Kun henki havaitsi, että vannottaminen pakotti hänet varmaan vastaukseen se vapisi ja sanoi kalastajalle: — Pyydä mitä vain haluat, kunhan vain teet sen nopeasti.

— Haluaisin tietää, olitko todellakin tuossa astiassa. Rohkenetko vannoa suuren Allahin nimen kautta?

— Kyllä, henki vastasi, — vannon hänen suuren nimensä kautta, että todella olin siellä.

— Sitä en mitenkään saata uskoa, kalastaja selitti, — astiaan ei mahtuisi edes toista jalkaasi — kuinka silloin on mahdollista että koko ruumiisi olisi ollut siellä?

— Mitä, henki ihmetteli, — etkö usko minua edes juhlallisen valan vannottuani?

— En tosiaan usko, kalastaja sanoi, — enkä voi sinua uskoa ennen kuin menet takaisin astiaan.

Hirviön ruumis hajaantui ja muuttui savuksi, joka taaskin levisi yli koko rannikon, ja vihdoin se kokoonnuttuaan yhteen alkoi uudestaan solua astiaan, kunnes mitään siitä ei jäänyt ulkopuolelle. Silloin kalastaja tarttui lujasti lyijykanteen, työnsi sen kiireesti astian suulle ja huudahti: — Henki, nyt on sinun vuorosi rukoilla minulta suosiota. Mutta minäpä viskaankin sinut takaisin mereen josta sinut nostin ja sitten rakennan rantamalle majan jossa asun ja varoitan kaikkia kalastajia, jotka saapuvat laskemaan verkkojaan, sinunlaisestasi häijystä hengestä, joka on vannonut tappavansa vapauttajansa.

Henki ei laiminlyönyt mitään millä luuli voivansa taivuttaa kalastajan suopeaksi. — Avaa astia, se sanoi, — ja anna minulle vapauteni, niin lupaan palkita sinut täysin tyydyttävästi.

— Sinä olet pettäjä, kalastaja vastasi. — Ansaitsisin menettää henkeni, jos olisin kyllin hupsu uskoakseni sinua. Varmaan kohtelisit minua samalla tavalla kuin eräs kreikkalainen kuningas kohteli lääkäri Dubania. Se on tarina, jonka haluan sinulle kertoa. Kuuntelehan siis:

Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina

Oli kerran kuningas, joka sairasti pitaalitautia, ja hänen lääkärinsä olivat turhaan yrittäneet parantaa häntä. Vihdoin hänen hoviinsa saapui hyvin taitava lääkäri nimeltä Duban. Hän oli kokenut luonnontutkija ja ymmärsi täydellisesti kasvien ja rohtojen hyvät ja huonot ominaisuudet. Kuultuaan mikä tauti kuningasta vaivasi ja että lääkärit olivat hylänneet hänet parantumattomana Duban pyrki hänen luokseen.

— Minä tiedän, hän sanoi alamaisen tavanmukaisten tervehdysten jälkeen, — että lääkärisi, oi kuningas, eivät ole kyenneet parantamaan sinua pitaalista. Mutta jos suvaitset vastaanottaa palvelukseni, lupaan tehdä sinut terveeksi juottamatta sinulle karvaita rohtoja ja ilman ulkopuolista käsittelyä.

Kuningas vastasi: — Jos kykenet täyttämään lupauksesi, teen sinut ja sinun jälkeläisesi rikkaiksi. Saat koettaa.

Lääkäri palasi asuntoonsa, teki onton nuijan ja pani sen kädensijaan rohtoja. Hän valmisti myös tarkoitukseensa sopivan pallon. Ja nämä kapineet mukanaan hän saapui seuraavana aamuna kuninkaan luo sanoen: — Oi kuningas, nouse ratsun selkään ja ryhdy lyömään tätä palloa nuijalla, kieritä sitä, kunnes kätesi ja ruumiisi hikoilevat. Kun lääke, jonka olen pannut nuijan onttoon kädensijaan, on kätesi hankauksesta kuumentunut, se tunkeutuu läpi koko ruumiisi, ja heti kun olet alkanut hikoilla, voit luopua urheilusta, sillä silloin lääke on vaikuttanut. Palatsiin palattuasi sinun on heti mentävä kylpyyn, annettava pestä itsesi hyvin ja hangata ihosi sileäksi. Käy sitten vuoteeseen, ja huomenna noustessasi olet terve.

Kuningas otti nuijan ja löi palloa, jonka hänen kanssaan pelaavat upseerit aina palauttivat hänelle. Hän leikki niin kauan, että hänen kätensä ja koko ruumiinsa olivat kovasti hiessä, ja sitten nuijan varteen suljettu lääke vaikutti, kuten lääkäri oli sanonut. Sen jälkeen kuningas lopetti leikkinsä, palasi palatsiinsa, meni saunaan ja noudatti hyvin tarkoin lääkärin määräyksiä.

Aamulla herätessään hän havaitsi yhtä ihmeissään kuin riemuissaankin, että pitaali oli lähtenyt ja hänen ruumiinsa oli yhtä puhdas kuin jos siinä ei olisi koskaan mitään tautia ollutkaan. Pukeuduttuaan hän lähti heti neuvostosaliinsa, nousi valtaistuimelleen ja näyttäytyi hovimiehilleen, jotka uteliaina tietämään mitä uusi lääke oli vaikuttanut saapuivat sinne aikaisin ja ilmaisivat suurta iloa nähdessään kuninkaan täydellisesti parantuneen.

Astuttuaan saliin lääkäri Duban kumartui valtaistuimen eteen koskettaen kasvoillaan lattiaa. Hänet huomatessaan kuningas käski hänen istua viereensä, esitteli hänet saapuvilla oleville ja ylisti häntä hänen ansionsa mukaan. Mutta hän ei pysähtynyt siihenkään, vaan antoi lääkärille uusia armon ja suosion osoituksia joka päivä.

Mutta kuninkaalla oli visiiri, joka oli saita, kateellinen ja luonnostaan kykenevä kaikenlaiseen häijyyteen. Hän ei voinut kadehtimatta katsella, mitä kaikkia lahjoja lääkärille annettiin, ja päätti sen vuoksi alentaa hänen arvoaan kuninkaan silmissä. — Suuri hallitsija, hän sanoi kuninkaalle, — onko viisasta, että siedät luonasi miestä joka hyvinkin saattaa olla vihollisesi lähettämä henkeäsi väijymään?

