Toinen veli, Ali-prinssi, oli yhtynyt karavaanin matkaan ja saapui neljän kuukauden päästä Shiraziin, joka siihen aikaan oli Persian valtakunnan pääkaupunki. Ja kun hän oli matkalla tehnyt tuttavuutta muutamien kauppiaiden kanssa, hän asui samassa paikassa heidän kanssaan sanoen itseään jalokivien kauppiaaksi.

Saapumisensa jälkeisenä aamuna prinssi Ali lähti tarkastamaan jalokivikauppiaiden korttelissa myytäväksi asetettuja varastoja. Häntä kummastuttivat siellä näkemänsä suuret rikkaudet, ja hän käveli kadulta kadulle erinomaisen ihastuneena. Enimmin häntä kuitenkin ihmetytti huutaja, joka kulki edestakaisin norsunluinen putki kädessään pyytäen siitä neljäkymmentä kukkarollista kultarahoja. Ali-prinssi luuli miestä hulluksi, mutta oli utelias tietämään miksi putkesta vaadittiin niin paljon. — Hyvä herra, huutaja vastasi, kun prinssi puhutteli häntä, — tähän torveen on sovitettu lasi. Jos katsotte sen lävitse, näette jokaisen esineen jonka haluatte nähdä.

Huutaja antoi putken hänen tarkastettavakseen. Haluten nähdä isänsä prinssi vilkaisi sen läpi ja näki sulttaanin täysin terveenä valtaistuimellaan neuvostosalissa. Sitten hän toivoi näkevänsä prinsessa Nurunniharin ja näki hänet heti istumassa ilakoiden neitostensa parissa.

Ali-prinssi ei pyytänyt muuta todistusta ollakseen varma, että putki oli arvokkain esine ei ainoastaan Shirazin kaupungissa, vaan koko maailmassa, ja uskoi jos hän jättäisi sen ostamatta hän ei koskaan löytäisi toista yhtä ihmeellistä harvinaisuutta. Hän sanoi huutajalle: — Ostan tämän putken sinulta neljälläkymmenellä kultakukkarollisella. Sitten hän vei miehen majapaikkaansa, laski hänelle rahat ja sai putken.

Prinssi oli hyvin iloinen ostoksestaan ja vakuutteli itselleen, että koska hänen veljensä eivät voisi löytää mitään yhtä harvinaista ja ihmeellistä prinsessa Nurunnihar oli tuleva hänen vaivojensa ja matkojensa palkkioksi. Odotellessaan karavaanin lähtöä paluumatkalle hän kävi Persian hovissa sekä kaikkia kaupungin ympäristön ihmeitä katsomassa. Kun kaikki oli valmista, hän yhtyi ystäviinsä ja saapui onnellisesti ilman seikkailuja tai vaikeuksia kohtauspaikalle. Hän tapasi siellä prinssi Hussainin, ja molemmat jäivät odottamaan Ahmed-prinssiä.

Ahmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne saavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi huutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä kolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. — Näytähän minulle omenaa, prinssi virkkoi, — ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on, koska se arvioidaan niin kalliiksi.

— Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, — jos katselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin merkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta hyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen arvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre hallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista, kunhan potilas vain haistaa sitä.

— Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, — niin omenan ominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit esittää väitteesi todistukseksi?

— Arvoisa herra, huutaja vastasi, — koko Samarkandin kaupunki tietää sen.

Huutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan ominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti hänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä olevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei ollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun. Prinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta neljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain haisteltua.

Huutaja sanoi prinssi Ahmedille: — Tulkaa, hyvä herra, niin teemme heti kokeen, ja sitten on omena teidän.

Koe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista kultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi karavaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin ja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui paluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan, jossa Hussain ja Ali odottivat häntä.

Kun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan ja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain sanoi: — Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja näyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet, jotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää palkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta tuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan tavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä ominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin paikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin suoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin. Kertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni verrattavaa.

Ali-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: — Täytyy myöntää, että mattosi on ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin sinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka myöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin tavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain haluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni, koetahan katsoa itse!

Hussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella prinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja näkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi ääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: — Voi meitä, prinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista matkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi ihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet vuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet silmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki, katsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä kanssani.

Ali-prinssi otti tähystystorven Hussainin kädestä ja nähtyään saman näyn ojensi sen ilmeisen murheellisena Ahmedille. Prinssi otti sen ja katseli surullista näkyä, joka liikutti heitä kaikkia niin suuresti.

Kun prinssi Ahmed oli ottanut putken Alin kädestä ja nähnyt, että prinsessa Nurunniharin loppu oli niin lähellä, hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: — Veljet, prinsessa Nurunnihar on tosiaan kuoleman kielissä, mutta jos emme tuhlaa aikaa, ehdimme ehkä vielä pelastamaan hänen henkensä. Hän otti taikaomenan povestaan ja jatkoi: — Tämä omena maksoi minulle yhtä paljon kuin matto ja putki, ja sillä on parantavia ominaisuuksia. Jos sairas henkilö haistaa sitä, vaikkapa viimeisessä kuolinkamppailussaan, se palauttaa hänet heti täyteen terveyteen. Olen koetellut sitä ja voin todistaa sen ihmeellisen vaikutuksen, kunhan riennämme prinsessan avuksi.

