Pitkään aikaan ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni. Laskin molemmat pyssyni maahan, nousin tikapuita myöten vuoren huipulle, kuten ennenkin, asetuin siellä piiloon, niin ettei pääni pistänyt näkyviin, ja aloin kiikari kädessä tähystellä. Rannalla oli vähintään kolmekymmentä villiä. Nuotio roihusi parhaillaan, ruokaa oli nähtävästi keitetty — mistä, sen kyllä näkemättäkin tiesin — ja hurja tanssi riehui parhaillaan nuotion ympärillä.

Hetken kuluttua näin muutamien tanssijoiden raahaavan rannalta päin kahta onnetonta, arvatenkin teurastettavaksi. Toinen heistä kaatui pian maahan, nähtävästi nuijan tai puisen miekan iskusta. Pari, kolme miestä kävi heti hänen kimppuunsa silpoen hänet palasiksi. Toinen raukka jäi paikoilleen odottamaan vuoroaan. Mutta tuskin hän oli tuntenut olevansa siteistä vapaa ja seisovansa erillään muista, kun hänessä heräsi vaistomaisesti halu elää ja hän lähti juoksemaan minkä suinkin jaksoi ja juuri minun asuntoani kohti.

Minun täytyy tunnustaa, että ensin säikähdin kauheasti, varsinkin kun olin näkevinäni koko lauman lähtevän hänen jäljessään. Nythän uneni ensimmäinen osa toteutuukin, ajattelin: mies parka pakenee arvatenkin viidakkoon! Mutta toteutuneeko toinenkin: pääseekö hän piiloon vainoojiensa käsistä? Rohkeuteni alkoi vähitellen kasvaa huomattuani, ettei takaa-ajamassa ollut kuin kolme miestä ja että karkulainen oli jo päässyt hyvän matkaa edelle ja joutuisi ennen heitä viidakkoon.

Miesten ja linnan välillä oli joki, kuten olen maininnut; sen suuhun olin laivasta saamani tavarat nostanut maihin. Ellei karkuri pääsisi joen yli, hän joutuisi kiinni. Mutta joen rantaan saavuttuaan hän heittäytyikin hetkeäkään empimättä uimaan, vaikka nousuvesi oli ylimmillään. Hetken kuluttua hän oli jo toisella rannalla ja lähti taas jatkamaan huimaa juoksuansa. Jonkin ajan kuluttua takaa-ajajatkin saapuivat joen rannalle, mutta yksi heistä ei näyttänyt osaavan uida, koska pysähtyi toisten heittäydyttyä veteen. Siinä hän seisoi hetken ja palasi sitten takaisin meren rantaan. Toiset kaksi uivat virran poikki, mutta olivat paljon huonompia uimareita kuin heidän takaa-ajamansa mies.

Nyt huomasin sen hetken lyöneen, jolloin Sallimus käski minun pelastaa tuon poloisen ja samalla salli minun saada itselleni palvelijan tai seuralaisen. Juoksin alas, sieppasin pyssyn tikapuiden juurelta, riensin jälleen vuoren huipulle ja sieltä oikopäätä toista rinnettä rannalle päin. Pian jouduin vainoojain ja vainottavan väliin ja huusin viimeksimainitulle. Hän katsahti taakseen ja näytti kammoavan aluksi minua yhtä paljon kuin vihollisiaankin. Viittasin hänelle ja lähestyin samalla verkalleen takaa-ajajia. Heti kun ensimmäinen näistä oli joutunut kohdalleni, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja kaadoin hänet pyssynperällä maahan. En tahtonut laukaista peläten, että pamaus kuuluisi rannalle, vaikka tuskinpa se niin pitkän matkan päähän olisi kuulunut, yhtä vähän kuin savukaan olisi sinne saakka näkynyt.

Kun toinen takaa-ajaja oli nähnyt toverinsa kaatuvan, hän pysähtyi ikään kuin olisi säikähtänyt, jolloin minä menin lähemmäksi häntä. Mutta pian huomasin hänen virittävän joustansa ja aikovan ampua nuolen minuun. Silloin minun ei auttanut muu kuin laukaista pyssyni. Mies kaatuikin heti kuolleena maahan. Vanki oli pysähtynyt, mutta vaikka hän näki kumpaisenkin vihollisensa makaavan maassa, hän oli kuitenkin niin pahanpäiväisesti säikähtänyt pamausta, ettei uskaltanut tulla lähemmäksi eikä jatkaa pakoaan. Huusin hänelle jälleen viitaten häntä tulemaan luokseni. Hän ymmärsi viittaukseni ja astui muutaman askelen, mutta pysähtyi, kulki taas pari askelta ja seisahtui jälleen. Mies parka vapisi pelosta varmana siitä, että joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin nuo toisetkin. Viittailin taas ja tein niin rohkaisevia merkkejä kuin suinkin osasin. Vähitellen hän alkoi vitkastellen kulkea minua kohti langeten aina kymmenen tai kahdentoista askelen päässä polvilleen, ikäänkuin kiitollisuuden osoitukseksi henkensä pelastamisesta. Vihdoin hän tuli aivan lähelleni, vaipui polvilleen, suuteli maata ja nosti toisen jalkani päänsä päälle, ilmeisestikin merkiksi siitä, että hän tahtoi olla orjani koko ikänsä.

Nostin hänet ylös ja puhelin hänelle niin ystävällisesti ja rohkaisevasti kuin osasin. Mutta äkkiä huomasin, ettei maahan kaatamani mies ollutkaan kuollut. Isku oli vain lyönyt hänet tainnoksiin, sillä hän alkoi liikahdella. Viittasin villilleni, miten asianlaita oli, ja silloin hän lausui minulle muutamia outoja sanoja. En ymmärtänyt niistä ainoatakaan, mutta suloisesti sittenkin hiveli korvaani ihmisääni, jollaista en ollut, omaani lukematta, kuullut lähes viiteenkolmatta vuoteen.

Mutta moisiin mietelmiin ei nyt ollut aikaa, sillä tainnoksissa ollut mies kohosi jo istuvilleen. Villini — siksi häntä tästä lähtien nimitän — näkyi jälleen joutuvan kauhistuksen valtaan, ja silloin ojensin toisen pyssyni ensinmainittua vihollista kohti, mutta villini rupesi tekemään minulle kiihkeitä merkkejä, joista ymmärsin hänen pyytävän lainaksi vyölläni riippuvaa paljasta miekkaa. Saatuansa sen hän syöksyi vihollisensa luo ja sivalsi yhdellä ainoalla iskulla häneltä pään poikki.

Eniten kaikesta villiäni kummastutti se, että olin niin pitkän matkan päästä saanut tapetuksi hänen toisen takaa-ajajansa. Kaikenlaisin merkein hän pyysi minulta lupaa päästä katsomaan ruumista ja saikin mennä. Hämmästyneenä hän katsoa tuijotti siihen kotvan aikaa käännellen sitä puolelle ja toiselle ja huomasi vihdoin rinnassa pienen reiän, jonka luoti oli siihen tehnyt. Vertakaan siitä ei ollut sanottavasti tullut, sillä mies oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.

