Henki oli juuri asettanut heidät paikoilleen, kun sulttaani tuli koputtamaan ovelle toivottaakseen heille hyvää huomenta. Suurvisiirin poika, joka oli kylmästä kangistunut seistyään kaiken yötä ohuissa aluspukimissaan, oli tuskin kuullut kolkutuksen, kun hän riensi pukeutumissuojaansa, jossa oli edellisenä iltana riisuutunut.

Avattuaan oven sulttaani astui vuoteen ääreen ja suuteli prinsessaa otsalle, mutta hämmästyi kovin nähdessään hänet niin alakuloisena. Tytär loi häneen vain suurta murhetta ilmaisevan katseen. Hallitsija aavisti äänettömyydessä piilevän jotakin tavatonta ja lähti heti sulttaanittaren huoneeseen kertoen hänelle missä tilassa oli tavannut prinsessan ja kuinka tämä oli hänet vastaanottanut.

— Puolisoni, sulttaanitar virkkoi, — minä lähden hänen luokseen.
Minua hän ei ota vastaan samalla tavalla.

Prinsessa oli aivan yhtä umpimielinen äitiään kohtaan, mutta kun sulttaanitar hartaasti pyysi häntä puhumaan, hän sanoi syvään huoaten ja kyyneliä vuodattaen: — Olen kovin onneton. Sitten hän kertoi mitä oli tapahtunut. — Tyttäreni, sulttaanitar vastasi, — sinun on pidettävä tämä kaikki salassa. Kukaan ei näet usko, että olet täysijärkinen, jos kerrot näin omituisen tarinan. Sitten sulttaanitar meni tiedustelemaan visiirin pojalta, mutta ylpeänä ruhtinaallisesta avioliitostaan tämä kielsi kaikki, ja niinpä hääjuhlallisuuksia jatkettiin yhtä loistokkaasti kaiken päivää.

Illalla Aladdin kutsui taas hengen ja tuotatti prinsessan ja visiirin pojan luokseen kuten ennenkin. Ja seuraavana aamuna heidät vietiin takaisin palatsiin juuri siihen aikaan, kun heidän oli otettava vastaan sulttaanin vierailu. Prinsessa vastasi syleilyyn kyynelsilmin ja kertoi vihdoin mitä oli tapahtunut. Sulttaani neuvotteli suurvisiirin kanssa ja kuultuaan että tämän poika oli kokenut vielä pahempaa kuin prinsessa hän käski peruuttaa avioliiton. Ja kaikki juhlallisuudet — joiden piti kestää vielä useita päiviä — lakkautettiin kautta valtakunnan.

Hääjuhlallisuuksien äkillinen lopettaminen antoi aihetta paljoon juoruiluun, mutta mitään ei tullut ilmi, vaikka odottamaton muutos sai ihmiset pääkaupungissa ja maakunnissa arvailemaan kaikenlaista. Asiaan ei tiedetty mitään varmaa selitystä. Olihan vain nähty visiirin poikineen lähtevän palatsista kovin alla päin. Aladdin yksinään tunsi salaisuuden, mutta hän piti sen ovelasti omana tietonaan, niin ettei sulttaani eikä suurvisiiri, jotka olivat unohtaneet Aladdinin ja hänen anomuksensa, lainkaan aavistaneet kuka oli häiriön aiheuttaja.

Kolme kuukautta oli nyt kulunut siitä kun sulttaani oli antanut Aladdinin äidille lupauksensa, ja niinpä tämä lähti jälleen palatsiin kuulemaan sulttaanin päätöstä. Sulttaani tunsi hänet heti ja käski suurvisiirinsä tuoda hänet luokseen.

— Armollinen sulttaani, leski virkkoi kumartuen maahan hänen edessään, — olen teidän majesteettinne ohjeiden mukaan tullut kolmen kuukauden kuluttua puhumaan poikani puolesta.

Määrätessään päivän jolloin antaisi vastauksensa kunnon vaimon anomukseen ei sulttaani ollut uskonut kuulevansa tuosta avioliitosta sen koommin. Mutta hän ei mielellään tahtonut syödä sanaansa. Sen vuoksi hän neuvotteli visiirinsä kanssa, joka kehotti häntä asettamaan sellaiset ehdot että Aladdinin alhaisessa asemassa oleva mies ei voisi niitä täyttää. Neuvo näytti sulttaanista viisaalta ja hän sanoi: — On kyllä totta, vaimokulta, että sulttaanien tulisi pysyä sanassaan, ja olen valmis pitämään omani ja tekemään poikasi onnelliseksi naittamalla hänelle tyttäreni. En kuitenkaan voi antaa häntä pojallesi, ellen saa todisteita hänen kyvystään huolehtia ruhtinaallisen säädyn mukaisesti puolisostaan. Sanohan pojallesi, että täytän lupaukseni heti kun hän on lähettänyt minulle neljäkymmentä aitokultaista, samanlaisilla jalokivillä täytettyä tarjotinta kuin jo olet minulle lahjoittanut, ja niitä kantamassa pitää olla neljäkymmentä mustaa orjaa, joiden edellä käy yhtä monta nuorta ja kaunista valkoista orjaa — kaikki upeissa puvuissa. Näillä ehdoilla olen valmis luovuttamaan hänelle prinsessan. Mene ilmoittamaan se hänelle, ja minä odotan kunnes tuot hänen vastauksensa.

Aladdinin äiti lankesi toistamiseen kasvoilleen valtaistuimen juureen ja lähti. Kotimatkalla hän naureskeli itsekseen poikansa hupsua kuvittelua. Mistä, hän tuumi, Aladdin voi saada kaikki mitä sulttaani pyytää? Kotiin tultuaan hän ilmoitti pojalleen sulttaanilta saamansa sanoman ja lisäsi: — Sulttaani odottaa heti vastaustasi. Mutta, hän naurahti, — taitaa saada odottaa sitä kauan.

— Ei niin kauan, äitiseni, kuin luulet, Aladdin vastasi. — Olen hyvin mielissäni. Hänen majesteettinsa pyyntö on vain pikku seikka verrattuna siihen mitä olisin prinsessan vuoksi tehnyt. Toimitan ne tavarat hetimmiten.

Aladdin kiirehti kammioonsa ja kutsui hengen, jolle ilmoitti toivomuksensa. Henki vakuutti heti tottelevansa ja katosi. Hyvin lyhyen ajan kuluttua se palasi mukanaan neljäkymmentä mustaa orjaa, joista jokainen kantoi päänsä päällä raskasta timanteilla, rubiineilla, smaragdeilla, safiireilla ja kaikenlaisilla hohtokivillä täytettyä aitokultaista tarjotinta, ja jalokivet olivat vielä isompia ja kauniimpia kuin sulttaanille aikaisemmin lahjoitetut. Aladdin toimitti mustat orjat valkoisten orjien kera puutarhaan odottamaan.

— Äiti, Aladdin sanoi, — älä hukkaa aikaa. Haluaisin että palaisit palatsiin viemään prinsessalle pyydetyn huomenlahjan ennen kuin sulttaani lopettaa istuntonsa divaanissa, jotta hän nopeudestani ja täsmällisyydestäni voi päätellä kuinka kiihkeästi toivon kunniakasta liittoa.

Kulkue oli niin uhkea, että sen edetessä katuja pitkin joukoittain kansaa tuli sitä ihmetellen katselemaan. Orjien hohtokivistä kimaltelevien pukujen loisto oli niin suurenmoista, että ihmiset luulivat heitä kuninkaiksi tai ruhtinaiksi. Orjat astuivat verkalleen palatsia kohti, Aladdinin äiti etunenässä, ja olivat kaikki niin toistensa näköisiä että katsojia kummastutti.

Kun sulttaani, jolle oli ilmoitettu heidän saapumisestaan, oli käskenyt päästää heidät sisään, he astuivat esteettömästi neuvostosaliin säännöllisessä järjestyksessä, osa kääntyen oikealle, osa vasemmalle puolelle. Kun he kaikki olivat siellä ja olivat asettuneet puoliympyrään sulttaanin valtaistuimen eteen, mustat orjat laskivat kultatarjottimensa matolle ja lankesivat maahan koskettaen mattoa otsallaan, ja valkoiset orjat tekivät samoin. Noustuaan mustat orjat paljastivat tarjottimet, ja sitten kaikki seisoivat käsivarret ristissä rinnallaan.

Aladdinin äiti astui valtaistuimen juurelle ja sanoi sulttaanille: — Armollinen hallitsija, poikani tietää hyvin, että tämä lahja ei ole läheskään prinsessa Badr-ul-Budurin arvoinen, mutta hän toivoo kuitenkin, että teidän majesteettinne ottaa sen vastaan ja suosittelee poikaani prinsessalle, varsinkin kun poikani on parhaansa mukaan koettanut täyttää ehdot jotka suvaitsitte asettaa hänelle.

Sulttaani ei enää epäröinyt. Hän oli ylen iloinen nähdessään Aladdinin suurellisen lahjan. — Mene sanomaan pojallesi, hän virkkoi, — että odotan häntä avosylin. Ja mitä nopeammin hän rientää ottamaan minulta vastaan prinsessan, tyttäreni, sitä suuremman riemun hän tuottaa minulle.