— Ei ei, visiiri, kuningas keskeytti, — olen varma, että lääkäri jota epäilet lurjukseksi ja petturiksi on miesten parhaita ja kunnollisimpia. Tiedäthän että hän paransi minut pitaalistani. Jos hän olisi väijynyt henkeäni, miksi hän sitten pelasti minut? Hänen olisi vain tarvinnut jättää minut tautiani potemaan. Huomaan, että hänen kunnollisuutensa herättää kateuttasi, mutta älä luule, että minua voidaan syyttömästi yllyttää häntä vastaan. Kerronpa sinulle mitä eräs visiiri sanoi herralleen, kuningas Sinbadille, estääkseen häntä surmauttamasta poikaansa prinssiä. Esitettyään, että kuninkaan tulisi varoa tekemästä sellaista mikä johtui toisen vihjauksesta, se visiiri kertoi seuraavan tarinan:

Aviomies ja papukaija

Eräällä kunnon miehellä oli kaunis vaimo, jota hän rakasti niin hellästi että tuskin saattoi päästää häntä näkyvistään. Kun tärkeät asiat kerran pakottivat hänet matkustamaan kotoaan, hän meni ensin sinne missä myytiin kaikenlaisia lintuja ja osti papukaijan, joka ei osannut ainoastaan hyvin puhua, vaan kykeni selostamaan kaikki mitä sen lähettyvillä tehtiin. Mies vei sen häkissä kotiinsa, pyysi vaimoaan sijoittamaan sen kammioonsa ja huolehtimaan siitä hänen poissa ollessaan. Ja sitten hän lähti.

Palattuaan hän kyseli papukaijalta mitä sillä välin oli tapahtunut kun hän oli ollut poissa kotoa, ja lintu kertoi hänelle sellaista josta hän sai aihetta nuhdella vaimoaan. Vaimo päätteli, että jotkut hänen orjattarensa olivat pettäneet hänet, mutta kaikki vannoivat olleensa uskollisia ja olivat yksimielisiä siitä, että papukaija oli kielinyt.

Sen jälkeen vaimo mietti keinoja kuinka karkottaisi puolisonsa mustasukkaisuuden ja kostaisi samalla papukaijalle. Kun hänen miehensä oli taas lähtenyt matkalle, hän käski orjattaren kiertää öiseen aikaan käsimyllyä papukaijan häkin alla, toisen hän määräsi pirskottelemaan vettä häkin yli ikään kuin olisi satanut ja kolmannen kuljettamaan kuvastinta edestakaisin kynttilän välkkeessä papukaijan edessä. Orjattaret viettivät suuren osan yötä noudattamalla emäntänsä käskyjä ja suorittivat työnsä hyvin taitavasti.

Seuraavana iltana mies palasi ja tiedusteli jälleen papukaijalta, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Lintu vastasi: — Hyvä isäntä, salamat, ukkosenjyrinä ja sade häiritsivät minua niin suuresti kaiken yötä, etten osaa kuvaillakaan kuinka paljon sain kärsiä.

Mies tiesi, että yöllä ei ollut käynyt ukkonen, ei salamoinut eikä satanutkaan, ja tuumi, että papukaija, joka tässä suhteessa ei ollut puhunut totta, oli saattanut valehdella edellisessäkin kertomuksessaan. Hän otti sen ulos häkistä ja paiskasi sen niin kovasti lattiaan, että se heitti henkensä. Mutta myöhemmin hän kuuli naapureiltaan, että papukaijarukka ei ollut hänelle valehdellut, jutellessaan hänen vaimonsa käytöksestä. Ja silloin hän katui, että oli surmannut sen.

* * * * *

— Ja sinä, visiiri, kuningas jatkoi, — tahtoisit, että lääkäri Dubanin pää katkaistaisiin, koska vihaat häntä, vaikka hän ei ole milloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Mutta minä varon sitä tekemästä, etten saisi katua, kuten tuo mies papukaijansa surmaamista.

— Armollinen kuningas, visiiri vastasi, — papukaijan kuolema oli vain pikkuseikka, enkä luule linnun isännän sitä kauan surreen. Mutta miksi pelkosi tehdä vääryyttä viattomalle miehelle estäisi sinua surmaamasta tätä lääkäriä? Ei minua kateus tee hänen vihollisekseen. Jos syytökseni on väärä, ansaitsen saman rangaistuksen kuin muuan visiiri josta sinulle kerron, oi kuningas, jos suvaitset kuunnella minua:

Tarina rangaistusta visiiristä

Oli kerran kuningas, ja hänellä oli poika, joka oli suuresti innostunut metsästykseen. Usein kuningas salli hänen noudattaa mielihaluaan, mutta käski suurvisiirinsä aina seurata häntä. Eräänä päivänä metsästysretkellä oli saatu näkyviin komea hirvi, ja prinssi, joka luuli visiirin olevan kintereillään seurasi otusta niin etäälle ja niin hartaasti että jäi yksin. Havaittuaan eksyneensä hän pysähtyi ja koetti palata visiirin luo, mutta seutua tuntematta hän samoili yhä kauemmaksi.

Ratsastellessaan hän tapasi tiellään kauniin neidon, joka itki katkerasti, koska hevonen oli pudottanut hänet selästään ja juossut tiehensä. Prinssi sääli syvästi neitoa ja pyysi häntä nousemaan taakseen ratsulle, ja siihen neito kernaasti suostuikin.

Heidän ratsastaessaan raunioituneen talon ohi neito ilmoitti haluavansa astua alas. Prinssi pysäytti ratsunsa ja nostettuaan neitosen maahan astui itsekin satulasta ja käveli rakennuksen luo taluttaen hevosta perässään. Mutta voi arvata, kuinka hän säikähti kuullessaan otaksumansa neidon lausuvan: — Iloitkaa, lapsukaiseni, tuon nuoren miehen syötäväksenne! Toiset äänet vastasivat heti: — Missä hän on, meidän on kova nälkä?

Prinssi oli kuullut kylliksi ollakseen varma vaarastaan. Hän ratsasti kiireesti tiehensä, löysi onneksi oikean suunnan ja saapui turvallisesti palatsiin kertoen kuninkaalle seikkaperäisesti vaaran johon oli visiirin huolimattomuuden vuoksi joutunut. Kuningas vihastui kovasti ministeriinsä ja kuristutti hänet heti paikalla.

