TUHAT JA YKSI YÖTÄ

Suomeksi toimittanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinna, Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

 Johdanto.
 Aasi, härkä ja työmies.
 Kauppias ja henki.
 Ensimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina.
 Toisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina.
 Kalastajan tarina.
 Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina.
 Aviomies ja papukaija.
 Tarina rangaistusta visiiristä.
 Kalastajan myöhempiä seikkailuja.
 Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina.
 Merenkulkija Sinbadin tarina.
 Sinbadin toinen retki.
 Sinbadin kolmas retki.
 Sinbadin neljäs retki.
 Sinbadin viides retki.
 Sinbadin kuudes retki.
 Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki.
 Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta.
 Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä.
 Tarina Aladdinista ja taikalampusta.
 Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu.
 Baba Abdullahin tarina.
 Seid Numanin tarina.
 Hodsha Hassan Alhabbalin tarina.
 Bagdadilaisen kauppiaan ali Hodshan tarina.
 Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä.

Johdanto

Sassanidien, Persian muinaisten kuninkaiden, aikakirjoissa kerrotaan, että tässä mahtavassa suvussa oli ennen vanhaan hallitsija, jota pidettiin aikansa oivallisimpana ruhtinaana. Hänen alamaisensa rakastivat häntä yhtä paljon hänen viisautensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi kuin hänen naapurinsa pelkäsivät häntä hänen urhoollisuutensa ja hyvin opetetun sotajoukkonsa tähden.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi, Shah-Riar, oli kelvollinen valtakunnan perijä, ja hänellä oli kaikki isänsä hyveet. Nuorempi, Shah-Zenan, oli yhtä ansiokas prinssi.

Pitkän ja maineikkaan hallituskauden jälkeen kuningas kuoli, ja Shah-Riar nousi valtaistuimelle. Shah-Zenan, joka valtakunnan lakien mukaan ei saanut mitään osuutta hallitukseen, ei lainkaan kadehtinut veljensä onnea, vaan päinvastoin koetti parhaansa mukaan olla hänelle mieliksi, mikä hänelle varsin helposti onnistuikin. Shah-Riar, joka luonnollisesti oli hellästi kiintynyt veljeensä, antoi prinssille Ison Tartarian kuningaskunnan. Shah-Zenan matkusti heti ottamaan alueen haltuunsa ja sijoitti hallitusistuimensa maan pääkaupunkiin Samarkandiin.

Kun he olivat eläneet kymmenen vuotta tapaamatta toisiaan Shah-Riar, joka oli kovin halukas kohtaamaan veljensä, päätti lähettää visiirinsä kutsumaan hänet hoviinsa. Visiirin saavuttua lähelle pääkaupunkia Shah-Zenanille ilmoitettiin hänen tulostaan, ja Shah-Zenan meni häntä vastaan ylhäisimpien hoviherrojensa saattamana, jotka erikoisesta kunnioituksesta sulttaanin ministeriä kohtaan esiintyivät upeissa puvuissa. Tartarian kuningas otti lähettilään suurin riemunilmauksin vastaan ja tiedusti häneltä heti veljensä sulttaanin vointia.

Kun visiiri oli ilmoittanut hänelle, että itsevaltias oli terve, visiiri mainitsi käyntinsä tarkoituksen. Shah-Zenan tuli kovin liikuttuneeksi ja vastasi:

— Viisas visiiri, sulttaani osoittaa minulle liian suuren kunnian. Mikään ei voisi olla minulle mieluisempaa, sillä ikävöin yhtä kiihkeästi veljeäni kuin hän minua. Kuningaskunnassani vallitsee rauha, enkä tarvitse kuin kymmenen päivää valmistautuakseni matkalle kanssanne. Suotta siis asettuisitte niin lyhyeksi ajaksi kaupunkiini. Pyydän teitä pystyttämään telttanne tänne, ja käsken toimittamaan teille kaikkea mitä seuralaisinenne tarvitsette.

Visiiri suostui kernaasti. Tehtyään matkavalmistuksensa Shah-Zenan sanoi noiden kymmenen päivän kuluttua jäähyväiset vaimolleen kuningattarelle ja lähti saattueineen illalla kaupungista. Hän pystytti kuninkaallisen loistotelttansa visiirin teltan viereen ja puheli hänen kanssaan puoliyöhön asti. Haluten vielä kerran nähdä kuningattaren, jota hän kiihkeästi rakasti, hän palasi vielä yksinään palatsiinsa, jolloin hän sanomattomaksi surukseen tapasi vaimonsa hieromassa kauppaa vihollisten kanssa hänen kavaltamisestaan. Ennen kuin salaliittolaiset havaitsivat hänen läsnäolonsa, onneton ruhtinas paljasti oikeutetun suuttumuksensa kiihkossa käyrän sapelinsa, surmasi heidät ja paiskasi heidän ruumiinsa palatsia ympäröivään vallihautaan.

Kostettuaan rikollisille hän palasi telttaansa hiiskumatta sanaakaan tapahtumasta, käski panna teltat kokoon ja lähti ennen päivänkoittoa matkalle patarumpujen ja muiden soittimien sävelten kaikuessa ja täyttäessä riemulla jokaisen, paitsi kuningasta. Hän oli niin murheissaan vaimonsa petollisuudesta, että hänet valtasi ääretön synkkämielisyys joka masensi häntä koko matkan ajan.

Kun hän lähestyi Persian pääkaupunkia, sulttaani Shah-Riar tuli hovilaisineen häntä vastaan. Ruhtinaat olivat ylen iloiset nähdessään toisensa. Laskeuduttuaan satulasta he molemminpuolisten syleilyjen ja muiden hellyyden- ja kunnianosoitusten jälkeen nousivat taas ratsaille ja ajoivat kaupunkiin kansan riemuhuutojen kaikuessa. Sulttaani saattoi veljensä tälle valmistettuun asuntoon, palatsiin jonka vain puutarha erotti hänen omastaan. Se oli sitä upeampi, koska se oli varattu juhlahuoneistoksi julkisia kemuja ja muita hovin huvituksia varten.

Shah-Riar jätti heti Tartarian kuninkaan yksikseen, jotta tämä saisi aikaa kylpemiseen ja puvun vaihtamiseen. Niin pian kuin kuningas oli näistä puuhista suoriutunut, sulttaani palasi hänen luokseen, ja molemmat ruhtinaat istuutuivat yhdessä sohvalle ja rupattelivat hauskasti, kuten veljeksiltä pitkän eron jälkeen saattoi odottaakin. Kun illallisen aika tuli, he aterioivat yhdessä ja jatkoivat vielä keskusteluaan, kunnes Shah-Riar huomasi että jo oli varsin myöhä ja jätti veljensä lepäämään.

Onneton Shah-Zenan meni vuoteeseensa, mutta vaikka keskustelu veljen kanssa oli vähäksi aikaa vaimentanut hänen suruaan, se palasi nyt entistä kiihkeämpänä, niin että hän tarpeellisen levon asemesta kiusasi itseään katkerilla ajatuksilla. Hänen vaimonsa petoksen kaikki yksityiskohdat välähtivät jälleen hänen mieleensä niin elävinä että hän oli kuin järjiltään. Koska hän ei kyennyt nukkumaan, hän nousi ja antautui murheellisten ajatusten valtaan, ja ne painoivat hänen kasvoihinsa leiman joka ei voinut jäädä sulttaanilta huomaamatta. Veljensä synkkämielisyydestä huolestuneena Shah-Riar yritti huvittaa häntä joka päivä uusilla viehätyksillä ja loistavan upeilla juhlapidoilla. Mutta kaukana siitä, että ne olisivat tuottaneet poloiselle lohtua, ne vain enensivät hänen suruaan.

