Atala teki vain heikkoa vastarintaa. Nautin hetkisen onnesta, kun äkkiä voimakas salama, kumahtavan jylinän seuraamana, välähti synkissä pimennoissa, täyttäen metsän tulikivikatkulla ja valolla ja silpoen puun aivan edestämme.

Me pakenimme kauhistuneina.

Silloin kuului — oi, ihmettä — kellon soittoa. Hämmästyneinä kuuntelimme tuota aarniometsissä niin harvinaista ääntä.

Samassa kuului koiran haukuntaa etäisyydestä, se läheni, kävi yhä kiivaammaksi, ja äkkiä ilmestyi eteemme koira ilosta ulvoen.

Eläintä seurasi vanha ukko pieni lyhty kädessään.

— Taivaalle kiitos! huudahti hän, keksittyään meidät. — Koira vainusi teidät jo ennen myrskyn puhkeamista, ja kuletti minut tänne. Hyvä Jumala! kuinka nuoria te olette! Lapsi-raukat, kuinka te olettekaan kärsineet! Kas tässä on karhuntalja; se on hyvään tarpeeseen tälle nuorelle naiselle. Minulla on tilkkanen viiniä kurpitsapullossani. Ylistetty olkoon Herra kaikissa töissään! Suuri on hänen armonsa, eikä hänen hyvyydellään rajoja ole!

Atala lankesi vanhuksen jalkoihin:

— Rukoukseni haltija! sanoi hän. — Minä olen kristitty. Jumala on lähettänyt sinut tänne minua pelastamaan.

— Tyttäreni, — sanoi erakko, — lähetysasemalla tapaamme soittaa kelloa öiseen aikaan ja myrskyn raivotessa, opastaaksemme siten matkamiehiä luoksemme. Seuraten Alpeilla ja Libanonilla asuvien veljiemme esimerkkiä, olemme me opettaneet koiramme etsimään eksyneitä matkustajia.

Minun oli vaikea käsittää erakon äkillistä ilmestymistä. Tänä armo tuntui siihen määrin käyvän yli inhimillisen odotuksen, että minä luulin uneksivani. Lyhdyn valossa näin, että munkin parta ja hiukset olivat vallan läpimärät sateesta, ja hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa olivat orjantappuroitten repimät.

— Vanhus, — virkoin minä viimein, — millainen on sydämesi, koska et pelkää salamaa?

— Pelkää? vastasi hän innoissaan. — Pelkäisinkö minä silloin kun ihmiset ovat hädässä ja kun voin olla heille avuksi? Silloinhan totisesti olisin arvoton seuraamaan Jeesusta Kristusta.

— Mutta tiedä, — jatkoin, — että minä en ole kristitty.

— Nuori mies, — vastasi hän, — olenko minä kysynyt uskontoasi? Kristus ei ole sanonut: "Minun vereni puhdistaa tämän, mutta ei tuota." Hän kuoli juutalaisien ja pakanoitten edestä, ja hän piti kaikkia ihmisiä veljinään ja onnettomina. Vähäpätöistä on kaikki se, mitä minä täällä voin hyväksenne tehdä, ja sama avuliaisuus tulisi osaksenne muuallakin. Kunnia ei ole meidän. Mitä me heikot erakot olemme muuta kuin kehnoja välikappaleita? Kuka sotilas pelkurina vitkastelisi, kun päällikkö risti kädessään ja otsa orjantappurakruunun haavoittamana kulkee edellä ihmisiä vapahtamaan!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen minuun. Ihailun ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskillani.

— Rakkaat lapsukaiset, — sanoi lähetyssaarnaaja. Minä paimennan täällä metsässä veljiänne, pientä villilaumaa. Luolani on tässä aivan lähellä. Tulkaa ja lämmitelkää itseänne luonani. En voi tarjota teille elämän mukavuuksia, mutta katon saatte päänne päälle ja turvan. Ja kiittäkää Jumalaa, sillä paljon on sellaisia, joilta nekin puuttuvat.

Uurastelijat.

On kunnon ihmisiä, joilla on niin puhdas omatunto, että heitä ei voi lähestyä joutumatta osalliseksi siitä rauhasta, joka niin sanoaksemme huokuu heidän sydämestään ja puheestaan.

Kuta enemmän erakko puhui, sitä raukeammiksi tunsin intohimojeni käyvän, ja myrskykin tuntui tyyntyvän hänen sanoistaan. Pilvet hajaantuivat, joten saatoimme nyt lähteä suojapaikastamme.

Jätimme metsän ja aloimme kiivetä ylös korkeata vuorta. Koira kulki edellämme, kantaen hampaissaan keppiä, jonka toisessa päässä riippui sammutettu lyhty.

Kuljimme Atalan kanssa lähetyssaarnaajan perässä, käsikkäin. Hän kääntyi tuon tuostakin katsomaan meitä, ja me huomasimme, että koettelemuksemme ja nuoruutemme liikuttivat häntä. Hän tuki itseään valkoiseen sauvaan ja kantoi kirjaa kaulassaan. Hän oli pitkäkasvuinen, kalpea ja laiha, rehellisen ja yksinkertaisen näköinen. Hänen piirteensä eivät olleet kuolleet eikä tasaiset, kuten ihmisen, joka on syntynyt ilman intohimoja. Elon myrskyt kuvastuivat hänenkin kasvoiltaan, ja otsarypyt todistivat intohimoja, jotka hyveet sekä ihmis- ja Jumalanrakkaus olivat kuolettaneet.

Hänen pitkä partansa, nöyrä katseensa, lempeä äänensä, kaikki todisti rauhaa ja ylevyyttä. Joka, kuten minä, on nähnyt isä Aubryn vaeltavan yksinään sauvoineen ja kirjoineen aarniometsässä, hän on nähnyt kuvan tosikristitystä maailmanvaeltajasta.

Puoli tuntia kestäneen vaivaloisen kävelyn jälkeen jyrkillä vuoripoluilla saavuimme erakon luolalle.

Astuimme sisään aukosta, joka puolittain oli rönsyilevien suikerokasvien ja kurpitsien peitossa. Luolassa oli vain papayalehdistä punottu matto, vesiruukku, muutamia puuvateja, lapio, kesy käärme ja pöydän virkaa toimittava kivi, jolla lepäsi kristittyjen raamattu ja risti.

Vanhus kiiruhti sytyttämään takkavalkean kuivista köynnöksistä. Hän hienonsi maissia kahden kiven välissä ja leipoi leivän, jonka paistoi hiilillä. Kun leipä oli käynyt kauniin kellertäväksi, asetti hän sen eteemme ynnä kokosmaitoa vaahterapuisessa maljakossa.

Myrskyä seurasi kaunis ilta, ja Suuren Hengen palvelija kehoitti meitä istahtamaan luolan sisäänkäytävän viereen. Teimme niin, ja eteemme avautui laaja näköala.

Viimeisetkin myrskypilvet olivat paenneet itään. Metsäpalo loisti vielä etäällä. Vuoren juurella oli tuuli kaatanut kokonaisen mäntymetsän, ja joki pauhasi vaahtoisena ja täynnänsä kaikenlaista sälyä: irtonaisia turpeita, kaatuneita puunrunkoja, kuolleitten eläinten ruumiita ja kaloja, jotka hopealle hohtavat vatsat ylöspäin kääntyneinä kelluivat veden pinnalla.

Tällaisen näyn edessä kertoi Atala seikkailumme vanhukselle. Ukko tuli liikutetuksi, ja kyyneleet valuivat hänen parralleen.

— Lapseni, — sanoi hän Atalalle, — uhratkaamme Herralle kärsimyksemme ja Hän suo meille levon ja lievityksen. Katso, kuinka Hän tukahduttaa palon, rauhoittaa veden ja hajoittaa pilvet. Luuletko sinä, että Hän, joka tyynnytti rajuilman, ei pystyisi lievittämään ihmis-sydämen suruja? Ellei sinulla ole parempaa turvaa, niin tarjoan sinulle paikan siinä laumassa, jonka olen onnistunut saattamaan Herran Kristuksen turviin. Minä opetan Chactasta ja annan sinut hänelle vaimoksi heti kun hän tulee sen arvoiseksi.

Nämä sanat kuultuani polvistuin erakon eteen, ja sydämeni sykki ilosta.
Mutta Atala kävi kalpeaksi kuin kuolema.

Ukko nosti minut ylös ja siunasi minua ristinmerkillä. Huomasin että hänen kätensä olivat silvotut. Atala arvasi heti, mitä oli tapahtunut:

— Julmurit! huudahti hän.

— Tyttäreni, — virkkoi munkki lempeästi hymyillen, — mitä merkitsee tämä kaikkeen siihen verrattuna, mitä Herrani ja Mestarini on saanut kärsiä! Pakanalliset intiaanit rääkkäsivät minua, sillä he olivat soaistuja raukkoja, joille Herra kerran lahjoittaa valkeuden. Mitä enemmän pahaa he ovat minulle tehneet, sitä enemmän heitä rakastan. Minä en jäänyt kotimaahani, jonne olin palannut ja missä kuuluisa kuningatar halusi nähdä lähetystyössä saamani merkit. Ja kunniakkaampaa hyvitystä vaivoistani kuin se, että kirkkomme päämiehen suostumuksella saan näillä vaivaisilla käsillä jakaa pyhää sakramenttia, en olisi koskaan voinut odottaa. Palasin uuteen maailmaan, vihkien lopun elämäni Herran palvelemiseen.

