Hatting. Se on kyllä kaunista, mutta kun vihkimäluvussa sanotaan, että vaimon tahto pitää "miehen ala annettu oleman", niin se ei merkitse, että vaimon tulee olla miehensä "auttaja" — hänen tulee olla "alamainen".
Eeva (jäykästi). Kiitoksia hyvästä opetuksesta! Se riittää jo.
Hatting. Olen käytettävänänne, milloin vaan tahdotte, arvoisa rouva.
(Menee.)
Kahdestoista kohtaus.
Eeva. Margrete.
Eeva (seisoo hetken mietteissään. Margrete tulee). Minä olen orja!
(Heittäytyy hänen syliinsä).
Margrete. Rouva kulta, rakas rouva, älkää itkekö noin. Älkää olko noin toivoton! Knudsen on luvannut auttaa. Hän lähti herra Rönnowin luokse.
Eeva. Ei siitä ole apua.
Margrete. Onhan toki, jos hän peräyttää aikeensa.
Eeva. Ei siitä ole apua. Ei mikään auta silloin, kuin ihminen on turvattomana toisen käsissä… Harald ei ole ainoa, jonka minä kadotan ainiaaksi… Jos minulle nyt syntyisi toinen…
Margrete. Lapsi! Niinkö, rouva? — Luuletteko…
Eeva. Minä tiedän sen… olen nyt tullut varmuuteen siitä ja olisin juuri tänäin tahtonut ilmoittaa sen miehelleni. Lapsi raukkani, sinut riistetään äidin sylistä!
(Itkee, pää Margreten olalla).
Margrete. Kyllä kaikki kääntyy taas hyväksi.
Eeva. Ei koskaan, ei tässä elämässä. — Et usko, kuinka iloiseksi minä tulin siitä mitä havaitsin. Meillä oli ennen Harald poikaamme kaksi pienokaista. Ne otti meiltä Hän, joka riistää meiltä rakkahimpamme sulasta rakkaudesta… ja minä ikävöitsin Rönnowia niin hartaasti saadakseni ilmoittaa hänelle uutisen. Meidän välillämme oli ollut hiukan erimielisyyttä, mutta se ei ollut vaarallista, sillä tiesihän mieheni, että minä tarkoitin hänen parastaan. Mutta sillaikaa kuin minä kaihomielin häntä odottaisin, vehkeili hän minua vastaan ja lähetti tämän pyövelin…
Margrete. Rouva, lähettäväthän monet hellät vanhemmat lapsensa kaupunkiin kouluun.
Eeva. Niin kyllä, silloin kuin se on heidän mielestään eduksi lapselle tai kun he eivät muulla tavoin voi hankkia hänelle opetusta. Mutta me olemme varakkaita, ja minä tiedän, että Harald on liian pieni joutuakseen pois kotoa. Minä tiedän, että tässä tehdään lapselle vääryyttä. Eikö ole kauheaa, ettei äidillä, joka sen käsittää, ole oikeutettu suojella lastansa?
Margrete. Ehkä herra Rönnow tahtoo…
Eeva. Jos minä puhuin liian rohkeasti, niin Rönnow itse on siihen syypää. Hän itse on nämät yksitoista vuotta opettanut minua pitämään itseäni hänen vertaisenaan. Mutta se oli väärin — se oli verinen vääryys minua kohtaan. Naimisiin mennessämme minä olin nuori ja hento, silloin hän varmaankin olisi voinut taivuttaa minut alamaisekseen, mutta hän on antanut minun vapaudessa kasvaa ihmiseksi — ja nyt minusta tahdotaan yht'äkkiä tehdä Griseldis… Ei, minä en voi!
Margrete. Ei — se ei saa tapahtua!
Eeva. Nyt hän ottaa minun ainoan lapseni, ja kun tuo toinen syntyy, silloin täytyy minun taas sanoa: minä ja minun lapseni, me olemme sinun omiasi, tee meille mitäs tahdot.
Margrete. Ei, rouva, sitä te ette tule sanomaan.
Eeva. Minä en voi sanoa niin… minä en saata sitä koskaan oppia. Hän on itse tehnyt sen minulle mahdottomaksi. Sano, Margrete, olenko minä elinijäkseni myöty? Enkö voi koskaan päästä vapaaksi? Mitä sinä tekisit minun sijassani?
Margrete. Mitä minä tekisin, se on eri asia. Sitä te ette voi.
Eeva. Voin kyllä! Minä voin mitä tahansa. — Sano mitä sinä tekisit.
Margrete. Minä luulen… minä tiedän, etten voisi olla täällä päivääkään tämän jälkeen. Minä pakenisin!
Eeva. Pakenisit?
Margrete. Pakenisin lapseni kanssa — rientäisin kauas pois, etsisin rauhaisan paikan. Siihen minä asettuisin lapsineni, eläisin siinä ja tekisin työtä lapseni hyväksi.
Eeva. Työtä — ah, se on parasta.
Margrete. Jos te lähdette, niin minä tulen mukaan. Me pitäisimme yhdessä huolen Haraldista — ja siitä toisesta — ja siihen me kyllä pystymme, sillä minä olen taitava ompelija ja minulla on hyvä ompelukone. Ja minä olen tottunut monenlaiseen työhön, ja olen tehnyt kovaa työtä. Onpa minulla vähän rahaakin säästössä.
Eeva. Kiitos, Margrete, — sinä olet minun ainoa ystäväni! Me mietimme asiaa huomiseksi.
Margrete. Silloin se on myöhäistä.
Eeva. Myöhäistäkö?
Margrete. Kun minä kävin puutarhassa Haraldia etsimässä, niin minä kuulin hänen juttelevan rouva Hattingin kanssa. Rouva Hatting kysyi minulta, joko olimme panneet hänen vaatteensa matkalaukkuun.
Eeva. Kenenkä vaatteet?
Margrete. Haraldin. Hän sanoi, että Haraldin oli määrä lähteä heidän kanssaan kaupunkiin.
Eeva. Tänä iltanako?
