Rönnow (hitaasti). Sitä en usko.

Hatting. Entä jos hän pitää kutsumuksenaan auttaa teitä oikealle tielle ja luulee teidän nyt kulkevan perikatoanne kohden?

Rönnow. Niin hullusti ei toki liene.

Hatting. Hm! Ette sentään taida olla asiasta aivan varma.

Rönnow. Minun täytyy myöntää, että vaimoni ei hevillä luovu siitä, mitä hän pitää oikeana, ja että hänellä on tarmoa.

Hatting. Siinäpä se! Pian te saatte huomata, että teidän rouvallanne on "äänivalta" tässä asiassa.

Rönnow. Jospa niin olisikin, olisihan se tavallansa paikallaan, koska asia koskee hänen miestänsä.

Hatting. Eikö siis enää saisi olla mitään asiaa, jossa miehellä on yksinvalta?

Rönnow. Tietysti! Ilmestyyhän siinäkin miehen yksinvalta, että minä asetun vaaliehdokkaaksi, vaikka vaimoni vastustaa.

Hatting. Mutta jos hän saa aikaan sen, että teitä ei valita, silloinhan hän vallitsee?

Rönnow. Te tarkoitatte siis että vaimollani ei pitäisi olla oikeutta sekaantua tähän asiaan eikä edes lausua siitä mielipidettään. Yhdessähän miehen ja vaimon tulee päättää kaikki asiat?

Hatting. Kaikki asiatko? Eipä niinkään, herra Rönnow. Kuinka te menettelette kotitoimissa? Määräättekö te vaimonne kanssa pesupäivät? Sekaannutteko te leipomapuuhiin ja ompeluasioihin?… on siis yksi ala, jossa vaimonne on yksinvaltias.

Rönnow: On tietysti.

Hatting. Kuulkaa, teillä on erinomainen vaimo, mutta te olette tehneet hänelle vääryyttä.

Rönnow, Kuinka niin?

Hatting. Jos kerran vaimon on velvollisuus auttaa miestään, niin tulee myöskin miehen auttaa vaimoaan. Mutta eikö mies tee väärin, jos hän ei auta vaimoaan käsittämään, kuinka kauas hänen toimialansa ulottuu, mikä on hänen valtansa raja?

Rönnow. Niin, mikä on hänen valtansa raja?

Hatting. Miehen tahto.

Rönnow. Niin, jos mies on oikeassa.

Hatting. Miehen vallalla on tietysti myöskin rajansa. Sen on asettanut laki.

Rönnow. Laki — niin

Neljäs kohtaus.

Tokslund (ravintolasta). Edelliset.

Tokslund. Hyvää päivää, herra Rönnow!

Rönnow. Tokslund, tekö täällä? Oletteko ollut kokouksessa?

Tokslund. Olen. Onhan sitä velvollinen olemaan asioissa mukana.

Rönnow. Te olette varmaan keskustellut miesten kanssa. Kumpaiselleko taholle mielet kääntyvät? Onko paljon väkeä meidän puolellamme?

Tokslund. Meidänkö puolellamme? Teidänkö ja minun puolellani?

Rönnow. Niin.

Tokslund. Kaikki ovat meidän puolellamme.

Rönnow. Niinkö sanotte?

Tokslund. Se on selvää. Ne, jotka eivät ole teidän puolellanne, ovat minun puolellani, ja ne, jotka eivät ole minun puolellani, ovat teidän puolellanne.

Hatting. Kuulkaa, mies, ettekö te aijo äänestää herra Rönnowia?

Tokslund, En.

Hatting. Miksi ette?

Rönnow. Jokainen äänestäköön vakaumuksensa mukaan.

Tokslund. Oikein sanottu, herra Rönnow! Minä sanoin jo rouvallekin, että minulla on suuri luottamus herra Rönnowiin, oikein suuri luottamus, mutta Knudseniin minä luotan valtiollisissa asioissa.

Hatting. Vai niin?

Tokslund. Knudsenin minä olen tuntenut kauan, ja minä olin niiden etupäässä, jotka pyysivät häntä asettumaan ehdokkaaksi. Pyyntökirja lähettiin hänelle aikoja ennen, kuin herra Rönnow ajatteli koko asiaakaan.

Rönnow. Teidän ei suinkaan tarvitse puolustaa itseänne.

Tokslund. Ei suinkaan. Sitä samaa rouvakin sanoi. Menkää vaan Rönnowiin luo — sanoi hän — ja sanokaa hänelle suoraan, että niin on asia. Niin hän sanoi. Rouva on meidän puolellamme.

Hatting. Teidänkö puolellanne?

Tokslund. Niin, sen hän itse sanoi. Hän tahtoisi saada Knudsenin valtiopäiville.

Hatting, Sehän on luonnollista. Hän ei tahtoisi päästää miestään talveksi pois kotoa.

Tokslund. Luuletteko, että se on syynä?

Hatting. Tietysti! Luuletteko, että hän pitää Knudsenia parempana kuin omaa miestään?

Tokslund. Ei, sitä ei suinkaan tee rouva Rönnowin tapainen vaimo. Sen minä ymmärrän. Mutta, herra Rönnow, te ymmärrätte myöskin minua. Ja jos teillä olisi halua tulla kunnallislautakuntaan — — —

Rönnow. Ei, kiitoksia!

Tokslund. Niin silloin te saisitte minun ääneni, siihen saatte luottaa, ja minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa tämän kunnan asioissa, vaikka minä itse sen sanon. Mutta te kai tahdotte mieluummin tulla valtiopäivämieheksi?

Rönnow. Niin tahdon. Noista muista tehtävistä pysyn mieluummin erossa.

Tokslund. Mutta te ette ajan pitkään saa pysyä niistä erossa. Sillä me olemme kaikki sitä mieltä, että herra Rönnow on kelpo mies ja hän on koulunkäynyt.

Rönnow. On niitä muitakin "kelpo miehiä" ja "koulunkäyneitä."

Tokslund. On kyllä, mutta he tahtovat myöskin olla vapaat. — Niin, nyt minun täytyy lähteä kotiin. Hyvästi, herra Rönnow! Hyvästi, herra varatuomari!

(Menee.)

Viides kohtaus.

Rönnow. Hatting.

Hatting. Se oli paha juttu.

Rönnow. No, yksi ääni siellä tahi täällä vähät siitä!

Hatting. Siinä meni monta ääntä.

Rönnow. Eikö mitä! Tokslund on hauska mies, mutta hänen valtiollisesta vaikutuksestaan minulla ei ole ylen suuria ajatuksia.

Hatting. Siinä te erehdytte. Sellainen mies on omansa keräämään ääniä maakylissä. Hän lukee ahkeraan sanomalehtiä eikä tosin tee sydäntään ryöväritten luolaksi, mutta pieksee kieltään joka talossa, ja nämä maanmoukat ymmärtävät häntä paljoa paremmin kuin meitä. Huomenna tietää jo koko pitäjä, että teidän vaimonne ei soisi teidän tulevan valtiopäiville. Ehkäpä tämän tiedon vahingollinen vaikutus hiukan vähenee, jos Tokslund samalla selittäisi syyksi sen, että rouvanne ei tahtoisi päästää teitä pois kotoa, sillä sitä talonpojat ymmärtävät.

Rönnow. Mutta se ei ole tässä vaikuttava syy.

Hatting. Onpa niinkin. Se vaikuttaa enemmän kuin te uskotte, ja enemmän kuin vaimonne itse luuleekaan. Naiset arvostelevat aina asioita itsensä kannalta.

Rönnow. Mutta Eeva ei ole itsekäs. En tunne ihmistä, joka olisi niin alttiiksiantava, kuin hän.

Hatting. Kyllä hän osaa antaa alttiiksi itsensä, sitä en epäile. Mutta osaako hän arvostella asioita objektiivisesti, unohtaa henkilön asian vuoksi? Ei, sitä eivät naiset koskaan opi. Senpä vuoksi nainen auttamattomasti joutuu harhatielle sekaantuessaan politiikkaan. Mutta siitä ei häneen sovi suuttua, se olisi armotonta. Miehen on syy, jos näin pahasti käypi.

Rönnow. Luuletteko, että se seikka vahingoittaa minun vaaliani.

