myöhemmin saamme kuulla hyvästä onnesta jonka se on sinulle tuottanut.

Luulin Saadin laskevan leikkiä, mutta otin sentään lyijyn ja kiitin häntä. Ystävykset jatkoivat kävelyään, ja minä ryhdyin jälleen työhöni.

Kun illalla levolle mennessäni riisuuduin, taskustani pompahti lyijypala jota en ollut sen koommin ajatellut. Otin sen lattialta ja laskin lähimpään paikkaan. Samana iltana sattui niin, että kalastaja, eräs naapureistani, havaitsi verkkojaan paikatessaan lyijypalan puuttuvan. Kun oli liian myöhä mennä ostamaan, koska puodit olivat suljetut, hän pyysi vaimoaan tiedustelemaan naapureilta oliko näillä lyijypalaa. Vaimo kävi ovelta ovelle molemmin puolin katua, mutta ei saanut lyijyä ja palasi tyhjin toimin miehensä luo. Kalastaja luetteli muutamia naapureita nimeltä, mainiten niiden joukossa minutkin, ja kysyi oliko vaimo käynyt heidän luonaan. — En tosiaan käynyt vaimo vastasi, — sinne oli liian pitkä matka. Ja jos olisin käynyt, niin luuletko että siitä olisi ollut hyötyä? Kokemuksesta tiedän ettei heillä koskaan ole mitään, kun jotakin tarvitsee.

— Sittenkin sinun on käytävä siellä, kalastaja sanoi, — sillä vaikka oletkin ollut siellä satoja kertoja ennen saamatta mitään, heillä ehkä sattuu nyt olemaan palanen lyijyä.

Kalastajan vaimo lähti nuristen, tuli ovelleni ja herätti minut kolkutuksellaan sikeästä unesta. — Hassan, hän virkkoi, mieheni tarvitsee lyijypalaa verkkojensa painoksi, ja jos sinulla on sellainen, hän pyytää että annat sen hänelle.

Muistin palasen jonka Saad oli minulle antanut ja sanoin, että minulla oli hiukan lyijyä ja että vaimoni toisi sen hänelle, jos hän odottaisi hetkisen. Melu oli herättänyt vaimoni, kuten minutkin, ja hän nousi vuoteesta, hapuili neuvoni mukaan ympäriltään, löysi lyijypalan, avasi oven ja antoi palan kalastajan vaimolle, joka oli niin kovin mielissään että lupasi miehensä puolesta palkkioksi osoitetusta ystävyydestä meille ensimmäisen apajan.

Kalastaja riemastui suuresti nähdessään lyijyn, jota niin vähän oli odottanut saavansa, ja hyväksyi auliisti vaimonsa lupauksen. Hän sai verkkonsa paikatuksi ja lähti tapansa mukaan kalastamaan kahta tuntia ennen päivänkoittoa. Ensimmäisellä heitolla hän sai vain yhden kalan, runsaan kyynärän pituisen ja suhteellisen paksun. Mutta myöhemmin hän veti monta runsasta apajaa, joskaan mikään kaloista ei ollut ensimmäisen kokoinen.

Aamulla hän tuli vaimonsa antaman lupauksen muistaen luokseni riiputtaen komeaa kalaa kädessään ja sanoi: — Naapuri, vaimoni lupasi ystävyytesi palkkioksi kaiken saaliin ensimmäisestä kokemisestani. Allah soi minulle vain tämän yhden kalan sinulle tuotavaksi. Toivon sinun ottavan sen vastaan. Mielelläni olisin nähnyt että apaja olisi ollut parempi.

— Naapuri, vastasin, — sinulle lähettämäni lyijypala oli niin vähäpätöinen kapine ettei sitä pidä arvioida niin korkeaan hintaan. Naapurien tulee auttaa toisiaan pikku tarpeissaan. En ole tehnyt sinulle enempää kuin mitä olisin samanlaisessa tilanteessa odottanut sinulta. Kieltäytyisin ottamasta lahjaasi vastaan, jollen tietäisi sinun antavan sitä hyvästä sydämestä ja että kieltäytymiseni sinua loukkaisi. Koska siis niin haluat, otan kalan ja lausun sinulle parhaat kiitokseni.