Margrete. Niin, jotta hän ennättäisi hyvissä ajoin aamulla tutkintoon. Niin oli herra Rönnow määrännyt. Kyllä kai se on kirjeessä.
Eeva. Kirjeessä — ei! — Mutta lienenkö minä edes lukenut kirjeen loppuun? (ottaa kirjeen esille.) "Oma rakas" — valhettelija!… "Minä olen pannut hänet täyshoitoon Hattingille; siellä hänen on hyvä olla. Hän saa seurata tänä iltana Hattingin herrasväkeä kaupunkiin ennättääkseen hyvissä ajoin huomisaamuna kouluun. Sinun" — Margrete, kutsu Harald sisään, meidän täytyy heti rientää pois.
Margrete. Hän on juuri portaitten edessä. Harald!
Kolmastoista kohtaus.
Eeva. Margrete. Harald (puutarhasta).
Harald (ovessa). Äiti kulta!
Eeva. Oma pikku poikani, tule äidin luo (syleilee lasta). Onko sinun takkisi eteisessä?
Harald. On, äiti, minä olin juuri menossa sitä hakemaan. Minähän pääsen tänäin kaupunkiin.
Eeva. Mistä sinä sen tiedät?
Harald. Rouva tuolla ulkona sanoi, että isä lähettää minut hänen kotiinsa jo tänä iltana.
Eeva. Sanoiko hän?
Harald. Sanoi. Se on oikein kiltti rouva. Äiti, minä juoksen hakemaan takkini.
Eeva. Tahdotko mennä pois äidin luota?
Harald. Minä tulen takaisin huomenna, kun tutkinto on ohitse. Mutta sitten minä taas menen hänen luokseen ensi viikolla, kun koulu alkaa. Ja hän sanoo, että siellä on niin hauskaa, siellä on paljon iloisia poikia, ja me leikimme aina välitunnilla. Ja minä saan asua hänen luonaan, ja minulla on oikein oma huone, ja siellä on pöytä ja tuoli ja uuni. Ja siellä on puutarhakin ja paljon omenapuita ja päärynöitä, ja iso koira, jonka nimi on Hektor.
Eeva. Mutta Harald, hennotko sinä todellakin jättää oman äidin?
Harald. En, äiti kulta! Minä en jätä sinua, minä tulen kotiin joka sunnuntai. Mutta se on niin hyvä rouva, hän kertoi minulle hauskoja satuja ja sanoi, että minä saan kutsua häntä tädiksi, ja hän sanoo olevansa minulle aivan niinkuin äiti.
Eeva. Etkö sinä sanonut, että sinulla on äiti?
Harald. Sen hän kyllä ilmankin tietää. Mutta hän sanoi, että siellä on niin hauskaa, hän leikkii minun kanssani aina, kun minä pääsen koulusta, ja sitten me menemme rantaan ja purjehdimme veneellä kauas ja saamme nähdä kaikki suuret laivat. Ja vuoden päästä minä pääsen Köpenhaminaan. — Mutta, äiti, sinun on paha mielesi.
Eeva. Oma pikku poikani, sinä et saa lähteä äidin luota. Äiti ei jaksa sitä kestää — äidillä ei ole ketään muita kuin sinä, äidin pikku poika. Me lähdemme yhdessä.
Harald. Yhdessäkö? Enkö minä sitten pääsekään kaupunkiin ja veneeseen purjehtimaan?
Eeva. Eipä tiedä, vaikka vielä saisit purjehtia isossa laivassa. Mutta nyt Margrete pukee yllesi, sillä me lähdemme heti.
Harald. Hetikö? Sitten minun täytyy mennä sille rouvalle sanomaan. Nekin tahtovat lähteä heti.
Eeva. Ei sinun tarvitse mennä. Margrete, mene sisälle Haraldin kanssa ja pistä joutuun vähän vaatteita mukaan. Minä tulen heti perässä.
(Margrete ja Harald menevät Eevan huoneeseen.)
Neljästoista kohtaus.
Eeva. Hetkisen perästä Rönnow. Sitten rouva Hatting ja Margrete.
Eeva. Ei, minä en voi — en voi! He varastavat lapsen sydämmen minulta. — Ja mitä tästä sitten tulee? — Kuinka saattaa elää vankina? — Ei, minun täytyy päästä pois!
Rönnow (astuu sisälle). Pois?
Eeva (säpsähtää). Niin, pois! pois täältä! Ulos orjuudesta! Minä en voi sitä kestää.
Rönnow. Oma rakas…
Eeva. Sinä valhettelet — se aika on ohitse. Nyt kysytään vaan, kenellä on oikeus.
Rönnow. Kuulehan…
Eeva. Sinä olet laki kädessä riistänyt minulta kaikki, mitä minulla oli…
Rönnow. Kuule, mitä minä sanon…
Eeva. Sinä olet odottanut yksitoista vuotta… sinä olet ollut kärsivällinen… mutta nyt kärsivällisyys on loppunut… kaikella on loppunsa…
Rönnow (koettaa turhaan saada suunvuoroa). Eeva, sinä et saa…
Eeva. Mutta oletko myöskin ajatellut, että sinun oikeutesi riippuu minun sanastani; jos minä otan sanani takaisin, niin sinun oikeutesi on maahan tallattuna.
Rönnow (kiivaasti). Anna minun toki puhua…
Eeva. Mitäs teet, jos minä kiedon käteni Haraldin kaulaan ja sanon: Älä kajoo häneen! hän on minun… minä olen hänen äitinsä, mutta… sinä… sinä et ole hänen isänsä.
(Viimeisen kohtauksen lopussa on rouva Hatting tullut sisälle ja Margrete ilmestyy Eevan kamarin ovesta. Viimeiset sanat sanottuaan menee Eeva Margreten ohitse huoneeseensa ja lukitsee oven.)
Rönnow (rientää hänen perässään). Eeva!
Neljäs näytös.
Ruokasali.
Ensimmäinen kohtaus.
Margrete. Sitten Tokslund.
Margrete (lähenee Eevan ovea). Rouva, rouva kulta, avatkaa! Se on Margrete… Ei, hän ei tahdo puhua kenenkään kanssa.
