Sateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.
Kääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi ulottui.
Pörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän ihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti kengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.
Piika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli kahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen, raskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat hottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut navetan edustalle.
Matti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:
"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun koko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee."
"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa", arveli Heikki.
"Joo."
Matti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla ajamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.
"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi", ilmoitti Heikki.
"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?"
"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui."
Se lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että juoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa innokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli hevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt kun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja rapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia saamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä tallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja toivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.
Ja nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka etelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.
Mutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli vinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä…
"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?"
"Lukkari näkyy ajavan… niinkuin talvella ainakin… Kirkkoon menee."
Siitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa ja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului hauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.
"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt… olisin vilahtaen porhaltanut ohitse", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.
"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan", komensi hän Heikkiä ja alkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät aisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan menomielellä ja virmalla päällä.
"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?" tiedusteli emäntä
Matilta, kuistin ovella seisoessaan.
Mutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena sipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta tielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas käsi oli ohjissa.
Hyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty pehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja pihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja helisi edessä ja takana, että nauratti.
Olipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla oriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti vihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.
"Pois alta!" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.
"No mahtuu tänne!" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja nauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.
"Ja kun tämmöisen kelin teki!" huusi Matti Juholle.
"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa… ei tule enää rospuuttoa… Kuuluuko mitään erinomaista?" huusi Juho Matille.
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti hienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin…
Tiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä, useimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja kiinnitettiin ohjia.
Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.
Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:
"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran on aisoissa ollut… Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa…"
Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.
"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.
"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.
Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:
"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"
Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan pohjalla, vastasi hartaasti:
"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."
Ja se tuntui Villestä hyvältä.
Komeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa laukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta silmät puhkoa…
"Senkin puuhevonen ja tallajalka", noitui Matti, kun sai pysähtymään, mutta Villelle hän huusi:
"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan. Tällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat… näin henkivireällä hevosella."
Se taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.
Talojen kohdalla huudettiin heille:
"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa… Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja
Heiskasen juoksijavarsa… ja sipikalla ajavat."
Kun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien kuullen kehua:
"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut semmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien sitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla… Turkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin… Se hevonen tuo vielä tuhansia kuin munavoita."
Ville kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli emäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.
Mutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin ja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. "Otetaan tästä kylmiltään ensin… kahvikin tulee heti… Näin ensi kelin kunniaksi."
Ja lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti vasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja hauskana miehenä.
Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle. Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.
Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni. Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.
Lempeänikö etsin?
Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja kaiken kaihoni kerroin — sinua varten.
Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni lämpöä.
Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.
Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani äänesi… ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä pitenevän. — Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa avara ulappa… sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan onneni lipun.
Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan… luulen hennon vartesi näkeväni, varron huivisi huisketta… Mutta kaukaisen maan ranta on karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen keulassa…
Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat…
Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon ikävä.
Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin, missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki… niin rento ja mahtava meri… Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa…
Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas, ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät…
Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut löytäväni luulin?
Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni, ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen voima, joka houkuttelee ja viehättää.
Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni, jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut… Mutta koski jyskää ja pauhaa ja virta vie ja viettelee… ja tuudittaa kuin uneen haaveeni ja unelmani…
Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua etsin. — Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.
Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.
Muistanetko silloin minua!
Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani, keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!
Sillä nuoruuteni jättää minut… jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni, tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.
Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?
Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini palkka?
Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.
Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni, tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi kuolevat ja aamuisin heräävät…
Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta. Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?
Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat sydämeni kukkaset.
Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin…
Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat, ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa odotin…
Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja kapuamasta kaljua kalliota?
Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää haaveilleni…
Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva. Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa tuntemattomista maailmoista…
Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko koskaan?
Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta onnesta… anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä…!
Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin, että saat tuntea nuoruuteni voimia… Nyt minä sinua enimmin kaipaan, kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä…
Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun säälivän ja surkuttelevan… Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.
Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä toivoin?
Mihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin itse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla yhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka kukkaset kuihduttaisi.
Omassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani olevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen siipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä puskevan rantatörmälle.
Siihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja josta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin ja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini istuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi, olisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä olisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja jalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni. Olihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt lyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja santaisella polulla…
Siihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät sijan jaloillaan…
Mutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston, ruohoton hautani on.
Voi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä päällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja laulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun puhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle… kuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja kävi kukkaan…
Ja kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle, ruohottuneelle haudalleni… kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina juhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina… ja silmäsivät koivua ja pihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa… eivätkä enää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini…
Mutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun kirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä kahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani viivähtivät tullen mennen… kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien juuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti ja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.