Otettuaan sitten kaatuneen vihollisen jousen ja viinen hän palasi luokseni. Minä lähdin palaamaan ja viittasin häntä tulemaan mukaani koettaen merkeillä osoittaa, että rannalta päin tulisi kenties vielä muita vihollisia. Silloin hän puolestaan osoitti merkeillä minulle, että tapetut pitäisi kaivaa maahan, jotta perässä tulijat eivät niitä huomaisi. Viittasin että hän saisi tehdä mitä tahtoisi, ja heti hän ryhtyikin toimeen: yhtäkkiä hän oli käsillään kaivanut maahan kaksi niin suurta matalaa kuoppaa, että ruumiit mahtuivat niihin, yksi kumpaankin, ja peittänyt kuopat hiekalla. Koko työhön kului tuskin neljännestuntiakaan.

Sen jälkeen vein hänet mukaani, en linnaani vaan saaren sisäosassa olevaan luolaan. Sinne tultuamme annoin hänelle leipää ja tertullisen rusinoita sekä vettä. Kovin näkyi mies parka jo olevankin ruoan ja juoman tarpeessa, eikä ihmekään. Levitin sitten olkia luolan lattialle ja niiden päälle vaipan ja kehoitin häntä käymään levolle. Minun ei tarvinnut häntä kahta kertaa käskeä: ennen pitkää hän oli vaipunut sikeään uneen.

Hän oli solakka, siro nuori mies, iältään noin kuusikolmatta, jäsenet lujat ja sopusuhtaiset. Kasvonpiirteissä oli jotain miehekästä ja samalla miellyttävää, eurooppalaista, varsinkin hänen hymyillessään. Tukka oli pitkä ja musta, ei kähärävillainen, otsa korkea ja leveä, silmät kirkkaat ja vilkkaat. Ihon väri ei ollut pikimusta eikä vaaleanruskeakaan, niin kuin Brasilian ja Virginian alkuasukkailla, vaan kauniin oliivinruskea. Kasvot olivat pyöreät ja pulleat, nenä pieni, ei kuitenkaan litteä kuin neekereillä, huulet ohuet ja hampaat valkoiset kuin norsunluu.

Tuskin oli kulunut puolta tuntiakaan, kun hän oli jo jälleen pystyssä ja tuli ulos juuri palatessani vuohia lypsämästä. Takatarhanihan, niin kuin lukija muistanee, oli täällä. Minut nähtyään hän riensi luokseni, heittäytyi maahan eteeni ja pani taas toisen jalkani päänsä päälle, täten ja monin muin omituisin merkein osoittaen, että hän tahtoi olla elinkautinen orjani. Minä puolestani näytin merkeillä olevani varsin mielissäni siitä.

Jonkin ajan kuluttua aloin puhua hänelle ja opettaa hänelle omaa kieltäni. Ensi työkseni ilmoitin hänelle, että hänen nimensä on oleva Perjantai. Tämän nimen annoin hänelle sen päivän muistoksi, jolloin pelastin hänen henkensä. Edelleen opetin häntä sanomaan minua masteriksi. [Master merkitsee: isäntä, herra.] Ennen pitkää hän oppi myös sanomaan "kyllä" ja "ei".

Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä ei ollut vaateriepuakaan yllään.

Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä, että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa. Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä kahdesta kumppanistaan välittämättä.

En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs. Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä. Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka mies.

Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille, sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää vastaan.

Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava. Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin. Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja olisi — sen uskallan sanoa — uhrannut oman henkensäkin minut pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.

Viidestoista luku

Perjantai tottuu uusiin tapoihin. — Ensimmäiset kristinopin alkeet.
— Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. — Koti-ikävä.

Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai? Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä, olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.

Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa. Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut. Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni, lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin. Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan, etten vain surmaisi häntä.

Tartuin häntä ystävällisesti käteen, näytin sitä paikkaa, mihin kili oli jäänyt, ja käskin hänen noutaa sen. Hän totteli, ja siinäkö oli ihmettelemistä, missä kohden kilissä oli kuolettava haava. Sillä välin minä hänen huomaamattaan latasin pyssyni uudestaan.

Jonkin ajan kuluttua näin suurehkon haukkaa muistuttavan linnun istuvan korkean puun latvassa. Kutsuin luokseni Perjantain, osoitin hänelle linnun, viittasin sitten pyssyyni ja maahan osoittaakseni, että nyt tuo lintu putoaa puusta. Käskin hänen sitten pitää lintua silmällä, tähtäsin ja laukaisin. Perjantai näki linnun samassa silmänräpäyksessä putoavan puusta. Hän oli yhtä kauhistunut kuin edelliselläkin kerralla, paljon enemmänkin, kun hän ei ollut nähnyt minun panevan pyssyyni mitään. Hän ajatteli varmaankin, että mahtoi tuossa kapineessa olla merkillinen kuoleman ja hävityksen taika, koska se tappoi ihmisiä ja eläimiä läheltä ja kaukaa. Ellei hän pian olisi päässyt asiasta perille, hän olisi varmaankin ruvennut jumalinaan kumartamaan niin pyssyä kuin minuakin. Pyssyyn hän ei uskaltanut kajota vielä pariin päivään, vaan puheli sille myötäänsä jotakin omalla kielellään. Myöhemmin vasta sain tietää hänen pyytäneen pyssyltä, ettei se tappaisi häntä. Vasta muutaman päivän kuluttua hän oppi tuntemaan aseen salaisuuden.

Karitsan kannoimme kotiin. Nyljettyäni sen paistoin siitä muutamia paloja ja keitin lientä toisista. Perjantaista tuntui tämä ruoka olevan sangen maukasta, mutta kovin häntä kummastutti se, että minä käytin suolaa ruoassa. Hän pisti muutaman suolarakeen suuhunsa, mutta silloinkos mies parka alkoi irvistellä ja syljeskellä. Vedellä hänen oli huuhdeltava suunsa, ennen kuin sai pois katkeran maun. Minä puolestani näytin hänelle, että jos pistän suolattoman palan suuhuni, niin se panee minut paikalla irvistämään ja syljeksimään. Vasta pitkien aikojen kuluttua hän tottui käyttämään suolaa, mutta silloinkin hyvin niukalti.

Seuraavana päivänä annoin Perjantain maistaa vartaassa paistettua vuohenlihaa, ja se oli hänestä niin hyvää, että hän rupesi taas vilkkaasti puhumaan. Ymmärsin vihdoin hänen koettavan tehdä minulle selväksi, ettei hän enää ikinä aio syödä ihmisenlihaa. Ja siitä olin iloinen.

Seuraavana päivänä panin hänet survomaan jyviä ja seulomaan jauhoja. Hän tottuikin tuohon työhön sangen pian, varsinkin kun huomasi, kuinka niistä sitten paistetaan leipää. Jonkin ajan kuluttua hän osasi suorittaa nämä työt omin päinsä yhtä hyvin kuin minäkin.

Koska minulla nyt oli talossani yksi suu enemmän kuin ennen, täytyi ruveta laajentamaan viljankin viljelystä. Siksi määräsin pelloksi suurenpuoleisen alan ja rupesin sitä aitaamaan niin kuin entisiäkin. Perjantai auttoi minua uskollisesti tässä työssä ja kuultuaan tarkoituksena olevan täten hankkia enemmän leipävaroja, koska on enemmän syöjiäkin, hän sanoi käsittävänsä, että minä juuri hänen tähtensä saan entistä enemmän työtä, ja lupasi ponnistella puolestaan voimiensa mukaan, jos vain hänelle neuvotaan, mitä milloinkin piti tehdä.