Heti kun räätälinleski oli poistunut, sulttaani lopetti istunnon, nousi korokkeeltaan ja määräsi, että prinsessan palvelijoiden oli tultava noutamaan tarjottimet emäntänsä huoneeseen, jonne hän itsekin lähti ihailemaan niitä mielin määrin tyttärensä kanssa. Kaikki kahdeksankymmentä orjaa johdatettiin palatsiin. Kerrottuaan prinsessalle heidän upeudestaan sulttaani käski tuoda heidät prinsessan huoneen edustalle, jotta tämä näkisi ikkunoiden ristikoitten läpi, ettei isä ollut liioitellut niistä puhuessaan.

Aladdinin äiti saapui kotiin, ja jo hänen ilmeensä ja käytöksensä osoittivat, että hänellä oli hyviä uutisia. — Riemuitse, poikani, hän sanoi, — olet päässyt korkeimpien toivomustesi perille. Sulttaani on julistanut sinut kyllin arvokkaaksi omistamaan prinsessa Badr-ul-Budurin ja odottaa kärsimättömästi syleilläkseen sinua ja päättääkseen avioliiton.

Ylen ihastuneena sanomasta Aladdin meni huoneeseensa ja kutsui lampun orjan, kuten tavallista. — Henki, hän virkkoi, — tahdon heti päästä kylpyyn, ja sitten sinun tulee toimittaa minulle kallisarvoisin ja muhkein puku mitä mikään kuningas konsaan on käyttänyt. Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun henki teki hänet samoin kuin itsensäkin näkymättömäksi ja vei hänet monivivahteisesta marmorista rakennettuun kylpylään, jossa näkymättömät kädet valelivat ja pesivät hänet hyvänhajuisella vedellä. Ja kun hänet jälleen tuotiin pukeutumishuoneeseen, hän löysi sieltä omien vaatteittensa asemesta vaatekerran jonka komeus hämmästytti häntä. Henki auttoi sen hänen ylleen ja kuljetettuaan hänet takaisin hänen omaan kammioonsa kysyi häneltä, oliko hänellä muita käskyjä annettavina. — On, Aladdin vastasi, — hanki minulle ratsu, joka kauneudessa ja uljuudessa voittaa sulttaanin tallin parhaat ja on satuloineen, suitsineen ja muine tarpeineen miljoonan kultarahan arvoinen. Haluan myös kaksikymmentä yhtä upeasti puettua orjaa kuin ne, jotka kantoivat huomenlahjani palatsiin, kävelemään vieressäni ja takanani sekä vielä saman verran astumaan edelläni kahdessa rivissä. Sitä paitsi on sinun hankittava äitini saattueeksi kuusi orjatarta, ainakin yhtä loistavasti vaatetettua kuin konsaan prinsessa Badr-ul-Buduria palvelevat, ja jokainen heistä tuokoon täydellisen puvun joka kelpaisi kelle sulttaanittarelle tahansa. Tarvitsen myös kymmenentuhatta kultarahaa kymmenessä kukkarossa. Riennä täyttämään käskyni!

Heti kun Aladdin oli antanut määräykset, henki katosi, mutta palasi samassa tuokiossa tuoden hevosen, neljäkymmentä orjaa, joista kymmenellä oli kymmenentuhatta kultarahaa sisältävä kukkaro, sekä kuusi orjatarta, jotka kaikki kantoivat päänsä päällä hopeakudokseen käärittyä erilaista pukua Aladdinin äidille. Henki antoi kaikki Aladdinille.

Aladdin otti neljä kukkaroa, antoi ne äidilleen, samoin kuin pukuja kantavat orjattaret, ja sanoi hänelle, että hän sai käyttää rahat niin kuin itse tahtoi. Jäljellä olevat kuusi kukkaroa hän jätti orjille, käskien heitä sirottelemaan tien varrella kourallisittain kolikoita rahvaalle.

Kun kaikki oli valmista, hän nousi oriinsa selkään, kolmen kukkaronkantajan astuessa hänen oikealla puolellaan ja kolmen vasemmalla, ja lähti ratsastamaan palatsia kohti. Vaikka Aladdin ei sitä ennen ollut koskaan istunut satulassa, hän ratsasti niin tavattoman sirosti, että taitavimmatkaan hevosmiehet eivät olisi luulleet häntä aloittelijaksi. Kaduilla, joita pitkin hänen oli saattueineen kuljettava, tulvi lukematon kansanjoukko, joka kajautteli ilmaa riemuhuudoillaan, varsinkin milloin nuo kuusi orjaa syytivät kukkaroistaan kourantäysin kultaa rahvaalle.

Kovin hämmästyneenä Aladdinin muhkeasta puvusta ja hänen saattojoukkonsa loistosta sulttaani otti hänet riemuiten vastaan ja koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan. Kun juhla-ateria oli nautittu, sulttaani kutsutti ylituomarin laatimaan avioliittosopimuksen, ja se varustettiin asianomaisten allekirjoituksilla. Sulttaani halusi kaikin mokomin että häät vietettäisiin heti, mutta Aladdin sanoi: — Pyydän että teidän majesteettinne antaa minulle palatsin läheisyydestä riittävän maa-alan, jolle voin rakennuttaa prinsessan arvoisen kodin ennen kuin häämme vietetään. Kiihkeän haluni saada prinsessa omakseni voitte päätellä siitä nopeudesta jolla linna kohotetaan.

Sulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja syleiltyään Aladdinia salli tämän palata kotiin.

Aladdin poistui kumartaen tottuneimman hovimiehen tapaan ja riensi kansan eläköönhuutojen kaikuessa kotiinsa henkeä puhuttelemaan. Kun hän oli päässyt kammioonsa, hän otti lampun ja hieraisi sitä. Henki ilmestyi heti ja vakuutti uskollisuuttaan. Aladdin sanoi sille: — Henki, rakenna minulle palatsi jossa voin ottaa vastaan puolisoni prinsessa Badr-ul-Budurin. Tehtäköön se porfyyrista, jaspiksesta, akaatista, lasuurikivestä ja hienoimmista erivärisistä marmorilajeista. Yläkertaan on rakennettava iso, kupukattoinen sali, jossa on neljä yhtäläistä ja yhtä suurta sivua, ja tiilien asemesta muurattakoot seinät vuoroittaisista kulta- ja hopeaharkoista. Kussakin seinässä olkoon kuusi ikkunaa. Yhtä ikkunaa lukuun ottamatta, joka on jätettävä keskeneräiseksi, niiden puitteet tulee koristaa timanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla, niin että niiden vertaa ei ole maailmassa nähty. Palatsiin pitää kuulua myös sisä- ja ulkopiha sekä laaja puutarha. Mutta ennen kaikkea toimita sinne avara aarreaitta ja täytä rahasto lyödyllä kullalla ja hopealla. Älköön palatsista puuttuko mitään, ei keittiötä eikä varastohuoneita, ja hirnukoot talleissa parhaat hevoset. Lopuksi sinun tulee järjestää sinne ruhtinaallinen palveluskunta. Mene täyttämään käskyni!

Aladdin antoi nämä määräykset päivänlaskun aikaan, ja jo ennen aamunkoittoa henki saapui ja sanoi: — Mestari, palatsisi on valmis.

Aladdin virkahti vain sanasen, ja henki vei hänet palatsiin opastaen hänet kaikkiin suojiin. Aladdin oli niihin kuten palvelusväkeenkin hyvin ihastunut. Henki näytti hänelle sitten aarteiston, jonka rahastonhoitaja avasi ja jossa Aladdin näki erisuuruisia kukkaroita pinottuina mitä parhaimpaan järjestykseen lattiasta kattoon asti. Sen jälkeen henki vei hänet talleihin, joissa oli maailman uljaimpia hevosia, ja tallirengit puuhailivat niiden hoitelemisessa. Sieltä he menivät varastohuoneisiin, jotka olivat täytetyt kaikilla mahdollisilla ruoka- ja korutarvikkeilla.

Kun Aladdin oli tarkastanut palatsin läpikotaisin, hän sanoi: — Henki, kukaan ei voi olla tyytyväisempi kuin minä. Unohdin vain yhden seikan: Levitähän matto sulttaanin palatsista tänne, jotta prinsessa voi kävellä sitä pitkin. Henki katosi heti, ja Aladdin näki toiveensa toteutuvan silmänräpäyksessä. Sitten henki palasi ja vei hänet kotiin ennen kuin sulttaanin palatsin portit avattiin.

Kun portinvartijat tulivat avaamaan niitä, he kummastuivat nähdessään yöllä kohonneen komean palatsin ja hienon samettimaton joka johti sen pääkäytävään. He ilmoittivat asiasta heti suurvisiirille, joka riensi kertomaan siitä sulttaanille. — Se on varmaan se palatsi, itsevaltias huudahti, — jonka rakentamiseen annoin Aladdinille luvan. Hän on tehnyt minulle tämän yllätyksen näyttääkseen mitä kykenee saamaan aikaan yhdessä yössä.

