Noituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua läpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen apulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen edessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä shamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin paikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään huumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä myrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että se vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus muutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen humalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan terveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa. Satunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla tavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa, annetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan jurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle poronnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä rumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä haukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän maailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan nukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen liikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän ei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan toinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia sävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen sanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää, haukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan rummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä tavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget ja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja shamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä hän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua johtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus käyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien kiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan sanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan itse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson aikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo vaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden, palavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden ja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m. loppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet erilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin äkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee äänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin hulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen silmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala kuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla vaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä, menee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella tulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan manalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea vastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin kestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset käteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa itseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti, ettei veri ala juosta.
Henkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan samalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta melu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen hurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy hiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä henki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu, ei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää pois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota toisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava lattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä käynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi. Silloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa hänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen n.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun kuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa itsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on palaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän muutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja kaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita vaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.
Ylläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä noitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei shamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi, jonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee silloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on uskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa sisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet monia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.
Kun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä asiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta. Vähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä tapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta. Sentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko heidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin. Pelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia. Joskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin tavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja siis sillä keinoin parantaa pahan.
Lieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee erittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla tavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa. Joku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme henkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat karkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti senjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava ja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.
Olen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta täydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia. Edelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia esineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta suurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä. Vuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin ottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin johtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu rukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset. Noita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille pitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja kalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään. Rukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat pannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa astioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman palasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa syömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään paina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin iloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen, täysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.
Aivan toiseen luokkaan kuuluvat n.s. verettömät ja enimmäkseen pohjoisessa tavattavat uhrit. Siellä ei tapeta jumalille uhrattua poroa, vaan tyydytään leikkaamaan sen selkään jumalien kasvoja ja muita yhtä ihmeellisiltä näyttäviä kuvioita. Tuollaisen toimituksen jälkeen pidetään eläintä pyhänä; sitä ei saa teurastaa eikä käyttää, ja kunnon ihmisten ei sovi syödä sen lihaa. Usein valjastetaan pyhät porot jumalien kuvia sisältävien rekien eteen, ja arvokkaat vieraat joutuvat joskus saman kunnianosoituksen esineiksi. Itse uhri on tavallisia paljon monimutkaisempi, ja potilaan täytyy alistua sangen merkillisen käsittelyn alaiseksi. Noita alottaa usein toimituksensa rukoilemalla henkien armeliaisuutta. Hän kysyy heiltä ensin, miksi he ylimalkaan ovat huolineet lähettää ihmishengen alas maan päälle, jos se niin pian taas kutsutaan takaisin. Hän tiedustelee, onko ihan välttämätöntä, että juuri kysymyksenalainen ihminen temmataan pois, kun maailman seitsemän heimon (kaikkien ihmisten) keskuudessa kuitenkin on niin monta paljon syntisempää ja huonompaa sekä huomattavasti vanhempaa. Noita muuttaa sitten itsensä ihmishenkiä eli elämän varjoja maan päältä tempaavaksi satulinnuksi, lentelee sairaan ympärillä, ryömii hänen jalkojensa välitse, koskettelee häntä siivillään (kaavullaan) ja jättää hänet vihdoin rauhaan.
Tässä yhteydessä haluan varmana vakaumuksenani lausua, että vaikka asiasta onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu ihmisuhrien esiintyminen samojedien keskuudessa on taru, jota on mahdoton uskoa. On kuitenkin hyvin luultavaa, että vielä joku aika sitten heidän luonaan on tapahtunut sellaista, joka on saattanut antaa näennäistä tukea tälle otaksumalle sekä arvelulle heidän ihmissyönnistään. On näet todettu, että vanhemmat ihmiset joskus ovat syöneet erinäisiä kuolleitten lasten ruumiinosia. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain siksi, että nuo henkilöt sillä ovat luulleet voivansa hankkia itselleen lapsissa olleita ominaisuuksia, kuten nuorekkuutta y.m. Samalla tavallahan entisaikoina syötiin kaatuneitten vihollisten sydämet ja aivot, mutta nyttemmin ei ketään tapeta hyvien ominaisuuksien hankkimiseksi. Tyydytään, ja ainoastaan poikkeustapauksissa, samalla tavalla anastamaan samanlaisia hyödyllisiä ominaisuuksia tautien tappamilta tai muulla tavoin kuolleilta lapsilta.
Ennenkuin siirryn puhumaan matkoistani kokonaan erilaisilla seuduilla ja eriävissä olosuhteissa, en malta olla puhumatta eräästä osasta näiden samojedien kansanrunoutta, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä heidän uskontonsa ja menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä maallista ja taivaallista elämää koskevien käsitystensä kanssa.
Samojedien sadut ja laulut ovat enimmältä osaltaan vierailta kansoilta lainattua tavaraa. Niin on laita useimpien sankarilaulujen ja saman mallin mukaan sepitettyjen satujen. Heidän oma runollinen tuotantonsa on köyhää ja se käsittää enimmäkseen viinan vaikutuksesta syntyneitä tilapäislauluja, jotka joko päättyvät kiitokseen jonkun osoittaman hyvyyden johdosta tai räikein värein kuvaavat oman minän tai perheen ja heimon onnettomuuksia ja kurjaa tilaa. M.A. Castrén ei tavannut mitään muuta eikä hän ylimalkaan uskonut samojedien luoneen mitään suuremmanarvoista.