Hatting. Minä tiedän, että se vahingoittaa. Pian sen itsekin huomaatte. Jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin lausun teille, että parasta olisi meidän pistää pillit pussiin ja lähteä kotiin nukkumaan, sillä kaikki meidän työmme tulokset haihtuvat kuin tuhka tuuleen, ellette ajoissa ehkäise vaimonne vaikutusta. — Mutta vaikkapa se kumma tapahtuisikin, että te joutuisitte valtiopäiville — jota minä en usko —, niin luuletteko te siellä toimivanne vapaasti? Älkääpä mitä? Teidän rouvanne valvoo teidän tekojanne yötä ja päivää — — hän lukee sanomalehtiä.

Rönnow. Sehän on luonnollista.

Hatting. Hänen silmänsä vartioivat teitä. Joka kerta, kuin te lausutte sanankin, joka kerta, kuin te otatte osaa äänestykseen, joka kerta kuin teidän nimenne mainitaan, on hän valveilla. Hän ei käsitä, mitä yhteiskunnan etu vaatii, hän vaan katsoo, vastaatteko te ihannetta, pysyttekö te puhtaana enkelinä valtiopäivärosvojen joukossa. Ja kun te sitten käytte kotona, niin silloin on syntiluettelo valmis, silloin saatte vastata pahoista teoistanne.

Rönnow. Kylläpä te luulette tuntevanne kaikki naiset.

Hatting. En kaikkia, ainoastaan ne, joiden luonteet eivät ole monimutkaisempaa tekoa kuin teidän vaimonne ja minun vaimoni. Teidän vaimonne on kaikkein parasta laatua, siitä ei puhettakaan. Minun Lilini ei ole ensiluokan vaimoja, mutta hän kelpaa kyllä minulle.

Rönnow. Mikä on ensi luokan vaimojen tunnusmerkki?

Hatting. Heidän äidillisyytensä — se on naisten erikoislahja. Mutta ellei ensiluokan vaimoa pysytetä rajain sisällä, niin hän tahtoo olla äitinä miehelleenkin, ja se ei sovi.

Rönnow. Sille ei voi mitään.

Hatting. Voipi kyllä. Asettakaa raja hänen tahdolleen! Sanokaa: "minä tahdon."

Rönnow. Sen olen tehnytkin. Minä tahdon tulla valtiopäivämieheksi.

Hatting. Mutta te ette vielä ole päässeet siksi. Hänellä on oikeus toivoa — ja vaikuttaa.

Rönnow. Mutta jos minä kumminkin joudun valtiopäiville?

Hatting. Siitä ei apua. Hän valvoo teidän tekojanne. Toimittakaa hänelle muuta ajattelemista.

Rönnow. Se on helpommin sanottu, kuin tehty.

Hatting, Helposti se on tehtykin. Te muistatte, että päivällispöydässä tänäin puhuttiin teidän pikku pojastanne. Teidän vaimonne ei tahtoisi lähettää häntä kouluun, ei ainakaan vielä, mutta te muistaakseni puolustitte kouluun panoa.

Rönnow. Niin, ne opettajat, joita minä puhuttelin joku päivä sitten, pitivät kouluun panoa pojalle edullisempana. Ja minä luotan asiantuntijain arvosteluun.

Hatting. Tietysti! Keneenkäs muihin luottaisimme? Mitä varhaisemmin poika joutuu vieraan komentoon, sitä parempi! Mutta rouvanne ei hennoisi luopua hänestä.

Rönnow. Luuletteko että se on syynä vaimoni mielipiteeseen?

Hatting. Kuinkas muuten, sillä onhan hän nainen!

Rönnow. En minäkään mielelläni lähettäisi Haraldia kotoa, mutta se täytynee kuitenkin tehdä. Minun täytyy keskustella asiasta Eevan kanssa.

Hatting. Sillä keinoin siitä ei lähde mitään.

Rönnow. Niinkö luulette?

Hatting. Sen te itsekin ymmärrätte. Siitä ei ole hyötyä teidän pojallenne, ei vaimollenne eikä teille itsellennekään. Te olette tähän asti aina keskustellut vaimonne kanssa, ennenkuin olette ryhtynyt mikinkään toimiin. Koettakaa kerran toimia, ennenkuin keskustelette!

Rönnow. En ymmärrä tarkoitustanne.

Hatting. Jos tahdotte panna poikanne kouluun, niin tehkää se nyt heti.

Rönnow. Heti? Täälläkö?

Hatting. Niin, tässä paikassa. Antakaa minun toimekseni ilmoittaa tänä iltana kaupunkiin tultuani poikanne kouluun, niin se on tehty. Ja kirjoittakaa rouvallenne, että olette sillä tavoin asian päättänyt — kirjoittakaa siihen kirjeeseen, jonka alotitte, kirjoittakaa lyhyesti, ilman selityksiä, ilman anteeksi pyyntöjä, päätettynä asiana. Silloin olette saavuttanut tarkoituksenne.

Rönnow. Entäs sitten?

Hatting. Sitten minä saan kirjeen, ja sitten se on teidän rouvanne luettavana puolen tunnin kuluttua.

Rönnow. Mutta sitten hän tietysti pyytää teitä jättämään ilmoittamisen siksi, kuin hän on saanut keskustella minun kanssani.

Hatting. Mahdollista kyllä, mutta sitä minä en voi ottaa huomioon, koska te olette asian päättänyt ja jättänyt sen minun toimekseni.

Rönnow. No, entäs sitten?

Hatting. Sitten hän oppii, mitä te ette millonkaan ennen ole hänelle opettanut, että hänen vallallansa on raja, että hänellä on mies. Olkaa varma siitä, että hän ei milloinkaan sitä unohda. Niin teidän erehdyksenne on korjattu. Sitten teillä on vaimo, jonka vertaista on harvoilla miehillä.

Rönnow. Sääli olisi kohdella Eevaa sillä lailla.

Hatting. Ettekö ymmärrä, että teette vääryyttä pojallenne, jos tässä hemmottelette vaimoanne?

Rönnow. Hänen sydämmensä särkyisi, jos Harald vietäisiin pois… ja tällä tavalla.

Hatting. Täytyyhän muidenkin äitien lähettää lapsensa luotaan. Ettekö luule, että hekin alussa surevat? Mutta vähitellen he malttavat mielensä ja tyytyvät siihen, mikä kerran on välttämätöntä, ja niin tekee teidänkin vaimonne. Hänen poikansahan pääsee kotiin joka sunnuntaiksi, ja sopiihan äidin käydä häntä katsomassa vähä väliä viikollakin. Kova kohtelu tekee joskus ihmisille hyvää, sairaaksihan sitä käy ainaisesta hellyydestä.

Rönnow. Kyllä Eeva on kovaa kokenut, mutta se kovuus ei tullut hänen miehensä kädestä. Minä kuitenkin ajattelen asiaa, mutta tänä iltana ei voi mitään päättää. Ensin täytyy kuulustaa sopiva perhe, johon Harald pääsee asumaan.

Kuudes kohtaus.

Rönnow. Hatting. Rouva Hatting (tulee ravintolasta).

Rouva Hatting. Ettekö lähde kotiin, hyvät herrat? Ajaja kysyi joko saa valjastaa.

Hatting. Käske valjastamaan! Herra Rönnow jää Ylikartanoon yöksi. Meidän täytyy lähteä kahden.

Rouva Hatting (Rönnowille). Kiitoksia paljon puheestanne! Se oli vielä mainiompi kuin eilinen.

Rönnow. Kunpa siitä vaan olisi jotain apua!

Rouva Hatting. Tietysti, eihän semmoinen puhe voi olla vaikuttamatta. Rouva Holm ja neiti Petersen, hekin molemmat olivat hyvin mieltyneet teidän puheeseenne.

Hatting. Kuule, Lili, tiedätkö sinä mitään perhettä, jonne herra Rönnow saisi poikansa asumaan, kun hän pannaan kouluun?

Rouva Hatting. No, oletteko vihdoinkin päättänyt panna Haraldin kouluun? Sitä päätöstä teidän ei tarvitse katua, sen minä takaan. Asunnon toki aina saa. Kuule, Hatting! (puhelee hiljaa Hattingin kanssa.)

Hatting. Miks'ei? (Rönnowille) Vaimoni ehdottaa, että me tarjoutuisimme ottamaan Haraldin luoksemme. Jos se teille soveltuu, en minä pane vastaan.

Rönnow. Olen teille syvästi kiitollinen siitä että tahdotte ottaa poikani luoksenne. Parempaa kotia hän ei voisi saada. Kunhan teistä vaan ei tuntuisi oudolta, että Harald on hiukan hemmoteltu. Muuten hän on hyvä poika.