— Emme voi joutua nopeammin millään muulla keinolla, prinssi Hussain sanoi, — kuin kuljettamalla itsemme heti hänen kammioonsa minun mattoni avulla. Älkäämme hukatko aikaa. Istuutukaa — se on kyllin leveä meille kaikille.

Ali-prinssi ja Ahmed-prinssi istahtivat Hussainin viereen, ja koska heillä oli sama pyrkimys, kaikki kolme lausuivat saman toivomuksen, ja matto kuljetti heidät silmänräpäyksessä prinsessa Nurunniharin kammioon.

Kolmen prinssin yllättävä saapuminen säikäytti prinsessan neitoja, jotka eivät voineet käsittää millä lumouksella kolme miestä oli joutunut heidän keskuuteensa. He eivät näet heti tunteneet prinssejä.

Tuskin Ahmed-prinssi oli päässyt Nurunniharin huoneeseen ja nähnyt prinsessan olevan kuolemaisillaan, kun hän nousi matolta, meni vuoteen ääreen ja pani omenan tytön sierainten alle. Prinsessa avasi heti silmänsä ja pyysi että hänet puettaisiin. Hän näytti yhtä virkeältä ja reippaalta kuin jos olisi herännyt terveellisestä unesta. Hänen neitonsa ilmoittivat hänelle, että hänen oli äkillisestä toipumisestaan kiitettävä serkkujaan ja varsinkin Ahmed-prinssiä. Tyttö ilmaisi heti ilonsa heidän näkemisestään ja kiitti heitä kaikkia yhteisesti, mutta jälkeenpäin prinssi Ahmedia erityisesti. Koska hän halusi pukeutua, prinssit lausuivat nopeasti ilonsa hänen parantumisestaan ja poistuivat.

Nurunniharin pukeutuessa prinssit menivät sulttaanin luo heittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen. Mutta hänen puheilleen tullessaan he havaitsivat, että isä oli saanut tiedon heidän odottamattomasta kotiinsaapumisestaan ja millä tavoin prinsessa oli äkkiä parannettu. Sulttaani otti heidät ilomielin vastaan ja syleili heitä hyvin riemuissaan sekä heidän paluustaan että veljentyttärensä ihmeellisestä toipumisesta, vaikka lääkärit jo olivat luopuneet toivosta. Tavallisten tervehdysten jälkeen kukin prinssi esitti tuomansa harvinaisen esineen, Hussain ihmemattonsa, Ali kaukoputkensa ja Ahmed taikaomenansa. Ja kun jokainen oli ylistänyt lahjaansa ja antanut sen sulttaanille, he pyysivät häntä ratkaisemaan heidän kohtalonsa ja julistamaan, kenelle heistä hän lupauksensa mukaan antaisi Nurunnihar-prinsessan.

Kuultuaan mitä prinsseillä oli sanottavaa Intian sulttaani oli jonkin aikaa vaiti miettien vastaustaan. Vihdoin hän lausui sangen järkevästi:

— Ratkaisisin asian jonkun hyväksi, lapseni, jos voisin tehdä sen oikeudenmukaisesti. Mutta voinko minä? Totta kyllä, Ahmed, että prinsessa saa kiittää merkillistä omenaasi parantumisestaan, mutta salli minun kysyä, olisiko siitä ollut hänelle paljoa apua, ellet Alin putkesta olisi nähnyt hänen vaaraansa ja ellei Hussainin matto olisi ajoissa lennättänyt sinua lemmittysi luo? Tähystysputkesi, Ali, ilmoitti sinulle ja veljillesi, että olitte kadottamaisillanne prinsessan, ja sikäli hän on suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle. Sinun täytyy kuitenkin myöntää, että pelkkä tieto hänen sairaudestaan ei olisi mitään hyödyttänyt ilman keinotekoista omenaa ja ihmeellistä mattoa. Ja sinulle, Hussain, sanon, että prinsessa olisi kovin kiittämätön, ellei tunnustaisi mattosi arvoa, joka oli niin välttämätön hänen parantumisensa välineenä. Mutta ajattele, miten vähän siitä olisi ollut apua, ellet Alin putken välityksellä olisi saanut tietoa tytön sairaudesta ja ellei Ahmed olisi käyttänyt omenaansa. Kun ei siis matto eikä norsunluinen putki enempää kuin taikaomenakaan ole arvioitava mitenkään toisiaan tärkeämmäksi, en voi antaa prinsessaa kenellekään teistä. Ainoa tulos, jonka olette matkoillanne saavuttaneet, on se kunnia että olette yhtäläisesti olleet apuna Nurunniharin parantamisessa. Näin ollen minun täytyy tietenkin ryhtyä muihin keinoihin ratkaistakseni asian oikeudenmukaisesti, ja koska tässä vielä on riittävästi aikaa iltaan, teen sen tänään. Menkää jokainen noutamaan jousi ja nuoli ja lähtekää hevosten harjoituskentälle. Minäkin tulen pian sinne ja annan prinsessa Nurunniharin sille joka ampuu kauimmaksi.

Prinsseillä ei ollut mitään sulttaanin päätöstä vastaan. Kun isä lähetti heidät luotaan, jokainen hankki jousen ja nuolen, ja he lähtivät suuren väkijoukon seuraamina määräpaikalle.

Sulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi Hussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi. Ali-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi ampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen vasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat etsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt nuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi asian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten, jotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.

Hussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei voinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin puolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut enemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin ääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan kruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja mallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.

Samasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja prinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten vanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän päätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään. Niinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu, kulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja toiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä turhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen kuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka kokonaan sulkivat tien.

Suureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka tunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan mies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo korvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi varannut minulle vielä suuremman siunauksen.

Siinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen ympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu. Mutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti viettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin hän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin häämöttää valoa — aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli jättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki uhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja erinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.

Heti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet nähdessään tenhotar sanoi: — Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet tervetullut!

Ahmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän kumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja pyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: — Ihmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että maailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan hengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi ja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi keinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja kaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan sinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat. Sinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa Nurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin nuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle tarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.

Ahmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan keijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan ojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä tiukasti omassaan.

— No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, — tahdotko vannoa minulle uskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?

— Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, — mikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?

— Sitten, keijukainen lausui, — olet aviomieheni, ja minä olen sinun vaimosi. Keijukaisavioliittojamme ei vahvisteta millään juhlamenoilla, ja kuitenkin ne ovat purkamattomampia kuin ihmisten kesken kaikkine muodollisuuksineen solmitut liitot.

Peri-Banu saatteli prinssi Ahmedia ympäri palatsiaan, jossa prinssi näki paljon ihastuttavia ja suuria kalleuksia. Keijukainen vei sulhasensa muhkeaan saliin, johon oli keijukaisen käskystä katettu upea hääateria. Prinssi ihmetteli ruokalajien moninaisuutta ja herkullisuutta. Monet niistä olivat hänelle aivan tuntemattomia. Heidän syödessään kuului soiton säveliä, ja kun jälkiruoka oli nautittu, saapui joukko keijukaisia ja henkiä jotka tanssivat heidän edessään. Jokaiseksi päiväksi varattiin uusia huvituksia, toinen toistaan hurmaavampia. Sillä peerin tarkoituksena ei ollut ainoastaan antaa prinssille vakuuttavia todistuksia lempensä vilpittömyydestä, vaan myös osoittaa hänelle, ettei hän voinut isänsä hovissa löytää mitään täällä nauttimaansa onneen verrattavaa, ja siten kiinnittää hänet kokonaan itseensä. Keijukainen onnistuikin täydellisesti yrityksessään.

Kun kuusi kuukautta oli kulunut, prinssi Ahmed, joka rakasti ja kunnioitti isäänsä, tunsi suurta halua tietää kuinka sulttaani voi. Hän mainitsi toivomuksestaan Peri-Banulle, joka pelkäsi, että se oli nuoren miehen verukkeita jättääkseen hänet, ja pyysi häntä karkottamaan mielestään kaikki ajatukset pääkaupungissa käynnistä.

— Kuningattareni, prinssi vastasi, — koska et suostu toivomukseeni kiellän itseltäni sen ilon. Ei ole mitään mihin en alistuisi sinua miellyttääkseni.

Sanat viehättivät suuresti keijukaista. Prinssi oli kuitenkin huolissaan, peläten että isä luulisi häntä kuolleeksi.

Kuten prinssi oli arvannutkin, Intian sulttaani tunsi Ali-prinssin ja ihanan Nurunniharin häiden johdosta pidetyissä juhlissakin katkeraa surua molempien muiden poikiensa poissaolosta. Ennen pitkää hän kuitenkin kuuli Hussainin päättäneen hylätä maailman ja sai tietää minne prinssi oli vetäytynyt. Hän käski etsiä uutterammin Ahmedia ja toimitti lähettejä kaikkiin valtakuntansa maakuntiin ilmoittamaan maaherroille, että heidän oli pysäytettävä prinssi ja pakotettava hänet palaamaan hoviin. Mutta kaikki hänen puuhansa jäivät tuloksettomiksi, ja hänen murheensa vain eneni päivä päivältä. Hän neuvotteli suurvisiirinsä kanssa ja sanoi: — Visiiri, sinä tiedät, että aina rakastin Ahmedia enemmän kuin muita poikiani. Suruni on niin raskas että uuvun sen alle, jollet sääli minua. Pyydän sinulta apua ja neuvoa.

Miettiessään kuinka voisi edes jokin verran lohduttaa hallitsijaansa suurvisiiri muisti loihtijattaren josta oli kuullut ihmeitä ja ehdotti, että hänet noudettaisiin hoviin. Sulttaani suostui, ja velho tuotiin hänen puheilleen.

Sulttaani sanoi velholle: — Kykenetkö taitosi ja salatietojesi avulla ilmoittamaan minulle mihin prinssi Ahmed on joutunut? Jos hän on elossa, missä hän on? Ja voinko koskaan toivoa näkeväni hänet jälleen?

Velho virkkoi: — Minun on mahdotonta heti vastata teidän majesteettinne kysymyksiin, mutta jos minulle suodaan aikaa huomiseen, koetan ottaa asiasta selvän.

Sulttaani myönsi hänelle aikaa ja lupasi auliisti palkita hänet.

Noitavaimo palasi seuraavana päivänä ja sanoi: — Armollinen sulttaani! Olen kyennyt vain toteamaan, että prinssi Ahmed on elossa, mutta hänen olinpaikastaan en voi saada selkoa.

Intian sulttaanin täytyi tyytyä vastaukseen, joka jätti hänet yhtä levottomaksi prinssin tilasta kuin ennenkin.