Tämä vuosi oli miellyttävin kaikista, mitkä saaressa olin viettänyt. Perjantai osasi jo vähän puhua kieltäni, tunsi nimeltä melkein kaikki esineet, mitä näkyvissä oli, osasi mennä minne milloinkin käskettiin. Ja paljon kertomista hänellä oli kaikesta. Nyt omallakin puheellani oli käytännöllistä merkitystä, jota sillä ei ollut ollut moneen pitkään vuoteen. Paitsi sitä hauskuutta, mikä minulla oli juttelemisesta Perjantain kanssa, hän miellytti minua muutenkin ihmisenä: päivä päivältä huomasin yhä paremmin, kuinka vilpitön ja uskollinen hän oli, ja siksi hän kävi minulle päivä päivältä rakkaammaksi. Toisaalta taas luulen hänenkin kiintyneen minuun uskollisella rakkaudella.

Koetin kerran ottaa selville, vieläkö hänellä oli ikävä omaa maataan. Hän osasi siihen aikaan välttävästi englantia. Kysäisin häneltä, oliko hänen kansansa joskus voittanut sodassa. Ja näin muodostui seuraava keskustelu:

Perjantai. Niin, niin! Minun kansa on hyvempi tappelemaan.

Master. Vai on sinun kansasi taitavampi taistelemaan! Mitenkä sinä sitten vangiksi jouduit, Perjantai?

Perjantai. Minun kansa hakkaa kaikki maha (maahan).

Master. Mutta jos sinun kansasi lyö vihollisen maahan, mitenkäs sinä sitten jouduit kiinni?

Perjantai. Paha väki oli enempi kuin Perjantain väki. Ja ne ottaa yks, kaks, kolme ja Perjantai, mut minun kansa voittaa se paha väki toinen paikka, missä minä ei; siellä minun kansa ottaa yks, kaks, ja monta tuhat.

Master. Mutta miksi eivät teidän miehet pelastaneet teitä vihollisen käsistä?

Perjantai. Paha väki juoksee ja ottaa mukaan yks, kaks, kolme ja Perjantai ja pistää kanootti, mut minun kansa ei kanootti silloin.

Master. No niin Perjantai, mutta mitä sinun kansasi teki niin monella vangilla? Syövätkö ne vankinsa niinkuin nämä toisetkin?

Perjantai. Jaa-a. Minun kansa syö ja; syö kaikki loppu.

Master. Minnekäs ne heidät vievät?

Perjantai. Toinen paikka, minne vaan mieli tekee.

Master. Käyvätkö he täälläkin?

Perjantai. Kyllä, kyllä! Tämä paikka ja toinen paikka ja.

Master. Oletkos sinäkin käynyt täällä heidän kanssaan?

Perjantai. Kyllä, tuolla noin.

Täten sain tietää, että Perjantai oli aikaisemmin ollut niitten villien mukana, joilla oli ollut tapana käydä saaren kaukaisimmassa päässä. Ja käydessäni kerran hänen kanssaan sillä rannalla hän tunsi paikan hyvin ja tiesi kertoa heidän silloin pitäneen siellä julmia juhla-aterioitaan.

Olen kertonut tämän keskustelun siitä syystä, että se antoi aihetta seuraavaan.

Kysyin häneltä, kuinka pitkä matka lienee täältä heidän rantaansa ja eikö paljon kanootteja huku merellä. Hän vastasi, ettei siitä ole mitään pelkoa: kanootteja ei ole siellä milloinkaan hukkunut, sillä ulompana merellä käy aina sama virta ja sama tuuli, aamulla yhteen suuntaan, illalla toiseen. Ensin luulin sitä vain nousu- ja pakoveden liikkeiksi, mutta myöhemmin huomasin virtojen johtuvan mahtavasta Orinoco-joesta. Minulle selvisi, ettei saareni ollut kovinkaan kaukana sen suusta, ja lännestä tai luoteesta tänne siintävä maa oli suuri Trinidadin saari, joka on vastapäätä Orinocon suuta. Tiedustelin sitten Perjantailta tarkoin, millainen maa se on, millaisia sen asukkaat, minkälainen ranta ja minkämuotoisia meren virrat ja tuulet. Kysyttyäni minkänimisiä kansoja siellä asuu, hän ei osannut mainita muuta kuin karibit. Kartoissamme on näiden asuttamaksi alueeksi merkitty Etelä-Amerikan rannikko Orinocon suulta Guyanaan ja St. Marthaan saakka.

Hän kertoi myös, että kaukana kuun toisella puolen — se tarkoittaa läntistä ilmansuuntaa, minne kuu laskee — asuu valkoisia, partasuita miehiä, samanlaisia kuin minäkin, ja että he ovat surmanneet paljon ihmisiä. Ymmärsin näiden olevan espanjalaisia, joitten julmuus oli tunnettu koko maanosassa. Siitä kulki siellä kauheita kertomuksia polvesta polveen, suvusta sukuun.

Kyselin taas, millä keinoin hän luulisi minun pääsevän saaresta noiden valkoisten miesten luokse.

— Kyllä, kyllä! hän vastasi — Se pääsee sinne kaks kanootti. En pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla kahdella kanootilla, kunnes viimein monen kyselyn perästä sain selville hänen tarkoittavan kahden tavallisen kanootin suuruista venettä. Keskusteluni Perjantain kanssa oli minulle sangen mieluisa, sillä se herätti minussa jälleen toiveita. Ennemmin tai myöhemmin, ajattelin itsekseni, ilmaantunee minulle tilaisuus päästä pois saaresta.

Perjantain yhä enemmän kehityttyä ja opittua ymmärtämään ja puhumaan kieltäni aloin opettaa hänelle uskonopin alkeita. Kerran kysäisin häneltä, tietääkö hän, kuka hänet on luonut. Poika parka ei näyttänyt lainkaan tajuavan minua, luuli minun kysyneen, mikä mies hänen isänsä oli. Koetin kysyä toisella tavalla: kuka on luonut meren ja maan, jossa asumme, vuoret ja metsät? Hän vastasi, että sen on tehnyt Benamukke, joka asuu "tuolla toisella puolella". Hän ei osannut sen enempää kertoa hänestä; tiesi vain, että hän on paljon vanhempi kuin meri ja maa, kuu ja tähdet.

— No niin, jatkoin minä, — koska nyt tuo vanha olento on kaikki tehnyt, miksi eivät kaikki sitten palvele ja kumarra häntä?

— Kyllä! hän vastasi vakavasti luoden minuun vilpittömän katseen. —
Kaikkihan sanoo hänelle: Oo!

— Kun teillä ihminen kuolee, niin minne hän joutuu vai joutuuko minnekään?

— Kyllä! Ne tulee kaikki Benamukke luo.

— Entäs ne, jotka on syöty?

— Ne ja!

Siitä lähtien aloin opettaa hänelle elävän Jumalan tuntemista. Selitin hänelle, että kaiken maailman Luoja asuu taivaassa, että hän edelleenkin hallitsee maailmaa voimallansa. Hän on kaikkivaltias: kaiken hän voi meidän edestämme tehdä, kaiken meille antaa, mutta kaiken hän voi meiltä ottaa poiskin. Hän kuunteli minua tarkkaan iloiten suuresti, kun kerroin hänelle Vapahtajasta, joka on tullut meitä pelastamaan. Edelleen selitin hänelle, että saamme rukoilla Jumalaa ja että Jumala kuulee meitä, vaikka asuukin taivaassa.

Kerran hän sanoi minulle, että jos meidän Jumalamme saattaa kuulla meitä auringon toiselle puolelle asti, niin kyllä hän varmasti on suurempi Benamukkea, joka ei asu kuin vähän matkan päässä heistä, korkeitten vuorten takana, eikä sittenkään kuule heitä, ellei nousta vuorille häntä puhuttelemaan.

