Antellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän säästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin sanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee sanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden ja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset tilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi päivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein taikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen on merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa niin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin. Kumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti onneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000 frangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän uudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.

Erityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka yksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut mainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin Parisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla vietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana yhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: "Tulkoon Suomen kansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu Kalevalassa", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos sähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: "Aspelin, Antell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath, Anna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl." Kirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis yhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella kuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa. Edelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa "viikinki", mutta kymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on jäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli voitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista ["brådstörtad"] muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa kuulla, että hän on "pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon".

Tämä samanaikuisesta kirjeestä otettu — ja siis — "historiallinen" seikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin puheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella pääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme kannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja suomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään testamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä, niinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä toisinaan on tehty.

Antellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin sanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman erikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa Parisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson ja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia — Runebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin pronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa, Berndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, "Morsiamen laulun", ja Vallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin kanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen. Adolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä kävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään ostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin suosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa, oli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen teokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot päivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin kanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista taiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta hän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt Allan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi tilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet 1880-luvun lopulla — en tiedä kenen välityksellä — tutustunut mainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi pienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin keskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava sikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä tulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä ruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa mitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja sikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä en tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi toisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on Fürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja määrättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia. Maailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat meren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa tilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus ilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että häntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia neljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen, joka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle taulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän aikoi — polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell jollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta taiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin "oikullisuuden" edestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai maksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli tiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä, joka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan näköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin nojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina, parhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että juuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia loukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän vakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä todistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys saattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. — Usein kuulin Antellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta säännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen kiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan syvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.

* * * * *

Edellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen, että hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä ystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle hän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta olen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi yksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena tunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka yksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu. Kerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha ystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa, tuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin kaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä vanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell, sen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: "Vieläkö sitäkin valitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat; minulla ei ole ketään, joka minua toruu!" — Tästä näkee että joskus vanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.

Harvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä olikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä. Miljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen persoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan hän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna napitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä hansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä. Samanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin. Hänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea, hän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni tukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta. Helposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään paikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen iloisessa seurassa, jossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman vaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita kohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain mahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää ylvästelyksi — tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat Vaasassa sanoivat "skroppaamiseksi" —, mutta joka ehkä oikeammin johtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus renessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli täydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt, ettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. — Vaikken epäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista olentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen hän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan koulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla olin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin sisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat kehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain ranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen erikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien vilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi parisilaistuneet pohatat?

* * * * *

Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.

Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta, lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886 hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.

Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin, Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4 kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä, Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.

Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä. Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori, kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi pian vilkkaaksi. — Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos! Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?

— Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.

— Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin. Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu? kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin. No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni. Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis, hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.

— Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin kanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme ilomme. — Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen; te voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja palatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi niiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin: Jumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät. Mutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä en ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista suomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän purskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta, Myöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä kotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin iloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut maapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon iloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua siunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän tuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni matkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä. Ainoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että hän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa muuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se liikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani näin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä tunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. —

Kun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran Suomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve. Vaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka on verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta, kesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat, ettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan terveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa lähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun hän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin pohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen voimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän laskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa kurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka muun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan lääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli ollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä edes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli ystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,[49] joka näki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien, tullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä viimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä, hänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi Josef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja. Päivä oli 6:s huhtikuuta 1893.

Kun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun, vietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset: Albert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut kuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario Hans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut Parisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori Wecker, t:ri Duchatelet y.m.

Kuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten vahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä alkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä levottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen, tasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.

* * * * *

Antellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden hänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin sivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen olen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja hänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä omaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa, mutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat käytettäväksi.

Tietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti testamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään on tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista suuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi (nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000 Muinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen, jääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita. Ilmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen ohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan, selvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus, jonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa oma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea tarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä muitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus Suomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi. Vaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä kohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän laski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle, sillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen lisääntymisen. — Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus puolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä työtä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi mitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa. Määrätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan suuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli hänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen kandidaattina — huomaa! isän eläessä — oli Tukholmassa, oli hänellä käytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle liian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin hän johtui mainittuun määrään, 8,000:een. Muuten hän mietiskeli seuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla niinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia, jotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on mahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä kärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä ei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään. Keväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti selvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. — Merkille pantava on, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti isävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää kohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto se kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan stipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa varmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä kodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.

Antell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä isänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna sinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen arkkuun. Kesäkuun 1 p:nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut vieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta ylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja edelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle (Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen. Kun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin virsi "Nu tystne de klagande ljuden", rovasti Joel Heikel siunasi vainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja oli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa esitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin seuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:

— — "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta, jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä täältä tämä totuus mukanamme elämään!" — —

Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg, rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A. Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren, Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on Vaasan entisten olojen tuntija.