Tokslund (raottaa ruokasalin ovea). Margrete, kuulkaa!
Margrete. Tokslund, mitä tahdotte?
Tokslund. Mikä rouvan on? Minä olin mäellä, josta saatoin nähdä hänen huoneeseensa. Hän istui pöydän ääressä — pää pöydällä, aivan käsien peitossa — tuolla lailla noin (osoittaa). Se minusta näytti niin oudolta, että minun täytyi tulla sisälle häntä puhuttelemaan.
Margrete. Hän ei tahdo tavata ketään. Hän on lukinnut ovensa.
Tokslund. Hyvä Jumala, mitä ne ovat hänelle tehneet? Jos ne ovat tehneet rouvalle pahaa, niin minä sanon, että se on kelvoton teko. Sanokaa minulle, kuinka asia on, minä tahdon tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan!
Margrete. Minä en saata sanoa. Oletteko nähnyt Knudsenia?
Tokslund. Olen kyllä. Hän kävi meillä ja pyysi minulta hevosta hakeaksensa herra Rönnowia kotiin. Mutta minun hevoseni eivät olleet kotona. Sitten hän meni hankkimaan hevosta muualta.
Margrete. Eikö hän siis tuonutkaan herraa kotiin?
Tokslund. Ei, herra Rönnow tuli yksinään heti sen jälkeen, kuin Knudsen oli lähtenyt meiltä. Hän tuli jalkaisin, ja oli läpi hiestynyt ja tomuinen ja niin kiiruissaan, ettei huomannut minua, vaikka tuli tiellä vastaani. Knudsen on varmaankin mennyt Ylikartanoon. Enkö minä voi millään tavoin auttaa?
Margrete. Tässä ei tiedä mitä tekisi.
Tokslund. Mutta jos jotain voisi tehdä, niin teidän täytyy sanoa minulle. Sillä rouvan puolesta minä tahdon tehdä vaikka mitä. Minä olen vaan talonpoikainen mies, mutta minulla on vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla. Tietäkää se!
Margrete. Hyvä Tokslund. Paljon kiitoksia hyvästä tahdostanne. Mutta nyt meidän täytyy lähteä täältä, varatuomarin herrasväki tulee sisälle.
(Margrete ja Tokslund poistuvat eteisen ovesta.)
Toinen kohtaus.
Hatting. Rouva Hatting.
Hatting. Hän on mennyt kamariinsa ja lukinnut ovensa. Rönnow on useita kertoja käynyt oven takana ja pyytänyt ja rukoillut, että rouva päästäisi hänet sisälle, että hän edes antaisi hänen sanoa muutaman sanan, mutta rouva ei vastaa.
Rouva Hatting. Onko hän aivan yksin kamarissaan?
Hatting. Aivan yksin. Ei edes Harald ole mukana. — Poika juoksentelee iloisena puutarhassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Minun mielestäni meidän sopisi ilman muitta mutkitta ottaa poika mukaamme, mutta Rönnow ei siihen suostu.
Rouva Hatting. Mitähän se Rönnowin rouva aikoo?
Hatting. Sitä hän ei suinkaan itsekään tiedä. Sellaisia te naiset olette.
Rouva Hatting. Häntäkö sinä sanot naiseksi?
Hatting. Tietysti. Eikö hänen käytöksensä sitä todista?
Rouva Hatting. Luuletko sinä, että todellinen nainen voisi käyttäytyä tuolla lailla?
Hatting. Uskotko sinä sitä juttua Haraldista, jolla hän aikoi pelottaa Rönnowia?
Rouva Hatting. Kuka voisi sitä epäilläkään? Olisihan aivan mahdotonta, että kukaan nainen julkeisi sanoa itsestään noin hirveätä, noin häpeällistä, ellei se olisi tosi.
Hatting. Mutta sinähän vast'ikään sanoit, ettei hän edes ole nainen.
Rouva Hatting. Ah!
Hatting. Minä sanon sinulle, Lili, että sinä et ymmärrä naisellisuutta.
Rouva Hatting (syvästi loukattuna, kiihkeästi). Mitä? Minäkö en ymmärtäisi naisellisuutta?
Hatting. Et, sinä et ymmärrä naisellisuutta luonnon tilassa, siksi sinä olet liian hienostunut, mutta sinä ymmärrät erinomaisen hyvin, mitä naisellisuus vaatii seuraelämässä, mikä sopii naiselle ja tekee hänet miellyttäväksi.
Rouva Hatting. Eikö se juuri olekin tosi naisellisuutta?
Hatting. Tietysti! Tuota toista lajia ei tavata muualla kuin aarniometsissä tai paradiisissa. Ellei sitä pidetä kurissa, niin se tuhoaa koko yhteiskunnan.
Rouva Hatting. Mutta mikä ihme olisi saanut hänet sanomaan tuollaista itsestään, ellei siinä olisi perää?
Hatting. Sula itsepäisyys, ei mikään muu. Tuollainen kesytön vaimoihminen, jonka tahtoa ei kukaan ole taivuttanut, ei se hevillä hellitä. Ennen hän antaisi kiduttaa itsensä kuoliaaksi, ennenkuin hän väistyisi tuuman verrankaan puolustus-asemastaan. Hän ei ole ennen huomannut, että Rönnowillakin on hiukan sananvaltaa, kun hänen omasta pojastaan päätetään, ja kun hän nyt saa sen tietää eikä tahdo sitä myöntää, niin hän keksii mukavan koukun: väittää ettei Rönnow muka ole Haraldin isä. Sillä hän luulee riistävänsä Rönnowilta kaiken oikeuden poikaan. Se tietysti on hurja valhe, josta hänelle ei ole vähääkään apua, mutta sen hän nyt on keksinyt muka pelastuksekseen, sillä hänellä ei ole aavistustakaan laista ja oikeudesta.
Rouva Hatting. Sitä minä vaan en usko. — Mutta mitäs hänen miesparkansa sanoo?
