Paikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka näyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma. Niinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut tuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.

Kävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen timantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä huvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi tyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri joukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi voinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa, lymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille ainoastaan yöllä.

Vietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain sellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön tullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua. Vieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni itseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että valo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan muonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni, pelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta. Päivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin todellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua koskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin pelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään. Mutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin, ja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin toisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.

Olin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin kertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät saadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat puhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson lähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon isoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat, tarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä kuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja kuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen ravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan emokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.

Ajatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin elävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä laukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen turbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.

Tuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin niistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen johon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle. Kauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat pakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä olin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan säikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut, vaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.

— Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, — kunhan tunnet minut paremmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja itselleni — enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä heillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin itse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.

Tuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät ympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he kummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet niin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä, että olin uskaltanut panna sen täytäntöön.

He opastivat minut leiripaikkaansa, ja kun avasin siellä laukkuni he ihmettelivät timanttieni kokoa ja tunnustivat, että kaikissa hoveissa joissa he olivat käyneet, he eivät olleet tavanneet minun timanttieni vertaa suuruudessa ja täydellisyydessä. Pyysin sen pesän omistajaa, jonne lintu oli minut kuljettanut (sillä jokaisella kauppiaalla oli omansa), ottamaan niin monta kuin häntä halutti. Hän tyytyi yhteen ainoaan, vieläpä kaikkein pienimpään, ja kun tyrkytin hänelle useampia vakuuttaen ettei hänen tarvinnut pelätä loukkaavansa minua hän vastasi. — Ei, olen hyvin tyytyväinen tähän, joka on kyllin arvokas säästääkseen minulta useampien matkojen vaivat ja tuottaakseen minulle niin suuren omaisuuden kuin toivon.

Vietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen niiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin hillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta. Arvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt uhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja köyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani varoilla.

Sinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille taaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan hänen muista seikkailuistaan.

Sinbadin kolmas retki

Hyvin pian väsyin toimettomaan ylelliseen elämääni ja lähdin uudelle merimatkalle. Keskellä ulappaa meidät yllätti hirveä myrsky, ja ajauduimme saarelle, jolla samoin kuin naapurisaarillakin kapteenin ilmoituksen mukaan asui karvaisia villejä jotka pian hyökkäisivät kimppuumme. Ja vaikka he olivat ainoastaan kääpiöitä, kova onni pakotti meidät luopumaan kaikista puolustusyrityksistä, sillä he olivat heinäsirkkojakin lukuisammat. Jos sattuisimme tappamaan yhdenkin heistä, kaikki karkaisivat kimppuumme ja tuhoaisivat meidät.

Ennen pitkää kapteenin sanat kävivät toteen. Lukematon joukko noin kahden jalan pituisia villejä, joiden ruumiit olivat punertavan karvan peittämät, tuli uiden meitä kohti ja piiritti aluksemme. He haastoivat meille, mutta emme ymmärtäneet heidän kieltään, ja kiipesivät ihmeteltävän ketterästi laivan kylkiä pitkin kannelle. Kun villit olivat kiskoneet purjeet alas ja katkaisseet ankkuriköyden, he hinasivat laivan maihin, pakottivat meidät kaikki poistumaan siitä ja kuljettivat sen toiselle saarelle, jolta olivat tulleetkin.

Me kuljimme edemmäksi saarellemme ja saavuimme upeasti rakennetun, hyvin korkean palatsin edustalle, jossa oli mustapuinen pariportti. Mursimme sen auki. Astuimme pihaan ja näimme ison suojan pylväskäytävineen. Eteisen toisella sivulla oli kasa ihmisenluita ja toisella suuri joukko paistinvartaita. Pelkomme ei suinkaan vähentynyt, kun asumuksen ovi avautui kovalla ryskeellä ja kauhean muotoinen musta mies, pitkä kuin korkea palmupuu astui esiin. Hirviöllä oli vain yksi silmä, ja se sijaitsi keskellä otsaa, missä se kiilui punaisena kuin hehkuva hiili. Hänen etuhampaansa olivat hyvin pitkät ja terävät ja ulkonivat suusta, joka oli syvä kuin hevosen kita. Alaleuka oli lerpallaan rinnan päällä, korvat olivat kuin norsulla ja peittivät hänen olkapäänsä. Kynnet olivat yhtä pitkät ja käyrät kuin isoimpien petolintujen. Moisen kauhean jättiläisen nähdessämme menetimme tajuntamme ja viruimme kuin kuolleina. Kun hän oli meitä kyllikseen katsellut, hän astui meitä kohti ja tarttuen kädellään minuun nosti minut niskasta ja käänteli minua kuin teurastaja kääntelisi lampaanpäätä. Tarkasteltuaan minua ja huomattuaan minun olevan liian laiha, pelkkää luuta ja nahkaa, hän päästi minut menemään. Sitten hän tarttui vuorotellen tovereihini ja tarkasteli heitä kaikkia yksitellen samaan tapaan. Kapteenin, joka oli lihavin, hän kohotti toisella kädellään, aivan kuin minä kohottaisin varpusen, ja työnsi sitten paistinvartaan hänen lävitseen, sytytti suuren tulen, käristi hänet ja söi hänet asunnossaan illallisekseen. Ateriansa päätettyään jättiläinen palasi eteiseen, jossa hänen makuusijansa oli, ja vaipui uneen kuorsaten ukkosen jyrinää äänekkäämmin.

Istua kyyrötimme pelosta jäykistyneinä, mutta seuraavana päivänä me jättiläisen mentyä ulos neuvottelimme ja keksimme kostotuuman. Kun hirviö oli taas ahmaissut yhden joukostamme iltapalakseen ja laskeutunut nukkumaan, valmistauduimme panemaan rohkean aikeemme täytäntöön. Kuullessamme hänen kuorsaavan lähestyimme yhdeksän toveriani ja minä, kullakin kädessä paistinvarras jonka kärki oli kuumennettu hehkuvaksi, ja työnsimme kaikki yhtaikaa vartaamme hänen silmäänsä sokaisten hänet. Jättiläinen huitoi hurjasti yrittäen tavoittaa meitä. Huomattuaan meidän kätkeytyneen hän läksi ulos karjuen tuskissaan.

