Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin, joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten. Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia ruuansulatusvaivoja.
Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan. Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin. Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin erämaan rauhaan.
Tymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden varsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin olemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen vaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa suhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat omistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin heiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään tarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät kauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin paikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja suhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa tai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat venäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat itseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä kirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän saaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle. Samalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa toiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille paljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin. Kaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä selittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa nyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan. Ihan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut vieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja ja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset kauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen töittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja onnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua epärehellisyyttään.
Valaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa vallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja korkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että Narymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin erilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava parhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja minun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on valittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja olleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta, jonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa. Sellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja koko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten ja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta kaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella mahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy sivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla toimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja miellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa tietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka osoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä sopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää heidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan on lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa hänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa virkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja ansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi. Siten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut virassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana päivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka vaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä ollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta karttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys, jumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan tutkimattakin. Totta on varmaan, että "tsaari on kaukana ja Jumala korkealla". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa huostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi, — monia muita esimerkkejä mainitsematta.
Vaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on omat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien asetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka ratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä itseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen matkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta, joka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri kansallisuuksia varten.
Niissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan valkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja hallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa alueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu ilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai asettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin venäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa. Maahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina helposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai vastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on, kuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin suureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on näyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja riistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että viranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on tyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole mitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei katso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin, ja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on vilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa samojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka luvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on tavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on tapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet samojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun samojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin ei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä puolella oikeus on. Tämä "perustuslakitaistelu" kehittyy kuitenkin vähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa perään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että alkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita, joita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja hyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat voitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi mahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja entistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat pakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä ryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä voikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät vain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties vuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä seutuja.
Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä, nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia, ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa, joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla. Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa. Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen. Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä luottamuksella — mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä — yksinkertaisesti yhtaikaa siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä. He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä, jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin, mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan, ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä selvimmän vararikon.
Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.
Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa. Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin, ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat, minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes muodostuu.
Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään tutkimaani kansaa.
Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.
Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen. Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani — valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun ulkonäköni takia.
Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.
Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.
Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja paljoa pienempiä — enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä, niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.
Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi — temppeli oli täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala, puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista. Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan hankkimassa jotakin hyvää.
Jonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä kertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen komealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä päivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian runsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme läheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin tunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla kaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen. Heidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua kosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa suuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he lähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin kylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin tuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle tavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän ymmärrettyään, että minä en ollut mikään "kasakka", rupesi keskustelu sujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin, ehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan Narymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan tunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät telttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli kannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia viitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu ihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden halki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä monessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän tiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat iskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä toisistansa seisoviin puihin.
Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän. Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi, ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa. Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet, ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut vaimonsa.
Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli. Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen kuulijakunta.
Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden, että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista. Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.
Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa, ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se, että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.
Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.
Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa. Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan -55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin haarajoelle asumaan.
Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta, työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä ja tasaisia teitä — lukuisia vesistöjä pitkin.
Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta, painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat. Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden, että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan välttää sentapaisia olosuhteita.
Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen, kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan. Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata — mikä ei ole tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme, siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta, heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut niiden keväistä iloa häiritä.
Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä. Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus, joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan, ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.
Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.
Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani — yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien — olin menettää henkeni. En ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen. Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen menettelytavan — pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki hetkeltä halkeilivat yhä enemmän — ajoin hevosen veteen ja itse jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani. Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa — joita yrityksiä Tymskoen niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella oli seurannut — ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen. Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.
Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta. Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja nopeammin kuin talvisaikana.
Kun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja hyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty, tuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä, että joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan tulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä. Kokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen ruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät laivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä. Alkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme ajelehtia myötävirtaa ja -tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle. Minä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni sivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa jälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä intoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka kerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin heidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän matkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat nauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo muutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän kolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani, jollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli nukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen hetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista tasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi pitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja soimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian valui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli minun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen, jotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan, ennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua tupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään ehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta, jonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä palohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli minulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja vesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja sitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää vaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä heräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua pilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa. Ennenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle, olivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä kului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän varastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja vihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena heidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys, vaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia eväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja tuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen oli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen vähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin onnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä hanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.