Ket-joen rantoja rajoittavissa erämaissa selvisi minulle, että samojedit sittenkin olivat kyenneet itsenäisesti luomaan korkeammalle tähtäävää runoutta sekä että he todellisuudessa omistivat säilyttämisen arvoisia runoteoksia. Löysin näet sangen omituisen proosa-eepoksen, joka alkuperäisellä mutta silti liikuttavalla tavalla kuvaa heidän sisimpiä ajatuksiaan ja osoittaa heidän tuntevan paljoa enemmän kuin mitä he antavat muukalaisten aavistaa.
Eepoksen sankarina on mies nimeltä Iitje. Häntä pidetään kansansa ensimäisenä ja samalla hän on heidän kantaisänsä, josta kaikki muut tavalla tai toisella polveutuvat. Hänen elämänsä tehtävänä on taistella mahtavaa, pohjoisessa asuvaa ihmissyöjää Pyynegussea sekä kaikkia muukalaisia, etupäässä Kristusta ja tämän jälkeläisiä vastaan. Aivan nuorena hän joutuu orvoksi Pyynegussen tähden, joka tappaa ja syö koko hänen sukunsa. Hänen itsensä onnistuu paeta kauas metsiin, missä hän varttuu ja kasvaa suureksi erään vanhan akan luona. Akka yrittää salata häneltä kaikki hänen lapsuutensa tapahtumat, mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta poika joutuu ennen pitkää tekemisiin noidutun järven rannalla asuvan ja sokean ukon hahmossa elävän ihmissyöjän kanssa. Kun Iitje sitten kerran huvikseen anastaa kalaa ukon veneestä, saa hän kasvatusäidiltään kuulla kenen kanssa on joutunut tekemisiin. Mutta silloin varoitus on liian myöhäinen ja ukon henget lähestyvät viedäkseen Iitjen pois. Ne ottavat mukaansa pojan, akan, koiran ja kodan ja kaiken tämän ihmissyöjä nielaisee. Mutta nuorukainen on ottanut matkaan veitsensä ja sillä hän leikkaa reiän jättiläisen mahaan, tappaa hänet ja pelastaa heidät kaikki. Tämänlaatuiseksi kuvataan Iitjen ensimäinen taistelu mahtavaa miestä vastaan. Jättiläinen oli tosin tapettavissa, mutta ilmestyi aina elävien joukkoon takaisin entistä mahtavampana ja hirvittävämpänä.
Nuoruutensa aikoina Iitjelle tapahtui ihmeellinen seikkailu toisensa jälkeen. Kauneimmista ja merkillisimmistä tapauksista mainittakoon ainoastaan seuraava. Erään merihirviön, yhdellä suurella sarvella varustetun kalan, ja Pyyne nimisen jättiläislinnun taistellessa keskenään oli jälkimäinen menettänyt kyntensä, jotka olivat tarttuneet kiinni kalan selkään. Tämän onnettomuuden takia oli lintu, joka muuten oli niin suuri ja väkevä, että nieli kivimöhkäleitä ja kokonaisia puita, tullut voimattomaksi ja kurjaksi. Se pyysi Iitjeä avukseen ja hän suostui ilolla vaikeaan tehtävään. Kala asui kaukana suurten merten takana ja sen löytäminen kysyi paljon vaivaa. Mutta Iitje keksi neuvon; hän valmisti itselleen kanteleentapaisen soittimen, jolla ryhtyi soittamaan kaikkien eläinten kielillä, niin että ne järjestään ymmärsivät häntä. Hänen kävi kuin Orfeuksen; taivaan, maan ja veden eläimet kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Viimeisenä saapui myös jättiläiskala, joka soiton hurmaamana lepäsi liikkumatonna veden pinnalla. Yhä soittaen kulki Iitje sen selkään ja lähti liikkeelle sen kanssa. Linnun kynnet olivat vielä sen selässä, ja kala tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi, kun Iitje otti kynnet pois. Merihirviö lahjoitti Iitjelle palkinnoksi kauniin tyttärensä, ja lintu, joka sai takaisin voimansa, tuli hänen uskolliseksi auttajakseen.
Taistelu jättiläistä vastaan muodostui pitkällisemmäksi ja valkeammaksi. Moneen kertaan Iitje tappoi hirviön, mutta elämä palasi yhtä säännöllisesti tuohon elottomaan ruumiiseen. Vihdoin heidän välillään sukeutui kiivas taistelu metsänhaltian, Paargän, kauniista tyttärestä. Ilkeällä viekkaudella jättiläinen ryösti tytön itselleen, mutta Iitje, joka valepukuun puettuna palveli kansansa hävittäjän luona, voitti lopulta taistelun. Hän tappoi jättiläisen ja tehdäkseen elämän palaamisen ruumiiseen mahdottomaksi hän hinasi sen suurelle roviolle, jossa se poltettiin. Mutta vielä keskellä tulta löivät mahtavat leukaluut toisiaan vasten ja kuului uhkauksia, ettei kaikki vielä ollut menetetty. Ja niinpä kävikin, että kun tuuli hajoitti jättiläisen tuhkan eri suunnille, niin tästä mustasta tuhkasta syntyy joka kesä miljardeihin nouseva sääskiparvi, joka yhtä suurella himolla kuin ihmissyöjä alati imee ihmisten verta.
Tämän lopullisen voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian tyttären, ja tästä avioliitosta syntyi m.m. se karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen samojedien kantaisänä. Näiden tapahtumien jälkeen eli samojedikansa onnellista ja taisteluista vapaata elämää. Iitje hallitsi heitä ja torjui kaikki vaarat ja naapurien puolelta uhkaavat hyökkäykset.