Viivyttelemättä pakenimme palatsista ja saavuimme pian rannikolle, jossa rakensimme häthätää muutamia lauttoja paetaksemme niillä tiukan tullen. Mutta tietäen mihin vaaraan sellaisella matkalla antautuisimme odottelimme toivoen, että jättiläinen oli kuollut, koska hän oli lakannut parkumasta. Tuskin oli kuitenkin päivä sarastanut, kun näimme vihollisemme tulevan meitä kohti kahden muun melkein yhtä ison koljon taluttamana ja parvi toisia jättiläisiä kintereillään.

Riensimme heti lautoillemme, jolloin ihmissyöjät raivostuneina siitä että heidän yrityksensä oli mennyt myttyyn, poimivat isoja kivenmöhkäleitä, juoksivat rantaan, kahlasivat vyötäisiin asti veteen ja heittivät kivensä niin taitavasti, että upottivat kaikki muut lautat paitsi sen jolla minä olin. Kaikki toverini hukkuivat paitsi ne kaksi, jotka olivat minun lautallani. Soudimme voimiemme takaa ja pääsimme jättiläisten ulottuvilta. Aallot viskelivät meitä sinne tänne kaiken päivää ja koko seuraavan yön, kunnes vihdoin pääsimme saarelle, jolla kasvoi runsaasti oivallisia hedelmiä.

Yöksi paneuduimme rannalle nukkumaan. Meidät herätti kuitenkin hämmästyttävän pitkä ja paksu käärme, jonka suomut kalisivat sen kiemurrellessa eteenpäin. Se nielaisi toisen tovereistani hänen äänekkäistä huudoistaan huolimatta ja vaikka hän ponnisteli irtautuakseen sen syleilystä. Paiskaten hänet usean kerran maata vasten se murskasi miespoloisen, ja kuulimme kun se nakersi ja raastoi hänen luitaan, vaikka olimme paenneet melkoisen matkan päähän. Käsittäen itseämme uhkaavan vaaran kiipesimme seuraavaksi yöksi korkeaan puuhun välttääksemme käärmettä. Kauhuksemme hirviö nousi puunrunkoa pitkin ja huomasi toverini joka oli minua alempana, nielaisi hänet ja poistui. Viivyin puussa päivään asti, laskeuduin sitten maahan ja keräsin suuren joukon näreitä, risuja ja kuivia orjantappuroita, jotka sidoin kimpuiksi ja laadin niistä laajan piirin puun ympärille. Muutamia niistä sidoin myös oksiin pääni yläpuolelle. Sen tehtyäni sulkeuduin illan tullen tähän kehään laihana lohdutuksenani tieto, etten ollut laiminlyönyt mitään suojellakseni itseäni julmalta kohtalolta, joka minua uhkasi. Käärme tulikin tavalliseen aikaansa ja kiersi puuta etsien tilaisuutta minut hotkaistakseen, mutta rakentamani suojavarustus esti sen siitä. Se loikoi siinä päivään asti kuin kissa, joka turhaan väijyskelee turvapaikkaan pujahtanutta hiirtä. Päivän tullen se vetäytyi pois, mutta en uskaltanut lähteä linnoituksestani ennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla.

Rientäessäni merta kohti varmasti päättäneenä, etten enää jatkaisi tätä kurjaa elämää, havaitsin laivan melkoisen matkan päässä. Huusin minkä jaksoin, irrotin turbaaniliinani ja liehutin sitä, jotta laivalta paremmin huomattaisiin minut. Se tepsikin. Miehistö äkkäsi minut, ja kapteeni lähetti veneen noutamaan minua. Heti kun pääsin kannelle, kauppiaat ja merimiehet kerääntyivät ympärilleni udellen kuinka olin joutunut autiolle saarelle. Kerrottuani heille kaikki mitä minulle oli tapahtunut vanhin joukosta selitti, että he olivat usein kuulleet edellisellä saarella majailevista jättiläisistä, jotka olivat ihmissyöjiä ja ahmivat uhrinsa milloin raa'altaan, milloin käristettyinä. — Käärmeitä taas, he lisäsivät, — on jälkimmäisellä saarella viljalti. Ne kätkeytyvät päiviksi ja liikkuvat öisin.

Ilmaistuaan ilonsa siitä, että olin pelastunut niin monista vaaroista, he toivat syödäkseni parasta mitä heillä oli. Ja kun kapteeni, sama mies, joka oli toisella matkallani jättänyt minut oman onneni nojaan, näki minun olevan ryysyissä, hän lahjoitti minulle jalomielisesti yhden omista puvuistaan. Ilmoitin hänelle kuka olin, ja hän huudahti: — Allah olkoon ylistetty! Riemuitsen siitä, että kohtalo on korjannut minun vikani. Tuolla ovat tavarasi, joita säilytin huolellisesti. Otin ne vastaan, kiitin häntä lämpimästi hänen rehellisyydestään ja menestyin niin hyvin kaupoissani, että taaskin saavuin Bassoraan suuri omaisuus mukanani. Sieltä palasin Bagdadiin, lahjoitin paljon köyhille ja ostin toisen melkoisen tilan sen lisäksi joka minulla jo oli.

Päätettyään kertomuksen kolmannesta retkestään Sinbad lähetti Hinbadin kotiin, annettuaan hänelle nytkin sata sekiiniä, ja kutsui hänet seuraavaksi päiväksi päivälliselle kertoakseen hänelle lisää seikkailuistaan.

Sinbadin neljäs retki

Ennen pitkää lähdin uudelle matkalle. Tällä kertaa vaelsin Persian halki ja saavuin satamaan, jossa astuin laivaan. Emme olleet kauan olleet merellä, kun meidät yllätti niin raju myrsky, että purjeet repeytyivät tuhansiksi palasiksi ja laiva törmäsi karille. Monet kauppiaista ja merimiehistä hukkuivat ja lasti tuhoutui.

Muutamien kauppiaiden ja merimiesten kanssa onnistuin pääsemään vedessä ajelehtiville laudoille, ja virta kuljetti meidät edessämme olevaan saareen. Sieltä löysimme hedelmiä ja lähdevettä, joten pelastimme henkemme. Heittäydyimme melkein siihen paikkaan jossa olimme tulleet maihin ja vaivuimme uneen.

