Saatuani ne sitten kuiviksi auringonpaisteessa kannoin ne varovasti luolaani ja pistin varta vasten tekemieni vasujen sisään, täyttäen välit oljilla. Näissä astioissa aioin tästä puolin säilyttää jyviä ja ehkä jauhojakin.

Paremmin minulta onnistui pienempien saviastioiden tekeminen, ja niinpä minulla jonkin ajan kuluttua olikin koko joukko lautasia, vateja, pieniä patoja ynnä muita taloudessa tarvittavia kapineita.

Mutta yhä vieläkään ei minulla ollut vedenpitäviä ja tulenkestäviä astioita. Kerran sattui, että tulin paistaneeksi lihaa suurenlaisella roviolla. Tulta sammutellessani löytyi tuhasta särkyneen saviastian palanen, joka oli palanut punaiseksi kuin tiili ja kovaksi kuin kivi. Eiköhän, arvelin silloin, eiköhän voisi koko astiaakin polttaa samalla tavalla?

Eihän minulla ollut oikeata savenvalajan uunia enkä osannut saada astioihin lyijykiiltoakaan pintaan, vaikka lyijyä kyllä oli, mutta en tästä sen enempää välittänyt. Asetin kolme suurta vatia ja pari kolme savipataa päällekkäin ja laitoin niiden ympärille joka puolelle vahvan valkean. Sivulta ja päältä lisäilin yhä polttoainetta, kunnes astiat hehkuivat tulipunaisina. Annoin niiden sitten olla viisi, kuusi tuntia yhtä mittaa kovassa kuumuudessa, kunnes huomasin yhden niistä rupeavan sulamaan: saveen yhtynyt hiekka oli nähtävästikin tulen vaikutuksesta alkanut muodostua lasiksi.

Silloin rupesin vähentämään valkeata, niin että astiat lakkasivat hehkumasta. Valvoin siinä sitten koko yön, jottei tuli pääsisi sammumaan liian äkillisesti, ja niinpä minulla aamun tullen oli kolme varsin hyvää — en sano kaunista vatia ja kaksi pataa, niin kovaa ja lujaa, etten parempia kaivannut. Toisen pinnalle oli sulaneesta hiekasta muodostunut kirkas lasituskin.

Nyt ei minulla enää ollut puutetta saviastioista, vaikka täytyykin tunnustaa, että niiden ulkomuoto oli hieman epämääräinen kuin lasten savikakkujen.

Ei varmaankaan ole kukaan halvoista esineistä niin riemuinnut kuin minä, jolla nyt oli tulenkestäviä savipatoja. Tuskin maltoin odottaa niiden jäähtymistä. Heti panin tulelle yhden, täytin vedellä ja keitin vuohenlihasta voimakasta lientä. Ei minulla tosin ollut jauhoja eikä muutakaan suurusta liemeen, mutta mainiota siitä silti tuli.

Nyt oli saatava huhmar, missä survoa jyviä jauhoiksi. Kauan aikaa haeskelin kiveä, jonka voisin kovertaa huhmareksi, mutta sellaista ei ollut saatavissa, kivilajit kun täällä ovat haurasta lajia. Päätin vihdoin laittaa puisen huhmaren. Siihen sovelias puu löytyikin paljon helpommin. Hakattuani siitä niin suuren rungon kuin jaksoin liikutella veistin sen ensin piilulla ja kirveellä pyöreäksi ja polttamalla koversin sen sitten ontoksi, siihen tapaan kuin Brasilian intiaanit kanoottinsa. Senjälkeen tein rautatammesta petkelen ja panin nämä esineet talteen ensi elonkorjuuksi.

Mutta monia muita esineitä oli minun vielä saatava: ei ollut seulaa, millä olisin puhdistanut jauhot kuorista ja leseistä. Kauan aikaa tuumailtuani muistin vihdoin, että olihan minulla laivalta saamieni tavarain joukossa muutamia merimiesten karttuuni- ja musliinikaulaliinoja. Niistä tein seulan, joka varsin hyvin sopi tarkoitukseensa.

Ja sitten leivän paistaminen, kun kaikki muut valmistukset oli suoritettu! Eihän minulla ollut hiivaa, ja mahdotonta minun oli sitä mistään saadakaan. Entäs leivinuuni? Mutta keinotpa siihenkin keksittiin. Laitoin ensin muutamia mataloita, suuria vateja, pari jalkaa läpimitaltaan ja noin yhdeksän tuumaa syviä, ja poltin ne yhtä koviksi kuin entisetkin saviastiat. Poltin sitten tiiliä, vaikka niistä ei tullut läheskään nelipuut olivat palaneet, levitin hiilloksen tasaisesti yli koko arinan, kunnes se oli kuumennut joka paikasta. Lakaisin sitten kuuman tuhkan pois, laskin leivät arinalle, peitin ne mainituilla suurilla savivadeilla ja työnsin vihdoin kuumaa tuhkaa joka puolelta niiden ympärille. Näin minun ohrakyrsäni paistuivat kuinskulmaisia, ja rakensin arinan. Sytytin vahvan valkean siihen, ja kun hyvänkin leipurin uunissa, ja ajan kuluessa minusta tulikin aika mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita.

Älköön kukaan hämmästykö, jos sanon, että minulta näihin puuhiin kului melkein koko kolmas vuosi, sillä olihan minulla samaan aikaan täysi työ elonkorjuussa ja muissakin puuhissa.

Kun sato tällä kertaa oli niin runsas, että minulla nyt oli lähes kaksikymmentä bushelia ohria ja ainakin saman verran riisiä, harkitsin, miten paljon vuodessa tarvitsisin leiväkseni, ja riittäisikö, jos kylväisin vain kerran vuodessa. Laskuni osoittivat, että nämä neljäkymmentä bushelia riittäisivät minulle mainiosti vuodeksi, minkä vuoksi päätin tästä puolin kylvää saman määrän kuin viimeksikin.

Sanomattakin lukija arvaa, että mieleeni usein tuli kaukainen maa, jonka olin nähnyt saaren toiselta rannalta. Kunpa sittenkin — niin minä välistä mietiskelin — kunpa sittenkin olisin siellä! Se on varmaankin mannermaata. Sieltä ehkä pääsisin kulkemaan yhä kauemmas ja siten kukaties vihdoin jollain keinoin joutuisin pois tästä vankeudesta.

Mieleeni ei silloin juolahtanutkaan, mitä kaikkia vaaroja siellä olisi ollut edessäni. Siellähän olisin helposti saattanut joutua villien käsiin, jotka — kuten minulla oli täysi syy uskoa — ovat julmemmat Afrikan leijonia ja tiikereitä. Jos heidän käsiinsä olisin joutunut, he olisivat varmaan tappaneet ja syöneet minut. Myöhemmin näitä epäilyjä minussa kyllä heräsi, mutta silloin aivan ikävöimällä ikävöin tuolle kaukaiselle rannalle.

Kuinka kaipasinkaan nyt Xury poikaani ja silloista purtta lampaanlapapurjeineen, sitä, jolla olimme niin pitkät matkat purjehtineet itäisen Afrikan rantavesiä! Lähdin katsomaan venettä, jolla haaksirikkoon jouduttuamme olimme lähteneet laivasta ja joka, kuten olen kertonut, sittemmin oli ajautunut saaren rantaan. Aallot olivat paiskanneet sen korkealle maihin alassuin. Jos halusin saada sen käyttökuntoon, olisi minun ensinnäkin pitänyt saada käännetyksi tuo raskas vene, korjata se ja työntää sitten vesille. Ennen pitkää huomasin kuitenkin moiset yritykset aivan mahdottomiksi, mutta halu päästä tuntemattomaan seutuun kiihtyi minussa kiihtymistään.

Aloin vähitellen tuumia, enkö omin käsinkin kykenisi rakentamaan kanoottia, jollaisia sen puolen alkuasukkaat tekevät yhdestä puusta. Tuo ei ollut mielestäni ainoastaan mahdollista, vaan tuntuipa helpoltakin saada aikaan: olihan minulla muka parempiakin apuneuvoja kuin alkukantaisilla neekereillä tai intiaaneilla. En vain tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea minulta puuttui ja mitä heillä oli. Vene olisi kenties helposti tehty, mutta mahdotontahan minun olisi saada se yksinäni vesille!

Olisi luullut minun venettä tehdessäni yhtämittaa ajatelleen juuri tätä seikkaa, mutta mieleni paloi niin kiihkeästi merelle, etten tuota epäkohtaa tullut kertaakaan tarkoin punninneeksi. Hurjalla innolla ryhdyin työhön varmana siitä, että kun vene on kerran valmis, niin kyllä sen aina saa jollain keinoin vesillekin.

Kaadoin metsästä uljaan setrin miettien mielessäni: mahtoikohan Salomolla olla yhtään näin uhkeata puuta hänen rakentaessaan Jerusalemin temppeliä? Se oli viisi jalkaa ja kymmenen tuumaa läpimitaltaan tyvestä ja kahdenkolmatta jalan korkeudessa vielä neljä jalkaa ja yksitoista tuumaa. Siitä kohden se alkoi hoiketa ja muodosti tuuhean latvan. [Tyvi = 175 cm, latva = 150 cm, pituus = 6,60 m.] Sanomattoman paljon työtä meni minulta jättiläispuun kaatamiseen. Kaksikymmentä pitkää päivää sain hakata nalkutella sen juurella, ennen kuin se vihdoin kaatui, ja kaksi viikkoa meni sen jälkeen latvan hakkaamiseen ja oksain karsimiseen. Ja sitten kului kokonainen kuukausi ennen kuin sain sen veistetyksi edes hiukan veneen muotoiseksi, jotta se pysyisi veden pinnalla pystyssä. Ryhdyin vihdoin kovertamaan sisusta. Kun siinä en lainkaan käyttänyt tulta apunani, vaan suoritin koko työn kirveellä, taltalla ja kurikalla, niin se vei minulta kokonaista kolme kuukautta.

Ja nyt minulla viimeinkin oli valmiina vene, joka olisi kantanut kuusikolmatta henkeä. Se riitti siis vallan hyvin minulle ja kaikille tavaroilleni.

Kovin oli mieleni hyvä katsellessani kanoottiani. Se oli suurin yhdestä puusta tehty alus, mitä milloinkaan olin nähnyt. Oli se jo toisenkin kädenkäännähdyksen minulta kysynyt, totta tosiaankin, ja jos sen nyt tällä rupeamalla olisin saanut veteen, niin olisin epäilemättä lähtenyt nurjimmalle matkalle, mitä mieletön milloinkaan on tehnyt.