Sitten eräänä kauniina päivänä piru ilmestyi Iitjen luo ja pyysi saada ruokaa ja juomaa. Mutta Iitje antoi hänelle kiviä, ja piru vaelsi Kristuksen luo. Paholaisen ja Kristuksen välillä syntyi lämmin ystävyys, sillä jälkimäinen ravitsi pirua ihmisten verellä. Kostaakseen samojedeille saapui Kristus, pirun ystävä ja kaikkien venäläisten isä, kansoineen Siperiaan. Pahat voimat pääsivät voitolle, samojedikansat hajaantuivat eri ilmansuunnille ja muukalaiset tulivat maan herroiksi. Siihen aikaan Iitje vaelsi pois kansansa luota ja valmisti itselleen asunnon suurten merien taakse. Siellä hän nukkuu vielä tänäkin päivänä, mutta kun aika tulee, palaa hän jälleen, sanovat samojedit, ja silloin hän kokoo lapsensa yhdeksi kansaksi ja ajaa pois muukalaiset Siperiasta, vapauttaa maan ja tekee ihmiset vapaiksi. Tämän samojedit uskovat täydellä todella ja varmasti, sillä Iitje on itse lähtiessään sanonut Kristukselle: "Tämä päivä on sinun, ja minä poistun, mutta huomispäivä tulee, minun päiväni tulee vielä, ja silloin minä palaan, kokoon heimoni ja karkoitan muukalaiset maasta." Kaihoisia sanoja kansan huulilta, jota itse asiassa huomispäivä ei ole löytävä elävien joukosta.
Tästä samojedien laajasta eepoksesta en ole voinut esittää muuta kuin ääriviivat. Mutta lukija luultavasti niistäkin huomaa, että tämä heidän luomansa sankarirunoelma on arvokas lisä heidän omintakeisen sivistyksensä tuntemista varten. Merkillistä vain on, että tuollainen vaeltava kansa, tuollainen kurjissa olosuhteissa elävä heimo on saattanut luoda niinkin yhtenäisen, tavallista satua korkeammalle tähtäävän teoksen. Jos sitäpaitsi tämän kirjoittajan tavalla on elänyt heidän keskuudessaan ja nähnyt heidän lämmöllä laulavan sankarinsa mainetöistä, kuullut heidän hiljaisella kaiholla kertovan alennuksen ajoista ja alakuloisina, mutta palavalla innostuksella kysyvän vapauttajansa tuloa, silloin käsittää, että tässä sadussa kuvaavasti lausutaan mitä he ajattelevat, tuntevat ja mistä he uneksivat. Mutta samalla ei saata olla huomaamatta, miten heitä paljoa suuremmat heimot ja paljoa sivistyneemmät kansat omaksi onnettomuudekseen eivät ole kyenneet yhtä selvästi tuntemaan ja ajattelemaan, eivät ole jaksaneet tai uskaltaneet yhtä rohkeasti uneksia ja sen mukaan toimia.
Talvi tuntui tulevan aito siperialainen. Lokakuun alkupuolella se jo näytti hampaitaan ja monena päivänä oli alle -40°. Poroja oli vaikea hankkia lähimailta ja siitä syystä matka erämaan halki kävi mahdottomaksi. Minun täytyi alistua hevoskyydillä ajamaan Jeniseiskin kaupunkiin, josta sitten saatoin jokea pitkin jatkaa matkaa pohjoisia Turuhanskin maita kohti. Makovskoesta oli kaupunkiin vain 100 virstaa, joka matka kesti kolmisen päivää.
Jeniseiskiin tulin ajaen eräänä iltana. Kokoelmiani varten oli minulla kaksi rekeä, toista ohjasi ukko Barmin ja toisen päällä minä loikoilin täysissä tunguusilaisissa tamineissa. Aioin mennä kaupungin ainoaan hotelliin, pieneen, muutamia huoneita käsittävään puutaloon. Olimme juuri ehtineet seisahtua portin edustalle, kun suureen turkkiin puettu mies astui eteemme ja karjui minulle:
"Kuka sinä olet?"
"Kuka sinä sitten olet?" kysyin minä, koska hämärässä en saattanut nähdä mikä tuo mies oli. Nyt vasta hän oikein raivostui kuullessaan minun häntä sinuttelevan, niinkuin hän äsken minua. Hän kiroili ja huusi ja tahtoi heti paikalla nähdä passini. Huomautin hänelle, että minä en näytä sitä kenellekään kadulla, ja marssin huoneeseeni, jonne hänkin perässäni pyrki. Suuttuneena tuollaisen sopimattoman esiintymisen johdosta kysäisin häneltä, oliko hän dvornikka (talonmies) tai mahdollisesti poliisi. Hän avasi turkkinsa ja osoitti kiiltäviä nappejaan, mutta ei sittenkään vastannut kysymykseeni, vaan vaati yhä edelleen passiani. Päästäkseni hänestä rauhaan näytin hänelle vihdoin passini ja muut paperini, jonka jälkeen hän hävisi. Myöhemmin hän poliisilaitoksella syytti minua virkamiehen solvaamisesta ja muusta, mutta kun talon isäntä ja eräs saksalainen kauppamatkustaja olivat todistaneet aivan päinvastaista, niin siitä ei tehty mitään juttua. Seuraavana aamuna kävin valittamassa asiasta ispravnikan luona, joka myönsi minun menetelleen oikein ja antoi miehelle, joka toimi pristavina, ankaran varoituksen. Mutta hän selitti asian niin, että pristavi oli luullut minua tunguusiksi tai karanneeksi karkoitetuksi ja sen mukaan kohdellut minua.