Hatting. Hän on ihan suunniltaan. Jos hänellä vaan olisi puoletkin siitä luonteen voimasta, mikä hänen rouvallaan on, niin kaikki olisi pian taas oikealla tolallaan. Mutta nyt hän vetää sitä virttä, että minä muka en ole kyllin hienotunteisesti kohdellut hänen rouvaansa, vaikka minä olen ollut perin kohtelias ja olen lauhkeana kuunnellut noita loppumattomia loruja, joilla hän ja hänen ystävänsä Knudsen ovat koetelleet minun kärsivällisyyttäni.
Rouva Hatting. Knudsen! Valtiopäivämieskö?
Hatting. Niin, se, joka siksi pyrkii.
Rouva Hatting. Niin — hän on paljon oleskellut heidän perheessään entiseen aikaan. Ja rouva Rönnow puhui hänestä erinomaisella lämmöllä päivällispöydässä.
Hatting. Niin, kyllä he näkyvät olevan hyvissä väleissä.
Rouva Hatting. Hatting! mitä jos se olisi hän?
Hatting. Kylläpä sinulla on vilkas mielikuvitus. — Pitänee tästä jo pian lähteä kotia päin.
Rouva Hatting. Odotetaan toki edes puolen tuntia! Täytyyhän meidän ensin saada vähän selkoa asiasta.
Hatting. Olkoon menneeksi! Ehkäpä minä Rönnowin kamarista löydän sikarin suuhuni ja sanomalehden käteeni.
(Menee Rönnowin huoneeseen.)
Kolmas kohtaus.
Rouva Hatting. Rönnow.
Rouva Hatting. Kunpahan saisi käsiinsä jonkun vanhan palvelijan, joka tietäisi jotain. — Mutta täällä ei näy ketään. (Rönnow tulee eteisestä.) Herra Rönnow! Ettekö vielä ole saanut puhutella häntä?
Rönnow. En, minä koetin päästä sisälle toista tietä. Mutta hän on lukinnut molemmat ovet, eikä vastaa, vaikka minä huudan häntä.
Rouva Hatting. Voi, kuinka minä säälin teitä. Enkö voi millään tavalla auttaa?
Rönnow. Tässä ei auta mikään. Minä olen käyttäytynyt kurjasti häntä kohtaan.
Rouva Hatting. Tekö?
Rönnow. Minun olisi pitänyt itse sanoa se hänelle, — jos koko tuo tuumani nyt on oikea, niin… jos se on oikea…! Minä en voinut mennä Holmin luokse. Minä riensin vaunujen jälessä kotiin, mutta tulin liian myöhään.
Rouva Hatting. Te tiedätte, että minä satuin tulemaan sisälle juuri silloin, kuin teidän rouvanne sanoi nuo viimeiset onnettomat sanat.
Rönnow. Ne olivat vääryyttä kärsineen vaimon sanat.
Rouva Hatting. Älkää pahastuko, herra Rönnow, mutta minun mielestäni te ette millään tavoin ole tehnyt hänelle vääryyttä. Te olette ainoastaan tehnyt sen, mikä on miehen oikeus ja velvollisuus.
Rönnow. Sitä te ette pysty arvostelemaan.
Rouva Hatting. Pois se minusta, että minä ketään tuomitsisin, mutta jos luomme huomiota siihen, mitä teidän rouvanne sanoi, niin silloinhan te olette sorrettu ja hän syyllinen.
Rönnow. Rouva Hatting! Eeva on itse totuus ja uskollisuus. Hän ei ole milloinkaan valhetellut minulle.
Rouva Hatting. Sitä enemmän on syytä käsittää todeksi se, mitä hän tänäin sanoi.
Rönnow. Minä sanon teille, että teidän halpa epäluulonne ei saavuta minun vaimoani.
(Menee puutarhaan.)
Rouva Hatting. En minä tahdo ketään epäillä — enhän toki! — Voi, kyllä ne aviomiehet ovat sokeita!
Neljäs kohtaus.
Rouva Hatting. Margrete. Rönnow (seisoo ovessa ja katselee ulos).
Rouva Hatting (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen uskottunsa (lähenee Margreteä). Oletteko kuullut mitään rouvasta?
Margrete. En.
Rouva Hatting. Kunpa nyt tietäisi, mitä olisi tehtävä! Mitä jos haettaisiin Knudsen!
Margrete. Knudsen!
Rouva Hatting. Niin, rouva Rönnow näkyy suuresti luottavan häneen.
Margrete. Niin tosiaan. Mutta minä en tiedä, missä Knudsen on.
Rouva Hatting. Sepä ikävää. Kyllä kai Knudsenkin puolestaan pitää rouva Rönnowia suuressa arvossa.
Margrete. Ei ole ketään ihmistä, jota hän pitäisi niin suuressa arvossa, kuin rouva Rönnowia. Hän on kunnioittanut ja rakastanut häntä nuoruudestaan asti.
Rouva Hatting. Niin, nehän ovat jo monta vuotta olleet hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. — Kyllä kai siitä jo on kymmenkunta vuotta, kun he tutustuivat.
Margrete. Niin, siitä on juuri kymmenen vuotta; Harald ei silloin vielä ollut syntynyt.
Rouva Hatting. Se on selvää; Harald on nyt yhdeksänvuotias.
Margrete. Knudsen oli siihen aikaan puutarhurina, hän järjesti heidän puutarhansa Sjellannissa.
Rouva Hatting. Silloin hän ja Rönnowin rouva tietysti olivat hyvin paljon yhdessä? — Kuinkahan vanha Knudsen lienee?
Margrete. Kuinka vanhako?
Rouva Hatting. Niin, minä tarkoitan: oliko hän silloin jo aika mies?
Margrete. Kyllä kai hän silloin oli jo kolmenkolmatta — hän ja rouva ovat yhden ikäiset.
Rouva Hatting. Niin, yhdenikäiset, ne aina hakevat toistensa seuraa…
Margrete. Rouva!
Rouva Hatting. Kuulittehan itsekin, mitä rouva Rönnow tunnusti. Ja se näyttää todellakin arveluttavalta, että Knudsen juuri kymmenen vuotta sitten oleskeli heidän kodissaan.