— Olen, — jatkoi hän, — kohta asunut kolmekymmentä vuotta tässä erämaassa, ja huomenna tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä kun otin tämän luolan haltuuni. Saapuessani tänne oli täällä vain muutamia intiaaniperheitä, jotka viettivät surkeata elämää julmine tapoineen. Saarnasin heille rauhan evankeliumia, ja heidän tapansa ovat vähitellen muuttuneet. He asuvat nyt yhdessä tämän vuoren juurella. Samalla kun olen opastanut heidät pelastuksen tielle olen opettanut heille järjestynyttä elämää, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja koettaen pidättää heitä yksinkertaisissa oloissa, jotka yksin luovat onnen. Peläten ainaisen läsnäoloni kiusaavan heitä, vetäydyin tähän luolaani, ja tänne he aina tulevat minulta neuvoa kysymään. Täällä erämaassa, kaukana ihmisistä, ylistän minä Jumalaa. Ja täällä minä valmistaudun vastaanottamaan kuoleman, jota korkea ikäni minulle jo ennustaa.

Puhuttuaan näin polvistui erakko, ja me seurasimme hänen esimerkkiään.
Korkealla äänellä alotti hän rukouksensa, johon Atala vastasi.

Äänettömät salamat leimahtelivat tuon tuostakin idässä, ja mailleen menevä aurinko näytti kolminkertaiselta. Muutamat eksyneet ketut työnsivät mustat kuononsa esille vuoren reunalta, ja kasvit kahahtelivat hiljaa, kun ne iltatuulen kuivaamina taas kohottivat taipuneita vanojansa.

Me palasimme luolaan ja erakko valmisti Atalalle vuoteen kypressin naavasta.

Syvä levottomuus ilmeni tytön silmissä ja liikkeissä. Hän katseli isä Aubrya ikäänkuin tahtoen uskoa hänelle jonkun salaisuuden. Mutta oli aivan kuin jokin olisi pidättänyt häntä, joko sitten kainous tai tietoisuus siitä, että ripistä ei olisi mitään apua.

Kuulin hänen yöllä nousevan ylös ja etsivän erakkoa. Mutta tämä oli antanut hänelle oman vuoteensa, ja mennyt ulos ihailemaan taivaan kauneutta, ja rukoilemaan Jumalaa vuoren huipulla. Hän kertoi minulle seuraavana aamuna tekevänsä aina niin, vieläpä talvellakin, sillä hän rakasti metsän öistä suhinaa, taivaalla purjehtivia pilviä, tuulta ja yksinäisyydessä lorisevia puroja.

Sisareni palasi syvästi huoaten vuoteeseensa.

Iloisten toivomusten elvyttämänä pidin Atalan levottomuutta vain ohimenevän väsymyksen ilmaisuna.

Seuraavana aamuna havahduin luolan edessä kasvavien akasia- ja laakeripensaitten oksiin kätkeytyneitten punatulkkujen ja matkijain lauluun.

Poimin aamukasteen kostuttamia magnoliakukkasia ja asetin ne vielä nukkuvan Atalan päähän, toivoen, uskoni mukaan, jonkun kuolleen rintalapsen sielun laskeutuvan aamukasteen mukana kukkaan ja onnellisen unen johdattavan tuon nuoren sielun Atalan poveen.

Sitten läksin etsimään isäntääni. Tapasin hänet istumassa kaatuneen, ikivanhan hongan rungolla, kaapu ylöskäärittynä, rukousnauha kädessään. Hän ehdotti, että lähtisimme, koska Atala vielä nukkui, lähetysasemalle. Suostuin ehdotukseen, ja me läksimme heti matkaan.

Laskeutuessamme alas vuorelta, huomasin muutamien taramien kyljissä salaperäisiä merkkejä, joita henget kai olivat kirjoitelleet, arvelin. Erakko selitti itse kaivertaneensa ne, ja sanoi niitten olevan erään entisajan kirjailijan Homeron säkeitä sekä muutamia vieläkin vanhempia Salomonin runoja. Mielestäni vallitsi noissa ikivanhoissa, kaarnaan piirretyissä runoissa, tuossa iäkkäässä erakossa, joka ne oli kaivertanut, ja itse noissa vanhoissa tammissa salaperäinen sopusointu.

Hänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli myöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen jättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi valinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:

— Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin se vähä, minkä minä olen toimittanut.

Me saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin ihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista sinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi asukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti perin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa jäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle, raivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista pylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.

Me kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen: lähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli Kuolon lehdon.

Isä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä tavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt vain ristillä vihkimään paikan.

Maa oli — kuten yhteiset kalmistot ainakin — jaettu yhtä moneen osaan kuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen lehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro kiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä nimitettiin Rauhan puroksi.

Idässä rajoitti tätä sielujen rauhallista kaupunkia silta, jonka alta olimme juuri kulkeneet. Etelässä ja pohjoisessa päättyi se kahteen kukkulaan. Siitä oli vapaa näköala vain länteen, missä kohosi korkea kuusimetsä. Punaiselle ja vihreälle hohtavat puunrungot oksivat vasta latvojen alla muistuttaen korkeita pylväitä ja muodostaen pilarikäytäviä tuossa kuolemantemppelissä. Puitten latvat soittivat lakkaamatta juhlallisesti kuin urut kirkon kuorissa. Mutta jos astui sisälle pyhättöön, kuuli vain lintujen ylistyslauluja, joita ne ikuisina sielumessuina virittivät kuolleitten kunniaksi.

Tultuamme ulos lehdosta näimme järven rannalla lähetyskylän, keskellä kukoistavaa ruohoaavikkoa.

Kylään päästiin lehtokujaa myöten, jota rautatammet reunustivat. Nuo ikivanhat tiet ulottuivat niihin vuoriin saakka, jotka jakavat Kentuckyn ja Floridan.

Heti kun intiaanit näkivät paimenensa tasangolla, jättivät he askareensa ja riensivät häntä vastaan. Toiset suutelivat hänen vaippansa liepeitä, toiset tukivat häntä. Äidit nostivat pienet lapsensa olkapäilleen, jotta he näkisivät hänet.

Matkalla kylään tiedusteli hän, mitä siellä oli tapahtunut. Toista hän kehui, toista moitti. Hän puhui viljan korjaamisesta, lasten opettamisesta ja auttamisen ja lohduttamisen velvollisuudesta, ja käänsi puhuessaan alituisesti ajatukset Jumalaan.

Seuralaistemme ympäröiminä saavuimme näin tien varteen pystytetyn suuren ristin juurelle. Siinä pidettiin tavallisesti jumalanpalvelus.

— Rakkaat lapset, — haastoi lähetyssaarnaaja, kääntyen intiaaneihin, — te olette saaneet veljen ja sisaren, ja jotta onni olisi vielä suurempi, on jumalallinen sallimus säästänyt laihonnekin. Kas siinä teille kaksi syytä olla kiitolliset. Nauttikaamme siis pyhä ehtoollinen ja tehkäämme se liikutetuin mielin, elävin uskoin, palavan kiitollisina ja nöyrin sydämin!

Pappi pukeutui valkoiseen messukaapuun, joka oli tehty silkkiäispuun kaarnasta, ja otti esille pyhät astiat ristin juurelle talletetusta tabernakelista. Nelikulmainen kivi asetettiin alttariksi, vihkivesi tuotiin läheisestä purosta ja viiniä saatiin villiviinirypäleistä. Me polvistuimme kaikki korkeaan ruohostoon, ja pyhä toimitus alkoi.

Idässä, vuorten takana, kiilsi aamun sarastus. Kaikki kylpi kullassa ja purpurassa. Ja kun aurinko, jonka tuloa niin upeasti valmistettiin, vihdoin sukelsi esille valomerestä, osui sen ensimmäinen säde pyhälle leivälle, jota pappi juuri piti koholla.

Oi, minkä mahtavan voiman uskonto itsessään kätkee! Oi, kuinka valtava kristillinen jumalanpalvelus onkaan! Ehtoollisen jakajana vanha ukko, alttarina kivi, kirkkona erämaa ja seurakuntana joukko villejä! Minä en epäillyt suuren ihmeen tapahtuvan laskeutuessamme polvillemme, ja Jumalan astuvan maan päälle, sillä minä tunsin, kuinka Hän meni sydämeeni.

Jumalanpalveluksen jälkeen — sen aikana kaipasin vain Atalaa — läksimme kylään.

Siellä vallitsi harvinainen sekoitus valistunutta yhteiskuntaa ja luonnon elämää. Aivan erämaan laitaan oli raivattu uutisviljelys. Ruislaiho huojui kultaisina aaltoina kaatuneen tammen vieressä. Kaikkialla tupruttivat kasket sankkaa savuaan, ja aurat vakoilivat kannokossa. Miehet mittailivat maata, jonka uutisasukkaat ottivat haltuunsa. Linnut saivat lähteä pesistään, ja petojen luolat muutettiin asuinmajoiksi, alasimet kalkkuivat ja kirveitten iskut kajahtelivat ensi kertaa.

Samosin ihastellen ympäri ja tunsin sydämeni heltyvän yhä enemmän, ajatellessani Atalaa ja sitä onnea, jota täällä saisimme nauttia.

Ihaillen katselin kristinopin voittokulkua salomailla: Näin kuinka uskonto oli valistanut ja taltuttanut intiaanit. Olin todistajana noissa ihmisen ja maan välisissä alkuperäisissä vihkiäisissä, joissa ihminen vihkimäkirjan mukaan antoi myötäjäisiksi hikensä ja vaivansa ja maa puolestaan lupasi uskollisesti antaa satonsa ja lapsensa, ja kätkeä hänen tuhkansa.

Tällävälin oli lähetyssaarnaajan eteen tuotu lapsi, jonka hän kastoi lähteen reunalla, kukoistavien jasminien keskellä. Mutta samaan aikaan kannettiin pieni kirstu Kuolon lehtoon. Morsiuspari sai siunauksensa erään tammen alla, ja me seurasimme vastanaineita heidän uuteen kotiinsa salomaan kolkkaan. Edellämme kulki pappi, siunaten kukkulat, puut ja lähteet, kuten kristittyjen raamattu kertoo Herran ennen muinoin siunanneen muokkaamattoman maan, ennenkuin luovutti sen perintönä Aatamille.