Seuraavana aamuna kävelimme heti auringon noustua rannalta ja havaittuamme majaryhmän kuljimme sitä kohti. Lähelle päästyämme meidät saarsi heti suuri joukko neekereitä. He ottivat meidät kiinni, jakoivat meidät keskenään ja kuljettivat kukin asunnolleen.

Minut ja viisi toveriani vietiin samaan paikkaan. Neekerit asettivat meidät istumaan ja antoivat meille joitakin yrttejä viitaten meitä syömään. Kiinnittämättä huomiotaan siihen, että neekerit itse eivät niitä maistaneet, toverini ajattelivat vain nälkänsä tyydyttämistä ja söivät ahneesti. Mutta minä epäilin jotakin kujetta enkä huolinut niihin koskeakaan, ja viisaasti siinä teinkin. Sillä vähän ajan perästä havaitsin toverieni menettäneen järkensä ja kuulin heidän puhuttelevan minua älyttömin lausein.

Neekerit syöttivät meille vielä öljyllä ja kookospähkinöillä suurustettua riisiä, ja mielipuolet toverini nauttivat sitä ahmimalla. Minäkin söin, mutta hyvin niukasti. He olivat ensin tarjonneet meille noita yrttejä riistääkseen meiltä järkemme, jotta emme käsittäisi meitä odottavaa surullista kohtaloa, ja riisiä he syöttivät lihottaakseen meitä. He olivat näet kannibaaleja ja aikoivat syödä meidät heti kun lihoisimme. Niin tapahtuikin, ja he teurastivat toverini jotka eivät tajunneet tilaansa. Mutta voi hyvin käsittää, että minä, joka olin täysijärkinen, en suinkaan muiden tavoin lihonut, vaan päinvastoin laihduin päivä päivältä. Kuolemanpelko, joka minua vaivasi, muutti kaikki ruokani myrkyksi. Aloin riutua, ja se tuotti minulle pelastuksen. Sillä kun neekerit surmattuaan ja syötyään suuhunsa toverini näkivät minut kuihtuneena, laihana ja sairaana, he säästivät minut toistaiseksi.

Minulla oli paljon vapautta, hommiini kiinnitettiin tuskin mitään huomiota, ja siten sain eräänä päivänä tilaisuuden etääntyä kylästä ja paeta. Eräs ukko, joka näki minut ja aavisti aikeeni, huusi minulle täyttä kurkkua kehottaen minua palaamaan, mutta en totellut häntä, vaan päinvastoin kiirehdin askeleitani ja pääsin pian näkyvistä. Taivalsin niin nopeasti kuin voin, valiten sellaisia seutuja, jotka näyttivät autioimmilta, ja elin seitsemän päivää tien varrelta poimimistani hedelmistä.

Kahdeksantena päivänä saavuin meren rannalle ja näin muutamia minunlaisiani valkoihoisia keräämässä pippuria, jota sillä paikalla kasvoi hyvin runsaasti. Minut nähtyään he tulivat heti minua vastaan ja kysyivät arabiankielellä kuka olin ja mistä saavuin. Tulin hyvin iloiseksi kuullessani heidän haastavan omaa kieltäni ja tyydytin heidän uteliaisuutensa kertomalla haaksirikostani ja kuinka olin joutunut neekerien käsiin. Ne neekerit syövät ihmisiä, he vastasivat. — Kuinka ihmeessä vältit heidän julmuutensa? Selostin heille äsken mainitsemani seikat, jotka kummastuttivat heitä tavattomasti.

Viivyin heidän luonaan siihen asti kun he olivat keränneet pippurimääränsä ja purjehdin heidän kanssaan saarelle josta he olivat tulleet. He esittelivät minut kuninkaalleen joka oli hyvä ruhtinas. Hän kuunteli tarinaani, lausui minut tervetulleeksi ja alkoi pian tuntea minua kohtaan suurta ystävyyttä, mikä seikka teki minut tärkeäksi henkilöksi pääkaupungissa.

Kun kukaan siinä maassa ei ratsastaessaan käyttänyt satulaa eikä suitsia, etsin kuningasta kunnioittaakseni työmiehen ja käskin hänen valmistaa antamani mallin mukaan satulankehän. Kun hän oli saanut sen valmiiksi, päällystin sen sametilla ja nahalla ja kirjailin kullalla. Sitten menin sepälle, joka teki minulle kuolaimet näyttämäni piirustuksen mukaan ja myös muutaman parin jalustimia. Kun kaikki kojeet olivat valmiit, lahjoitin ne kuninkaalle ja valjastin niihin yhden hänen hevosistaan. Hänen majesteettinsa nousi heti ratsunsa selkään ja oli niin mielissään laitteistani, että tunnustukseksi antoi minulle arvokkaita lahjoja ja sanoi: — Haluaisin, että menisit naimisiin etkä enää ajattelisi omaa maatasi, vaan jäisit tänne koko eliniäksesi. En rohjennut vastustaa ruhtinaan tahtoa, ja hän antoi minulle yhden hovinsa naisista, ylevän, kauniin ja rikkaan. Kun hääjuhlallisuudet olivat ohitse, menin asumaan vaimoni kanssa, ja jonkin aikaa elimme täydellisessä sopusoinnussa. En ollut kuitenkaan tyytyväinen maanpakooni ja sen vuoksi aioin ensi tilassa lähteä tieheni ja palata Bagdadiin, jota silloinen hyvinkin edullinen asemani ei ollut saanut minua unohtamaan.

Sitten tapahtui, että erään minun kanssani hyvin läheisiin ystävyyssuhteisiin joutuneen naapurini vaimo sairastui ja kuoli. Menin katsomaan häntä lohduttaakseni häntä hänen murheessaan ja tavatessani hänet surun vallassa lausuin heti hänet nähtyäni: — Allah varjelkoon sinua ja suokoon sinulle pitkän elämän!

— Ah, hän vastasi, — hyvät toivomuksesi ovat turhia, sillä tänä päivänä minut haudataan vaimoni kanssa. Sen lain ovat esi-isämme tällä saarella laatineet, eikä sitä milloinkaan rikota. Eloon jäänyt aviomies haudataan kuolleen vaimonsa kera ja eloon jäänyt vaimo kuolleen miehensä kanssa. Mikään ei voi pelastaa minua. Jokaisen täytyy alistua tähän lakiin.