Tym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka lähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin kuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen etäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä ympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat, setripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu on tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista vesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään kauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään kauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin puoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen eriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan, levotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden setripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan hiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua heräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi kunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan myöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne vaikenemaan.
Keväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme sauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja sääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80 virstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä suurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä eikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että minulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään kilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme olivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme tiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät särpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa hämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen kokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan, kun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja lintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen lepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin pysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme eteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle nimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan korviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen "laivaston" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla kivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla piilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät ruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään sangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme päättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan viimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa ihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa matkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet löytämään vain yhden ainoan perheen.
Tuo liikkuva leiri, jossa koirat — samojedeilla on näet aina koirat mukanaan — pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä päivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta puodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen vielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa vailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin Obille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista minulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa lyhykäisyydessä kuvata.
Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat olivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen toisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen, koirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut kalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen veneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen isäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa ilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä samojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut voidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat tiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat sopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista kilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita kaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä tavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi kulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä välin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen kauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla. Jokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin voivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja pöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut kultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät, kamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja kaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa maksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi hankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.
Rannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena oli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät minkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat, samojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli ominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja lörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki sielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi touhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja korttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat paraiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin. Venäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa nylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä siinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa markkinoilla myytäväksi.
Markkinain aikana samojediruhtinas kantoi veroa, joka rahassa laskettuna nousi suunnilleen 10 ruplaan henkeä kohti. Toiset maksoivat sen turkiksissa, toiset käteisessä rahassa, mutta toiset eivät olisi sitä laisinkaan voineet suorittaa, jolleivät kauppiaat olisi tarvittavaa määrää etukäteen lainanneet. Muutamat eivät kyenneet maksamaan yhtään mitään ja senvuoksi täytyi heidän asiansa tulla ratkaistuksi samojedilaisen tuomioistuimen edessä. Kaikilla veroa maksavilla täysikasvuisilla miehillä oli oikeus olla läsnä, ja pian he kokoontuivatkin erään ison puun luo. Ruhtinaan saavuttua istuutuivat kaikki puoliympyrään maahan, ruhtinas keskellä ja hänen edessään laatikko, jossa oli papereita ja heimon suuri sinetti. Ensiksi kysyttiin syylliseltä miksi hän ei ollut maksanut veroaan. Jollei katsottu hänellä olevan minkäänlaisia päteviä syitä, ottivat miehet lakit päästään ja heittivät ne maahan merkiksi siitä, että pitivät häntä syyllisenä ja rangaistavana. Heti sellaisen tuomion langettua otettiin siten tuomittu kiinni, paita ja housut revittiin häneltä pois ja hänet asetettiin vatsalleen maahan rangaistustaan kärsimään. Mitä hirvein mellakka syntyi, kun tuomiota ryhdyttiin toimeenpanemaan. Erikoisilla tätä tilaisuutta varten valmistetuilla raipoilla alettiin uhria kurittaa. Lyömistä jatkettiin, kunnes uhri oli vannonut maksavansa veronsa ja luvannut tehdä parannuksen. Mutta ennenkuin sellainen lupaus oli saatu, olivat samojedit usein ehtineet ruoskia miehen ihan verille ja riekaleiksi ja hänen vaimonsa oli tullut kuin hulluksi miehen hätähuudoista ja tunkeutunut paikalle yrittäen haukkumasanoilla ja lyönneillä, puremalla ja repimällä ajaa koko seurakunnan pakosalle. Sellainenkin yritys oli rangaistava, ja nainen sai alistua samaan kohteluun, sillä erotuksella vain, että häntä ei riisuttu alastomaksi, mutta vaatteet kasteltiin vedellä, jotta lyönnit paremmin tuntuisivat.