* * * * *

Oi kuningas, visiiri jatkoi, — palaan lääkäri Dubaniin. Hän on sinut parantanut, sanot. Mutta kuka voi todistaa sen sinulle? Kuka tietää, vaikka hänen käyttämillään lääkkeillä olisi turmiolliset seuraukset?

Kuningas ei voinut arvata visiirinsä häijyä juonta eikä ollut kyllin lujatahtoinen pysyäkseen alkuperäisessä mielipiteessään. Keskustelu sai hänet horjumaan. — Visiiri, hän myönsi, — sinä olet oikeassa. Hän on saattanut tulla vartavasten riistämään minulta henkeni, kuten hän rohdoillaan helposti voisikin tehdä.

Ja kuningas kutsutti erään upseereistansa ja käski hänen noutaa lääkärin palatsiin. Aavistamatta kuninkaan aikomusta Duban riensi paikalle.

— Tiedätkö, kuningas kysyi hänet nähdessään, — miksi lähetin sinua noutamaan?

— En, armollinen kuningas, lääkäri vastasi, — odotan kunnes hallitsijani suvaitsee ilmoittaa sen minulle.

— Tuotin sinut, kuningas sanoi, — vapautuakseni sinusta ottamalla sinulta hengen.

Kukaan ei voisi kuvailla lääkärin hämmästystä hänen kuullessaan nämä sanat. — Miksi, oi kuningas, haluat riistää minulta henkeni, hän kysyi. — Minkä rikoksen olen tehnyt?

— Minulle on kerrottu, hallitsija vastasi, — että saavuit hoviini ainoastaan väijyäksesi henkeäni. Ehkäistäkseni aikomuksesi riistän varmuuden vuoksi oman henkesi. Iske, hän sanoi saapuvilla olevalle pyövelille, — ja vapauta minut kavalasta konnasta joka tuli tänne salamurhan hankkeissa.

Kun lääkäri kuuli julman määräyksen, hän arvasi heti, että hänen kuninkaalta saamansa kunnianosoitukset ja lahjat olivat tuottaneet hänelle vihamiehiä ja että he olivat kateudesta yllyttäneet heikon ruhtinaan häntä vastaan. Hän katui parantaneensa kuninkaan pitaalista. Mutta nyt se oli liian myöhäistä. — Näinkö, lääkäri kysyi, — sinä palkitset minut, että paransin sinut? Ah, kuningas, hän huudahti, — salli minun elää, jotta taivas pidentäisi omat päiväsi! Älä surmauta minua, jotta Allah ei kohtelisi sinua samalla tavalla!

Kuningas vastasi julmasti: — Ei, ei, minun täytyy välttämättä hakkauttaa pääsi poikki. Muuten saatat salakähmäisesti murhata minut yhtä taitavasti kuin paransit minut.

Vaikeroimatta, vaikka kuningas häntä näin pahoin palkitsi, lääkäri valmistautui kuolemaan. Pyöveli sitoi hänen kätensä ja oli paljastamaisillaan miekkansa, kun lääkäri kääntyen vielä kerran hallitsijan puoleen lausui: — Koska sinä, oi kuningas, et peruuta kuolemantuomiotani, pyytäisin edes, että sallisit minun palata kotiini antamaan määräyksiä hautajaisistani, sanomaan jäähyväiset perheelleni, jakamaan almuja ja antamaan testamentillani kirjani perinnöksi niille jotka osaavat niitä hyödyllisesti käyttää. Yhden erikoisen teoksen haluaisin lahjoittaa kuninkaalleni. Se on perin arvokas kirja, jota sinun sietäisi huolellisesti tallettaa aarreaitassasi.

— Mikä, kuningas kysyi, — sen tekee niin kallisarvoiseksi?

— Suuri kuningas, lääkäri vastasi, — sillä on monta merkillistä ja ihmeellistä ominaisuutta. Tärkein niistä on, että jos vaivaudut avaamaan sen kuudennen lehden kohdalta ja lukemaan vasemmalta sivulta kolmannen rivin, niin katkaistu pääni vastaa kaikkiin sille tekemiisi kysymyksiin.

Kuningas tuli uteliaaksi, siirsi mestauksen seuraavaan päivään ja lähetti lääkärin vahvasti vartioituna kotiin.

Duban järjesti asiansa, ja kun oli levinnyt huhu, että ennen kuulumaton ihme tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, kerääntyivät visiirit, emiirit, henkivartioston upseerit ja sanalla sanoen koko hovi seuraavana päivänä vastaanottosaliin ollakseen ihmeen näkijöinä.

Lääkäri Duban tuotiin sisään, ja astuen kirja kädessä valtaistuimen juurelle hän pyysi kulhoa ja laski siihen päällyksen johon kirja oli kääritty. Sitten hän tarjosi kirjaa kuninkaalle ja sanoi: — Ota tämä ja määrää, että pääni, sitten kun se on hakattu poikki, lasketaan maljaan tuolle päällykselle. Silloin veri heti lakkaa vuotamasta. Avaa sitten kirja, ja pääni vastaa kysymyksiisi. Mutta salli minun vielä kerran rukoilla kuninkaallista armoasi, vakuutan olevani syytön.

— Rukouksesi, kuningas vastasi, — ovat turhia. Jo pelkästään siitä syystä, että saisin kuulla pääsi kuolemasi jälkeen puhuvan tahdon, että sinun on kuoltava. Näin sanottuaan hän otti kirjan lääkärin kädestä ja käski teloittajan täyttää velvollisuutensa.

Pää katkaistiin niin taitavasti että se putosi kulhoon, ja tuskin se oli kirjan suojuksella, kun verenvuoto tyrehtyi. Sitten se kuninkaan ja kaikkien suureksi kummastukseksi avasi silmänsä ja sanoi: — Suvaitseeko majesteetti avata kirjan?

Kuningas yritti tehdä niin, ja havaitessaan lehtien tarttuneen toisiinsa kiinni hän pisti sormen suuhunsa ja kostutti sitä voidakseen helpommin selailla kirjaa. Niin hän jatkoi, kunnes ehti kuudenteen lehteen, ja kun hän ei nähnyt mitään kirjoitusta sillä kohdalla josta häntä oli neuvottu sitä etsimään hän sanoi: — Lääkäri, tähän ei ole mitään piirretty.