Prinssi Ahmed ei enää pyytänyt keijukaiselta, että tämä sallisi hänen lähteä isäänsä tapaamaan, mutta usein hän jutteli sulttaanista puolisolleen, joka havaitsi hänen mieltään kalvavan kaipuun. Eräänä päivänä keijukainen sanoi hänelle: Prinssi, koska nyt olen vakuuttunut uskollisesta rakkaudestasi, myönnän sinulle anomasi luvan sillä ehdolla, että vannot palaavasi pian. Salli minun hiukan neuvoa sinua: älä ilmoita isällesi avioliittoamme, älä mainitse kuka olen äläkä ilmaise olinpaikkaamme. Pyydä häntä tyytymään tietoon, että olet onnellinen ja että vierailusi ainoana tarkoituksena on rauhoittaa häntä ja poistaa häneltä huoli kohtalostasi.

Prinssi Ahmed oli hyvin mielissään ja lähti kahdenkymmenen ratsastajan saattamana matkaan uljaalla, upeasti satuloidulla oriilla, joka oli niin kaunis eläin, että Intian sulttaanin talleissa tuskin oli sille vertaa. Isän pääkaupunkiin ei ollut pitkää matkaa. Ahmed-prinssin saapuessa kansa otti hänet riemuhuudoin vastaan ja saattoi joukolla palatsiin. Sulttaani syleili häntä hyvin iloissaan, samalla valittaen isällisen hellästi surua, jonka pojan pitkä poissaolo oli hänelle tuottanut.

— Rakas isä, Ahmed-prinssi vastasi, — kun nuoleni oli niin salaperäisesti hävinnyt, halusin löytää sen ja palasin yksinäni kentälle ja jatkoin etsintääni. Hain tyystin siltä kohtaa, josta Hussainin ja Alin nuolet löydettiin ja johon arvelin omanikin pudonneen, mutta etsintäni oli turha. Kuljin tunnin verran suoraan kenttää pitkin, mutta en löytänyt mitään. Olin juuri luopumaisillani etsinnästä, kun havaitsin vastoin tahtoani etääntyväni yhä kauemmaksi. Kuljettuani kaksi peninkulmaa ja saavuttuani siihen paikkaan, missä kalliot ovat kentän rajana, näin nuolen. Riensin ottamaan sen ja tunsin sen omaksi ampumakseni. Silloin käsitin, että ratkaisu oli ollut virheellinen ja että jokin voima toimi hyväkseni. Mutta pyydän sinua olemaan vihastumatta, vaikka en ilmaise salaisuutta, ja toivon sinulle riittävän, että omasta suustani kuulet minun olevan onnellinen ja kohtalooni tyytyväinen. Minua vaivasi suru siitä, että tietämättömyys kohtalostani tuottaisi sinulle kärsimystä, ja pyydän, että silloin tällöin sallit minun käydä tervehtimässä itseäsi.

— Poikani, sulttaani virkkoi, — en tahdo enempää urkkia salaisuuksiasi. Sinun läsnäolosi on palauttanut minulle ilon jota en ole tuntenut pitkään aikaan, ja olet aina tervetullut, milloin vain voit luokseni saapua.

Ahmed-prinssi viipyi kolme päivää isänsä hovissa ja palasi neljäntenä keijukaispuolisonsa luo, joka otti hänet sydämellisesti iloiten vastaan.

Kun prinssi Ahmedin palaamisesta oli kulunut kuukausi, keijukainen sanoi: — Etkö muista isällesi antamaasi lupausta? Sinun ei mielestäni tulisi odotuttaa häntä kauemmin. Lähde huomenna hänen luokseen vierailulle ja käy tästä lähtien kerran kuussa, minulta kysymättä tai myöntymystäni odottamatta. Suostun kernaasti sellaiseen järjestelyyn.

Ahmed-prinssi lähti seuraavana aamuna samojen saattajien kanssa, mutta vielä upeammin valjain ja loistavammin pukeutuneena, ja isä otti hänet yhtä iloiten ja mielihyvin vastaan. Monina kuukausina perätysten hän jatkoi säännöllisesti vierailujaan ja aina entistä komeampana ja loistavammin saattuein.

Vihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta esiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat herättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät, että tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli sijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen tarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain ikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota syöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta viekasta väitettä lisäten: — Niin voimakas naapuri on vaarallinen. Sillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin miehetkään näytä matkasta rasittuneilta.

Kun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: — En usko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle. Olen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan hyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.

Intian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi minkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät hänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä prinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin salaovesta hänen yksityiskammioonsa.

— Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, — käy joka kuukausi hovissani, mutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa häntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee tavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun on pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava minulle.

Velho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli löytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.

Prinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten tavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista. Velho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys oli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin kulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin luolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten asuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin etäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille piilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei voinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli turhaa velho palasi sulttaanin luo.

— Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, — toivon onnistuvani ennen pitkää.

Sulttaani oli mielissään ja virkkoi: — Tee niin kuin hyväksi näet.

Rohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen timantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka hän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.

Paria päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion juurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti siellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.

Kun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja valittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän käänsi ratsunsa ja sanoi: — Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin luulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta pidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut. Nouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.

Nämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain ottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan noustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli mahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet seisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan taakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan lähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi sanoi hänelle: — Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä vaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle tarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma ettet hylkää häntä.

Keijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin jutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka häntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä hyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.

Sillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä, tämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: — Prinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen suuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan sinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut kaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.

Keijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. — Rakas puolisoni, hän lausui, — koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes aikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi vahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä hyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti hyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin, jonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja koetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa vihjaukset olivat hänessä herättäneet.

Sillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä, toimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he olivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi pian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa velholle toisen auttaessa häntä istualleen. — Juo tämä, hoitajatar sanoi, — se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita vastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.

Hoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät velhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita huudahti: — Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen kärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut laupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa hukkaamatta jatkaa matkaani.

Naiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin se missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin sisustettuun huoneeseen.

Peri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla, timantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla valtaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko kauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston nähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin, että hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan kiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi häneltä vaivan sanoen: — Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet jatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä palatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.

Vanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi vielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle levitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet samojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt Ahmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät hänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet ulos ja toivottivat onnellista matkaa.

Kun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea, jotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja kaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli hyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja sulttaanille.

Pääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja hänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle kuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja kuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi: — Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata sulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä luonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta ja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin miettiä sitä.

Intian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun hänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan heidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli kuullut. Eräs suosikeista sanoi: — Sellaista ehkäistäksenne teidän tulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota ottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.

Tätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.

Velho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle myönnetty, hän lausui. — Jos teidän majesteettinne vangituttaa prinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat kaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä näkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan prinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri jättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi tarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen pojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä valituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi teille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi kyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte esittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden täyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.

Velhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä parempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa annettua neuvoa.

Prinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: — Poikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka on perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on mahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren palveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen hankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin voisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot tehdä sen minun hyväkseni.

Ahmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin hän lausui: — En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle ilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut keijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen vastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa minulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky. Ja vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää toivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen toteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se on merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.

— Poikani, Intian sulttaani vastasi, — minua surettaisi, jos pyyntöni riistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et tiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus osoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa kieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.

Kaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan asia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää aikaisemmin kuin hänellä oli tapana.

Hänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli saapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen ilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti, että sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja tiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut millä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle vaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: — Mutta kaiketi täytyy olla vielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi… kerrohan toki!

Ahmed-prinssi vastasi: — Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.

— Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, — sulttaanin pyyntö on pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia. Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana, vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa. Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle: — Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!

Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.

Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu nauroi. — Mitä, prinssi, hän huudahti, — luuletko minun tekevän sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän virkkoi rahastonhoitajalleen, — mene pystyttämään teltta, jotta prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.

Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa kuin hänen isällään oli.

— Kuten näet, keijukainen virkkoi, — teltta on isompi kuin mitä isäsi tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta siihen silti käsin koskea.

Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen, ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.

Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.

Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran leijonalähteen vettä.

Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä puhutteli häntä näillä sanoilla: — Poikani, ilmoitin sinulle jo, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää. Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan velvollisuus hellää isää kohtaan.

Prinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin merkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli eikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi suututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön kuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: — Pyydän sinua, oi sulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi pidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi vaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä. En voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä, mutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.

Seuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle vilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: — Kerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena haastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän uuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.

— Ei, ei, keijukainen vastasi, — minä tyydytän hänet, ja olkoon velhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee hänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua. Pyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan kerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja sinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi vuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen säikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta kulkea niiden ohi.

Peri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä oli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen Ahmed-prinssille ja virkkoi: — Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle kohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi hevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään pitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava tänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo veden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun olet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii kunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet avoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi herättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä niille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta lähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä kiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät sinut hätyyttämättä ohitseen.

Ahmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään aikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi lampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse suihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään lähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan tulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui puolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan poikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja häntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle pahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa hänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä tavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet häntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin palatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai lymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti, minkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.

Joukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan ratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä parhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi valtaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli jalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: — Olen tuonut sinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon sinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää sitä.

Kun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua oikealle puolelleen ja sanoi: — Poikani, olen hyvin kiitollinen arvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin pyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen vaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit minulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on kolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan painoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.

Seuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden pyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä. En näet usko, hän lisäsi, — että moista miestä on tai voi olla koko maailmassa.

— Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. — Antauduit tosiaan vaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen miehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei ole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin rajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä jälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta puolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään. Lähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin omituista ulkonäköään.

— Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, — sanotko että Saibar on veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja kunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.

Keijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa sen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen valkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.

Hetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: — Prinssi, tuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?

Prinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin. Saibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: — Hän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian sulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua sinut.

Nämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin, mikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja lausui: — Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis tekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.

— Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, — on utelias näkemään sinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin hoviin.

— Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar sanoi.

Seuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin luo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin nähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet jäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät kauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä joutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat kaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa portinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan pötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään vastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan istuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.

Esittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli sulttaania: — Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?

Sulttaani käänsi päänsä sivulle välttääkseen moisen kauhean olennon näkemistä. Saibar kimmastui niin tylystä vastaanotosta, että kohotti heti rautatankonsa ja ruhjaisi sillä sulttaania päähän, siten tappaen hänet ennen kuin Ahmed-prinssi ehti väliin. Sitten Saibar nuiji hengiltä kaikki suosikit jotka olivat antaneet sulttaanille häijyjä neuvoja, mutta säästi suurvisiirin joka oli rehellinen mies. Kun hirveä teloitus oli toimeenpantu, Saibar tuli neuvostohuoneesta palatsin pihalle rautakanki olallaan ja katsahtaen suurvisiiriin sanoi: — Tiedän että täällä on velho, joka on ollut pahempi vihollinen lankomiehelleni kuin kaikki kurittamani viheliäiset liehakoitsijat. Tuotakoon hänet heti tänne.