Margrete. Älkää uskoko mitään pahaa rouva Rönnowista. Hän on puhtain ja parhain ihminen maailmassa.
Rouva Hatting. Epäilemättä hän nyt on hyvinkin hyvä, mutta silloin hän oli vielä aivan nuori. Tehän itse sanoitte, että Knudsen rakasti häntä.
Margrete. Mutta se ei ollut sellaista rakkautta. Knudsen ihaili häntä kuten korkeampaa olentoa. Rouva oli hyvin hyvä Knudsenille.
Rouva Hatting. Niin!
Margrete. Se oli aivan toisenlaista, kuin te tarkoitatte, se oli äidillistä hyvyyttä.
Rouva Hatting. Hän oli kolmenkolmatta!
Margrete. Sitä ihmistä ei löydy, joka saisi minun uskomaan mitään pahaa rouva Rönnowista.
Rouva Hatting. Tietysti minäkin tahdon luulla, että se oli tuulesta temmattu sana. Mutta onhan tavallisesti kuitenkin niin, että sitä suu puhuu, mitä sydän kätkee. Ja onhan se kummallinen yhteensattumus, että Knudsen juuri kymmenen vuotta sitten tuli heidän kotiinsa, ja että hän, kuten te itse sanoitte, siitä asti on rakastanut häntä.
Margrete. Ei se ollut sellaista rakkautta.
Rouva Hatting. Hm! Uskokaa mitä uskotte. Miesten rakkaus on monen laista.
(Menee puutarhaan.)
Viides kohtaus.
Rönnow. Margrete. (Kohtauksen keskipaikoilla ilmestyvät
rouva Hatting ja Knudsen verannalle, jossa keskustelevat.)
Margrete (erikseen). Olisiko se mahdollista? Olisiko Knudsen todellakin rakastanut häntä?
Rönnow. Mitä te puhuitte rouva Hattingin kanssa? Ettekö puhuneet vaimostani?
Margrete. Puhuimme.
Rönnow. Minä kuulin hänen mainitsevan jotain Knudsenistakin. Mitä hän hänestä sanoi?
Margrete. Hän kysyi, koska rouva oli tutustunut Knudseniin.
Rönnow. Kuulkaa, Margrete! Tehän pidätte Eevasta — vaimostani?
Margrete. Koko sydämmestäni.
Rönnow. Luottakaa häneen. Hän sen ansaitsee. Älkää kallistako korvaanne rouva Hattingin juoruille.
Margrete. Minä en ikinä usko pahaa rouvasta.
Rönnow. Tehän olette kihloissa Knudsenin kanssa. Hän on kunnon mies ja on aina ollut. Luottakaa häneenkin!
Margrete. En minä tiedä…
Rönnow. Ettekö tiedä?
Margrete: Voiko mieheen luottaa.
(Menee eteiseen.)
Kuudes kohtaus.
Rönnow. Sitten Hatting.
Rönnow. Niin, Eeva ei ole voinut luottaa minuun… minä olen kavaltanut hänet vieraille. — Oi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa hänelle! Voi, mitä minä teen?
Hatting (tulee). Kuulkaa, minä olen keksinyt keinon, joka tepsii. Te menette puutarhaan, asetutte hänen ikkunansa alle ja huudatte Haraldia — oikein kovaa. Ja sitten te sanotte Haraldille, että nyt hänen tulee sukkelaan panna päällensä joutuakseen meidän kanssamme kaupunkiin. — Tehkää se heti, niin näette, että rouva lähtee lukon takaa.
Rönnow. Sitä en tee.
Hatting. Ettekö luule hänen tulevan?
Rönnow. Luulen kyllä, mutta sitä keinoa minä en käytä.
Hatting. Sitten ei mikään auta. Sillä kun te seisotte oven edessä ja rukoilette häntä tulemaan puheillenne, niin hänen itsepäisyytensä yhä yltyy ja hän ei uhallakaan tule ulos.
Rönnow. Kävi miten kävi, mutta nyt ei Haraldia lähetetä kaupunkiin.
Hatting. Silloin teidän asianne on hukassa. Ei poika siis pääse huomenna tutkintoonkaan.
Rönnow. Ei, häntä ei vielä pannakaan kouluun.
Hatting. Vai niin? Entäs teidän valtiopäivämiesvaalinne — se kai myöskin heitetään sikseen?
Rönnow. Se saa jäädä tällä kertaa.
Hatting. Se on kieltämättä johdonmukaista. Oma asianne. Minulle se on yhden tekevää.
Seitsemäs kohtaus.
Rönnow. Hatting. Knudsen.
Knudsen. Herra Rönnow!
Rönnow. Knudsen, tekö täällä?
Knudsen. Minä läksin teitä hakemaan, sillä minä huomasin, että teitä tarvittiin kotona. Matkalla minulle kerrottiin, että teidän oli nähty käyvän jalkaisin kotiin päin. Minä heti käännyin takaisin. Nyt kertoi rouva Hatting, mitä täällä on tapahtunut, ja minä vakavasti pyytäisin teitä puhumaan asiasta rouvanne kanssa. Se on aivan välttämätöntä.
Rönnow. Minä olen kyllä koettanut päästä hänen puheilleen, mutta hän ei tule ulos.
Knudsen. Teidän täytyy vaatia häntä tulemaan, nyt ei auta enää viivytellä. Onhan miehellä oikeus puhutella vaimoaan, silloin kuin hän tahtoo. Käyttäkää oikeuttanne! Sanokaa, että hänen täytyy tulla!
Hatting. Mitä? Tahdotteko te sitä?
Knudsen. Elämässä on hetkiä, jolloin miehellä ja vaimolla täytyy olla oikeus sanoa toisilleen: sinun täytyy!
Hatting. Ohoh, vai pitäisi vaimollakin olla se oikeus? Ei kiitoksia, siihen satimeen en minä mene! — Herra Rönnow, vaikka te ette tahtoisikaan minun neuvoani seurata, niin minä sanon kuitenkin teille, että tämä on kaikista hulluin keino. Sanokaahan vaan: "sinun täytyy", "sinun pitää", niin saatte nähdä, että hän ennemmin kuolee nälkään, kuin tottelee teidän käskyjänne.