— Oletko sinäkin käynyt siellä puhumassa hänen kanssaan?

— Ei! vastasi hän. — Ei sinne koskaan pääse nuori mies, vanha vaan, ne uvukake.

Sen verran sain selville, että heilläkin on omat erityiset pappinsa, jotka käyvät vuorilla, sanovat Benamukelle: "Oo!" (sellainen on heillä rukous) ja sieltä tulevat alas ilmoittamaan kansalle, mitä Benamukke on sanonut.

Onnellisia olivat nämä keskustelut Perjantain kanssa. Meillä ei ollut muuta oppikirjaa kuin Raamattu, mutta kun se on niin verrattoman yksinkertainen ja selvä, että lapsikin ymmärtää, niin tästä opetuksesta oli seurauksena, ettei ainoastaan tämä pakana päässyt iankaikkisen totuuden tuntoon, vaan minä itsekin imin siitä yhä enemmän voimaa. Kuinka kiitollinen olinkaan Jumalalle, joka oli lähettänyt tämän pakanan minulle opastettavakseni ja opastajakseni samalla! Kolmen vuoden kuluttua oli Perjantaista tullut harras kristitty, parempikin kristitty kuin minä olin.

Mutta palaanpa taas kertomukseeni.

Opetuksen ja tarpeellisten töitten lomassa kerroin Perjantaille vähitellen elämäntarinani, ainakin siitä saakka kun olin tähän saareen tullut. Annoin hänelle tarpeenmukaiset selitykset ampuma-aseista, ruudista ja luodeista ja opetin häntä ampumaan. Annoin hänelle puukon, josta hän oli hyvin mielissään, ja laitoin hänelle vyön ja siihen solmun, jossa hän sai kantaa kirvestä. Se oli samalla sekä aseena että työkaluna. Kerroin hänelle Euroopasta, varsinkin Englannista, siitä miten siellä eletään ja palvellaan Jumalaa, miten ihmiset siellä seurustelevat ja sieltä käsin purjehtivat laivoilla kaikkiin maailman ääriin. Näytin hänelle paikan, missä laivani oli joutunut haaksirikkoon, ja vein hänet katsomaan venettä, jonka aallot olivat heittäneet rannalle ja joka nyt oli jo kokonaan rappeutunut. Veneen nähtyään Perjantai kävi vakavan näköiseksi eikä vähään aikaan virkkanut mitään. Kun kysyin, mitä hän mietiskeli, hän vastasi:

— Se vene on tule meidän ranta.

Lähemmin tiedusteltuani sain kuulla samanlaisen veneen kerran ajautuneen rantaan siinä maassa, missä hän asui. Otaksuin jonkin eurooppalaisen laivan joutuneen siellä haaksirikkoon ja veneen ajautuneen rantaan, mutta olin niin tyhmä, etten tullut lainkaan kysyneeksi, oliko kenties ihmisiäkin ajautunut veneessä rannalle ja mistä päin he olivat. Koetin vain saada selville, minkä muotoinen vene oli.

Perjantai antoi siitä sangen tarkan kuvauksen ja lisäsi sitten innokkaasti:

— Ja me pelastaa valkea mies hukkumasta.

Nyt vasta johtui mieleeni kysäistä, oliko veneessä ollut valkoisia miehiä.

— Kyllä, vakuutti hän, — vene täys valkea mies.

— Kuinka monta heitä oli?

Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.

— Minne he ovat joutuneet?

— He elää ja asuu minun kansan luo.

Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan. Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.

— Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?

— Ei! He tule veli valkean miehen kans.

Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton keskenään.

— Niin, lisäsi Perjantai, — ne ei syö kuin ne kun tappelee ja voittaa.

Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.

Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa, mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua luokseen.

— Mitä nyt? kysäisin minä.

— Voi ilo! huudahteli hän. — Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa, tuolla minun kansa!

Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?

Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani tuolle kiitolliselle ystävälle.

Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea, ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.

— Perjantai! sanoin. — Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi, oman kansasi luokse?

— Kyllä! vastasi hän. — Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos
Perjantai pääsee sinne.

— Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.

Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi:

— Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää mies.

— Mutta tappaisivathan ne sinut!

— Ei! sanoi hän vakavasti. — Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.

Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos nimittäin minä tulisin mukaan.

— Minäkö? huudahdin minä. — Söisiväthän ne minut!

— Ei, ei! vakuutteli hän. — Perjantai tekee, ne ei syö master,
Perjantai tekee, ne rakastaa master.

Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän rannoilleen.

Kuudestoista luku

Lähdön hankkeita. — Uusi vene. — Taas villejä rannalla.
Espanjalainen. — Perjantain isä.

Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.

Niinpä vein Perjantain kerran katsomaan viimeksi tekemääni venettä ja työnsimme sen vesille.

— Mitä sanot, Perjantai? Lähdetäänkö tällä kotiseudullesi? Epäilevästi hän pudisti päätään: hän piti sitä nähtävästi liian pienenä moiselle matkalle. Ilmoitin hänelle, että oli minulla suurempiakin, ja vein seuraavana päivänä hänet katsomaan ensimmäistä venettäni, jota en ollut jaksanut saada rantaan. Se olisi Perjantain mielestä kokoonsa nähden ollut kyllä riittävä, mutta pahaksi onneksi se oli ollut kaikkea hoitoa vailla kolmekolmatta vuotta ja oli nyt niin lahonnut ja ränsistynyt, ettei siitä enää ollut vesille vietäväksi.

Kun mielessäni yhä vain paloi matka täältä pois, sanoin Perjantaille rakentavani uuden, yhtä suuren veneen, jolla hän pääsisi omaan maahansa takaisin. Hän ei puhunut mitään, näytti vain kovin murheelliselta. Kysyttyäni, mikä hänelle nyt tuli, hän vastasi:

— Miks master suuttuu Perjantai? Mitä Perjantai tekee? Vakuutin etten ensinkään ollut häneen suuttunut.

— Eikö suuttuu? hän kysyi. — Eikö suuttuu? Mut miks lähettää
Perjantai pois oma maa?

— Mutta sanoithan kernaasti lähteväsi sinne.

— Kyllä, kyllä kernas, mut me kaks: ei Perjantai sinne yks, ei master sinne yks.

— Mitäpä minä siellä?

Hän kääntyi vilkkaasti minuun päin huudahtaen:

— Master tekee moni hyvä, opettaa villi mies: olla hyvä, olla lempeä, master opettaa villi tuntemaan Jumalaa, rukoilemaan Jumalaa, elämään uusi elämä.

— Voi Perjantai parka! Et sinä tiedä, mitä puhut! Tietoa ja taitoa vailla minä itsekin olen.

— Ei, ei! Master opettaa Perjantai olla hyvä ja opettaa villi mies olla hyvä.

— Ei niin, Perjantai! Parasta on, että lähdet yksin ja jätät minut tänne.

Hän tuli jälleen murheelliseksi, sieppasi sitten äkkiä kirveen vyöltäni ja ojensi sen minulle.

— Mitäs minä tällä? kysäisin.

— Master tappaa Perjantai.

— Miksi minä sinut tappaisin?

— Miks lähettää Perjantai pois? Master tappaa Perjantai, mut ei lähettää Perjantai pois.

Poika puhui niin vakavasti, että hänelle kiertyivät vedet silmiin. Huomasin kuinka sydämellisesti hän oli minuun kiintynyt ja sanoin hänelle nyt, niin kuin monesti myöhemminkin, etten milloinkaan aikonut lähettää häntä pois, jos hän vain tahtoi pysyä luonani.