Mutta siinäpä suurin pula olikin: saada vene veteen. Se ei tosin ollut kuin sadan yardin päässä rannasta, mutta pahin vastus oli siinä, että jokeen päin oli täältä ylämäki. Päätin ensi työkseni kaivaa maata sen alta pois, niin että saisin sille viettävän uoman. Tämä kysyi taas suunnatonta työtä ja vaivaa, mutta mitä välittää vaivoista se, jolle vapaaksi pääseminen kangastaa toivona? Vihdoin tämäkin työ tuli valmiiksi, mutta nyt olin yhtä pitkällä kuin alkaessanikin: kanoottia en jaksanut saada liikkeelle sen paremmin kuin toisella rannalla olevaa laivaa!

En hellittänyt vieläkään. Ajattelin että koska en kykene viemään venettä vesille, niin tuodaanpa vesi itse sitä hakemaan. Päätin kaivaa joesta kanavan veneelle asti. Tuumasta toimeen siekailematta. Jonkin aikaa ponnisteltuani aloin kuitenkin lähemmin harkita tehtävääni: maaperä oli kovaa savikkoa ja joen äyräs niin korkea, että kanavan olisi pitänyt olla yläpäästään vähintään kaksikymmentä jalkaa syvä; muuta työvoimaa minulla ei ollut käytettävänäni kuin kaksi kättäni. Kaikesta tästä päättelin, että kanavan kaivamiseen minulta menisi vähintään kymmenen, ehkä kaksitoistakin vuotta! Loppujen lopuksi minun täytyi siis luopua koko yrityksestä.

Hukkaan olivat menneet nuo monen pitkän kuukauden työt ja ponnistukset! Voi, kuinka karvastelikaan sydän parkaani silloin! Huomasin nyt liian myöhään, että mieletöntä on ryhtyä työhön, ennen kuin on laskenut kustannukset ja tarkoin punninnut, kuinka pitkälle omia voimia riittää.

Kesken näitä töitäni kului neljäskin vuosi täälläolostani loppuun.
Vuosipäivän vietin nöyrässä hartaudessa niin kuin edellisetkin.

Raamatun lukemisen ja Jumalan armollisen avun kautta oli maailmankatsomukseni kokonaan muuttunut entisestään. Toisin silmin kuin ennen katselin nyt kohtaloni vaiheita. Maailma oli minulle kaukainen, en enää mitään toivonut enkä vaatinut siltä. Ajattelin maailmaa niin kuin me ehkä ajattelemme sitä haudan toisella puolen: olin siellä aikani elänyt ja lähtenyt viimein pois. Teki mieleni sanoa kuin Abraham rikkaalle miehelle: "Meidän välillemme on juopa avautunut."

Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea. Täällä opin senkin elämänviisauden, että tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin sitä saattaa hyödykseen käyttää. Olen jo maininnut, että minulla oli kolmekymmentäkuusi puntaa kulta- ja hopearahoja. Arvotonta tavaraa kerrassaan! Kourallisen kolikoita olisin mielelläni vaihtanut pahanpäiväiseen piippuun tai käsimyllyyn. Olisin antanut kaikki parista pivollisesta nauriin- tai porkkanansiemeniä, pussillisesta herneitä tai papuja tai mustepullosta. Olisin voinut kasvattaa täällä viljaa laivanlastit täyteen, mutta minulla ei ollut minne lähettää; itse tarvitsin sitä verraten vähän. Kilpikonnia oli saatavissa niin paljon kuin halusin, mutta yksi ainoakin riitti minulle pitkäksi aikaa. Metsää oli täällä niin runsaasti, että olisin voinut rakentaa kokonaisen laivaston, ja viinirypäleitä niin viljalti, että olisin niillä voinut lastata koko tuon laivaston, mutta tuo ylenpalttisuus oli nyt arvotonta!

Yksinäistähän elämäni täällä tosin oli, mutta samalla se oli armoitettua elämää, ja hartaasti kiitin Herraa, joka ihmeellisellä tavalla oli minut pelastanut ja ihmeellisesti piti minusta huolta.

Ajan kuluessa alkoi yksi ja toinen laji laivalta saamiani tavaroita kulua loppuun. Ensiksi muste. Lisäilin siihen tuon tuostakin vettä, kunnes se vihdoin kävi niin vaaleaksi, että tuskin enää jätti näkyvää jälkeä paperille.

Sitten loppuivat laivakorput, vaikka niitä söin säästäväisesti. Leivättä olinkin lähes vuoden päivät, ennen kuin pääsin ohrasta paistamaan leipää.

Kulumaan rupesivat jo vaatteetkin. Kirjavia merimiespaitoja olin tuonut laivalta maihin kolme tusinaa, mutta niistä ei enää ollut ehjänä kuin muutama, sillä enimmäkseen minulla oli vain pelkkä paita ylläni. Arkuissa oli muutamia merimiestakkejakin, mutta ne olivat liian paksuja tässä helteessä. Luulisin ettei näin kuumassa ilmanalassa tarvitse vaatteita ensinkään, mutta se on erehdys. Paidan ja ihon välinen ilma on sentään jonkin verran liikkeessä, niin ettei helle tunnu aivan sietämättömältä.

Lakki tai hattu oli kuumalla ilmalla välttämätön sekin. Milloin hatutta päin liikuin päivänpaisteessa, alkoi päässäni tuntua heti kivistystä.

Täytyi koettaa korjailla ja paikkailla vaatteita minkä suinkin osasin, vaikka niissä ei valitettavasti silmänruokaa koskaan ollut. Olin huono kirvesmies, mutta vielä huonompi räätäli. Sain kuitenkin ommelluksi muutamia liivejä, mutta housuja oli vaikeampi tehdä.

Olen jo ennen maininnut panneeni talteen jokaisen ampumani eläimen nahan. Muutamat olivat auringonpaisteessa kuivaneet liian koviksi ja kankeiksi, mutta oli sellaisiakin, joita voi käyttää. Ensi työkseni laitoin itselleni karvalakin, jossa oli karvat ulospäin. Tämä onnistui niin hyvin, että myöhemmin tein itselleni puvun eläimenvuodista, nimittäin takin ja lyhyet, avonaiset polvihousut, kaikissa karvat ulospäin. Tällaisessa puvussa voin sateillakin liikkua kastumatta.

Pitkän ajan vei minulta sitten päivänvarjon kyhääminen. Olin nähnyt sellaisia Brasiliassa, jossa ne ovat varsin tarpeellisia sikäläisessä kovassa helteessä. Vielä tarpeellisempi se oli minulle täällä, sillä sijaitsihan saareni vielä lähempänä päiväntasaajaa. Välttämätön suoja se olisi minulle sekä päivän polttavilta säteiltä että rankkasateilta. Kauan kesti ennen kuin syntyi mitään sentapaistakaan. Pari kolme tekelettä meni aivan pilalle, ennen kuin viimein sain kokoon päivänvarjon tapaisen. Mutta oli työ ja tekeminen saada se kokoonpantavaksi, sillä työlästähän olisi ollut kuljettaa sitä avoimena. Sekin onnistui viimein, ja sitten päällystin päivänvarjon nahalla, karvat siinäkin ulospäin.

Kymmenes luku

Pieni vene. — Vaarallinen matka ulapalle. — "Robin Crusoe, missä olet?" — Piippu. — Vuohikarja. — Voita ja juustoa. Majesteetti aterioitsee.

Näin elelin saarellani hiljaista, yksinäistä elämääni, tyytyväisenä ja Herraan turvaten. Usein kyllä tuntui tyhjältä, kun ei ollut kenen kanssa sanaa vaihtaa, mutta silloin aina kysäisin itseltäni: eivätköhän keskustelut oman itseni ja Jumalan kanssa korvaa minulle kaikkea ihmisseuran suomaa iloa?

Seuraavat viisi vuotta kuluivat ilman sen suurempia tapauksia: sama asuinpaikka, samat työt ja toimet. Sitäpaitsi minulla oli huomattava työ, johon käytin kaikki väliajat: rakentelin jälleen venettä. Vahingosta viisastuneena ryhdyin tällä kertaa tekemään varsin pientä ruuhta, jonka vihdoin, tosin suurella vaivalla, sain valmiiksi. Kaivoin kuusi jalkaa leveän ja neljä jalkaa syvän ojan, jota myöten työnsin sen vesille.

Kaksi vuotta oli kulunut tähänkin työhön, mutta suuri oli iloni, kun vene vihdoin kellui joen pinnalla, ja melomalla ja sauvomalla pääsin liikkumaan jokea ylös ja alas.

Ei ollut ajattelemistakaan lähteä näin mitättömällä aluksella tuohon kaukaiseen maahan, neljänkymmenen peninkulman pituiselle vaaralliselle taipaleelle. Mutta koska minulla nyt kerran oli vene, niin päätin käydä katselemassa saareni rantoja laajemmaltikin.

Pystytin purteeni ensinnäkin maston ja laitoin siihen sopivan purjeen — kangastahan minulla oli sitä varten yllin kyllin varastossa. Koeteltuani sitten venettä ja huomattuani sen purjehtivan sangen hyvin tein sekä perään että kokkaan arkkuja säilytyspaikoiksi eväille ja ampumavaroille. Veneen laitaan sijoitin laatikon pyssyäni varten. Päivänvarjon panin perään suojaksi auringonsäteiltä.

Näin tein sitten pieniä huviretkiä rantavesillä, alussa milloinkaan yrittämättä kovin kauaksi joen suusta. Mutta vähitellen heräsi minussa halu tehdä kiertomatka koko kuningaskuntani ympäri. Eipä aikaakaan, niin jo rupesin hankkiutumaan matkalle. Panin purteen kaksitoista ohraleipää, leilillisen paahdettua riisiä, pienen pullon rommia, puoli vuohta, ruutia ja luoteja sekä makuuvaatteiksi kaksi paksua merimiestakkia, toisen alustaksi, toisen peitteeksi.

Kuudentena päivänä marraskuuta, vankeuteni tai, jos niin haluatte, hallitusaikani kuudentena vuotena, lähdin tälle retkelle, joka kesti kauemmin kuin olin luullutkaan. Saari itse tosin ei ollut kovin suuri, mutta sen itäiseen päähän tultuani huomasin pitkän jonon kallioita, osaksi veden päällä, osaksi alla, pistävän pari meripeninkulmaa ulos rannasta. Kallioitten ulkopuolella oli vielä puolen peninkulman pituinen hietamatalikko. Täytyi siis tehdä pitkä kierros matalikon ulommaisen niemen ympäri.

Olin jo kääntymäisilläni takaisin, mutta laskin sentään ankkurin, otin pyssyn ja nousin maihin tähystelemään. Kiipesin korkean mäen huipulle, josta näki joka puolelle, ja huomasin kovan, melkein rajun merivirran käyvän itään kallioitten kohdalla. Jos olisin veneineni joutunut sen kohdalle, se olisi varmasti vienyt minut niin kauaksi ulapalle, että palaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä samanlainen merivirta kävi toisellakin puolen saarta, vaikka paljon kauempana. Lähempänä rantaa kulki päinvastaiseen suuntaan toinen virta; minun tuli siis välttää ensinmainittua päästäkseni rannanpuoleiseen.