Rönnow. Ei, Knudsen on oikeassa. — Tehkää hyvin ja poistukaa hetkeksi!
(Hatting ja Knudsen menevät puutarhaan, Rönnow sulkee
oven heidän jälkeensä.)
Kahdeksas kohtaus.
Rönnow. Sitten Eeva.
Rönnow (asettuu Eevan oven eteen ja sanoo pontevasti). Eeva, minä, sinun miehesi, tahdon puhutella sinua. Minä en voi odotella kauemmin — sinun täytyy päästää minut sisälle tahi tulla itse minun puheilleni!
Eeva (astuu ulos ovesta).
Rönnow. Eeva! Rakkahin!
Eeva. Anna anteeksi, etten vastannut ennen, kun sinä minua kutsuit! Minä en voinut.
Rönnow. Tule tänne!
Eeva. Minun täytyy ensin puhua suuni puhtaaksi! Minulla on niin paljon sanottavaa.
Rönnow. Eihän siinä ollut perää, mitä sinä sanoit Haraldista? Minä en usko sitä, minä en uskoisi, vaikka sinä itse vakuuttaisit, mutta sano kuitenkin, ettei se ole totta!
Eeva. Ei se ole totta, mutta se oli synti.
Rönnow. Niin, sinua itseäsi kohtaan.
Eeva. Ei, sinua kohtaan, se oli kapinaa. Minä en käsittänyt asemaani, en ole koskaan sitä käsittänyt. Miksi sinä sen minulta salasit? Kuinka hennoit antaa minun olla siinä väärässä luulossa, että me olimme tasa-arvoiset?
Rönnow. Eeva, kuule minua. Me olemme tasa-arvoiset.
Eeva. Niin, Jumalan edessä… sen minä kyllä tiedän, sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa. Mutta täällä — maailmassa — minä olen sinun palvelijasi.
Rönnow. Et ole.
Eeva. Olen kyllä. Jos olisit sanonut sen ennen, niin kenties en olisi siksi tullutkaan.
Rönnow. Eeva, minä en siedä kuulla sellaista. Sinun käsityksesi on aivan väärä.
Eeva. Anna minun puhua, se on sinun velvollisuutesi. Jos sinä olisit puhunut, niin en minä olisi viettänyt yhtätoista vuotta elämästäni onnen huumauksessa. On niin katkerata herätä, ja kaksinkerroin katkerampaa, kun herääminen tapahtuu näin myöhään. Minä en mitään aavistanut, minä luulin olevani vapaa kuin taivaan lintu, ja kun sinä sitten yhtäkkiä tempasit verhon silmiltäni ja näytit nuo rautahäkkini kovat kanget…
Rönnow. Eeva!
Eeva. Niin minä tahdoin, mistä hinnasta tahansa, päästä ulos Jumalan vapaaseen ilmaan, jossa saisin sydämmeni kutsumusta kuullen olla lapseni äitinä. Mutta sekin oli unelma… minä en voinut.
Rönnow. Anna minun nyt puhua!
Eeva. Ei, minä tahdon puhua ensin… vielä yhden ainoan kerran, sitten minä vaikenen. Minä en voi lähteä vapauteen, en Haraldin vuoksi, enkä sinunkaan tähtesi. Minä olen koko elämäkseni kahlehdittu, enkä voi saada takaisin vapauttani. — Anna anteeksi, että olen loukannut sinun oikeuksiasi! Minä olen ollut sinua kohtaan äärettömän rohkea, aivan kuin olisin ollut sinun vertaisesi… anna minulle se anteeksi!
Rönnow. Sinäkö pyydät minulta anteeksi?
Eeva. Ja älä kadota kärsivällisyyttäsi, jos minä en yht'äkkiä oppisikaan kaikkia, mitä minun tulee oppia. Ja nyt minulla on vielä yksi rukous, yksi ainoa rukous, älä kiellä, mitä minä pyydän. Minä kerjään sitä sinulta polvillani, kunnes sinä myönnyt. Kun nyt Harald lähetetään kouluun kaupunkiin tahi vielä kauemmas, niin anna minun mennä mukaan. Vuokraa meille huone, jotta Harald saa asua äitinsä kanssa ja tulla joka päivä koulusta kotiin minun luokseni. Usko minua, ei ole ketään ihmistä, joka tahtoisi antaa hänelle sitä, mitä minä tahdon, eikä kukaan muu sitä voisikaan. Ja minä pyytäisin, että minä tällä tavoin saisin häntä vaalia, kunnes tulee aika, jolloin minä itse rohkenen uskoa hänet vierasten haltuun.
Rönnow. Eeva, saanko minä nyt puhua?
Eeva. Vastaa ensin pyyntööni.
Rönnow. Ei, ensin sinun täytyy kuulla, mitä minulla on sanomista. Se minkä sinä sanot oppineesi tänään, on väärää oppia, kerrassaan väärää.
Eeva. Ei.
Rönnow. On se väärää. Miehen ja vaimon keskinäinen suhde ei ole kuten isännän ja palvelijan; heillä on samat oikeudet, ja kaikki, mitä heillä on, se on yhteistä.
Eeva. Älä luule voivasi uskotella minulle enää valheita.
Rönnow. Minä en ole milloinkaan uskotellut sinulle valheita. Sinun alkuperäinen käsityksesi oli oikea.
Eeva. Eikö sinulla lain mukaan ole oikeus tehdä minkä sinä teit, päättää yksin Haraldista ja ottaa hänet pois minulta?
Rönnow. On!
Eeva. Ja kuitenkin sinä sanot…
Rönnow. Kuule minua, tämä laki ei koske meitä, sinua ja minua, se on laadittu onnettomia avioliittoja varten.
Eeva. Onko nainen aina syypää siihen, että avioliitto on onneton?
Rönnow. Sitä minä en tahdo väittää. Mutta sinua ja minua ei tämä laki koske. Sen on tehnyt tyhjäksi rakkaus.
Eeva. Näinkö puhut sinä?