Kun Shah-Riar eräänä päivänä oli järjestänyt suuren metsästysretken parin päivän matkan päähän hallituskaupungistaan, paikkaan jossa vilisi peuroja, Shah-Zenan pyysi häntä sallimaan hänen jäädä pois, koska hänen terveytensä ei sallinut että hän lähtisi mukaan. Sulttaani, joka ei tahtonut millään tavoin pakottaa häntä, antoi hänen menetellä mielensä mukaan ja lähti eräretkelle ylimystensä kanssa. Kun Tartarian kuningas oli jäänyt yksikseen, hän sulkeutui kammioonsa ja istahti puutarhan puolisen ikkunan luo. Tästä paikasta, josta hän saattoi itse näkymättä katsella ulos, hän pian havaitsi jotakin joka kokonaan kiinnitti hänen huomionsa. Salaovi avautui sulttaanin palatsista, ja siitä astui ulos useita henkilöitä joiden joukosta saattoi helposti erottaa sulttaanittaren hänen majesteettisesta ilmeestään. Ruhtinatar, joka arveli Tartarian kuninkaan lähteneen metsästämään veljensä sulttaanin kanssa, tuli seuralaisineen hänen huoneensa ikkunoiden läheisyyteen, ja kuningas kuuli hänen keskustelevan petoksesta kumppaniensa kanssa.

Veljen puolison halpamaisuus täytti Tartarian kuninkaan mielen monenlaisilla mietteillä. Kuinka vähän syytä minulla olikaan, hän tuumi, luulotella itseäni kaikkia muita onnettomammaksi! Nähtävästi on kaikkien mahtavien ja korkeassa asemassa olevien välttämättömänä kohtalona että heidän kunniaansa ja valta-asemaansa vastaan juonitellaan. Olen siis aika hupsu, kun tapan itseni murheella. Päätän että näin yleislaatuisen onnettomuuden muisteleminen ei enää koskaan saa häiritä rauhaani.

Siitä hetkestä hän ei enää huolinut tuskitella. Hän pyysi tuomaan illallisensa, söi paremmalla ruokahalulla kuin mitä hänellä oli ollut Samarkandista lähdettyään ja kuunteli hiukan viehättyneenäkin laulua ja soittoa, jota oli varattu hänen viihdykkeekseen aterian ajaksi.

Sen jälkeen hän oli yhä varsin hilpeä. Kuultuaan että sulttaani oli palaamassa pääkaupunkiinsa hän meni veljeään vastaan ja lausui kohteliaat tervehdyksensä hyvin iloisella äänellä.

Shah-Riar, joka oli odottanut tapaavansa hänet samassa mielentilassa johon hän oli pari päivää sitten jäänyt, tuli ylen iloiseksi nähdessään hänet hilpeänä. — Rakas veli, hän sanoi, — kiitän taivasta muutoksesta, joka sinussa on minun poissaollessani tapahtunut. Olehan hyvä ja kerro miksi olit niin alakuloinen ja miksi et enää ole.

Tartarian kuningas oli hetkisen vaiti ikään kuin miettien ja suunnitellen mitä vastaisi. Vihdoin hän virkkoi: — Sinä olet minun sulttaanini ja herrani, mutta salli minun kuitenkin olla vastaamatta kysymykseesi.

— En salli, rakas veli, sulttaani sanoi, — sinun pitää vastata minulle. En tyydy kieltäytymiseen.

Kun Shah-Zenan ei voinut vastustaa näitä hartaita pyyntöjä, hän lausui. — No sitten, veli, täytän toivomuksesi, koska niin käsket. Ja hän kertoi sulttaanille Samarkandin kuningattaren petollisuudesta. — Tämä, hän sanoi, — oli murheeni aiheena. Eikö minulla mielestäsi ollut kyllin syytä alakuloisuuteen?

— Oi, veli hyvä, sulttaani huudahti, — minkä kauhean tapauksen minulle kerroitkaan! Annan sinulle hyväksyvän tunnustukseni siitä että rankaisit itsesi ja valtakuntasi kavaltajia. Kukaan ei voi moittia sinua teostasi. Se oli oikein, ja jos asia olisi minua koskenut, olisin tuskin ollut yhtä kohtuullinen. Nyt en enää ihmettele surumielisyyttäsi. Sellainen seikka koskee liian kipeästi ja on liian nöyryyttävä ollakseen järkyttämättä mieltäsi. Voi taivas, mikä merkillinen seikkailu! Mutta minun on kiitettävä Allahia, joka on suonut sinulle lohdutusta. Ja koska en epäile, että lohduttautumiseesi on riittävät syynsä, niin olehan hyvä ja kerro mikä sen aiheutti äläkä salaa mitään.

Shah-Zenan ei ollut tässä kohdin yhtä helposti taivutettavissa kuin äskeisessä, koska hän ajatteli veljeään. Mutta kun hänen täytyi myöntyä tämän hartaisiin pyyntöihin, hän kertoi vihdoin sattumalta kuulemansa keskustelun. — Sen jälkeen, hän jatkoi, — uskoin, että kaikki naiset ovat luonteeltaan petollisia. Näin ajatellessani minusta näytti käsittämättömältä heikkoudelta miesten puolelta, että he lainkaan luottavat naisten uskollisuuteen. Tämä miete toi monta muuta mukanaan. Sanalla sanoen katsoin parhaaksi olla omasta puolestani asiasta enempää huolehtimatta ja varoittaa sinua ehkäistäksesi sulttaanittaren aikeet.

Kuullessaan veljensä kertomat hirveät uutiset sulttaani joutui hillittömän raivon valtaan ja antoi heti määräyksen sulttaanittaren ja hänen vehkeilykumppaniensa teloittamisesta.

Ankaran toimenpiteen jälkeen ja vakuuttuneena siitä että kehenkään naiseen ei voinut luottaa, hän päätti ehkäistäkseen vastaisten vaimojensa uskottomuuden naida yhden joka päivä ja kuristuttaa hänet seuraavana aamuna kuoliaaksi. Laadittuaan itselleen tämän julman lain hän vannoi panevansa sen täytäntöön heti kun Tartarian kuningas oli matkustanut. Pian veli sanoikin hänelle jäähyväiset ja lähti upeilla lahjoilla kuormitettuine juhtineen paluumatkalleen.

Kun Shah-Zenan oli lähtenyt hovista, Shah-Riar ilmoitti päätöksensä suurvisiirille ja käski tätä hankkimaan hänelle uuden vaimon joka päivä. Mitä vastahakoisuutta visiiri lienee käskyjen toimeenpanemisesta tuntenutkin, täytyihän hänen alistua, koska oli velvollinen sokeasti tottelemaan herraansa sulttaania. Niinpä sitten tuotiinkin sulttaanille joka päivä uusi neitsyt puolisoksi, ja joka aamu uusi vaimo murhattiin.

Kun tieto ennen kuulumattomasta julmuudesta levisi pääkaupunkiin, se synnytti yleisen hämmennyksen, eikä kuulunut muuta kuin itkua ja valitusta. Täällä vuodatti isä kyyneleitä lohduttomassa murheessaan tyttärensä menetyksestä, tuolla hellät äidit peläten kaunoistensa joutuvan saman kohtalon uhreiksi täyttivät ilman voivotuksillaan ja surullisia aavistuksiaan ilmaisten. Ylistysten ja siunausten asemesta, joita sulttaani oli tähän asti alamaisiltaan saanut, nämä syytivätkin nyt suustaan pelkkiä sadatuksia.

Suurvisiirillä, joka kuten jo mainittiin oli kauhean ja alati jatkuvan vääryyden vastahakoisena toimeenpanijana, oli kaksi tytärtä. Vanhemman nimi oli Sheherazade ja nuoremman Dinarzade. Jälkimmäinen oli hyvin sivistynyt ja lahjakas, mutta edellinen oli rohkeudeltaan, älyltään ja terävältä vaistoltaan äärettömästi sukupuoltaan korkeammalla. Hän oli lukenut paljon, ja hänellä oli niin ihmeellinen muisti että hän ei milloinkaan unohtanut lukemaansa. Hän oli menestyksellisesti harrastanut filosofiaa, lääketiedettä, historiaa ja kaunotieteitä, ja hänen runoelmansa voittivat sen ajan parhaiden kirjailijoiden sepitykset. Sitä paitsi hän oli täydellinen kaunotar, ja kaikkien hänen avujensa kruununa oli moitteeton hyveellisyys.

Visiiri rakasti intohimoisesti tytärtään joka oli niin suuressa määrin hänen hellyytensä arvoinen.

Kun he eräänä päivänä keskustelivat, tyttö sanoi: — Isä, minun on pyydettävä sinulta erästä suosiota, ja anon nöyrästi, että suostuisit siihen.

— Minä en kiellä, visiiri vastasi, — kunhan se vain on oikeamielinen ja järkevä.