Rouva Hatting. Ah, minä olen jo kovasti ihastunut häneen. Ja kyllä hänen on hyvä olla meillä. Minulla on pieni herttainen kamari, jonka ikkuna on puutarhaan päin. Siinä hän saa asua. Ja sitten me leikimme aina yhdessä, kun läksyt ovat luetut.

Hatting. Lili on hyvin lapsellinen lasten seurassa ja siitä syystä kaikki lapset suostuvatkin häneen. Kyllä teidän poikannekin pian tulee hänen ystäväkseen.

Rouva Hatting. Ah, kuinka meillä sitten on hauskaa yhdessä! Oi, herra Rönnow, lähettäkää toki poikanne meille asumaan. Mutta tehkää se pian, sillä nousevalla viikolla avataan koulut. Huomisaamuna on jo sisäänpääsytutkinto.

Hatting. Totta tosiaan, se on huomisaamuna! — Kuulkaa, parasta on, että me otamme tänä iltana Haraldin mukaamme. Sitten hän ennättää hyvissä ajoin aamulla tutkintoon.

Rönnow. Tämä käy nyt aivan odottamatta. — Kuulkaa, koska te pidätte niin kovaa kiirettä, niin minä heitän Ylikartanon matkan ja tulen kotia yöksi.

Hatting. Holmin luokse teidän täytyy kaikella muotoa mennä, hänen apuaan me välttämättömästi tarvitsemme. Ja tällä tavoin asia onnistuu kaikkein parhaiten. Tässä ei tarvita muuta, kuin että te teette varman ja järkähtämättömän päätöksen, joka ei anna vaimollenne vähintäkään toivon aihetta. Muuten koko yritys menee myttyyn. (Lavs Hjort tulee ravintolasta.) Kah, siinähän on Lars Hjort — meidän Virumin miehiä.

Rouva Hatting. Minä käsken siis valjastamaan.

Hatting. Käske vaan!

(Rouva Hatting menee.)

Seitsemäs kohtaus.

Rönnow. Hatting. Lavs Hjort.

Hatting. Terve mieheen! Kokouksestako tullaan?

Lavs Hjort. Mistäs muualt? — Hyvää päivää Rönnowi!

Rönnow. Päivää, päivää! Huomenna minä tulen teidän kulmalle.

Lavs Hjort. Niinhän mie kuulin — mut mie ja Pekka tahrottas ensistäh' teitilt' oikein selvä vastaus Virumin ja Mellerupin miehille.

Rönnow. Johan minä vastasin teille; huomenna saamme lähemmin puhua asiasta.

Lavs Hjort. Jos siit' sitten tulis' jotah. Mie olen kuullu sanottavan, ettei teitist' o' meitille mitäh apuu.

Rönnow. Miksei olisi?

Lavs Hjort. Mie kuulin, että työ oletten ottannu takasin sen lupauksen, minkä työ meitille annoitten. Työ etten kuulu tahtovankah rautatietä Virumih.

Rönnow. Kuka sellaista teille sanoi?

Lavs Hjort. En mie tierä tohrinko mie sen teitille sanoa. Mut se, joka sen sano, tietää kuinka asia on.

Hatting. Kuulkaa Lars Hjort! Sanokaa meille, kuka tuon teille sanoi. Se jää meidän välillemme, siihen saatte luottaa.

Lavs Hjort. En mie tierä, mitä mie sanoisin. Kun ei siit' vaan tulis jälkipuheit' ja harmii.

Hatting. Älkää pelätkö. Minä lupaan, ettei teille tule siitä mitään ikävyyksiä. Ja Rönnow kuulee, että minä lupaan. Kuka sen sanoi teille?

Lavs Hjort. Hä toi Tokslunnin Jussi.

Rönnow. Vai Tokslund?

Lavs Hjort. Niin, se sano, että Rönnowi on kovast' vastah sit' että rautatie rakennettas Virumih. Niin se sano.

Rönnow. Minä en ole milloinkaan puhunut Tokslundille tästä asiasta.

Lavs Hjort. Ei Tokslunnikah sanonnu, että työ olitten hänen kanssah siit' puhunnu. Se ol' kuullu sen teitin rouvaltanne — rouva ol' sanonnu.

Rönnow (säpsähtää, mutta koettaa näyttää levolliselta).

Hatting (erikseen Runnomille). Siinä sen nyt kuulette. Enkö minä sanonut? (Lavs Hjortille). No, eikö se ollutkaan sen vaarallisempaa. Siitä teidän ei tarvitse huolia.

Lavs Hjort. Mitäs työ sill' meinaatten?

Hatting. Asiahan on aivan selvä. Rouva Rönnow on vaan sanonut, että hänen miehensä ennen piti Virumilaisten tuumaa epäkäytännöllisenä, mutta samanhan Rönnow itsekin sanoi teille tänäin.

Lavs Hjort. Niin, mutt' Tokslunnin Jussi sano, ettei Rönnowi koskah suostu siihi, että rautatie rakennetah Virumih. Sen ol' rouva sille vakuuttannu, ja se on ihran vissi.

Hatting. Tokslund on käsittänyt asian omalla tavallaan. Luottakaa vaan siihen, mitä Rönnow itse teille sanoi aamupuolella. (Rönnowille) Eikö niin?

Rönnow. Minä lupasin teille että tahdon tarkemmin perehtyä asiaan ja tehdä teidän hyväksenne mitä suinkin voin. Siinä minä pysyn, muuta minä en voi vielä luvata.

Lavs Hjort. Onhan se paremp' kun ei mitäh.

Hatting. Ja se on enempi, kuin mitä Knudsen lupaa teille.

Lavs Hjort. Ja jos Rönnowi kerta saap' aikah sen, että rautatie tekee sen pienen kierroksen Virumih, niin samashan sit' kierrost' voip' vähä jatkaa, niin että se ulottuu Sallinkaartih astikka. Niin työ saisitten rautatien teirän oman pihanne poikki.

Hatting. Ah, sitä kannattaa miettiä.

Lavs Hjorth. Siihi myös kyll' suostuttas. Jos myös kerran saaran rautatie meille, niin kyll' myö kans' suotas se teille. Ei myö teitin apuanne ilmaseks' tahrota.

Rönnow. Huomenna siis puhumme tästä asiasta lähemmin.

Lavs Hjort. Hyvä juttu! Jääkäi hyväst!

(Lavs Hjort menee.)

Kahdeksas kohtaus.

Rönnow. Hatting. Sitten rouva Hatting.

Rönnow (kirjoittaa ja sulkee kirjeen). Tahdotteko olla hyvä ja antaa tämän kirjeen vaimolleni sekä ilmoittaa Haraldin kouluun? Hän saa tulla tänä iltana teidän mukaanne.

Hatting. Oletteko kirjoittanut sen vaimollenne?

Rönnow. Olen.

Hatting. Sitä teidän ei tarvitse katua.

Rönnow. Toivokaamme.

Rouva Hatting (tulee). Hevoset ovat valjaissa.

Hatting. Lähdetään siis. Hyvästi, herra Rönnow.

Rönnow (rouva Hattingille). Tahdotteko siis viedä poikani luoksenne ensi yöksi ja ottaa hänet hoitoonne ensi viikosta alkaen?

Rouva Hatting. Ah, sen teen mielelläni. — Kiitos, herra Rönnow! Hyvästi!

(Hatting rouvineen menee).

Rönnow seisoo hetken mietteissään ja poistuu sitten hitaasti.

Kolmas näytös.

Rönnowin ruokasali.

Ensimmäinen kohtaus.

Eeva. Sitten Margrete.

Eeva (ompelee. Ulkoa kuuluu vaunujen jyrinää). No vihdoin!

(Rientää eteisen ovelle.)

Margrete (tulee sisälle samasta ovesta).

Eeva. Tuliko Rönnow.

Margrete. Ei, vaan Tokslund ja Knudsen.

Eeva (pettyneenä). Vai niin.

Margrete. Mutta kyllä kai herrakin on tuossa paikassa kotana.

Eeva. Oletteko nähnyt Haraldia?

Margrete. Hän on puutarhassa leikkimässä.

Eeva. Minä ikävöitsen Rönnowia. En ymmärrä, miksi minun juuri tänäin on niin ikävä. — Mutta Hattingin herrasväki varmaankin tulee hänen kanssaan.

Margrete. Kyllä kai he pistäytyvät tänne ohitse ajaessaan.