Jeniseiskin kaupunki sijaitsee korkeiden kukkulain suojassa Jenisei-virran rannalla. Se on verrattain suuri ja on aikoinaan ollut vielä suurempi, jonka vuoksi se vaikuttaa hieman kuolleelta. Noin 75-100 vuotta sitten se kuulemma oli hyvinkin eloisa. Silloin sen kautta vuosittain kulki vähintään 100,000 kullankaivajaa, ja kaivosten ja huuhtomojen onnelliset omistajat viettivät siellä komeata ja ylellistä elämää. Niiltä ujoilla ovat nuo suuret, kiviset, palatsimaiset talot, jotka nyttemmin ovat rappeutuneet ja kaikkea virkaa vailla. Samalta loistokaudelta ovat syntisten kullankaivajien sielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja kultakupoliset kirkot. Kaupunki tekee mielestäni hyvin vanhanaikuisen vaikutuksen, jota lisäävät vaillinainen katuvalaistus ja järjestyksenvalvojat, jotka öiseen aikaan kulkevat pitkin katuja kalistellen jänisräikän tapaista kojetta.
Kaupungissa sijaitsee laajahko, herra Kytmanovin perustama museo, jossa aioin harjoittaa tutkimuksia. Mutta sitä ei lämmitetä talvisaikaan ollenkaan ja pakkasen takia minun oli mahdoton siellä istua ja tehdä työtä. Mutta käynnilläni tutustuin perustajan poikaan, joka erittäin ystävällisesti näytteli minulle kaupunkia ja harvinaisen kauniilla hevosillaan kyyditsi minua paikasta toiseen. Sitäpaitsi hän avusti minua neuvoillaan ja täydensi matkatarpeitani lahjoittamalla minulle yhtä ja toista. Samalla ystävällisyydellä kohteli minua pormestari, jonka luona pari kertaa kävin. Minun oli vain hieman vaikea esiintyä heidän seurassaan, sillä "kulttuurikerrokseni" olin jättänyt Tomskiin ja minun täytyi kaiken aikaa komeilla tunguusilaisissa ryysyissäni.
Joki oli vähän sitä ennen jäätynyt ja tie pohjoista kohti oli valmis. Hyvillä hevosilla ajoin nopeasti eteenpäin. Turuhanskin piirin rajalle on talvisaikaan 400 virstaa, ja tämä osa matkasta sujui verrattain hyvin. Pakkasta oli vain noin 30° ja jää oli tasaista. Viikon kuluttua olin perillä.
Pitkin joen rantoja asuu enimmäkseen venäläisiä, ja asukkaat ovat sangen varakkaita. Jartsevskoessa tapasin ensimäiset alkuasukkaat, pienen määrän noita omituisia Jenisei-ostjakkeja, joiden alkuperästä oppineet riitelevät. Matkani varrella näin heitä usein ja mikäli minä heihin tutustuin ja sen nojalla saatan asioita arvostella, luulen Castrénin osuneen oikeaan arvellessaan heidän kuuluvan indokiinalaiseen kieliryhmään. Toisessa yhteydessä puhun heistä enemmän.
Vorogovoon saavuin eräänä yönä taisteltuani jäisellä joella monta tuntia tuollaista hyvin tavallista, mutta silti hirveätä lumimyrskyä vastaan. Kylä ei ole suuren suuri, mutta sillä on kauppakeskuksena kuitenkin tärkeä merkityksensä. Siellä on sähkölennätinlaitos ja monta puotia, joista saattaa ostaa yhtä ja toista, mitä etäämpänä on mahdoton itselleen hankkia. Se on tavallaan sivistyksen viimeinen etuvartija, sillä sen toisella puolella alkaa pimeyden valtakunta, karkoitettujen ja kurjien ihmisten maa.
Tähän kylään on sijoitettu santarmijoukko, jonka tulee valvoa, ettei viinaa kuljeteta pohjoiseen päin, koska Turuhanskin piiri on virallisesti raitis. Heidän tulee pitää silmällä, ettei kukaan karkoitetuista pääse rajan yli pakenemaan eikä asiattomia piiriin tunkeutumaan. Heidän päällikkönsä kävi minunkin luonani. Hän oli äärettömän kohtelias. Hän kysyi minne olin menossa ja mitä aioin siellä toimittaa. Hän kuuli minun läpikäyneen yliopistoksi sanotun laitoksen ja kysyi senjälkeen, olinko mahdollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen. Vaatimattomasti vastattuani, että minä osasin sekä lukea että kirjoittaa, hän merkitsi nimekseni kirjaansa Magistr Filosofovitsh Donner, jota erehdystä en raskinnut korjata. Erosimme mitä parhaina ystävinä.
Vorogovossa hankin itselleni pitkäjalaksisen kapean reen eli nartan, jommoista täytyi huonojen teiden takia käyttää. Senjälkeen matkustin Turuhanskia kohti, jonka nimi jo siperialaisestakin kuulostaa kamalalta. Tie oli suunnilleen 800 virstan pituinen ja kulki enimmäkseen jokea pitkin, jonka rannoilla venäläisten kurjat kylät ja talot ja alkuasukasten tuohikodat sijaitsivat monen peninkulman etäisyydellä toisistaan. Joki on usein kilometrien levyinen, ja oikeanpuoliset rannat ovat korkeat ja metsäiset. Ne kohoavat yhä mahtavampina kaukaista itää kohti ja muodostavat suuria vuoria, joiden mustan selän takana piilevät kultakaivokset ja kaikki niihin kuuluva kurjuus. Tästä maasta, Turuhanskin piiristä, joka on alaltaan viisi kertaa niin suuri kuin Suomi, ovat kuvat niin kirjavat, vaikutelmat niin erilaiset, että minun käy mahdottomaksi muutamalla rivillä edes ääriviivoja piirtää. Tyydyn lyhyihin reunamuistutuksiin.