Näiden kohteliaisuuksien jälkeen otin kalan ja vein sen kotiin vaimolleni, joka sanoi ettei sitä voinut keittää kokonaisena, koska meillä ei ollut kyllin isoa pataa. — Valmista kala miten tahansa, sanoin, — joka tavalla siitä tulee maukas ateria.

Kalaa peratessaan vaimoni löysi sen mahasta ison kristallin jota hän luuli lasipalaseksi ja antoi sen nuorimmalle lapsellemme leluksi. Pojun veljet ja sisaret katselivat sitä vuoron perään ihaillen sen kirkkautta ja kauneutta.

Illalla kun lamppu oli sytytetty ja lapset yhä leikkivät kristallilla, he havaitsivat sen säteilevän valoa, kun illallista valmistava vaimoni seisoi heidän ja lampun välillä. Lapset alkoivat kinastella sen omistamisesta. Kysyin vanhimmalta riidan syytä, ja hän mainitsi minulle pimeässä välkkyvästä lasipalasesta. Uteliaana tietämään minkä verran asiassa oli perää sammutin lampun ja havaitsin heidän olevan aivan oikeassa.

— Katsohan, sanoin, — tässä on toinen etu, jonka Saad-ystäväni antama lyijypala on tuottanut meille: nyt meiltä säästyy öljynostoon tarvittavat rahat.

Kun lapset näkivät, että lamppu sammutettiin ja lasipala pantiin sitä korvaamaan, he kirkuivat niin kovin ja pitivät kummastuksissaan sellaista melua, että se herätti naapurini, jonka huoneen erotti omastani vain ohut väliseinä. Tämä naapuri oli hyvin varakas juutalainen jalokivikauppias, ja seuraavana päivänä lähetti hän vaimonsa valittamaan että heidän iltauntaan oli häiritty. — Hyvä naapuri Raakel, vaimoni sanoi juutalaisnaiselle jonka nimen hän tiesi, — olen kovin pahoillani tapahtumasta ja toivon teidän antavan anteeksi. Lapset näet pitivät melua, ja nehän nauravat ja huutavat mitä vähäpätöisimmän asian vuoksi. Tulehan sisään, niin näytän sinulle mikä melun aiheutti.

Juutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin (sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen hänen käteensä. — Katso, vaimoni sanoi, — tämän lasipalan vuoksi kaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita kiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli saanut sen.

— Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin, — lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista lasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin ostan sen jos olet halukas myymään.

Kuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän keskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja tyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.

Lasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta kuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen tietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.

Tuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun jalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä kultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä kysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin, vaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi oli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva juutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan ja virkkoi: — Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se riittää.

Havaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän. — No, hyvä naapuri, hän virkkoi, — annan sinulle sata, vaikka se onkin niin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden korotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta kultarahaa. — Sillä, lisäsin, — näen selvästi että timantti on paljon kalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska olette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna. Arvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin että jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille jalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.

Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. — En rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi. — Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään kiven hänelle.

Lupasin tehdä niin.

Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani. Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa loput huomenna.

Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.

Vaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi varallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko sen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat yhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin ahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan eri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten antaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti kun työ oli valmis.

Siten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja minun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun halusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka teidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita ja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja muuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka olin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso tehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha Hassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.

He tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään heidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni osoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: — Kerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle antamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui puheeseen sanoen: — Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta? Anna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.

Ystävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän majesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.

Siitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen kunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt myöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.

Mutta pidätin heitä sanoen: — Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä suosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani ja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen maahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa. Palaamme samana päivänä ratsain hevosillani.

He ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa näyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta heidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin, johon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan varten.

Seuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään raitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme meitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen. Vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi meidät myötävirtaan huvilalleni.

Opastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka takana oli kauniita puita kasvava metsikkö.

Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen. Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni sanoin vieraille: — Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?

— En luule, Saad virkkoi, — että ystäväni enempää kuin minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.

— Olen varma että kulta on täällä, sanoin, — koska kapine tuntuu hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.

Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: — Tuossa, hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea. Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi, joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni sanoen: — Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.

Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin, että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle sellaisena kuin oli löytänyt sen.

Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: — Katsokaa, tässä ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli vaihtanut hiekkaan.

Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: — Myönnän voiton sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen edellytys.

Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.

Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita jalokiviään arvokkaampana. — Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne, jotta hekin saavat nähdä sen.

Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba
Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.