Eeva (alakuloisena). Kyllä kai. Kunpa hän vaan pian tulisi! Minulla olisi hänelle puhuttavaa. — Niin, teistä varmaankin tuntuu kummalliselta, että vaimo, oltuaan yksitoista vuotta naimisissa, näin ikävöitsee miestään, kun mies on ollut pari tuntia pois kotoa.

Margrete. Se tekee minulle niin hyvää.

Eeva. Mutta minullapa onkin hyvä mies. Kyllä on suloista jakaa ilot ja surut miehen kanssa, johon voi eheästi luottaa, tapahtukoon mitä tahansa elämässä. — (Taas kuuluu vaunujen jyrinää.) Nyt hän tulee!

(Rientää ulos, Margrete perässä.)

Toinen kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting. Sitten Hatting.

Eeva. Tehkää hyvin ja käykää sisään, rouva Hatting! — Miks'ei Rönnow tullut?

Rouva Hatting. Hänellä oli asioita, joten hän ei voi tulla yöksi kotiin. Hattingilla on teille kirje mieheltänne.

Hatting. Niin, paljon terveisiä herra Rönnöwilta. Häneen ei ole luottamista näinä päivinä. Hänen täytyy koettaa olla hiukan mieliksi valitsijoilleen.

Eeva. Rouva Hatting sanoi, että te toitte minulle kirjeen.

Hatting. Niin tosiaan. — Tehkää hyvin!

(Antaa kirjeen.)

Eeva. Saanko tarjota teille teetä?

Hatting. Ei, kiitoksia. Me mieluimmin istumme hetkisen puutarhassa.

(Hatting rouvineen menee puutarhaan.)

Kolmas kohtaus.

Eeva.

Eeva (lukee kirjettä). "Oma, rakas Eevani! Holm, Ylikartanon isäntä, tahtoo mielellään huomenna esittää minut muutamille etevimmille valitsijoille ja on siitä syystä kutsunut minut heille yöksi. Sitä tarjousta en voinut mielestäni hylätä, vaikka minusta tuntuukin vaikealta olla näin kauvan erossa sinusta ja Haraldista. Minä olen nyt päättänyt lähettää Haraldin reaalikouluun?" — Reaalikouluun? — "kun kaikki opettajat pitävät sitä suotavana. Varatuomari Hatting ilmoittaa hänet tänä iltana oppilaaksi." — mitä tämä merkitsee? — "Minä olen pannut hänet täyshoitoon Hattingille." (kiivaasti) Mitä tämä on? pannut hänet täyshoitoon? Mikä häneen on tullut? — Tämä on hänen omaa käsialaansa. (Rientää puutarhaan päin.) Herra varatuomari!

Neljäs kohtaus.

Eeva. Hatting.

Hatting. Kutsuitteko minua, rouva?

Eeva. Minun täytyy pyytää teiltä selitystä. Minä olen saanut mieheltäni kummallisen kirjeen, jota minun on mahdoton ymmärtää. Hänkö itse antoi teille tämän kirjeen?

Hatting. Hän itse sen antoi, ja hän kirjoitti sen minun läsnäollessani.

Eeva. Huomasitteko oliko hän aivan entisellään? Eihän hän vaan lienee tullut sairaaksi.

Hatting. Ei, hän oli mitä parhaimmissa voimissa.

Eeva. Sitte te varmaankin tiedätte, mitä hänen kirjeensä sisältää.

Hatting. Minä arvaan, että hän kirjoittaa antaneensa minulle toimeksi ilmoittaa hänen poikansa tänä iltana oppilaaksi reaalikouluun.

Eeva. Siitä ei tule mitään.

Hatting. Eikö? — Tuleehan toki.

Eeva. Ei! Rönnow on tehnyt päätöksensä siinä luulossa, että minä siihen myöntyisin, mutta minä olenkin toista mieltä. Haraldia ei ilmoiteta kouluun tänä iltana.

Hatting. Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kyllä Harald ilmoitetaan kouluun.

Eeva. Kuinka te saatatte sanoa, että hän ilmoitetaan kouluun, vaikka ne, joilla on valta päättää asiasta, eivät siihen myönny? Minä tahdon ensin keskustella Rönnowin kanssa, ennenkuin minä annan suostumukseni.

Hatting. Minä pyydän huomauttaa, että herra Rönnow on tehnyt suostumuksen minun kanssani. Hän on päättänyt asian.

Eeva. Niin, hän on päättänyt! Mutta hän ei ole saanut minun suostumustani.

Hatting. Teidänkö?

Eeva. Niin. Tottahan äidin mielipiteellä täytyy olla jotain arvoa silloin kuin päätetään hänen lapsensa kasvatuksesta.

Hatting. Epäilemättä. Herra Rönnow onkin tähän asti aina ottanut huomioonsa teidän mielipiteenne, mutta kun hän on keskustellut Haraldista asiantuntijain kanssa…

Eeva. Asiaintuntijain? Kutka ne ovat?

Hatting. Opettajat. Tutkinnon suorittaneet opettajat valtion koulussa.

Eeva. Opettajat! Mitä he tietävät minun lapsestani? Nehän eivät edes tunne häntä.

Hatting. Tottahan he parhaiten tietävät kuinka lasta tulee kohdella. Nehän ovat lukeneet ja sitä varten valmistuneet.

Eeva. Vieraat opettajatko, joilla ei ehkä itsellään ole lapsia ja joiden vaimot ovat pintapuolisia muotinukkeja, hekö tietäisivät paremmin kuin lapsen oma äiti, kuinka yhdeksänvuotiasta on kohdeltava? Ei, hyvä herra varatuomari.

Hatting. Epäilemättä jokainen äiti tahtoisi aina pitää lapsensa kotona.

Eeva. Mahdollista kyllä. Mutta jos te luulette, että minä en tahtoisi lähettää Haraldia pois kotoa, jos se olisi hänelle hyväksi, niin te erehdytte. Hän lähetetään kyllä aikanaan, mutta ei nyt vielä. Minä en viskaa häntä vierasten keskelle niin kauan kuin tiedän itse parhaiten voivani häntä kasvattaa. Minä en lähetä Haraldia näin heikkona ja hentoisena toverien joukkoon, joita en tunne, minä en anna heidän turmella viatonta pientä poikaani, sillä minä tiedän, että lukemattomat pienet pojat ovat varahin joutuneet harhateille turmeltuneitten toverien joukossa. Jos minä nyt lähetän hänet reaalikouluun, silloin hän joutuu vuoden päästä toiseen kouluun, vielä kauemmas pois kotoa, ja niin minä olen hänet menettänyt, enkä saa häntä enää milloinkaan takaisin.

Hatting. Teillä saattaa olla kyllä syitä käsittää asia omalla tavallanne. Mutta se ei koske minuun. Minä olen saanut teidän mieheltänne asian toimittaakseni, ja se minun tulee toimittaa.

Eeva. Ettehän toki tarkoittane, että teillä on oikeus ilmoittaa lapsi kouluun, vaikka hänen äitinsä kieltää?

Hatting. Tietysti rouva, sitä minä juuri tarkoitan, kun hänen isänsä on antanut selvän käskyn.

Eeva. Kuulkaa, te ette ymmärrä Rönnowin ja minun keskinäistä suhdetta. Meillä ei ole niinkuin… niinkuin niin monissa kodeissa. Toinen ei meillä hallitse toista, me päätämme kaikki asiat yhdessä ja se on oikein.

Hatting. Se on kyllä kaunis tapa tavallisissa oloissa. Mutta sattuuhan poikkeuksia.

Eeva. Poikkeuksia?

Hatting. Niin, kun mies ja vaimo ovat eri mieltä.

Eeva. Jos ovat eri mieltä, niin sopikoot asiasta.

Hatting. Aivan niin. Mutta kummalla heistä tulee olla päätösvalta niin kauan kuin he ovat eri mieltä?

Eeva. Niin kauan kuin he ovat eri mieltä? Silloin ei ole kumpaisellakaan päätösvaltaa.

Hatting. Ja te luulette sen käyvän päinsä? Ajatelkaapas! Miehenne tahtoo panna poikansa kouluun, ja te ette tahdo. Jos nyt poika joutuu kouluun, kenen tahto on silloin tapahtunut?

Eeva. Mieheni tietysti, mutta se ei saa tapahtua.

Hatting. Jos poika ei joudu kouluun, silloin on asia ratkaistu rouva Rönnowin mielen mukaan, ja hänen tahtonsa tietysti saa tapahtua. Eikö niin?