Hänen selostaessaan minulle tätä hirmuista tapaa, josta kuullessanikin veri jo hyytyi suonissani, hänen sukulaisensa, ystävänsä ja naapurinsa saapuivat joukolla hautajaistilaisuuteen. He pukivat vaimon ruumiin hänen uhkeimpiin vaatteisiinsa ja koristivat kaikilla jalokivillään, aivan kuin olisi ollut hänen hääpäivänsä. Sitten he laskivat vainajan avonaiseen ruumisarkkuun ja lähtivät marssimaan hautauspaikalle. Aviomies käveli saaton etunenässä, ja hänen perässään kannettiin ruumista. Noustiin korkealle vuorelle, ja kun oli saavuttu määränpäähän, syvän onkalon suulta nostettiin iso kivi ja ruumis laskettiin aukosta sisään kaikkine koristeineen ja jalokivineen. Syleiltyään sukulaisiaan ja ystäviään puoliso salli vastustamatta sijoittaa itsensä toiseen avonaiseen arkkuun, johon hänelle annettiin mukaan vesiruukku ja seitsemän pientä leipää. Ja sitten hänetkin laskettiin alas. Vuori oli melkoisen pitkä, ulottuen pitkin merenrantaa, ja kuilu oli aika syvä. Kun toimitus oli päättynyt, kivi vieritettiin jälleen rotkon suulle, ja saattajat palasivat kotiin.

Vähän sen jälkeen tuli samanlainen kohtalo minun osakseni. Vaimoni, jonka terveydestä pidin erityisesti huolta, sairastui ja kuoli. Kaikista vastusteluistani ja selityksistäni huolimatta täytyi minunkin, muukalaisen, alistua maan lakiin, koska olin ollut sen maan tyttären kanssa naimisissa, ja niin minut kuninkaan ja ylimysten saattamana, jotka olivat tulleet maahanpaniaisiani kunnioittamaan, laskettiin hautaan vaimoni ruumiin viereen, ja evääkseni annettiin tavanmukainen vesi- ja leipäerä.

Olin jo syönyt evääni loppuun ja odotin kuolemaa, kun kuulin puhkuvaa ääntä, ikään kuin hengitystä. Hapuilin sinne päin mistä ääni tuli ja kuulin käpälien sipsutusta eläimen juostessa pakoon. Ajoin sitä takaa ja äkkäsin vihdoin etäältä jotakin tähdeltä näyttävää. Valotäplä laajeni sitä lähestyessäni, ja pian huomasin, että vuoressa oli rantajuovan yläpuolella aukko. Ryömin siitä ulos, heittäydyin hiekalle riemusta raukeana, ja kun vähän myöhemmin kohotin silmäni taivasta kohti, havaitsin laivan lyhyehkön matkan päässä. Liehutin turbaanini liinaa ja kiinnitin merenkulkijain huomion. He lähettivät veneen, joka kuljetti minut turvallisesti alukseen. Sanoin kapteenille, että olin haaksirikkoutunut kauppias. Hän uskoi kertomukseni ja otti minut enempiä utelematta mukaansa.

Pitkän merimatkan jälkeen, jonka aikana kävimme useissa satamissa ja ansaitsin paljon rahaa, saavuin Bagdadiin äärettömin rikkauksin, joita olisi vaikea seikkaperäisemmin kuvailla. Kiitollisena Allahia kohtaan hänen minulle suomastaan armosta lahjoitin auliisti rahasummia useiden moskeijoiden kunnossapitoon ja köyhien avustamiseksi. Ja antautuen sukulaisteni ja ystävieni seuraan nautin heidän kanssaan elämästä juhlissa ja huvituksissa.

Sinbad lahjoitti jälleen sata sekiiniä kantajalle ja pyysi tätä kunnioittamaan taas seuraavana päivänä häntä vierailullaan.

Sinbadin viides retki

Riemut joita nautin hurmasivat minut taaskin siihen määrin, että unohdin kaikki näkemäni vaivat ja kärsimäni onnettomuudet, jotka eivät voineet vieroittaa minua halusta lähteä uusille matkoille. Ostin siis kauppatavaroita ja kuljetin ne parhaaseen merisatamaan. Ja jotta en olisi riippuvainen kapteenista, vaan saisin itse hallita laivaani, odotin kunnes ehdin varta vasten rakennuttaa itselleni aluksen omasta kohden. Matkani päämääränä olivat Sundasaaret. Kun laiva oli valmis, nousin siihen tavaroineni. Minulla ei kuitenkaan itselläni ollut täyttä lastia, ja sen vuoksi suostuin ottamaan mukaani moniaita eri kansallisuuksiin kuuluvia kauppiaita tavaroineen.

Purjehdimme satamasta ensimmäisellä suotuisalla tuulella, ja ensimmäinen paikka jonne poikkesimme, oli autio saari. Löysimme sieltä vaakalinnun munan, yhtä ison kooltaan kuin se, josta olen aiemmin kertonut. Vaakalinnun poikanen oli juuri puhkeamassa kuoresta, ja nokka pistikin jo esiin.

Kauppiaat, jotka olivat nousseet kanssani maihin, särkivät munan kirveillä, kiskoivat nuoren vaakalinnun paloina ulos ja paistoivat sen. Olin vakavasti varoittanut heitä koskemasta munaan, mutta he eivät totelleet minua.

Tuskin he olivat päättäneet ateriansa, kun ilmasta melkoisen matkan päässä meistä tuli näkyviin kaksi isoa pilveä. Kapteeni, jonka olin pestannut laivurikseni, tiesi kokemuksesta mitä se merkitsi. Hän sanoi, että ne olivat poikasen vanhemmat, uros- ja naaras-aarni, ja hoputti meitä astumaan alukseemme välttääksemme onnettomuuden, jonka tiesi meitä muutoin kohtaavan. Riensimme laivaan ja laskimme kiireen vilkkaa ulapalle.

Sillä välin lähestyivät molemmat vaakalinnut kauheasti meluten ja rääkkyivät vielä enemmän nähdessään, että muna oli rikottu ja poikanen poissa. Ne lensivät takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet ja hävisivät joksikin aikaa. Me taas levitimme kaikki purjeet kiitääksemme mahdollisimman nopeasti vaaraa pakoon, joka kuitenkin meidät tavoitti.