— Käännä vielä muutamia lehtiä, pää vastasi. Kuningas teki työtä käskettyä pistäen aina sormen suuhunsa, kunnes hän äkkiä tunsi kauheaa puistatusta, hänen silmänsä sumenivat ja hän lysähti valtaistuimensa juurelle rajuissa kouristuksissa.

Kun lääkäri Duban tai oikeammin hänen päänsä näki, että lehdille kätketty myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja kuninkaalla oli vain jokunen silmänräpäys elettävänä, se huudahti: — Hirmuvaltias, nyt näet, millä tavoin kohdellaan ruhtinaita, jotka teloittavat viattomia ihmisiä. Ennemmin tai myöhemmin rankaisee Allah heidän julmuutensa ja vääryytensä. Tuskin pää oli lausunut nämä sanat, kun kuningas heitti henkensä ja lääkärinkin päästä katosi siinä vielä viipynyt elämänkipinä.

* * * * *

Kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa Kreikan kuninkaasta ja lääkäri Dubanista, hän sovitti sen henkeen jota yhä piti astiaan suljettuna. — Jos kuningas olisi sallinut lääkärin elää, Allah olisi pidentänyt hänenkin elämäänsä. Samoin on sinunkin laitasi, henki, mutta minun täytyy vuorostani olla yhtä kovasydäminen sinua kohtaan.

— Kuulehan vielä sananen, henki huudahti, — lupaan olla tekemättä sinulle mitään pahaa. Kaukana siitä! Tahdon päinvastoin neuvoa keinon kuinka tulet äärettömän rikkaaksi.

Toivo vapautua köyhyydestä vaikutti kalastajaan. Voisin kuunnella sinua, hän virkkoi, — jos sanoihisi voisi vähänkin luottaa. Vanno minulle Allahin suuren nimen kautta, että tahdot uskollisesti täyttää lupauksesi niin avaan astian. En usko että uskallat rikkoa moista valaa.

Henki vannoi valan, minkä jälkeen kalastaja heti poisti lyijykannen. Samassa kohosi savu, ja kun henki oli jälleen saanut hahmonsa, se potkaisi astian mereen.

— Älä pelkää, kalastaja, henki sanoi, — tein sen vain nähdäkseni säikähtäisitkö. Varmistuaksesi että olen tosissani ota verkkosi ja seuraa minua.

He kulkivat kaupungin ohi ja tulivat vuorenhuipulle, jolta laskeutuivat laajalle tasangolle, ja kävelivät sitä pitkin neljän kukkulan välissä sijaitsevalle järvelle.

Kun he olivat päässeet sen rannalle, henki sanoi kalastajalle: — Heitä verkkosi ja pyydä kaloja! Kalastaja ei epäillyt saalisonneaan, koska näki kaloja parvittain uiskentelevan vedessä, mutta hän kummastui suuresti havaitessaan niiden olevan neljää eri väriä: valkoisia, punaisia, sinisiä ja keltaisia. Hän laski verkkonsa ja sai yhden kutakin väriä. Kun hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moisia, hän ei voinut olla ihailematta niitä ja oli hyvin riemuissaan arvellen saavansa niistä melkoisen summan.

— Ota kalat, henki sanoi hänelle, — ja vie ne sulttaanillesi. Hän maksaa niistä runsaammin. Saat tulla joka päivä tälle järvelle kalastamaan, mutta varoitan sinua laskemasta verkkojasi useammin kuin kerran päivässä, sillä muutoin sinun käy huonosti.

Näin lausuttuaan henki polki jalallaan maata, joka avautui ja nielaistuaan hänet sulkeutui jälleen.

Kalastajan myöhempiä seikkailuja

Kalastaja päätti noudattaa hengen neuvoa ja varoi laskemasta verkkojaan toista kertaa ja palasi hyvin tyytyväisenä kaupunkiin. Hän meni heti sulttaanin palatsiin tarjoamaan kalojaan. Sulttaani hämmästyi kovin nähdessään kalastajan tuomat neljä kalaa. Hän otti ne käteensä toisen toisensa perästä ja katseli niitä tarkkaavaisesti. Ihailtuaan niitä pitkän aikaa hän sanoi visiirilleen: — Ota nämä kalat ja vie ne kokilleni. Ne maistuvat varmaan yhtä hyviltä kuin ne ovat kauniita. Ja anna kalastajalle neljäsataa kultarahaa.

Kalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa, saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta, kunnes varmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa ja muita tarvikkeita perheelleen.

Heti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä käristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin paistuneen käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin kalat oli käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan kaunis nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut kukikkaaseen satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista helmistä sommiteltu kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset rannerenkaat ja kädessä myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti suuresti hämmästyttäen keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta tyrmistyneenä, ja lausui hipaisten yhtä kaloista varvullaan: — Kala, kala, täytätkö velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen toisti sanat, ja silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja virkkoivat: — Kyllä, kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos te maksatte veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me yllätämme ja olemme tyytyväiset.

Heti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi paistinpannun kumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla sulkeutui ja muuttui entiselleen.

Keittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan toinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi niiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä sulttaanille. — Voi, hän vaikeroi, — kuinka minun käy? Jos kerron sulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan raivostuu minulle!

Hänen voivotellessaan suurvisiiri astui keittiöön ja kysyi, olivatko kalat valmiit. Kokki kertoi koko tapahtuman, joka kummastutti visiiriä, kuten hyvin voi käsittää. Virkkamatta asiasta sanaakaan sulttaanille visiiri keksi verukkeen, joka tyydytti valtiasta ja lähetti heti noutamaan kalamiehen ja käski tätä tuomaan vielä neljä sellaista kalaa. Kalastaja lupasikin hankkia ne huomenna.

Hän laski verkkonsa aikaisin seuraavana aamuna, pyydysti neljä kalaa, samanlaisia kuin edellisetkin, ja toi ne määrätyllä tunnilla visiirille. Tämä otti ne itse vastaan, vei ne keittiöön ja sulkeutui sinne keittäjättären kera, joka perkasi ne ja pani tulelle, kuten edellisenäkin päivänä oli tehnyt. Kun ne olivat käristyneet toiselta kyljeltään ja keittäjätär oli kääntänyt ne toiselle, visiiri sai omin silmin nähdä samat tapaukset kuin keittäjätär oli hänelle kertonut.