Kun Aladdin oli tuotu kotiin, hän pyysi äitiään menemään ilmoittamaan Badr-ul-Budurille, että palatsi oli valmis ottamaan prinsessan vastaan sinä iltana. Äiti lähti heti naisorjiensa saattamana.

Leski istui prinsessan luona, kun sulttaani astui huoneeseen. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään, mikä muutos vaimossa oli tapahtunut, ja myös hyvin mielissään. Aladdin oli lähtenyt sillä välin matkalle uuteen kotiinsa eikä suinkaan unohtanut ottaa mukaansa lamppua ja sormusta, joista kummastakin hänellä oli ollut niin paljon hyötyä. Riemu oli ylinnä ja soiton sävelet kajahtelivat, kun prinsessa Badr-ul-Budur lähti sinä iltana sulttaanin palatsista. Häntä seurasi loistava saattue Aladdinin palatsin ovelle, missä sulhanen oli valmiina ottamaan kaikin kunnianosoituksin hänet vastaan. Hän vei prinsessan erääseen isoon saliin, jonka upeus kummastutti tätä ylenmäärin, ja sitten juhlittiin myöhäiseen yöhön.

Heti pukeuduttuaan Aladdin meni seuraavana aamuna kutsumaan sulttaania ja hänen hoviaan palatsiinsa. Hallitsija suostui mielihyvin ja lähti suurvisiirinsä ja kaikkien ylhäisten hoviherrojensa seurassa Aladdinin mukaan. Mitä lähemmäksi Aladdinin palatsia sulttaani tuli, sitä enemmän hän hämmästyi sen kauneutta. Mutta kun hän astui kupusaliin ja näki timanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla somistetut ikkunat — ja pelkkiä isoja, moitteettomia kiviä ne olivatkin — hän ällistyi niin suuresti että seisoi jonkin aikaa aivan hievahtamatta.

— Poikani, hän sanoi sitten, — tämä sali on maailman ihmeellisin ja ihanin. Vain yksi asia minua kummastuttaa, nimittäin tuo keskeneräinen ikkuna.

— Valtiaani, Aladdin vastasi, — laiminlyönti oli tahallinen. Halusin näet, että teidän majesteetillenne jäisi kunnia päättää tämän salin rakennustyö.

— Tarkoituksesi oli ystävällinen, sulttaani virkkoi. — Annankin heti määräykseni.

Kun sulttaani nousi aterialta, hänelle ilmoitettiin, että jalokivikauppiaat ja kultasepät odottivat. Hän palasi saliin ja näytti heille keskeneräisen ikkunan. — Lähetin noutamaan teidät, hän sanoi, — jotta laittaisitte tämän ikkunan täsmällisesti toisten kaltaiseksi. Ja kiirehtikää työtänne minkä voitte.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät tarkastivat huolellisesti muut kaksikymmentäkolme ikkunaa ja neuvoteltuaan keskenään saadakseen selville paljonko kalliita kiviä kukin kykeni tuomaan, he palasivat ja tulivat sulttaanin eteen, jonka ylin hovihankkija ryhtyi puhumaan ammattitoveriensa puolesta lausuen: — Armollinen sulttaani, olemme kaikki halukkaat ponnistamaan voitavamme sekä ahkeruuden että huolellisuuden suhteen totellaksemme teidän majesteettianne. Mutta me kaikki yhteisestikään emme kykene toimittamaan näin suurenmoiseen työhön tarvittavaa hohtokivien paljoutta.

— Minulla on niitä enemmän kuin kylliksi, sulttaani vastasi. — Tulkaa palatsiin ja valitkaa varastostani tarkoitukseenne sopivia.

Kun sulttaani palasi palatsiinsa, hän käski tuoda hohtokivensä esille, ja jalokivisepät ottivat niistä suuren joukon, eritoten Aladdinin lahjoittamista, jotka he pian käyttivät, silti paljon edistymättä työssään. He tulivat vielä useita kertoja noutamaan lisää eivätkä olleet kuukaudessa saaneet ikkunaa edes puolivalmiiksi. Sanalla sanoen, he käyttivät kaikki sulttaanin jalokivet ja lainasivat vielä visiiriltäkin, mutta työ oli yhä keskeneräinen.

Aladdin, joka tiesi, että kaikki sulttaanin yritykset tehdä ikkuna toisten kaltaiseksi olivat turhia, lähetti kutsumaan jalokivikauppiaat ja kultasepät eikä ainoastaan käskenyt heidän luopua työstään, vaan purkaa jo tehdynkin ja viedä jalokivet takaisin sulttaanille ja visiirille. He purkivat muutamassa tunnissa työn, johon olivat kuluttaneet kuusi viikkoa, ja heidän lähtiessään Aladdin jäi yksikseen saliin. Hän otti lampun, joka hänellä oli mukanaan, ja hankasi sitä, ja henki ilmestyi heti. — Käskin sinun jättää yhden tämän salin kahdestakymmenestäneljästä ikkunasta keskeneräiseksi, ja suoritit tehtäväsi täsmällisesti. Nyt haluan että teet sen muiden kaltaiseksi. Henki poistui. Aladdin pistäytyi ulkona ja palatessaan näki ikkunan olevan toisten kaltainen kuten oli toivonut.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät menivät palatsiin ja pääsivät sulttaanin puheille. Jalokiviseppien päämies palautti takaisin tuodut kivet sulttaanille. Sulttaani kysyi, oliko Aladdin maininnut mistä syystä oli käskenyt heitä menettelemään niin, ja kun he vastasivat kieltävästi, hänen majesteettinsa käski tuomaan hevosen, nousi sen selkään ja ratsasti vävynsä palatsiin muutaman jalkaisin astuvan seuralaisen kanssa. Aladdin tuli portille häntä vastaan ja vastaamatta hänen kysymykseensä saattoi hänet kupusaliin, jossa sulttaani ihmeekseen näki ikkunan viimeisteltynä aivan toisten kaltaiseksi. Hän luuli ensin erehtyneensä ikkunasta, mutta tarkastettuaan kaikkia muitakin hän havaitsi, että se oli muutamassa minuutissa laitettu täyteen kuntoon, kun taas jalokivisepät olivat ahertaneet viikkokausia saamatta työtä valmiiksi. — Poikani, hän sanoi, — mikä ihmeellinen mies sinä oletkaan, kun teet tuollaisia hämmästyttäviä töitä silmänräpäyksessä! Maailmassa ei ole toista sinun vertaistasi. Mitä paremmin sinuun tutustun, sitä enemmän ihailen sinua.

Aladdin ei aina pysytellyt palatsissaan, vaan halusi näyttäytyä kerran, pari viikossa pääkaupungissa, mennen milloin yhteen, milloin toiseen moskeijaan rukoilemaan tai käyden tervehtimässä suurvisiiriä ja hovin korkeimpia herroja. Joka kerta, kun hän liikkui ulkosalla, hänellä oli orja kävelemässä kummallakin puolen ratsuaan, ja he heittelivät kourallisittain rahaa kansalle hänen ratsastaessaan kaduilla ja toreilla. Jalomielisyys hankki hänelle kansan rakkauden. Kaikki siunasivat häntä, ja tuli yleiseksi tavaksi vannoa hänen päänsä kautta. Niin hän voitti kansan sydämet ja oli suositumpi kuin sulttaani itse.

Aladdin eli siihen tapaan useita vuosia. Mutta sitten Afrikkaan palannut taikuri muisti hänet eräänä päivänä, ja vaikka luulikin hänen nääntyneen luolaan, johon oli hänet jättänyt, hän päätti kuitenkin hankkia varmuuden asiasta. Pitkien ja huolellisten taikatutkimusten avulla hän sai tietää, että Aladdin oli pelastunut ja eli suuressa loistossa, mistä kaikesta sai kiittää ihmelamppua.

Saatuaan sen selville taikuri lähti kiireen vilkkaa matkalle Kiinan pääkaupunkiin. Perille päästyään hän meni karavaanimajaan levähtääkseen pitkän vaelluksensa jälkeen.

Tiedustelemalla hän sai kuulla Aladdinin äärettömästä rikkaudesta, hänen anteliaisuudestaan ja kansalle jakelemistaan almuista sekä uhkean palatsin rakentamisesta. Kun taikuri näki palatsin, hän tiesi hyvin, että ainoastaan henget olivat voineet pystyttää sen. Ja häntä suututti kovin ajatus omasta tappiostaan. Hän palasi yömajaan päättäen ottaa selville missä lamppua säilytettiin, ja taikatietojensa avulla hän onnistuikin siinä. Kun hän suureksi riemukseen sai selville, että lamppu oli palatsissa eikä Aladdinin mukana kuten hän oli pelännyt, hän jupisi: — Nyt hankin lampun itselleni ja kostan nuorukaiselle, syöksen hänet takaisin alkuperäiseen alhaiseen asemaansa.

Taikuri kuuli myös, että Aladdin oli kolme päivää sitten lähtenyt viikon kestävälle metsästysretkelle. Tieto riitti loihtijalle hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, ja hän ryhtyikin heti tuumasta toimeen.