Hääsaattue, johon paimenet laumoineen yhtyivät, muistutti mieleeni ensimmäisten perheitten vaelluksia, kun Sem samosi lapsineen tuntemattomia seutuja, seuraten edellä kulkevata aurinkoa.

Kysyin erakolta, miten hän ohjasi lapsiaan. Hän vastasi: — Minä en ole laatinut heille minkäänlaisia lakeja. Olen vain opettanut heitä rakastamaan toisiaan, rukoilemaan Jumalaa ja etsimään parempaa elämää. Kaikki maailman lait sisältävät nämä käskyt. — Sinähän näet tuolla etäällä majan, — jatkoi hän, — joka on suurempi toisia. Sitä pidetään kappelina sadeaikana. Sinne kokoontuvat seurakuntalaiset aamuin ja illoin ylistämään Herraa, ja kun minä olen estetty olemasta läsnä, toimittaa eräs vanhus rukoukset, sillä vanhuuteen samoin kuin äitiyteenkin liittyy papillisia velvoituksia. Sitten mennään työhön pelloille. Vaikka omaisuus onkin jaettu siinä tarkoituksessa, että jokainen oppisi hoitamaan omaansa, kootaan sadot yhteen suureen latoon, jotta veljesrakkaus pysyisi yllä.

Neljä vanhinta jakavat työn hedelmät yhtä suuriin osiin. Lisäksi uskonnolliset menot, risti, jonka luona nautitaan pyhä ehtoollinen, jalava, jonka juurella kauniilla ilmalla saarnaan, hautamme lähellä niittyjä, virtamme, joiden äärillä kastan pieniä lapsia — ne ovat pieni valtakuntamme, jossa Jesus Kristus on kuninkaana.

Niin puhui vanha erakko, ja ankara liikutus valtasi minut. Silmäni avautuivat näkemään, kuinka paljon korkeammalla tuo säännöllinen, ahertava elämä oli villien laiskaa vetelehtimistä.

— Voi, René, minä en tahdo napista Sallimusta vastaan, mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi muistella tuota kristillistä yhteiskuntaa, tuntematta kaihon katkeruutta rinnassani. Maja ja Atala tuossa yhteiskunnassa, ja onneni mitta olisi ollut täysi. Siihen olisivat harharetkeni päättyneet. Siellä olisin vaimoni kanssa, tuntemattomana, aarniometsän helmaan kätkeytyneenä viettänyt elämäni päivät, jotka olisivat vierineet hiljaa eteenpäin kuin salojen nimettömät virrat.

Mutta minkälaisiin kärsimyksiin jouduinkaan uneksimani rauhan asemesta! Oltuani kohtalon alituisena leikkikaluna, kärsittyäni haaksirikon kaikilla rannoilla ja oleskeltuani pitkät ajat maanpaossa, tulin vihdoin ja viimein kotiini ja löysin majani raunioina, kaikki ystäväni kuolleina ja kuopattuina.

Sellainen oli Chactasin kohtalo oleva.

Murhenäytelmä.

Onnenunelmani oli yhtä suloinen kuin lyhytkin, ja havahtuminen odotti minua erakon luolassa.

Oli jo täysi päivä, kun me saavuimme sinne, ja minä kummastelin, että
Atala ei rientänyt meitä vastaan.

Äkillinen kauhu valtasi minut. En rohjennut huutaa Lopezin tytärtä nimeltään, lähestyessämme luolaa. Kiihoittuneessa mielentilassani pelkäsin yhtä paljon ääntä kuin hiljaisuuttakin, joka huutoani seuraisi.

Luolan suulla ammottava pimeys lisäsi yhä kauhuani, ja minä sanoin lähetyssaarnaajalle:

— Voi, sinä, jota taivas suosii ja vahvistaa, astu sinä edellä tuohon pimentoon!

Kuinka heikko onkaan se, joka on himojensa orja! Kuinka voimakas se, joka luottaa Jumalaan. Hurskaassa, seitsemänkymmentäkuusi vuotta kokeneessa sydämessä oli enemmän rohkeutta kuin minussa, uhmailevassa nuorukaisessa. Rauhanmies astui luolaan ja minä jäin ulkopuolelle.

Hetkisen kuluttua kuului heikkoa, tuskanhuudon tapaista ääntä vuoren onkalosta. Ponnistettuani kaikki voimani syöksyin minä huudahtaen pimeään luolaan.

Isäni henget, te ainoastaan tiedätte mitä siellä näin.

Erakko oli sytyttänyt soihdun ja piti sitä vapisevin käsin Atalan vuoteen yllä.

Puoliksi istuvassa asennossa, käsivarteensa nojautuneena näin nuoren, kauniin tytön, hapset hajallaan. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan; hänen puoliksi sammunut katseensa yritti vielä vakuuttaa minulle rakkautta, ja hänen huulensa koettivat hymyillä.

Kuin salaman iskemänä seisoin minä siinä tuijottavin silmin, levitetyin käsivarsin ja huulet raollaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi luolassa. Erakko alkoi ensin puhua:

— Väsymyksestä johtuvaa kuumetta, — sanoi hän. — Taipukaamme Jumalan tahdon alle, ja Hän varmasti armahtaa meitä.

Kuultuani nämä sanat, alkoi veri taas kiertää suonissani ja suuri kauhuni muuttui mitä varmimmaksi lohdutukseksi.

Mutta Atala ei suonut minulle pitkäaikaista toivoa.

Hän pudisti surullisena päätään ja viittasi meitä astumaan lähemmäksi vuodetta.

— Isäni, — sanoi hän heikolla äänellä, kääntyen munkkiin, — kuolema koskettaa minua nyt juuri. Oi, Chactas, kuuntele ilman epätoivoa surullista salaisuutta, jota en ole sinulle vielä ilmaissut, sillä minä en ole tahtonut saattaa sinua onnettomaksi enkä olla tottelematon äidilleni. Älä anna tuskanilmaustesi keskeyttää minua, sillä se vain lyhentäisi niitä hetkiä, jotka minulla vielä on jälellä elämästäni. Minulla on niin paljon kerrottavaa, ja sydämeni heikot lyönnit ja rintani ahdistava jäätaakka kehoittavat minua kiirehtimään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi hän:

— Surullinen kohtaloni alkaa jo ennenkuin olin nähnyt päivän valon. Murheisena kantoi äitini minua povensa alla ja suurella tuskalla synnytti hän minut maailmaan. Ei luultu minun jäävän henkiin syntymäni jälkeen. Henkeni pelastukseksi teki äitini pyhän lupauksen: hän lupasi uhrata neitsyyteni Pyhälle Neitsyelle, jos säilyisin kuolemalta. Onneton lupaus, joka nyt vie minut hautaan!

Olin juuri täyttänyt viisitoista vuotta, kun äitini kuoli. Hiukan ennen kuolemaansa kutsui hän minut vuoteensa ääreen:

— Tyttöseni, — sanoi hän erään hänelle viimeistä lohdutusta antaneen lähetyssaarnaajan läsnäollessa, — sinä tiedät, minkä lupauksen olen sinun suhteesi tehnyt. Tahdotko tehdä äidistäsi lupauksen rikkojan? Oi, Atalani, jätän sinut ympäristöön, joka ei ole sinulle kyllin arvokas. Nämä pakanat vihaavat isääsi ja minun Jumalaani, sitä Jumalaa, joka ensin antoi sinulle hengen ja sitten pelasti sinut kuin ihmeen kautta.

No niin, lapseni, jos verhoudut nunnanhuntuun, luovut sinä vain vaimon huolista ja niistä julmista kärsimyksistä, joita äitisi on saanut kokea. Tule siis tänne, rakas lapseni, ja vanno tämän Vapahtajan Äidin kuvan kautta ja tämän hurskaan papin ja kuolevan äitisi kuullen, että et tee minusta valapattoa! Muista aina, että minä olen mennyt takuuseen puolestasi, ja että sinä, jos lupauksesi rikot, syökset äitisi sielun ikuiseen kadotukseen!

— Voi äitini, miksi puhuit minulle niin? Voi, sinä uskonto, joka samalla kertaa lahjoitit minulle tuskan ja autuuden, onnettomuuden ja lohdun!

Oi, sinä kallis ja surkuteltava rakastettuni, jota sydämeni vielä kuolemassakin janoo, sinä näet nyt, mikä meidän kohtalomme on katkeroittanut.

Kyynelten tulviessa silmistäni, laskin pääni äitini rinnoille ja lupasin hänelle kaikki mitä hän oli pyytänyt. Lähetyssaarnaaja lausui kauheita sanoja, jotka sitoivat elämäni ainiaaksi, ja ojensi minulle nunnanmerkin. Äitini uhkasi kirouksellaan, jos minä koskaan rikkoisin lupaukseni, ja veti sitten viimeisen hengähdyksensä, syleillen vielä kuollessaan minua. Alussa en huomannut lupaukseni sisältävän mitään kovaonnisuutta. Kristitty kun olin sydämestäni ja sielustani ja ylpeä espanjalaisesta verestäni, jota suonissani virtasi, eivät ympärilläni olevat miehet olleet mielestäni kyllin arvokkaita saamaan kättäni. Olin onnellinen, että ainoa sulhoni oli äitini Jumala. Mutta sitten näin sinut, nuori, kaunis vanki, ja minä säälin sinun kohtaloasi; uskalsin puhua kanssasi nuotion luona metsässä, ja samassa muistin pyhän lupaukseni.