Raipparangaistus on ainoa, jota samojedit käyttävät, mutta jos joku heistä esim. humalassa on tappanut toisen tai muuten tehnyt jonkun suuremman rikoksen, saattaa rangaistus siitä huolimatta olla aivan tarpeeksi kauhistuttava. On näet usein tapahtunut, että rikoksentekijä on kerrassaan ruoskittu tai kolhittu kuoliaaksi, heikontunut kun hän on saattanut olla aikaisemmasta hurjasta takaa-ajosta erämaissa, mistä hän yksinomaan nälän pakottamana on palannut ihmisten ilmoille. Nuo kamalat murhenäytelmät ovat onneksi sangen harvinaisia. Näin kerran sellaisen alkuvalmistukset, ja vaikutelmani siitä olivat sentapaiset, että minä en niitä koskaan unohda. Kun on ollut kysymys murhasta tai taposta, ovat venäläiset viranomaiset viime aikoina ottaneet asian käsiteltäväkseen ja silloin on syyllinen tavallisesti tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Se merkitsee kuolemanrangaistusta paimentolaiselle, sillä hän ei jaksa linnassa-oloa kestää, vaan kuolee ennen pitkää. En sentakia tiedä sanoa kumpi noista rangaistuksista lopulta on inhimillisempi, molemmat ovat kauheita.
Mutta vieläkin julmempia kohtauksia saattaa sattua noilla ulkonaisesti niin iloisilla markkinapaikoilla. En tarkoita niitä murhenäytelmiä, joissa edesvastuuttomat ja sydämettömät kauppiaat johdattavat alkuasukkaat taloudelliseen perikatoon, enkä myöskään tarkoita sitä elämää, jota juopuneet miehet ja naiset pitävät hoippuessaan huutaen ja kirkuen paikasta toiseen. Tarkoitan niitä tilaisuuksia, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan voida muodostua ihmiselämän kauneimmiksi ja parhaiksi hetkiksi, nimittäin hääjuhlia. Mutta valitettavasti niitä ei saada näissä erämaissa vietetyksi siihen tapaan kuin sivistyneempien ihmisten keskuudessa. Asianlaita on kerrassaan toinen. Samojedien keskuudessa, niinkuin useimmilla alkuperäisillä kansoilla, ei näet naista pidetä miehen vertaisena, vaan ainoastaan tarpeellisena ja hyödyllisenä työvoimana ja sitäpaitsi miehen omaisuutena samalla tavalla kuin poroa tai koiraa. Naista ei samojedi koskaan saa vaimokseen rakkauden voimalla, niinkuin meillä useimmiten tapahtuu, vaan yksinomaan ostamalla. Kysymättä naisen mielipidettä hän ostaa hänet yksinkertaisesti omistajalta, siis isältä tai äidiltä, ja tytöllä ei juuri koskaan ole asian suhteen mitään sanomista. Sama tapa vallitsee yhä vieläkin m.m. Jeniseiskin kuvernementin venäläisten talonpoikain keskuudessa, eikä senvuoksi ole ihmeteltävää, että se tavataan paljoa alhaisemmalla asteella elävillä samojedeilla. Tytön hinta vaihtelee ja on suorastaan riippuvainen oravien runsaudesta. Kuta enemmän niitä on metsässä, sitä kalliimmaksi tulee morsian, ja hyvinä vuosina vaimon hinta voi kohota 500 oravannahkaan sekä muutamaan litraan viinaa kaupanpäälliseksi. Huonoina vuosina saattaa tapahtua, että tytön hankintaan tarvitaan vain 200 nahkaa, kenties vielä vähemmänkin. Se mikä saattaa asian niin monimutkaiseksi ja tuskalliseksi on, että Tymin samojedeilla vallitsee naisten puute, toisin sanoen että heillä on enemmän miehiä kuin naisia, joten siis vaimon hankkiminen käy hankalaksi, poikamiessäätyä kun ei laisinkaan ole. Tästä aiheutuu, että samojedit yhä enemmän ovat tulleet pakotetuiksi myymään tyttärensä aivan nuorina. 12-13 vuoden vanhat lapset ovat kysyttyä kauppatavaraa, joka voidaan koska tahansa myydä. Sellaisia häitä on ilkeä nähdä, ja kerrassaan järkyttävää on kuulla nuorten morsianten sydäntäsärkeviä hätähuutoja, kun heidät väkivallalla laahataan pois omaistensa joukosta ja väkivallalla pakotetaan alottamaan avioelämää, johon he eivät ole kypsyneet ja joka johtaa siihen, että he ainakin ruumiillisesti joutuvat aivan turmioon. Sivistyneissä yhteiskunnissa tapahtuu kenties paljoa järkyttävämpiä asioita, mutta tuntuu siltä kuin ihminen ei samassa määrässä loukkaantuisi siitä riettaudesta, mikä tapahtuu olosuhteissa, joissa ihmiset kuitenkin käsittävät ja oivaltavat mitä tehdään ja ymmärtävät asiain nurinkurisuuden. Mutta neitseellisen erämaan ympäröimänä on kuin tuntisi paljon voimakkaammin ja kauhistuisi paljon syvemmin kaikkea luonnotonta ja luonnonvastaista. Sivistyksen vankiloissa rikos luonnonlakeja vastaan tuntuu vähemmän törkeältä, siellä kun luonnottomuus jossain määrin painaa leimansa kaikkeen.