Eeva. Ei!

Hatting. Perheessä on siis yksi, jolla on päätösvalta, ja teidän mielestänne se yksi on oleva vaimo.

Eeva. Ei, sitä minä en tarkoita. Te ymmärrätte minua kerrassaan väärin.

Hatting. Saanko pyytää arvoisaa rouvaa selittämään, millä tavoin mies tässä suhteessa saapi käyttää valtaansa lapsen suhteen. Vai eikö hänellä saa ollakaan mitään valtaa?

Eeva. Valta hänellä tulee olla, mutta ei yksinvaltaa.

Hatting. Toisin sanoen: hänellä tulee olla valtaa silloin kuin hän on yksimielinen teidän kanssanne. Mutta jos te olette eri mieltä, silloin te yksin vallitsette. Sitäkö te siis tarkoitatte?

Eeva. En, en! Oi, en minä pysty väittelemään varatuomarin kanssa. Mutta minulla on selvä vakaumus ja teidänkin pitäisi tuntea, että tehdään julmaa vääryyttä, jos lapsi riistetään kodista vastoin äidin tahtoa.

Hatting. Aivan niin, jos isää ei ole olemassa. Mutta otaksukaamme, että isälläkin on tahto…

Eeva. Oi, en minä pysty kiistelemään teidän kanssanne, eikä siitä ole mitään hyötyä, että me tässä viisastelemme.

Hatting. Se on minunkin mielipiteeni. Kaikki keskustelu on turhaa, kun minulla kerran on isän selvä määräys.

(Menee puutarhaan.)

Viides kohtaus.

Eeva.

Eeva. Ilkeämielinen ihminen! Eikö hän voi sitä ymmärtää? Mutta hän ei tahdokaan ymmärtää minua. Hän itse on yllyttänyt Rönnowia, siitä minä olen varma… minä en vastannut hänelle niin kuin minun olisi pitänyt. Minä jouduin aivan suunniltani… enhän minä ole milloinkaan ennen noita asioita ajatellut, (miettii) "Kun mies ja vaimo ovat eri mieltä"… maltahan!… (Iloisena) Nyt minä tiedän. (Juoksee ovelle) Herra varatuomari!

Kuudes kohtaus.

Eeva. Hatting.

Hatting. No, hyvä rouva?

Eeva. Suokaa anteeksi, herra varatuomari, että minä äsken kiivastuin. Minä tahtoisin mielelläni vielä vähän puhella teidän kanssanne.

Hatting. Se minua suuresti ilahuttaa.

Eeva. Mieheni ja minä olemme tällä haavaa eri mieltä asiasta, joka ei ole mikään pikku seikka. Kun on kysymys vähäpätöisistä asioista, silloin minä aina myönnyn. Mutta tämä on kaikkein suurin ja tärkein kysymys, mikä perheessä saattaa esiintyä, sillä se koskee minun lastani, ja silloin äiti ei voi myöntyä. Tehän sanoitte, että jos ei miehen tahto tapahdu, silloin vaimo vallitsee. Ettekö sanonut?

Hatting. Niin sanoin.

Eeva. Se saattoi minut hetkeksi ymmälle. Mutta nyt minä vasta huomaan, että teidän väitöksessänne ei ole perää. Minä osoitan sen. Sallikaa minun käyttää vertausta. Tanskan valtiopäivillähän on kaksi kamaria, ensimmäinen ja toinen kamari. Eikö niin?

Hatting. Minua ilahuttaa, että teillä on niin paljon valtiollista harrastusta, että olette sen huomannut.

Eeva. Kuulkaa nyt! Kun ensimmäinen kamari antaa suostumuksensa johonkin lakiin — — —

Hatting (oikaisten). Hyväksyy lakiehdotuksen.

Eeva. Niin, sitä minä tarkoitin. Kun nyt ensimmäinen kamari hyväksyy lakiehdotuksen ja toinen kamari ei sitä hyväksy, niin asia raukee. Eikö niin?

Hatting. Aivan niin.

Eeva. Mutta eihän kuitenkaan sanota, että toinen kamari hallitsee ensimmäistä kamaria tai että toinen kamari hallitsee yksin. Asia vaan raukee ja jääpi entiselleen siitä syystä että muutosta ei saa panna toimeen, ennenkuin molemmat kamarit ovat yksimieliset.

Hatting. Aivan oikein. Teidän valtiolliset tietonne hämmästyttävät minua.

Eeva. Katsokaahan nyt, herra Hatting! Rönnow on ensimmäinen kamari ja minä olen toinen kamari.

Hatting. Ohoh, rouvaseni, se ei pidä paikkaansa.

Eeva. Antakaa minun puhua loppuun! Kun Rönnow hyväksyy — kun hän ehdottaa…

Hatting (oikaisten). Vaatii, sanomme lakikielellä.

Eeva. Kun nyt Rönnow vaatii, että minun poikani lähetetään pois kotoa, ja minä en sitä vaatimusta hyväksy, niin poikaa ei lähetetä, ja asia jääpi entiselleen. Mutta enhän minä siltä hallitse.

Hatting. Teidän todistuskykynne on kerrassaan ihmeteltävä ja väitöksenne on sekä ajatuksen että muodon puolesta aivan oikea, mutta valitettavasti siinä on yksi suuri puute — teidän käyttämänne vertauskuvat eivät sovellu tähän. Molempien kamarien keskinäinen suhde ei ole sama kuin miehen ja vaimon suhde toisiinsa.

Eeva. Sen kyllä minäkin ymmärrän, sillä miehen ja vaimon suhde perustuu rakkauteen.

Hatting. Niitä ei voi oikeudellisessakaan suhteessa verrata toisiinsa. Jos tahtoisimme käyttää valtioelämän alalta otettua vertauskuvaa, joka vastaisi aviopuolisojen keskinäistä suhdetta, niin tulisi meidän etsiä se valtiosta, jossa on yksinvaltainen kuningas ja neuvoa-antavat säädyt.

Eeva. Kuinka sellaisessa valtiossa menetellään?

Hatting. Kuningas antaa säätyjensä tutkittavaksi ne muutokset, joita hän aikoo toimeenpanna, ja säädyt joko puoltavat niitä tahi neuvovat kuningasta luopumaan aikeestaan.

Eeva. Kuinka käy, kun säädyt hylkäävät kuninkaan ehdotuksen?

Hatting (oikaisten). Neuvovat kuningasta luopumaan ehdotuksestaan.

Eeva. Niin, neuvovat kuningasta luopumaan?

Hatting. Silloin kuningas tekee niinkuin hän itse näkee parhaaksi, seuraa säätyjen neuvoa tai on seuraamatta.

Eeva. Vai niin, säätyjen mielipiteellä ei siis ole mitään merkitystä?

Hatting. Ei enempää kuin minkä kuningas niille antaa.

Eeva. Mutta ihminen! Tarkoitatteko siis, että miehen ja vaimon suhde on tuollainen?

Hatting. Sitä juuri tarkoitan.

Eeva. Te puhutte onnettomista avioliitoista, joissa vaimoa sorretaan.

Hatting. Enpä niinkään, minä puhun avioliitosta yleensä, puhun siitä asemasta, jonka laki myöntää miehelle suhteessa vaimoon.

Eeva. Laki! Mikä laki?

Hatting. Se laki, jonka alaisia me kaikki olemme, maamme yhteiskunnallinen laki.

Eeva. Ettehän sillä suinkaan tarkoittane tanskalaisen isänmaamme lakia?

Hatting. Sitä juuri tarkoitan, ja minä tunnen lain — minä olen lainoppinut.

Eeva. Moista en ole ikinä kuullut. Miehelläkö olisi valta tehdä kodissa mitä hän tahtoo vähääkään huolimatta vaimonsa sanoista!

Hatting. Sillä on tietysti rajansa. Hänellä ei ole oikeutta lyödä häntä kuoliaaksi tahi rääkätä ruumiillisesti.

Eeva. Vai ei? Sepä kummaa? Mutta hänellä on oikeus riistää lapsi äidin sylistä ja heittää hänet kenen haltuun tahansa, vaikka äiti kieltää.

Hatting. On tietysti, jos hän sen katsoo oikeaksi. Siinä on laki hänen puolellaan.

Eeva. Täällä Tanskassako?

Hatting. Niin, täällä Tanskassa.