Samalla selvisi minulle, että Perjantain koti-ikävä perustui siihen hartaaseen haluun, että minäkin tulisin hänen maahansa opettamaan ja neuvomaan hänen kansaansa. Sellaiseen työhön minä puolestani tiesin olevani aivan kykenemätön enkä siihen tuntenut kutsumustakaan. Mutta sittenkin sinne veti minua toivo päästä yhteyteen siellä asuvien eurooppalaisten kanssa.

Ja niinpä ryhdyimmekin Perjantain kanssa rakentamaan uutta venettä yhdestä puunrungosta niin kuin entisiäkin. Sopivista aineksista saarella ei suinkaan ollut puutetta. Kokonaisen laivastonkin olisi saattanut siellä rakentaa. Kuukauden päivät raadoimme ahkerasti aamusta iltaan, kunnes veneen runko oli valmis, mutta kului vielä kaksi viikkoa, ennen kuin saimme sen rantaan, sillä meidän oli työnnettävä se veteen telojen päällä. Matka edistyi vain tuuma tuumalta.

Runko meillä nyt kyllä oli, mutta kului vielä kaksi kuukautta, ennen kuin saimme mastot, purjeet ja peräsimen valmiiksi ja paikoilleen. Silloin muistutti veneeni suuresti purtta, jolla olin Salésta purjehtinut pois.

Perjantai, joka kyllä oli taitava soutaja ja meloja, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt purjeita, katseli hämmästyneenä, miten vene minun ohjaamanani soutamatta eteni vedenpinnalla käännähdellen ja puikkelehtien milloin puoleen, milloin toiseen. Mutta pian hänkin tottui purjeveneeseen, ja ennen pitkää hänestä tuli varsin taitava merimies. Kompassia vain hänen oli vaikea käsittää.

Nyt alkoi seitsemäskolmatta vuosi täällä oloni ajasta, josta kolme viimeistä vuotta olin viettänyt yhdessä Perjantain kanssa. Kiitollisena Jumalan armollisesta huolenpidosta aloitin tämänkin uuden vuoden hänen apuunsa turvaten. Sadeaika alkoi taas kuten tavallista, me panimme uuden purtemme suojaan joen poukamaan ja rakensimme vedenpitävän katoksen sen ylle. Seuraavan marras- tai joulukuun aikana meidän oli määrä lähteä yrittämään ulapalle.

Pouta-ajan tultua ryhdyin valmistautumaan matkalle. Ensiksi varustin eväät. Kerran aamulla näissä puuhissa ollessani lähetin Perjantain merenrannalle katsomaan, olisiko siellä kilpikonnia, joita tavallisesti saimme viikossa yhden. Hetken kuluttua näin hänen juoksevan hirmuista vauhtia takaisin, hyppäävän vallin yli ja rientävän luokseni. En ennättänyt kysyä syytäkään tähän kiireeseen, kun hän jo huudahti:

— Master, master! Voi suru! Voi hirmu!

— Mitä nyt, Perjantai?

— Tuolla, tuolla yks, kaks, kolme kanootti, yks, kaks, kolme.

Luulin hänen tarkoittavan kuutta, mutta lähemmin kyseltyäni sain tietää hänen nähneen vain kolme.

— Niitäkö sinä noin säikähdit?

Koetin rauhoittaa häntä minkä taisin, mutta mies parka oli aivan suunniltaan. Hän ei kyennyt muuta ajattelemaan kuin että viholliset olivat tulleet häntä hakemaan. Nyt he saisivat kiinni, tappaisivat ja söisivät hänet. Koetin rauhoittaa häntä kaikin tavoin. Selitin hänelle, että olinhan minä yhtä suuressa vaarassa kuin hänkin: jos he hänet surmaisivat, niin eivät he minuakaan henkiin jättäisi.

— Mutta, lisäsin minä, — meidän täytyy taistella heidän kanssaan.
Osaatko taistella, Perjantai?

— Kyllä minä ampua, vastasi hän, — mutta ne on niin hirmun moni.

— Vähät siitä! minä vakuutin. — Me ammumme heidät, ja kuka henkiin jää, se pakenee pyssyn pauketta.

Kysyin sitten, puolustaisiko hän minua, jos minä puolustaisin häntä, ja lupaisiko hän pysyä rinnallani ja tehdä kaiken, mitä vain käsken. Hän vastasi:

— Jos master vaikka käskee Perjantai kuolla, niin Perjantai kuolla.

Annoin hänelle kulauksen rommia ja käskin tuoda molemmat lintupyssyt, jotka latasin karkeilla hauleilla. Panin panokseen neljä muskettia pistäen kuhunkin kaksi metallipalasta ja viisi pientä luotia. Samoin latasin molemmat pistoolit, sidoin sitten miekan vyölleni ja käskin Perjantaita ottamaan kirveensä. Näin varustettuna lähdin kiikari mukanani vuoren huipulle.

Rannalla näkyi olevan yksikolmatta villiä ja heillä oli kolme vankia mukanaan. Hiekalle oli vedetty kolme kanoottia. He eivät olleet nousseet maihin samaan paikkaan, josta Perjantai aikoinaan oli karannut, vaan lähemmäksi joen suuta, missä metsä ulottui melkein rantaan saakka. Heillä oli nähtävästi aikomus taas käydä syömään kaameita verisiä aterioitansa, ja tämä saattoi minut niin vimmoihini, että alas tultuani ilmoitin Perjantaille aikovani ampua tai lyödä heidät kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Kysyin häneltä, lupaisiko hän auttaa minua. Hän oli nyt toipunut ensimmäisestä säikähdyksestään ja vakuutti olevansa valmis vaikka kuolemaan, jos niin käskisin.

Yhä vieläkin vimmoissani jaoin aseet meidän kahden kesken. Käskin Perjantain pitämään pistoolin vyöllään ja ottamaan kolme pyssyä olalleen. Itse otin myös pistoolin ja kolme pyssyä. Pistin taskuuni pienen pullon rommia sekä vähän leipää ja annoin Perjantain huostaan ruuti- ja luotipussin käskien hänen kulkemaan jäljessäni aivan ääneti ja laukaisemaan vasta silloin, kun minä määrään. Teimme sitten lähes mailin pituisen kierroksen joen yli, niin että pääsimme metsän suojassa villien huomaamatta heidän lähelleen.

Matkalla aloin vähitellen lieventää äskeistä ankaraa päätöstäni. Siihen ei ollut syynä se, että olisin pelännyt villien monilukuisuutta — minähän olisin yksinänikin ollut voimakkaampi kuin nuo alastomat aseettomat raukat — vaan se, että tulin jälleen ajatelleeksi: mitä syytä, mikä oikeus minulla on tahrata käsiäni ihmisverellä? Perjantain vihollisia he kyllä olivat, Perjantailla oli lainmukainen oikeus hyökätä heidän kimppuunsa, mutta mitä pahaa he minulle olivat tehneet? Oliko minulla oikeus, sanoin itsekseni, käydä heitä rankaisemaan heidän kansallisten syntiensä tähden? Ja niin päätin mennä vain läheltä katsomaan, mitä he tekivät, ja ryhtyä toimenpiteisiin vasta siinä tapauksessa, että saisin jonkin erityisen merkin.