Kun Atala oli puhunut tämän, ja ollut hetkisen vaiti, puristin minä käteni nyrkkiin ja käännyin uhkaavana lähetyssaarnaajan puoleen, huudahtaen:

— Tämän on siis saattanut aikaan sinun uskontosi, jota niin olet kehunut! Kirottu olkoon se vala, joka riistää minulta Atalan! Kirottu olkoon se Jumala, joka pakottaa ihmistä vastustamaan luontonsa vaatimuksia! Ihmismunkki, mitä sinä näissä metsissä teet?

— Pelastan sinut, — vastasi ukko vakaasti, — lauhdutan intohimojasi ja estän sinua, herjaaja, saattamasta päällesi taivaan vihaa. Voitko sinä, nuori mies, joka olet vasta elämäsi alussa, valittaa kärsimyksiäsi? Missä ovat merkit kärsityistä tuskistasi?

Sano, mitä vääryyttä sinä olet kokenut? Sano, mitä sinulla on avuja, jotka oikeuttaisivat valituksiin? Mitä suurta sinä olet toimittanut, mitä hyvää tehnyt?

— Onneton, — jatkoi hän, — sinulla on vain himosi, ja rohkenet kuitenkin syyttää taivasta! Jos olisit isä Aubryn tavoin viettänyt kolmekymmentä vuotta elämästäsi maanpaossa vuorilla, niin sinä olisit vähemmin kärkäs tuomitsemaan Kaitselmuksen töitä. Silloin sinä huomaisit, että et mitään tiedä, et mitään ole, ja että ei ole niin ankaraa vitsausta eikä niin kauheita tuskia, joita ei saastainen lihasi olisi ansainnut.

Ukon silmistä säihkyvä tuli, rinnalla liehuva parta ja ukkosena jyrähtelevät sanat tekivät hänet Jumalan kaltaiseksi. Hänen ylevyytensä masentamana vaivuin minä maahan ja pyysin anteeksi kiivauttani.

— Poikani, — vastasi hän niin lempeästi, että minut valtasi katumus, — poikani, itseni tähden en ole sinua neuvonut. Olet oikeassa, rakas lapseni, en ole tullut toimittamaan mitään suurta näihin metsäseutuihin, eikä Jumalalla ole arvottomampaa palvelijaa kuin minä. Mutta, poikani, taivasta, taivasta ei saa koskaan syyttää! Anna minulle anteeksi, jos olin liian ankara, mutta kuulkaamme nyt sisartasi. Ehkä on vielä pelastuksen mahdollisuus. Älkäämme kadottako toivoa. Oi, Chactas, eikö uskonto sentään ole jumalallinen, kun se tekee toivostakin hyveen?

— Nuori ystäväni, — sanoi Atala, — sinä olet ollut taistelujeni todistaja, ja sittenkin olet nähnyt vain vähäpätöisimmät niistä; toiset olen sinulta peittänyt. Ei, totisesti halvin orjakaan, joka hiellään kostuttaa Floridan peittävää hiekkaa, ole kurjempi Atalaa.

Kehoitin sinua pakenemaan, vaikka tunsin, että ero olisi ollut kuolemani. Pelkäsin pakoa kanssasi läpi aarniometsien, ja kuitenkin kaipasin niitten siimestä. Voi, jos olisi ollut kysymys vain sukulaisista, ystävistä ja kodista, — niin, vaikkapa, niin kamalalta kuin se kuuluukin, sieluni autuudestakin luopuminen! Mutta sinun varjosi sukelsi aina esiin, syyttäen minua niistä tuskista, joita se sai kärsiä.

Kuulin huokauksesi; näin intohimojen tulen, joka sinua kulutti. Kummitukset ahdistivat minua unettomina öinä, ja päivisin olin kokonaan epätoivon vallassa. Aamukaste kuivui heti, laskeuduttuaan polttavalle iholleni. Aukaisin huuleni, hengittääkseni viileätä ilmaa, mutta se muuttuikin tuleksi huokauksistani.

Mikä kiusaus nähdä sinut alituiseen läheisyydessäni, kaukana ihmisistä, erämaan yksinäisyydessä, ja kuitenkin tuntea välillämme ylitsepääsemätön muuri.

Suurin onneni olisi ollut saada viettää elämäni sinun jalkojesi juuressa, saada palvella sinua orjana, valmistaa ateriasi ja vuoteesi johonkin salaiseen soppeen.

Oi, millaisena tulevaisuus välkkyikään silmissäni! Kuinka sydämeni unelmoikaan! Kun katsahdin sinuun, ahdisti minua kaiho, yhtä mieletön kuin rikoksellinen. Milloin toivoin, että sinä ja minä olisimme ainoat elolliset olennot maan päällä; milloin taas, huomatessani jumaluuden hillitsevän rohkeita unelmiani, olin toivoa, että tuo jumaluus tuhoutuisi, jotta minä sinun käsivarsiisi nojautuneena vierisin kuilusta kuiluun Jumalan ja maailman pirstaleitten keralla.

Vielä tällä hetkellä — sen tunnustan nyt, ijäisyyden avautuessa eteeni, astuessani järkkymättömän tuomarin eteen ja, äitiäni totellen, ilolla uhratessani elämäni neitsyyteni pelastukseksi — vielä tällä hetkellä kadun minä, että en antautunut omaksesi!…

— Tyttäreni, — keskeytti hänet lähetyssaarnaaja, — tuskasi vie sinut harhaan. Tuo piinttynyt tunne on luonnoton, vaikka ehkä vähemmin rikollinen Jumalan silmissä, koska se ennemmin on mielen kuin sydämen hairahdus. Sinun täytyy kuitenkin huolehtia, että pääset siitä vapaaksi, sillä se ei ole viattomuutesi arvoinen. — Kuitenkin, rakas lapseni, on vilkas mielikuvituksesi saattanut sinut lupauksesi suhteen liian levottomaksi. Uskonto ei vaadi yliluonnollisia uhrauksia. Sen tarkoitus on kehittää todellisia tunteita ja lempeitä hyveitä, jotka ovat kaukana kiihottuneista mielentiloista ja väärän sankarillisuuden teeskennellystä voimasta.

Jos sinä, eksynyt karitsa-raukka, kuolet, no niin, silloin noutaa hyvä paimen sinut ja ottaa laumaansa. Anteeksiannon aarteet ovat myöskin käytettävinäsi. Tarvittaisiin verivirtoja poistamaan vikojamme ihmisten silmissä. Jumala tyytyy yhteen ainoaan kyyneleeseen. Tyynny sentähden, rakas tyttäreni, sillä tilasi vaatii rauhaa. Kääntykäämme Jumalan puoleen, joka huojentaa omiensa tuskaa.

Jos hän tahtoo, kuten toivon, pelastaa sinut tästä taudista, kirjoitan minä Quebecin piispalle. Hän voi päästää sinut vapaaksi lupauksestasi, ja sitten saat sinä täällä minun luonani viettää elämäsi päivät Chactasen vaimona.

Kuultuaan vanhuksen sanat sai Atala ankaran kouristuskohtauksen, ja kun se meni ohi, kuvastui hänen kasvoillaan syvä, ankara tuska.

— Kuinka? kysyi hän ristien innokkaasti kätensä. — Oliko mitään keinoa? Olisinko voinut päästä vapaaksi lupauksestani?

— Olisit, tyttäreni, — sanoi munkki. — Sinä voit vieläkin päästä siitä vapaaksi.

— Liian myöhään, liian myöhään! huudahti hän. — Täytyykö minun siis kuolla samalla hetkellä, kun olisin voinut tulla onnelliseksi! Miksi en tavannut sinua ennemmin, hurskas isä? Kuinka onnelliseksi olisinkaan tuntenut itseni tänään sinun ja kristityn Chactas'in parissa… onnelliseksi ja lohdutetuksi… täällä erämaassa… oi, mikä ylenmääräinen autuus!

— Rauhoitu! sanoin minä ja tartuin onnettoman käteen, — Rauhoitu! Nyt alkaa onnemme!

— Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.

— Mitä tarkoitat? kysyin minä.

— Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. — Eilen… kun myrsky raivosi. Minä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun. Hänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan edessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani et sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.

— Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti lähetyssaarnaaja.

— Rikoksen, isä, — virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, — mutta minä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.

— Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.

— No niin, — sanoi hän, — minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme kylästä otin mukaani…

— Mitä? sanoi munkki.

— Mitä? kysyin minä kauhuissani.

— Se, se repii nyt rintaani.

Soihtu heltisi erakon kädestä, minä vaivuin Lopezin tyttären viereen ja luolan pimeydessä kuului meidän kaikkien nyyhkytykset.

— Rohkeutta, rohkeutta! sanoi vanha munkki hetken kuluttua ja riensi sytyttämään lampun. — Me kadotamme vain kalliita hetkiä. Ottakaamme onnettomuus vastaan uskovaisina kristittyinä; tuhkaa päämme päällä ja nuora kaulassa anomme häneltä armoa, valmiina taipumaan Hänen tahtoonsa. Ehkä vielä on aikaa. Tyttäreni, miksi et avannut minulle sydäntäsi jo eilen illalla?

— Voi, isäni, — sanoi Atala, — etsin sinua yöllä, mutta taivas oli syntieni rangaistukseksi johdattanut sinut pois luolasta. Nyt on kaikki apu turhaa. Itse intiaanitkaan eivät tiedä mitään lääkettä sitä myrkkyä vastaan, jota olen nauttinut, niin hyvin kuin he tuntevatkin kaikki myrkyt ja lääkkeet. Voi, Chactas, kuvittele kauhuani, kun kuolema ei tullutkaan niin pian kuin olin odottanut. Rakkauteni antoi minulle monin kerroin voimia: minun on niin vaikea erota sinusta!

Nyt en enää säestänyt kyynelin Atalan sanoja, vaan voimakkain mielenpurkauksin, joiden valtaan villit joutuvat, kun heidän tunteensa pyrkivät esille. Vieriskelin mielettömänä maassa, väännellen ja pureskellen käsiäni.