Koska kumminkin ankara itäkaakkoistuuli parhaillaan puhalsi vasten rantavirtaa muodostaen tuimia hyrskyjä niemen kohdalla, olisi minun ollut yhtä vaarallista lähteä ulapalle kuin purjehtia rantavesiäkin.

Minun oli siis pakko pysähtyä tänne peräti kahden päivän ajaksi.

Koitti kolmannen päivän aamu. Tuuli oli yöllä lakannut, meri oli tyyni. Silloin lähdin ulommaksi. Mutta tässäkin olen varoittava esimerkki kaikille kokemattomille ja huimapäisille purjehtijoille. Tuskin olin päässyt kallioiden uloimman niemen kohdalle — veneen pituus erotti minut kallioista — kun äkkiä huomasin joutuneeni syville vesille, pauhaavan virran valtaan. Veneeni kiiti niin kiivasta vauhtia, etten päässyt virran laitaankaan. Yhä kauemmas jouduin nyt rantavirrasta vasemmalle. Ei tuulenhenkäystäkään, jota olisin voinut hyödykseni käyttää; melasta ja airoista ei ollut vähääkään apua. Olin jo mennyttä miestä mielestäni, sillä arvasin, että nuo kaksi merivirtaa saaren kummallakin puolen epäilemättä yhtyivät jonkin peninkulman päässä, ja jos joudun sinne, olen auttamattomasti hukassa.

Ilmeinen tuho oli silmieni edessä: merestä ei pelkoa, sehän oli aivan tyyni, mutta nälkään minun lopulta täytyisi kuolla. Olin tosin rannalta saanut niin suuren kilpikonnan, että tuskin jaksoin sitä kantaa; vettäkin oli purressa täysi leilillinen, mutta mihin se riittäisi valtamerellä, missä ei ole rantaa, ei saarta, vaan pelkkää aukeata ulappaa tuhannen ja taas tuhannen peninkulmaa!

Kuinka tuskallisen kaihon vallassa katselinkaan nyt taakse jäävää yksinäistä saartani! Nyt se oli mielestäni ihanin paikka koko maailmassa. Sinne, sinne paloi jälleen mieleni. "Voi sinua rakas, oma saareni!" huusin kurottaen käsiäni sitä kohti. "En näe sinua enää milloinkaan. Voi, minua poloista, minne joutunenkaan nyt!"

Ihminen ei milloinkaan osaa oikein käsittää todellista tilaansa, ennen kuin hänelle näytetään, että toisinkin voisi olla. Hän ei osaa antaa elämälleen oikeata arvoa, ennen kuin se uhataan ottaa häneltä pois.

Voineeko kukaan mielessänsä kuvitella tuskaa, joka minut valtasi nähdessäni joutuneeni jo parin peninkulman päähän saarestani! Soudin itseni melkein näännyksiin koettaessani pyrkiä pohjoista kohti, siis rannanpuoleisen merivirran tienoille. Puolenpäivän ajoissa, kun aurinko jo oli kulkenut meridiaanin yli, tunsin äkkiä kasvoillani tuulen lehahduksen eteläkaakosta. Siitä tuli mieleni hyväksi, varsinkin kun puolen tunnin kuluttua sangen navakka tuuli alkoi puhaltaa. Nostin maston ja vedin purjeen ylös ohjaten venettä niin paljon kuin mahdollista pohjoista kohti päästäkseni pois merivirrasta. Puoli peninkulmaa purjehdittuani näkyi idästä tyrskyjä kallioita vastaan. Siinä kohden jakaantui merivirta kahtia: päävirta kulki edelleen etelämmäksi, mutta osa kääntyi takaisin virraten kiivaasti luoteeseen.

Sain veneeni suunnatuksi viimeksimainittuun, ja suuri oli riemuni, kun tuulen yhä yltyessä purteni alkoi kulkea aika vauhtia suoraa päätä saarta kohti, vaikka aivan päinvastaiselle puolen sitä paikkaa, mistä olin lähtenyt.

Kello neljän maissa pääsin vihdoin merivirran ulkopuolelle ja laskin pian sen jälkeen maihin.

Rannalle noustuani kiitin ensi työkseni Herraa pelastuksestani ja samalla päätin, etten enää milloinkaan yrittäisi päästä veneelläni saaresta pois. Syötyäni eväitäni vedin veneeni turvalliseen paikkaan puitten suojaan ja kävin levolle, koska olin nääntynyt matkan vaivoista.

Aamulla en lainkaan tiennyt miten saisin veneeni takaisin kotirantaan. Samaa tietä en ruvennut yrittämäänkään, niin paljon olin eilen oppinut. Lähdin kävelemään rantaa pitkin länteen päin ja kuljettuani kolmen peninkulman verran saavuin virran suulle, joka vähitellen kapenee maahan päin pieneksi joeksi. Sen äyräässä oli pieni poukama, ikään kuin varta vasten telakaksi tehtyjä sinne veinkin veneeni turvaan.

Sieltä nousin kukkulalle katselemaan, millä tienoin saarta oikein olin, ja pian huomasin olevani lähellä seutuja, joissa ennenkin olin liikkunut vaeltaessani tutkimusmatkoilla. Hain veneestä pyssyn ja päivänvarjon ja lähdin kulkemaan kotiin päin. Mieluinen tämä jalkamatka olikin eilisen tuskallisen seikkailun jälkeen, ja illan suussa saavuin huvilalleni, jossa kaikki oli hyvässä kunnossa.

Menin aitauksen sisään, laskeuduin levolle ja vaivuin pian sikeään uneen. Mutta voiko kukaan kuvitella hämmästystäni, kun äkkiä olin kuulevinani nimeäni mainittavan useita kertoja: "Robin, Robin, Robin Crusoe? Robin Crusoe raukka! Missä olet, Robin Crusoe! Missä olet? Missä olet ollut?"

Luulin ensin näkeväni unta, mutta kun huudot yhä jatkuivat, kavahdin säikähtäen pystyyn. Tuskin olin saanut silmäni auki, kun huomasin Poll poikani, papukaijan, istua kököttävän aidan harjalla. Nyt tiesin, että se oli minua puhutellut, sillä juuri tuollaisella ruikuttavalla tavalla minäkin olin puhutellut sitä ja opettanut sitä puhumaan. Se oli tottunut istumaan sormellani, painamaan päänsä minun kasvojani vasten ja huutelemaan: "Robin Crusoe raukka? Missä olet? Missä olet ollut? Miten sinä tänne tulit?" ja sen sellaista.

Hetken aikaa olin yhä vielä hiukan hämmästynyt siitä, että Poll oli osannut tulla juuri täältä minua hakemaan. Toinnuttuani kutsuin ystäväni luokseni. Se lensi peukalolleni ja aloitti taas: "Robin Crusoe parka? Miten tänne tulit? Missä olet ollut?"

Lähdin sitten kotiin kantaen Pollia kädelläni.

Olisi ollut hauskaa saada veneeni takaisin omalle rannalle, mutta itäpuolitse en enää uskaltanut yrittää tuoda sitä enkä taas tiennyt, millaista olisi ollut saaren toisella puolella: kenties sielläkin kulki kiivaita merivirtoja. Jätin sen äsken löytämääni poukamaan, vaikka tuntuikin haikealta luopua niin monen kuukauden työn ja vaivan tuloksista.

Niin sitten taas elelin lähes kokonaisen vuoden hiljaista elämääni. Turvasin Jumalaan ja olin onnellinen, mitään muuta en kaivannut kuin ihmisseuraa.

Aikaa myöten opin yhä taitavammaksi kaikenlaisissa käsitöissä ja muissa näpertelyissä. Savenvalajan ammatissa edistyin koko lailla siitä lähtien kun keksin savenvalupyörän. Nyt astioista tuli siloisia ja siroja. Mutta suurin oli iloni silloin, kun sain valmiiksi piipun. Savesta se tosin vain oli eikä juuri kauniskaan, punaiseksi poltettu kuten muutkin saviastiat, mutta hauskaa sillä oli vedellä savuja. Tupakkaa kasvoi saarella yllin kyllin.

Vasuja ja koreja kerääntyi minulle samoin niin runsaasti, ettei säilytysastioista milloinkaan ollut puutetta.

Ruutivarastoni hupenivat huolestuttavasti. Aloin jo vakavasti miettiä, miten sitten eläisin, kun ruuti kerran loppuisi. Uuttahan en saisi mistään.

Kolmantena vuotena, niin kuin muistettaneen, olin saanut kiinni vuohen ja aikonut kasvattaa siitä itselleni vähitellen kesyn vuohilauman. Mutta se oli saanut jäädä yksin ja kuoli vihdoin vanhuuttansa.

Oltuani saaressa yhdeksäntoista vuotta ja huomattuani ruutivarastojeni vähentyneen päätin jälleen ruveta pyytämään vuohia elävinä. Asettelin ensin ansoja eri paikkoihin, mutta ne eivät olleet kyllin vankkoja, koska minulla ei ollut metallilankaa. Koetin loukkuja ja hautoja, mutta hukkaan menivät nekin yritykset. Viritin viimein lujia lankapyydyksiä ja kerran aamulla pyydyksille tultuani näin yhdessä vanhan pukin ja toisessa kolme kiliä, joista kaksi uuhta.

Pukki oli niin tavattoman vihainen, etten uskaltanut yrittääkään viedä sitä kotiin. Siksipä päästinkin sen menemään. Vuonat sen sijaan sain suurella vaivalla telttaani.

Pitkään aikaan ne eivät välittäneet ruoasta lainkaan, mutta viimein ne rupesivat syömään, eikä aikaakaan, niin ne jo tulivat aivan kesyiksi. Minulla oli siis hyviä toiveita oman vuohikarjan saamisesta.

Mutta jos halusin vuohikarjaa, täytyi välttämättömästi ryhtyä toimenpiteisiin, jotta vuoheni eivät pääsisi metsävuohien pariin, sillä silloin ne villiintyisivät jälleen ja karkaisivat tiehensä. Ei auttanut muu kuin ruveta rakentamaan aitausta, jossa karjallani olisi runsaasti ruohoa ja vettä ja jossa se olisi suojassa paahteelta. Kahden käden varaan tosin tämäkin tehtävä jäi, mutta rohkein mielin ryhdyin työhön. Löysin sopivan laidunmaan, jossa oli pari, kolme lähdettä ja jonka toisessa laidassa oli tuuhea viidakko. Erotin siitä aluksi sataviisikymmentä yardia pitkän ja sata yardia leveän alueen. Jos tämä ajan mittaan kävisi ahtaaksi, ajattelin, niin voisinhan laajentaa sitä.