Rönnow. Näin puhun minä sinulle, rakastettu vaimoni, sillä sinä olit oikeassa ja minä tein sinulle verisen vääryyden. Anna minulle nyt anteeksi suuri rikokseni sinua kohtaan. Se rikokseni minua aivan kauhistaa.
Eeva. Rönnow!
Rönnow. Oli aivan kuin minuun olisi mennyt paha henki, niin että minä unohdin, että me kaksi olemme yhtä. Minun teki mieleni päästä valtiopäiville. Ei se ollut ainoastaan turhamaisuutta, minä luulin, että minulla oli kykyä siihen ja arvelin voivani saada aikaan siellä jotain hyvää. Mutta sitten minusta tuntui, kuin sinä olisit vastustanut minun vaaliani.
Eeva. Minä en ole ikinä vastustanut sinun vaaliasi. Kuinka sinä saatoit sellaista luulla?
Rönnow. Asianhaarat saivat minut sellaiseen harhaluuloon… minä olin ikäänkuin sokaistu. Ja sitte tuli muuan seikka vielä lisäksi, minua harmitti se, että muut luulivat, että sinä minua vallitsisit ja ettei minulla muka olisi vastustusvoimaa. Heidän piti nähdä, että minä olin herra.
Eeva. Sano minulle peittelemättä: oletko varma siitä, että minun mielipiteeni Haraldin kasvatuksesta oli väärä.
Rönnow. Minä pelkäsin, että niin oli. Sanoivathan kaikki, että hänet pitäisi panna kouluun. Mutta varma minä en ollut siitä; Se oli vaan mukava keino…
Eeva. Oman lapsesi sinä otit keinoksi! Se oli suurin vääryys, johon sinä teit itsesi syypääksi. Sitä en minä milloinkaan olisi tehnyt.
Rönnow. Oi, minä käsitän, että se oli kamalaa! Se selveni minulle heti, kun olin lähettänyt tuon onnettoman kirjeen. Kun Hattingin vaunut olivat vierineet ravintolan pihalta, niin minä riensin juoksujalassa kotia kohden, ja minä tunsin, että olin onnettomana hetkenä loukannut kaikkein pyhintä, minut valtasi kuolettava tuska ja pelko, että olin rikkonut suhteen, mikä ei enään milloinkaan voisi muuttua eheäksi.
Eeva. Rönnow parka! Ei se ole ijäksi rikottu… älä usko.
Rönnow. Voipiko välimme vielä muuttua eheäksi? oikein eheäksi, aivan niinkuin se oli ennen?
Eeva. Voipi kyllä, oma rakastettu ystäväni! Mutta älä koskaan enää yritä taivuttaa minua pahalla, sillä silloin minäkin muutun pahaksi. Ja meidänhän toki pitäisi auttaa toisiamme tulemaan hyviksi.
Rönnow. Voi, mitä sinä mahdoit kärsiäkään tänä iltana, pikku Eeva parkani! Sinultahan kerrassaan hävisi luottamuksesi minuun!
Eeva. Se oli minun rikokseni sinua kohtaan. Kun sinä vaadit ehdotonta kuuliaisuutta ja minä kuulin, että sinulla oli oikeus siihen, silloin minusta tuntui, kuin minun tähän astinen onneni olisi ollut valhetta ja minä nyt vasta olisin nähnyt sinut oikeassa valossa. Mutta nyt se joutukoon kaikki unholaan. Ei kuitenkaan kaikki… minä olen oppinut sellaistakin, jota en unhota.
Rönnow. Oi, unhota toki!
Eeva. Ei, sitä en unhota, että olen saanut tietää, mitä oikeuksia aviomiehellä on. Se opettaa minua ymmärtämään, että minulla on hyvä mies, joka ei tahdo käyttää oikeuksiaan (hyväilee häntä), joka unohtaa, että hän on luomakunnan herra, eikä välitä kuningasvallastaan, vaan tahtoo jakaa sen alhaisemman olennon kanssa, vaimo raukan kanssa, jolla ei ole oikeuksia.
Rönnow. Ja sitten Harald jää kotiin, kuten me yhdessä ennen olimme päättäneet. Tahdommehan antaa hänelle parhainta, mitä voimme.
Eeva. Niin, Rönnow, sen teemme. Ja sitten on vielä muuan salaisuus, joka tuotti minulle suurta surua, mutta joka nyt on taas muuttunut iloksi.
(Nojaa Rönnowiin ja kuiskaa hänen korvaansa).
Rönnow (syleilee häntä). Sinä armahin, rakastettu!
Yhdeksäs kohtaus.
Rönnow. Eeva. Margrete. Haraldin kanssa (eteisestä).
Eeva. Harald, oma pikku poikani! Nyt sinä taas olet äidin oma lapsi (hyväilee Haraldia). Sanoppas nyt hyvää iltaa isälle ja suutele isää, sillä sen isä ansaitsee… Margrete, uskollinen ystävä, nyt on kaikki asiat taas hyvin.
Margrete. Eikö varatuomari ollutkaan oikeassa?
Rönnow. Oli kyllä, mutta siitä me emme välitä. Me emme käytä enää varatuomaria.
Eeva. Emme, me noudatamme omaa lakiamme, joka on aina ollut meidän ohjeenamme. Nyt se on kestänyt koetuksensa.
Margrete (epäillen). Kunpahan olisi!
Eeva. Sinä epäuskoinen, paha tyttö! Kuinka saatat epäillä nähtyäsi kaiken sen, mitä tänäin on tapahtunut!
Margrete. Rouva kulta, täytyyhän minun uskoa teitä, vaikka en tahtoisikaan.
Eeva. Katsokaa, he seisovat kaikki ulkopuolella ovea. Rönnow, he varmaankin jännityksellä odottavat, kuinka asiamme päättyy.
Rönnow. Kutsukaamme heidät sisälle. (Avaa oven.) Tehkää hyvin, herra varatuomari… tulkaa vaan sisälle!… Knudsen, Tokslund, tulkaa sisälle kaikkityyni!
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Hatting. Rouva Hatting. Knudsen. Tokslund.