Vanhus kävi vuoroon kummankin luona ja osoitti meitä kohtaan mitä suurinta hellyyttä. Huolimatta vanhuudestaan ja oman sydämensä rauhasta, ymmärsi hän meitä nuoria, ja hänen uskonsa antoi hänen äänelleen suloisen, liikuttavan sävyn.

Eikö tuo munkki, joka neljänkymmenen vuoden ajan joka päivä oli uhrannut itsensä Jumalan ja ihmisten palvelukseen, eikö hän muistuttanut Israelin kiitosuhreja, jotka alituisesti paloivat kukkuloilla Jumalan kunniaksi?

Voi, turhaan koetti hän etsiä lievitystä Atalan tuskille! Väsymys, suru, myrkky ja intohimo, kuolettavampi kuin kaikki maailman myrkyt yhteensä, yhtyivät riistämään pois erämaan kukkasen.

Iltaa myöten kävivät oireet yhä vakavammiksi. Atalan ruumis herpaantui kokonaan ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi.

— Hiero minun sormiani! sanoi hän minulle. — Tunnetko, kuinka ne ovat jähmettyneet?

En tiennyt mitä vastata, ja tukka nousi päässäni. Hetkisen kuluttua lisäsi hän:

— Eilen, rakkaani, tarvitsi sinun vain koskettaa minua, niin rupesin heti vapisemaan, ja nyt en tunne enää käsiesi kosketusta ensinkään, tuskin kuulen ääntäsikään enää. Kaikki katoaa täällä luolassa. Laulavathan linnut? Auringon pitäisi juuri nyt mennä mailleen. Chactas, kuinka kauniisti se vielä siroitteleekaan säteensä haudalleni erämaassa!

Kun Atala huomasi, että hänen sanansa saattoivat silmämme kyyneltymään, virkkoi hän:

— Antakaa minulle anteeksi, rakkaat ystävät. Minä olen tosin hyvin heikko, mutta ehkä minä taas paranen ja voimistun. Kuolla niin nuorena, niin äkkiä, kun elämä vielä voimakkaana sydämessä sykähtelee! Rukouksen haltia, armahda minua! Tue minua! Luuletko, että äitini on tyytyväinen ja että Jumala antaa minulle anteeksi?

— Tyttäreni, — vastasi munkki liikutettuna, pyyhkien vapisevilla, silvotuilla sormillaan kyyneleet silmistään — tyttäreni, sen minkä olet tehnyt olet sinä tehnyt ymmärtämättömyydestä. Sinä olet kasvanut villien parissa ja olet ollut vailla tarpeellista opetusta. Sinä et tiennyt, että kristitty ei saa riistää itseltään henkeä. Ole sentähden lohdutettu, rakas karitsaiseni! Jumala, joka tutkii sydämet, antaa sinulle anteeksi. Äitisi ja tuo ajattelematon lähetyssaarnaaja, joka oli hänen sielunpaimenensa, ovat rikollisempia kuin sinä. Heillä ei ollut oikeutta vaatia sinulta moista lupausta. Olkoot he kuitenkin Herran rauhassa! Sinä olet surkuteltava esimerkki siitä, mihinkä harhaan viety into ja puuttuva valo voivat saattaa uskonnollisen mielen. Rauhoitu, lapseni, Jumala katsoo tarkoitustasi, joka oli puhdas, eikä tekoasi, joka oli tuomittava.

Jos sinun aikasi on nyt tullut käydä Herran lepoon, niin tiedä, lapseni, että kadottaessasi maailman, menetät sinä perin vähän. Huolimatta elämäsi yksinäisyydestä, olet sinä saanut kokea suruja. Mitä olisit sinä tuntenut, jos olisit saanut olla suuren maailman tuskien todistajana, jos sinä Europan rannoilla olisit saanut kuulla vanhan maailman kaikuvat tuskanhuudot? Majojen ja linnojen asukkaat, kaikki kärsivät ja tuskittelevat siellä. Kuningattaret itkevät samoin kuin yksinkertaiset naiset, ja on ihmetellen nähty kuninkaittenkin silmistä tulvimalla tulvivan kyyneleitä.

Itketkö sinä rakkauttasi? Tyttäreni, yhtä hyvin voisit itkeä unelmaa. Tunnetko sinä ihmissydämen, ja voitko arvioida sen tunteitten kestävyyttä? Helpompi on laskea aaltoja myrskyävällä merellä.

Eikö totta, tyttäreni, että kaunein rakkaus oli se, jota ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen tunsivat, lähdettyään Luojan kädestä? Paratiisi oli heille avoinna, ja he olivat viattomat ja kuolemattomat. Eva oli luotu Aatamia ja Aatami Evaa varten. Kun he kaikesta huolimatta eivät voineet säilyttää onneaan, niin mikä aviopari voisikaan sen heidän jälkeensä tehdä?

Minä tahdon, lapseni, säästää sinua kuulemasta yksityiskohtia avioliiton huolista, riidoista, molemminpuolisista moitteista, levottomuudesta ja kaikista noista salaperäisistä suruista, jotka aviovuoteen ympärillä vaaniskelevat. Vaimon tuskat uusiintuvat joka kerta, kun hän tulee äidiksi, ja itkien menee hän naimisiin. Kuinka rajattomasti hän sureekaan, kun vasta syntynyt lapsi, jota hän on imettänyt, kuolee hänen helmaansa! Vuoret huokaavat ja valittavat. Kukaan ei voinut lohduttaa Rachelia, kun hän oli menettänyt poikansa. Äidin suru oli niin katkera, että minä olen kotimaassani nähnyt ylhäisten, kuninkaitten rakastamien naisten jättävän hovin ja hautaantuvan luostarin muurien sisälle, menetettyään lapsensa.

Mutta ehkä sinä väität, että nämä viimeksi mainitut esimerkit eivät sovellu sinuun, että toivomuksesi oli saada viettää yksinäistä elämää miehesi kanssa, jonka sydämesi oli valinnut, että sinä olit vähemmin toivonut avioliitolta rauhanhetkiä kuin sitä hullua huumausta, jota nuoret kutsuvat rakkaudeksi? Kuvitteluja, harhakuvia, tuhmuuksia! Minäkin olen tuntenut sydäntuskia, tyttäreni. Tämä pää ei ole aina ollut kalju, eikä tämä rinta niin rauhallinen kuin se sinusta nyt näyttää olevan. Usko miestä, joka tuntee elämää! Ihmismieli on vaihtelevainen, eikä se rakasta kauan samaa esinettä samalla voimalla. Esiintyy aina kohtia, jotka synnyttävät erimielisyyksiä, ja se raskauttaa aikaa myöten elämää.

Lopuksi, rakas tyttäreni, erehtyvät ihmiset suuresti autuudenunelmissaan: he unohtavat, että kaikkien on kerran kuoltava. Olkoon onni kuinka suuri tahansa, hauta muuttaa kaikki Aatamin jälkeläiset samanlaisiksi. Chactasinkaan silmät eivät eroittaisi sinua sisartesi joukosta haudassa.

Rakkauden valta loppuu matojen ryhtyessä toimeensa. Mutta mitä minä sanonkaan, mitä puhunkaan maallisen rakkauden voimasta? Tahdotko tietää, minkälaista se on, tyttäreni? Jos joku nousisi haudastaan muutamia vuosia kuolemansa jälkeen, niin epäilen, tokko nekään, jotka vuodattivat runsaimmat kyyneleensä hänen haudallaan, iloitsisivat hänen paluustaan. Niin pian solmitaan uusia suhteita; niin helposti mukaudutaan uusiin tapoihin. Niin vaihtelevainen on ihminen. Niin vähäarvoinen on elämämme ystäviemmekin silmissä.

Kiitä sentähden jumalallista Kaitselmusta, että sinä niin pian saat lähteä tästä tuskien laaksosta. Pilvien yläpuolella valmistetaan sinulle jo valkoista neitsytpukua ja loistavaa kruunua. Kuulen Pyhän neitsyen jo tervehtivän sinua: 'Tule, uskollinen palvelijani, tule kyyhkyläiseni! Tule ja asetu paikallesi näitten neitsyeitten joukkoon, jotka ovat uhranneet kauneutensa ja nuoruutensa hyvän palvelukseen! Tule, taivaallinen ruusu, ja levähdä Jesuksen Kristuksen rinnoilla! Tämä arkku, jonka valitset häävuoteeksesi, ei petä sinua ja taivaallisen ylkäsi syleily kestää ijankaikkisesti.'

Kuten päivän viimeinen säde tyynnyttää tuulet ja karkottaa pilvet, niin rauhoittivat vanhuksen sanat levottomuuden rakastettuni rinnasta. Häntä ei nyt näkynyt muu huolestuttavan kuin minun tuskani, ja hän koetti keksiä keinoja onnettomuuteni helpottamiseksi. Hän sanoi kuolevansa onnellisena, jos minä vain lupaisin kuivata hänen kyyneleensä. Hän puhui äidistäni ja kotimaastani. Hän koetti haihduttaa tuskiani, kohdistamalla ajatukseni menneisiin koettelemuksiin. Hän kehoitti minua pysymään kärsivällisenä ja puhtaana.

— Sinä et jää ainiaaksi onnettomaksi, — sanoi hän, — vaikka taivas sinua tänään koetteleekin. Sinun on tästä opittava ottamaan osaa toisten suruihin. Sydän, Chactas, on puun kaltainen, joka antaa parantavan lääkkeensä ihmiselle vasta sitten kun teräs on sitä itseään haavoittanut.

Sanottuaan tämän kääntyi hän lähetyssaarnaajaan, etsien häneltä lohtua, jota itse oli minulle antanut. Jakaen ja vastaanottaen lohdutusta puhui ja kuunteli hän elämän sanoja kuolinvuoteella.