— Sen oikeudesta, neitonen selitti, — ei voi olla epäilystäkään, kuten voit päätellä vaikutteesta joka minut pakottaa pyyntöni esittämään. Haluan tehdä lopun raakamaisuudesta, jota sulttaani harjoittaa kaupungin perheitä kohtaan. Tahdon karkottaa tuskalliset aavistukset, joita niin monet äidit tuntevat peläten menettävänsä tyttärensä kamalalla tavalla.

— Suunnitelmasi, tyttäreni, visiiri vastasi, — on sangen kiitettävä.
Mutta paha jota tahtoisit lääkitä näyttää minusta parantumattomalta.
Millä tavoin aiot panna tuumasi täytäntöön?

— Isä, Sheherazade virkkoi, — koska sulttaani sinun välitykselläsi valitsee joka päivä uuden aviovaimon, niin minua kohtaan tuntemasi hellyyden nimessä rukoilen sinua hankkimaan minulle kunnian päästä hänen puolisokseen.

Visiiri ei voinut kuunnella kauhistumatta.

— Voi taivas, hän huudahti suuttuneena, — oletko menettänyt järkesi, tyttö, kun teet niin vaarallisen pyynnön? Tunnet sulttaanin valan. Tahtoisitko siis, että tarjoan sinut hänelle? Ajattele toki mihin vaaraan varomaton intosi vie sinut.

— Tiedän kyllä, rakas isä, vaaran johon antaudun, hyveellinen tytär vastasi, — mutta se ei pelota minua. Jos joudun turmioon, kuolemani on kunniakas. Jos taas menestyn aikeessani, teen maalleni tärkeän palveluksen.

— Ei, ei, visiiri kielsi, — millä tahansa yritätkin taivutella minua sallimaan sinun heittäytyä sellaiseen välittömään vaaraan, älä kuvittelekaan, että koskaan suostun siihen. Kun sulttaani käskee minua työntämään tikarini sydämeesi, minun täytyy totella, ja mikä katkera tehtävä se isälle onkaan! Jollet pelkääkään kuolemaa, älä toki tuota minulle sitä haikeata surua, että minun täytyy tahrata käteni sinun vereesi.

— Pyydän vielä kerran, isä, Sheherazade rukoili, — että suot minulle anomani suosion.

— Sinun itsepäisyytesi, visiiri tiuskaisi, — saa minut vihastumaan. Miksi tahdot syöksyä päätähavin turmioon? Ne jotka eivät kykene näkemään vaarallisen yrityksen loppua eivät koskaan voi suoriutua siitä onnellisesti. Pelkään että sinulle käy samoin kuin aasille joka vietti hyviä päiviä, mutta ei voinut tyytyä osaansa.

— Kuinka aasille sitten kävi, Sheherazade kysyi.

— Kerron sinulle, visiiri vastasi, — jos tahdot kuunnella.

Aasi, härkä ja työmies

Eräällä hyvin varakkaalla kauppiaalla oli useita maataloja, joissa hän piti suuren joukon kaikenlaista karjaa. Hänellä oli kyky ymmärtää eläinten kieltä, mutta sillä ehdolla ettei hän kuoleman uhalla tulkitsisi sitä kenellekään. Hän piti samassa tallissa härkää ja aasia. Eräänä päivänä, kun hän oli niiden lähettyvillä, hän kuuli härän lausuvan aasille:

— Kuinka onnellinen sinä mielestäni oletkaan, kun ajattelen nauttimaasi mukavuutta ja sitä vähäpätöistä työtä jota sinulta vaaditaan. Sinut suitaan ja pestään huolellisesti, sinulle tuodaan hyvin puhdistettua viljaa ja raikasta lähdevettä. Sinun tärkeimpänä toimenasi on kantaa isäntäämme kauppiasta, kun hänellä on jokin pieni matka tehtävänä, ja muutoinhan viettäisitkin elämäsi aivan joutilaana. Minun kohtaloni on yhtä surkuteltava kuin sinun on onnellinen. Tuskin on aamu sarastanut, kun minut valjastetaan auran eteen ja pakotetaan raatamaan iltaan asti. Se väsyttää minua niin, että voimani toisinaan aivan uupuvat. Takanani kävelevä kyntömieskin pieksee minua alinomaa. Nahkani on aivan kesinyt auran vetämisestä. Ja kun olen ahertanut varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja minut tuodaan talliin, minulle annetaan syötäväksi vain kehnoa ruokaa ja sitäkin riittämättömästi. Näet siis, että minulla on syytä kadehtia sinun osaasi.

Aasi ei keskeyttänyt härän puhetta, ja vastasi sen vaiettua:

— Ne jotka nimittivät sinua typeräksi eläimeksi eivät valehdelleet. Olet liian yksinkertainen. Sallit viedä itsesi minne vain tahdotaan etkä osoita minkäänlaista päättäväisyyttä. Mutta sinua ei kohdeltaisi siten, jos sinulla olisi yhtä paljon rohkeutta kuin voimaa. Mikset tee vastarintaa, kun tulevat kytkemään sinut talliin? Miksi et puske heitä sarvillasi ja osoita suuttumustasi polkemalla jalkaasi? Ja mikset pelotakin heitä äänekkäällä mylvinällä? Luonto on varustanut sinut keinoilla joilla voit vaatia itsellesi kunnioitusta, mutta et käytä niitä. Sinulle tuodaan huonoja papuja ja pehkaantuneita olkia. Älä syö niitä, haistele vain ja jätä ne koskematta. Jos noudatat minun neuvoani, saat pian kokea muutoksen josta kiität minua.

Härkä otti aasin neuvon tarkoin varteen ja myönsi olevansa sille hyvin kiitollinen.

Varhain seuraavana aamuna työmies meni noutamaan härkää. Hän valjasti sen auran eteen ja vei sen tavanmukaiseen raadantaan. Mutta härkä, joka ei ollut unohtanut aasin neuvoa, temppuili ja kiukutteli kaiken päivää, ja kun kyntäjä illalla talutti sen takaisin tallille ja alkoi sitoa sitä kiinni, pahankurinen eläin ei ojentanutkaan nöyrästi päätään, kuten oli tottunut tekemään, vaan oli itsepintainen ja perääntyi vihaisesti mylvien. Sitten se hyökkäsi työmiestä kohti kuin aikoen puskea häntä. Sanalla sanoen, se teki kaikki mitä aasi oli sille neuvonut.

Seuraavana päivänä kyntäjä tuli tapansa mukaan noutamaan härkää työhön, mutta havaitessaan hinkalon olevan täynnä papuja, edellisenä iltana tuomansa oljet koskematta ja härän makaamassa koivet ojossa lattialla omituisesti läähättäen, hän luuli sen tulleen sairaaksi, sääli sitä ja ajatellen, ettei ollut sopivaa viedä sitä työhön, meni heti ilmoittamaan isännälle juhdan tilasta. Kauppias, joka oivalsi härän noudattaneen aasin häijyä neuvoa, päätti rangaista aasia ja käski peltomiestä panemaan sen ikeeseen härän asemesta ja teettämään sillä oikein kovasti työtä. Niin renki tekikin. Aasin täytyi vetää auraa koko se päivä, ja työ väsytti poloista sitä enemmän, koska se oli siihen tottumaton. Sitäpaitsi sitä oli niin ankarasti piesty, että se palattuaan tuskin kykeni seisomaan jaloillaan.

Härällä oli sillä välin hyvin hauskaa. Se söi suuhunsa kaikki mitä sen hinkalossa oli ja lepäsi koko päivän. Se riemuitsi kun oli noudattanut aasin neuvoa, siunasi toveriaan tuhanteen kertaan sen osoittamasta ystävällisyydestä eikä laiminlyönyt lausua julki kiitollisuuttaan, kun aasi oli palannut. Aasi ei vastannut mitään, sen voimat olivat niin uupuneet että se lysähti puolikuolleena pilttuuseensa.

* * * * *

Tässä suurvisiiri kääntyi Sheherazaden puoleen ja sanoi:

— Sinä olet aivan kuin tuo aasi. Erheellinen menettelysi syöksisi sinut surman suuhun. Tottele neuvoani, pysy levollisena äläkä kiirehdi kuolemaasi.