Samojedilaiset häät ovat muuten mahdollisimman yksinkertaisia juhlia. Kun sulhanen on maksanut sovitun hinnan, voidaan sanoa kaikki varsinaiset juhlamenot suoritetuiksi. Mutta hyvin usein, kuten erikoisesti markkinoilla, muodostuvat häät suuriksi kemuiksi, joiden ohjelmaan kuuluu, samalla tavalla kuin meilläkin, etupäässä syöminen ja juominen. Erotus on vain kvalitatiivinen. Kestitys on jokseenkin samanlaista kuin venäläisillä, sillä erotuksella vain, että kala ja kalatuotteet, kuten mäti ja raani, ovat pääasiallisena ruokana. Juomana käytetään viinaa ja teetä, joita vuorotellen juodaan ja jotka nopeasti vaikuttavat monella tavalla vapauttavasti. Juhlan loppupuolella osa vieraista nukkuu, mutta toiset ryhtyvät riitaan ja rähinään, joka saattaa päättyä tappeluun ja muuhun välttämättömään pahaan.
Markkinain jälkeen kauppiaat lähtivät Tymskoeen ja minä jäin yksin jäljelle voidakseni mahdollisimman kauan seurustella joen lähteillä asuvien samojedien kanssa. Näinä päivinä sain mitä selvimpiä todistuksia sille aikaisemmalle arvelulleni, että joella asuvat samojedit kielellisessä suhteessa hyvin huomattavasti ovat eronneet toisistaan. Väestö on harvaa ja jurtat ovat miltei säännöllisesti toista sataa virstaa toisistansa. Senvuoksi onkin luonnollista, että eri perhekunnat eivät paljoakaan seurustele keskenään. Siitä taas johtuu, että melkein jokaisella perheellä on oma murteensa ja oma erikoinen sanavarastonsa. Ei saata oikeastaan puhua toisistaan eroavista murteista, sillä varsinaisia rajoja ei ole, mutta kieli on niin erilaista ja niin vaihtelevaa, se muodostuu siinä määrin yksilölliseksi, että melkein on pakko tutkia jokaisen eri henkilön kieltä. Mutta se on mahdottomuus ja sentähden on pakko rajoittaa tutkimusalaansa. Yleistäminen on niinikään vaikeaa ja senvuoksi täytyy aina muistaa tästä asiasta johtuvat puutteellisuudet. Tuntien nämä tosiseikat jää kysymyksenalaiseksi, miten suurta hyötyä erikoisen tarkasta ja täsmällisestä transskriptsionista saattaa tieteelle olla.
Napaasissa oleskeluni jälkeen tein pieniä veneretkiä eri tahoille. Kävin m.m. tervehtimässä ainoata joella asuvaa venäläistä, n.s. starovjeriä l. vanhauskolaista, joka perheensä kanssa oli muuttanut erämaahan saadakseen olla rauhassa viranomaisilta ja päästäkseen suorittamasta asevelvollisuuttaan. Hän oli rakentanut itselleen pienen talon ja oli rikastumassa alkuasukkaiden kanssa harjoittamallaan kaupalla. Jokea pitkin kulkevien venäläisten kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä eivätkä hekään hänestä välittäneet. Hänhän ei ollut oikeauskoinen, hänellä oli pyhimyskuvien asemesta rautainen risti seinällä eikä hän sitäpaitsi uskonut kirkon oppeihin. Hän ei juonut viinaa eikä tupakoinut, jota kaikkea hänen uskontonsa kielsi häntä tekemästä. Hän ei myöskään saanut syödä toisten ihmisten kanssa eikä edes käyttää samoja astioita. Kaiken sellaisen hän katsoi synniksi. Mutta pahan myyminen ja kaupitteleminen muille ei ollut syntiä. Me ostimme häneltä esim. tupakkaa, mutta meidän oli marssittava pihalle sitä polttamaan. Hänen olisi muussa tapauksessa ollut pakko hyvin hankalilla toimituksilla karkoittaa saastaiset tupakansavut talostaan.