— Tämä on liian ihmeellistä ja outoa, jotta salaisimme sen sulttaanilta, hän sanoi. — Menen ilmoittamaan hänelle tämän ihmeen.

Kovin kummastunut sulttaani käski heti noutaa kalastajan ja sanoi hänelle: — Ystäväni, etkö voi tuoda minulle vielä neljä sellaista kalaa?

Kalastaja vastasi: — Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa huomisaamuun, teen sen.

Hän pyydysti neljä kalaa ja vei ne sulttaanille, joka riemastui niin, että käski maksaa kalastajalle taas neljäsataa kultarahaa.

Sulttaani käski tuoda kalat yksityishuoneeseensa ynnä kaikki käristystarpeet. Kun hän oli sulkeutunut sinne visiirinsä kanssa, jälkimmäinen pani ne pannuun. Kun toinen kylki oli paistunut, ministeri käänsi ne toiselle. Silloin seinä avautui, mutta nuoren naisen sijaan aukosta astuikin orjaksi puettu jättiläismäinen neekeri paksu vihreä sauva kädessään. Hän astui pannua kohti ja napauttaen yhtä kaloista sauvallaan ärjäisi kauhistuttavalla äänellä: — Kala, täytätkö velvollisuutesi? Nämä sanat kuullessaan kalat kohottivat päänsä ja vastasivat: Kyllä, kyllä me täytämme. Jos te laskette, laskemme mekin. Jos te maksatte veikanne, maksamme me omamme. Jos te pakenette, me yllätämme ja olemme tyytyväiset.

Tuskin kalat olivat lausuneet nämä sanat, kun neekeri paiskasi pannun keskelle lattiaa ja kärvensi kalat sydelle. Tämän tehtyään hän poistui raivokkaana ja palasi aukkoon, joka sulkeutui, ja seinä oli taas aivan entisellään.

— Sen jälkeen mitä olen nähnyt, sulttaani sanoi visiirille, — en voi mitenkään saada rauhaa. Nämä kalat tietävät varmaan jotakin merkillistä.

Hän lähetti noutamaan kalastajan ja kuultuaan, mistä kalat olivat pyydetyt, käski koko hovinsa nousta hevosten selkään, ja kalastaja oli heillä oppaana. He nousivat kaikki vuorelle ja näkivät sen juurella kummastuksekseen laajan tasangon jota kukaan ei sitä ennen ollut huomannut ja saapuivat vihdoin järvelle, joka sijaitsi neljän kukkulan välissä, kuten kalastaja oli kuvaillut. Vesi oli niin läpikuultavaa, että he havaitsivat kaikkien kalojen olevan samanlaisia kuin ne jotka pyydystäjä oli tuonut palatsiin.

Sulttaani seisoi veden partaalla ja katseli ihaillen kaloja. Hänen kysyttyään hovimiehiltään, oliko mahdollista, että kukaan heistä ei ollut ennen nähnyt järveä, joka oli niin lyhyen matkan päässä kaupungista, he kaikki vastasivat etteivät koskaan olleet edes kuulleetkaan siitä.

— Koska kaikki myönnätte, että ette ole koskaan kuulleet siitä, ja koska olen uutisesta yhtä kummastunut kuin tekin, päätän, etten palaa palatsiini ennen kuin saan tietää miten järvi on tullut tänne ja miksi kaikki kalat ovat neljää väriä. Näin sanottuaan sulttaani käski hovinsa leiriytyä, ja heti pystytettiin hänen ja hänen huonekuntansa teltat järven rannalle.

Päättäen poistua yksinään leiristä ottaakseen selkoa näistä salaperäisistä ilmiöistä, jotka niin suuresti häiritsivät hänen mieltään, sulttaani käski suurvisiirin ilmoittaa hoville, että sairaus oli syynä hänen poissaoloonsa siihen asti kun hän palaisi.

Suurvisiiri koetti saada sulttaania luopumaan aikeestaan, mutta turhaan. Itsevaltias piti päänsä. Hän puki ylleen kävelytamineet, otti käyrämiekkansa ja lähti yksinään leiristä heti kun huomasi, että siellä oli kaikki hiljentynyt. Auringon noustessa hän näki edessään melkoisen matkan päässä suuren kiillotetusta mustasta marmorista tehdyn rakennuksen, joka oli katettu hienolla sileällä teräksellä. Hyvin mielissään että näin pian keksi jotakin mielenkiintoista, hän kulki porttia kohti, joka oli osaksi auki. Vaikka hän olisi heti voinut astua siitä sisään, hän katsoi sentään parhaaksi kolkuttaa. Hän kolkutti monta kertaa ja kummastui äärettömästi, kun ketään ei tullut näkyville.

Vihdoin hän astui sisään ja tultuaan pylväskäytävään huusi: — Onko täällä ketään ottamassa vastaan muukalaista joka ohi kulkiessaan tulee pyytämään vähän virvokkeita?

Mutta vaikka hän puhui varsin kovalla äänellä, hänelle ei vastattu mitään. Äänettömyys lisäsi hänen kummastustaan. Hän saapui tilavaan pihaan ja katseli ympärilleen joka taholle etsien asukkaita, mutta ei tavannut ketään.

Hän astui useihin isoihin saleihin, joiden seinät olivat kirjosilkillä verhoillut, komerot ja sohvat päällystetyt Mekan kankailla ja ovikäytävät somistetut kallisarvoisilla, kullalla ja hopealla koristetuilla intialaisilla kudoksilla. Sitten hän tuli uhkeaan salonkiin jonka keskellä oli suihkulähde. Ja altaan jokaisessa kulmassa oli kultainen leijona.

Kolmelta sivulta linnaa ympäröi puutarha kukkalavoineen ja pensasriveineen, ja paikan ihanuutta sulostutti vielä lukematon joukko lintuja, joiden sointuvat sävelet täyttivät ilman. Sulttaani käveli huoneesta toiseen, ja niissä oli kaikki rikasta ja upeaa. Väsyneenä kävelemiseen hän istahti kuistille, josta saattoi nähdä yli puutarhan. Äkkiä hän kuuli jonkun valittavan surkealla äänellä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja erotti seuraavat sanat: — Oi kohtalo, joka et suonut minun kauan nauttia onnellista elämää, lakkaa minua vainoamasta ja lähetä nopea kuolema lopettamaan murheeni ja kärsimykseni.