Kolmen kuukauden kuluttua aitaus oli valmis. Sillä välin kilit olivat aina olleet lieassa lähelläni ja siten tottuneet yhä enemmän minuun. Tuon tuostakin vein niille ohran- tai riisinjyviä, joita ne tottuivat syömään kädestä. Kun saatuani aitauksen valmiiksi päästin ne valloilleen, ne juoksivat aina jäljessäni määkien jyviä.

Puolentoista vuoden kuluttua minulla oli kymmenkunta vuohta; kolmen vuoden kuluttua oli tarhassani neljäkymmentäkolme, niiden lisäksi, jotka olin teurastanut. Ajan mittaan täytyi laittaa yhä uusia aitauksia, niin että niitä lopulta oli viisi.

Mutta ei siinä kyllin, ettei pöydästäni nyt milloinkaan puuttunut vuohenlihaa; nyt oli minulla runsaasti maitoakin. Välistä sain sitä kaksikin gallonaa päivässä [gallona = 4,5 litraa]. Omituista miten luonto itse opettaa ihmistä käyttämään sen tarjoamia lahjoja. Minä, joka en ollut koskaan lypsänyt lehmää ja pikku poikana vain jonkin verran nähnyt, miten voita ja juustoa tehdään, lypsin nyt vuoheni, kirnusin voita ja valmistin juustoa! Monta turhaa yritystä sain ensin tehdä, mutta viimein onnistuin, varsinkin kun olin oppinut löytämään suolaa kallionkoloista merenrannalla, jossa auringon helle sitä oli kuivattanut merivedestä.

Olisipa tuikea stoalainen filosofikin myhähtänyt nähdessään minut päivällispöydässäni, keskellä perhettäni. Siinä istuin minä, ylhäinen majesteetti, tämän saaren herra ja valtias, jonka käsissä oli alamaisteni onni ja elämä. Ympärilläni olivat kuninkaalliset palvelijani. Poll oli erityinen suosikkini, ja vain sillä oli lupa puhella pöydässä majesteetin kanssa. Koirani, joka nyt jo alkoi käydä vanhaksi ja raihnaiseksi, istui oikealla puolellani, ja kaksi kissaa, yksi kummallakin pöydän laidalla, odotteli suosionosoituksia, nimittäin makupaloja omasta kädestäni.

Yhdestoista luku

Muotokuvani. — Uusi vaihe. — Ihmisen jälki rannan hiekassa. —
Säikähdys. — Kaksoismuuri.

Tutkimusretki saaren ympäri vesitse oli jäänyt sikseen, mutta yhä paloi mieleni tutustua perusteellisesti valtakuntaani, ja niinpä päätin kerran lähteä rantoja myöten kiertämään saaren ympäri.

Matkalle lähtiessäni tulin ajatelleeksi: Mitähän ihmiset sanoisivat Englannissa, jos näkisivät äkkiä ihmisolennon tällaisissa tamineissa? Säikähtäisivät varmaankin tai nauraisivat hänelle vasten silmiä. En saattanut olla myhähtämättä itsekään kuvitellessani vaeltavani näin puettuna halki Yorkshiren kreivikunnan.

Kas tällaiselta minä näytin:

Päässä suuri, muodoton, pukinnahasta tehty karvalakki, siitä riippui harteille pitkä läppä, joka suojasi auringonsäteiltä ja esti sadeveden valumasta niskaani.

Yllä lyhyt takki, pukinnahasta sekin, karvat ulospäin. Sen liepeet ulottuivat takana melkein polviin. Jalassa avolahkeiset housut, vanhan pukin pitkävillaisesta nahasta, jonka karvat roikkuivat pitkinä. Sukkia ja kenkiä ei ollut ensinkään. Niiden asemesta oli jonkinlaiset töppöset, joitten varret ulottuivat sääriin ja olivat nauhoilla kiinnitettävät. Hyvin kömpelötekoiset ne olivat, niinkuin muutkin tamineeni.

Vyötäisillä leveä, edestä solmittava hihnavyö. Siihen oli pistetty miekan ja tikarin sijasta pieni saha toiselle ja käsikirves toiselle puolelle. Toinen vähän kapeampi hihna kulki oikean olan yli, ja siinä riippui vasemmalla puolella kaksi nahkakukkaroa, toisessa ruutia, toisessa hauleja ja luoteja. Selässä oli pajusta tehty vasu ja olalla pyssy. Kaiken tämän yli levitin suuren, hirmuisen ruman, pukinnahkaisen päivänvarjoni, joka oli lähinnä pyssyä tärkein varusteeni.

Kasvojeni väri oli tumma, mutta ei kuitenkaan yhtä musta kuin mulatilla, vaikka elinkin yhdeksännellä tai kymmenennellä eteläisellä leveysasteella. Parran olin aluksi antanut kasvaa pitkäksi, mutta myöhemmin — saksista ja partaveitsistähän minulla ei ollut puutetta — leikkasin sen lyhyemmäksi. Vain viikset jätin pitkiksi, niin kuin olin nähnyt turkkilaisilla Saléssa. Eiväthän ne tosin niin pitkiksi kasvaneet, että niihin olisin voinut ripustaa hattuni, mutta olivat ne sentään niin hirmuiset, että Englannissa niitä olisi säikähdetty.

Mutta vähätpä siitä, miltä näytin, kukapa minua täällä olisi katsellut?

Tällaisena lähdin matkalleni ja viivyin kotoa poissa viisi, kuusi päivää. Ensi työkseni nousin mäenhuipulle, josta venematkalla ollessani olin tähystellyt maastoa. Meri oli nyt, ihmeellistä kyllä, rasvatyyni. Merivirtoja ei näkynyt missään. Lähemmin asiaa tutkittuani huomasin, että lännestä lähtevä pakovesi yhdessä jonkin suuren mannermaalta tulevan virran kanssa aiheutti nuo merivirrat, jotka tuulista riippuen kulkivat milloin lähempänä rantaa, milloin kauempana siitä.

Jos silloin olisin tuon tiennyt, olisin nousu- ja pakovettä hyväkseni käyttäen päässyt takaisin omille rantavesille. Mutta oli miten oli, toista kertaa ei enää mieli tehnyt lähteä purjehdusmatkalle.

Mutta nyt alkaa uusi vaihe elämässäni.

* * * * *

Kerran puolenpäivän aikaan kulkiessani sinnepäin, missä kanoottini oli suojassa, hämmästyin sanomattomasti nähtyäni rannan hiekassa selvän ihmisjalan jäljen. Tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun, kuin olisin nähnyt hirvittävän aaveen. Kuuntelin ja tähystelin ympärilleni, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään. Nousin kukkulalle katselemaan, mutta vieläkään en huomannut mitään. Juoksentelin rannalla edestakaisin, mutta en nähnyt muuta kuin tämän yhden ainoan jäljen. Luulin nähneeni väärin, mutta ei! Siinä oli selvä ihmisjalan jälki: kantapää, jalkapohja ja varpaat ihan selvästi. Miten se oli tähän painunut, sitä minun oli mahdotonta käsittää.

Tuhansia ajatuksia alkoi risteillä aivoissani, mutta yhä sekavammalta tuntui tämä kummallinen ilmiö, ja silloin lähdin juoksemaan linnaani päin. Juoksin niin että tuskin tunsin maata jalkaini alla hirveässä ahdistuksessani, aina parin kolmen askeleen perästä vilkaisten taakseni ja luoden epäluuloisia katseita joka puuhun ja pensaaseen. Mieheltä näytti matkan päästä jokainen kanto ja kivi.

Syöksyin sitten hurjaa vauhtia linnaani niin kuin joku olisi ajanut minua takaa. Nuoraportaitako myöten lienen sinne noussut vai kalliossa olevan aukon kautta, sitä en muista enää ensinkään. Jänis ei ole milloinkaan piiloutunut pensaaseen eikä kettu puikahtanut koloonsa pahemmin säikähtäneenä kuin minä linnaani.

En koko yönä ummistanut silmiäni. Mitä pitemmälle yö kului, sitä enemmän minua hirvitti. Välistä luulin koko ilmiötä paholaisen työksi. Miten jälki saattaisi olla ihmisen tekemä? Missä oli laiva, joka olisi hänet tuonut tänne? Missä olivat muut jäljet? Mutta jos paholainen olisi tahtonut minua säikäyttää, niin olisihan se osannut sen tehdä muullakin tavalla kuin polkemalla jäljen sellaiseen paikkaan, missä hyvin harvoin liikuin ja missä ensimmäinen tuuli olisi saattanut lakaista jäljen näkymättömiin.

Ei! Varmaankin on mannermaalta tullut villejä kanooteissaan tänne, joko merivirran tai tuulen ajamina, ja sitten jälleen soutanut pois ulapalle. Kuinka kiitollinen olin mielessäni siitä, etten samaan aikaan sattunut olemaan sen puoleisella rannalla! Mutta entä, jos villit ovat löytäneet veneeni? Siitähän he ovat huomanneet, että saaressa on asukkaita. Seuraavalla kerralla he tulevat tänne miehissä, löytävät minut, tappavat ja syövät suuhunsa. Ja elleivät minua löytäisi, niin keksivät asuntoni, hävittävät viljapeltoni, raastavat koko karjani! Hirvittäviä ajatuksia!

Omituista tämä ihmiselämän kirjavuus ja ristiriitaisuus! Mitä tänään rakastaa, sitä huomenna vihaa. Mitä tänään etsii, sitä huomenna vieroo. Olin koko täällä oloni aikana surrut sitä, että olin yksin, ilman ihmisseuraa. Suurin riemuni — niin ajattelin aina — olisi saada joku ihmisolento seuralaisekseni. Ja nyt? Vapisin pelosta, että ihmisiä olisi käynyt saarella! Yksi ainoa ihmisen askelen jälki rannan hiekassa oli saattaa minut suunniltani.

Alussa oli hetkiä, jolloin luottamukseni Jumalaan horjahti. En kyennyt hurjalta peloltani käsittämään hänen tarkoituksiaan. Raamattu johti minut kumminkin taas oikealle tielle. Antauduin kokonaan Herran huomaan, yhtä varmana kuin ennenkin siitä, että hän tarkoittaa vain parastani. Mieleni tyyntyi ja rohkeuteni palasi jälleen.

Pariin kolmeen päivään en liikkunut linnastani mihinkään. Mutta kun muona oli lopussa ja vuohet lypsämättä, minun oli viimein lähdettävä ulos ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että koko jälki oli ollut harhanäky. Menin huvilalleni, mutta yhä vieläkin arastellen ja ympärilleni tähystellen, joka hetki valmiina pujahtamaan piiloon. Vuohiparat olivat jo kovasti kaivanneet minua. Muutamaan päivään ei näkynyt mitään epäilyttävää, ja siitä kasvoi rohkeuteni yhä. Käväisin vielä kerran rannalla tutkimassa kummallista jälkeä. Siinä se oli yhä edelleen. Olikohan se sitten oma jälkeni, joka oli painunut hiekkaan silloin, kun vein venettä suojaan? Ei! Venehän oli kaukana täältä. Mittasin jälkeä omalla jalallani: jälki oli paljon suurempi. Silloin minut valtasi jälleen pelko ja kauhistus; minua puistatti kuin horkassa. Täällä on kuin onkin käynyt joku tai joitakuita. Kenties saari onkin asuttu ja minut yllätetään, ennen kuin luulenkaan. En tiennyt, miten olla, mitä tehdä.