Ken silmät auki matkustaa näiden seutujen kautta, ei saata olla hämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä tapaa noilla karuilla mailla. Näkee tunguuseja, jotka täällä ovat niin rikkaita ja hienoja, että syövät vain valkoista leipää, eivät polta mahorkkaa eivätkä juo konjakkia huonompaa juomaa. Tapaa kurjia ostjakkeja, jotka pitkin vuotta asuvat huonoissa tuohimajoissa, tai pyöreitä ja hauskoja samojedeja, jotka poroineen kiitävät erämaiden halki ja tundroilla herrastelevat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattaa astua jonkun kurjan karkoitetun yksinkertaiseen asuntoon tai myöskin mennä juhlimaan maan herrojen, alkuasukkaita riistävien rikkaiden kauppiaitten luo. Jokaisessa kylässä ja jokaisessa talossa tapaa uusien, mitä erilaisimpia kieliä ja murteita puhuvien kansojen ja heimojen edustajia. Venäläisetkin puhuvat omaa erikoista murrettaan, joka joskus on hauskaa, kun esim. lotka (= vene) äännetään niinkuin votka ( = viina). Tällä matkalla tekemäni hätäiset muistiinpanot saattaisivat melkein johtaa minut uskomaan, että Baabelin torni aikoinaan sijaitsi Turuhanskissa.
Matkani pohjoista kohti edistyi hyvin hitaasti. Jeniseillä ei ole mitään varsinaisia kyytihevosia, mutta asukkaat kyyditsevät matkustajia vuoron perään. Tullessani keskellä yötä johonkin kylään ei kukaan tiennyt kenen tehtäväksi kyyditseminen viimeksi oli jäänyt. Oli usein tarpeen herättää kaikki talot tämän tiedon hankkimista varten. Ja kun oikea mies vihdoin oli löytynyt, kesti kauan, ennenkuin hän oli matkavalmiina. Ensiksi oli herätettävä vaimo, jonka tuli panna samovaari kuntoon, miehen täytyi juoda teetä, ennenkuin lähti hevosia etsimään. Jos kylä oli hyvin pieni, täytyi tyytyä yhteen ainoaan hevoseen, ja troika syntyi siten, että hevosen kummallekin puolelle valjastettiin koira. Tällainen kolmivaljakko ei kuitenkaan ollut juuri muita huonompi, sillä koirat vetivät kuormaa yhtä hyvin kuin nääntynyt ja rasittunut hevonen. Ehtiäkseni nopeammin perille ajoin yötä päivää. Pian muodostui nartassa torkkuminen tavallisemmaksi kuin mökeissä nukkuminen, ja se olikin eduksi, sillä kärsivällisyys on tarpoen tuommoisella satojen ja tuhansien virstojen taipaleella. Jollei jaksanut koko aikaa ihailla pohjoisella taivaalla loistavaa Otavaa, kävi nukkuminen ainoaksi ajanviettokeinoksi, sillä tunnit ryömivät yhtä hitaasti eteenpäin kuin nartta, joka ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla tunkeutui metrinpaksuisessa lumessa korkeiksi vuoriksi kasaantuneiden jäämöhkäleiden välitse. Kun sattui pyry, ei nähnyt kerrassaan mitään, ja usein me eksyimme Jenisein jäillä. Onneksi hevoset vain harvoin erehtyivät suuntaamaan kulkunsa joessa oleviin sulapaikkoihin, joissa mahdollisimman kylmä kylpy odotti muutenkin sangen viluisia matkamiehiä. Väliin oli 50° pakkasta ja tuuli viilsi kasvoja kuin veitsellä. Täytyi olla kovin varoillaan, jottei pakkanen pääsisi yllättämään ja häpeällisesti riistämään saaliikseen hajuelimen näkyvintä päätä. Neljän peninkulman matka kesti usein 8-9 tuntia, ja siinä ajassa ehti jo hyvin tuntea kylmää ja paleltua. Mutta edellisenä talvena olin karaissut itseäni sekä avannoissa kylpemällä että saunan jälkeen kierimällä lumessa ja sen vuoksi saatoin tämän niinkuin vieläkin kovemman pakkasen kestää.
Tullessani Podkamennaja-Tunguskaan oli päivä jo melkein yhtä pimeä kuin yö, ja auringosta ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin taivaalla punainen kajastus, joka samalla kertaa edusti sekä aamu- että iltaruskoa. Tässä kylässä tapasin Pietarista Siperiaan karkoitetun suomalaisen, Anders Hämäläisen, jota tiesin kysyä kievarin seinille liimattujen Työmieslehden numerojen johdosta. Muuan asianajaja Klimin rouvineen kuului samoin siellä karkoitettujen keskuudessa tehtyihin hauskoihin tuttavuuksiin. Joen toisella rannalla oli muutamia tuohikotia, joissa myöskin kävin. Asukkaat olivat Jartsevskoen murteesta kokonaan eroavaa kieltä puhuvia Jenisei-ostjakkeja. He asuivat hyvin kurjissa oloissa, heillä ei ollut porojakaan, ja kun metsästys syksyllä ei ollut onnistunut ja setripuunkävyt eivät olleet kypsyneet, oli vaikea käsittää miten he aikoivat suoriutua talvesta. Tullessani heidän luokseen oli ilo kuitenkin ylimmillään, sillä iso kontio oli kaadettu ja lihaa riitti heille muutamaksi päiväksi. Paraikaa ostjakit uhrasivat jumalilleen. Valitettavasti en osannut heidän kieltänsä juuri nimeksikään, mutta sen verran kuitenkin ymmärsin, että he, samalla kun uhreilla kunnioittivat metsänjumalaa, pahasti pilkkasivat karhu-vainajan henkeä. Kodan takaseinällä olivat karhun kuono, silmät ja sydän. Uhritoimituksen päätyttyä otettiin kuono siinä riippuvine päänahkoineen ja asetettiin lähimmän miehen päähän. Mies alkoi karjua ja herjata karhua ja sen henkeä. Sitten hän heitti kuonon tuleen, josta seuraava mies sen sieppasi ja pani päähänsä sekä jäljitteli vuoroonsa karhua. Vasta kun kaikki miehet olivat ottaneet osaa tähän menoon, ryhdyttiin juhlimaan. Sitä tavallisesti kestää kolmisen päivää.