(Laskevan auringon viime säteet kultaavat koko puutarhan.)
Rönnow. Te varmaankin tahdotte jo kuulla meistä sanasen, ja minä tuskin tiedän, kuinka saan sen sanotuksi. Minä huomaan nyt vasta, että päivä on mennyt mailleen. Kesä-illan aurinko kultaa kaikki puut, ja minusta tuntuu, kuin olisi minun hääiltani… älkää naurako minua! — on kuin meidän kultahää-päivämme olisi päättynyt, ja me kaksi, Eeva ja minä, olisimme kestäneet kaikki elämän taistelut ja nyt istuisimme nauttien illanrauhaa. Enhän minä toivo, että niin olisi; minä iloitsen siitä, että me olemme nuoria, ja toivon, että vielä kauan saisimme vaeltaa yhdessä; mutta jos meidän kerran suodaan viettää näin ihanaa elon iltaa yhdessä, niin minä tiedän, että tahdon silloin sanoa samaa, kuin sanon tänä iltana: parempaa vaimoa ei ole yhdelläkään miehellä, kuin minulla. Luullakseni ei ole monta miestä, jolle hän olisi tullut siksi, mikä hän on minulle, mutta minä en olisi voinut saada parempaa. Minä olen hänelle suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin kenellekään muulle. Ja jos sitten kysyttäisiin, kuinka hän teki minut niin onnelliseksi, niin minä tahtoisin vastata: en tunne toista ihmistä, jota, niinkuin häntä, rakkaus ohjasi elämänsä joka askeleella. Vielä tahtoisin sanoa hänestä, joka nyt piilottaa päänsä selkäni taa kuin nuori, punehtuva impi: hän oli uskollinen, aina luotettava, aina minulle uskollinen, itselleen uskollinen, totuudelle uskollinen. Kerran nuoruutensa päivinä hän sanoi minulle, että minä en ollut hänen lapsensa isä, mutta silloinkin hän puhui totta, sillä minä en sillä kertaa ollut poikani oikea isä, kun tahdoin väkivallalla riistää hänet äidiltä. Ja sitten minä toivon, että voisin sanoa: se olikin ainoa kerta; sen jälkeen en antanut hänelle syytä sanoa enää sellaista.
(Rouva Hatting pyhkii silmiään.)
Tokslund. Kuulkaa, herra Rönnow, te olette miesten mies, sitä minä olen aina sanonut. Ja teillä on rouva, jota joka miehen sopii teiltä kadehtia. Mutta kyllä te hänet ansaitsettekin… sen minä takaan.
Rönnow (nauraen,). Teillähän ei ole oikein luottamusta minuun.
Tokslund. On kun onkin, siitä olkaa varma. Ja jollen minä olisi lähettänyt sitä kirjoitusta Knudsenille, niin totta tosiaan te saisitte minun ääneni, ja minä voisin hankkia teille monen muunkin äänet, sillä minulla on hiukan verran vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla.
Rönnow. Sitä ei nyt tarvita, sillä minä olen päättänyt siirtyä syrjään tällä kertaa.
Tokslund. Siitäkö syystä, ett'ette saa minun ääntäni?
Rönnow. En, minä siirryn syrjään siitä syystä, että minun täytyy vielä saada moni seikka selville. Eeva oli oikeassa sanoessaan, että minulta puuttui vakaumusta. Minun aikani ei ole vielä tullut, mutta se on luullakseni kerran tuleva; minä tunnen, että nyt olen saanut tehtävän. — Knudsen, minä tiedän teidät järkeväksi mieheksi, ja siksi siirryn mielelläni teidän tieltänne.
Knudsen. Koetan tehdä tehtäväni niin, ettei teidän tarvitse sitä katua.
(Puristaa Rönnowin ja Eevan kättä.)
Hatting. Te ette siis enää tarvitse lakimiestä. Parasta on, että sanomme hyvästi.
Eeva. Mutta tulettehan taas pian meitä tervehtimään? Teidän pitäisi nähdä Sallinggaard tyynellä ilmalla, silloin täällä on kauneinta.
Hatting. Sen uskon, hyvä rouva. Ja älkää pelätkö, että minä täst'edes yritän opettaa teille lakitiedettä. Teillä ei, suoraan puhuen, ole siihen vähääkään taipumusta.
Eeva. Samaa minäkin pelkään. — Ja rouva Hatting, tulettehan pian taas meille?
Rouva Hatting. Rouva Rönnow, minä olen tehnyt teille vääryyttä.
Eeva (tarttuen hänen käteensä). Niin olen minäkin tehnyt teille. Mutta nyt on meidän aika sovittaa kaikki vääryydet. Tulkaa pian Sallinggaardiin. — Tehän pidätte paljon Haraldista.
Rouva Hatting. Kiitos, minä tulen mielelläni — sekä teidän että hänen tähtensä. (Erikseen Hattingille.) Hänessä on sittenkin naisellisuutta.
Margrete (erikseen Knudsenille). Knudsen, koska me vietämme häitä?
Knudsen. Tahdotko, onko se varma?
Margrete. Nyt se on varma. Olipa hyvä, että sinä toimitit minut tänne, minä olen oppinut niin paljon tänäin.
Knudsen. Että avioliitto voipi olla oikein onnellinen, niinkö?
Margrete. Niin — ja vielä lisäksi… että on eräs seikka, jota en voi sietää.
Knudsen. Mitä tarkoitat?
Margrete. Että sinä rakastaisit ketään muuta.
Rönnow. Se mitä me olemme tänäin kokeneet, voi näyttää vähäpätöiseltä suuressa maailmassa, mutta meidän onnemme oli, ettei siitä tullut suurempaa. Ja se nuori pari, joka tänäin on surrut ja iloinnut kanssamme, saapi tästä sen opin, että mitä hellempi on miehen ja vaimon keskinäinen suhde, sitä hellävaraisemmin tulee kumpaisenkin sitä suojella, sitä vähemmin se sietää.
Eeva. Ei, Rönnow, sitä enemmän se sietää, jos vaan on rakkautta.