Miten omituisia päätöksiä ihminen tekeekään jouduttuaan säikähdyksen valtaan, aivan päinvastaisia kuin hänen turvansa ja pelastumisensa vaatisi! Ensi kiihkossani aioin hajoittaa vuohitarhani ja ajaa eläimet kauas metsiin, jottei vihollinen niitä löytäisi eikä lähtisi lisää saalista hakemaan. Edelleen aioin kääntää molemmat viljapeltoni ja hävittää huvilani maan tasalle, jottei vain vihollinen vainuaisi asukkaita täällä.

Näissä hurjissa ajatuksissa kului yö, ja vasta aamupuolella vaivuin sikeään uneen. Herättyäni tunsin olevani koko lailla rauhallisempi. Mietin näin: saari ei olekaan niin asumaton kuin olen tähän saakka luullut. Joskus täällä näkyy käyvän ihmisiä mannermaalta. Viiteentoista vuoteen en ollut nähnyt ainoatakaan. Luultavaa on siis, että he vain sattumalta, kenties pakosta, nousevat rannalle ja ensi tilassa taas kiirehtivät pois. Minulla ei ole siis muuta tehtävää kuin pysytellä piilossa, jos satun heitä näkemään.

Minua kadutti nyt, että olin tehnyt toisen aukon luolaani. Tarkoin punnittuani päätin rakentaa entisen vallituksen ympärille puoliympyrään toisen samaan paikkaan, johon kaksitoista vuotta sitten olin istuttanut puita kahteen riviin. Nämä olivat niin lähellä toisiaan ja olivat muodostaneet niin tiheästi oksia, että vahvikkeeksi tarvitsi vain lyödä pylväitä rivien väliin. Minulla oli nyt kaksinkertainen valli linnani edustalla, ja ulomman vahvistin niin kuin edellisenkin köydenpätkillä, seipäillä ynnä muilla sopivilla esineillä. Sen sisäpuolelle rakensin kymmenen jalkaa paksun seinän luolasta tuomastani mullasta ja sorasta. Uloimpaan aitaukseen tein seitsemän niin suurta aukkoa, että käsivarsi juuri mahtui läpi, ja niihin asetin seitsemän laivalta tuomaani muskettia, jotka kiinnitin lavetintapaisille alustoille niin lujasti, että saatoin tarpeen tullen kahdessa minuutissa laukaista ne kaikki perätysten.

Tähän työhön minulta meni useita kuukausia, mutta en hellittänyt ennen kuin olin saanut sen valmiiksi, sillä vasta nyt uskoin olevani täydessä turvassa.

Äärimmäisen vallin ulkopuolelle istutin sitten pajuja, sillä tiesin, että niistä jonkin ajan kuluttua kasvaisi tiheä viidakko. Sen ja vallin väliin jätin laajan aukon, niin että helposti saatoin vallin takaa nähdä jokaisen, joka aikoi pyrkiä linnaani meren puolelta.

Kahden vuoden kuluttua kasvoikin jo paikalla taaja viidakko, ja viiden, kuuden vuoden kuluttua oli siihen muodostunut niin läpipääsemätön tiheikkö, ettei kenenkään ihmisen päähän saattanut juolahtaakaan, että sen takana piili ihmisasunto.

Saatuani toisenkin vallin valmiiksi ryhdyin vielä muihin varokeinoihin mahdollisesti tapahtuvien hyökkäysten varalta. Rakensin keskelle metsää sijaitsevalle aukiolle saaren itäosaan pienen varatarhan vuohia varten. Se olikin verraten helppo tehdä, koska puita kasvoi tiheässä. Sinne vein kaksi pukkia ja kymmenen emävuohta.

Kahdestoista luku

Venekö ulapalla? — Kaamea nuotio. — Tuhoisia aikeita. Vaara ohi. —
Säikähdys luolassa. — Verraton tyyssija.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun olin nähnyt askelen jäljen. Kulkiessani kerran saaren läntisessä päässä ja silmäillessäni eräältä mäeltä ulapalle olin äkkiä näkevinäni kaukana merellä jotakin veneen tapaista. Kotona minulla oli parikin kiikaria, jotka olin löytänyt laivalta pelastamistani arkuista, mutta en koskaan kuljettanut niitä mukanani. Koetin teroittaa katsettani, mutta en voinut saada selvää siitä, oliko näkemäni vene vai jokin muu esine, siksi kaukana se oli. Alempaa en nähnyt sitä enää ensinkään, mutta päätin tästä lähtien ottaa aina kiikarin mukaani.

Menin niemeen, mutta siellä minut valtasi kammo ja kauhistus. En osaa sanoin selittää säikähdystäni, kun näin rannalla joukon ihmisten käsiä, jalkoja ja muita ruumiinosia. Nuotio ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja keskellä sitä näin pyöreän kuopan, paistinhaudan tapaisen. Sen ympärillä nuo hirviöt varmaankin olivat istuneet julmaa juhla-ateriaansa nauttimassa.

Olin niin hämmästynyt moisesta näystä, etten vähään aikaan muistanut lainkaan omaa turvallisuuttani. Ajattelin vain ihmisluonnon kammottavaa alennustilaa, petomaista raakuutta, josta tämä nuotio oli todistuksena. Olin kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ollut milloinkaan näin läheltä nähnyt mitään siihen viittaavaa. Käänsin pääni tuosta hirvittävästä näystä; minua alkoi kuvottaa, olin vähällä mennä tainnoksiin. Mutta minun oli mahdotonta viipyä tässä kaameassa paikassa. Laahustin mäen törmälle takaisin ja sieltä kotiin niin kiireesti kuin jaksoin.

Siellä mieleni taas rauhoittui enkä enää pelännyt oman turvallisuuteni puolesta. Selväähän oli, että nuo hurjat olennot vain pistäytyivät näillä rannoilla. Kahdeksaantoista vuoteen en ollut heitä kertaakaan nähnyt ja luultavasti saisin toisetkin kahdeksantoista vuotta olla heistä rauhassa, ellen vain itse antaisi itseäni ilmi. Minun ei tarvitse muuta kuin pysyä linnassani, jos Luoja ei lähetä luokseni muita ihmisiä kuin ihmissyöjiä.

Niin sanomattoman kammon ja inhon olin saanut noita petomaisia ihmissyöjiä kohtaan, etten kahteen vuoteen juuri mennyt oman piirini ulkopuolelle. Tällä tarkoitan linnaa, huvilaa ja karjatarhojani.

Vähitellen palasi entinen rauhallinen turvallisuudentunteeni. Noudatin vain entistä suurempaa varovaisuutta. Näinä kahtena vuotena laukaisin tuskin kertaakaan pyssyäni peläten, että noita hirtehisiä sattuisi olemaan saarella ja pamaus saisi heidät miehissä tutkimaan saarta tarkemmin. Eikä minun tarvinnut pyssyä käyttääkään, sillä sain niin paljon lihaa kuin tarvitsin omasta karjastani, ja jos milloin mieli teki metsälle, pyydystelin ansoilla. Laivalta tuomistani kolmesta pistoolista oli minulla kaksi aina vyöllä ulkona liikkuessani. Sitäpaitsi olin hionut teräväksi miekan, laivan saaliita sekin, ja kannoin sitä olkahihnassa kupeellani. Sangen sotilaalliselta mahdoin näyttääkin kaikissa varustuksissani. Miekka oli tosin tuppea vailla, mutta sitä uljaamman näköinen!

Yhä enemmän alkoi minulle selvitä, ettei elämäni ollut ensinkään onnetonta verrattuna monen muun elämään. Tulin ajatelleeksi, miten paljon vähemmän tyytymättömyyttä olisi maailmassa, jos ihmiset muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he, ja jos he oppisivat olemaan kiitollisia vähästä sen sijaan, että vain valittavat ja vaikeroivat.

Kekseliäisyyteni alkoi näinä aikoina askarrella varsin omituisella alalla. Yötä ja päivää näet ajattelin, miten saisin noita raakalaisia tuhotuksi kesken heidän julmia juhla-aterioitaan ja samalla pelastetuksi onnettomat uhrit heidän käsistään. Tulisipa siitä paksu kirja, paksumpi kuin koko tämä teos, jos kävisin kertomaan, mitä kaikkia keinoja mieleeni johtui villien säikyttämiseksi niin, ettei heidän mielensä enää milloinkaan tekisi tämän saaren rannoille. Mutta kaikki ne huomasin mahdottomiksi, sillä mitä yksi ainoa mies mahtaa parille-, kolmellekymmenelle rajulle villille, jotka keihäillään ja nuolillaan osuvat yhtä tarkasti maaliin kuin minä pyssylläni?

Väliin ajattelin, että entä jospa kaivaisin kuopan heidän nuotiopaikkansa alle ja pistäisin siihen viisi, kuusi naulaa ruutia? Kun villit sitten istuisivat nuotionsa ympärillä, ruuti räjähtäisi ja lennättäisi heidät ilmaan joka miehen. Mutta hylkäsin tämänkin keinon, sillä ensinnäkin oli sääli tuhlata heidän tähtensä niin paljon ruutia, jota minulla muutenkaan ei ollut enää jäljellä kuin tynnyrillinen; toiseksi: kuka tietää, syttyisikö ruuti juuri parhaaseen aikaan? Eihän siitä ole apua, jos he vain säikähtävät ja naama heiltä kärventyy; se ei estä heitä tulemasta tänne uudestaan. Hylkäsin kuin hylkäsinkin siis tämän keinon.

Entä jos kävisin väijyksiin mukanani kolme pyssyä, joissa olisi kaksoispanokset, ja laukaisisin heihin kesken heidän verisiä kemujaan? Pari kolme villiä kaatuisi tai haavoittuisi joka laukauksella, ja sitten hyökkäisin heidän kimppuunsa varustettuna kolmella pistoolilla ja miekalla. Vaikka heitä olisi kaksikymmentä miestä, niin tappaisin heidät kaikki.