Sillä aikaa osoitti erakko monenlaista huolenpitoa. Hänen armeliaisuutta uhkuva sydämensä vuodatti uutta voimaa hänen vanhoihin jäseniinsä. Hän valmisti lääkkeitä, viritti takkavalkean, kohensi vuodetta ja puhui koko ajan liikuttavia sanoja Jumalasta ja vanhurskaitten autuudesta. Uskonnon palava soihtu kädessään kulki hän Atalan edellä hautaan, näyttäen hänelle sen oudot ihmeet. Matalan luolan katto ikäänkuin avautui tuon kristityn taivaaseen astumisen edellä, ja taivaan enkelit seurasivat, kuinka usko yksin taisteli rakkautta, nuoruutta ja kuolemata vastaan.

Ja tämä jumalallinen usko voitti, sen saattoi havaita siitä vienosta surumielisyydestä, joka sydämemme valtasi ensimmäisten tunteenpurkausten jälkeen.

Keskiyöllä näytti Atala kokoavan voimansa, sanellakseen rukoukset munkin perässä. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi tuskin kuultavalla äänellä:

— Outalissin poika, muistatko yötä, jolloin luulit minua viimeisten lemmenhetkien immeksi? Mikä kummallinen ennustus tulevasta kohtalostamme!

Hän vaikeni, jatkaakseen hetken kuluttua:

— Ajatellessani, että minun täytyy luopua sinusta ijäksi, ponnistelee elinvoima sydämessäni niin, että minusta tuntuu melkein siltä kuin rakkaudella olisi kylliksi voimaa tekemään minut kuolemattomaksi. Mutta, oi Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!

Atala vaikeni taas hetkiseksi. Sitten jatkoi hän:

— Nyt minun on vain pyydettävä anteeksi, että olen tuottanut sinulle niin paljon tuskia. Minä olen kiusannut sinua paljon ylpeydelläni ja oikuillani. Chactas, pari multalapiollista haudallani luopi maailmoja välillemme ja vapauttaa sinut kantamasta surullisen kohtaloni taakkaa.

— Anteeksiko? vastasin minä kyynelten tukahduttamana. — Enkö minä juuri ole tuottanut sinulle onnettomuuksia?

— Ystäväni, — keskeytti hän, — sinä olet tehnyt minut ylen onnelliseksi; jos saisin alottaa elämäni uudestaan, valitsisin edelleenkin onnen saada rakastaa sinua vaarojen uhkaamassa maanpaossa kuin pysyä kotiseudun rauhaisuudessa.

Tässä sammui Atalan ääni. Kuolon varjot laskeutuivat hänen silmiensä ja suunsa ympärille. Hänen haparoivat sormensa etsivät jotakin. Hän puheli kuulumattomalla äänellä näkymättömien henkien kanssa. Sitten ponnisti hän voimiansa ja koetti, joskin turhaan, irroittaa kaulastaan pientä ristiä. Hän pyysi minua auttamaan ja sanoi:

— Puhellessasi ensi kertaa kanssani näit sinä tämän ristin nuotion valossa kaulallani. Muuta ei Atala omistanut. Lopez, isämme, lähetti sen äidilleni muutamia päiviä ennen syntymääni. Ota se perinnöksi minulta, oi veljeni; kätke se muistoksi koettelemuksistani! Ano elämän suruissa lohdutusta Jumalalta.

— Chactas, — jatkoi hän, — minä pyydän sinulta vielä jotakin. Ystäväni, maallinen liittomme oli lyhyt, mutta meitä odottaa pitempi elämä. Kuinka kauheata on erota sinusta ainiaaksi! Minä menen tänään edellä ja odotan sinua taivaan valtakunnassa. Jos olet rakastanut minua, niin käänny kristinuskoon, joka on kerran jälleen yhdistävä meidät. Se näyttää tänään esimerkin voimastaan, antaen minun erota sinusta ilman epätoivon tuskia. — Kuitenkaan, Chactas, en vaadi sinulta valaa — sillä minä tiedän varsin hyvin, kuinka vala painaa ihmistä. Se ehkä eroittaisi sinut naisesta, onnellisemmasta kuin minä. Oi, äitini, anna anteeksi tyttärellesi! Oi, Pyhä Neitsyt, älä pahastu! Minä lankean jälleen syntiini ja minä riistän sinulta, oi Jumalani, ajatuksia, joitten tulisi kuulua ainoastaan sinulle.

Suuren tuskan vallassa lupasin Atalalle kääntyä kristinuskoon.

Erakko nousi nyt seisomaan ja kohotti pyhässä innostuksessa käsivartensa luolan kattoa kohti, sanoen:

— Nyt on aika, nyt on aika kääntyä Jumalan puoleen!

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun joku yliluonnollinen voima pakoitti minut polvilleni, ja minä nojasin pääni Atalan vuoteeseen.

Munkki avasi salaperäisen komeron, jossa oli silkkiliinan peittämä kultainen maljakko. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.

Oli aivan kuin voimakas loiste olisi äkkiä valaissut luolan. Ilmassa kaikui enkelien laulu ja taivaan harppujen soitto; ja kun erakko otti esille pyhän kalkin tabernakelista, luulin minä Jumalan itsensä astuvan alas luolaan.

Pappi avasi kalkin. Hän otti sormiensa väliin lumivalkoisen öylätin ja ojensi sen Atalan huulille lausuen salaperäisiä sanoja.

Kuoleva lepäsi siinä silmät taivaaseen kohotettuina, ja säteili innostuksesta. Näytti kuin hän olisi voittanut kaikki tuskansa. Hänen huulensa avautuivat ja ottivat hartaina vastaan Jumalan, joka oli kätkeytynyt pyhään leipään.

Senjälkeen kastoi Jumalan palvelija puuvillatukon pyhään öljyyn ja voiteli sillä Atalan ohimoita, katsellen kuolevaa tyttöä. Äkkiä sanoi hän korkealla äänellä:

— Mene rauhaan, kristitty sielu, yhtyäksesi Luojaasi!

Silloin kohotin minä pääni ja huudahdin, nähdessäni öljymaljakon:

— Isä, antaako se lääke Atalalle elämän?

— Antaa, poikani, — sanoi ukko sulkien minut syliinsä, — ijankaikkisen elämän.

Atala oli juuri hengähtänyt viimeisen kerran.

* * * * *

Toistamiseen oli Chactasin nyt pakko keskeyttää kertomuksensa pitkäksi aikaa. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, ja hän puhui katkonaisin sanoin.

Sokea mies paljasti povensa ja otti esille Atalan ristin.

— Kas tässä, sanoi hän, — tuon onnettoman päivän lahja. Oi, René, poikani, sinä näet sen, mutta minä en. Sano, onko kulta muuttunut näitten pitkien vuosien kuluessa? Etkö näe kyynelten jälkiä? Voitko eroittaa paikan, jota hurskas nainen huulillaan kosketti?

— Miksi sinä, Chactas, et jo aikoja sitten ole antanut ristiä itseäsi? Mitkä ovat ne joutavat, armottomat syyt, jotka ovat pidättäneet sinua esi-isiesi harhaluuloissa?

Niin kysyi hän itseltään ja jatkoi sitten:

— Ei, nyt en enää aijo siirtää sitä pitemmälle! Maa huutaa minulle: 'Koska astut sinä hautaan, ja mitä sinä odotat, kun vitkastelet, etkä omaksu kristinoppia?'

— Oi, maa, sinä olet jo tarpeeksi odottanut minua! Heti kun pappi on kasteen kautta uudestisynnyttänyt tämän pään, joka on suruissa valjennut, toivon saavani jälleen yhtyä Atalani kanssa.

Mutta kertokaamme tarina loppuun.

Hautaus.

En edes koetakaan, oi René, kuvailla sitä tuskaa, joka valtasi sieluni, kun Atala oli kuollut. Siihen tarvitsisin enemmän hehkua kuin minussa nyt on jälellä. Kaksi päivää olin kerrassaan tunteeton erakon lohdutuksille. Koettaessaan rauhoittaa minua, karttoi hän kaikkia maallisia lohdutuskeinoja. Hän kertasi ainoastaan: — Poikani, se oli herran tahto! ja sulki minut syliinsä. Minä en olisi koskaan saattanut uskoa, että nuo muutamat, nöyrät, kristilliset sanat olisivat voineet sisältää niin paljon lohdutusta, ellen itse olisi kokenut sitä.

Vanhan Herran-palvelijan lempeys, hurskaus ja väsymätön kärsivällisyys voittivat vihdoin sydämeni. Kainostelin kyyneliä, joita vanhus oli tähteni vuodattanut.

— Isäni, — sanoin hänelle, — nuorukaisen kiihkeät tunteet eivät saa häiritä päiviesi rauhaa. Anna minun viedä pois rakastettuni ruumis. Hautaan hänet jonnekin aarniometsän kätköön, ja jos minun on pakko yhä edelleenkin elää, niin koetan tehdä itseni niiden taivaallisten häitten arvoiseksi, joista Atala puhui.

Kuultuaan nämä nöyryyttä ja toivoa ilmaisevat sanat huudahti hän liikutuksesta väräjävällä äänellä:

—- Oi, Jesus Kristus, jumalallinen Mestarini, tässä tunnen veresi voiman. Se varmasti pelastaa tämän nuoren miehen. Täydennä tekosi, oi Jumala! Anna rauha tälle murheelliselle sielulle ja jätä hänen suruistaan jälelle vain hiljaisia ja kehoittavia muistoja!

Hän kieltäytyi antamasta minulle Lopezin tyttären ruumista, ehdottaen, että kutsuisimme uskovaiset koolle laaksoon ja hautaisimme hänet kaikkien kristillisten menojen mukaan. Vastustin puolestani tätä.