Ensin hän meni vaskisepälle ja osti tusinan lamppuja. Ne hän pani vasuun ja lähti jälleen Aladdinin palatsin edustalle. Lähelle tullessaan hän huuteli: — Kuka haluaa vaihtaa vanhoja lamppuja uusiin? Prinsessa sattui kuulemaan melua, vaikkei erottanut hänen sanojaan. Uteliaana tietämään, miksi kansaa kerääntyi äijän ympärille, hän lähetti erään orjattaristaan kysymään mitä ukolla oli myytävänä.

Orjatar palasi pian nauraen niin sydämellisesti että prinsessa suutahti. — Prinsessa, orjatar virkkoi yhä nauraa hohottaen, — miehellä on kainalossaan vasullinen siroja uusia lamppuja joita haluaa vaihtaa vanhoihin. Lapsia ja rahvasta kerääntyy hänen kintereilleen, niin että hän tuskin voi liikkua paikaltaan, ja katsojat meluavat minkä voivat häntä pilkatakseen.

Tämän kuullessaan toinen orjatar virkkoi: — En tiedä lieneekö prinsessa huomannut, mutta lampuista puhuttaessa muistankin, että prinssin pukuhuoneen hyllyllä on lamppurähjä. Kuka sen omistaakin, ei varmaankaan pahoittele, että saa sen tilalle uuden.

Prinsessa, joka ei tiennyt lampun arvosta, käski erästä miesorjaa ottamaan sen ja viemään vaihdettavaksi. Orja totteli, kävi noutamassa lampun ja oli tuskin ehtinyt palatsin portille, kun näki afrikkalaisen velhon ja osoittaen hänelle vanhaa lamppua sanoi: — Anna minulle tästä uusi lamppu.

Taikuri ei ollenkaan epäillyt, etteikö se olisi hänen haluamansa lamppu. Toista sellaista ei voinut olla palatsissa, jossa jokainen kapine oli kultaa tai hopeaa. Hän sieppasi sen innokkaasti orjan kädestä, työnsi sen mahdollisimman syvälle poveensa tarjosi miehelle vasunsa ja käski häntä valitsemaan mieleisensä. Orja otti yhden ja vei sen prinsessalle. Mutta tuskin vaihtokauppa oli tehty, kun palatsi kaikui loihtijan hupsuutta ivailevien lasten huudoista.

Afrikkalainen velho antoi jokaisen nauraa minkä mieli teki. Heti kun oli päässyt pois molempien palatsien väliseltä kentältä, hän riensi hiljaisimmille sivukaduille. Ja kun hän ei enää tarvinnut lamppujaan eikä vasua, hän laski ne vaivihkaa pimeään kujaan. Käveltyään vielä kadun, pari hän tuli eräälle kaupungin porteista. Esikaupunkien läpi asteltuaan hän saapui vihdoin yksinäiselle paikalle ja viipyi siellä lopun päivää. Yön tullen hän veti lampun taskustaan ja hankasi sitä. Henki saapui käskyä totellen ja sanoi: — Mitä tahdot? Olen valmis tottelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on tuo lamppu käsissään, — minä ja muut lampun henget.

— Käsken, että siirrät heti Afrikkaan minut ja palatsin, jonka olet muiden lampun orjien kanssa rakentanut tähän kaupunkiin. Siirrä myös kaikki palatsissa olevat ihmiset. Henki ei vastannut mitään, vaan lennätti heti sekä loihtijan että palatsin kaikkine asukkaineen velhon määräämään paikkaan.

Sulttaani joutui niin ihmetyksen valtaan, kun ei aamulla nähnyt palatsia siinä missä oli tottunut sitä katselemaan, että kutsutti suurvisiirin luokseen kysyäkseen hänen mielipidettään. Suurvisiiri, joka pelkäsi ja vihasi Aladdinia, ei vitkastellut neuvoa sulttaania vangituttamaan prinssin. Aladdin tuotiin kahleissa sulttaanin eteen, ja vihastunut hallitsija aikoi mestauttaa hänet, mutta juuri kun pyöveli oli kohottamaisillaan kirveensä ilmoitettiin, että kansa oli noussut kapinaan ja uhkasi murtautua palatsiin suosikkiaan pelastamaan. Kuolemantuomio täytyi peruuttaa kansan tyynnyttämiseksi.

Aladdin tiedusteli mistä rikoksesta häntä syytettiin. Sulttaani vei hänet yksityishuoneensa ikkunaan, osoitti tyhjää alaa ja kysyi: — Missä on palatsisi ja missä on tyttäreni?

— Sitä en tiedä, nuori mies vastasi, — mutta jos teidän majesteettinne suo minulle neljäkymmentä päivää aikaa enkä sillä välin toimita palatsia paikoilleen, olen valmis menettämään pääni.

— Mene sitten yrittämään, sulttaani sanoi, mutta älä unohda palata neljänkymmenen päivän kuluttua.

Aladdin lähti sulttaanin luota niin nöyryytettynä ja nolostuneena, ettei tohtinut kohottaa katsettaan. Hovin korkeimmat herrat, jotka olivat vakuutelleet hänelle ystävyyttään, käänsivät hänelle selkänsä, jottei heidän tarvitsisi nähdä häntä. Jotkut sentään tunsivat sääliäkin. Aladdin oli aivan suunniltaan ja käveli kaupungilla turhaan kysellen oliko kukaan nähnyt hänen palatsiaan.

Kuljeskeltuaan kolme päivää hän lähti vihdoin maaseudulle päättäen lopettaa elämänsä. Lähestyessään jokea, johon mieli hukuttautua hän päätti kuitenkin ensin rukoilla. Mutta kun hän aikoi hartauttaan valmistaakseen pestä kätensä ja kasvonsa, hän kompastui niljakkaalla äyräällä. Kaatuessaan hän hieraisi kivensyrjää vasten sormustaan, joka hänellä vielä oli, mutta jonka voiman hän oli unohtanut. Heti ilmestyi henki jonka hän oli nähnyt luolassa ja sanoi: — Mitä tahdot? Olen sinun orjasi, tuon sormuksen orja.

— Henki, Aladdin vastasi mieluisasti yllättyneenä odottamattomasta avusta, — siirrä minut heti paikkaan johon palatsini on viety. Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun Aladdin havaitsi olevansa Afrikassa oman palatsinsa vieressä.

Vietettyään yön puutarhassa Aladdin hiipi aamulla ruhtinaallisen puolisonsa makuusuojan ikkunan alle, ja sattui niin että prinsessa Badr-ul-Budur pian sen jälkeen vilkaisi ulos. Aladdinin nähdessään hän ihastui suuresti. — Tule salaovelle, hän huudahti, — ja riennä luokseni. Aladdinin riemu ei ollut vähäisempi kuin prinsessan. Hän syleili hellästi puolisoaan ja lausui: — Sano minulle, mihin on joutunut lamppu joka oli pukuhuoneeni hyllyllä.

— Voi, prinsessa vastasi, — tietämättä sen voimaa minä hupsu vaihdoin sen uuteen, ja seuraavana aamuna olin tässä etäisessä paikassa joka kuuluu olevan Afrikkaa.

— Koska olemme Afrikassa, Aladdin sanoi, — tämän täytyy olla afrikkalaisen taikurin työtä. Tiedätkö missä hän säilyttää lamppua?

Prinsessa tiesi, että velho aina piti lamppua pukunsa povessa, sillä tämä oli riemuiten näyttänyt sitä hänelle. — Sitten, Aladdin virkkoi, — voimme vielä yrittää rangaista häijyä noitaa. Käske avata minulle salaovi heti palattuani, sillä ensiksi on minun saatava käsiini lamppu.

Aladdin lähti ja keksi pian vaeltajan, joka ilomielin suostui vaihtamaan hänen kanssaan vaatteita, ja meni sitten rohtolaan pyytämään erästä hyvin kallista jauhetta. Rohdoskauppias katsoa muljautti häneen epäillen hänen maksukykyään, mutta Aladdin näytti hänelle kukkarollisen kultarahoja, pyysi ja sai puoli drakmaa jauhetta ja palasi heti palatsiin. Hän astui salaovesta sisään, riensi prinsessan huoneeseen ja sanoi hänelle: Kun taikuri tulee luoksesi, sinun täytyy kohdella häntä hyvin ystävällisesti ja olla suostuvinasi hänen kosintaansa. Huvita ja kestitse häntä sopivalla tavalla ja ennen kuin hän lähtee luotasi kaada hänen viinilasiinsa tätä jauhetta. Se vaivuttaa hänet uneen. Hänen nukkuessaan voimme anastaa lampun, ja sen henget siirtävät meidät käskystämme heti takaisin Kiinaan.

Prinsessa noudatti täsmällisesti Aladdinin antamia ohjeita. Kun taikuri tapansa mukaan tuli prinsessaa tervehtimään, tapasi hän iloiseksi hämmästyksekseen tämän odottelemassa herttainen hymy huulilla. Hän vietti jonkin aikaa prinsessan parissa maistellen hänen kanssaan Afrikan viinejä. Lopuksi prinsessa esitti, että he vaihtaisivat maljansa, kuten rakastavaisilla oli Kiinassa tapana. — Te kiinalaiset, taikuri sanoi, — olette tosiaan hienostuneempia lemmenasioissa. Hän tarttui ahneesti prinsessan pikariin ja tyhjensi sen, yhdellä kulauksella, jolloin hän heti kaatui taaksepäin sohvalle ja heitti henkensä.