Tämä keino tuntui minusta niin käytännölliseltä, etten muutamaan viikkoon juuri muuta miettinytkään. Unissakin olin joskus hyökkäävinäni villien kimppuun. Löysin vihdoin rannalta mäenrinteestä sopivan paikankin, josta saatoin tähystellä heidän veneittensä tuloa. Nähtyäni ne ennättäisin varsin hyvin piiloutua tiheään metsään ja kätkeytyä siellä erääseen onttoon puuhun, joka olisi sopiva väijymäpaikaksi. Sieltä voisin seurata heidän liikkeitään ja tähdätä tarkkaan, kun he keräytyisivät yhteen. Sieltä en ampuisi harhaan ainoatakaan laukausta. Niinpä varustinkin sitä varten kaksi muskettia ja lintupyssyn. Edellisiin pistin pari metallipalasta ja neljä, viisi pientä luotia; lintupyssyn latasin kourallisella karkeita hauleja. Kuhunkin pistooliin panin neljä luotia ja varustin vielä muutamia panoksia kutakin ampuma-asetta varten. Näin olin nyt valmis vastaanottamaan juhlilleen saapuvia ihmissyöjiä.

Tästä lähtien kävin joka aamu tähystysmäellä, joka oli linnastani parin, kolmen peninkulman päässä, ja sieltä tarkastelin kiikarillani, oliko veneitä tulossa mereltä päin. Kolme kuukautta jatkoin uskollisesti tätä tiedustelutyötä, mutta kun joka kerta palasin tyhjin toimin, väsyin viimein koko hommaan.

Niin kauan kuin kävin villejä vaanimassa kesti suuttumuksenikin heidän julmia tapojansa kohtaan, ja joka hetki olin valmis ampumaan ja lyömään pari-, kolmekymmentä alastonta villiä kuoliaaksi. Mutta ajan mittaan aloin rauhallisemmin pohtia asiaa. Mikä oikeus minulla oli nousta tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi näille ihmisille, jotka vuosisatoja olivat saaneet jatkaa hirmutöitään joutumatta taivaan rangaistuksen alaisiksi? Minullehan he eivät olleet tehneet mitään pahaa. Olinko minä oikeutettu vaatimaan heitä tilille verestä, jota he keskenänsä vuodattivat? Mistä minä tiesin, minkä tuomion Jumala tässä asiassa antaisi? Eiväthän nuo ihmisparat edes tienneet tekoansa rikolliseksi, eikä heillä ollut omantunnon vaivoja. Sotavangin tappaminen oli heidän käsityksensä mukaan yhtä vähän rikollista kuin meistä härän teurastaminen. He söivät ihmislihaa yhtä hyvällä ruokahalulla kuin me lampaanlihaa.

Niinpä luovuinkin aikeistani käydä heidän kimppuunsa, niin kauan kuin he eivät ahdista minua. Päähuolenani oli nyt pysyä heiltä piilossa. Jos he sittenkin huomaisivat minut ja ryhtyisivät minua ahdistamaan, niin kyllä sitten keinot keksin.

Näin kului kokonainen vuosi. En käynyt kertaakaan toisella rannalla tähystelemässä merelle. Ainoa toimenpide villien hyökkäyksen varalta oli se, että siirsin veneeni saaren itäiseen päähän, jossa kätkin sen pieneen poukamaan korkeitten kallioitten väliin. Merivirtojen tähden villit eivät voisi tulla sinne milloinkaan, siitä olin varma.

Suurta varovaisuutta noudatin muutoinkin. Linnasta lähdin harvoin muualle kuin välttämättömiin töihin, vuohia lypsämään ja metsässä olevaa tarhaani hoitamaan.

Lukija kai ihmettelee kuullessaan, että tämä alituinen pelko ja vaarojen uhka tukahdutti minussa kerrassaan kaiken keksimisinnon ja esti minua hoitamasta monia asioita, jotka ennen olivat tehneet elämäni mukavaksi. Oma turvallisuuteni oli nyt ainoa huoleni. Tuskin uskalsin lyödä naulaa seinään tai halkaista puuta, jottei pauke ja kolina olisi kuulunut rannalle. Vielä vähemmän uskalsin laukaista pyssyä. Eniten pelkäsin sytyttää valkeata, sillä korkealle nouseva savu olisi saattanut helposti ilmaista minut. Sen vuoksi suoritin sellaiset työt, joissa tarvitaan tulta, niinkuin saviastiain ja piippujen polttamisen, kaukana rannalta saaren sisäosissa. Sieltä löysin suureksi ilokseni syvän ja tarpeeksi avaran luolan. Siinä minulla oli erinomainen kätköpaikka.

Luolan suu oli korkean vuoren kupeessa. Löysin sen sattumalta hakatessani kerran puista oksia, joista aioin polttaa hiiliä. Niitä näet käytin paistaessani leipää ja keittäessäni ruokaa, koska niistä ei lähtenyt savua kuin nimeksi. Sitä tehdessäni huomasin tiheän ja matalan pensaan takana jonkinlaisen aukon. Ryömittyäni uteliaana siitä sisään jouduin niin avaraan luolaan, että saatoin seisoa siinä pystyssä. Mutta äkkiä tuli minulle kiire päästä sieltä pois nopeammin kuin olin tullut, sillä pimeän luolan perällä huomasin kaksi kiiluvaa silmää, joihin aukon suusta tuleva himmeä valo heijastui. Ensi säikähdyksestä päästyäni rohkaisin mieleni, hain ulkoa hehkuvan kekäleen ja menin jälleen luolaan.

Kauhistuin yhä enemmän: luolan perältä kuului aivan kuin tuskissaan olevan ihmisen syvä huokaus. Sitä seurasi muutamia katkonaisia äännähdyksiä ja sitten taas syvä huokaus. Peräydyin, kylmä hiki nousi otsalleni, selkäpiitäni karmi. Hetken perästä rohkaisin kuitenkin jälleen mieleni ajatellen, että Jumalahan on läsnä joka paikassa ja voi kyllä suojella minua. Kuljin eteenpäin pitäen palavaa kekälettä pääni päällä ja huomasin suuren, vanhan pukin, joka oli henkihieverissään. Kosketin sitä jalallani, se koetti nousta pystyyn, mutta ei jaksanut. Jätin sen rauhaan.

Katsoin nyt tarkemmin ympärilleni. Luola oli etuosastaan noin kaksitoista kertaa kaksitoista jalkaa, säännötön, sellaisenaan kuin oli luonnon käsistä lähtenyt. Perällepäin luola kapeni kapenemistaan niin matalaksi ja pieneksi aukoksi, että minun täytyi ryömien tunkeutua siitä sisään. Koska en tiennyt ensinkään, minne tämä matala aukko vei, eikä minulla ollut kynttilöitä mukanani, päätin kääntyä takaisin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan mukanani kynttilöitä ja tulukset, joihin olin ottanut piin musketin hanasta.

Seuraavana aamuna menin uudestaan luolalle, mukanani kuusi paksua kynttilää. Ne olin tehnyt vuohen talista, ja niiden sydäminä oli rievun kaistaleita tai nokkosen tapaisen kasvin kuivattuja syitä. Päästyäni luolan taka-aukosta nelinkontin sisälle huomasin joutuneeni toiseen, lähes kaksikymmentä jalkaa korkeaan luolaan. Silmäni eivät olleet tällä saarella vielä koskaan kohdanneet niin ihanaa näkyä: kahden kynttiläni liekit heijastuivat seinistä tuhansina ja taas tuhansina säihkyvinä valoina. Timanttejako sieltä välkähteli vai muita kalliita kiviä vai kultasuonetko siellä kimaltelivat, en tiedä. Luola oli kerrassaan ihmeellinen, mutta pilkkosen pimeä. Pohja oli kuiva ja tasainen, aivan kuin pienillä piikivillä päällystetty. Mitään inhottavia matelijoita ei näkynyt missään. Ei noussut kosteita kaasuja ja katto ja seinät olivat aivan kuivat.

Tämähän oli verraton piilopaikka, ja tänne päätin heti tuoda kaikki kallisarvoisimmat tavarani, nimittäin ruudit, kaksi lintupyssyä, joita minulla oli kolme, ja samoin kolme muskettia, joita yhteensä oli kahdeksan. Viisi niistä jätin aikaisemmin laittamiini ampumareikiin linnan uloimmassa vallissa. Käsitellessäni ampumavaroja tulin avanneeksi senkin tynnyrin, jossa oli kastunutta ruutia. Vesi oli tunkeutunut sisään kolme neljä tuumaa joka puolelta muodostaen kovan kuoren, mutta sen sisällä oleva ruuti oli säilynyt aivan kuivana ja kelvollisena. Täten sain ruutivarastooni lisää lähes kuusikymmentä naulaa, ja siitä olin iloinen. Linnaani jätin kotitarpeiksi vain noin pari kolme naulaa ruutia. Luolaan kannoin myös kaiken lyijyn, mitä minulla oli.

Kolmastoista luku

Ajanvietteeni. — Villejä näkyvissä. — Tykin laukaus mereltä. —
Jälleen laivanhylyllä. — Kaikenlaista saalista.

Nyt olin kuin joku muinaisajan jättiläinen. Taruhan kertoo, että jättiläiset asuivat muinoin luolissa ja vuorenrotkoissa ja niiden luokse ei päässyt kukaan. Pääsköön minun jäljilleni vaikka viisisataa villiä, täältä he eivät ikinä minua löytäisi, ja jos löytäisivätkin, niin ei yksikään heistä uskaltaisi pistää tänne päätänsä.

Vanha, kuolemaisillaan oleva pukki heitti henkensä seuraavana aamuna luolan suulle, ja minä hautasin sen luolaan, koska se oli helpompaa kuin pukin raahaaminen ulos kapeasta aukosta.

Olin nyt asunut saarella kolmekolmatta vuotta ja olin niin perehtynyt siihen ja tottunut elämääni täällä, että jos vain olisin voinut tietää olevani täydessä turvassa villeiltä, olisin kernaasti tahtonut täällä päättää päiväni. Kuvittelin että ajan tultua laskeutuisin luolan kivilattialle ja vetäisin viimeisen henkäykseni niin kuin pukkikin.

Minulta ei puuttunut hauskaa ajanvietettäkään. Hupaista oli kuunnella Poll poikani, papukaijani puhelua. Selvästi ja sujuvasti se oli oppinut lausumaan sanoja elettyään täällä minun kanssani kokonaista kuusitoista vuotta. Miten kauan se mahtaisi elää minun jälkeeni? Brasiliassa kertoivat papukaijan elävän sata vuotta. — Hauska ja uskollinen toveri oli koiranikin ollut kuusitoista pitkää vuotta, kunnes se viimein vanhuuttaan kuoli. — Laivalta tuomani kissat olivat jo aikoja sitten kuolleet, mutta niiden jälkeläiset, kuten jo olen kertonut, olivat lisääntyneet niin runsaasti, että minun täytyi ampua niistä useita, muutenhan ne olisivat syöneet minut puille paljaille. Muita minä alinomaan häädin pois, ja koska ne eivät saaneet minulta enää ruokaa, ne pakenivat metsiin, jossa kokonaan villiintyivät. Pari kolme lempikissaa kuitenkin pidin ja kohtelin niitä kuin perheenjäseniä, vaikka hukutinkin aina niiden poikaset. — Oli minulla pari kolme kesyä vuohtakin, jotka totutin syömään kädestä. — Kaksi muutakin papukaijaa minulla oli, ja nekin osasivat sanoa "Robin Crusoe", mutta ei se niiltä niin liukkaasti sujunut kuin Pollilta. — Muutamia muita kesyjä lintuja minulla myös oli. Ne olin poikasina ottanut kiinni merenrannalta ja leikannut niiltä siivet. Pian ne kesyyntyivät ja elelivät sitten linnani läheisessä viidakossa pesien sen puissa.