— Ihmiset eivät tunteneet Atalan hyveitä ja onnettomuuksia, — sanoin minä. — Olkoon hänen hautansa, jonka me molemmat salassa kaivamme, heille yhtä tuntematon.

Ja me päätimme seuraavana aamuna auringon noustessa haudata Atalan Kuolon laaksoon johtavan luonnonsillan holviin. Lisäksi päätettiin viettää yö rukoillen hänen paariensa ääressä.

Illan lähetessä nostimme kalliit jäännökset luolan suulle, joka antoi pohjoiseen päin.

Erakko oli käärinyt hänet europalaiseen liinavaatteeseen, jonka hänen äitinsä oli joskus kutonut. Se kangaskappale oli ainoa muisto hänen kotiseudultaan ja tarkoitettu hänen omaan hautaansa.

Atala lepäsi mimosakukkais-vuoteella. Hänen päänsä, jalkansa, olkapäänsä ja osa rintaansa olivat paljaina. Hänen hiuksissaan oli kuihtunut magnoliakukka… sama, jonka olin laskenut hänen neitsytvuoteelleen äidinunelmien välittäjäksi. Hänen huulensa, jotka muistuttivat kaksi päivää sitten kuihtunutta ruusun umpua, näyttivät hymyilevän. Läpinäkyvän kalvailla poskilla kuulsi muutamia sinerviä suonia. Hänen kauniit silmänsä olivat ummessa, hänen jalkansa lujasti puristuneet yhteen, ja hänen alabasterinvalkoiset kätensä lepäsivät rinnalla.

En ole koskaan nähnyt niin taivaallista näkyä! Joka ei tiennyt, että nuori tyttö oli aikoinaan leikkinyt auringonpaisteessa, olisi voinut pitää häntä uinuvaa viattomuutta esittävänä marmoripatsaana.

Munkki rukoili herkeämättä koko yön. Minä istuin hiljaa paarien ääressä Atalan pääpuolella. Kuinka usein olinkaan pitänyt nukkuvan Atalan kaunista päätä polvillani! Kuinka usein olinkaan kumartunut hänen ylitsensä kuunnellakseni ja hengittääkseni hänen hengitystään. Mutta nyt ei tuosta liikkumattomasta rinnasta kuulunut ääntäkään, ja minä odotin turhaan, että hän heräisi unestaan.

Kuu loi valjut säteensä tälle kuolinvuoteelle. Se kohosi keskiyön taivaalle kuin valkopukuinen vestaali, joka oli tullut itkemään toverinsa haudalle, ja sen kalpea valo antoi koko aarniometsälle surullisen sävyn.

Tuon tuostakin kastoi munkki kukoistavan oksan vihkiveteen ja ravisteli sitä sitten, jolloin ilma täyttyi taivaallisista tuoksuista. Toisinaan hyräili hän jollakin ikivanhalla sävelellä muutamia runoilija Jobin kirjoittamia vanhoja värsyjä:

    Minä olen kuihtuneen kukan ja kuivaneen ruohon kaltainen.
    Miksi on valo suotu kurjille ja elämä murheellisille sydämille?

Niin lauloi vanhus. Hänen syvä ja jonkunverran väräjävä äänensä vieri erämaan hiljaisuudessa. Virrat ja metsät toistivat sanat Jumala ja hauta lukemattomia kertoja. Metsäkyyhkysten kuherrus, puron lorina vuoristossa ja eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto yhtyivät surulauluksi, ja minä olin kuulevinani kuolleitten köörin vastaavan Kuolon laaksosta erakon hyminään.

Vähitellen alkoi päivä valjeta idässä. Varpushaukat kirkuivat vuorten huipuilla, ja näädät palasivat jalavien onkaloihin.

Nyt oli aika ryhtyä saattamaan Atala viimeiseen lepopaikkaansa. Otin ruumiin hartioilleni. Erakko kulki edelläni lapio kädessään. Vanhuus ja kuolema hiljensivät niin hänen kuin minunkin askeleitani.

Nähdessäni koiran, joka myrsky-yönä oli löytänyt meidät ja nytkin hääri iloisena ympärillämme, en voinut pidättää kyyneleitäni.

Usein heitti viileä aamutuuli Atalan suortuvat kuin kultaharson silmilleni. Vähän väliä täytyi minun, taakkani näännyttämänä, laskea hänet mättäälle ja istuutua itse viereen levähtämään.

Vihdoin päädyimme perille ja astuimme siltaholviin. Poikani, ajattele mikä näky: nuori villi ja vanha erakko olivat siinä vastakkain polvillaan aarniometsässä ja kaivoivat hautaa nuorelle tytölle, joka lepäsi kalpeana ja kuolleena heidän vieressään!

Kun työ oli tehty, laskettiin Atala multavuoteeseensa. Voi, minä olin toivonut saavani valmistaa hänelle aivan toisenlaisen vuoteen!

Otin pivollisen multaa ja katsoin viimeisen kerran rakastettuni kasvoja. Sitten siroitin mullan seitsentoista vuotiaan otsalle. Näin hänen piirteittensä vähitellen häviävän ja hänen suloisen siroutensa katoavan ijankaikkisuuden verhon taakse. Nyt näkyi enää hänen povensa mullan alta kuin valkoinen lilja.

— Lopez, — huudahdin silloin, — poikasi kätkee tässä tyttäresi maan poveen!

Ja minä kätkin Atalan ikuisen levon multaan.

* * * * *

Me palasimme takaisin luolaan ja minä ehdotin lähetyssaarnaajalle, että jäisin hänen läheisyyteensä. Mutta hurskas vanhus, joka ihmeellisesti tunsi ihmissydämen, ymmärsi tarkoitukseni.

— Chactas, Outalissin poika! sanoi hän. — Kun Atala vielä eli, pyysin minä itse teitä jäämään luokseni, mutta nyt on kohtalosi muuttunut ja sinun on ennen kaikkea ajateltava velvollisuuksiasi heimoasi kohtaan. Usko minua, poikaseni, tuska ei ole ikuinen. Ennemmin tai myöhemmin se parantuu, sillä ihmissydän ei muuten jaksaisi sitä kantaa. Me emme voi kauan pysyä onnettominakaan. Käänny takaisin Meschacebelle; etsi äitisi ja lohduta häntä, sillä hän on kauan itkenyt sinua ja tarvitsee tukeasi. Anna opettaa itsellesi Atalan uskontoa, kun tilaisuus sallii, ja muista, että sinä olet luvannut hänelle pysyä siveänä ja kastattaa itsesi. Minä vartioin täällä hänen hautaansa. Mene rauhaan, poikani! Jumala, rakastettusi sielu ja vanhan ystäväsi sydän seuraavat sinua!

Niin puhui minulle luolan erakko. Kunnioitukseni häntä ja hänen viisauttaan kohtaan oli liian suuri, voidakseni vastustaa hänen tahtoansa. Seuraavana päivänä jätin kunnianarvoisan isäntäni, joka jäähyväishetkenä antoi viimeiset neuvonsa ja siunauksensa.

Menin haudalle. Hämmästyin nähdessäni pienen ristin kummulla, ikäänkuin maston huipun, joka meressä osoittaa, mihin paikkaan laiva on vajonnut. Ymmärsin, että erakko oli ollut siellä yöllä rukoilemassa, ja tämä ystävyyden ja uskon osoitus liikutti minua syvästi.

Tunsin kiusausta kaivaa hauta auki, saadakseni vielä kerran nähdä rakastettuni, mutta kunnioitukseni kuolemaa kohtaan pidätti minut siitä.

Istahdin vastaluodun hautakummun ääreen. Tukien kyynärpäitäni polviin ja nojaten kasvoni käsiin, istuin siinä karvaisiin unelmiin vaipuneena.

Oi, René, silloin ajattelin ensi kerran vakavasti ihmiselämän katoavaisuutta, ja aikeittemme turhuutta! Voi, poikani, kelläpä ei olisi ollut aihetta tehdä samoja havaintoja? Minä olen nyt ainoastaan talvien valkaisema ja vuosien rasittama hirven jäkkyrä, mutta huolimatta pitkästä ijästäni ja kokemuksistani en vielä ole tavannut ihmistä, joka ei olisi pettynyt onnensa unelmissa, en sydäntä, joka ei olisi salaisesti valittanut!

Myöskin näennäisesti onnellisimmat sydämet muistuttavat Alachuan ruohoaavikon lammikoita: pinta näyttää tyyneltä ja puhtaalta, mutta pohjalla kihisee krokotiileja, joita lammikko elättää.

Kun aurinko oli kerran noussut ja laskenut, valmistauduin seuraavana aamuna haikaran ensi huudon kuultuani lähtemään haudalta. Kolme kertaa kutsuin Atalan henkeä; kolme kertaa vastasi erämaan henki siltaholveista huutoihini. Sitten käännyin tervehtien itään päin ja näin kaukana vuoripolulla erakon, joka oli matkalla jonkun apuakaipaavan majaan.

Lankesin polvilleni ja syleilin kumpua, huutaen:

— Nuku rauhassa täällä vieraalla maalla, sinä surkuteltava vapauteen päässyt olento! Vastalahjaksi rakkaudestasi, maanpaostasi ja kuolostasi hylkää nyt Chactaskin sinut!

Sitten riistäysin väkisin haudan luota, jättäen luonnon muistomerkin helmaan vielä suuriarvoisemman muiston: siveän, yksinkertaisen hautakummun.

Jälkilause.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tässä kertomuksessa kuvastui minulle villin metsästäjäkansan elämä, uskonto ja alkuperäiset lait evankeliumin valoa, rakkautta ja henkeä vasten, intohimojen ja hyveitten taistelu luonnonlapsen sydämessä sekä lopuksi kristillisyyden voitto kuumimman tunteen ja pelätyimmän kauhun: rakkauden ja kuoleman ylitse.