Hiljaa ja varovasti kuljin eteenpäin Perjantai kintereilläni, kunnes pääsimme niin lähelle villejä, että meidät erotti heistä vain pieni metsänniemeke. Viittasin Perjantain luokseni, käskin hänen hiipiä erään suuren puun taakse aivan metsän reunaan ja tuoda minulle tietoja näkemästään. Pian hän tulikin takaisin kertoen villien istuvan nuotion ympärillä. Yksi vangeista oli tapettu ja häntä he parhaillaan söivät. Toinen oli rannassa sidottuna odottamassa vuoroaan. Tämä sai jo vereni kuohumaan, mutta ylimmilleen vimmani yltyi kuultuani Perjantailta, ettei tuo vanki ollutkaan hänen kansalaisiaan, vaan niitä valkoisia, partasuisia miehiä, joita hänen maassaan asui. Kauhistuneena menin omin silmin tutkimaan asiaa ja näin todellakin kiikarillani valkoisen miehen makaavan rannassa, eurooppalainen puku yllään, sidottuna käsistä ja jaloista.

Noin puolisataa yardia lähempänä heitä kasvoi tiheän ryteikön laidassa toinen puu. Sen taakse hiivin nyt ja pääsin noin kahdeksankymmenen yardin päähän villeistä. Perjantai oli uskollisesti seurannut minua askel askelelta.

Yksitoista julmuria istui maassa yhdessä, ja oli juuri lähettänyt kaksi teurastajaa maassa makaavan kristityn kimppuun. Nämä olivat parhaillaan päästämässä hänen jalkojaan siteistä irti. Nyt emme voineet viivytellä enää silmänräpäystäkään. Käännyin Perjantain puoleen sanoen:

— Tee nyt samoin kuin näet minun tekevän ja tottele jokaista käskyäni!

Laskin maahan yhden musketin ja molemmat lintupyssyt. Perjantai noudatti esimerkkiäni. Yhden musketin ojensin villejä kohti ja rupesin tähtäämään käskien Perjantain tehdä samoin.

— Oletko valmis nyt?

— Kyllä.

— Ammu sitten! Samassa laukaisin minäkin.

Perjantai oli tähdännyt paremmin kuin minä, sillä hänen puolellaan kaatui kuolleena maahan kaksi ja haavoittui kolme; minun puolellani kuoli yksi ja haavoittui kaksi. Kauhea hämmästys valtasi haavoitetut. Muutkin kavahtivat pystyyn, mutta eivät tienneet, minne paeta, minne katsoa, sillä eiväthän he tienneet, mistäpäin tämä tuho ja turmio oli tullut.

Laskin musketin maahan ja sieppasin toisen lintupyssyn. Perjantai teki samoin. Minä ojensin ja viritin hanan; hän samoin.

— Oletko valmis, Perjantai?

— Kyllä.

— Laukaise sitten Jumalan nimeen! käskin minä ampuen samassa itsekin.

Lintupyssyt olivat ladatut pelkillä raehauleilla, ja siksi ei tällä kertaa kaatunut kuin kaksi miestä. Sitä useampi haavoittui, ja nämä alkoivat nyt huutaen ja parkuen juosta verissään sinne tänne kuin mielipuolet. Pian heistäkin kolme vaipui maahan, vaikka ei aivan hengettömänä.

— Nyt, Perjantai! komensin minä laskien käyttämäni pyssyn maahan ja tarttuen muskettiin. — Seuraa nyt minua!

Samassa hyökkäsin piilostani esiin, Perjantai jäljessäni. Heti kun villit olivat nähneet meidät, aloin huutaa minkä jaksoin, käskin Perjantain tehdä samoin ja riensin suoraa päätä vanki paran luokse. Teurastajat, jotka olivat säikähtäneet ensimmäisiä laukauksia, jättivät hänet rauhaan ja pakenivat hurjaa vauhtia merenrannalle päin. Siellä he ja kolme muuta villiä hyppäsivät kanoottiin. Minä käännyin Perjantain puoleen ja käskin häntä juoksemaan heidän jäljessään ja ampumaan. Hän ymmärsi heti, juoksi kolme-, neljäkymmentä yardia lähemmäksi ja laukaisi muskettinsa kanoottia kohti.

Luulin hänen jo ampuneen kuoliaaksi siellä joka miehen, sillä kaikki viisi kaatuivat yhtaikaa veneen pohjaan. Mutta kaksi heistä nousi heti reippaina ylös. Kaksi oli kuollut, kolmas haavoittunut.

Sillä välin sieppasin puukkoni, katkoin vanki poloisen siteet, nostin hänet pystyyn ja kysyin portugalin kielellä, kuka hän oli. Hän vastasi latinaksi: "Christianus" (kristitty), mutta oli niin heikko, että tuskin jaksoi seisoa ja puhua. Otin rommipullon taskustani, annoin hänen ryypätä siitä ja ojensin hänelle sitten palasen leipää, jonka hän söi hyvin halukkaasti. Tiedusteltuani, mitä kansallisuutta hän oli, hän vastasi: "Espanol" (espanjalainen) osoittaen samalla kaikenlaisin merkein, kuinka syvästi kiitollinen hän oli henkensä pelastumisesta.

— Seignior! sanoin minä huonolla espanjallani, — puhutaan siitä myöhemmin, nyt meidän täytyy taistella. Jos teillä on vähänkin vielä voimia, niin ottakaa tämä pistooli ja miekka.

Kiitollisena hän otti ne vastaan, ja tuskin olivat aseet hänen käsissään, niin hän tunsi jo voimiensa elpyneen ja ryntäsi hurjalla vimmalla murhaajiensa kimppuun. Kaksi villiä hän löi maahan heti. Villi parat olivat todellakin niin kauhuissaan pyssyjen laukauksista, jollaisia he eivät vielä ikinä olleet kuulleet, että heitä jo pelkästä säikähdyksestäkin kaatui maahan. Niin kävi veneeseenkin paenneitten: kaikki viisi kaatuivat, vaikka kolmeen vain oli sattunut.

Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita, milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä, mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan, ennenkuin minä ennätin avuksi.

Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti. Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet meiltä pakoon.

Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen. Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta, ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi. Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.

Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi. Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä, ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin — kukaan ei olisi kyynelittä voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain tietää, että mies oli hänen isänsä.

En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän varsin hyvää.

Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt. Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.

Seitsemästoista luku

Vieraille eri teltta. — Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. — Suuren matkan varustuksia. — Espanjalainen ja Perjantain isä lähettiläiksi.

Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin mikään muu.

Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen, jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.

Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan, jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet kävellä.

Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa. Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet, panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin väsyneet vieraamme.

* * * * *

Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti, hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.

Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia villien kieltä varsin hyvin.

Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.

Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa, jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.

Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta espanjalaisen kanssa.

Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.

Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien ja inkvisition armottomiin kouriin.

Espanjalainen puolestaan selitti yhtä avomielisesti heidän elämänsä villien maassa olevan niin viheliäistä, etteivät he ikinä saattaisi pahasti kohdella sitä, joka auttaisi heidät jälleen vapauteen. Hän lupasi, jos vain niin toivoin, lähteä heidän luokseen puhumaan asiasta ja tuoda minulle heidän vastauksensa. Siellä hän vaatisi heidät juhlallisesti vannomaan, että he pitäisivät minua päällikkönään ja johtajanaan ja ehdottomasti tottelisivat minua. Heidän täytyisi pyhien sakramenttien ja evankeliumin nimessä valallansa vahvistaa, että pysyvät uskollisina minulle ja suostuvat lähtemään siihen kristittyyn maahan, mihin minä heidät vien. Hän lupasi tuoda nimenomaisen, heidän allekirjoittamansa sopimuksen. Ensimmäiseksi hän itse vannoi minulle uskollisuutta luvaten koko ikänsä pysyä luonani, ellen itse käskisi häntä pois, ja sitoutuen puolustamaan minua viimeiseen veripisaraan asti, jos niin kävisi, että hänen maanmiehensä rikkoisivat valansa. Hän oli kumminkin vakuuttunut siitä, että he kerran tänne päästyään tahtoisivat elää ja kuolla minun kanssani. Olivathan he sivistyneitä miehiä kaikki ja siksi paljon puutetta nähneet ja kovaa kokeneet, etteivät millään muotoa saattaneet olla kiittämättömiä pelastajaansa kohtaan.