Eeva. Herra Hatting, kylläpä te luulette minua perin tyhmäksi, kun rupeatte uskottelemaan minulle tuollaisia hullutuksia. Jos me eläisimme noin hirveitten lakien alaisina, niin tottapa olisimme siitä joskus kuulleet.

Hatting. Minä en tiedä, mitä te, rouvaseni, olette kuullut, minä tahdon vaan lakitiedettä lukeneena miehenä ilmoittaa teille, että teidän miehellänne on lain mukaan täysi oikeus teidän mielipiteestänne huolimatta panna poikansa kouluun.

Eeva. Ja asettaa hänet teille asumaan?

Hatting. Niin, meille asumaan.

Eeva. Ja minä tahdon sanoa teille, että vaikka te olisitte kymmenen kertaa lainoppinut, niin minä en uskoisi sanaakaan siitä mitä nyt olette minulle laverrellut. Eikö äidillä olisi hitusen vertaakaan oikeutta lapseen, jonka hän itse on tuskalla synnyttänyt? Mitä isä on tehnyt lapsen hyväksi ansaitakseen yksinvallan? Onko hän kärsinyt lapsen tähden? Onko hän antanut sille verensä? Onko hän uhrannut mitään, mikä vetäisi vertoja sille, mitä äiti on uhrannut ja mitä hän saa joka päivä uhrata?… Houkkiohan minä olisin, jos loisin vähintäkään huomiota teidän puheeseenne. Siinä ei ole sanaakaan totta.

Hatting. Mitä minä olen sanonut, se on kaikki totta. Uskokaa jos tahdotte tahi olkaa uskomatta. Se ei muuta asiaa.

(Menee puutarhaan.)

Seitsemäs kohtaus.

Eeva.

Eeva. Se on mahdotonta. Varatuomari aikoo vaan vetää minua nenästä, sillä hän luulee että minä olen samallainen kana kuin hänen oma vaimonsa. Ei, ei, asian laita ei voi olla niin, sehän olisi aivan hurjaa. Kuinka Rönnow kirjoittaa? (ottaa kirjeen). "Oma rakas"… (lukee alkupuolen kirjeestä hätäisesti itsekseen). Siinä se on! "Minä olen nyt päättänyt lähettää Haraldin reaalikouluun"… niin, sen hän kyllä saattaa sanoa, hän on päättänyt sen omasta puolestaan… "kun kaikki opettajat pitävät sitä suotavana"… voi niitä opettajia! "Varatuomari Hatting, kaupunkiin tultuaan, ilmoittaa hänet tänä iltana oppilaaksi. Minä olen pannut hänet täyshoitoon Hattingille. Siellä hänen on hyvä olla" (kietoo kirjeen kiivaasti kokoon). Ja hänen vaimonsa on itse sanonut, että Hatting on tyly ja kova lapsille — ja että heidän täytyy totella häntä kuin sotamiehet!… Minä vaan en ymmärrä, mikä Rönnowiin on tullut. Hän ei myönnä minulla olevan hitusen vertaakaan oikeutta… ei edes hän… Se on varatuomarin vehkeitä, sillä laki ei voi olla sellainen. Kunpahan olisi edes joku ihminen, jonka kanssa saisin puhua! (Margrete ja Knudsen astuvat sisään). Knudsen!

Kahdeksas kohtaus.

Eeva. Knudsen. Margrete.

Knudsen. Minä tahtoisin niin mielelläni kiittää teitä, rouva Rönnow, siitä, mitä olette tehnyt meidän hyväksemme, Margreten ja minun.

Eeva. Teidänkö hyväksenne? Mitä minä olen tehnyt teidän hyväksenne?

Knudsen. Te olette tehnyt enemmän kuin kukaan muu olisi voinut tehdä. Se mitä te puhuitte Margretelle, on langennut hyvään maahan.

Margrete. Niin, rouva, teidän sananne ovat aivan ihmeellisesti rohkaisseet minua. Nyt minä luulen, että uskallan…

Eeva (hajamielisenä). Kuinka sanoitte? Mitä luulette uskaltavanne?

Knudsen. Margrete on herättänyt minussa sen toivon, että hän tulee minun vaimokseni.

Eeva. Siitä olen iloinen, minä iloitsen teidän kumpaisenkin puolesta. Antakaa anteeksi, että minä vastasin teille noin hajamielisesti. Varatuomari Hatting tässä koetti uskotella minulle mahdottomuuksia, joita minä en saa mielestäni, vaikka tiedän, että ne ovat sulaa hurjuutta. — Knudsen, tehän tunnette maamme lakeja?

Knudsen. Minun tietoni eivät uletu laajalle. Viime vuosina olen koettanut tutustua sellaisiin asioihin, jotka näihin aikoihin ovat olleet keskustelun alaisina.

Eeva. Te ainakin tunnette niitä asioita paremmin kuin minä. Asia koski avioliittoa. Varatuomari väitti, että meidän lakimme mukaan isä yksin saa määrätä kaikki lapsia koskevat asiat, eikä äidillä muka ole mitään sananvaltaa lapsista päätettäessä. Eikö se ole mahdotonta?

Knudsen. Se on kerrassaan mahdotonta. Sellainen ei voi olla laki.

Margrete. Ei, sehän olisi järjetöntä!

Eeva (iloisena). Niin, sitähän minäkin. Mutta, ajatelkaas, hän kiven kovaan vakuutti minulle, että isällä muka on valta riistää lapset pois kodista ja panna ne vento vieraaseen perheeseen asumaan, ellei hän tahdo pitää heitä kotona, vaikkei äiti ole mielipuoli eikä juoppo. Ja jos vaimo tekisi tästä valituksen, niin laki muka olisi miehen puolella. Niin hän vakuutti.

Knudsen. Hatting varmaankin puhui pilaa.

Eeva. Niin, enkös minä ole oikea narri, kun annan hänen pelottaa itseäni mokomilla jaarituksilla? Mutta nuo lakimiehet, ne osaavat esittää asiat niin, että oppimaton ihminen joutuu aivan ymmälle heitä kuunnellessaan. Hän väitti, että mies on kuningas kodissaan. Jos hän ja vaimo ovat eri mieltä jostain asiasta, joka koskee yhtä läheisesti heitä kumpaistakin, niin miehellä muka on yksin oikeus päättää riidanalainen asia oman mielensä mukaan. Mutta minä sanoin, että elämä on heille yhteinen ja sen vuoksi ei kodissa saa tehdä minkäänlaisia muutoksia ilman molempain suostumusta. Elleivät aviopuolisot pääse yksimielisyyteen siitä, millä tavoin muutos on tehtävä, niin asia jääköön entiselleen… Eikö se ole päivän selvää?

Knudsen (miettiväisenä). On — onhan se kyllä selvää.

Margrete. Knudsen, sinä et ole varma asiasta.

Eeva. Sanokaa, mitä te tarkoitatte!

Knudsen. Minä vaan tulin ajatelleeksi perheen omaisuutta yhteisessä pesässä.

Eeva. Niin, sehän on miehen ja vaimon yhteistä omaisuutta.

Knudsen. Niin — mutta miehen ei ole lain mukaan pakko hankkia vaimonsa suostumusta käyttääkseen perheen omaisuutta mielensä mukaan, ja vaimo…

Margrete (kiivaasti). Vaimo ei saa käyttää äyriäkään ilman miehen luvatta. Sen minä tiedän… minä olen sen itse nähnyt.

Eeva. Niin on laita sellaisissa perheissä, joissa vaimot antavat sortaa itseään. Mutta sellainen ei suinkaan ole laki.

Knudsen. Laki on tosiaankin sellainen.

Eeva. Mitä te sanotte, Knudsen?

Margrete. Niin, eikö se ole kauheaa? Tyttö, joka menee naimisiin, kadottaa kaikki oikeutensa.

Knudsen. Niin, Margrete, jos hän saa hyvän miehen, niin kaikki hänen oikeutensa säilyvät loukkaamattomina ja hän saapi vielä enemmän oikeuksia, kuin hänellä oli ennestään, mutta jos hän saa pahan miehen, niin ei mikään laki voi hänen oikeuksiaan suojella. Kysy rouva Rönnowilta, onko hän koskaan huomannut että hänellä olisi vähemmän valtaa, kuin hänen miehellään.

Eeva. Omaisuutta minä en milloinkaan ole tullut ajatelleeksi, vaikka Knudsenin huomautus siitä on aivan oikea. Mutta oikeus lapsiin, se ei voi olla sillä kannalla, kuin varatuomari väittää, sehän olisi aivan mahdotonta… se teidän täytyy myöntää.