Sulttaani nousi, astui paikkaa kohti josta ääni kuului ja avaten suuren salin oven työnsi uutimen syrjään. Kaunis, rikkaasti puettu nuori mies istui siellä valtaistuimella. Hänen kasvonsa kuvastivat synkkää alakuloisuutta. Sulttaani lähestyi ja tervehti häntä. Nuori mies vastasi tervehdykseen pään nyökkäyksellä ja sanoi: — Herrani, nousisin ottamaan teitä vastaan, mutta surkea välttämättömyys estää minua ja toivoakseni ette pane käytöstäni pahaksenne.

— Arvoisa herra, sulttaani vastasi, — olen teille kovin kiitollinen siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä minusta on. Olkoonpa esteenne mikä tahansa, hyväksyn mielelläni puolustelunne. Valitustenne opastamana olen saapunut tänne tarjoamaan teille apuani. Suokoon Allah, että kykenisin lohduttamaan teitä tai huojentamaan huolianne! Kertokaa minulle onnettomuutenne tarina, mutta ilmoittakaa minulle ensin, mitä merkitsee palatsin läheisyydessä oleva järvi, jossa kalat ovat neljää eri väriä, kenen tämä linna on, kuinka olette joutunut tänne ja miksi olette yksinänne.

Sen sijaan, että olisi vastannut kysymyksiin, nuori mies alkoi katkerasti itkeä. — Kuinka epävakaa onkaan kohtalo, hän huudahti. — Huvikseen se kukistaa ne jotka on korottanut. Kuinka olisi mahdollista, etten murehtisi ja ettei silmistäni vuotaisi ehtymättömästi kyyneleitä? Näin sanoen hän kohotti viittaansa ja näytti sulttaanille, että hän oli ihminen vain päästä vyötäisiin ja että alaosa ruumista oli mustaa marmoria.

Voi helposti käsittää sulttaanin kummastuksen, kun hän näki nuoren miehen surkuteltavan tilan. — Se mitä minulle näytätte, hän sanoi, — täyttää minut kauhulla, mutta samalla se herättää uteliaisuuttani, niin että olen perin kärkäs kuulemaan tarinanne, ja varmaankin järvi ja kalat ovat osana siitä. Sen vuoksi pyydän teitä kertomaan.

— En tahdo evätä pyyntöänne, nuori mies vastasi, vaikka niin tehden elvytän murheeni. Ja sitten hän jutteli:

Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina

Tietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, — että isäni nimeltä Mahmud, oli tämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu neljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria. Pääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.

Isäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin perinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla täydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin vietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että huomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.

Kerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni ollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat kädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua häiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan jalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat toisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko keskustelunsa.

Toinen heistä sanoi toiselle: — Eikö kuningatar tee väärin, kun ei rakasta näin herttaista ruhtinasta? — Epäilemättä, toinen vastasi. — En käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö ulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei huomaa sitä? — Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi? Kuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja sen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että kuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa puolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle jotakin tuoksuvaa ainetta.

Voitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua. Osasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja olin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.

Kuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi minulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en kohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja viskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin sitten hänen luokseen.

Pian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin äänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: — Nuku vain äläkä enää koskaan herää!

Näin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.

Tuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin miekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen askeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei hän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka avautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka hän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin portille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä. Tuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin hänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja lymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.

En laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja kuulin hänen puhelevan rakastajalleen: — Mikä todistus vielä puuttuu? Vieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen päivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin kauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on tyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden vankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen — asuttavan maailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!

Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta kuningattaren tietää kuka olin.

Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan, kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen henkensä.

Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.

En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja sanoi: — Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut, isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.

En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa surmaajaksi. — Puolisoni, sanoin, — en suinkaan moiti sinua, vaan päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.

Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä. Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.

Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan. Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.

Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla: — Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa. Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin. Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään. Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.

Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: — Oi hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. — Kurja mies, hän sanoi. — Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: — Loihtujeni voimalla käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.

— Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien joukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.

Sen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli minut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi toisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja väekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja hävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi, jotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä neljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat muhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset kristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat neljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni perikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen kostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata ruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri verissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni karkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla kirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.

Kun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani sanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman prinssin kärsimykset: — Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho vetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on jo ennen kuolemaansa haudattu.

— Arvoisa herra, prinssi vastasi, — hänen rakastajansa asustaa Kyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa. Palatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka päivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen verisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene puolustautumaan.

— Ruhtinas, sulttaani sanoi, — teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin valittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa kertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu. Teen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.

Seuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman toteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon seuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän ei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.

Sulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki sen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla valaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta ihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän huomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti roistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän laahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän asettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen alle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.

Kuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa, Mustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle suunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen vaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin kirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän tapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: — Aurinkoni, elämäni, yhäkö vain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla huuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä? Sydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.

Ikään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien ääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: — Ei ole mitään mahtia tai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.

Nämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. — Rakas herrani, hän sanoi, — eivätkö korvani petä minua? Onko totta, että kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?

— Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, — ansaitsetko sinä, että sinulle vastaan?

— Ah, kuningatar huudahti, — miksi nuhtelet minua?

— Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, — hänen huokauksensa ja kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.

Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen käskyään.

Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia, saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.

Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle, otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi, naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet: jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin. Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta, kaunista, väekästä pääkaupunkia.

Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti
Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.

— Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan. Kuningatar teki niin. — Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, — astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten nuorta kuningasta. — Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, — riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on kuollut.

Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää ikää. — Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, — asua rauhassa pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.

— Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, — uskon kyllä, että saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet. Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.

Sulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana valtakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.

— Mutta, hän sanoi, — se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan palkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja saanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua lähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana poikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi ja jälkeläiseksi.

Vihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata nuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla sälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja puetun miehen saattamina.

Asukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä riemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille hovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin hänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän ilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan, joka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja elääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän antoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.

Kalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen aiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai lopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.

Merenkulkija Sinbadin tarina

Kalifi Harun-al-Rasidin hallitessa Bagdadissa eli köyhä kantaja nimeltä Hinbad, jonka oli usein kannettava melkein ylivoimaisen raskaita taakkoja. Kerran kuumana kesäpäivänä hän ponnisteli outoa katua pitkin ja istahti uupuneena komean talon edustalle lepäämään. Hänen istuessaan siinä hänen korviinsa kuului ihanan soiton säveliä ja suloiset tuoksut hivelivät leppoisesti hänen nenäänsä.