Paluuni Tymiltä tapahtui paljoa nopeammin kuin matkani sinne. Virta oli edelleen vuolas eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin antaa veneen omin neuvoin soljua eteenpäin. Kullakin oli omat vahtivuoronsa ja niin me saatoimme kulkea yötä päivää. Jurttain kohdalla pysähdyimme, sillä nyttemmin olivat asukkaat palanneet kotia ja me saatoimme tutustua alkavaan kesäelämään. Useimmat olivat kylläkin rakentaneet itselleen kunnolliset mökit, mutta siitä huolimatta he kaikki asuivat vedestä kohoaville hiekkasärkille pystytetyissä tuohisissa kodissa.
Kevät oli vastikään muuttunut takatalveksi, lumi oli tehnyt maiseman valkoiseksi ja karkoittanut sääsket, tuon Siperian pahimman vitsauksen, joka tekee muuten niin lyhyen ja ihanan kesän sietämättömäksi helvetiksi. Matkallani pohjoista kohti olin ensi kerran päässyt tutustumaan niihin ja tajuamaan niiden suuren merkityksen. Olin aikaisemmin tullut tuntemaan Lapin hyttyset ja arvellut, etteivät ne mahda Siperiassa olla sen pahempia. Kuvittelin voivani pitää ne loitolla pikiöljyn ja muiden samantapaisten, ulkonäköä turmelevien keinojen avulla. Aluksi en välittänytkään ryhtyä varokeinoihin, mutta lopulta oli minunkin alistuttava toimimaan niinkuin kaikki muut. Täytyi, niinkuin raamatussa sanotaan, pukeutua säkkiin ja tuhkaan. Voidakseen nukkua, syödä, juoda tai toimittaa kaikkein luonnollisimmat tarpeensa oli pakko vetäytyä ohuesta kankaasta tehtyyn verhoon, joka pingotettiin sopivaan paikkaan, jollei tehnyt mieli hakea suojaa leiritulen savusta. Voidakseni yleensä oleskella ulkona vapaassa luonnossa täytyi minun pitää verkkoa pääni päällä ja kintaita käsissä. Jos kävi välttämättömäksi soutaa, niin tuommoisista suojelusvälineistä aiheutuva kuumuus tuli liian rasittavaksi ja silloin sytytettiin ämpäriin vartavasten kootut lahonneet puut palamaan, niin että savu ja tuhka tuprusivat yli koko aluksen. Sääsket ja melkein yhtä lukuisasti vesillä lentävät paarmat pysyivät kylläkin loitompana, mutta tuhkasta tulimme kovin likaisiksi ja rasittuneista silmistä valui alati vettä. Samaa menettelyä käytetään tuohikodissa, jonkatähden joskus oli aivan mahdotonta sellaisessa ympäristössä tehdä mitään muistiinpanoja. Luonnollisena seurauksena ainaisesta oleskelusta savupilvissä olivat vetiset, vuotavat ja punaiset silmät sekä viheliäinen mieliala. Minä saatoin kuitenkin joskus ottaa virkistävän kylvyn joen viileissä aalloissa, mutta samojedit, jotka näkyvät karttavan vettä enemmän kuin mitään muuta, kävivät päivä päivältä yhä kurjemman näköisiksi.
