— Paitsi sitä on vielä yleisiä, selvittämättömiä totuuksia, joita kaihdamme taikauskoisen pelokkaina.
— Mitä ne muka ovat?
— Vaikeat ristiriidat. Sinä sanoit joku aika sitten, ettet voi vihata ketään etkä tahdo sen vuoksi myöskään tappaa toista ihmistä.
— Miksi äiti sitä nyt penkoo? kysyi hän punastuen tuskastuneena.
— Sinä lähdet vapaaehtoisesti, ja taistelu on lopullisena tarkoituksena.
— Voinko minä sille mitään, että ihmisyys vaatii minua tekemään, mitä järkeni tällä hetkellä pitää välttämättömänä.
— Järkesi — entä tunteesi?
Tiesin kyllä jännittäneeni liiaksi, sillä ymmärsin hyvin, mistä hänen miettiväisyytensä johtui.
Se oli siis alkanut hänessä taaskin nostaa päätään, tuo ristiriita ihmishengen ottamisesta.
— Annetaan sen nyt olla! sanoi hän melkein uhkamielellä ja katsoi minuun tuimasti.
Se silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet itsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä, pohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta, joka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet kiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin miltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla paikalla.
Hän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna hyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.
— Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin arastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.
Hän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.
— Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.
— En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää — niin sanomattoman kipeää — enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken miekkaan tarttuu…
— Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.
Minä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi — tai olihan se jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan taaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan matkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.
— Kirjoitatko?
— Joka viikko niin kauan kuin voin.
— Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.
— Mitään pitkiä epistoloita ei synny.
— Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.
— Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.
— Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.
— Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen kintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.
— Sitten kun et enää voi…
Ääneni kävi epäselväksi.
— Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.
— Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni, johon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen kotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne — vanha salaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.
Olin ommellut hänelle hauskat matkareput, joista ei puuttunut pientä sotilaallista vivahdusta, ja ne hän otti mielellään mukaansa. Sukset olalla ja iso reppu selässä hän lähti ensimmäiselle retkelleen uskossa velvollisuuden pyhyyteen, järjellään hyväksyen senkin, mitä ei tunne täysin omaksunut.
Pohjaltaan hän oli lapsi, nuorukainen, jonka ajan hyökyaalto oli siepannut mukaansa. Se tinkimätön ja ehdoton, mikä aina oli ollut hänen tekojaan ohjaamassa, riennätti nytkin hänen askeliaan oudolla taipaleella. Uusi toiminta tuki, toverien ja joukkojen into ja vakaumus tarttui, ja mieli kävi niin juhlalliseksi, kun suuri päämäärä otti ohjatakseen, veti lähemmäksi, sitoi yhteyteensä ja antoi aseet vastustamattoman tenhoisana. Ja olihan Avun sielu lapsellisesti altis, ja hänessä oli ihana usko elämän suureen luvattuun onneen — siihen aikaan, jolloin taivaan kansi kaartuisi ihmisten yllä veljeyden ja ihmisyyden hymnin noustessa sitä kohti.
Kului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät röykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka puolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä, väliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla kuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin hyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä olevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen omasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä pysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.
Voi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan, elääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin ettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei mieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen, joka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen levon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde paahteessa vaeltavalle.
Kuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni sävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa. Ja kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa yksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin minut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä takaisin kutsumassa.
— Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu sisään…!
Jokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki luonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin virta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni jokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui ylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni jonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun tuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä: kalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi syiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana heitti minulle kysymyksiään. — Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli voinut olla syynä?
Toisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani. Mutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin tuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä, outoina ja kammottavina.
Usein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla, Avun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin päässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla seuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla kuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta siitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän levottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen kohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en mitään määrättyä.
Toisin vuoroin näin — niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien näkevän — oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät, kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman saamattoman itseni ja — Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen. — Näinkö, äiti?
Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni, kunnes Apu tuli kotiin — äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa, ja minä menin avaamaan.
— Sinäkö…? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.
Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta, katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä. Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi, liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse, kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja kuuma hengitys.
Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:
— Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!
Riisuin häneltä kengät.
Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.
— Kuinka kauan ne ovat olleet näin?
— En jaksa muistaa.
Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.
— Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.
— Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.
— Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.
— Mutta avaimen pidän itse.
Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty. Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta — vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli; kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.
Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu. Mitä tämä merkitsi?
Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut niitä paljastaa.
— Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.
Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.
— On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.
— Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja kuumeenomaisia.
— Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan uneen.
Kuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen. Kuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa painuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.
Valvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni väristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka ajan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina apua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista kipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun nämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa, tempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja ponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä, selvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä jokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun, etäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon kaipuuna — olemisen keveytenä…
Mikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja kärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?
Nuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai vähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli riveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä, koettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät nurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin — uhrin pyhään toimitukseen, hymyillen, leikitellen.
Siksi ei kuulunut valitusta.
Kuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita kasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena olostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa, juomansa ja hoitonsa.
— Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen peitettään. — Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole koskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!
Niin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli tuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut katseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä pimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja lepytellen.
Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan — elämästä ja kuolemasta.
Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta herättyäni ensi kerran näin Avun — Heikin kämmenellä.
Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin poikani huudon — hän oli nuorukainen — kutsuvan minua. Kuinka hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen sieltä täältä, joka puolelta — en tavannut, en saavuttanut, ja kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa. Mieluista oli palautua todellisuuteen.
Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi heikkoudessaan, vallassani ja — turvassa. Mutta kuinka kauan? Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.
Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada unta.
Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.
Tällä kertaa hän houraili — vai oliko se vain minun ajatusteni heijastusta — en tiedä.
Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja, metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta, iskien minuun yhä kipeämmin…
Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua — olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen, kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: — Uhrisi on sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!
Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.
— Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan, joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!
— Miksi niin?
— Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo! vastasi hän.
— Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. — Nuo sanathan ovat samoja kuin…
— Olen. Se oli niin todellista.
— Kummallista…!
— Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.
— Se on kuumetta, vakuutin hänelle.
En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.
— Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja? kysyin yhä levottomampana.
— En tiedä — ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.
— Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen, hiukan vapautuneena painostuksesta.
— Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.
Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli eloisampi pikku veitikka kuin ennen.
— Me taidamme kohta kyetä nousemaan.
— Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana laulanut, huutanut!
Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta, ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin joukkoon, mukaan, tuntemattomaan — epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla kentällä kuulumattomiin.
Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon, vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria, pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja lapsellisen innostuksen välittömyys.
Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä, hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista — kaikesta, mistä vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä — maailman suurimmassa murhenäytelmässä — tajuta, jäi itsekunkin harkittavaksi.
Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."
Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä, kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi, hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.
Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.
Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä välitti? Lähimmäiset…? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut enää lähimmäistä. Kansa, oma maako…? Oi, ne kyllä olivat, mutta niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.
— Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta, tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja hän tuijotti minuun kysyvästi.
— Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä, jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?
Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi — kuin nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella äänellä.
Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen, salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.
Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli minulle arvoitus.
Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta… Mutta hän ei vielä voinut tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen. Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan tarkoitti.
Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.
Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja ruman raivotessa.
Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä antamassa.
Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa. Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.
Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen toimintansa turvaksi.
Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän täynnä synkkää uhkaa.
— Eksymmekö? Mahdollisesti!
Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.
— Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!
He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan. Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen voimastaan?
Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan punaisen meren?
Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena levisi sodan kauhu ympäri maan.
Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva. Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi keskenänsä — koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli kehityksen laki kaiken tämän johtaja.
Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut raivottaret…
* * * * *
Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".
Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi, mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.
Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä — surman suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se on kova tuomio.
Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen, jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin pantiin.
Apu vaati sitä minulta matkaansa.
— Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän muutenkin kovin myöhään, sanoin.
— Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!
Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.
Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.
Lähtiessään hän kuiskasi:
— Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.
Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi, ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.
— Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää, kovaa vaatetta.
— Kuinka niin?
Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:
— Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia…
— Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.
— Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.
— Apu ei sanonut mitään.
— Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.
— Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.
— Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi hän katsoen minuun avoimesti.
— Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.
— Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä pitkä rivi — kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.
— En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä — olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on otettu…!
En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.
— Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.
Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.
— Hän siis kävi täällä?
— Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.
— Mitä Säde sanoo?
— Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!
— Et suinkaan sinä suostuisi?
— Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti tarvitaankin, kunhan joudutaan.
— Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin ihmeissäni.
— Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui, kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.
— Missä Säde nyt on? kysyin.
— Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla on niitä jo aika varasto.
— Ihmeellistä!
— Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan. Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule katsomaan!
Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja, säärystimiä, sukkia…
Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.
— Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.
— Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.
— Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. — Eiköhän vain sydämesikin syki nopeammin?
Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan ilmi kiihtyneen mielentilani.
— Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja ihan ilmitulessa pelkästä innosta.
— Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua peloittaa ja…
— Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska nuorukainen.
— Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. — Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen kuolema…
— Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä harvoin nähnyt.
Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.
— Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. — Pian viemme sen keskussäiliöön.
Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa, ranteissa ja vyössä.
Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä oli siihen varaa.
Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta. Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.
Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt olemaan ajan tavan mukainen — vapaa.
Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää, tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.
Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli rakastettava lapsi.
Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.
Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin…
Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".
Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu, sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja rumuuden ylle!
Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni vapisi hänen puolestaan.
Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen seikka.
— Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, — mutta älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi… Ja tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.
— Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.
— Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.
— On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.
— Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi
Siiri nuorukaisen mentyä.
— Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä poikaa.
— Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo muuttuneet, vastasi Siiri.
— Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.
— Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.
— Tietääkö Taju?
— Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.
Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.
— Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei unohdu lörpöttelemään.
— Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. — Mihinkä se sellainen veisi, jos kaikki…
— Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa, sanoi Säde.
— Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen kirkkaasta ajatustavasta.
— Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti
Säde.
— Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille olisi vaikeata, sanoin.
— Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.
— Herra ties!
— Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.
— Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.
— Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. — Se olisi liian paljon ja kuitenkin liian vähän.
— Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.
— Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.
— Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen ihailuaan.
— Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin hiljaa.
— Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.
Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu oli siis täälläkin jätetty — uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja helliä suhteita.
Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen kammosta tappaa ihmisiä.
— Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?
— On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.
— Sinähän tahdoit mennä mukaan.
— Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin unohtaa vaarat ja vastuksetkin.
Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.
— Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.
— Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.
— Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi innostaisi.
— Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.
— Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta. Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.
— Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden järjestelyssä.
— Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin empien.
Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.
— En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.
— Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole kahtia jaettava, se on yksi.
— Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.
— Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.
— Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja
Säde loi minuun hämmästyneen katseen.
— En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni sellaisia sanoja.
— Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.
— Sinä siis kuitenkin uskot minua.
— Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.
— Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei voiton äänen varmuudesta.
— Pelkäätkö poikiesi puolesta?
— Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.
— Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi
Siiri hymyillen säälivästi.
— Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto, johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen rauhallinen.
— Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.
— Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita edeltäpäin.
— Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.
— Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni. Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe ei paljoa paina.
— Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.
— Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.