Jenisei-ostjakit eivät huomattavasti eroa Narymin piirissä asuvista ostjakki-samojedeista. Kieli on tosin aivan erilaista ja ulkomuoto on kenties mongolilaisempi. Puvussa on m.m. eroa siinä, että maalitsa on koristettu kaulaan, hartioille ja liepeisiin neulotuilla kirjavilla nauhoilla. Erinäiset työkalut ovat toisenlaiset ja heiltä puuttuu kokonaan tuohiastioita; kaikki laatikot ja kopat ovat sensijaan puusta tehdyt.
Seuraava suurempi kylä oli Ylinen Inbatsk, jossa tapasin suuren määrän karkoitettuja. Eräs heistä, joka toimi paikkakunnalla olevan ilmatieteellisen aseman päällikkönä, kertoi minulle siitä hirvittävästä, v. 1907 tapahtuneesta ryöstöretkestä, joka väestön keskuudessa aiheutti mitä kiihkeimmän vihan kaikkia karkoitettuja kohtaan. Kerron muutamalla sanalla tästä tapahtumasta osoittaakseni minkälaisiin tekoihin lopen rääkätyt ja toivottomat ihmiset saattavat ryhtyä. Siihen aikaan asui piirissä noin 1,200 karkoitettua. Muutamat olivat kohtaloonsa verrattain tyytyväiset, mutta toisten mielestä oli heitä liian kovasti kohdeltu. Parikymmentä miespoloista, joista useimmat eivät olleet rosvoja ja ryöväreitä parempia, muodosti joukon; he hankkivat itselleen aseita ja tulivat Vorogovoon, jossa surmasivat kaksi poliisia. Päästyään kerran liikkeelle ja hyvälle alulle he päättivät lähteä kostamaan mahdollisimman monelle, ja niin he vaelsivat kylästä kylään, murhaten mutta myös ryöstäen ja polttaen kauppiaitten puoteja ja tavaroita. He saapuivat Turuhanskiin, tappoivat pristavin apulaisen ja erään kauppiaan sekä ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä saivat. Karkoitettujen puolustukseksi on mainittava, että vain aniharva heistä liittyi tähän julmaan joukkueeseen; useimmat päinvastoin ryhtyivät tekemään kaiken voitavansa suojellakseen itseään ja muita noilta villiintyneiltä ihmisiltä. Vihdoin viimein saapui sana tapahtumasta Jeniseiskiin ja sotilasjoukkue lähetettiin Turuhanskiin. Piiri julistettiin sotatilaan ja v.t. kenraalikuvernööri nimitettiin. Mutta roistot olivat paenneet tundroille ja heidän vangitsemisestaan aiheutui paljon vaivaa. Osa heistä ammuttiin, mutta kahdeksan kappaletta saatiin hengissä kiinni. Kapinoitsijain järjestämät murhat näkyvät olleen kauhistuttavan julmia ja hirveitä, mutta vankien kuljetus Krasnojarskiin veti niille kuitenkin hyvin vertoja. Sotilaat ja asukkaat olivat miltei suunniltaan vihasta näitä onnettomia kohtaan ja edelliset sitäpaitsi uuvuksissa pitkien, lumessa tapahtuneitten marssien jälkeen. Mitä kovimmassa pakkasessa täytyi vankien jalkaisin ilman turkkeja ja kädet selän taakse sidottuina kulkea toista tuhatta virstaa. Sormet ja varpaat paleltuivat ja putoilivat matkalla pois. Jos joku heistä sattui kaatumaan, niin häntä pistimellä armottomasti rääkättiin. Määräpaikalle saavuttua neljä miestä tuomittiin hirtettäviksi ja loput tuohon niin kamalaksi tunnettuun pakkotyöhön. Pahinta oli, että monet viattomatkin vangittiin ja samanlaisissa olosuhteissa vietiin Jeniseiskiin, jossa heidän viattomuutensa vasta tuli ilmi. Joka tapauksessa on aivan luonnollista, että paikallinen väestö sellaisten tapahtumien johdosta yhä edelleen tuntee vaikeasti salattavaa vihaa karkoitettuja kohtaan. Ja yhtä selvää on, ettei onnettomien karkoitettujen kohtaloa noissa pimeyden maissa suinkaan lievennä se seikka, että he joka taholla tuntevat olevansa omien maanmiestensä vihan ja inhon ympäröiminä. He ovat kaikki todella surkuteltavassa asemassa.