Sovitusta merkistä Aladdin astui saliin. Prinsessa Badr-ul-Budur nousi istuimeltaan ja riensi riemuiten syleilemään häntä, mutta Aladdin hillitsi hänet sanoen: — Prinsessani, nyt ei ole aikaa. Menehän omaan huoneeseesi ja jätä minut hetkeksi yksikseni, niin koetan saada sinut takaisin Kiinaan yhtä nopeasti kuin sinut tännekin tuotiin.

Kun prinsessa hovineitoineen oli poistunut salista, Aladdin sulki oven ja astui suoraa päätä taikurin ruumiin ääreen, avasi hänen nuttunsa ja otti esille lampun, joka oli huolellisesti kiedottu hänen poveensa, kuten prinsessa oli sanonut. Kahnattuaan lamppua hän sanoi hengelle, joka heti ilmestyi: — Käsken sinun heti siirtää tämän palatsin takaisin Kiinaan samaan paikkaan josta se tuotiin tänne. Palatsi siirtyi Kiinaan, eikä havaittu muuta kuin kaksi pientä tärähdystä — toinen, kun se kohotettiin maasta, ja parin silmänräpäyksen kuluttua toinen, kun se laskettiin entiselle paikalleen.

Sulttaani, joka nousi varhain, vilkaisi tapansa mukaan surumielin ulos ikkunastaan. Nähdessään palatsin jälleen paikoillaan hän ei ensin ollut uskoa silmiään. Sitten hän riemastuneena käski tuomaan hevosensa ja ratsasti sinne lausuakseen tyttärensä ja Aladdinin tervetulleiksi takaisin. Aladdin, joka odotti tätä vierailua, oli myös noussut aikaisin ja seisoi uhkeihin vaatteisiin pukeutuneena sulttaania vastassa. Hän saattoi hallitsijan heti prinsessan huoneeseen, jossa onnellinen isä syleili hellästi lastaan. — Poikani, hän sanoi kääntyen Aladdinin puoleen, suo minulle anteeksi isällisestä rakkaudestani johtunut äkkipikaisuuteni ja jyrkkyyteni sinua kohtaan.

— Sulttaanini, Aladdin vastasi, — teitä en voi moittia. Häijy loihtija yksin oli kaikkien kärsimysteni syynä.

Afrikkalainen velho oli siis kuollut, mutta hänellä oli nuorempi veli, joka oli yhtä taitava noita ja vielä kavalampi turmiollisten suunnitelmien laatija. Veljekset eivät eläneet yhdessä, mutta he olivat joka vuosi taikakeinojensa avulla kanssakäymisessä keskenään. Kun nuorempi veli ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta, hän turvautui astrologiseen tiedusteluun ja havaitsi tähtien keskinäisestä asemasta, että veli oli myrkytetty. Hän sai selville, että veli oli haudattu Kiinan pääkaupunkiin lähelle sen miehen asuntoa, joka oli hänet surmannut ja joka oli naimisissa sulttaanin tyttären kanssa.

Hän lähti heti matkalle Kiinan pääkaupunkiin kostaakseen veljensä kuoleman. Pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen hän saapui sinne ja sai pian tietää, että Aladdin oli myrkyttäjä jota hän etsi. Majatalossa, johon hän asettui asumaan, hän kuuli hyveellisestä ja hurskaasta naisesta nimeltä Fatima. Tämä oli eristäytynyt maailmasta ja teki paljon ihmeitä. Kun taikuri arveli, että hän voisi suunnitelmassaan käyttää tätä naista hyväkseen, hän urkki lähempiä tietoja pyhimyksestä ja hänen tekemiensä ihmeiden laadusta.

— Mitä, huudahti henkilö jota hän puhutteli. — Etkö ole koskaan nähnyt häntä tai kuullut hänestä? Koko kaupunki ihailee häntä hänen paastoamisensa ja ankaran, mallikelpoisen elämänsä vuoksi. Vain maanantaisin ja perjantaisin hän lähtee liikkeelle vähäisestä erakkomajastaan, käy kaupungilla ja tekee äärettömän paljon hyvää. Sillä hän voi parantaa jokaisen henkilön laskemalla kätensä hänen päälleen.

Tarkattuaan päiväkauden Fatiman liikkeitä kaduilla taikuri hiipi yöllä hänen koppiinsa ja murhattuaan vanhuksen pukeutui hänen vaatteisiinsa ja lähti kostotuumissa Aladdinin palatsiin.

Kun kansa näki pyhän naisen, joksi taikuria luultiin, kerääntyi heti iso väkijoukko hänen ympärilleen. Jotkut pyysivät häneltä siunausta, toiset suutelivat hänen kättään ja aremmat ainoastaan hänen viittansa lievettä. Muutamat kumartuivat hänen eteensä, jotta hän laskisi kätensä heidän päänsä päälle. Niin loihtija tekikin mumisten jotakin rukouksen tapaista ja esitti osansa joka suhteessa niin hyvin että jokainen piti häntä pyhänä Fatimana.

Vaikka kulku kävi hitaasti, taikuri pääsi vihdoin palatsin edustalle. Kun prinsessa sattui kuulemaan pyhän naisen olevan siellä, hän halusi nähdä Fatiman ja lähetti erään orjistaan kutsumaan häntä palatsiin. Nähdessään orjan lähestyvän väkijoukko siirtyi loitommalle tehden tilaa. — Pyhä vaimo, mies sanoi, — prinsessa haluaa nähdä sinut.

— Prinsessa osoittaa minulle liian suuren kunnian, vale-Fatima vastasi. — Olen valmis tottelemaan hänen käskyään.

Ja niin hän seurasi orjaa palatsiin, kovin iloissaan juonensa onnistumisesta.

Heidän haasteltuaan kotvan aikaa prinsessa virkkoi: Hyvä äiti, minulla on pyyntö jota et saa evätä. Tahtoisin että jäisit asumaan luokseni, jotta elämälläsi olisit minulle opiksi ja hyväksi esimerkiksi.

— Prinsessa, vale-Fatima virkkoi, — älä toki pyydä minulta sellaista mihin en voi suostua laiminlyömättä rukouksiani ja hartauttani.

— Sinua ei suinkaan häiritä, prinsessa vastasi, — minulla on paljon käyttämättömiä huoneita. Saat valita niistä sen joka sinua miellyttää eniten, ja voit harjoittaa hartauttasi yhtä esteettömästi kuin jos olisit omassa majassasi.

Loihtija joka ei muuta halunnut kuin tunkeutua palatsiin voidakseen sitä helpommin panna suunnitelmansa täytäntöön sanoi hetkisen perästä: — Prinsessa, vaikka tällainen köyhä vaimorukka olisi tehnyt mitä päätöksiä tahansa hylätäkseen tämän maailman komeuden ja loiston, en julkea vastustaa niin hurskaan ja armeliaan prinsessan tahtoa.

Ja hän seurasi hoippuvin askelin prinsessaa.

Myöhemmin prinsessa pyysi häntä kanssaan päivälliselle. Ajatellen että hänen silloin täytyisi näyttää kasvonsa joita oli varovaisesti koettanut peittää ja peläten että prinsessa havaitsisi petoksen vale-Fatima pyysi häntä suomaan anteeksi hänen kieltäytymisensä, mainiten ettei koskaan syönyt muuta kuin leipää ja kuivattuja hedelmiä, minkä keveän aterian hän halusi nauttia omassa huoneessaan. Prinsessa suostui siihen sanoen: — Ole täällä aivan yhtä vapaana, äiti hyvä, kuin olit pienessä kopissasi. Käsken tuomaan sinulle päivällisen, mutta muista että odotan sinua heti kun olet lopettanut ateriasi.

Kun prinsessa oli syönyt päivällisensä ja orja käynyt ilmoittamassa vale-Fatimalle, että hän oli noussut pöydästä, tämä ei laiminlyönyt saapua hänen luokseen. — Äiti hyvä, prinsessa virkkoi, — iloitsen sanomattomasti sinunlaisesi pyhän naisen seurasta, ja sinä tuot siunauksen tähän palatsiin. Mutta palatsista puheen ollen, mitä pidät siitä? Ja ennenkuin näytän sen sinulle kokonaisuudessaan, sanohan mitä ajattelet tästä salista.

Kysymyksen kuullessaan vale-Fatima oli tarkkaavinaan salia päästä päähän ja vastasi: — Mikäli minunlaiseni erakko jolle on outoa se mitä maailma nimittää kauniiksi, kykenee arvostelemaan, sali on todella ihmeellinen ja perin ihana. Puuttuu vain yksi seikka.

— Ja mikä se on, äitiseni, prinsessa kysyi. — Ilmoita se minulle, pyydän sitä hartaasti. Itse puolestani olen aina luullut ettei tästä salista puuttunut mitään, ja niin olen kuullut muidenkin sanovan. Jos jotain kuitenkin puuttuu, niin puute korjataan.