— Isä, Sheherazade vastasi, — kertomasi esimerkki ei saa minua muuttamaan päätöstäni. En lakkaa kiusaamasta sinua ennen kuin esität minut sulttaanille hänen morsiamenaan.

Havaitessaan tyttären pysyvän vaatimuksessaan visiiri vastasi:

— Koska yhä olet itsepäinen, minun täytyy kohdella sinua samaan tapaan kuin äsken mainitsemani kauppias vähän myöhemmin menetteli vaimonsa kanssa.

Ja visiiri jatkoi kertomustaan.

* * * * *

Kauppias, joka käsitti, että aasi oli kurjassa kunnossa, halusi tietää mitä sen ja härän välillä tapahtui. Hän lähti sen vuoksi ulos kuutamossa vaimonsa seurassa ja istahti tallin seinustalle. Pian hän kuuli aasin lausuvan härälle:

— Toveri, sanohan minulle, mitä aiot tehdä aamulla, kun työmies tuo sinulle ruokaa?

— Mitäkö minä tekisin, härkä virkkoi. — Menettelen edelleenkin opetuksesi mukaan.

— Varo tekemästä niin, aasi vastasi, — se on sinulle turmioksi. Saapuessani kotiin tänä iltana kuulin isäntämme kauppiaan lausuvan jotakin, joka saa minut vapisemaan puolestasi.

— Mitä sinä kuulit, härkä kysyi. — Jos minua vähänkin rakastat, älä salaa minulta mitään.

— Isäntämme, aasi vastasi, — puhui tähän tapaan rengille: "Koska härkä ei syö eikä kykene työhön, aion teurastuttaa sen huomenna. Muista siis lähettää hakemaan teurastaja." Tämä minulla oli sinulle kerrottavana, aasi puhui. — Huoleni sinun elämästäsi ja ystävyyteni sinua kohtaan pakottivat minut ilmoittamaan sen sinulle ja antamaan sinulle uusia neuvoja. Heti kun sinulle tuodaan leseesi ja olkesi, nouse ja syö ahneesti. Sillä silloin isäntämme arvelee sinun toipuneen ja peruuttaa epäilemättä määräyksensä sinun tappamisestasi. Mutta jos menettelet toisin, sinut varmasti teurastetaan.

Puheella oli aasin tarkoittama vaikutus. Härkä säikähti kauheasti ja mylvi pelosta. Kauppias, joka oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut keskustelua, purskahti äänekkääseen nauruun, mikä suuresti kummastutti hänen vaimoaan.

— Ukkoseni, hän virkkoi, — sanohan minulle, miksi naurat noin sydämestäsi, jotta voin nauraa kanssasi.

— Eukkoseni, aviomies vastasi, — sinun täytyy tyytyä vain kuuntelemaan minun nauruani. En voi täyttää pyyntöäsi. Voin ainoastaan ilmoittaa, että nauroin sille mitä aasimme vastikään sanoi härälle. Loppu on salaisuus jota minulla ei ole lupa ilmaista.

— Mikä, vaimo kysyi, — estää sinua ilmaisemasta salaisuutta?

— Jos kerron sen sinulle, mies vastasi, — hukkaan elämäni.

— Sinä vain teet pilkkaa minusta, vaimo huudahti. — Se mitä minulle uskottelet ei voi olla totta. Jollet heti ilmoita minulle miksi nauroit ja kerro mitä härkä ja aasi puhuivat toisilleen, vannon kautta taivaan etten enää elä kanssasi.

Näin puhuttuaan hän palasi huoneeseen ja istahdettuaan nurkkaan itki siellä kaiken yötä. Kun hänen miehensä seuraavana aamuna näki hänen yhä olevan samassa mielentilassa, hän sanoi, että vaimo oli perin hupsu rasittaessaan itseään tuolla tavoin murheella. Asian tietäminen, hän selitti, ei ollut vaimolle lainkaan tärkeätä, jota vastoin sen salassapitäminen oli hänelle itselleen perin tähdellistä. — Sen vuoksi, mies lisäsi, — pyydän ettet enää ajattele sitä.

— Ajattelen sitä yhä niin paljon, vaimo vastasi, — etten lakkaa itkemästä ennen kuin olet tyydyttänyt uteliaisuuteni.

— Mutta vakuutan sinulle ihan tosissani, mies sanoi, — että typerään ja varomattomaan pyyntöösi suostuminen maksaisi minun henkeni.

— Tapahtukoon mitä tapahtuu, toinen tiukkasi, — mutta vaadin sitä kuitenkin.

— Huomaan olevan mahdotonta palauttaa sinua järkiisi, kauppias jatkoi, — ja koska aavistan, että itsepäisyydelläsi aiheutat oman kuolemasi, kutsun sisälle lapsesi, jotta he näkevät sinut vielä sitä ennen.

Hän siis kutsui lapset ja lähetti noutamaan vaimonsa isän, äidin ja muut sukulaiset. Kun he olivat saapuneet ja kuulleet syyn miksi heidät oli kutsuttu, he tekivät voitavansa vakuuttaakseen vaimolle, että hän oli väärässä, mutta siitä ei lähtenyt apua. Vaimo sanoi mieluummin kuolevansa kuin antavansa miehelleen periksi. Kun hänen lapsensa näkivät että häntä ei millään voitu parantaa myrtyneestä mielentilastaan he itkivät katkerasti. Kauppias itse oli menettämäisillään järkensä ja melkein valmis uhraamaan oman henkensä pelastaakseen vaimonsa jota hän vilpittömästi rakasti.

— Kuulehan edelleen, tyttäreni, visiiri jatkoi Sheherazadelle, — tuolla kauppiaalla oli viisikymmentä kanaa ja yksi kukko sekä koira, joka huolellisesti tarkkasi kaikkea mitä tapahtui. Kun kauppias, kuten sanoin mietti mitä oikeastaan olisi tehtävä, hän kuuli koiran kertovan kukolle surkeasta tilanteesta, johon niiden isäntäpoloinen oli joutunut.

— Mitä, onko isäntämme niin typerä, kukko huudahti.

— Hänellä on vain yksi vaimo, eikä hän osaa sitä hallita. Minä taas, jolla niitä on viisikymmentä, teetän niillä kaikilla mitä vain haluan. Ottakoon hän kepin ja rusikoikoon vaimoaan kelpo lailla, niin takaan että akka tulee järkiinsä ja lakkaa kiusaamasta häntä ilmoittamaan mitä hän ei saa sanoa.

Kauppias otti kepin, meni vaimonsa luo ja peittosi häntä niin napakasti, että toinen parkui:

— Riittää, puolisoni, riittää! Herkeä jo! En koskaan enää utele sitä sinulta.

Kun mies huomasi, että eukko katui sopimatonta uteliaisuuttaan hän lakkasi pieksemästä ja avasi oven. Vaimon sukulaiset ja ystävät tulivat sisään ja havaitsivat ilokseen että vaimo oli parantunut itsepäisyydestään ja onnittelivat aviomiestä hänen oivallisesta keinostaan jolla hän oli palauttanut vaimon järkiinsä.

— Tyttäreni, suurvisiiri lisäsi, — sinä ansaitset samanlaista kuritusta kuin kauppias käytti vaimonsa ojennukseksi.

— Isä, Sheherazade vastasi, — Älä pahastu, vaikka yhä pysyn aikeessani. Tuon naisen tarina ei liikuta minua lainkaan. Voisin kertoa sinulle monta muuta osoittaakseni sinulle, että sinun ei pitäisi vastustaa tuumaani. Sitä paitsi, suo minulle anteeksi, että vakuutan vastustuksesi olevan turhaa. Jos isänrakkautesi estää sinua myöntymästä pyyntööni, menen itse tarjoutumaan sulttaanille.

Kun isä näki, että tytär oli taipumaton, hän mukautui vihdoin kiihkeään pyyntöön, ja vaikka hän olikin kovin murheissaan, kun ei voinut saada tytärtä luopumaan turmiollisesta päähänpistosta, hän meni heti ilmoittamaan sulttaanille tuovansa hänelle ensi yöksi Sheherazaden.

Sulttaani kummastui kovin uhrauksesta jonka suurvisiiri tarjoutui tekemään. — Kuinka, hän sanoi, — saatoit päättää tuoda minulle oman tyttäresi?

— Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, — tyttö tarjoutuu teille itse. Häntä odottava surullinen kohtalo ei voinut pelottaa häntä. Siitä kunniasta että saa olla yhden yön teidän majesteettinne puolisona hän on valmis uhraamaan henkensä.

— Mutta älä vain toimi minkään harhakuvitelman vallassa, visiiri, sulttaani sanoi. — Kun huomenna aamulla jätän Seherazaden sinun käsiisi, vaadin että surmaat hänet. Jos laiminlyöt sen, vannon että saat vastata omalla hengelläsi.

— Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, — vaikka olenkin hänen isänsä, niin takaan että käteni uskollisesti panee toimeen käskynne.

Kun suurvisiiri palasi tyttärensä luo, tämä kiitti isäänsä että isä oli täyttänyt hänen pyyntönsä, ja havaitessaan visiirin olevan murheen murtama hän sanoi toivovansa, että isän ei koskaan tarvitsisi katua hänen naittamistaan sulttaanille, vaan että hän päinvastoin saisi elinikänsä riemuita myöntymyksestään.

Tytön oli somistauduttava saapuakseen itsevaltiaan eteen. Ennen lähtöään hän vei Dinarzade-siskonsa syrjään ja sanoi hänelle:

— Rakas sisar, tarvitsen apuasi hyvin tärkeässä asiassa ja pyydän, ettet kiellä sitä minulta. Isä vie minut kohta sulttaanin luo. Älä hätkähdä, vaan kuuntele minua kärsivällisesti. Heti kun olen hänen makuukammiossaan, pyydän että hän sallii sinun tulla aikaisin aamulla luokseni, jotta saan nauttia seurastasi tunnin, pari ennen kuin sanon sinulle hyvästi ja käyn kuolemaan. Jos sulttaani myöntää minulle sen suosion kuten toivon, niin muista, että vähän aikaa saapumisesi jälkeen lausut minulle tähän tapaan: "Sisar pyydän, että ennen kuin jätät minut, minkä täytyy pian tapahtua, kertoisit minulle jonkin niistä monista huvittavista tarinoista joita olet niin usein jutellut." Alan heti kertoa sinulle tarinaa ja toivon sillä tavoin vapauttavani pääkaupungin surusta, jonka vallassa se nykyisin on.

Dinarzade vastasi mielihyvin tekevänsä mitä sisar häneltä pyysi.

Suurvisiiri vei Sheherazaden palatsiin ja poistui saatettuaan hänet sulttaanin huoneeseen. Heti kun itsevaltias oli jäänyt kahdenkesken neitosen kanssa, hän käski tätä riisumaan hunnun kasvoiltaan. Hän havaitsi tytön niin kauniiksi että joutui ylen ihastuksiinsa. Nähdessään hänellä olevan kyyneleet silmissä hän kysyi syytä siihen. — Teidän majesteettinne, Sheherazade vastasi, — minulla on sisar, joka minua hellästi rakastaa. Toivoisin että hänen sallittaisiin tulla aamulla varhain tähän huoneeseen, jotta voisin nähdä hänet ja vielä kerran sanoa hänelle jäähyväiset. Suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle sen lohdutuksen, että saan antaa hänelle tämän viimeisen todistuksen rakkaudestani?

Shah-Riar suostui pyyntöön. Dinarzade saapui seuraavana päivänä tuntia ennen aamunkoittoa eikä laiminlyönyt noudattaa sisarensa määräystä.

— Rakas sisko, hän huudahti, — ennenkuin jätän sinut, mikä tapahtuu varsin pian, pyydän sinua kertomaan minulle jonkin niistä hauskoista saduista joita tiedät niin paljon. Tämähän olisi viimeinen kerta jolloin saan sen ilon.

Sen sijaan että olisi vastannut sisarelleen, Sheherazade kääntyi sulttaanin puoleen lausuen: — Salliiko teidän majesteettinne minun tehdä sisarelleni mieliksi?

— Hyvin kernaasti, sulttaani vastasi. Sheherazade pyysi sisarta kuuntelemaan ja kääntyen Shah-Riariin päin jutteli tähän tapaan:

Kauppias ja henki

Oli kerran kauppias jolla oli paljon omaisuutta: maata, tavaraa ja rahoja. Eräänä päivänä, kun hänen oli lähdettävä tärkeän asian vuoksi pitkälle matkalle, hän nousi ratsun selkään ja otti mukaansa korpuilla ja taateleilla täytetyn laukun, koska oli kuljettava laajan erämaan poikki jossa ei ollut minkäänlaista muonaa saatavissa. Hän saapui ilman seikkailuja matkansa perille, ja toimitettuaan asiansa hän lähti jälleen ratsastamaan kotiin.

Matkansa neljäntenä päivänä hän tunsi auringon kuumuuden niin rasittavaksi, että hän poikkesi tieltä virkistäytyäkseen puiden siimeksessä, joiden juurelta kuului kirkkaan lähteen solinaa. Astuttuaan hevosensa selästä hän sitoi sen kiinni oksaan, istuutui lähteen reunalle ja otti laukustaan muutamia korppuja ja taateleita. Hedelmiään syödessään hän viskeli niiden kiviä huolimattomasti sinne tänne. Ateriansa päätettyään hän hyvänä muslimina pesi kätensä, kasvonsa ja jalkansa sekä ryhtyi lukemaan rukouksiaan. Ennen kuin hän oli päättänyt hartautensa ja noussut polvistuvasta asennostaan, hän näki hirvittävän ison hengen tulevan raivostuneena häntä kohti ja heiluttelevan sapelia kädessään.

Henki puhutteli häntä kauhealla äänellä.

— Nouse, jotta voin surmata sinut tällä sapelilla, kuten sinä olet surmannut poikani, se lausui ja säesti sanojaan hirvittävällä karjunnalla. Säikähtyneenä yhtä paljon hirviön kamalasta ulkonäöstä kuin sen uhkauksestakin kauppias vastasi vavisten: — Kuinka olen voinut surmata poikasi? En ole koskaan tuntenut häntä, en koskaan nähnyt.

— Etkö sinä tänne tultuasi, henki kysyi, — ottanut taateleita laukustasi ja syödessäsi viskellyt niiden kiviä sinne tänne?

— Menettelin kyllä niin kuin sanot, kauppias vastasi, — sitä en voi kieltää.

— Viskellessäsi kiviä sinne tänne, henki jatkoi, — poikani kulki ohitse, ja sinä nakkasit taatelinkiven hänen silmäänsä, ja se tappoi hänet. Sen vuoksi minun täytyy tappaa sinut.

— Armoa, armoa, hyvä herra, huudahti kauppias.

— Ei mitään armoa, ei anteeksiantoa, henki tiuskaisi. — Eikö ole oikein surmata se, joka on surmannut toisen?

— Sen kyllä myönnän, kauppias vastasi, — mutta en ole tappanut poikaasi, ja jos olenkin, tein sen tietämättäni ja kaikessa viattomuudessani. Anon siis, että suot minulle anteeksi ja sallit minun elää.

— Ei, ei, väitti henki pysyen päätöksessään, — minun täytyy surmata sinut, koska sinä olet surmannut poikani. Se tarttui kauppiaan käsivarteen ja paiskasi hänet suulleen maahan ja kohotti käyräsapelinsa katkaistakseen hänen päänsä.

* * * * *

Nämä sanat lausuttuaan ja havaittuaan päivän valjenneen sekä tietäen, että sulttaani aamulla varhain meni rukoilemaan ja neuvostonsa istuntoon, Sheherazade keskeytti kertomuksensa.

— Rakas sisko, Dinarzade virkkoi, — onpa se ihmeellinen tarina!

— Sen loppuosa, Sheherazade vastasi, — on vielä ihmeellisempi, kuten myöntänet, jos sulttaani sallii minun elää tämän päivän ja jatkaa huomenna kertomustani.

Shah-Riar, joka oli hyvin hartaasti kuunnellut Sheherazaden satua, päätti olla surmauttamatta häntä sinä päivänä aikoen panna sen toimeen vasta kun Sheherazade oli kertonut tarinansa loppuun. Hän nousi, meni lukemaan rukouksensa ja lähti neuvoston istuntoon.