Inbatskissa tapasin ensi kertaa läänin herran, Turuhanskin pristavin, maan jumalan ja kuvernöörin, joksi asukkaat häntä sanovat. Hän oli kookas, kaukaasialaista alkuperää oleva käyränenäinen ja karskin näköinen mies. Itse hän oli hyvin vaatimaton ja tunnusti avoimesti olevansa verrattain oppimaton sekä ainoastaan vähässä määrässä ehtineensä tutustua piiriinsä. Koko hänen aikansa meni karkoitettujen valvontaan, eikä hän mitenkään ehtinyt työskennellä väestön hyväksi. Etelän aurinkoisilta seuduilta hän oli tullut suoraan pimeään Pohjolaan, ja oli aivan selvää, ettei hän yhden vuoden aikana ollut ehtinyt oloihin perehtyä. Avoimesti hän kuvaili viranomaisten vaikeata taistelua tietämättömyyttä ja raakuutta, kauppiaitten laitonta viinanmyyntiä ja kaikkia pahoja aineksia vastaan, jotka olivat voittaneet laajalti alaa sen johdosta, että maa vuosisatojen kuluessa oli ollut venäläisen yhteiskunnan huonoimpien voimien häätöpaikkana. Tavallisuudesta poikkeava ilmiö hän epäilemättä oli, ankaruutta ja oikeutta hän koetti juurruttaa oman, kenties vähän rajoitetun mittakaavansa mukaan, ja raittiudesta hän piti kiinni siten, että itse ei maistanut mitään alkoholia. Vaikeuksia hänellä siinä suhteessa oli paljon. Sen havaitsin m.m. Monastyrskoessa, jossa vähän ennen tuloani kasakat olivat varastaneet takavarikoitua viinaa pristavin omasta kansliasta. Hänen edeltäjänsä oli niinikään harrastanut raittiutta, mutta hänestä kerrottiin, että hän kielletyn viinan asemesta osti ja joi suuret määrät eau de Colognea ja muita hajuvesiä.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että kulunut vuosi Jeniseillä oli ollut hyvin huono. Kalastus ei ollut tuottanut paljon mitään ja metsänriista oli melkein hävinnyt. Marjojen ja setripuunkäpyjen puute oli aiheuttanut ruton oravien keskuudessa, ja vielä joulukuussa nälkäiset karhut liikkuivat metsissä ja kylissä ryöstäen lehmiä ja hevosia ja tappaen ihmisiä. Minuakin eräs laiha kontio oli Ket-joella metsässä ahdistanut ja olin töin tuskin pelastunut joutumasta takaapäin hyökkäävän pedon kynsiin. Asukkaat eivät voineet ostaa tarvitsemiaan tavaroita ja kauppiaat eivät saattaneet heille myöskään antaa mitään velaksi, kun eivät itsekään saaneet mitään Jeniseiskissä ja Krasnojarskissa toimivilta yhtiöiltä. Jauhojen hinnat olivat kovasti kohonneet, puudasta maksettiin 2-3 ruplaa, ja Vorogovosta pohjoisempana oli melkein mahdotonta saada ostetuksi itselleen leipää. Monessa venäläisessä kylässä oli nälkä tullut jokapäiväiseksi vieraaksi. Pristavia ahdistivat lukuisat avunpyytäjät. Mutta kruunun makasiinit olivat tyhjät ja talvinen kuljetus oli matkan pituuden takia mahdoton. Hän ei mahtanut asialle kerrassaan mitään. Joskus hän kuitenkin vastasi heille lyhyesti ja päättäväisesti: "Teillä on hyvinä vuosina ollut varaa juopotteluun, mutta ette koskaan ole ajatelleet huonoja. Senvuoksi teidän nyt on pakko nähdä nälkää. Muu ei auta." Ne olivat kovia sanoja, mutta aivan tosia, sillä vaikka hätä silloin olikin suuri, olivat kaikki kuitenkin aikaisemmin eläneet kuin viimeistä päivää.
Kuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja päivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja vain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin alkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita taloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja voidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta onni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet painua takaisin tundroille.
Joulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa pohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään, joka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen. Kivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä kaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa ja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo on tutustunut. Hänen leiriinsä — sillä tälläkään paikkakunnalla eivät kaikki elä sovussa — kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri, joka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut venäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut neljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita, jotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen leiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden joukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin. Papistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies. Hänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan luostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei luultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä lähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita yhteensä on.
Palattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää seurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä kuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein miellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat noita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain suuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen ruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää hankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä välttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan häntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin vuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle tsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät varsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä pristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi kuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan hävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa. Tätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti saattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.
Munkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he viljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he vartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli 200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös murhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa keskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin kirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen tuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat vahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa tutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi vainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi. Yksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena palvelivat.
Joulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös ruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä jo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa toimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon kunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut yhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli tosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut kristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin kaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä hänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt tehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa kastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut heille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta, ja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään yksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan ostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy samojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun "helvetin tulen pelkoa ei saata sytyttää jäiden keskellä", niinkuin Jack London sanoo, oli enemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja halvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin omin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on pakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille kuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut matkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli kuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla odottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin alkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että lähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita ja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan toisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he halukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli mahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään kylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on useasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja pakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla toivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta vääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen minua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan arvoa vailla.
Pahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He ymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan. Samojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20 ruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi. Nyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja, joita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa alkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän anasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä hintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä suorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui, että hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös teki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä kukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime vuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet raakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja viinaan-hukuttamisen välillä.
Monastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista kotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa eroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla hyvin sattuvalla tavalla: "Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa kansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin tavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain puhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa, tatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti kirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia ruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka edullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja raskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät poskipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin vähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan on tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin sekä ostjakki että samojedi." Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani vain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa eroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää kieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä rikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan. Hyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin, joka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan aavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan käypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole esittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös Jakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla tai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja Pohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi yksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen alkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän omien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita, joissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.
