"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.
"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella näkee… Katsos noita vuohisiakin… Ja niin hyvä syömään, että etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin ketoheiniä…"
Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää… Ja taitaisipa Leenallakin silmät aueta…
"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä pakoon", kehoitettiin Moosesta.
"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.
Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan taakse.
"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille nurkan taakse.
Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja naureskeli…
Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin. Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta hierottiin.
"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa", kehui
Ransi vielä.
Viimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta ennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:
"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon purkajaisia punasen rahan eli sata markkaa… niin, tuossa on käsi… ja asia on niinkuin puhuttu."
Mooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses kaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.
"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun", karjaisi Mooses leveästi.
"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma siirtyy", kehui Ransi vieläkin.
Alettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää ryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.
"Nyt Alarik valjaisiin!" huusi hän reuhaavasti.
Monissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki talutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita…
Se oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli semmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä valjaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö mielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.
"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta
Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:
"Olenhan minä vanha suitsimies."
Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti hän koetti istua sipikassa… ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima käynniltäänkään… häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet…
Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista kuulevan… ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia… Ja tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi… Mitä helvettiä…?
Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään parantanut… Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille…
Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna…
Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos häntä olikin petetty…
Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa piessyt… ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja poikki lautasia, että maailma lauloi…
Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi takaisin… Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään nousevan ja laskevan… nousevan ja laskevan… ja kuulee kavioiden vinkuvan ihan korvainsa ohitse…
"Vai niin… vai tämä silkkimusta… potkuri ja häntyri ja perkele koko värkki…"
Ja vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on tuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja nimeään mainittavan…
Pian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä kotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei uskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään päin, katkera katumus mielessään…
Kun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha
Laukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan…
Ja mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi
potkinut…
Ihmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän kuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä vieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka harhailevat yksin elämässä…
Miksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta tuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi… Ah, ei se olekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas… tämä on Karjalan juhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää… Ei ole ilma niin keveää ja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani poskia hyväilee… Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän pitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat heränneet…
Tässä siis on Imatra… Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy rajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat…
Puolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän jättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta rannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta erämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että viljelemättömät seudut loppuivatkin… Minua värisyttää, ihastuttaa tuo kiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt irralleen…
Mutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin alkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin hiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni…
Se viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti… ja samassa hurjistuttaa…
Ah! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä impien sopraanoksi viekoitellakseen minut… Kuinka sen hyrskyt hyppivät… kuinka sen valkoinen harja hulmuaa… kuinka se vetää, viheltää ja viittaa… Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet! Tämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas sopii valkoisiin vaahtoihisi…
Jo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon nähdä sinut päivän kultien valossa…
Oikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja se hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt toisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä milloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen kotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun "venoa veistettiin"…
Nyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan saa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa… Hyppele sitten ja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille ikuisia voimiasi! —
Aamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman paljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa kuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.
Lähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni tanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan pietarilainen "Suutarien orkesteri". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset soittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja kattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä rämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!
Ei minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä on nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku rohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle kuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan… Mutta tahtoo päästä vielä likemmäksi… ja silloin iskee hyrsky kallion kylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee hänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän ilmestyy samaan paikkaan uudelleen…
Mitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot vilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet jo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.
… Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto, jossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen taikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet uudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset…
Minua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois… pois Pohjolaani…
Ja kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen kuin tuttua maisemaa… kuin palanen suurta Pohjolaani…
Mutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka
Pohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe… Karjala!
Laulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan
Pohjolaani…
Keikuta, juna, kiivaasti… Ah, pianhan saanen taas yöni viettää unhotetussa Pohjolassani!
Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.
Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen. Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen valtikkansa, pimeys.
Sillä valo on herrana Pohjolassa.
Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.
Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta, sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni tupani räystäälle.
Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni visertelisi tiehensä?
Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa, jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin hirvittävän kauas… että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan… näkisin sen maailman, josta uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma, täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita… Sieltä minä kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä. Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani, näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään…
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja…?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri, unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua, päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon, että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola, sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.
Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan…
Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen huipun… Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen nenä ja niemellä kultani hauska koti…
Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina. Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:
"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita…"
Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka kerta.
Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein Kontiovaaralle… näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi ystävyytemme ja siitä lempemme.
Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani, ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman unhotamme…
Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle. Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti järven poikki noutamaan… Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni…
Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa… Mutta se viipyi… viipyi… Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä minua noutamaan…
"Missä Anna on?"
"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."
Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen poskiltaan…
Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin — eivät hymyile ikkunat minulle — olen kesäisin järvellä soutanut… vesi ei ole sinervää kuin ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan…
Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää, jossa meidän merkkimme ovat, — eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. —
Tuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.
Hänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta Tuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja vapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon ja rupesi työmieheksi.
Mutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat rikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli heistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja aikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon ja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli erottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan kamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä erottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka pystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:
"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis, että ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää viettämään…"
"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea matkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!"
Rehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun kuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas Härkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.
Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.
Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui, ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa mallikelpoisen.
Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.
Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas
Härkösen pihalle.
Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.
Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta kouluaikaa ja poikavuosien elämää.
"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt… sitten sinä vasta olisit nähnyt… Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun viimeinen urotyösi… kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja hyppäsit vapauteesi… Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"
Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille muistoille ja pitivät puheita.
He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan, hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää, pitääkseen seuraa vierailleen.
Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla. Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.
Ja niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.
Mutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä hyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli muita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä rahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin. Eivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. — —
Kuluipa taas vuosia.
Tuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä virkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä suuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja Lalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli asianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa, jossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa poikavuosiltaan…
Tuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa ystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut… Hän valmistautui matkaan ja päätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle lähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian pariinkymmeneen vuoteen…
Oli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu… Entisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki ja josta vapauteensa hyppäsi…
— Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin… ja ehkä on parasta näin kuin on, — ajatteli hän ja napitti lammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.
Hän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan ison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän. Päältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli rakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.
Tuomas meni puotiin ja kysyi:
"Onko patruuna kotona?"
"Konsuliako tarkoitatte?"
"Juuri niin. Konsulia."
"Hän on ruokalevolla eikä…"
"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella."
"Ei häntä saa häiritä… ruokalevolla…"
"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää", sanoi Tuomas vähän loukkaantuneena ja läksi pois.
Saatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja soitti kelloa, että seinät tärisivät.
"Mikä maailma täällä niin jyryää…"
Sieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän oli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi saikaraksi.
"Etkö sinä minua tunne?" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.
Tunsihan pastori viimein ja käski istumaan.
"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa.
Koska oletkaan viimeksi käynyt?" puheli Plösö.
"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin karsserista", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön välinpitämättömyys.
"Aivan oikein… aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat."
"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin kesää maalla vietitte."
Pastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut yhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.
He istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa tupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja pani piippuun.
"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule hankituksi vieraillekaan", selitti pastori.
Tuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti kaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.
"Jaha. Jaa… Koska aiot lähteä kotiinpäin?"
"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin."
Tuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos viipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori näyttänyt tahtovan estää.
"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut kahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi… Mutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Ja juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa laihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:
"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan koko huoneet haisevat…"
Tuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla viheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli vihaisesti katua pitkin.
Hän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli. Juotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin tapaamassa.
"Nyt ei ole vastaanottotunti", sanottiin hänelle. "Eikä herrassöötinki suvaitse, että muulloin lasketaan sisälle."
"Sepä on h——tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte."
Käytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä hakemaan.
Lalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa, mutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin puheisiin. Ja samalla kysäisi:
"Koska aiot lähteä?"
"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä lähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin."
"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin", pyyteli Lalli anteeksi ja hyvästellessä virkkoi:
"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Tuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja ollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa kummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä…
Hän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle, toisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle kaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran, hävittömiä…
Ja he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.
"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli mieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki on meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen velvollisuutenani", alkoi pastori imarrella.
Ja kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.
Mutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja että hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen poikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.
Tuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita kolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria alkoi hävettää, ja hän virkkoi:
"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää tämä seura."
Siitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin peittelemättä.