Linnut palasivat pian, ja näimme kummankin kuljettavan kynsissään aikamoista kivenlohkaretta. Päästyään kohdallemme ne leijailivat laivamme yläpuolella, ja toinen pudotti kivensä, mutta perämiehen taitavuuden avulla vältimme sen. Möhkäle putosi mereen ja jakoi veden kahtia, niin että pohja melkein näkyi. Onnettomuudeksemme paiskasi toinen vaakalintu raskaan kantamuksensa niin täsmällisesti keskelle laivaa, että alus pirstautui tuhansiksi kappaleiksi. Kaikki merimiehet ja matkustajat murskautuivat ja hukkuivat. Minäkin upposin, mutta noustuani jälleen pinnalle onnistuin saamaan kiinni laivahylyn pirstaleesta, ja uiden milloin oikealla kädelläni, milloin vasemmallani, mutta aina pysytellen kiinni laudassa, ajauduin tuulen ja vuoksen avulla saarelle, jonka rantatöyräs oli kovin jyrkkä. Vaivalloisesti kiipesin sitä pitkin ylös ja pääsin maihin.

Istahdin ruoholle toipuakseni väsymyksestäni, ja sen jälkeen lähdin tarkastamaan saarta. Kaikkialla oli puita, joiden oksat nuokkuivat, mitkä raakojen, mitkä kypsien hedelmien painosta, ja kirkasvetisiä vilvoittavia puroja virtasi hauskasti kiemurrellen. Söin hedelmiä jotka maistuivat oivallisilta ja join vettä joka oli erittäin raikasta ja hyvää. Yön tullen laskeuduin mukavaan paikkaan ruohikkoon, mutta en voinut nukkua tuntia yhteen mittaan, kun mieleni täytti vaarojen pelko. Vietin suurimman osan yötä hätäännyksissäni ja nuhtelin itseäni tyhmyydestäni, kun en ollut pysynyt kotona, vaan olin lähtenyt vielä tälle matkalle. Näissä surullisissa mietteissä menin niin pitkälle, että aloin tuumia elämäni lopettamista, mutta päivänvalo karkotti moiset synkät ajatukset. Nousin ja kävelin puiden alla, joskin yhä pelokkaana.

Kulkiessani syvemmälle saareen tapasin vanhan miehen, joka näytti perin heikolta ja raihnaalta. Hän istui puron partaalla, ja ensin luulin häntä haaksirikkoiseksi, kuten itsekin olin. Astuin lähemmäksi ja tervehdin, mutta hän vain hiukan nyökäytti päätään. Kysyin häneltä, miksi hän istui niin hiljaa ja hievahtamatta. Vastauksen asemesta hän viittasi minulle, että ottaisin hänet selkääni ja kantaisin hänet puron poikki, ja antoi minun ymmärtää aikovansa kerätä sieltä joitakin hedelmiä.

Luulin että äijä todellakin oli apuni tarpeessa. Nostin hänet selkääni ja kannettuani hänet puron yli käskin hänen astua alas. Samalla kumarruin, jotta hän pääsisi helpommin maahan. Mutta vanhus, joka minusta oli näyttänyt aivan rammalta, kiersikin kovanahkaiset koipensa näppärästi kaulani ympäri puristaen niillä kurkkuani niin tiukkaan, että menin tainnoksiin.

Pyörtymisestäni huolimatta häijyläinen puristi yhä kaulaani, mutta hellitti sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Hän työnsi toisen jalkansa vatsaani vasten ja potkaisi toisella niin rajusti kylkeeni, että pakotti minut nousemaan. Noustuani hän kävelytti minua puiden alla ja pakotti minut silloin tällöin pysähtymään poimiakseen ja syödäkseen hedelmiä joita löysimme. Hän ei päästänyt minua koko päiväkauteen, ja kun laskeuduin yöksi levolle, hän paneutui mukanani makaamaan puristaen yhä koivillaan. Joka aamu hän töykkäsi minut hereille, pakotti nousemaan ja kävelemään ja puristi minua jaloillaan. Voitte arvata, hyvät herrat, minkälaisessa tuskassa olin, kun minulle oli sälytetty mokoma taakka, josta en kyennyt irrottautumaan.

Eräänä päivänä löysin muutamia kuivia puusta pudonneita pullokurpitsoja. Otin yhden isoimmista ja poistettuani sisuksen puristin siihen mehua viinirypäleistä, joita saarella kasvoi runsaasti. Täytettyäni kuoren asetin sen sopivaan paikkaan ja muutamaa päivää myöhemmin menin sitä tarkastamaan, ja kun maistoin nestettä, havaitsin viinin niin oivalliseksi, että nautittuani sitä unohdin pian suruni ja sain uusia voimia. Se teki minut niin hilpeäksi että aloin kävellessäni laulaa ja tanssia.

Kun ukko huomasi vaikutuksen, jonka neste minuun teki, ja näki että kannoin häntä entistä keveämmin, hän viittasi minua antamaan hänellekin juomaa. Ojensin hänelle kurpitsan, ja kun neste maistui hänestä hyvältä, hän joi pohjaan asti ja tuli pian niin päihinsä että höllensi otteensa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja paiskasin hänet tantereeseen, missä hän virui liikkumatta. Otin ison kiven ja murskasin hänen kallonsa.

Olin iloissani vapauduttuani ainiaaksi kiusallisesta painajaisesta. Kävelin rannikolle ja tapasin laivan miehistön, joka oli laskenut saaren luo ankkuriin tullakseen vettä noutamaan. He kummastuivat nähdessään minut ja vieläkin enemmän kun kuulivat seikkailujeni yksityiskohdat.

— Jouduit merenukon käsiin, he sanoivat, — ja olet ensimmäinen joka olet pelastunut hänen häijyiltä juoniltaan. Hän ei ole koskaan päästänyt niitä, jotka kerran on saanut haltuunsa, kunnes on kuristanut heidät. Ja siten hän on tehnyt saaren surullisen kuuluisaksi tappamiensa monilukuisten uhrien vuoksi, eivätkä kauppiaat ja merimiehet uskaltaneetkaan tunkeutua saaren sisäosaan muuten kuin ryhmittäin.