Knudsen. Hyvä rouva Rönnow, eiköhän lie yhdentekevää, miten se asia on määrätty laissa, jos vaan on hyvä mies, joka tunnustaa vaimonsa oikeuden?

Margrete. Ei, se ei ole yhdentekevää, sillä jos hänellä ei ole oikeutta, niin hänen täytyy elää miehensä armosta.

Eeva (Knudsenille). Miksi te ette vastaa minun kysymykseeni? Sanokaa minulle suoraan, mikä teidän käsityksenne on tästä asiasta!

Knudsen. Minä en ymmärrä, miksi te sitä kysytte.

Eeva. Kuulkaa siis! Minulla on hyvä mies, mutta hän on varmaankin suuttunut minuun siitä, että minä en hyväksynyt hänen asettumistaan vaaliehdokkaaksi. Kenties se oli väärin, mutta minä tarkoitin hänen parastaan, ja minä luulen, että Hatting on yllyttänyt hänet ja sitten hän on lähettänyt sellaisen sanan, että meidän yhdeksänvuotias poikamme pannaan kaupunkiin kouluun, ja on tehnyt Hattingin kanssa sopimuksen, että meidän lapsemme (kyyneleet silmissä) viedään pois kotoa ja pannaan heille, Hattingille, asumaan.

Margrete (keskeyttäen). Rouva!

Eeva. Tuo on väärin lastamme kohtaan, sen minä tiedän paremmin kuin hän. Mutta onko hänellä oikeus siihen? Eikö minulla ole mitään oikeutta? Eikö minulla ole lupaa sanoa: sitä ei tehdä — minä en sitä salli?

Knudsen. Rouva Rönnow! puhukaa asiasta miehenne kanssa, minä olen varma…

Eeva. Miksi ette vastaa minulle, onko minulla oikeutta vai ei?

Knudsen. Siksi että avioliitossa ei voi vedota oikeuksiinsa, vaan aviopuolisojen täytyy keskustellen selvitellä keskinäiset asiat.

Eeva. Minä en ole milloinkaan ennen elämässäni tiedustellut oikeuksiani. Mutta tällä hetkellä minun täytyy tietää onko minulla oikeutta, sillä nyt minun tulee sitä käyttää.

Knudsen. Kysykää sitten herra Rönnowilta, sitä hän ei pane pahakseen.

Margrete. Sinä siis tarkoitat, ettei vaimolla ole muuta oikeutta, kuin se, minkä hänen miehensä hyvästä suosiostaan hänelle myöntää.

Knudsen. Minä en tiedä. En ole milloinkaan joutunut sellaiseen asemaan, että olisin tullut sitä ajatelleeksi.

Eeva. Kuulkaa, Knudsen! Minä olisin puhunut asiasta Rönnowin kanssa, enkä suinkaan olisi tiedustellut kenenkään syrjäisen mieltä, jos hän olisi ollut kotona. Mutta hän tulee kotiin vasta huomisiltana, ja Hatting on saanut määräyksen, Rönnowin oman määräyksen, ilmoittaa poikamme reaalikouluun vielä tänä iltana.

Knudsen. Sepä ikävää. Niin ollen asiata on vaikea muuttaa. Pyytäkää että Hatting jättäisi ilmoittamisen toistaiseksi!

Eeva. Miksi minun pitäisi pyytää, jos minulla on oikeus kieltää? Ja se oikeushan minulla toki lienee?

Knudsen (hiljaa). Minä en tiedä.

Eeva. Ettekö tiedä? — Margrete!

Margrete. Rouva kulta!

Eeva. Sinä siis olet ollut oikeassa.

Knudsen. Eihän toki! Odottakaa, kunhan minä puhuttelen varatuomaria, niin saatte nähdä, että asia selviää. — Missä hän on?

Margrete. Hän on verannalla… Rouva kulta, tulkaa minun kanssani sisälle! minä en milloinkaan petä teitä.

(Eeva ja Margrete menevät Eevan kamariin.)

Yhdeksäs kohtaus.

Knudsen. Hatting.

Knudsen (lähestyy verannan ovea). Herra varatuomari!

Hatting. Herra Knudsen! Joko me taas satumme yhteen täällä? Näihin aikoihin me usein tapaamme toisemme.

Knudsen. Minä olen kuullut, että herra Rönnow on pyytänyt teitä ilmoittamaan poikansa reaalikouluun.

Hatting. Aivan niin. Siis tekin sen jo kuulitte.

Knudsen. Kuten te itsekin tiedätte, on tämä vastoin rouva Rönnowin mieltä.

Hatting. Sitä minä, suoraan puhuakseni, kyllä odotinkin. Ne armaat äidit niin mielellään hemmottelevat lapsiaan.

Knudsen. Koulun puolesta kaiketi lie yhdentekevää tapahtuuko ilmoittaminen tänään tai huomenna.

Hatting. Tietysti! Herra Rönnowin pojalle ovat koulut avoinna, tuotakoon hän milloin tahansa.

Knudsen. Sitä minäkin ajattelen, ja siitä syystä pyytäisin, että te jättäisitte ilmoittamisen huomiseksi.

Hatting. Koskeeko tämä asia teitä? Vai mistä syystä toivotte ilmoittamisen siirtämistä?

Knudsen. Se koskee kipeästi rouva Rönnowiin jo siitäkin syystä, ettei herra Rönnow edeltäkäsin ole neuvotellut hänen kanssaan.

Hatting. Joutavia! Kyllä he siitä ovat aivan kylläksi "neuvotelleet". Asia on jo kauan ollut valmis päätettäväksi, ja nyt herra Rönnow on vihdoin sen päättänyt.

Knudsen. Minä sittenkin pyytäisin teitä jättämään ilmoittamisen toiseksi kertaa, sillä minä pelkään, että se tuottaa ristiriitaisuutta onnelliseen avioliittoon.

Hatting (pilkallisesti). Niinkö arvelette?

Knudsen. Minä tiedän, että niin käy. Te ette tunne rouva Rönnowia.

Hatting. Tosin minä en ole yhtä vanha tuttu hänen kanssaan kuin te, herra Knudsen, mutta hänen perillensä ei ole niinkään vaikea päästä, sillä hän ei ole mikään monimutkainen luonne. — Mutta se ei kuulu tähän. Minulla on selvä määräys herra Rönnowilta, ja minä olen hänen asiamiehensä.

Knudsen. Kuulkaa, herra varatuomari! Te toivoisitte herra Rönnowin valtiopäiville tästä vaalipiiristä.

Hatting. Mitä se tähän kuuluu?

Knudsen. Teidän toivonne toteutuu, jos te jätätte kouluun ilmoittamisen huomis-illaksi. Sillä ehdolla minä vapaaehtoisesti poistun vaalitaistelusta ja jätän sijan herra Rönnowille.

Hatting. Sepä merkillinen ehdotus. Minun on mahdotonta ymmärtää, mitä yhteyttä näillä asioilla on keskenään. Millä tavoin herra Rönnowin päätös poikansa kouluun panosta koskee valtiopäivämiehen vaalia?

Knudsen. Minä pelkään, että se ristiriita, mikä tässä perheessä on ilmaantunut, on saanut alkunsa vaaliasiasta. Ja minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa Rönnowin perheelle…

Hatting. Vai niin, te väistytte vaimon vuoksi miehen tieltä.

Knudsen. Molempain vuoksi, se tietäkää.

Hatting. Teidän ehdotuksenne on sangen kaunis, ja kieltämättä se on minulle hyvin viekoitteleva. Mutta minulla on haltuuni uskottu tehtävä, joka minun tulee miehenä suorittaa.

Knudsen. Tällä kertaa herra Rönnow varmaan on teille kiitollinen, jos jätätte sen tekemättä.

Hatting. Mutta hänellä on suurempi syy kiittää minua, jos sen toimitan. Nämä asiat eivät kuulu yhteen. Ne ovat kaksi eri asiaa, ja me emme heitä toista toisen vuoksi. Sekä minulle että herra Rönnowille on parasta, että suoritamme loppuun, minkä kerran olemme alkaneet.

Knudsen. Hylkäättekö siis tarjouksen?

Hatting. Jos tahdotte siirtyä herra Rönnowin tieltä muilla ehdoilla, jotka eivät ole yhtä kohtuuttomia kuin tämä vaatimuksenne, niin sopiihan asiata ajatella.