Nämä vakuutukset kuultuani päätin koettaa pelastaa heidät villien maasta ja lähettää espanjalaisen ja Perjantain isän heidän luokseen asiasta keskustelemaan. Mutta tuskin oli näin päätetty, kun espanjalainen itse huomautti eräästä seikasta, joka siirsi koko hankkeen ainakin puolta vuotta tuonnemmaksi. Asia oli näin:

Hän oli nyt ollut kuukauden päivät saaressa ja nähnyt, miten minä Jumalan avulla olin pitänyt huolta elatuksestani. Viljaa ja karjaa hän näki minulla olevan enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta kuinka kävisi, jos tulisi kuusitoista henkeä lisää? Ja tarvitaanhan eväitä laivallakin, jos sellainen joskus rakennetaan. Elintarpeita oli siis ehdottomasti hankittava lisää ja sitä varten oli raivattava uusi pelto. Uusia tulokkaita, niin hän arveli, ei voitaisi ottaa vastaan ennen kuin ensi sadon jälkeen. Muutoin jouduttaisiin ennen pitkää pulaan, ja vierailla olisi silloin kiusaus ruveta valittamaan, että he olivat joutuneet ojasta allikkoon. Niinhän, hän sanoi, niinhän oli Israelin lastenkin laita: he riemuitsivat päästyään Egyptin orjuudesta, mutta napisivat sitten Herraa Jumalaa vastaan siitä, että olivat tulleet korpeen muka nälkään kuolemaan.

Neuvo oli kerrassaan järkevä, ja sitä ryhdyttiin heti noudattamaan. Ei kulunut kuukauttakaan, niin jo oli neljän miehen voimalla saatu raivatuksi uusi pelto ja kylvetty siihen kaksikolmatta bushelia ohria ja kuusitoista leilillistä riisiä. Kotitarpeiksi oli tietysti jätetty tarpeellinen määrä kumpaakin. Metsästä kaadettiin sopivia laivanrakennuspuita, ja niistä tehtiin — samalla vaivalla, vaikka suuremmilla voimilla kuin ennen — kaksitoista leveää lankkua, viisineljättä jalkaa pitkiä, kaksi jalkaa leveitä ja kahden, jopa neljän tuuman paksuisia. Minun ei tarvinne korostaa, miten suunnaton työ siinä oli.

Karjaakin lisättiin. Sitä varten käytiin metsällä, vuoroin Perjantai ja espanjalainen, vuoroin minä Perjantain kanssa. Siellä ammuttiin joukko emävuohia, kilit otettiin elävinä kiinni ja vietiin sitten tarhoihin entisten lisäksi.

Pian läheni rypäleittenkin korjuuaika, ja niitä kuivasimme päivänpaisteessa suuret määrät. Yhteensä olisi niistä tullut täyteen parikymmentäkin tynnyriä.

Viljasato ei ollut tällä kertaa kaikkein parhaimpia, mutta sittenkin korjattiin kahdenkolmatta bushelin kylvöstä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Meillä oli nyt siis riittävästi viljaa laivamatkankin varalle. Heti senjälkeen rupesimme punomaan suuria koreja, missä säilyttäisimme jyvät, ja siinä työssä oli espanjalainen erittäin taitava.

Ja nyt, kun elatusvaroja oli riittävästi päästin espanjalaisen ja Perjantain isän lähtemään jo kauan suunnitellulle matkalle. Annoin espanjalaiselle nimenomaisen määräyksen, ettei hän saa tuoda tänne yhtään miestä, joka ei ensin ole hänen ja vanhan villin edessä vannonut ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta minulle. Siitä oli tehtävä kirjallinen ja kunkin allekirjoittama sitoumus. Miten se kävisi päinsä paperitta ja musteetta, sitä ei tullut silloin kukaan meistä ajatelleeksikaan. Annoin sitten kummallekin musketin sekä ruutia ja luoteja.

Eväitä pantiin mukaan heille itselleen ja sitä paitsi kuudentoista miehen varalle kahdeksaksi päiväksi. Sovittiin niinikään merkistä, minkä he paluumatkalla nostavat saarta lähestyessään, jotta heidät tuntisimme.

Ja niin he lähtivät navakalla tuulella matkaan yhdellä niistä kanooteista, joilla olivat tänne tulleet tai joissa heidät paremminkin oli tänne vankeina tuotu.

Kalenteri oli mennyt sekaisin, mutta otaksuin, että silloin oli lokakuu, ja myöhemmin asiaa tutkiessani huomasin olleeni oikeassa.

Mieltäni ilahdutti tämän suunnitelman toteutuminen, koska se oli ensimmäinen yritys päästä pois saarestani seitsemäänkolmatta vuoteen.

Kahdeksastoista luku

Englantilainen laiva ankkurissa. — Purjevene laskee saareen. — Kolme vankia. — Taisteluja voitto. — Miten laiva olisi vallattava?

Kahdeksan päivää kului eikä matkamiehiä vieläkään kuulunut kotiin.
Mutta silloin sattui kummallinen ja odottamaton tapaus.

Kerran aamulla varhain, ollessani vielä sikeimmässä unessa, Perjantai hyökkäsi sisään huutaen kovalla äänellä: Master, master! Ne tulee jo, ne tulee jo!

Hyppäsin vuoteeltani, sieppasin hiukan vaatetta ylleni ja riensin ulos kiiruhtaen varomattomasti kyllä, suoraa päätä viidakon (nyt jo tiheän metsän) halki rantaan, vastoin tapaani aivan aseetonna. Sinne päästyäni hämmästyin sanomattomasti nähdessäni ulapalla, noin puolentoista meripeninkulman päässä veneen, joka lampaanlapapurje pystyssä tuli myötätuulessa täyttä vauhtia saarta kohti. Se ei tullut siltä puolen, mistä olin kanoottiamme odottanut, vaan saaren eteläpuolelta.

Käskin Perjantain pysyä piilossa, sillä vene oli vieras enkä lainkaan vielä tiennyt, tuliko siinä ystäviä vai vihollisia. Heti sen jälkeen juoksin hakemaan kiikarini ja kiipesin vuoren huipulle niin kuin monesti ennenkin. Tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo huomasin kauempana ulapalla laivan, joka oli laskenut ankkurin noin puolenkolmatta meripeninkulman päähän eteläkaakkoon. Se näkyi olevan englantilainen alus niinkuin venekin oli englantilainen purjevene.