Näin sanottuaan he veivät minut mukanaan laivaan. Kapteeni otti minut hyvin ystävällisesti vastaan kuullessaan tarinani. Hän laski jälleen ulapalle ja muutaman päivän purjehdusmatkan jälkeen saavuimme suuren kaupungin satamaan. Kaupungin rakennukset olivat hakatusta kivestä.

Eräs kauppiaista, joka oli minuun mieltynyt, kehotti minua tulemaan asuntoonsa ja antoi minulle suuren säkin. Hän suositteli minua joillekuille kaupungin asukkaista, jotka keräsivät kookospähkinöitä, ja pyysi heitä ottamaan minut mukaansa. — Mene, hän virkkoi, — seuraa heitä ja tee kuten näet heidän tekevän, mutta älä erkane heistä, koska muutoin voit joutua hengenvaaraan. Näin puhuttuaan hän antoi minulle ruokatarvikkeita matkaeväiksi, ja lähdin miesten mukaan.

Tulimme tiheään palmumetsään, jossa kasvoi hyvin korkeita ja niin sileärunkoisia puita, että oli mahdotonta kiivetä hedelmiä kantaville oksille. Metsään astuessamme näimme ison joukon erikokoisia apinoita, jotka meidät havaitessaan riensivät pakoon kiiveten ihmeellisen nopeasti puiden latvoihin.

Kauppiaat, joiden seurassa olin, poimivat kiviä ja pommittivat niillä puissa olevia apinoita. Minä tein samoin, ja apinat paiskelivat kostoksi meitä kookospähkinöillä niin kiivaasti ja sellaisin elein, että huomasi hyvin niiden kiukun ja närkästyksen. Keräsimme kookospähkinöitä ja viskelimme vähän väliä kiviä ärsyttääksemme apinoita. Tämän juonen avulla täytimme säkkimme hedelmillä. Pian sain omani kaupaksi ja palasin useat kerrat metsään ansaiten siten sievoisen summan.

Laiva, jossa olin saapunut, purjehti satamasta ja siinä lähti muutamia kauppiaita, jotka olivat lastanneet sen kookospähkinöillä. Minä odotin toisen tuloa, joka vähän myöhemmin ankkuroikin satamaan ottaakseen samanlaisen lastin. Kuormitin siihen kaikki kookospähkinäni, ja kun se oli lähtövalmiina, sanoin jäähyväiset kauppiaalle, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. Hän itse ei näet voinut matkustaa kanssani, koska ei ollut vielä päättänyt liikehommiaan satamassa. Purjehdimme saaria kohti, joilla kasvaa runsaasti pippuria. Sitten kävimme Komarin saarella, joka tuottaa parasta aloepuuta ja jonka asukkaat ovat säätäneet itselleen ehdottoman lain olla koskaan juomatta viiniä. Vaihdoin kookospähkinäni näillä saarilla pippuriin ja aloepuuhun ja menin muiden kauppiaitten kanssa helmiä kalastamaan. Pestasin sukeltajia, jotka noutivat minulle muutamia hyvin isoja ja puhtaita helmiä. Astuin laivaan, joka saapui onnellisesti Bassoraan. Sieltä palasin Bagdadiin ja ansaitsin suuria summia pippurilla, aloepuulla ja helmillä. Jaoin kymmenykset voitoistani almuiksi, kuten olin tehnyt edellisiltäkin matkoilta palattuani, ja koetin erilaisilla huvituksilla hankkia virkistystä kärsimieni rasitusten jälkeen.

Lopetettuaan kertomuksensa Sinbad lahjoitti Hinbadille sata sekiiniä, kuten ennenkin, ja pyysi häntä saapumaan jälleen seuraavana päivänä tavalliseen aikaan.

Sinbadin kuudes retki

Minut riivannut matkustusvimma ei sallinut minun kauan pysyä paikoillani, ja niinpä vuoden levähdettyäni valmistauduin ystävieni ja sukulaisteni rukouksista välittämättä kuudennelle retkelleni. Tällä kertaa matkustin Persian ja Itä-Intian halki ennen kuin lähdin merille. Etäisessä satamassa astuin vihdoin laivaan, joka oli lähdössä pitkälle matkalle.

Emme olleet purjehtineet pitkälle, kun kapteeni eräänä päivänä poistui paikaltaan murheellisena ja riuhtaisten turbaanin päästään huudahti tuskaisella äänellä: — Vuolas merivirta kuljettaa laivaa, ja joudumme kaikki perikatoon ennen kuin neljännestunti on kulunut. Rukoilkaa Allahia pelastamaan meidät vaarasta! Emme voi välttää sitä, jollei Hän sääli meitä.

Näin sanottuaan hän käski laskea purjeet, mutta kaikki köydet katkesivat, ja virta kuljetti laivan äkkijyrkän vuoren juurelle, jota vasten se törmäsi ja murskautui. Henkemme toki pelastimme ja saimmepa muonavarammekin ja parhaat tavaramme talteen.

Rantakaistaleella seisoessamme kapteeni lausui meille: — Allah on tehnyt mitä on hyväksi nähnyt. Kukin meistä kaivakoon oman hautansa ja sanokoon maailmalle jäähyväiset. Olemme näet niin turmiollisessa paikassa, että kukaan haaksirikkoutunut ei ole koskaan palannut täältä kotiinsa.

Hänen puheensa koski meihin kipeästi, syleilimme toisiamme ja valitimme säälittävää kohtaloamme.

Vuori jonka juurelle olimme haaksirikkoutuneet oli osa hyvin laajan saaren rannikosta. Seutu oli peittynyt haaksihylkyjen pirstaleihin ja luihin. Näimme siellä myös uskomattoman paljon tavaraa ja kalleuksia. Kaikki se vain lisäsi epätoivoamme.

Kaikkialla muualla virrat juoksevat uomistaan mereen, mutta siellä suolaton virta syöksyi merestä pimeään rotkoon, jonka aukko oli hyvin korkea ja avara. Merkillisintä siellä on, että vuoren kivet ovat kristallia, rubiineja, smaragdeja, safiireja ja topaaseja. Puitakin siellä kasvaa, useammat niistä aloepuita, yhtä hyviä laadultaan kuin Komarin saaren tuotteet.