— Prinsessa, vale-Fatima vastasi taitavasti teeskennellen, — suo anteeksi suorapuheisuuteni, mutta jos minun mielipiteilläni on jotakin arvoa, luulisin että jos vaakalinnun muna ripustettaisiin kupulaen keskelle, ei tällä salilla olisi vertaistaan millään ilmansuunnalla ja palatsisi olisi maailman ihme.

— Äitiseni, prinsessa kysyi, — millainen eläin on vaakalintu ja mistä sen munan voi saada?

— Prinsessa, vale-Fatima vastasi, — se on suunnattoman suuri lintu, joka asuu Kaukasus-vuoren huipulla. Rakennusmestari joka on pystyttänyt tämän palatsin voi kyllä hankkia sellaisen munan.

Prinsessa ei saanut vaakalinnun munaa ajatuksistaan ja tunsi itsensä kiusaantuneeksi siitä, että palatsista puuttui jotakin. Kun Aladdin tuli kotiin, hän otti miehensä hieman kylmästi vastaan ja sanoi: — Luulin palatsiamme maailman uhkeimmaksi, suurenmoisimmaksi ja täydellisimmäksi, mutta tarkastellessani kahdenkymmenenneljän ikkunan salia huomaan siinä puutteellisuutta. Eikö se sinustakin olisi täydellisempi, jos kupulaen keskeltä riippuisi vaakalinnun muna?

— Prinsessa, Aladdin vastasi, — riittää että se sinun mielestäsi kaipaa sellaista koristetta. Nopeudesta jolla sen puutteen poistan voit päätellä, ettei ole mitään mitä en tekisi sinun tähtesi.

Aladdin lähti heti prinsessa Badr-ul-Budurin luota ja meni kupusaliin, veti povestaan lampun, jota hän kokemansa vaaran jälkeen aina piti mukanaan, ja hankasi sitä. Henki ilmestyi heti. — Henki, Aladdin sanoi, — olisi ripustettava vaakalinnun muna kupulaen keskelle. Lampun nimessä käsken sinun korjata sen puutteen. Tuskin oli Aladdin lausunut nämä sanat, kun henki parkaisi niin kauheasti, että sali tärisi ja Aladdin kykeni tuskin seisomaan jaloillaan.

— Mitä mietit, onneton, hirviö tiuskasi äänellä joka olisi vapisuttanut pelottomintakin miestä. — Eikö ole kylliksi, että olen tovereineni täyttänyt kaikki käskysi? Täytyykö sinun vielä ennen kuulumatonta kiittämättömyyttä osoittaen käskeä minun tuomaan isäni, ripustaakseni hänet tämän kupulaen keskikohtaan? Ansaitsisit että sinä, vaimosi ja palatsisi silmänräpäyksessä muutettaisiin tuhkaksi. Mutta onneksi sinulle pyyntö ei ole oma keksintösi. Tiedä siis, että sen oikeana alkuunpanijana on vihollisesi joka on ansionsa mukaan tuhoamasi velhon veli. Hän on nyt palatsissasi pukeutuneena hurskaaksi Fatimaksi, jonka hän on murhannut. Ja hän se vihjaisi vaimollesi tämän turmiollisen pyynnön. Hän aikoo surmata sinut — ole siis varuillasi! Näin sanottuaan henki katosi.

Aladdin teki nopeasti päätöksensä. Hän palasi prinsessan luo valittaen äkillistä pahoinvointia. Muistaen Fatiman kyvyn prinsessa lähetti heti häntä noutamaan, ja valepyhimys riensi saapuville. Sillä välin prinsessa selitti kuinka pyhä vaimo oli tullut palatsiin, ja hänen saapuessaan huoneeseen Aladdin hymyili ja lausui hänet tervetulleeksi niin otollisella hetkellä. — Epäilemättä sinä, hyvä vaimo, hän virkkoi, — voit parantaa kipuni, kuten olet parantanut monen muunkin?

Vale-Fatima lähestyi häntä pitäen kaiken aikaa kättään vyöhönsä viitan alle kätketyn tikarin kahvassa. Aladdin huomasi sen, riuhtaisi aseen hänen kädestään ja tappoi hänet siihen paikkaan.

— Rakas puolisoni, mitä olet tehnyt, prinsessa huudahti kauhistuneena.
— Olet tappanut pyhän naisen.

— Ei, prinsessani, Aladdin vastasi liikuttuneena, — en ole tappanut Fatimaa, vaan konnan joka olisi kavalasti murhannut minut, jollen olisi ehkäissyt häntä. Tämä viheliäinen roisto, hän lisäsi paljastaen velhon kasvot, — on afrikkalaisen taikurin veli.

Täten pelastui Aladdin taikuriveljesten vainoamiselta. Muutamia vuosia myöhemmin sulttaani kuoli korkeaan ikään ehtineenä, ja kun häneltä ei jäänyt miespuolisia perillisiä, prinsessa Badr-ul-Budur nousi isänsä valtaistuimelle. Hän hallitsi Aladdinin kanssa yhdessä monet vuodet, ja he saivat paljon ja maineikkaita jälkeläisiä.

Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu

Kulkiessaan kerran suurvisiiri Giafarin kanssa sillan yli, joka yhdistää Bagdadin kaupungin keskellä Eufrat-virran rannat, kalifi Harun-al-Rashid tapasi almuja anovan sokean ukon. Kalifi lahjoitti hänelle kultarahan, mutta kummastui kovin, kun kerjäläinen virkkoi: — Sivaltakaa minua korvalle, hyvä herra, sillä muuten en voi juhlallista lupausta rikkomatta ottaa vastaan almuanne.

Hiukan epäröityään kalifi täytti omituisen pyynnön, antoi miehelle varsin lievän korvapuustin ja jatkoi kävelyään. Mutta heidän kuljettuaan vähän matkaa sulttaani virkkoi visiirille: — Palaa sanomaan sokealle miehelle, että hän saapuisi palatsiini huomenna iltapäivärukouksen aikaan. Haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa, joka varmaankin on merkillinen.

Visiiri riensi noudattamaan käskyä ja jatkoi sitten kävelyään kalifin kanssa.

Kun he tulivat kaupunkiin, he tapasivat eräällä torilla suuren ihmisjoukon katselemassa komeaa nuorta miestä, joka istuen tamman selässä pakotti sitä juoksemaan täyttä laukkaa kentän ympäri ja kannusti ja pieksi eläinrukkaa niin armottomasti, että se oli yltä yleensä hiessä ja veressä. Se näky tuskastutti kalifia, ja hän käski visiiriänsä haastaa myös nuoren miehen palatsiinsa, jotta saisi kuulla, miksi tämä sillä tavoin rääkkäsi tammaa.

Sen jälkeen he kääntyivät palatsia kohti, ja kalifi havaitsi matkalla upean rakennuksen johon hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota. — Kuka siinä asuu, hän kysyi. Visiiri tiedusteli ja sai kuulla, että talon omisti Hodsha Hassan, liikanimeltään Alhabbal, mikä merkitsee köydenpunojaa, sillä se oli hänen ammattinsa. Kalifi tuli hyvin uteliaaksi ja käski visiirin kutsua hänetkin huomenna palatsiin.

Seuraavana päivänä nuo kolme miestä saapuivat palatsiin. Suurvisiiri vei heidät kalifin puheille.

Kaikki kolme lankesivat maahan valtaistuimen juurelle. Kalifi kysyi sokealta hänen nimeään ja tämä ilmoitti olevansa Baba Abdullah.

— Baba Abdullah, kalifi sanoi, — kerro minulle, miksi vaadit korvapuustin niiltä jotka antavat sinulle almun!

Kumarrettuaan syvään, sokea mies vastasi. — Korkea hallitsija, kerron sen teille, ja silloin teidän majesteettinne näkee että omituiselta tuntuva menettely on vain pieni rangaistus suuresta rikoksesta johon olen syyllinen.

Baba Abdullahin tarina

Oikeauskoisten hallitsija, Baba Abdullah jatkoi, synnyin Bagdadissa, jouduin jo nuorena melkoisen varallisuuden omistajaksi ja aloin pian käydä kauppaa valtakuntanne kaikkien kaupunkien kanssa.

Eräällä retkistäni tulin Bassoraan. Palatessani sieltä kuormitettujen kamelieni kanssa tapasin dervissin, jonka kanssa istahdin aterioimaan, kun ensin olimme tyydyttäneet toistemme uteliaisuuden.

Haukatessamme dervissi kertoi, että hän tiesi lähettyvillä paikan jossa oli äärettömiä rikkauksia ja sanoi, että jos kahdeksankymmentä kameliani kuormitettaisiin sieltä saatavalla kullalla ja jalokivillä, se ei tekisi vielä huomattavaa lovea.

Ihastuin kuulemastani ja pyysin dervissiä opastamaan minut paikalle, ja hän vastasi: — Olen valmis näyttämään sinulle aarteen, ja me sälytämme kahdeksankymmenen kamelisi selkään niin isot taakat jalokiviä ja kultaa kuin ne jaksavat kantaa, ehdolla että luovutat minulle puolet ja tyydyt itse toiseen puoleen. Sen jälkeen eroamme ja matkaamme kameleinemme minne hyväksi näemme. Sinun on myönnettävä että jako on oikeudenmukainen. Jos annatkin minulle neljäkymmentä kamelia, toimitan puolestani sinulle varoja joilla voit ostaa tuhansia.