Bagdadilaisen kauppiaan Ali Hodshan tarina

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali
Hodsha, keskinkertaisen varakas mies.

Hän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja tyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän näki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko saapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän ollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin, sillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa pyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella velvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa, puotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain muutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin Mekassa.

Vuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat kultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään ystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä ystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi. Kauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti pyhiinvaellukselleen.

Ali Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen pyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden myymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.

Kaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he pitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan niitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi toverilleen: — Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi myydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka täkäläisetkin markkinat ovat hyvät.

Ali Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin ihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne. Käärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin, vaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa suurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä Damaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä välin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja Niilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen ja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen Damaskokseen.

Ali Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen ympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen siimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt kuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut synnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja saapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän suuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä Tigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut persialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja joiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan jättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia kauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti suostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja Ispahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan heitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan Shiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän vuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.

Ystävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen koommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun toivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui kerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu kohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä muutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.

— Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, — muistuu mieleeni ruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani lähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni säilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on käynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut Egyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja voimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle kulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne nautittaviksi.

Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.

Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua jokunen kultaraha vierähti ulos.

Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun, peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: — Olit tosiaan oikeassa, eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa. Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin on kajottu, jos vielä palaisikin.

— Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin, vaimo vastasi. — Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!

Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja, kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.

Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon, Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen toisen asunnon.

Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli rohjennut vaivata häntä niin paljon.

— Rakas ystävä, kauppias vastasi, — teet väärin esittäessäsi moisia anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi. Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen samasta paikasta mihin jätit sen.

Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana, kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: — Onko mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä syypääksi moiseen halpamaisuuteen?

Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan luo. — Hyvä ystävä, hän sanoi, — älä ihmettele että palaan näin pian. Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi milloin sinulle itsellesi sopii.

Kauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään tällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.

— Ali Hodsha, hän sanoi, — myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen öljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään minulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa oli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja, sillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta vaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä varastohuoneeni edustalle.

Muutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat kauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan viivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon, vaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen mistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa sovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä he kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.

Kauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta kielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain öljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä kaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.

— Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä käsivarresta, — mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin hävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko kyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen puheilleen!

— Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, — pian saadaan nähdä kuka on väärässä.

Ali Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli kavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen huostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä vastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli pitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina uskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan tapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui vannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä syytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari käski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa syytteestä.

Kovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali Hodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että hän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain juttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli täyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka syyllisyyttä ei voitu todistaa.

Sillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan ja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja seuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi keskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli kuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen virkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen annettavaksi.

Ali Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea anomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen vastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle, että itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen asiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija lähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.

Illalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa päällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein teki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui pienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen tai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.

Uteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle kivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään tuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias joka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.

Koska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon puheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki mielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei vastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut istuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta, toinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali Hodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.

Kadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen kysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään kumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä yksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta hän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi kääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan häneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin todellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui valallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.

— Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. — Ennen kuin teet valasi, tahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen toivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun tänne?

— En, poika vastasi.

— Mene heti noutamaan se, toinen käski.

Ali Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan ruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli jättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi mitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama astia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän käski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi oli kurkistavinaan ruukkuun. — Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän sanoi, — annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi: — Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, — en usko että öljymarjat pysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita kuullakseni heidän mielipiteensä.

Kaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.

— Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. — Sanokaahan kuinka kauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?

— Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. — Pidettäköön niistä kuinka hyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään. Silloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.

— Jos niin on, kadi virkkoi, — katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja ilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin sinne.

Molemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja ja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. — Erehdytte, nuori tuomari virkkoi, — Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun seitsemän vuotta sitten.

— Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, — voimme vakuuttaa niiden olevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole ainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.

Syytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden todistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. — Vaikene, hän sanoi, — sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.

Lapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja tarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.

Sanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan teräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa asiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi. Hän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä, joka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. — Oikeauskoisten hallitsija, suurvisiiri vastasi, — minua kummastuttaa todellakin tavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.

— Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. — Juuri sama asia tulee huomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään anomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, — että voisin langettaa paremman tuomion?

— Sitä en usko, visiiri vastasi, — jos asia on niin kuin lapset esittivät.

— Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, — ja tuo poika luokseni huomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske paikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa oppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha tuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta saapuville.

Määräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään huomionsa arvoista.

Seuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut lasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla, vaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko hänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset saapuville. — Reippaat pojat, visiiri virkkoi, — kuka teistä oli kadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui kun ei tiennyt kysymyksen syytä. — Tule mukaan, poikaseni, visiiri sanoi, — oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.

Äiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa mukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda. Suurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin tunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta itseltään. — Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, — sallikaa minun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten hallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet palatsiin ja esitteli kalifille.

Heidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti häntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he lankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon. Kalifi lausui heille: — Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle joka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä avustan häntä.

Ali Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa jälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin, lapsi virkkoi: — Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.

Nämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin jalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja maistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka tarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden satoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne säilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman vastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän osaansa.

Vaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin kauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin sanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt hänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: — Oikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän majesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen eilen tein leikkiessämme.

Täysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet oikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio pantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo tuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin. Itsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin puoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti suoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi mainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän kukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen ihailtavasta älykkyydestään.

Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias jolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja kasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika jäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla säästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen rikkauksien omistajaksi.

Abu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden, halusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä anteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen osaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta, päättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka kyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne kaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa, hän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli menettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.

Näissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään nuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan hupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai rahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.

Menot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat vuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta heti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet. Milloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän sattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he riensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.

Abu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien järkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin halpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien rahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni allapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.

— Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin alakuloisena. — Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen kuin ennen?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti huokaillen: — Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys epäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo poistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan kaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin, koetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen sekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena. Tiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa. Olen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut kaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun enää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni, ja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni valani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka minun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin kokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä, kiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron perään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt, pyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.

Hän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni onko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.

Ei ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista, joilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja nöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan kielsivät edes tuntevansa häntä.

Hän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen virkkoi: — Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain petollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse ystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää nähdä heitä.

Hän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen joutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja vannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti komerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja maatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja päätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden ainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan aterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin asukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli sanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.

Tämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata joka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin sillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa kohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen asumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän vei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei ollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti oivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön. Hän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai liikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia hupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä, että hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä ja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.

Kun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: — Allah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä minne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin sinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi, vaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda yhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten tiedän. Mene Allahin haltuun!

Kerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi Harun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista saapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin kauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: — Ystävä, onnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän että kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän yön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle tavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu Hassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta poikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän sanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua muukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun vastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän oli valmis seuraamaan.

Lainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä vertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka yksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet ja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia juomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi. Hän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä keskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille tarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. — Olet tosiaan onnellinen mies, kalifi sanoi, — kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän käytöstäsi.

He istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen, kunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: — Sanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen vain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän välityksellä tekemään sinulle mieliksi.

Kalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi kauppiaaksi, vastasi: — Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee jalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni pitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole mieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä keneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen vuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta jonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta ruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, — että yksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä siis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on moskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne kokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami, jossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman suurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen hengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa. Siellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja koko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin kalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja tekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan, niin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle noista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista töistään.

Kalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille tilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi lasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen lasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli mukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: — Olet vaivautunut täyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta sen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun tähteni.

Abu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään hän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe vaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään uneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin hartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille talon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa kantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta ovea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan palatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen kamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja panna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.

Kalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen lausuen heille: — Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on saapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle miehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat joka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään ja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän olisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että kunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja tottelette hänen pienintäkin viittaustaan.

Virkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli huvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen valmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään taitavasti osaansa.

Kalifi käski kutsua suurvisiirinsä. — Giafar, hän sanoi, olen kutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi huomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella kuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja osoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista suorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse antaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta anteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee kaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin pitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda ilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville virkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta suunnittelemani huvi ei häiriintyisi.

Kun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja antoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta kaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu Hassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli toivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria herättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi Abu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur ei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon jossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun sivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat ja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat samaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti, ollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos kalifi itse nousisi vuoteestaan.

Koska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua valmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova hovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää, jolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään itsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli koristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja ja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan vuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla kirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä koristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.

Kiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja piti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.

Olen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi: Tämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani toivomuksen vaikutusta.

Ja sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: — Oikeauskoisten hallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu valkenee.