Päättääkseni kuvaukseni kolkasta, jota hyvinkin voi nimittää hornaksi, koska sieltä ei mitään milloinkaan palaa, laivojen ei ole mahdollista päästä pois, jos ne kerran ovat tulleet tietyn matkan päähän. Jos käy merituuli, se avustaa virtaa alusten ajamisessa vuorta kohti, ja jos tuulee maalta päin, minkä luulisi edistävän niiden pääsemistä takaisin ulapalle, pysähdyttää vuoren korkeus vihurin ja saa aikaan tyvenen, niin että virran voima kuljettaa rantaan. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi on yhtä mahdotonta nousta vuorelle kuin pelastua meritse.

Olimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen määrä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat varsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme kohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista.

Vihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa jälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet hautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa viimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi että säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset, minulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa. Haudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin vähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen vuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei ollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että en voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin, että koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt pelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa kuolemaani.

Mutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti mielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan rotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja tuumin itsekseni: — Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy jossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran vietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon omaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden lajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta paikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän uuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä vaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen haaksirikostani.

Ryhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita rannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti toisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen valmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja muita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia kangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin Allahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa oli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui — samantekevää hukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.

Heti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta kuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja kerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä vuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en syönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta evääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen. En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni laajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli kiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät nähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että lausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia pelastuksestani.

Kun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui luokseni ja sanoi: — Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on varmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä olet tullut?

Pyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että sitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle useanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä minulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja haettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi kuulla merkillisen tarinani.

Kuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut maihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut kuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä langeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut tervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut suopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.

Ensin hän kysyi nimeäni. Vastasin: — Minua sanotaan merenkulkija Sinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen kotoisin Bagdadista.

Kerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen mielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä toista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja rohkaistuin lausumaan hänelle. — Armollinen kuningas, en ainoastaan itse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla tuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne mukaan ja pitämään niitä ominanne.

Hän lausui hymyillen: — Sinbad, kaukana siitä, että ottaisin sinulta jotakin, päinvastoin aion antaa sinulle arvoisiasi lahjoja. Vastasin vain rukoilemalla menestystä jalomieliselle ruhtinaalle ja ylistämällä hänen aulista anteliaisuuttaan.

Hän käski yhden virkailijoistaan pitää minusta huolta ja määräsi eri henkilöitä palvelemaan minua hänen omalla kustannuksellaan. Virkailija täytti tunnollisesti tehtävänsä ja toimitti kaikki tavarani minulle varattuun asuntoon.

Serendibin saari [Ceylon] sijaitsee päiväntasaajalla, joten päivät ja yöt siellä ovat aina yhtä pitkät, kaksitoista tuntia kumpikin. Saari itse on kahdeksankymmentä parasangia pitkä ja melkein yhtä leveä. Pääkaupunki on kauniin laakson perukassa saaren keskellä ja korkeiden, kenties maailman korkeimpien vuorten ympäröimä, jotka nähdään kolmen päivän purjehdusmatkan päästä mereltä. Rubiineja ja monenlaisia kalliita mineraaleja on yllin kyllin, ja vuoret ovat enimmältä osaltaan merkeliä eli metallikiveä, jota käytetään muiden kalliiden kivien leikkaamiseen ja hiomiseen. Saarella kasvaa kaikenlaisia harvinaisia pensaita ja puita. Varsinkin setripuita ja kookospalmuja. Päävirran suulla kalastetaan helmiä ja muutamissa laaksoissa tavataan timantteja.

Vietettyäni jonkin aikaa pääkaupungissa ja käytyäni kaikissa kiintoisissa paikoissa sen ympäristössä, muun muassa siellä missä Aadam majaili sen jälkeen kun hänet oli karkotettu paratiisista, pyysin kuninkaalta lupaa palata omaan maahani, ja hän myönsi sen erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hän pakotti minut ottamaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Kun menin sanomaan hänelle hyvästi, hän jätti minulle vielä arvokkaamman lahjan ja samalla kirjeen valtiaallemme oikeauskoisten hallitsijalle vietäväksi, sanoen: — Pyydän, että toimitat lahjani ja tämän kirjeen kalifille ja vakuutat hänelle ystävyyttäni.

Serendibin kuninkaan kirje oli kyhätty taivaansinisin kirjaimin erään harvinaisuutensa vuoksi kallisarvoisen eläimen kellervälle nahalle ja sisälsi seuraavaa:

— Intian kuningas, jonka edessä kulkee tuhat norsua, joka asuu sadallatuhannella säteilevällä rubiinilla koristetussa palatsissa ja jonka aarteistossa on ainakin kaksikymmentätuhatta timanteilla somistettua kruunua — Kalifi Harun-al-Rashidille.

— Vaikka Sinulle lähettämämme lahja on vähäpätöinen, ota se kuitenkin veljenä ja ystävänä vastaan sen hartaan ystävyyden nimessä, jota tunnemme Sinua kohtaan ja josta haluamme antaa Sinulle todistuksen. Toivomme itsellemme samanalaista osaa Sinun ystävyydessäsi, koska uskomme sen ansaitsevamme, kun olemme arvoltamme Sinun vertaisesi. Pyydämme sitä Sinulta veljellisesti. Hyvästi!

Lahjana oli ensiksikin yhdestä ainoasta rubiinista valmistettu puoli jalkaa korkea, tuuman paksuinen ja puolen drakman painoisilla pyöreillä helmillä täytetty malja, toiseksi käärmeennahka jonka suomut olivat yhtä isoja kuin tavalliset kultarahat ja joka varjeli taudeilta, kun laskeutui sille lepäämään, kolmanneksi viisikymmentätuhatta drakmaa parasta aloepuuta ja kolmekymmentä pistasiapähkinän kokoista kamferijyvää, sekä neljänneksi erinomaisen ihana nainen jonka puku oli kauttaaltaan jalokivillä kirjailtu.