Sillä välin suurvisiiri oli tuhannessa tuskassa. Nukkumisen asemesta hän vietti yönsä valittelemalla tyttärensä kohtaloa, uskoen pian saavansa teloittaa hänet omin käsin. Kun hän surullista käskyä odotellen pelkäsi kohdata sulttaania, hän joutui iloisen hämmästyksen valtaan nähdessään ruhtinaan astuvan neuvostosaliin antamatta hänelle turmiollista määräystä.

Tapansa mukaan sulttaani vietti päivänsä valtakunnan asioita järjestellen ja yön tullen hän sulkeutui huoneisiinsa Sheherazaden kanssa. Seuraavana aamuna sulttaani odottamatta että Sheherazade pyytäisi lupaa käski hänen jatkaa kertomusta hengestä ja kauppiaasta, ja tyttö jutteli edelleen näin:

Nähdessään, että henki aikoi iskeä hänen päänsä poikki kauppias huusi: — Pidätä taivaan tähden kätesi! Salli minun virkkaa sananen, suo minulle vuoden armonaika mennäkseni sanomaan vaimolleni ja lapsilleni jäähyväiset ja jakaakseni omaisuuteni heidän keskensä. Lupaan, että kahdentoista kuukauden perästä tästä päivästä lukien palaan näiden puiden alle antautuakseni käsiisi.

— Kutsutko taivaan lupauksesi todistajaksi? henki kysyi.

— Kutsun, kauppias vastasi, — ja sinä voit luottaa valaani. Sen jälkeen henki jätti hänet lähteen partaalle ja hävisi.

Kun kauppias kotiin ratsastettuaan kertoi, mitä hänen ja hengen välillä oli tapahtunut, hänen vaimonsa parkui säälittävästi, löi kasvoihinsa ja repi tukkaansa. Talo kaikui itkevien lasten valituksista, ja isä, joka ei voinut vastustaa luonnon vaatimusta, vuodatti kyyneliä heidän kanssaan.

Vihdoin kului vuosi, ja kauppiaan oli pakko lähteä. Hän pani kääreliinat matkalaukkuunsa ja meni sanomaan hyvästi vaimolleen ja lapsilleen. Näiden suru oli sanoin kuvaamaton. Äärettömästi liikuttuneena, kun hänen täytyi näin rakkaistaan erota, kauppias vaelsi paikalle, johon oli luvannut tulla henkeä tapaamaan. Istahtaen lähteen reunalle hän odotti hengen saapumista ja oli sanomattoman murheen vallassa. Istuessaan tuskallisen odotuksen masentamana hän havaitsi naarashirveä taluttavan vanhuksen lähestyvän. Kun he olivat tervehtineet toisiaan, ukko kysyi miksi kauppias oli niin autiossa paikassa.

Kauppias kertoi hänen suureksi kummastuksekseen seikkailunsa, jonka kuultuaan ukko huudahti: — Tämä on kovin omituinen tapaus! Ja sinä olet sitonut itsesi valalla, jota et millään muotoa voi rikkoa. Mutta tahdonpa nähdä kohtauksesi hengen kanssa. Hän istahti kauppiaan viereen, ja he alkoivat keskustella.

Jutellessaan kauppias ja naarashirveä taluttava vanhus äkkäsivät toisen vanhan miehen tulevan heitä kohti kahden mustan koiran seuraamana. Tulokaskin sai kuulla kauppiaan seikkailun ja päätti viipyä nähdäkseen ratkaisun.

Lyhyen ajan kuluttua he havaitsivat paksun sumun, ikään kuin pyörretuulen kohottaman tomupilven liikkuvan heitä kohti. Kun se oli ehtinyt heidän kohdalleen, se haihtui äkkiä, ja sen sijalle ilmestyi henki, joka heitä tervehtimättä astui kauppiaan luo paljastettu miekka kädessään, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: — Nouse, jotta voin tappaa sinut, niin kuin sinä tapoit poikani!

Kauppias ja molemmat vanhukset alkoivat voivotella täyttäen ilman valitushuudoillaan.

Kun naarashirven taluttaja näki hengen tarttuvan kauppiaaseen ja aikovan tappaa tämän, hän heittäytyi hirviön jalkojen juureen ja sanoi hänelle: — Henkien ruhtinas, rukoilen sinua nöyrimmästi taltuttamaan hetkiseksi vihasi ja osoittamaan minulle sen suosion, että kuuntelet elämänkertani ja tämän naarashirven tarinan. Ja jos se on sinusta ihmeellisempi ja kummastuttavampi kuin kauppiaan seikkailu, toivon sinun antavan miespoloiselle puolet hänen rikoksestaan anteeksi.

Henki mietti ehdotusta vähän aikaa ja vastasi vihdoin: — No hyvä, minä suostun.

Ensimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina

Naarashirvi jonka tässä näette on vaimoni jonka nain hänen ollessaan kaksitoistavuotias. Ja me elimme yhdessä kaksikymmentä ajastaikaa saamatta lapsia.

Haluni saada perillisiä pakotti minut ottamaan omakseni orjattaren minulle synnyttämän pojan. Vaimoni oli mustasukkainen ja kantoi kaunaa sekä lapselle että sen äidille, mutta salasi vihansa niin hyvin, etten tiennyt siitä mitään, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Ollessani poissa pitkällä matkalla hän turvautui taikakeinoihin, muutti loihduillaan poikani vasikaksi ja äidin lehmäksi ja antoi ne tilanhoitajani haltuun.

Palatessani kyselin äitiä ja lasta. — Orjatar, vaimoni sanoi, — on kuollut. Omaksesi ottamastasi pojasta taas en tiedä mitään, koska en ole nähnyt häntä kahteen kuukauteen.

Orjattaren kuolema suretti minua, mutta kun poikani oli vain hävinnyt, toivoin hänen pian palaavan. Mutta kahdeksan kuukautta kului, enkä kuullut hänestä mitään. Kun tuli suuri bairam-juhla, lähetin noutamaan tilanhoitajaltani yhden lihavimmista lehmistä uhriteuraaksi.

Hän lähettikin minulle lehmän, ja minä sidoin sen, mutta kun aioin uhrata sen, se ammui surkeasti, ja havaitsin kyyneleitä vuotavan sen silmistä. Se oli minusta perin omituista, ja minut valtasi sellainen säälintunne, etten hennonut antaa sille iskua, vaan käskin tilanhoitajani tuoda minulle toisen.

Vaimoni, joka oli saapuvilla, joutui hellyydestäni raivoihinsa ja vastustaen määräystä joka oli esteenä hänen häijyille juonilleen hän huudahti: — Mitä mietit, puolisoni? Uhraa tuo lehmä, tilanhoitajallasi ei ole somempaa ja sopivampaa eläintä juhlaa varten.

Huomaavaisuudesta vaimoani kohtaan käskin tilanhoitajani, joka ei ollut niin helläsydäminen kuin minä itse, uhrata sen. Nyljettyään teuraan hän huomasi, että se oli pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka se oli meistä näyttänyt niin sileältä ja pehmeältä.

— Vie se pois, sanoin hänelle, — jaa sen lihat almuiksi tai käytä miten vain haluat, ja jos sinulla on oikein lihava vasikka, tuo se tilalle.

Hän palasi tuoden lihavan vasikan, mutta heti kun se näki minut, se tempoili niin kovin päästäkseen luokseni että katkaisi köytensä. Sitten se heittäytyi jalkoihini, pää maahan painettuna, ikään kuin herättääkseen sääliäni ja rukoillakseen etten olisi kyllin julma riistääkseni siltä henkeä.

Nämä liikkeet kummastuttivat ja liikuttivat minua vielä enemmän kuin lehmän kyyneleet, ja virkoin kääntyen vaimoni puoleen: — Vaimo, en tahdo uhrata tätä vasikkaa, äläkä yritä minua siihen taivuttaa. Häijy nainen ei välittänyt toivomuksistani, vaan kehotteli, kunnes myönnyin. Sidoin eläinraukan ja tarttuen surmaveitseen olin juuri pistämäisilläni sen vasikan kurkkuun, kun se kääntäen kyyneltyneet silmänsä kovin kaihoisina minua kohti sai minut niin heltymään etten raaskinut tappaa sitä. Annoin veitsen pudota ja sanoin päättäväisesti vaimolleni, että tahdoin uhrata toisen vasikan, ja lepytin häntä hiukan lupaamalla, että uhraisin tämän ensi vuoden bairam-juhlassa.