Suurvisiiri lähetti viipymättä noutamaan noidan, ja niin pian kuin hänet tuotiin, Saibar iski hänet rautakangellaan kuoliaaksi.

Sen jälkeen hän sanoi: — Menettelen koko kaupungin kanssa samalla tavalla, jollei lankoani, prinssi Ahmedia, heti tunnusteta Intian sulttaaniksi. Kaikki läsnäolijat kaiuttivat ilmaa moneen kertaan huutamalla: — Eläköön sulttaani Ahmed!

Saibar puetti hänet kuninkaalliseen purppuraan, korotti hänet valtaistuimelle ja kun oli pakottanut koko kansan vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, palasi sisarensa Peri-Banun luo, jonka saattoi hyvin loisteliaasti pääkaupunkiin ja vaati tunnustamaan Intian sulttaanittareksi.

Ali-prinssille ja prinsessa Nurunniharille annettiin laaja maakunta pääkaupunkeineen, ja siellä he viettivät lopun ikänsä. Nuoren sulttaanin lähetti kävi ilmoittamassa tapahtuneesta muutoksesta Hussainille ja tarjoamassa hänelle jonkin maakunnan, minkä itse tahtoisi valita. Mutta Hussain-prinssi piti itseään niin onnellisena yksinäisyydessään, että pyysi vain kiittämään veljeään tämän ystävällisestä ehdotuksesta ja vakuuttamaan hänelle alamaisuuttaan, mutta samalla ilmoittamaan ettei hän toivonut mitään muuta suosiota kuin saada jatkaa erakkoelämää, jonka oli itselleen valinnut.

Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä

Eräässä kaupungissa Persiassa eli kaksi veljestä. Toisen nimi oli Kassim ja toisen Ali Baba. Heidän isänsä oli jättänyt heille tuskin mitään perinnöksi. Kassim nai varakkaan vaimon, menestyi maailmassa, ja hänestä tuli kuuluisa kauppias. Ali Baba taas nai yhtä köyhän kuin itsekin oli ja elätti itseään ja perhettään hakkaamalla puita, joita hän kolmella aasilla kuljetti kaupunkiin myytäviksi.

Eräänä päivänä metsässä ollessaan Ali huomasi etäällä ison tomupilven, joka näkyi lähenevän. Hän tarkkasi sitä hyvin huolellisesti ja erotti joukon ratsastajia.

Peläten näiden olevan rosvoja hän jätti aasinsa ja kiipesi puuhun.
Lymypaikastaan hän saattoi katsella kaikkea turvallisesti.

Joukkueessa oli neljäkymmentä miestä, kaikki uljaiden ratsujen selässä. Saavuttuaan paikalle he astuivat alas satulasta, köyttivät hevosensa puihin ja antoivat niille apetta. Sitten he irrottivat satulapussinsa, jotka näyttivät hyvin raskailta, paiskasivat ne hartioilleen ja seurasivat johtajaansa Ali Baban lymypaikan lähellä olevan kallion luo. Sen seinustalle päästyään päällikkö lausui kovalla äänellä: — Sesam aukene! Heti kun hän oli virkkanut nämä sanat, kalliosta avautui ovi, ja annettuaan joukkonsa astua edellään sisään hän seurasi miehiä luolaan, jolloin ovi lensi itsestään kiinni jälleen.

Vaikka rosvot viipyivät kotvan aikaa kallion sisällä, Ali Baba ei uskaltanut hievahtaa ennen kuin he jälleen olivat tulleet peräkanaa ulos ja karauttaneet pois hänen näkyvistään. Ajatellen että mitään vaaraa ei enää ollut Ali Baba kapusi alas puusta, meni ovelle ja sanoi: — Sesam aukene! kuten oli kuullut rosvopäällikön lausuvan. Ja ovi ponnahti heti auki.

Ali Baba, joka odotti tulevansa pimeään synkkään luolaan, näki ihmeekseen hyvin valaistun avaran holvin, johon virtasi valoa kallion katossa olevasta reiästä. Hän löysi suuren varaston kaikenlaista tavaraa: kallisarvoisia silkkimyttyjä, kirjokankaita ja uhkeita mattoja ladottuina toistensa päälle, kulta- ja hopeaharkkoja kasoittain ja monta säkillistä rahaa. Kaikki nämä rikkaudet nähdessään hän arveli, että luolassa varmaan oli pitkät ajat isännöinyt ryöväreitä, jotka olivat seuranneet toisiaan sukupolvesta toiseen.

Ali Baba kuormitti aasinsa kultarahoilla, peitti säkit risuilla ja palasi kotiin. Päästyään onnellisesti asuntonsa ovelle hän tyhjensi kullan vaimonsa nähden, joka huikaistui sen kirkkaudesta. Ali Baba kertoi hänelle kaikki ja varoitti häntä kaikin mokomin pitämään asian salassa.

Vaimo iloitsi heidän hyvästä onnestaan ja halusi laskea kullan kolikko kolikolta. — Vaimo, Ali Baba sanoi, et tiedä mihin yritykseen ryhdyt, kun tahdot laskea rahat. Et suoriudu urakasta koskaan. Kaivan kuopan ja kätken kullan maahan. Nyt ei ole hukattava aikaa.