Plösölle hän virkkoi:
"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin sen verran kuin sinäkin minua… Mutta lähetä sille pojallesi sinne meidän kylälle vähän kymmenyksistäsi…"
Siitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä minkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että hänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä jännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian tuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän loukkoon.
Akkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi suuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.
Eikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.
Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki, kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.
Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.
Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka tulee jälki metsään, niin kyllä sitten… aivan umpea sinne ei lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.
Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi, että sen ja sen talon täytyisi ensiksi… siinä ovat puut olleet vähissä ennen pyryä… mikäs auttaa!
Niin varrottiin viikon päivät.
Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi… Joka aamu kävi joka talon mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi… mutta ei näkynyt… Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie kääntyi metsään.
Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.
Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.
Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut millänsäkään.
Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa, näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan metsään lähteäkseen.
Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.
"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.
"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin tiellä."
"Oli se."
Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea…
"Kukahan täällä on käynyt?"
"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on hevonen", kehui Herralan Kustaa.
Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi
Kustaalle:
"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"
"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui
Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.
"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun näki Liinakon kahlaustavan.
"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä saata niin tiputtamalla kävellä."
Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.
Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo oli palannutkin.
Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä, tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.
"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka ajoi etumaisena.
Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli todellakin palannut.
"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.
"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"
"En lähde minä… minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa vimmastuneena ja äkäisenä. — Muutkin murjottivat, kun asia alkoi selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.
"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.
"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.
"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:
"Elä päästä lumiauraa edellesi… eipä se sillä, näemmä, pääsekään."
Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun
Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja
huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen.
Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui
Kustaa niin, että hyppeli vihasta.
"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan hevoskaupassa", huudettiin.
Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi, että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa lautaselle ja huusi vuorostaan:
"Kyllä tietä tulee… tulkaa perässä."
Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.
"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla", huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.
"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.
Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa kuormaa pannessa viipyen.
Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli luullut, että miehet häätyvät palaamaan, — ettei ole rohkeutta ummelle mennä.
"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."
"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."
Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan katketakseen.
Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:
"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä oli tierat takakoivissa."
Virkkoi ja iski vaarille silmää.
Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:
"Kai sillä on riiailemassa käyty."
Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.
Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.
Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat liikkumatta.
"Kääntäisi tuulen etelään päin…"
"Siinäpä se onkin… mutta ei käänny… Juhannuksesta kukaties."
"Ei kannata sitten kylvää."
"No ei."
Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia "merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.
"Huomenna kääntää etelään… ruuna näkyi haukottelevan", tiesi
Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.
"Ilmanmuutos tulee… vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.
"Nöyrä sää tästä vielä tulee… meillä piehtaroi rakki, että karvat pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.
Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:
"Semmoiset merkit… vanha ruuna, kivi ja kissa… yhtä kuin tyhjä!
Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.
Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."
"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."
"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä kun ostan siltä niin paljon."
Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan Kustaalle, että tietää huutia… eikä rupea valehtelijoiksi tekemään maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.
Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa öksäytti:
"Sade tästä tulee… mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee vesinoppa."
Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:
"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä vielä ylihuomennakaan."
Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.
Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia vietereitä ja lankoja.
"Onpa se…"
"Onpa kyllä… nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät kullalta."
"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"
"No, no… ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää uskoa."
"Vielä särkyy."
"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"
"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.
Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.
Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla, kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.
"Tuoss' on… pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä tapannut."
"Paljonko pannaan?"
"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.
He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.
Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset
Viialan ukon.
Ja aika melu siinä käy.
"Kovin minun ikeniäni särkee… kyllä Herralan Kustaa menettää", vakuutti Heiskasen Ville.
"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt", arvelivat jotkut.
Ja Möttösen Laakus selittää:
"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."
"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."
"Vaikka."
"Entäs meillä ruuna… ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo
Juurrus-Antti.
Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä… jahka jaksaisi tiistaihin elää.
Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin tiistai.
"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on pohjoisessa."
"Elä joutavia!"
Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.
"Huomenna sataa."
"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."
Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä tapannut.
Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja sataa tihutteli.
"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo sataa."
"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"
"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"
"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"
"Niin ja… ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen
Villekin hyvillään.