Seuraavana aamuna tilanhoitajani halusi puhutella minua kahden kesken. Hän sanoi, että hänen tyttärensä, joka osasi hiukan loihtia, tahtoi tavata minut. Kun tyttö päästettiin luokseni, hän ilmoitti minulle, että vaimoni oli minun matkalla ollessani muuttanut orjattareni lehmäksi ja lapsen vasikaksi. Hän ei voinut palauttaa orjatarta, joka oli uhrattu lehmän hahmossa, mutta ottopoikani hän saattoi antaa minulle takaisin ja oli valmis tekemään sen, jos saisi hänet puolisokseen. Ja hän lupasi myös rangaista vaimoani hänen ansionsa mukaan.

Kun olin antanut suostumukseni näihin ehdotuksiin, neitonen otti kulhollisen vettä, lausui sen yli kumartuen minulle käsittämättömiä sanoja ja pirskotti sitä vasikan päälle, joka heti sai luonnollisen muotonsa takaisin.

— Poikani, rakas poikani, huudahdin rientäen riemastuneena häntä syleilemään. — Tämä nuori neito on poistanut sen kauhean lumouksen jolla sinut oli loihdittu, enkä epäile, että kiitollisuudesta otat pelastajasi vaimoksesi, kuten olen luvannut. Nuorukainen suostui ilomielin. Ennenkuin heidän avioliittonsa oli vahvistettu, neitonen muutti vielä vaimoni naarashirveksi, ja tässä näette hänet.

Sittemmin on poikani jäänyt leskeksi ja lähtenyt matkoille. Kun en ole hänestä moniin vuosiin kuullut, lähdin maailmalle tiedustellakseni häntä. Ja kun en tohtinut jättää ketään vaimoni vartijaksi, kunnes palaisin kotiin, katsoin parhaaksi kuljettaa häntä kaikkialla mukanani. Tällainen on minun ja naarashirveni tarina. Eikö se ole ihmeellinen ja hämmästyttävä?

— Sen myönnän, henki vastasi, — ja siksipä annankin kauppiaalle puolet hänen rikoksestaan anteeksi.

Kun ensimmäinen vanhus oli lopettanut kertomuksensa, toinenkin, kahta mustaa koiraa taluttava ukko, kääntyi hengen puoleen ja sanoi: — Minäpä kerron sinulle, mitä tapahtui itselleni ja näille kahdelle mustalle koiralle jotka ovat mukanani. Sen tehtyäni toivon sinun antavan kauppiaalle anteeksi toisen puolen hänen rikoksestaan.

— Olkoon menneeksi, henki vastasi, — jos kertomuksesi on merkillisempi kuin tarina naarashirvestä.

Ja toinen vanha mies aloitti tähän tapaan:

Toisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina

Tiedä, oi mahtava henkien ruhtinas, vanha mies sanoi, — että meitä on kolme veljestä: nämä mustat koirat ja minä. Kuollessaan isämme jätti meille tuhat sekiiniä kullekin. Sillä summalla me kaikki ryhdyimme harjoittamaan kauppiaan ammattia. Veljeni päättivät matkustella ja tehdä kauppaa vieraissa maissa.

Vuoden kuluttua he palasivat köyhinä ja kurjina menetettyään kaiken omaisuutensa onnettomissa yrityksissä. Lausuin heidät tervetulleiksi kotiin, ja koska onni oli ollut minulle myötäinen, annoin heille kummallekin tuhannen sekiiniä auttaakseni heidät jälleen liikeuralle. Jonkin ajan kuluttua he tulivat luokseni ehdottaen, että lähtisin heidän kanssaan kauppamatkalle. Kieltäydyin heti. Mutta vastusteltuani viisi vuotta heidän kehotuksiaan he saivat alituisilla houkutteluillaan minut vihdoin luopumaan päätöksestäni.

Mutta kun aika tuli, jolloin meidän oli ostettava yritystämme varten tarpeellisia vaihtotavaroita, havaitsin heidän tuhlanneen kaikki, niin että heille kummallekin antamastani tuhannesta sekiinistä ei ollut kolikkoakaan jäljellä. En moittinut heitä. Päinvastoin, koska omaisuuteni nyt oli kasvanut kuudeksituhanneksi sekiiniksi, annoin heille jälleen tuhat kultarahaa kummallekin ja ottaen yhtä suuren summan itse mukaani kaivoin jäljelle jääneet kolmetuhatta maahan taloni nurkalle. Ostimme tavaroita ja lastattuamme ne laivaan jonka olimme yhteisesti vuokranneet lähdimme myötäisessä tuulessa merelle. Kaksi kuukautta purjehdittuamme saavuimme onnellisesti satamaan, jossa astuimme maihin ja myimme tavaramme hyvällä voitolla. Varsinkin minä myin osuuteni niin edullisesti, että sain kymmenkertaisen hinnan.

Ollessamme valmiit lähtemään kotimatkalle tapasin merenrannalla nuoren, hyvin kauniin, mutta kehnosti puetun naisen. Hän asteli sirosti luokseni, suuteli kättäni ja rukoili hartaasti että naisin hänet. Vastustelin hiukan, mutta hän esitti ehdotuksensa puolesta varsin monta seikkaa vakuuttaakseen minulle, että minun ei tulisi hänen köyhyytensä tähden hylätä tarjousta ja että minulla olisi syytä olla hänen käytökseensä erinomaisen tyytyväinen, ja niinpä lopulta myönnyin. Teetin hänelle kunnollisen puvun, ja kun olimme asianmukaisesti vahvistaneet avioliittomme, otin hänet mukaani laivaan, ja nostimme purjeet. Havaitsin vaimollani olevan niin paljon hyviä avuja, että rakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Veljeni taas, jotka eivät olleet hoitaneet asioitaan yhtä menestyksellisesti kuin minä, kadehtivat onneani ja menivät ilkeydessään niin pitkälle, että alkoivat juonitella ottaakseen minut hengiltä. Sitten he eräänä yönä vaimoni ja minun nukkuessa heittivät meidät molemmat mereen.

Tuskin olin pudonnut veteen, kun vaimoni nosti minut ylös ja kantoi eräälle saarelle. Päivän tullen hän sanoi minulle: — Näet, puolisoni, että pelastamalla henkesi en ole huonosti maksanut minulle osoittamaasi ystävällisyyttä. Tiedä siis, että olen haltiatar. Liikuskellessani rantamalla sinun ollessasi astumaisillasi laivaasi, tahdoin koetella kunnollisuuttasi ja esiinnyin sinulle valepuvussa. Sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan jalomielisesti, ja iloitsen saamastani tilaisuudesta osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Mutta minä olen kovin suuttunut veljiisi, eikä minua tyydytä muu kuin heidän kuolemansa.

Kuuntelin hänen puhettaan ihaillen ja ihmetellen. Kiitin keijukaista parhaani mukaan hänen minulle osoittamastaan suuresta ystävyydestä. — Mutta, arvoisa rouva, sanoin, pyydän kuitenkin, että suot veljilleni anteeksi. Vaikka he ovat antaneet minulle kuinkakin suurta närkästymisen aihetta, en ole niin julma että haluaisin heidän kuolemaansa. Kerroin hänelle mitä olin heidän hyväkseen tehnyt, mutta se vain kiihotti hänen kiukkuaan, ja hän huudahti: — Minun täytyy heti lähteä ajamaan niitä kiittämättömiä pettureita takaa ja toimittaa heille nopea kosto. Tahdon särkeä heidän laivansa ja hukuttaa heidät meren syvyyteen.

— Hyvä haltiatar, vastasin, — hillitse taivaan tähden vihasi. Ajattele että he ovat veljiäni ja että meidän tulee palkita paha hyvällä.

Näillä sanoilla lauhdutin hänen vihansa, ja heti kun olin lopettanut puheeni, hän kuljetti minut silmänräpäyksessä saarelta oman asuntoni katolle. Astuin alas, avasin ovet ja kaivoin kätkemäni kolme tuhatta sekiiniä esiin. Menin sitten puotiini, jonka myös avasin, ja naapurini, kauppiaat, tulivat onnittelemaan minua paluuni johdosta.