Oli joulukuu, täällä oloni kolmantenakolmatta vuotena, parhaillaan elonkorjuun aika. Kerran aamulla lähdin ulos jo ennen päivänkoittoa peltojani katsomaan, mutta tuskin olin montaakaan askelta ennättänyt ottaa, niin huomasin nuotiosavun nousevan rannalta parin peninkulman päässä linnastani. Tällä kertaa se ei noussut siltä puolen saarta, minne villejä oli ennen kokoontunut, vaan kauhukseni juuri minun puoleiseltani rannalta.

Säikähdyksissäni pysähdyin vallin sisäpuolelle uskaltamatta kulkea eteenpäin. Olin varma, että nyt he löytävät viljavainioni ja vuohitarhani, huomaisivat siitä, että saarella on asukkaita, eivätkä hellittäisi, ennen kuin olisivat löytäneet minut. Kiiruhdin takaisin linnaani ja vedin tikapuut sisäpuolelle.

Asetuin sitten puolustusasemaan. Latasin kaikki tykit, joiksi sanoin muskettejani, samoin pistoolini, päättäen puolustautua viimeiseen hengenvetoon ja hartaasti rukoillen Jumalaa pelastamaan minut raakalaisten käsistä.

Kaksi pitkää tuntia odottelin, mitä tapahtuisi, mutta kun ei mitään kuulunut, en malttanut enää pysyä piilossa, vaan nostin tikapuut vuoren seinää vasten ja nousin kiikari kädessä linnan yläpuolella olevalle penkereelle. Kävin siellä pitkäkseni vatsalleni ja rupesin tähystelemään. Kaukana rannalla näin yhdeksän alastonta villiä istumassa nuotion ympärillä eikä suinkaan lämmittelemässä, sillä päivä oli helteinen, vaan nähtävästi syömässä julmaa ateriaansa.

Rannan hiekalla oli kaksi kanoottia. Parhaillaan oli pakoveden aika, villit näkyivät vain odottelevan nousuvettä lähteäkseen saarelta pois. Helppoa on kuvailla, kuinka hämmästynyt olin nähdessäni, että villejä saattoi tulla tällekin puolelle saarta. Lohdullista oli kuitenkin samalla havaita, että he tulivat tänne ainoastaan pakoveden ajaksi. Nousuveden aikana saisin siis olla heiltä rauhassa.

Näin todella olikin. Nousuveden tultua he astuivat veneisiinsä ja lähtivät soutamaan ulapalle tanssittuaan sitä ennen huimia tanssejaan nuotion ympärillä. Ilkialastomia he näkyivät olevan kaikki.

Tultuani penkereeltä alas otin kaksi ladattua pyssyä, pistin vyöhöni kaksi pistoolia, sidoin kupeelleni miekan ja näin varustettuna lähdin sille korkealle mäelle, josta ensiksi olin villit huomannut. Koska matka sinne oli pitkä ja minulla oli raskas kantamus, kesti pari tuntia, ennen kuin pääsin perille. Sieltä näin kiikarilla, että rannassa oli ollut kolme muutakin kanoottia, sillä viisi veneellistä heitä nyt souti kaukana mannermaata kohti.

Kaamea oli tuo näky ja vielä kaameampi kohtasi minua, kun rannalle tultuani näin kauhistavan aterian jäännökset: verta, ihmisen luita ja lihanpalasia. Vimmastuin siitä niin, että päätin ensi kerralla surmata heidät kaikki, olkoon heitä kuinka monta hyvänsä.

Ilmeistä siis oli, etteivät villit käyneet saaressa kuin hyvin harvoin. Kuluikin kokonaista viisitoista kuukautta, ennen kuin heidät taas näin. Sadekautena he eivät lähteneet liikkeelle, eivät ainakaan näin kauas. Mutta vaikka tiesinkin villien käyvän saarella vain aniharvoin, oli elämäni tästä lähtien taas yhtämittaista levottomuutta, koska heidän palaamisensa oli aina mielessäni. Ja kovan onnen odotteleminenhan on paljon pahempaa kuin sen kärsiminen.

Kuinka hyvä olikaan, että olin hankkinut itselleni karjaa, sillä entistä enemmän pelkäsin nyt laukaista pyssyäni metsässä. Olisihan mahdollista, että he lähtisivät ensimmäistä laukausta pakoon, mutta yhtä mahdollista, että heitä sitten saapuisi saareen vaikkapa sadoin kanootein, ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Mutta kuten jo mainitsin, kului vuosi ja kolme kuukautta, ennen kuin taas näin heidät. Tämä väliaika oli minulle alituista mielenjännitystä. Usein olin unissanikin taistelevinani villien kanssa ja välistä kavahdin keskellä yötä ylös vuoteeltani. Mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

* * * * *

Oli toukokuun 16., mikäli pylväskalenteristani laskin oikein. Koko päivän oli raivonnut ankara myrsky, oli jyrissyt ja salamoinut. Ilta pimeni ja yhä ulvoi ulkona rajuilma. Istuin luolassani lukemassa Raamattua syviin ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä kuului mereltä tykin laukaus. Tämä oli niin tavatonta ja outoa, ja sitä paitsi oli vuosikausia siitä, kun olin kuullut sellaista, ettei ihmekään, jos uusia, kauan kätkössä olleita ajatuksia nyt alkoi tulla mieleeni. Silmänräpäyksessä riensin ulos, asetin tikapuut vuorta vasten, kiipesin penkereelle ja siitä vuoren huipulle saakka. Sinne päästyäni välähti mereltä päin leimaus, ja puolen minuutin kuluttua kuului laukaus siltä puolen saarta, minne aallot olivat heittäneet minut rannalle.

Ajattelin että ulapalla oli varmaankin laiva, joka ampui hätälaukauksia pyytäen apua. Sen verran mielenmalttia minulla vielä oli, että keräsin nopeasti kuivista puista ja risuista suuren röykkiön ja sytytin sen palamaan. Kovasta tuulesta huolimatta roihusi pian rovio vuoren huipulla. Laivan täytyy huomata tämä, ajattelin. Ja oikeassa olinkin, sillä heti kuului laukaus jälleen ja sen jälkeen vielä useita, yhä vain samalta suunnalta. Poltin roviota koko yön aamunkoittoon saakka. Päivän valjettua huomasin kaukana ulapalla saaresta suoraan itään jonkin esineen, mutta kiikarillakaan en osannut erottaa, oliko se purje vai laivanrunko, koska välimatka oli pitkä ja ilma sumuinen.

Tähystelin sitä sitten koko päivän. Se näkyi pysähtyneen yhteen kohtaan, johon se oli varmaankin ankkuroitu. Saadakseni varmuuden asiasta sieppasin pyssyni ja riensin saaren eteläiselle rannalle niiden kallioiden luo, joille merivirta kerran oli minut ajanut. Ilma oli kokonaan selvinnyt, ja suureksi surukseni näin laivanhylyn, jonka myrsky oli nähtävästi yöllä paiskannut kallioita vasten. Katselin edessäni olevaa murheellista näkyä ja mietin jos jotakin. Kenties laivaväki oli nuotiotulen huomattuaan laskeutunut yöllä veneisiin ja koettanut pyrkiä maihin, mutta kova aallokko oli paiskannut veneet kumoon. Tai kenties hyökylaineet olivat lyöneet laivan yli niin hurjasti, että kaikki veneet olivat särkyneet. Vai olisiko jokin toinen laiva hätälaukaukset kuultuaan tullut sen avuksi ja pelastanut miehet? Vai olisivatko veneet miehineen päivineen joutuneet merivirran valtaan ja ajautuneet kauas ulapalle, jossa poloisten täytyisi kuolla nälkään ja janoon?

Mutta mitäpä muuta saatoin tehdä kuin syvästi surkutella noita ihmisparkoja. En osaa sanoin kuvata, kuinka haikeaksi tunsin mieleni. Olisipa edes pari henkeä tai vaikkapa vain yksi pelastunut rannalle, niin olisi minullakin ihmisolento, jonka kanssa saisin puhua! En ollut yksinäisyydessäni milloinkaan vielä niin katkerasti kaivannut ihmisseuraa kuin juuri nyt.

— Kunpa edes yksi olisi pelastunut! toivoin ikävissäni. Yksi ainoa edes!

Mutta mistäpä olisin voinut tietää, oliko laivalta pelastunut ketään. Parin päivän kuluttua ilmestyi silmieni eteen sydäntäsärkevä näky: rannalla laivanhylyn kohdalla makasi aaltojen tuoma hukkuneen pojan ruumis. Hänellä oli yllään vain merimiestakki, sen alla sininen, liinainen paita ja jalassa avaralahkeiset housut. Hänellä ei ollut mitään, mistä olisin voinut päätellä hänen kansallisuutensa. Taskussa oli pari piasteria ja piippu. Jälkimmäinen oli minulle monin verroin arvokkaampi kuin rahat.

Ilma oli nyt kokonaan tyyntynyt, ja mieleni teki lähteä lähemmin tarkastelemaan laivanhylkyä. Arvelin että epäilemättä löytäisin sieltä yhtä ja toista, mistä olisi minulle hyötyä, mutta vielä enemmän kiihotti minua ajatus, että kenties siellä olisi vielä joku elävä olento, jonka voisin pelastaa. Tämä ajatus vaivasi minua niin kauan, että viimein päätin lähteä yrittämään.

Hain linnasta leipää, suuren leilin vettä, kompassin ja pullon rommia sekä korillisen rusinoita. Työnsin veneen vesille ja laskin tavarat siihen. Toisella kerralla toin pussillisen riisiä, päivänvarjon, toisenkin vesileilin, parikymmentä pientä leipää sekä kulhollisen vuohenmaitoa ja palan juustoa. Annoin itseni Herran huomaan ja lähdin melomaan rantavesiä pitkin saaren koillisen niemen kärkeen. Sieltä minun oli uskallettava ulapalle tai palattava tyhjin toimin takaisin. Raju merivirta kulki taas saaren kummallakin puolella. Mieleeni muistui, missä vaarassa näillä vesillä kerran ennen olin ollut, ja rohkeuteni pyrki lannistumaan. Miten minulle kävisi, jos merivirta jälleen tempaisi minut ja kiidättäisi kauas ulapalle? Jos tuuli hiukankaan yltyisi, olisi veneeni auttamattomasti kumossa.