Sekavat tunteet valtasivat minut sillä hetkellä. Toisaalta olin riemuissani nähtyäni laivan, jossa todennäköisesti oli maanmiehiäni, siis ystäviä. Toisaalta taas minussa nousi kaikenlaisia epäluuloja — ties mistä syystä — ja ne vaativat minua olemaan varuillani. Ensiksi juolahti mieleeni: mitä tekemistä englantilaisella laivalla oli näillä seuduilla, jotka eivät olleet edes englantilaisten kauppaväylien varrella? Eihän äskettäin ollut ollut myrskyäkään, joka olisi laivan ajanut tänne. Jos se todellakin oli englantilainen alus, niin tuskinpa se täällä liikkui hyvissä aikeissa. Parempi on pysyä erakkona edelleenkin kuin joutua merirosvojen ja murhamiesten käsiin.

Älköön ihminen milloinkaan ylenkatsoko salaisia sisäisiä merkkejä ja aavistuksia, joita hänelle välistä annetaan hetkinä, jolloin hän kaikista vähimmin luulee vaaran uhkaavan. Ne ovat varmaankin tiedonantoja salatusta maailmasta. Ellen olisi ottanut niitä varteen, olisin ollut auttamattomasti hukassa, niin kuin lukija saa pian nähdä.

Hetken kuluttua näin veneen kulkevan rantoja myöten hakien kaiketi jotain lahdelmaa tai joensuuta, mihin laskisi maihin. Koska vene ei kuitenkaan tullut tarpeeksi lähelle, niin se ei päässytkään siihen joensuuhun, johon minä ensi kerran olin lauttani laskenut, vaan se jäi rannan hiekalle puolen peninkulman päähän minusta. Siitä olin kiitollinen, sillä muuten nuo oudot vieraat olisivat nousseet maihin miltei oveni kynnyksellä ja aivan varmasti karkottaneet minut asunnostani ja ryöstäneet kaiken, mitä minulla oli.

Miesten noustua maihin tunsin ainakin useimmat heistä englantilaisiksi. Pari kolme näytti hollantilaisilta. Kaikkiaan heitä oli yksitoista miestä, kolme aseetonta ja mikäli osasin päättää, edellisten vankeja, sillä he näyttivät tekevän kiihkeitä liikkeitä käsillään, milloin rukoilevia, milloin epätoivoisia. Olin aivan ymmällä enkä osannut aavistaakaan, mitä heillä oli mielessä. Äkkiä Perjantai sanoa tokaisi:

— Voi master! Villi mies syö vanki ja englantilainen syö vanki myös.

— Mitä? huudahdin minä. — Luuletko heidän aikovan syödä nuo vangit?

— Syö ne, syö ne.

— Ei Perjantai, eivät he syö vankejaan, mutta pahoin pelkään, että he aikovat murhata heidät.

Pelko kasvoi minussa kasvamistaan, ja vapisin ajatellessani noiden kolmen poloisen kohtaloa, varsinkin sen jälkeen kun olin huomannut erään noista kahdeksasta merimiehestä puukolla uhkaavan yhtä vankiansa. Kuinka kaipasinkaan nyt espanjalaista ja Perjantain isää! Miehissä me kyllä olisimme voineet pelastaa nuo onnettomat, varsinkin kun heidän vangitsijansa olivat aseettomia. Mutta asiat muuttuivatkin itsestään vangituille edullisiksi.

Hetken kuluttua huomasin merimiesten hajaantuvan eri tahoille: he lähtivät arvatenkin saarta tarkastelemaan. Nuo kolme istahtivat puun juurelle murheellisina, epätoivoisina. Mieleeni muistui nyt selvästi se hetki, jolloin itse ensi kertaa olin astunut tähän saareen täynnä epätoivoista pelkoa. Niin vähän tietää ihminen tulevista kohtaloistaan, mutta joka Luojaansa luottaa, ei joudu hukkaan.

Vene oli laskenut rantaan nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tällä välin merimiesten kuljeskellessa saaressa vesi oli alkanut taas laskea, niin että vene ennen pitkää jäi kuivalle maalle. Kaksi miestä oli jätetty venettä vartioimaan, mutta he olivat — kuten sittemmin sain tietää — juoneet itsensä humalaan ja nukkuneet. Toinen heräsi kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja huomattuaan veneen olevan kiinni hiekassa hän alkoi huutaa ja huhuilla muita. He tulivatkin, mutta vene oli liian raskas heidän liikutella, meren pohja kun tässä kohden oli liejusavea. Niinpä he eivät saaneetkaan venettänsä siirretyksi veden rajaan, vaan — huolettomina kuin merimiehet ainakin — jättivät sen siihen ja lähtivät nyt kaikki saarta samoilemaan.

— Mitäpä sillä on väliä, Jack! virkkoi yksi heistä mennessään. —
Kelluupahan taas veden pinnalla, kun nousuvesi tulee.

Nämä sanat sanottiin selvällä englanninkielellä, ja siitä tiesin nyt varmasti, mitä kansallisuutta merimiehet olivat.

Olin koko ajan pysytellyt piilossa uskaltamatta lähteä linnastani muualle kuin vuoren huipulle, jossa myös saatoin olla aivan näkymättömissä. Nousuvesi — sen tiesin — palaa vasta kymmenen tunnin perästä. Silloin on jo pimeä. Minulla on siis tilaisuus tarkastella heidän puuhiaan ja kenties kuulla heidän puheitaankin. Aloin kuitenkin varustautua taisteluun pitäen silmällä sitä, että nyt joutuisin tekemisiin toisenlaisten vastustajien kanssa kuin äskettäin. Perjantain kanssa latasin pyssyt. Itse otin kaksi lintupyssyä. Hänen huostaansa jätin kolme muskettia. Asuni oli kerrassaan kauhistava: tahrainen pukinnahkatakki yllä, tuuhea karvalakki päässä, kaksi pistoolia vyöllä, paljas miekka kupeella ja kaksi pyssyä olalla.

Aikomukseni oli, kuten jo viittasin, ryhtyä taisteluun vasta pimeän tultua, mutta kello kahden tienoissa, auringon paahtaessa täydeltä terältään, huomasin kaikkien merimiesten hajaantuneen metsään ja arvatenkin nukahtaneen sinne. Kolme jäljelle jäänyttä istui yhä puun juurella, heitä ei nukuttanut, poloisia. Päätin silloin mennä heidän luokseen saamaan lähempiä tietoja heidän kohtalostaan. Ja niin lähdin jäljessäni Perjantai yhtä sotaisessa asussa, vaikkei niin kerrassaan metsänpeikon näköisenä kuin isäntänsä.

Menin lähemmäksi niin huomaamatta kuin suinkin ja sitten, ennen kuin kukaan oli ennättänyt huomata minua, lausuin kovalla äänellä englanniksi:

— Keitä olette, hyvät herrat?

He kavahtivat ylös ja näyttivät sanomattomasti hämmästyneen outoa asuani. He eivät saaneet sanaakaan suustaan, vaan olivat juuri lähtemäisillään pakoon, kun virkoin heille englanninkielellä:

— Älkää hämmästykö, hyvät herrat! Teillä on kenties ystävä lähempänä kuin luulettekaan.

— Sitten hänet on lähetetty meille suoraan taivaasta, lausui yksi heistä vakavasti nostaen samassa hattuansa minulle, sillä turhaa olisi tässä ihmisten apu.

— Kaikki apu tulee ylhäältä, vastasin minä, — mutta saatatteko sanoa, millä keinoin muukalainen voisi olla teille avuksi? Näytätte olevan suuressa hädässä! Näin teidän nousevan maihin, näin teidän pyytävän jotain noilta tylyiltä miehiltä, näinpä yhden heistä uhkaavan teitä puukollaankin.

Mies parka, jota puhuttelin, katseli minua hämillään vavisten ja kyynelet silmissä.