Vaikka en ahneudessani olisi mielelläni luovuttanut niin montaa juhtaa, minulla ei ollut muuta neuvoa kuin suostua munkin asettamiin ehtoihin. Kuultuaan päätöksestäni hän opasti minut paikalle.

Se oli kahden korkean vuoren välissä sijaitseva laakso, niin eristetty että ei tarvinnut pelätä kenenkään osaavan sinne. Saapuessamme dervissi käski minun pysäyttää kamelit ja keräsi nopeasti läjän risuja, sytytti ne tuleen ja lausui loihdun. Valkeasta nousi sankka savu, ja sen hälvettyä huomasin edessämme olevan kallion kylkien vierähtäneen taaksepäin ja paljastavan vuoren kupeesta uhkean palatsin, jossa oli suuria määriä kalleuksia kaikkialle kasattuina.

Ahnaasti kuin petolintu kävin käsiksi kultaan ja täytin sillä säkkejäni, kunnes havaitsin dervissin kiinnittävän enemmän huomiota jalokiviin. Noudatin hänen esimerkkiään ja niin veimmekin sieltä enemmän jalokiviä kuin kultaa. Dervissi otti muun muassa kultakupposen ja näytti sitä minulle, mutta siinä ei ollut muuta kuin tahmeaa voidetta. Kuormitettuamme kamelimme hän sulki kallion lausumalla muutamia taikasanoja.

Jaoimme kamelimme, kumpikin sai neljäkymmentä. Matkasimme yhdessä, kunnes tulimme valtatielle jolla meidän oli erottava. Dervissi oli matkalla Bassoraan ja minä Bagdadiin. Syleilimme toisiamme riemastuneina ja jätettyämme hyvästi käännyimme kumpikin suunnillemme.

En ollut ehtinyt kauaksi, kun kiittämättömyyden ja kateuden paholainen valtasi sydämeni. Valitin kamelieni menetystä ja vieläkin enemmän pahoittelin, että en ollut saanut aarteita joilla ne olivat kuormitetut. Dervissi, tuumin, ei tarvitse kaikkea sitä rikkautta, koska hän on aarreaitan isäntä ja voi saada niin paljon kuin haluaa. Niinpä antauduin mustimman kiittämättömyyden valtaan ja päätin heti riistää häneltä kamelin kuormineen.

Pannakseni aikeeni täytäntöön huusin hänelle niin äänekkäästi kuin jaksoin, antaen hänen ymmärtää että minulla oli tärkeää sanottavaa. Viittasin häntä pysähtymään, minkä hän heti tekikin.

Päästyäni hänen luokseen sanoin: — Veli, tuskin olin eronnut sinusta, kun päähäni pälkähti jotakin jota kumpikaan meistä ei tullut ennen ajatelleeksi. Sinä olet dervissi ja olet tottunut elelemään erakkona, rauhassa ja kaikista maallisista huolista vapaana, ainoana pyrkimyksenä palvella Allahia. Ehkä et tiedä minkä rasituksen olet sälyttänyt niskoillesi ryhtyessäsi hoitelemaan noin suurta kamelijoukkoa. Jos noudattaisit neuvoani, tyytyisit kolmeenkymmeneen. Huolenpito niistäkin tuottaa sinulle kyllin vaivaa ja vastusta. Usko sanaani, minulla on kokemusta.

Dervissi, joka näytti pelkäävän minua, käski minun heti valita kymmenen hänen neljänkymmenensä joukosta. Tein kerkeästi työtä käskettyä ja ajoin ne omieni perään. Dervissin aulis myöntyväisyys ihmetytti minua kovin, ja ahneuteni kasvoi. — Veli, sanoin, — kolmekymmentä kamelia on liian monta sinun hoidettavaksesi, koska et ole tottunut sellaiseen hommaan. Pyydän sinua siis vapauttamaan itsesi vielä kymmenestä kamelista.

Puheeni teki dervissiin toivotun vaikutuksen. Epäröimättä hän antoi minulle toiset kymmenen kamelia, niin että hänellä oli vain kaksikymmentä jäljellä, kun taas minä kuudenkymmenen omistajana saatoin pitää itseäni rikkaampana kuin kukaan hallitseva ruhtinas. Jokainen luulisi, että olisin nyt ollut tyytyväinen, mutta tulin yhä ahnaammaksi ja himoitsin jäljellä olevia kahtakymmentäkin kamelia.

Kehottelin ja pyysin yhä hartaammin, jotta saisin dervissin luovuttamaan minulle vielä kymmenen, minkä hän sävyisästi tekikin. Sitten syleilin häntä, suutelin hänen jalkojaan, hyväilin häntä ja vannotin häntä täydentämään kiitollisuudenvelan, jossa olisin hänelle ikuisesti, ja niin taivutin hänet viimein suureksi ilokseni antamaan minulle loputkin kymmenen. Sitten välähti mieleeni ajatus, että pieni voiderasia, jota dervissi oli minulle näyttänyt, sisälsi jotakin arvokkaampaa kuin kaikki omistamani rikkaudet, ja niinpä halusin saada senkin haltuuni ja sanoin:

— Mitä sinä tuolla pienellä voiderasialla teet? Se näyttää niin vähäpätöiseltä ettei sen korjaaminen maksa vaivaa. Pyydän sinua lahjoittamaan sen minulle. Sillä mitäpä sinun kaltaisesi dervissi tekisi hajuvoiteilla ja sen semmoisilla, te kun olette kieltäytyneet kaikesta maailman turhuudesta?

Olisipa taivas suonut, ettei hän olisi antanut minulle rasiaa! Vaikka hän olisi estellytkin, olin häntä voimakkaampi ja olin päättänyt riistää sen häneltä väkivallallakin, jotta tyydytyksekseni tietäisin ettei hän ollut vienyt mukanaan hitustakaan aarteita.

Dervissi veti rasian auliisti povestaan ja antoi sen minulle mitä ystävällisimmin sanoen:

— Kas tässä, veli, ota se ja ole tyytyväinen. Jos voisin tehdä enemmän hyväksesi, sinun olisi tarvinnut vain pyytää. Olisin kernaasti tehnyt sinulle mieliksi.

Kun rasia oli kädessäni, avasin sen ja vilkaisten voiteeseen sanoin hänelle: — Koska olet niin ystävällinen, et varmaankaan kieltäydy ilmoittamasta mihin tätä ainetta oikeastaan käytetään.

— Sen vaikutus on hyvin ihmeellinen, dervissi vastasi. — Jos sitä sivelee vasempaan silmäänsä, näkee heti kaikki maailman aarteet, vaikkapa ne olisivat maan uumenissa, mutta oikeaan silmään käytettynä se tekee sokeaksi.

Dervissi siveli pyynnöstäni voidetta vasempaan silmääni, jolloin havaitsin hänen puhuneen aivan totta. Näin määrättömiä aarteita ja halusin kahmaista ne kaikki itselleni. Mutta ajatellen, että dervissi tahtoi vain salata minulta jotakin sanoessaan, että voide sokaisi oikeaan silmään joutuneena, pyysin häntä sipaisemaan sitä hiukan siihenkin silmääni.

— Muista toki, dervissi sanoi, — että menetät silloin heti näkösi.

Kaukana siitä, että olisin uskonut dervissin puhuvan totta. Päinvastoin kuvittelin, että asiassa piili jokin uusi salaisuus jonka hän tahtoi kätkeä minulta. — Veli, sanoin hymyillen, — näen selvästi että tahdot johtaa minut harhaan. Ei ole otaksuttavaa, että voiteella on kaksi niin erilaista vaikutusta.

— Asia on niin kuin sinulle sanoin, dervissi vastasi vannoen Allahin nimen kautta, — sinun tulisi uskoa minua, sillä en voi salata totuutta.

En tahtonut uskoa dervissiä, vaikka hän puhui rehellisen miehen tavoin. Hillitön haluni nähdä mielin määrin kaikki maailman aarteet ja kenties päästä niistä yltäkyllin nauttimaankin huumasi minut niin etten kuunnellut hänen vastusteluaan enkä uskonut hänen sanojaan, vaikka ne olivat liiankin totta, kuten ainaiseksi onnettomuudekseni pian sain kokea. Uskottelin itselleni, että voide, joka vasempaan silmään siveltynä paljasti minulle kaikki maan aarteet, oikeaan hieraistuna voisi saattaa minut niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen vallassa kiusasin dervissiä itsepäisesti anoen, että hän sivelisi ainetta toiseenkin silmään. Hän puolestaan kieltäytyi yhtä itsepintaisesti. — Veli, hän sanoi, — tehtyäni sinulle niin suuria palveluksia, en henno tuottaa sinulle moista onnettomuutta. Ajattele itse, kuinka surkeaa olisi vaeltaa näkemättömänä. Älä pakota minua vastoin tahtoani tekemään itsellesi sellaista mitä saisit katua kaiken ikäsi.