Laiva lähti satamasta, ja hyvin onnellisen purjehduksen jälkeen pääsimme Bassoraan. Sieltä matkustin Bagdadiin, jossa menin heti viemään kuninkaan kirjeen kalifille. Ja kun olin esittäytynyt, kalifi kuunteli tarkkaavaisesti kuvaustani Intiasta ja havaitsi siitä, että kuningas ei suinkaan ollut varallisuuttaan liioitellut. Kerroin myös sikäläisen kansan tavoista, ja sekin oli oikeauskoisten hallitsijasta mielenkiintoista.

Näin puhuttuaan Sinbad ilmoitti että kertomus kuudennesta retkestä oli lopussa ja lahjoitti Hinbadille taaskin sata sekiiniä kehottaen tätä kaikin mokomin saapumaan seuraavana päivänä kuuntelemaan, kun hän tarinoisi seitsemännestä ja viimeisestä retkestään.

Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki

Kuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin ehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi kaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi vaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää loput päiväni tyynessä rauhassa.

Mutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin. Kun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: — Sinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja lahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen huomaavaisuuteensa.

Yritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki seikkailuni kalifille. — Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni, — että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy sentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan tarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani tehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on mentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä kiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.

Havaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja sanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään ja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.

Valmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin saanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin laivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin saarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa kuningas minut nähdessään huudahti: — Tervetuloa, Sinbad! Täältä lähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme jälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni häntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka hän otti mielihyvin vastaan.

Kalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä maksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja sata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta valmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja, jonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta metsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti kuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle Salomolle.

Kalifin kirje kuului näin:

"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta Harun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa sijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä jälkeen — mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle."

— Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme, että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!

Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.

Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja, jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä orjiksi.

Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken omaisuuteni.

— Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, — osaatko ampua jousella. Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle: — Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.

En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi mädäntynyt.

Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.

En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille, riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla. Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.

Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. — Sinbad-parka, hän huudahti, — olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä hengissä.

Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet, niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin kyllin.

Kotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: — Sinbad, emme ole ainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen ihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut hankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä minulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin suureen tehtävään.

Vastasin ystävälliseen selitykseen: — Minulle lahjoittamasi vapaus riittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota palveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata kotimaahani.

— Hyvä, hän sanoi, — monsuunituulella saapuu pian norsunluuta noutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat matkasi.

Kiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua kohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen, ja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki varastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa välittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu pitää kovinkaan kauan heiltä salassa.

Laivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä matkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni, toimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan lahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä siis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme ensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.

Pysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita. Kun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa käväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan, purkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin suuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä, jotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison kauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin paljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei tarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja, joita olin niin usein kokenut.

Kaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin. Menin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni tulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin kauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin hänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä olisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä tämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin merkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne kultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin hyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja olen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni ja ystävieni parissa.

Sinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja sanoi kääntyen Hinbadin puoleen: — No, ystäväni, oletko kuullut kenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään ihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole kohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa elämää?

Hinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi ja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin verrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti hänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä paikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa merenkulkija Sinbadin ystävyyteen.

Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta

Oli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär.
He olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli
Hussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli
Nurunnihar.

Prinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan nuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli varttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle sellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin kaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat isälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään naisivat hänet.

Havainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa välille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin heistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään neitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä kamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija kutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:

— Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne, prinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani antamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen keksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon keskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani. Minusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle kukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska tiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä on harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille joka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.

Veljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat ehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana aamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat samasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja matkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan ja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa sanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin omalle suunnalleen.

Vanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin kuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta, suuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta vaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin värikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin, samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli hovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille varattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa, joissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien keskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen portti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä erääseen noista osista.

Se oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja auringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki samankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat asuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia harjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.

Hussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta ja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden tuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus osoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena ihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat kantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan heistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai koristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa puodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.

Hussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias havaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan puotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse kantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli kooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti kallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, — matossa on jotakin merkillistä jota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.

— Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte sen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi silmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä minne vain haluaa.

Prinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden, joka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on sellainen ominaisuus, hän virkkoi, — ostan sen kernaasti.

— Hyvä herra, huutaja vastasi, — olen puhunut teille totta, ja teidät on helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme molemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä huoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.

Huutajan vakuutuksen kuultuaan prinssi suostui ehtoihin ja päätti kaupan. He siirtyivät kauppamiehen luvalla hänen myymälänsä takasuojaan, jossa molemmat istahtivat matolle. Ja kohta kun prinssi oli lausunut toivomuksensa päästä asuntoonsa, hän huomasi olevansa huutajan kanssa siellä. Haluamatta varmempaa todistusta maton ominaisuudesta hän laski huutajalle neljäkymmentä kukkarollista ja antoi vielä kaksikymmentä kultakolikkoa kaupanpäällisiksi.

Tällä tavoin tuli Hussain-prinssistä maton omistaja, ja hän oli ylen iloinen, että oli niin pian löytänyt arvokkaan lahjan isälleen vietäväksi. Hän olisi milloin tahansa voinut siirrättää itsensä majataloon jossa oli eronnut veljistään, mutta tietäen että toiset eivät olleet vielä palanneet hän päätti viipyä kaupungissa ja tutkia kansan tapoja ja elämää. Hän sai paljon huvia ja keräsi paljon tietoja käymällä useissa temppeleissä ja muissa loistorakennuksissa ja katselemalla erilaatuisia juhlamenoja. Hän näki komean juhlan, jota lukuisa joukko hinduja kerääntyi viettämään.

Suuri erivärisiin telttoihin laajalle tasangolle leiriytynyt, silmän kantamattomiin ulottuva väkijoukko oli vaikuttava näky. Hän esittäytyi myös maharadjan hovissa, jonka rikkaus häntä aivan huikaisi. Kaikki nämä seikat tekivät hänen oleskelunsa Bisnagarissa hyvin hauskaksi, mutta hän halusi päästä lähemmäksi prinsessa Nurunniharia, jota hän rakasti kiihkeästi, ja hän luuli voivansa olla varma, että saisi prinsessan morsiamekseen. Niinpä hän, vaikka olisikin voinut viipyä kaupungissa paljon kauemmin, maksoi laskunsa majatalossa ja levitti maton huoneensa lattialle, jolloin hänet seuralaisensa kera heti kuljetettiin veljesten toisistaan erotessaan kohtauspaikakseen määräämään vierasmajaan.