Muista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia ostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin heidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon vanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat kansansa suurena sankarina.
Monastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten elokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se oli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun sen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä aikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin vain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.
Ennen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan Turuhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan. Tämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä, mitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet, olisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi kokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän (-15° C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla pyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta polttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti saman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja pitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa: "Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti pitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla kuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan kyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa paleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä onnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi palata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä." Rikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia, niissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin. Tämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua tundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin luonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle, mutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on mahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen säkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli vapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin, mutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta, koska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli epämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan suljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa lämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia eteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla vaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa säilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle kerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa käyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää vahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan pysyin paikoillani enkä luisunut pois.
Dudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu hyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja lunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli tuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema hyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra leviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle. Dudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on täydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja kaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista suloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan heidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä olleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan päinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut ollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista väsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut jaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov nimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta maailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito siperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän gramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin hänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa viettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.
Dudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei paista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen aikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli. Mökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset eivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää. Tundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei nukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun myrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä ympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin vähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.
Silloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja tundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki kantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman idän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet taistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla, missä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.
Heitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä tuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua jälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia kesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä Jenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin säkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli ketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa takia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä pakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian pohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he varovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat ja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin saapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut. Saappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä lasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita veitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana ovat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla ja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.
Monta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja hankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja. Harvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole tavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema ja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset, sivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä elämää edustavat miehet.
Dudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan seuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin koiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin. Pakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen siivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei saattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin etsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa, sillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan edemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta meidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme kiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni etsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn taukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen tunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen paikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme hökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa. Matkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli kylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla, tulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä asettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua hieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja kunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja syötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme yön kuluessa oikein hyvin.
Paluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein tekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei kaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja jotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin keskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein keripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.
Uuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean poron vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla taipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan minulle tuttuun ihmiskuntaan.
Monastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän vuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset hääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä kenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi kertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla ja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.
Joulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä pääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa tervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja kaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee kieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä loistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä, minkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen saksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa "Herra armahda" ja polvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla koristettujen pyhimyskuviensa edessä.
Kesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille ystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54 asteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen odottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.
Tammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin kirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta samojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat, asetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä kaloilla ja kuivilla korpuilla — eväillä yhden kuukauden ajaksi. Turuhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua alkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan matkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin uteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli saanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin ruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä ihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan avonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta talvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa ei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa puvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän yritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja kirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut itsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää retkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten ilmoille.
Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt ja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen taaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin. Ilta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi taivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti siitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan sydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja. Vähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui ääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut yhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina yli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä tuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin lentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen ihmeelliseen maailmaan.
Matkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500 kilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla yli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut, eivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden heikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt, jotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä tai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme kokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan löytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin vastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea porot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen narttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli painettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme myrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten, ruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa tilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti kulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli mahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa hitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut ajatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä matkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä seurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että he muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä. Myöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka voittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet koko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa. He ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen nukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa, niinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin suloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi, enkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada ummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä, heräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain tyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä lumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla näkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan kirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin hitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän oli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle lepopaikalle ennen Tasia.
Täällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja risuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä. Tässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen minut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä "huonetta" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti jumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut pääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä, mutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä tuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut odottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa persoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän syytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta siitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he joutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä haukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti heidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti sättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita korvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi hänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut esiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä pontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.
Tammikuun 13 p:nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva temppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka täällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä ainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen kirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä paljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli, jota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan. Verrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki. Sen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat, jotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa tukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä niin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi kauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan alistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät sen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja niiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa etsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut kuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla. Mangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha kirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa kuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle. Joen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella ei ole muita kuin samojedeja.
Joki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee Tasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen ja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja osittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole vielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja ainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona ei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi kelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien asuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä eri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä kiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa maan varsinaisten herrojen kanssa.
Kaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella eläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät kurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset kalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia asetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton päästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat pahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin erinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus hankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja niitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla liikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi vallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.
Poronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla satoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa poronhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta, eniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan, jotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien avulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään laitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja jalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä tarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä suksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he vangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla taidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti ole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan hankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen jälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska porot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan tunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen niitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella sijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan pahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle sanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen läheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot, jotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat rannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten karkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään kalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja, joista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään varsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka etelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen ole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien mailla.
Syksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei vahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja josta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita, vedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien sääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan tuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti lämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin nyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä. Sydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja lämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut sellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin jakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu siitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille uhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee kenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa elonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko talven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi, jotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna. Kieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla on tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät. Poronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi tai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan. Pyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan jumalille tai lahjoitetaan köyhille.
Samojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat valjakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla yhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee ajajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein minkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta. Varsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten, että joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne poistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina yhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla nauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä mammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit, jotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan alitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen puisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu pääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin tasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin poikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on ajajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja vasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole varsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi ohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän kiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on kovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa vaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa, mutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle puolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa tapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja jota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin pituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä luunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja sillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on tekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on ajettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä seipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin täytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan päähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä estämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin, että se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä metsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta taituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja katkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea on hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen, mutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti viiputtaa.
Tavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia, jotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin levyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on kiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa kannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä nartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko molemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu sivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat pitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos niissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa kuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa puolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien kokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet puupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit valmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.