Uteliaana tietämään kuka niin upeassa talossa asui, hän kysäisi eräältä palvelijoista. — Mitä, mies huudahti, — etkö tiedä, että täällä asuu kuuluisa merenkulkija Sinbad, joka on purjehtinut maailman ristiin rastiin?

— Voi, Hinbad vastasi, — mikä ero onkaan Sinbadin kohtalon ja omani välillä! Mitä erikoisia ansioita hänellä on, jotta hän menestyy minun nähdessäni nälkää?

Sinbad oli sattunut kuulemaan huomautuksen ja halusi nähdä miehen, joka lausui moisia omituisia ajatuksia ja lähetti noutamaan luokseen Hinbadin. Kantaja saatettiin suureen saliin, jossa oli katettuna herkullinen ateria ja upea seurue koolla. Hinbad tunsi itsensä perin hämmentyneeksi, kunnes Sinbad käski hänen lähestyä ja viitaten hänet istumaan oikealle puolelleen tarjoili hänelle itse ja kaatoi oivallista viiniä, jota sivupöydällä oli runsas varasto.

Kun ateria oli nautittu, Sinbad kysyi häneltä miksi hän valitti osaansa. — Arvoisa herra, Hinbad vastasi, — myönnän että väsymykseni oli saattanut minut huonolle tuulelle, ja niin tulin lausuneeksi muutamia varomattomia sanoja, joita pyydän anteeksi.

— En ole, Sinbad virkkoi, — tarpeeksi pikkumainen suuttuakseni sellaisesta valituksesta. Mutta jotta tietäisit, etten ole koonnut varallisuuttani vaivatta, kerron sinulle matkoistani. Siitä voi olla sinulle hyötyä. Ja luulen, että kertomukseni kuultuasi myönnät että seikkailuni ovat olleet varsin ihmeelliset. Sitten Sinbad jutteli ensimmäisestä retkestään tähän tapaan:

Ollessani vielä varsin nuori mies perin isältäni suuren omaisuuden ja antauduin heti huvitteluihin. Elin ylellisesti ja pian havaitsin rahojeni hupenevan, kun niihin ei lisätty mitään tuhlaukseni korvaukseksi. Nopeasti älyten kuinka hupsua menettelyni oli ollut sijoitin lopun omaisuuteni liikeyrityksiin muutamien Bassoran kauppiaitten kanssa ja lähdin heidän seurassaan matkalle purjehtiaksemme Persianlahden kautta Itä-Intiaa kohti.

Matkallamme menimme maihin useille saarille, joilla myimme tai vaihdoimme tavaroitamme. Eräänä päivänä aluksemme yllätti tyven pienoisen saaren lähettyvillä, joka kohosi vain hiukan veden pinnasta ja näytti vihreältä niityltä. Kapteeni käski kääriä purjeet ja salli niiden nousta maihin, jotka sitä halusivat. Minä olin heidän joukossaan.

Mutta nauttiessamme halukkaasti ruokia ja juomia ja virkistäessämme itseämme merielämän vaivoista saari alkoi äkkiä vavista ja tärisytti meitä kauheasti.

Häilyminen huomattiin laivalta, ja meitä kehotettiin nopeasti palaamaan, koska muutoin joutuisimme perikatoon: sillä se mitä olimme luulleet saareksi osoittautui ison merihirviön seläksi. Ketterimmät pääsivät veneeseen, toiset heittäytyivät uimaan, mutta minä olin vielä valaan selässä, kun se sukelsi veteen. Töin tuskin ehdin tarttua puupölkkyyn, jonka olimme tuoneet laivalta tehdäksemme tulen. Otettuaan veneessä olijat laivaan ja ongittuaan muutamia uivistakin kannelle kapteeni päätti käyttää hyväkseen juuri noussutta edullista tuulenviimaa, levitti purjeensa ja jatkoi matkaa, niin että laivan saavuttaminen kävi minulle mahdottomaksi.

Olin jäänyt aaltojen valtaan. Ponnistelin henkeni edestä koko lopun päivää ja sitä seuraavan yön. Silloin havaitsin voimieni uupuneen enkä toivonut enää pelastuvani, mutta kaikeksi onneksi laine paiskasi minut erästä saarta vasten. Muutamien ulkonevien juurien avulla kapusin vaivalloisesti jyrkkää rantapengertä ylös, laskeuduin puolikuolleena ruohikolle ja nukuin auringonnousuun asti. Vaikka olin raskaasta ponnistelusta ja ruoan puutteesta varsin heikko, ryömin kuitenkin eteenpäin löytääkseni syötäväksi kelpaavia yrttejä, eikä minun ainoastaan onnistunut keksiä sellaisia, vaan tapasin oivallisen lähteenkin, jonka raikas vesi virkisti minua suuresti. Kulkiessani kauemmaksi saaren sisäosaan kummastuin ja säikähdinkin aika lailla kuullessani äänen ja nähdessäni miehen, joka kysyi kuka olin. Kerroin hänelle seikkailuni, ja hän tarttui käteeni ja opasti minut luolaan, jossa oli useita muitakin henkilöitä. Kaikki kummastuivat yhtä paljon minut nähdessään kuin minä heidän tapaamisestaan.

Nautin hiukan ravintoa, jota he minulle tarjosivat. Sitten kysyin heiltä mitä he niin autiolla paikalla puuhasivat, ja he sanoivat olevansa maharadjan, saaren hallitsijan, tallirenkejä, jotka olivat olleet paimentamassa kuninkaan hevosia ja veisivät ne pian takaisin palatsiin. He lisäsivät, että he aikoivat huomenna palata kotiin ja että olisin joutunut tuhon omaksi, jos olisin tullut päivääkin myöhemmin, koska saaren asuttu seutu oli etäällä ja minun olisi ollut mahdotonta löytää sinne oppaatta.

Kun hevospaimenet lähtivät matkalleen, liityin heidän joukkoonsa. Perille päästyämme minut esiteltiin asianmukaisesti maharadjalle, joka kuunteli kertomustani hyvin hartaasti ja pyysi minua viipymään luonaan niin kauan kuin minua halutti.