Kun menin huoneisiini, näin siellä kaksi mustaa koiraa, jotka tulivat luokseni nöyrän alistuvina häntä koipien välissä. En voinut käsittää, mitä se merkitsi ja jouduin kovin hämilleni. Mutta haltiatar, joka heti ilmestyi, sanoi: — Rakas puolisoni, älä ihmettele nähdessäsi koirat. Ne ovat sinun veljesi. Hätäännyin selityksestä ja kysyin, mikä voima heidät oli siten muuttanut. — Minä sen tein, hän sanoi, — ja samalla kertaa upotin heidän laivansa. Sinäkin menetit tavarasi, jotka olivat laivassa, mutta korvaan ne sinulle toisella tavalla. Mitä veljiisi tulee, olen tuominnut heidät elämään viisi vuotta tuossa hahmossa. Petollisuudestaan he ansaitsevat sen rangaistuksen liiankin hyvin. Näin sanottuaan ja ilmoitettuaan minulle, missä voisin kuulla hänestä, haltiatar katosi.

Kun nuo viisi vuotta nyt ovat loppuun kulumassa, vaellan häntä etsimässä. Tämä on tarinani, oi henkien henki! Eikö se sinusta ole perin omituinen ja ihmeellinen?

— Sen myönnän, henki vastasi, — ja siksipä suon kauppiaalle anteeksi toisenkin puolen rikoksesta jonka hän on minua vastaan tehnyt. Näin lausuen henki nousi ja hävisi savupilveen kauppiaan ja molempien vanhusten suureksi riemuksi.

Kauppias ei laiminlyönyt osoittaa asianmukaista kiitollisuutta molemmille pelastajilleen. Nämä riemuitsivat nähdessään hänet vaarasta pelastuneena ja sanoen hänelle jäähyväiset lähtivät kumpikin omille teilleen. Kauppias palasi vaimonsa ja lastensa luo ja vietti lopun elämäänsä rauhassa heidän parissaan.

Kalastajan tarina

Oli iäkäs kalastaja, joka oli niin köyhä että töin tuskin ansaitsi elatuksen itselleen, vaimolleen ja kolmelle lapselleen. Hän meni joka päivä aamulla varhain pyydystykselle ja oli laatinut itselleen lain ettei laskisi verkkojaan useammin kuin neljästi vuorokaudessa. Eräänä aamuna hän lähti kalastusretkelleen kuutamossa ja riisuutui meren rannalle päästyään. Kolme eri kertaa hän laski verkkonsa ja sai raskaan vedettävän. Mutta hänen kuvaamattomaksi pettymyksekseen se osoittautui ensi kerralla aasinraadoksi, toisella kertaa vedestä nousi kivillä täytetty vasu ja kolmannella joukko mutaa, näkinkenkiä ja leviä.

Kun päivä alkoi kajastaa, hän luki rukouksensa, sillä hän oli hurskas muhamettilainen, ja uskoi itsensä kaikkine huolineen Luojansa haltuun. Sen tehtyään hän heitti verkkonsa neljännen kerran ja veti ne, kuten äskenkin, perin vaivalloisesti ylös. Mutta kalojen asemesta hän löysi vain punakellervän vaskiastian johon oli painettu sinetti. Onnenpotkaus riemastutti häntä. Myyn sen vaskenvalajalle, hän tuumi, ja ostan rahoilla vakallisen jauhoja.

Hän tarkasti astiaa joka puolelta ja ravisti sitä koettaakseen läiskähtelikö sen sisällys, mutta ei kuulunut mitään. Se seikka ja lyijykanteen painettu sinetti saivat hänet otaksumaan, että astiassa oli jotakin arvokasta. Ottaakseen asiasta selvän hän tarttui veitseen ja avasi astian. Hän käänsi suun alaspäin, mutta astiasta ei tullut mitään. Se kummastutti häntä äärettömästi. Hän asetti kapineen eteensä, ja tarkastaessaan sitä huolellisesti hän näki sen sisältä nousevan sankkaa savua, joka pakotti hänet pikaisesti vetäytymään muutaman askeleen taaksepäin.

Savu kohosi pilviin ja leviten merelle ja rannikolle taajeni sankaksi sumuksi, joka kovin hämmästytti kalastajaa, kuten hyvin voimme käsittää. Kun astiasta oli tullut kaikki savu, se kerääntyi, tiivistyi ja hahmottui hengeksi, joka oli kaksin verroin niin pitkä kuin kookkaimmat jättiläiset. Hirviön nähdessään kalastaja olisi kernaasti paennut, mutta hän säikähti niin kovasti ettei päässyt liikahtamaan paikaltaan.

Henki tuijotti kalastajaan hurjin katsein ja huudahti pelottavalla äänellä: — Valmistaudu kuolemaan, sillä minä tapan sinut.

— Miksi sinä minut tappaisit? kalastaja kysyi. — Enkö vasta ikään vapauttanut sinut? Oletko jo unohtanut ystävällisyyteni?

— Kyllä minä sen muistan, henki sanoi, — mutta se ei tuota sinulle pelastusta. Vain yhden suosion voin sinulle myöntää.

— Ja mikä se on, kalastaja kysyi.

— Sallin sinun valita millä tavoin toivot minun surmaavan sinut, henki vastasi.

— Mutta millä olen sinut vihoittanut, kalastaja kysyi. — Tämäkö on palkkio sinulle tekemästäni palveluksesta?

— En voi menetellä toisin, henki lausui, — ja jotta tietäisit syyn siihen, niin kuuntelehan tarinaani:

Olen niitä kapinallisia henkiä, jotka ryhtyivät vastustamaan taivaan tahtoa. Salomo, Daavidin poika, käski minun tunnustaa valtansa ja alistua käskyihinsä. Minä kieltäydyin ja sanoin hänelle, että mieluummin jäisin alttiiksi hänen suuttumukselleen kuin vannoisin vaadittua uskollisuutta. Rangaistakseen minua hän sulki minut tähän vaskiastiaan, ja jotta en voisi murtaa vankilaani, hän painoi lyijykanteen sinettinsä, johon oli kaiverrettu Allahin suuri nimi. Sitten hän antoi astian eräälle hengelle käskien sitä heittämään minut mereen.

Vankeuteni ensimmäisellä vuosisadalla vannoin, että jos joku minut vapauttaisi ennen kuin sata ajastaikaa oli kulunut, tekisin hänet rikkaaksi. Toisella vuosisadalla vannoin valan, että avaisin kaikki maan aarteet sille joka päästäisi minut vapauteen. Kolmannella lupasin tehdä pelastajastani mahtavan itsevaltiaan, olla aina hengessä hänen lähellään ja täyttää joka päivä kolme hänen pyyntöään, olkoot ne mitä laatua tahansa. Vihdoin vannoin suuttuneena tai pikemminkin hulluna raivosta, kun täytyi olla niin kauan vankina, että kuka tahansa minut vapauttaisi, surmaisin hänet armotta enkä soisi hänelle muuta suosiota kuin ehdonvallan määrätä kuolemansa laadun. Ja koska sinä tänään olet minut vapauttanut, myönnän sinulle valintaoikeuden.

Kalastaja tuli ylen murheelliseksi, ei niinkään itsensä tähden kuin kolmen lapsensa kohtalosta, ja valitti kurjuutta johon heidän hänen kuolemansa jälkeen täytyi joutua. Hän yritti lepyttää henkeä ja sanoi: — Sääli minua ja ajattele palvelusta jonka olen sinulle tehnyt.

— Johan sanoin sinulle, henki vastasi, — että juuri sen vuoksi minun täytyykin sinut tappaa. Älä hukkaa aikaa, se ärähti sitten, — mitkään selittelysi eivät saa minua luopumaan aikeestani. Ilmoita minulle viivyttelemättä mikä kuolema sinusta on mieluisin.

Hätä keinon keksii. Kalastajan päähän pälkähti sotajuoni. — Koska minun siis täytyy kuolla, hän virkkoi hengelle, niin alistun taivaan tahtoon, mutta vannotan sinua sen suuren nimen kautta, joka oli kaiverrettuna profeetta Salomon, Daavidin pojan, sinettiin, että vastaat vilpittömästi sinulle tekemääni kysymykseen.