— Olet oikeassa, ukkoseni, vaimo vastasi, — mutta ottakaamme sentään edes osapuilleen selvä aarteemme suuruudesta. Menen lainaamaan pienen mitan ja mittaan rahat, sillä välin kun sinä kaivat kuopan.

Vaimo riensi lankonsa Kassimin luo, joka asui aivan lähellä, ja kääntyen hänen vaimonsa puoleen pyysi tätä lainaamaan mitan vähäksi aikaa. Toinen antoi mitan, mutta tietäen Ali Baban köyhyyden hän oli utelias ja halusi urkkia, minkälaista viljaa hänen vaimonsa mittasi. Sen vuoksi hän hiersi viekkaasti hiukan talia mitan pohjaan ja toi sen sukulaiselleen pyytäen anteeksi että oli niin kauan odotuttanut, kun ei voinut astiaa pikemmin löytää.

Ali Baban vaimo palasi kotiin ja täytti kultakasasta mitallisen toiseen läjään, kunnes kaikki oli mitattu. Suureksi mielihyväkseen hän havaitsi, että siitä tuli aika monta mitallista, ja meni sitten miehensä luo, joka oli saanut kuopan melkein valmiiksi. Sillä aikaa kun Ali Baba hautasi kulta-aarretta, vaimo vei mitan takaisin lankonsa taloon, osoittaakseen olevansa rehti ja täsmällinen. Hän ei huomannut, että yksi kultaraha oli tarttunut pohjaan. — Sisar, hän sanoi antaessaan mitan takaisin, — näet etten ole pitänyt lainattua kauan. Lausun sinulle sulimmat kiitokset ystävällisyydestäsi.

Heti kun Ali Baban vaimo oli lähtenyt, Kassimin eukko vilkaisi mitan pohjaan ja havaitsi sanomattomaksi kummastuksekseen, että sen uurteeseen oli tarttunut kultaraha. Kateus heräsi heti hänen povessaan. — Mitä! hän ihmetteli, — onko Ali Baballa niin runsaasti kultaa että sitä täytyy oikein mitata?

Kun Kassim tuli kotiin, vaimo sanoi hänelle: — Tiedän että pidät itseäsi varakkaana miehenä, mutta siinä sinä erehdyt pahoin. Ali Baba on äärettömästi rikkaampi sinua. Hän ei laske rahojaan, vaan mittaa niitä.

Kassim pyysi häntä selittämään tämän arvoituksen, ja vaimo näytti hänelle kolikon, joka oli niin vanha, että he eivät saaneet selville kenen ruhtinaan hallituskaudella se oli lyöty.

Myös Kassimin kävi kateeksi tämän kuullessaan ja hän nukkui yönsä niin huonosti, että nousi aamulla varhain ja meni veljensä luo.

— Ali Baba, hän sanoi, — sinä olet olevinasi kurjan köyhä ja kuitenkin mittaat kultaa. Vaimoni löysi tämän lainaamasi mitan pohjalta.

Ali Baba huomasi että Kassim ja tämän vaimo olivat hänen oman vaimonsa hupsuuden vuoksi saaneet tietää sen mitä heillä oli niin suuri syy pitää salassa. Mutta eihän asia enää ollut autettavissa. Sen vuoksi hän osoittamatta kummastusta tai hämminkiä tunnusti kaikki ja lupasi veljelle osan aarteistaan, jos tämä pitäisi kielensä kurissa. — Niinpä kai, Kassim vastasi korskeasti, — mutta minun täytyy tarkoin tietää missä aarreaitta on ja kuinka voin itse käydä siellä milloin haluan. Muutoin menen antamaan sinut ilmi, ja silloin et saa enää enempää, vaan menetät jo hankkimasikin kullan ja minulle maksetaan osuus ilmoituspalkkioksi.

Ali Baba kertoi kaikki mitä hän halusi tietää ja ilmoitti sanatkin joiden avulla luolaan pääsi.

Kassim nousi seuraavana aamuna aikaisin ennen päivänkoittoa ja lähti metsään ajaen kymmentä muulia. Niiden selkään hän oli sälyttänyt isot kirstut jotka aikoi täyttää. Ei aikaakaan, kun hän saapui kallion luo ja etsi paikan puun ja muiden veljensä mainitsemien merkkien mukaan. Hän astui luolan suulle ja lausui: — Sesam aukene!

Ovi avautui heti, ja hänen astuttuaan sisään se sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kantoi nopeasti ovensuuhun niin monta kultasäkkiä kuin olisi voinut kuljettaa, mutta hänen ajatuksensa olivat niin kiintyneet rikkauksiin jotka hän saisi haltuunsa, ettei hän muistanut taikasanaa, vaan lausui sesamin asemesta: — ohra aukene! ja hän oli hyvin ihmeissään kun ovi pysyi visusti suljettuna. Hän mainitsi useita eri viljalajeja, mutta ovi ei vain auennut.

Kassim ei ollut aavistanut, että näin voisi käydä ja säikähti niin vaarasta johon oli joutunut että mitä enemmän hän koetti muistella oikeaa sanaa, sitä enemmän hänen muistinsa sekaantui. Hän oli unohtanut sen niin täydellisesti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan sitä. Hän heitti säkit selästään maahan ja käveli kuin mielipuoli edestakaisin luolassa, vähääkään välittämättä ympärillään olevista rikkauksista.