Kauppias kun olin, etsin ammattitovereitani ja varsinkin muukalaisia liikemiehiä, kuullakseni heiltä ehkä joitakin uutisia Bagdadista tai saadakseni tilaisuuden palata kotiin. Sillä maharadjan pääkaupunki sijaitsee meren rannalla ja sillä on oivallinen satama, johon joka päivä saapuu laivoja maailman eri suunnilta. Kävin myös oppineiden intialaisten seuroissa, ja heidän haastelunsa ilahdutti minua suuresti. En kuitenkaan laiminlyönyt saapua säännöllisesti kunniatervehdykselle maharadjan luo ja sain keskustella häntä ympäröivien maaherrojen ja hänelle veroa maksavien pikkukuninkaitten kanssa. He tekivät minulle tuhansia kysymyksiä maastani, ja kun halusin saada tietoja heidän laeistaan ja tavoistaan, kyselin vuorostani heiltä kaikkea mitä pidin tietämisen arvoisena.

Kuninkaan valtakuntaan kuuluu Kassel-niminen saari. Minulle vakuutettiin, että joka yö sieltä kuultiin rumpujen pärinää, mistä merimiehet päättelivät, että siellä asui paholainen. Päätin käydä tuossa merkillisessä paikassa, ja matkallani sinne tapasin sadan ja kahdensadan kyynärän pituisia kaloja, jotka kyllä herättivät pelkoa, mutta ovat jokseenkin vaarattomia. Ne ovat näet niin vauhkoja, että pakenevat kun kahta keppiä tai laudanpätkää lyödään vastakkain. Näin sellaisiakin kaloja joiden päät olivat kuin pöllöjen.

Kun saarelta palattuani olin eräänä päivänä satamassa, saapui laiva, jolla olin purjehtinut, ja miehistö alkoi purkaa tavaroita. Näin tavaramyttyni, joihin oli merkitty nimeni, ja astuin kapteenin luo sanoen: — Olen Sinbad jonka luulitte kuolleen, ja nuo tavaramytyt ovat minun.

— Laupias taivas, kapteeni huudahti kuullessaan minun siten puhuvan, — keneen enää voimme luottaa? Vilpittömyys on hävinnyt ihmisten keskuudesta. Näin omin silmin Sinbadin hukkuvan, niin kuin sen näkivät laivani matkustajatkin, ja kuitenkin tulet väittämään että olet sama Sinbad. Tämäpä on häikäilemätöntä! Ulkonäöstäsi päätellen sinua luulisi rehelliseksi mieheksi, ja kuitenkin kerrot kauhean valheen anastaaksesi toisen omaisuutta. Pitkän väittelyn jälkeen kapteeni pääsi kuitenkin selville sanojeni totuudesta, ja kun useat laivan miehistöstä olivat todenneet kuka olin, hän luovutti minulle tavarani ja onnitteli minua pelastumisestani.

Valitsin arvokkainta mitä mytyssäni oli ja lahjoitin maharadjalle, joka tietäen vastoinkäymiseni kysyi minulta, mistä olin saanut sellaisia harvinaisuuksia. Ilmoitin hänelle, millä tavoin tavaramyttyni jälleen joutuivat haltuuni. Hän oli hyvillään onnestani, otti lahjan vastaan ja antoi minulle vastavuoroon paljon kallisarvoisemman lahjan. Sen jälkeen sanoin hänelle jäähyväiset ja nousin samaan laivaan vaihdettuani ensin tavarani maan tuotteisiin. Matkalla kävimme useilla saarilla ja saavuimme Bassoraan, josta tulin tähän kaupunkiin sadantuhannen sekiinin omaisuus mukanani.

Sinbad lopetti kertomuksensa ja käski soittajien jatkaa esityksiään jotka tarina oli keskeyttänyt. Seurue huvitteli iltaan asti, ja kun tuli levolle menon aika, Sinbad lähetti noutamaan sata sekiiniä sisältävän kukkaron ja antoi sen kantajalle sanoen: Ota tämä, Hinbad, palaa kotiisi ja tule huomenna takaisin kuulemaan lisää seikkailuistani. Kantaja lähti kummastuneena hänelle osoitetusta kunniasta ja saamastaan lahjasta. Seuraavana päivänä hän palasi parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena Sinbadin taloon. Otettuaan vieraansa suopeasti vastaan ja kestittyään häntä Sinbad jatkoi kertomustaan:

Sinbadin toinen retki

Ensimmäiseltä matkalta palattuani päätin viettää lopun ikääni Bagdadissa. Mutta ei kestänyt kauan kun jo kyllästyin toimettomaan elämään, ja niinpä lähdin uudelle retkelle. Astuimme kunnolliseen laivaan ja uskottuamme itsemme Allahin haltuun nostimme purjeet. Kävimme kauppaa saarelta saarelle ja vaihdoimme tavaroitamme hyvällä voitolla.

Kerran laskimme saareen, jolla kasvoi erilaisia hedelmäpuita, mutta jolla emme nähneet ihmisiä emmekä eläimiä. Menimme ruohoisille kedoille hengittämään hiukan raitista ilmaa niitä kostuttavien purojen partailla. Sillä aikaa kun jotkut poimivat huvikseen kukkia ja toiset hedelmiä, otin viinileilini ja muonani ja istahdin puron lähelle kahden korkean puun väliin, jotka loivat tiiviin varjon. Nautin hyvän aterian ja nukahdin. En tiedä, kuinka kauan olin ollut unen helmoissa, mutta kun heräsin, laiva oli lähtenyt.

Säikähdin kovin havaitessani että aluksemme oli jättänyt minut. Nousin ja katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ainoaakaan kauppiaista, jotka olivat astuneet minun kanssani maihin. Näin laivan täysissä purjeissa, mutta niin etäällä että se pian katosi silmistäni. Nuhtelin itseäni sataan kertaan, etten ollut tyytynyt ensimmäisen matkani voittoon, joka olisi riittänyt minulle koko eliniäkseni.

Mutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä tehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka taholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle pelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista ja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä kohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se oli.

Lähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja laajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä, havaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni, oliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen huipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli ainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli laskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi peittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta vielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman suuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni merimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja käsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää lintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin hyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä, joka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani sen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi minut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu lensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten voinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että menetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti solmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan nokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.