Knudsen. Muita ehtoja minulla ei ole. Näin ollen minä pyydän, että te laintuntijana vastaisitte erääseen kysymykseen. Eikö meidän lakimme myönnä vaimolle mitään oikeutta lapsiin?

Hatting, Myöntää tietysti. Laki myöntää äidille hyvinkin paljon oikeutta, ja jos hän on naimisissa, niin tulee miehen lain mukaan neuvotella vaimonsa kanssa kaikesta mikä koskee lapsia.

Knudsen. Eikö siis aviomies saa lähettää lasta kotoa ilman äidin suostumusta?

Hatting. Ehei, herra Knudsen! Jos tahdotte olla lainsäätäjä, niin älkää tehkö sellaisia johtopäätöksiä. Laki myöntää naidulle vaimolle paljon oikeutta, mutta ei mitään kohtuuttomia oikeuksia. Laki käskee miestä neuvottelemaan vaimon kanssa, mutta se ei pakota häntä noudattamaan vaimon neuvoa.

Knudsen. Sitä ei tässä tarvita. Minä tahtoisin vaan tietää, onko äidin mielipiteellä mitään merkitystä lapsista päätettäessä.

Hatting. Ei, sitä ei sillä ole ennenkuin te tulette ministeriksi. Mies on kuningas kodissaan. Se on koko yhteiskuntajärjestyksen kulmakivi. Naiduilla vaimoilla on sen verran päätösvaltaa, kuin heidän miehensä heille myöntää tai minkä he naisellisen viekkautensa avulla itselleen hankkivat — ja sitä he kyllä osaavatkin hyväksensä käyttää. Hyvästi, herra Knudsen!

(Menee puutarhaan.)

Kymmenes kohtaus.

Knudsen. Eeva. Margrete.

Eeva (avaa hiljaa oven ja katsoo sisälle). Knudsen!

(Eeva ja Margrete tulevat sisälle.)

Knudsen. Rouva Rönnow!

Eeva. Mitä hän sanoi?

Knudsen. Ikävä kyllä, hän ei suostu jättämään asiaa huomiseksi. Luulin toki, että hän siihen suostuisi, minä koetin ihan viimeistä keinoa.

Eeva. Ettekö puhunut hänen kanssaan tuosta oikeuskysymyksestä?

Knudsen. Kyllä me puhuimme siitä vähän, mutta…

Eeva. Minulla siis ei ole mitään oikeutta.

(Istuen tuolille painaa päänsä käsiinsä.)

Margrete. Ei, nyt sinä et enää meitä petkuta. Kurja se nainen, joka menee naimisiin!

Knudsen. Hiljaa, Margrete! — Hyvä rouva Rönnow, antakaa vaan varatuomarin tänäin tehdä, mitä hän on saanut päähänsä, huomenna erehdys kyllä korjataan. Kunhan vaan itse saatte puhutella miestänne, niin minä olen varma siitä, että hän muuttaa päätöksensä. Kuule, Margrete, (kuiskaten) missä Rönnow on?

Margrete (kuiskaten). Holmin luona Ylikartanossa.

Knudsen (kuiskaten). Minä otan heti hevosen ja lähden häntä hakemaan. Minä olen varma siitä, että hän tulee kotiin. Koeta sinä sillä aikaa rauhoittaa rouvaa — älä kiihota hänen mieltään!

Margrete (tylysti). Minä en toivo suuria sinun puuhistasi. Minä en osaa valehdella, en voi tuutia häntä uneen, kun hänen silmänsä kerran ovat avautuneet.

Knudsen (entiseen tapaansa). Margrete kulta! Kaikki kääntyy vielä parhain päin.

Margrete. Ei milloinkaan niillä keinoin, joihin sinä turvaat. Minä niin katkerasti kadun sitä, mitä sinulle myönsin. Minä olin hetkisen sokeana, mutta nyt minä en milloinkaan mene naimisiin.

Knudsen (lähenee Eevaa). Minä poistun hetkeksi. Mutta ennen lähtöäni pyytäisin, ettette loisi aivan suurta huomiota siihen, mitä Margrete sanoo, sillä hänen sydämmessään on tuo sairas kohta.

Eeva. Ei, hän on ainoa meidän joukossamme, joka on terve. Hän oli valveilla silloin, kuin minä vielä näin unta.

Knudsen. Menkää huoneeseenne, hyvä rouva, ja lukekaa hetkinen jotain kirjaa, tahi pankaa vähäksi aikaa lepäämään. Minä saavun heti, ja minä lupaan että…

Eeva. Kiitoksia paljon, Knudsen, hyväntahtoisuudestanne! Mutta minulla ei enään ole mitään toivottavaa. (Knudsen menee ulos eteisen ovesta.) Minä puhuttelen vielä kerran varatuomaria. Margrete, tahdotko pitää vähän silmällä Haraldia?

(Margrete menee puutarhaan.)

Yhdestoista kohtaus,

Eeva. Hatting.

Eeva (ovella). Herra varatuomari!

Hatting (tulee). Millä saatan teitä palvella, arvoisa rouva?

Eeva (koettaa puhua tyynesti). Isällä on siis oikeus ottaa lapset kotoa ja panna heidät…

Hatting. Ja panna heidät kouluun, — o-on, kyllä asia on niin.

Eeva. Ja panna heidät vierasten ihmisten luokse asumaan, äidin vastalauseesta huolimatta?

Hatting. On kyllä, laki on siinä selvää selvempi.

Eeva. Mistä ijästä alkaen hänellä on se oikeus?

Hatting. Mitä tarkotatte?

Eeva. Kuinka vanha lapsen tulee olla silloin, kuin isä saa sen oikeuden? Ei suinkaan hän saa ottaa rintalasta äidin sylistä ja sitoa sitä vieraan vaimon rinnoille, joka on peninkulmien päässä?

Hatting. Sellaista ei kukaan isä tietysti yritäkään, jos lapsi kerran saapi hyvän hoidon hänen omassa kodissaan.

Eeva. Mutta jos isä tahtoo, jos sellainen oikku juolahtaa hänen mieleensä, eikö äiti saa sitä estää?

Hatting. Kuinka se olisi mahdollista?

Eeva. Ja te ette pidä sitä vääränä?

Hatting. Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon vääryyttä, jota laki ei voi estää eikä rangaista. Jos esim. vaimo kiusaa miehensä kuoliaaksi…

Eeva. Niinkuin ei muka mies voisi kiduttaa vaimoansa kuoliaaksi! Mutta eihän laki tunnusta vaimoa edes ihmiseksikään.

Hatting. Te erehdytte, hyvä rouva, laki asettaa vaimon hyvin korkealle. Se luottaa hänen sanaansa niinkuin Jumalan sanaan. — Onhan helppo tietää, kuka on lapsen äiti, mutta isästä ei yksikään ihminen saa selkoa, ellei äiti sitä ilmoita. Laki luottaa hänen sanaansa. Isän oikeus riippuu kokonaan äidin sanasta.

Eeva. Orjan sanasta.

Hatting. Hän ei ole mikään orja, hän on alamainen. Siksi hän on omasta vapaasta tahdostaan antautunut. Kuka käski hänen mennä avioliittoon?

Eeva. Miksi ette ole milloinkaan sanoneet meille sanaakaan siitä? Miksi olette korein sanoin viekotelleet meitä luopumaan ihmisoikeudestamme? (kiivaasti). Vastatkaa! miksi olette sen tehneet!

Hatting. Teidän oma syynne on, jos ette ole sitä tietänyt. Sellainen on avioliitto ollut maailman alusta, ja sellaisena sen täytyy pysyä, ja se teille kyllä sanottiin silloin, kuin te siihen liittoon menitte.

Eeva. Minulleko? Ei milloinkaan!

Hatting. Eikö pappi teille hääpäivänänne sanonut, että teidän "tahtonne pitää miehenne ala annettu oleman?"

Eeva. Minä olen ollut hänelle alamainen, alamainen rakkaudessa, sillä siitä tässä on kysymys, ei muusta. Minä olen uskonut hänelle elämäni, enkä ole tahtonut pitää mitään itselläni. Minä en ole milloinkaan tahtonut hallita, aina minä olen palvellut häntä ja lastani kaikesta voimastani. Ellei se ole ollut kylläksi, niin minä kumminkin tiedän, että minulla on ollut vilpitön tahto tukea häntä kaikessa. — Olen tahtonut olla hänen uskollinen auttajansa.