Olin yhä itsepäinen ja sanoin hänelle jyrkästi: — Veli, pyydän sinulta hartaasti että luovut vastustelustasi. Olet auliisti myöntänyt minulle kaikki mitä tähän asti olen pyytänyt. Tahtoisitko että sittenkin eroaisin sinusta tyytymättömänä niin vähäpätöisen seikan vuoksi? Suo minulle Allahin tähden tämä viimeinen ystävyydenosoitus. Tapahtukoon mitä tahansa, en moiti sinua, vaan syytän silloin ainoastaan itseäni.

Dervissi vastusteli parhaansa mukaan, mutta nähdessään, että olisin kyennyt pakottamaan hänet siihen väkisin, hän otti hiukkasen turmiollista ainetta ja pani sitä oikeaan silmääni. Mutta voi! Kun jälleen avasin sen, en voinut erottaa mitään kummallakaan silmälläni, vaan olin tullut sokeaksi, kuten näette minun olevan.

— Voi, dervissi, huudahdin tuskissani, — varoituksesi on osoittautunut liiankin todeksi! Mihin kurjuuden kuiluun turmiollinen uteliaisuus sammumattoman rahanhimon kanssa onkaan minut syössyt! Mutta eikö sinulla, rakas veli, joka olet niin hyvä ja sääliväinen, ole monien ihmeellisten salaisuuksiesi joukossa keinoa jolla voisit palauttaa näköni?

— Viheliäinen raukka, dervissi vastasi. — Jos olisit ottanut neuvostani vaarin, olisit välttänyt onnettomuuden. Sinulle on käynyt ansiosi mukaan: sielusi pimeys oli syynä silmiesi sammumiseen. Rukoile siis Allahia, jos häneen uskot, vain hän voi antaa sinulle takaisin silmiesi valon. Hän lahjoitti sinulle rikkauksia joita nauttimaan olit kelvoton, ja sen vuoksi hän riistää ne sinulta jälleen pois jakaakseen ne minun kätteni kautta ihmisille jotka eivät ole niin kiittämättömiä kuin sinä.

Dervissi jätti minut suuren hämmennyksen ja sanomattoman surun valtaan.
Kerättyään kamelini hän ajoi ne pois ja jatkoi matkaansa Bassoraan.

Huusin kovalla äänellä hänen lähtiessään rukoillen häntä, ettei hän jättäisi minua siihen kurjaan tilaan, vaan edes toimittaisi minut lähimpään karavaanimajaan, mutta hän oli kuuro pyynnöilleni ja rukouksilleni. Menetettyäni näköni ja kaikki mitä minulla maailmassa oli, olisin kuollut suruun ja nälkään, jollei eräs seuraavana päivänä Bassorasta palaava karavaani olisi hoivannut minua ja vienyt takaisin Bagdadiin. Näin jouduin avuttomaksi kerjäläiseksi. Ja sovittaakseni rikokseni Allahia vastaan tuomitsin itselleni rangaistukseksi korvapuustin jokaiselta armeliaalta ihmiseltä, joka tilaani säälii.

Tämä, oi oikeauskoisten hallitsija, on syy pyyntööni, joka teidän majesteetistanne eilen tuntui niin omituiselta ja josta olisin ansainnut teidän suuttumuksenne. Orjananne anon teiltä vielä kerran anteeksi ja alistun ottamaan vastaan ansaitun rangaistukseni.

— Baba Abdullah, kalifi virkkoi, — lopetahan julkinen kerjuusi. Suurvisiirini suorittaa sinulle vastaisuudessa päivittäin neljä hopeadirheniä ja antaa sinulle samalla rangaistukseksi määräämäsi korvapuustin todistuksena siitä että pidän katumustasi arvossa.

Nämä sanat kuullessaan Baba Abdullah lankesi kalifin valtaistuimen eteen, kiitti häntä ja toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä.

Seid Numanin tarina

Sitten kalifi käski nuorta miestä kertomaan miksi hän niin rääkkäsi tammaansa. Nuori mies puhui näin:

— Armollinen hallitsija, nimeni on Seid Numan, ja tarinani on ihmeellinen. Menin naimisiin kauniin naisen kanssa, nimeltä Amina, jonka omituinen käytös on aiheuttanut murheeni.

Kun tapamme on naida näkemättä tai tuntematta puolisoamme, käsittää teidän majesteettinne, että miehellä ei ole valituksen syytä havaitessaan että hänelle vaimoksi valittu henkilö ei ole kauhean ruma ja rujo ja että ryhti, äly ja käytös korvaavat jonkin pienen ruumiillisen puutteellisuuden. Kun ensi kerran näin vaimoni paljastetuin kasvoin, kohtelimme toisiamme molemminpuolisen ihastuksen tuntein.

Vaimoni ei syönyt koskaan muuta kuin hiukan riisiä, jonka hän nautti jyvä jyvältä, pistellen ruoan suuhunsa hopeapuikkosella. Kun tiesin, että se ei riittänyt elämän ylläpitämiseksi, tulin epäluuloiseksi ja päätin vartioida häntä. Viruin yöni valveilla toivoen saavani selityksen arvoitukseen, ja vihdoin se minulle onnistuikin. Eräänä yönä, kun vaimoni luuli minun olevan sikeässä unessa, hän nousi hiljaa vuoteesta, pukeutui huolellisesti ja hiipi varpaillaan huoneesta.

Hänen lähdettyään minäkin nousin, heitin viitan hartioilleni ja seurasin häntä, kunnes näin hänen menevän talomme lähellä sijaitsevalle hautausmaalle. Siellä hän tapasi ihmissuden, jonka inhottavaan ateriaan näin hänen ottavan osaa. Kovin kauhuissani näkemästäni palasin kotiin vuoteeseeni tuskin iljeten nukkua vaimoni vieressä hänen palattuaan yhtä äänettömästi kuin oli lähtenytkin.

Seuraavana päivänä lähdin aamulla varhain kotoa ja viivyin poissa hämäriin asti. Palattuani Amina käski tuoda päivällistä ja söi riisiä samalla omituisella tavalla kuin ennenkin. Kykenemättä katselemaan häntä ääneti virkoin: — Eikö minun ruokani ole yhtä hyvää kuin ihmissutten sinulle kaivamat raadot?

Aminan kasvot muuttuivat kauhean näköisiksi, ja hän huusi raivoissaan: — Kurja mies, ota vastaan rangaistus urkkivasta uteliaisuudestasi ja muutu koiraksi!

Tuskin Amina oli lausunut tuon, kun havaitsin muuttuneeni koiraksi. Vaimoni otti kepin ja pieksi minua armottomasti. Sen jälkeen hän avasi oven, ja juoksin ulvoen kadulle, saaden kintereilleni ison lauman koiria jotka hurjasti repivät minua hampaillaan. Niitä paetakseni riensin myymälään johon oli asetettu näytteille lampaanpäitä, ja nähdessäni myöhemmin joukon koiria odottamassa ulkopuolella yhdyin niihin ja hankin syötävää. Seuraavana päivänä menin leipurin puotiin, jossa isäntä otti minut ystävällisesti vastaan sallien minun jäädä taloonsa.

Olin elänyt jonkin aikaa leipurin luona, kun myymälään astui kerran nainen leipää ostaakseen ja antoi isännälleni muutamien oikeiden rahojen joukossa väärän, jonka isäntäni heti palautti vaatien häntä vaihtamaan sen. Nainen kieltäytyi ottamasta kolikkoaan takaisin vakuuttaen sitä oikeaksi. Leipuri pysyi väitteessään ja sanoi kiistelyn jatkuessa vaimolle, että raha oli niin ilmeisen väärä että hänen koiransakin erottaisi sen oikeasta.

Kutsuttuaan minut hän virkkoi: — Katso ja sano minulle mikä näistä rahoista on väärä! Tarkastin kaikki kolikot ja laskin sitten käpäläni väärälle rahalle erottaen sen muista ja katsoen isäntääni silmiin, näyttääkseni sen hänelle.

Leipuri kummastui suuresti ja pian maineeni levisi niin että myymälään tuli ostajia tulvimalla. Eräänä päivänä astui sinne nainen, joka koeteltuaan kykyäni viittasi minua seuraamaan itseään kotiin. Käsitin mitä hän tarkoitti ja olin varsin kerkeä lähtemään. Pian saavuimme hänen asunnolleen, hän käski minun tulla sisään ja vei minut tyttärensä luo joka oli loihtijatar.

— Tytär, hän sanoi, — tämä on se kuuluisa koira joka luullakseni on valehahmoinen mies. Sanohan olenko arvannut oikein?

— Oikeassa olet, nuori neiti vastasi, — ja poistan pian lumouksen.

Tytär nousi sohvaltaan ja pisti kätensä vesikulhoon, pirskotti vettä päälleni ja virkkoi: — Jos olet koirana syntynyt, jää koiraksi, mutta jos synnyit ihmiseksi, saaos tämän veden voimasta entinen muotosi! Lumous laukesi heti, ja palasin luonnolliseen hahmooni.