Näiden masentavien ajatusten vallassa palasin rantaan ja astuin maihin. Siellä istahdin mättäälle miettimään sydän täynnä pelkoa ja toivoa. Nousuvesi oli parhaillaan tulossa: en voinut siis lähteä vielä moneen tuntiin. Nousin korkean mäen huipulle tarkastelemaan merivirtain vaihtelua. Huomasin että merivirta pakoveden aikana käy etelästä ja nousuveden aikana pohjoisesta. Minun olisi siis palatessani pysyteltävä pohjoisenpuoleisilla rantavesillä. Päätin lähteä liikkeelle varhain aamulla pakoveden tultua ja nukuin yön purressa.

Aamulla työnsin veneeni vesille ja purjehdin pohjoiseen, kunnes pääsin itäänpäin kulkevaan merivirtaan ja saatoin suunnata veneeni suoraan laivaa kohti, jolle saavuin vajaassa kahdessa tunnissa. Surullinen näky kohtasi minua: laiva, muodosta päättäen espanjalainen, oli törmännyt kahden kallion väliin. Perän ja keskiosan oli meri runnellut rikki, ja kurjassa kunnossa oli jäljellä oleva etuosakin: keski- ja kokkamasto olivat taittuneet. Kokka oli kuitenkin vielä paikoillaan. Laivaa lähestyessäni ilmestyi kannelle koira haukkuen ja ulvoen. Vihellettyäni sille se hyppäsi heti mereen ja ui luokseni. Nostin veneeseeni tuon nälästä melkein puolikuolleen eläin paran ja annoin sille palasen leipää, jonka se syödä hotaisi kuin susi. Annoin sille raikasta vettäkin, jota se latki niin ahnaasti, että olisi haljennut, jos vain olisi saanut juoda niin paljon kuin halusi.

Nousin sitten laivaan. Ensimmäinen näky, mikä minua täällä kohtasi, oli kaksi miehen ruumista sylityksin. He olivat luultavasti tukehtuneet hyökyaaltoihin, joita oli vyörynyt laivan yli. Paitsi koiraa laivalla ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Suurimman osan tavaroistakin meri oli tärvellyt. Ruuman pohjalla oli muutamia viina- ja viinitynnyreitä, mutta ne olivat liian raskaita minun liikutella. Oli siellä muutamia merimiesarkkujakin, joista kaksi laskin veneeseeni lähemmin tutkimatta niitten sisällystä. Jos laiva olisi törmännyt perä edellä kallioihin, olisi saaliini ollut hyvin runsas, sillä päätellen siitä, mitä myöhemmin arkusta löysin, oli sillä ollut mukanaan sangen kallisarvoinen lasti. Suunnasta arvelin, että se oli ollut matkalla Buenos Airesista tai Rio de la Platasta Havannaan, Meksikon lahteen tai kukaties Espanjaankin. Mutta sen aarteet olivat nyt meren pohjassa.

Paitsi arkkuja löysin laivasta vielä parinkymmenen gallonan vetoisen viinitynnyrin, jonka sain suurella vaivalla purteeni. Kajuutasta löysin muutamia musketteja, mutta koska en ollut niiden tarpeessa, jätin ne sinne. Sen sijaan otin mukaani suuren ruutisarven, jossa oli kolme, neljä naulaa ruutia. Edelleen sain saaliikseni hiilikoukun ja pihdit, varsin tervetulleita esineitä minulle, sekä kaksi messinkipataa, kuparikattilan ja paistinvartaan.

Nämä tavarat ja koira purressani lähdin nousuveden tullessa soutamaan takaisin saarta kohden, jonne saavuinkin illan suussa uupuneena matkasta. Sen yön nukuin veneessäni päätettyäni aamun tultua viedä tavarat äsken löytämääni luolaan eikä linnaan. Herättyäni ja aterioituani nostin tavarat veneestä maihin ja rupesin tarkastamaan niitä. Tynnyrissä oli rommia, mutta paljon huonompaa kuin brasilialainen. Arkuista sen sijaan löysin joukon hyödyllisiä tavaroita: niinpä toisessa oli laatikollinen hienoja liköörejä, kaksi ruukullista hedelmäsäilykkeitä, muutamia hyviä paitoja — tarpeellisia ja tervetulleita vaatekappaleita minulle — puolitoista tusinaa liinaisia nenäliinoja ja kirjavia kaulahuiveja. Arkun laatikosta löysin kolme suurta pussillista piastereita, yhteensä toista tuhatta kappaletta. Yhdessä pussissa oli paperiin käärittynä kuusi kultadublonia ja pieniä kultaharkkoja, jotka painoivat yhteensä naulan verran. Toisessa arkussa oli nähtävästi laivan tykkimiehelle kuuluneita huonompia vaatteita. Siitä löysin myös kolme pullollista erittäin hienoa metsästysruutia.

Tämänkertainen saaliini ei kaiken kaikkiaan ollut kovin runsas. Rahoilla en tehnyt mitään. Ne olivat silmissäni yhtä arvottomia kuin sora jalkojeni alla. Olisin kernaasti antanut ne muutamasta parista englantilaisia kenkiä tai sukkia, joita minulla ei ollut ensinkään. Olin kyllä tuonut laivalta mukanani kaksi paria kenkiä, jotka olin riisunut ruumiitten jaloista, mutta ne muistuttivat enemmän tanssikenkiä kuin kunnollisia merimiehen jalkineita. Rahat vein kuitenkin luolaan ja panin ne talteen omasta laivastani saamieni rahojen joukkoon.

Neljästoista luku

Haluan päästä saaresta pois. — Uni. — Villejä näkyy tämänpuoleisella rannalla. — Unen alkupuoli toteutuu. Perjantai. — Verraton palvelija.

Saatuani kaikki tavarani hyvään suojapaikkaan meloin veneeni takaisin entiseen poukamaan ja läksin sitten suoraa päätä linnaani, jossa kaikki oli entisellään.

Elämäni alkoi taas sujua vanhaan, tuttuun tapaansa. Entistä varovaisempi vain olin, tähystelin usein ulapalle, enkä liikkunut ulkona enempää kuin vuohien hoitamiseksi oli välttämätöntä. Saaren itäiseen päähän uskalsin kuitenkin huoleti mennä, sillä olin varma siitä, ettei villejä sillä rannalla käynyt koskaan, enkä sinne mennessäni ottanut niin paljon aseitakaan kuin muualla liikkuessani.

Näin kului kaksi vuotta, ja koko sen ajan mietin, miten pääsisin pois saaresta. Jos minulla olisi ollut samanlainen pursi kuin se, jolla Salésta karkasin, olisin aivan varmaan lähtenyt sillä merelle suunnaten kulkuni — en itsekään tiedä minne. Olin näet yhä edelleen niitä, joiden helmasyntinä on tyytymättömyys oloihin, joihin Sallimus on heidät määrännyt, ja jotka yhä uutta etsien vihdoin aiheuttavat oman turmionsa. Muutteleva mielihän oli ajanut minut pois kotoani, sehän oli pakottanut minut myös lähtemään Brasiliasta, jossa nyt olisin saattanut olla jo suurten maatilain omistaja ja rikas mies.

Oli neljäskolmatta vuoteni tässä saaressa. Maaliskuu oli käsissä ja sadeaika oli parhaillaan. Loikoilin kerran illalla riippumatossa. Ei ollut huolta huomisesta, terve olin myös kaikin puolin, mutta uni ei vain ottanut tullakseen. Ajatuksissani kävin läpi koko pitkän elämäni siitä lähtien, kun olin tullut saareen. Kuinka tyyntä, rauhallista ja huoletonta olikaan elämäni ollut ensimmäisinä vuosina ja kuinka täynnä levottomuutta, pelkoa ja alituista varuillaan olemista siitä saakka, kun olin hiekalla nähnyt ihmisen jalanjäljen! Aamupuolella yötä vihdoin nukahdin ja näin omituisen unen:

Olin tapani mukaan lähtevinäni ulos linnasta ja tähystelevinäni merelle. Rantaan laskee kaksi kanoottia, ja yksitoista villiä nousee maihin raahaten mukanaan yhtä, nähtävästi tappaakseen ja syödäkseen hänet. Mutta äkkiä tämä riuhtaisee itsensä irti heidän käsistään ja lähtee karkuun. Minusta hän näyttää juoksevan linnani edessä olevaan tiheään viidakkoon. Koska kukaan ei aja häntä takaa, minä astun esille, myhäilen hänelle ystävällisesti ja koetan kaikin tavoin rohkaista hänen mieltään. Silloin hän lankeaa polvilleen, aivan kuin pyytäen minulta apua. Näytän hänelle nuoraportaat, hän kiipeää vallin yli, ja minä vien hänet linnaan. Samalla juolahtaa mieleeni: Nytpä otan tämän villin luotsikseni ja lähden hänen kanssaan mannermaalle. Hän kyllä tietää, mistä saa ruokavaroja ja neuvoo tien, ettemme joudu ihmissyöjien käsiin.

Sitten heräsin. Suloiselta oli tuntunut ajatus, että nyt viimeinkin pääsisin saarelta pois, mutta huomattuani, että kaikki olikin vain pelkkää unta, tuntui mieleni hyvin raskaalta.

Uneni jälkeen selvisi minulle kuitenkin, että ainoa mahdollisuus päästä saarelta pois oli saada kiinni joku villi, mieluimmin sellainen, joka oli toisten vankina ja oli määrätty tapettavaksi. Mutta tehtävä oli hyvin vaikea, sillä sitä vartenhan minun pitäisi ampua tai lyödä kuoliaaksi koko muu joukko, ja minua hirvitti ajatuskin, että minun pitäisi vuodattaa niin paljon ihmisverta. Mutta kerran herännyt pelastumisen toivo voitti kaiken epäröimisen. Päätin taas alkaa valppaasti pitää silmällä saaren rantoja siltä varalta, että villejä jälleen laskisi maihin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana kävin melkein joka päivä saaren läntisellä ja lounaisella rannalla tähystelemässä, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään.

Mutta kerran aamulla säpsähdin nähdessäni viiden kanootin laskevan maihin minun puoleiselleni rannalle. En voinut nähdä, kuinka monta miestä niistä nousi maihin, mutta koska tavallisesti oli neljä, joskus kuusikin miestä veneessä, arvelin joutuvani tekemisiin kahden-, ehkäpä kolmenkinkymmenen rajun villin kanssa. Piilottauduin ensin luolaani ankarassa mielenjännityksessä ja koetin päästä selville siitä, mitä minun oli tehtävä tässä tukalassa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua päätin kuitenkin ryhtyä kaikkiin niihin puolustuskeinoihin, jotka jo vuosia sitten olin suunnitellut, ja käyttää jokaista minulle edullista tilaisuutta hyödykseni.