Kun muinoin seminoli haastoi minulle tämän tarinan, tuntui se minusta viehättävältä ja kauniilta voimakkaine erämaantunnelmineen, joiden jäljentämisestä en mitenkään tahdo kerskailla. Mutta eräästä seikasta tahdon päästä selvyyteen. Kyselin kuinka isä Aubryn kävi, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Enkä olisi koskaan saanut siitä selkoa, ellei kaikkia ohjaava Kaitselmus olisi ilmaissut minulle, mitä halusin tietää.

Olin samoillut pitkiä Meschaceben rantoja, jotka ennen olivat uuden Ranskan rajana etelässä, ja halusin päästä pohjoiseen katsomaan suurta luonnonihmettä, Niagaran putousta.

Olin ehtinyt lähelle tuota Aganonsionin vanhassa maassa sijaitsevaa putousta, kun eräänä aamuna, vaeltaessani tasangolla, näin naisen, joka istui puun alla, pitäen kuollutta lasta polvellaan.

Lähestyin hiljaa nuorta äitiä ja kuulin hänen ääntelevän:

— Jos olisit jäänyt luoksemme, rakas lapsi, niin kuinka miehekkäästi olisitkaan jännittänyt jousta! Kätesi olisi hillinnyt rajuimmankin karhun; ja vuorilla olisit saavuttanut nopsimmankin kauriin. Nuorena muutit sinä, vuorten valkea kärppä, sielujen valtakuntaan! Kuinka tulet siellä toimeen? Isäsihän ei ole siellä metsänsaalista antamassa. Sinua paleltaa, eikä sinulla ole nahkoja pakkasen suojaksi! Oi, minun täytyy kiirehtiä luoksesi laulaakseni kanssasi ja tarjotakseni sinulle rintojani!

Nuori äiti lauloi väräjävällä äänellä, tuudittaen lasta helmassaan, tiputtaen äidinmaitoa sen kalpeille huulille ja huolehtien siitä aivan kuin elävästä olennosta.

Tämä vaimo aikoi antaa auringon kuivata lapsensa, ennenkuin hän kätki sen isiensä hautaan. Hän riisui esikoisensa ja hengitti hetkisen sen huulille laulaen:

— Poikani sielu, oi kaunis sielu, huuliani suudellen antoi isäsi sinulle kerran hengen. Voi, minun suudelmani eivät kykene synnyttämään sinua uudestaan!

Sitten nousi hän ylös ja etsi puuta, jonka oksille olisi lapsensa asettanut. Hän valitsi tuoksuvan, punakukkaisen vaahteran.

Toisella kädellään taivutti hän oksan ja toisella asetti sille pienokaisensa, laskien sitten oksan taas irti, jolloin se vetäytyi takaisin alkuperäiseen asentoonsa, vieden pienen ruumiin mukanaan hienotuoksuisiin lehviin.

Kuinka liikuttava tuo intiaanilainen tapa onkaan' Olen nähnyt Crassuksien ja Caesarien mahtavat muistomerkit, mutta enemmän tehoavat minuun nämä ilmahaudat, joita länsituuli tuudittaa ja joihin satakieli rakentaa pesänsä, visertäen surunvoittoisia säveliään. Olipa siellä sitten nuoren naisen ruumis, jonka rakastajan käsi on ripustanut kuolinpuuhun, tai rakas pienokainen, jonka äiti on asettanut linnunpesien joukkoon, tapa on yhtä kaunis.

Lähestyin vaimoa, joka nyyhkytti vaahteran juurella, laskien käteni hänen päänsä päälle, ja kajautin kolme valitushuutoa, alkuasukkaitten tavan mukaan. Sanaa virkkamatta tartuin, kuten hänkin oli tehnyt, oksaan ja karkoitin pois hyönteisiä, jotka surisivat lapsen ruumiin ympärillä. Mutta samalla säikytin kyyhkysen lentoon. Intiaanitar sanoi heti:

— Kyyhkynen, ellet ole poikani sielu, olet sinä varmaankin äiti, joka etsii pesän paikkaa. Ota nämä suortuvat, joita en enää koskaan pese kiinanjuurivedellä. Ota ne pienokaistesi suojaksi. Säilyttäköön suuri henki ne sinulle!

Sitten kääntyi hän puoleeni ja itki ilosta, nähtyään, että muukalainen toimitti hänen lapselleen viimeistä palvelusta. Sitten me taas leyhyttelimme.

Silloin lähestyi muuan nuorukainen.

— Celutan tytär, — sanoi hän, — ota lapsesi. Me emme jää enää tänne, vaan jatkamme matkaa auringon noustessa.

— Veli, — sanoin hänelle, — toivotan sinulle sinisen taivaan, paljon riistaa, majavannahkavaipan ja toivorikkaan mielen. Kotisi ei siis ole täällä?

— Ei, — vastasi nuori mies, — me olemme maanpakolaisia ja etsimme uutta kotipaikkaa.

Sanoessaan tämän katkoi sotilas jousensa kärjellä umput lähimmistä kukista. Huomasin koskettaneeni kipeään kohtaan ja vaikenin.

Vaimo otti kuolleen poikansa oksalta ja ojensi sen miehelleen.

Silloin sanoin minä:

— Annatko minun sytyttää valkeasi tänä yönä?

— Meillä ei ole edes opasta, — vastasi sotilas. — Mutta tule kanssamme leiriin putouksen luo.

— Minä tulen, — ja me läksimme kaikki yhdessä. Hetkisen kuluttua saavuimme putoukselle, joka pani ilman kamalasti kumisemaan.

Putouksen muodostaa Niagaravirta, joka alkaa Erie-järvestä ja laskee Ontario-järveen. Sen korkeus on sataneljäkymmentäneljä jalkaa. Aina Erie-järvestä putoukseen saakka kiitää virta huimaavaa vauhtia, ja kun se heittäytyy alas pyörryttävästä korkeudesta, on se enemmän meren kuin virran näköinen.

Putous jakaantuu kahteen haaraan, kiemurrellen hevosenkengän muotoisena. Molempien haarojen välissä kohoaa saari, jonka aallot ovat onsittaneet altaia joka riippuu puineen keskellä ryöppyjä.

Virran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi lieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee auringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.

Toinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen.
Tuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.

Kun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina ryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa tulipalossa.

Hongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina tälle suuremmoiselle näytelmälle.

Ilmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja labradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä hirvien ja muitten eläinten ruumiita.

Katsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat intiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin putouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon, joukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä luurankoja.

Ihmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt, istahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:

— Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?

— Veljeni, — vastasi hän, — tässä on kotimaamme multaa ja esi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.

— Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?

Celutan tytär vastasi:

— Me olemme natschez-suvun viimeiset jälkeläiset. Kostonhaluisten ranskalaisten toimeenpaneman verilöylyn jälkeen saivat pakoon päässeet veljemme turvapaikan naapuriemme chikassesien luota. Siellä elimme jonkun aikaa levossa ja rauhassa. Matta seitsemän kuukautta sitten saapui Virginiasta valkoihoisia miehiä alueellemme, selittäen erään europalaisen kuninkaan luovuttaneen sen heille. Me keräsimme esi-isiemme jäännökset ja läksimme erämaahan. Matkalla synnytin lapsen, mutta kun maitoni oli surujen heikontamaa, kuoli pienokaiseni.

Nuori äiti kuivasi kyyneleet hiuksillaan.

— Sisareni, — sanoin minä, — nöyrtykäämme suuren hengen edessä.
Kaikki tapahtuu hänen tahdostaan. Me olemme kaikki vaeltajia.
Esi-isämmekin olivat sellaisia, mutta on paikka, missä saamme levähtää.
Ellen pelkäisi, että pidät minua liian uteliaana, kysyisin sinulta,
oletko kuullut puhuttavan natchezi Chactasista?

Tämän kuullessaan katseli intiaanitar minua tarkkaavasti ja sanoi:

— Kuka on kertonut sinulle natchezi Chactasista?

— Viisaat, — vastasin minä. Intiaanitar jatkoi:

— Kerron sinulle, mitä tiedän, koska torjut pois kärpäsiä poikani ruumiilta ja puhuit niin kauniisti Suuresta hengestä. Minä olen europalaisen René, Chactasen ottopojan tytär. Chactas, joka sittemmin kastettiin, ja René saivat loppunsa verilöylyssä.

— Ihmiselämä on tuskista koottu, — vastasin minä kumartuen. — Ehkä sinä tiedät jotain isä Aubrystakin?

— Hänen kohtalonsa ei ollut onnellisempi kuin Chactasinkaan, — vastasi intiaanitar. — Cherokeet, ranskalaisten viholliset, hyökkäsivät hänen lähetysasemansa kimppuun. Eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto johdatti heidät sinne. Isä Aubry olisi voinut paeta, mutta hän ei tahtonut hyljätä lapsiaan, vaan jäi vahvistamaan heitä esimerkillään. Hänet poltettiin roviolla kamalasti kiduttaen. Mutta pienintäkään valituksen huutoa ei hänen huuliltaan kuulunut. Liekkien keskellä rukoili hän pyöveliensä puolesta ja lohdutti onnettomuustovereitaan. Saadakseen hänet osoittamaan heikkouden merkkejä, laahasivat he nuoren, kristityn, kamalasti silvotun intiaanin hänen eteensä. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät nuorukaisen lankeavan polvilleen ja suutelevan vanhan erakon haavoja, tämän sanoessa: 'Poikani, enkelit ja ihmiset ovat lujuutemme todistajia'. Estääkseen häntä puhumasta, lävistivät mielettömät cherokeet hänen kaulansa tulikuumalla raudalla. Kun hän ei enää voinut lohduttaa ihmisiä, heitti hän henkensä.