Keskipäivän aikaan rosvot sattuivat tulemaan kätkölleen ja näkivät Kassimin muulit harhailemassa hajallaan kallion lähettyvillä isot kirstut selässä. Hätääntyneinä omituisesta seikasta he karauttivat täyttä laukkaa luolalle. Kuullessaan kavioiden kapsetta luolaan Kassim arvasi heti että rosvot olivat tulossa ja päätti yrittää päästä pakoon. Hän hyökkäsi ovelle, ja tuskin hän näki sen avautuvan, kun hän ryntäsi ulos ja töykkäsi päällikön kumoon. Mutta hän ei voinut välttää toisia rosvoja, jotka sapeleillaan pian iskivät hänet hengiltä.

Ryövärien ensi huolena oli tutkia luola. He löysivät Kassimin oven eteen kantamat säkit, jotka tämä oli aikonut sälyttää muuliensa selkään, ja veivät ne kaikki jälleen paikoilleen, osaamatta kaivata Ali Baban aikaisemmin ottamaa kultaa. Sitten he neuvottelivat ja päättivät hakata Kassimin ruumiin neljään kappaleeseen ja ripustaa kaksi niistä oven kummallekin puolelle luolan sisälle pelotukseksi jokaiselle joka vielä yrittäisi tunkeutua sinne. Sen tehtyään he nousivat ratsuilleen ja lähtivät taas teiden varsille vaaniskelemaan, hyökätäkseen tapaamiensa karavaanien kimppuun.

Kassimin vaimo oli kovin levoton miehensä kohtalosta, kun tätä ei vielä yön tullen kuulunut kotiin. Hän juoksi hädissään Ali Baban luo ja sanoi: — Tiedät kai, lankomies, että Kassim-veljesi on lähtenyt metsään, ja tiedät myös millä asioilla. On jo yö, eikä hän ole palannut. Pelkään että hänelle on sattunut onnettomuus. Ali Baba koetti lohduttaa ja selittää, että vaimon pelko oli turha, sillä Kassim piti varmaankin epäviisaana palata kaupunkiin ennen kuin yö oli jo varsin pitkälle kulunut.

Kassimin vaimo vietti kurjan yön ja katui katkerasti uteliaisuuttaan.
Aamun sarastaessa hän tuli Ali Baban luo haikeasti itkien.

Ali Baba lähti heti kolmen aasinsa kera metsään, kehotettuaan ensin vaimoa hillitsemään surunsa. Kun hän metsään tullessaan ja kalliota lähestyessään ei ollut tavannut tiellään veljeään eikä muuleja, hän säikähti kovin nähdessään veriläikkiä ovella. Se oli hänestä huono enne. Kun hän oli lausunut sanan ja ovi oli avautunut, hän joutui kauhun valtaan nähdessään veljensä neljään osaan silvotun ruumiin. Hän kuormitti miesraukan jäännökset yhden aasin selkään ja peitti ne puilla. Toiset aasit hän kuormitti kullalla, pinoten puita päälle kuten ennenkin. Sitten hän käski oven sulkeutua ja lähti matkaan. Mutta hän oli kyllin varovainen ja pysähtyi vähäksi aikaa metsän syrjään, jotta ei saapuisi ennen yötä kaupunkiin. Kotiin tultuaan hän ajoi kullalla kuormitetut aasit pieneen pihaansa jättäen taakkojen purkamisen vaimonsa huoleksi, mutta kolmannen hän talutti kälynsä asunnolle.

Ali Baba kolkutti ovelle, ja sen avasi Morgiana, älykäs orjatar, jonka hyvään vaistoon saattoi luottaa. Kun Ali Baba oli tullut pihaan, hän purki aasin kuorman, vei Morgianan syrjään ja sanoi hänelle: — Älä hiisku kellekään siitä mitä sinulle puhun. Isäntäsi ruumis on näissä kahdessa mytyssä, ja meidän on haudattava hänet ikään kuin hän olisi kuollut luonnollisen kuoleman. Voin luottaa siihen että järjestät asian.

Ali Baba lohdutti leskeä parhaansa mukaan ja tuotuaan ruumiin huoneeseen lähti talosta.

Morgiana lähti samalla ulos, meni apteekkiin ja pyysi eräitä lääkepakkauksia, jotka ovat hyvin tepsiviä vaarallisissakin taudeissa. Apteekkari kysyi kuka oli sairaana. Tyttö vastasi huoahtaen: — Hyvä isäntäni Kassim itse. Hän ei voi syödä eikä puhua.

Näin sanottuaan Morgiana vei lääkekakkuset kotiin ja palasi seuraavana päivänä samaan apteekkiin kyyneleet silmissä pyytäen mehua, jota oli tapana antaa sairaille vain heidän ollessaan viimeisillään. — Voi, tyttö huudahti, — pelkään että tämä lääke ei vaikuta enempää kuin edellinenkään ja että menetän hyvän isäntäni!

Ali Baban taas nähtiin vaimoineen käyvän sinä päivänä usein Kassimin talon ja oman asuntonsa väliä, ja he olivat niin alakuloisia, että kukaan ei illalla ihmetellyt kuullessaan Kassimin vaimon ja Morgianan vihlovan parkunan ja valitushuudot. Viimeksi mainittu kertoi kaikkialla että hänen isäntänsä oli kuollut.