Hauskaa vaihtelua tarjoutui lähellä Napaasia tavatessani Tymin samojedien ylimmäisen papin nimeltä Kotshijaader. Hän kuului harvoihin nykyään elossa oleviin n.s. suuriin shamaaneihin ja hänen hoidettavanaan oli seitsenkasvoisen ylijumalan kuuluisa temppeli. Harvoin olen tavannut herttaisempaa ja kunnollisempaa alkuasukasta kuin tuo samojedipiispa oli. Oleskellessani hänen luonaan huomasin miten hän oli kokonaan vailla shamaanien niin tavallista humbugia, eikä hän papillisissa toimituksissaankaan käyttänyt niitä monia taikatemppuja, joilla muut koettavat läsnäoleviin vaikuttaa. Hän käsitteli noitarumpua ihmeteltävällä vakavuudella, ja vaikuttavalla hartaudella hän luki rukouksensa isien jumalille. Häneltä sain kaikki täydelliseen shamaaninpukuun kuuluvat esineet, jotka hän luovutti minulle varsin mielellään, koska ne muka olivat käyneet tarkoitukseensa kelpaamattomiksi, niitä kun oli käytetty parantamaan sairasta, joka kuitenkin rukouksista ja uhreista huolimatta oli kuollut. Niiden joukossa oli mielenkiintoinen lakki, johon oli kiinnitetty raudasta tehty risti. Hämmästyneenä kyselin häneltä syytä miksi semmoinen esine oli kiinnitetty tuohon pyhään päähineeseen. Hän vastasi minulle sen tapahtuneen halusta pettää kristittyjen jumalaa näinä huonoina aikoina. Kantamalla ristiä lakissaan hän arveli kristittyjen jumalan luulevan, että hänkin kuului hänen laumaansa, ja siitä syystä jättävän hänet rauhaan.
Tässä yhteydessä minun on mainittava, että useimmat näillä seuduilla elävät ja toimivat shamaanit kuuluvat vähemmän arvossapidettyjen joukkoon. He eivät luota erikoisen paljon sanan ja rukouksen voimaan, vaan koettavat etupäässä pelotuksilla karkoittaa esim. sairauden henget ihmisestä ja sitäpaitsi he vaativat toimituksistaan kohtuuttoman korkeata maksua. Muistan erityisesti erään vanhan ukon, joka aina kerskaili mahdillaan ja kehui olevansa hyvin tuttavallisissa suhteissa henkimaailman kanssa. Hän oli kerran puijannut minulta 10 ruplaa ja siitä syystä minä odotin sopivaa hetkeä kostaakseni hänelle ja samalla kohottaakseni omaa mainettani alkuasukasten keskuudessa. Eräänä aamuna minulle kerrottiin, että hän illalla aikoi antaa pienen näytännön, ja samassa minäkin päätin toimia. Kutsuin hänet luokseni ja varoitin häntä illalla manaamasta henkiänsä — minun kotijumalani muka saapuvat tilaisuuteen ja tekevät hänelle pahaa. Hän luuli minun laskevan leikkiä. Tarjosin hänelle viinaa, johon olin kaatanut voimakkaan annoksen cascara sagradaa — risiiniöljyhän ei näihin tepsinyt — ja uskottelin hänelle sen olevan konjakkia, jota sekoitus muuten värin puolesta muistuttikin. Pahaa aavistamatta hän joi hyvällä halulla petolliset ryyppyni. Kokoontuessamme illalla hänen noitumistansa kuuntelemaan odotin jännittyneenä mitä siitä tulisi. Ukko alotti kaikessa rauhassa ja ennätti soitella ja veisata aika kauan, ennenkuin cascara ehti päästä vaikuttamaan. Vihdoin viimein hänen luontonsa ei sallinut enempää, hän lakkasi äkkiä laulamasta ja riensi ulos kodasta. Vähän ajan kuluttua hän palasi, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jälleen syöksyi ulos. Tällä kertaa hän viipyi kauan poissa ja palatessaan hän tunnusti olevansa kykenemätön jatkamaan. Voittoni oli suuri ja miehen kunnioitus minua kohtaan vielä suurempi.
Vaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä opintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi saada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun puettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi pahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että venäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui toimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet, että kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin meistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen väärinkäsitystään.
Tymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia tutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia. Näiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään viekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin tungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset mittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa selvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta samojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää, olivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti tunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena isänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun vallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden. Tämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian hyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla tutkittavakseni.
Mutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi aivan mahdottomaksi saada samojedeja — miespuolisia nimittäin — riisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja, tarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli kaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä ennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen usein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita, mutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia, oli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa — jota muuten tuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä tarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten uskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka sattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on joutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista silmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille henkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on minun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti toimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista tarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa suojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se kuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista nähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä suksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen asian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan aivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että "naturalia non sunt turpia".
Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden, ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia: Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt — sivujen pituus vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä — olivat varmaankin linnoituksen sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50 vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään. Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan, jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta, sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot, joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä. Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin. — Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia. Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua. Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni. Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.
Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä. Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.
Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.
Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus tulevaisuudessa kaivetaan esiin.