Viiteselitykset:

[1] "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean esittäminen 10 p. toukok. 1869 — suomalaisen näyttämön alku.

[3] Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.

[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana "juoda veljenmaljaa" nuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli "sukulaisena". Jo kun ensikerran, "keltanokkana", kävin hänen luonaan, muistaakseni kutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni muisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli omaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä sedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä sukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.

[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman ryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin luokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun Snellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi koko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: "Sinä nyt aina olet niin viisas olevinasi". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara Elisabet Wacklin).

[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta siitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen niin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli siellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän rakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.

[8] Viktor Lounasmaan isä.

[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen mitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja maitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä, piispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä, hienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut, käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita paitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka eivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli kotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan sinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman likaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!

[10] "Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa epäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin" — —.

[11] "Päätös" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A. Castrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme toisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei tiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan puheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt arveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja sovittiin että meeting oli pidettävä.

[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet tervehtiäkseen häntä kadulla — niinkuin paroni von Kothen sijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli selitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään persoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta käsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan hän ei voinut toimeenpanna "reformia" kohteliaisuudessa.

[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).

[14] Neiti Lydia Lagus.

[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio. Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme, että juhlapuhe palautti nämät mieleen — levitti "polemiikin" käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen kansakunnalle, jolla on aikomus elää.

[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.

[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) — Johanna Castrénin sisaren kanssa.

[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".

[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.

[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."

[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli ruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa, suositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä saaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo aikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p. maalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä. Bonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se laskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se tekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin työvoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin monta muuta tuumaansa. — Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa Castrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.

[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin kustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa: "Berättelser från Finland af Emlekyl". Turussa 1877. Esipuheessa Nervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan. Suomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta Turun Sanomissa. —

Novellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen n.s. suurta sukua. Muistan Castrénin usein puhuneen "suuresta suvusta" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan erinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä sukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä kuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet muodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys näyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten myöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja vähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä ajoilta suku on peräisin on vaikea sanoa — Pirkkalaisistako? vai esihistoriallisten taistelujen ajoilta? —

[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870—75. Helsinki 1909.

[24] Ks. "Naukujaiset 1871" tässä kokoelmassa.

[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén Tukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli ollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa aikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen kansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun 1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee, mihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin terveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään, vaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen valmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa, joka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille tietymättömille.

[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin nykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta, mutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.

[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain toimiston Ouluun.

[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.

[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.

[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa, ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt (niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873 29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan kirjoissa däja'ksi, joka sana nykyään merkitsee karjakko, mutta aikaisemmin merkitsi taloudenhoitajatar maalla (hushållerska på landet).

[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa, joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.

[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.

[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat paloivat 1868.

[34] "Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). — Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty samanlainen sakotusmeriitti!

[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut Å. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.

[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin erottamista holhoojatoimesta.

[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys aviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi, että Antell kerran — joko isänsä antamien tarkempien tietojen mukaan taikka vallattomuudessaan — sanoi olevansa seitsemännessä polvessa avioton, "mutta", hän jatkoi, "minä olen oleva viimeinen". — Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden polven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin isä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on vaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.

[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan, jonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on vieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt puuhun ottaakseen munan pesästä.

[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on merkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: "Gubben på norra udden", (ukko pohjoisella niemellä).

[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu lukiolais-univormunuttuun — sinistä verkaa, musta samettikaulus, lyyryn koristamat kullatut napit.

[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei saisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he säännöllisesti suorittivat korkonsa.

[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että hänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta, tarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla oli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte maalattu suullisten osotusten mukaan ja tullut erinomaisen näköiseksi (!) — Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk. 1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874) mukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä kuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on, kysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin pyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin ruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan. Näin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on niin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.

[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien synty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että Ruotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja taideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se on koko "museo", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja ainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.

[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille epäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta viime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin eläessä "Bukowskin taidekaupassa" toiminut henkilö muistaa ihan varmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja saikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty "Pohjoismaisen museon" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset perut säilytetään.

[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000. Pari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä, Bukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa myydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran. Myöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.

[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa, maalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä aivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.

[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen nuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G. Durchmanin kirjeestä sanat: "Hän oli avulias ja vieraanvarainen."

[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta lainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi seuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla. Kumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli liivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. — Kotona hänellä oli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka ainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin näkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.

[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan oli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei asiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun todistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon summan.

End of Project Gutenberg's Muoto- ja muistikuvia I, by Eliel Aspelin-Haapkylä