PIRI: Sun kerran piru, jok' kieltäs soitat kuin ois se tuulimylly…
PALO: Niin, ma soitan — nääs taistelussa en ma kieltä käytä, vaan myhky-nuijaa … siksi säästyy kieli näin iltapuhteheksi. Lempo vie, kuin onkin kylmä tänään.
PIRI: Tähti kirkas on kohta taivas … katsos, yksi putos! (Hyräilee): "Tähti se taivaalla kirkkaana lens, se pyöri kuin pyssyn luoti kedolla, mut surun päiviä viettämään on tämä poika vielä liian nuori".
PALO:
Olethan, Pentti, haavetuulellasi!
PIRI: On tänään vanhan vuoden viime päivä ja huomis-aamu uuden vuoden alkaa — (huokaisee) jos tietäs vain, ken meistä senkin elää?
PALO:
Niin, niin, ei tiedä kukaan täällä kuolemaansa,
kuin varas yöllä yllättää se meidät.
Mut toivo, Pentti, nyt kun voiton saimme.
PIRI:
Vai voiton saimme mielestäsi me?
PALO: No, joll'ei voittoa, niin kuitenkaan ei toki tappiota: metsän laitaan pääs pakoon jalkaväki, monta heistä jäi järven iljangolle; avantoon ma työnsin huutamasta kymmenkunnan.
PIRI:
Hyi, saakeli, ja juoman meiltä tärväät!
PALO:
Ken näihin aikoihin vettä juo, on hullu!
PIRI:
Mut Ilkka juo … ei huoli oltta Jaakko.
PALO: Se hullu mies … ja sikspä tuonoin sattui, ett' tuopissaan hän näki ihmisluita.
PIRI: On olleet harhanäkyjä ne vain — mut juttus pöyristyttää … haukut Ilkkaa kuin hurja koira hyvää isäntäänsä; — hän meistä parhain on ja viisahin.
PALO; Sen lempo tietää, kuka viisain on: tuo Kontsas uskon-villissään hän sentään on lysti haastattaa ja nauraa taitaa, kun hälle hauskaa kertoo… Ilkka taas hän miettii vain ja yksin käy ja miettii ja piru tietköön, ei hän kuule e'es, jos kerrot hälle kuinka kummat kaskut.
PIRI: On Ilkka päällikkömme … retken onni se häntä painostaa… Jos marski voittaa… niin hältä putoo ensimmäissä pää — ken suurta hautoo, siltä tyrtyy nauru.
PALO: Hm, kai niin se lie … ja suurethan ne on nää meidän hankkehet: mut hiisi vie, vain mieli iloinen se voiton antaa — siks täytyy juoda, nauraa, laulaa meidän.
PIRI:
No, laula sitten!
PALO (lyö kätensä Pirin olkapäille):
Kahden laulakaamme!
(Laulavat iloisesti):
"Ja Kyröst' oli poikaa kymmenen huraamme pois, huraa, ja silmist' ei vuotanut kyynelehet, sun konsaturiiatu rallalalei!"
PIRI (jatkaa):
"Ja tyttöjä mull' oli polvella kaks, huraamme pois, huraa, ja illalla käytiin me rakkaammaks, sun konsaturiiatu rallalalei!"
PALO:
Niin, ilohan se miehen sotaan vie!
PIRI (nauraen):
Vai siksi mukaan läksit sinä, Perttu!
PALO: En vallan siksikään, sen tiedät kyllä; mut eihän itse Herra Kiesuskaan voi meitä enkeleiksi tehdä, eihän?
PIRI (nauraen): Ei enkeleiksi, mutta ihmiseksi hän ehkä tehdä voisi sinutkin! Mut riittää leikinteko… Jaakko Ilkkaa et saa sa soimata, se muista, mies; nääs sinä itseäsi mietit vain —
PALO:
Ja entäs sinä?
PIRI: Minä ehkä myös — mut Iikka miettii kaikkia ja kansaa; siks olet rinnallansa halpa sinä ja minä pieni, siksi kuolemaankin ma häntä seuraan.
PALO: Sen teen minäkin — (rehevästi) ei petä ystäväänsä Palon Perttu.
PIRI: Sen uskon kyllä; mutta tullessamme jo miesten kesken murinaa ma kuulin —
PALO:
Vai kuulit murinaa ja mistä sitten?
PIRI: Niin, miesten kesken Ilkkaa soimattiin, kun ei hän kylläks meidän ryöstää anna ja järjestystä joukoltamme vaatii.
PALO: Vai sillä lailla … nytkös ollaan siis jo tultu siihen asti! Mutta lempo hän vaatiikin jo liikaa meiltä, Ilkka; ken tänään tiedä ei, jos hengetönnä ja koiran ruokana jo huomenn' on, se tahtoo nauttia ja ryöstää sen, mi häntä miellyttää… En, saakeliste, ma lähde sotaan vuoksi vieraiden, jos en ma juoda saa ja hauskutella!
PIRI (itsekseen):
Niin vallan hullua ei haasta hän.
PALO: Ja ryöstämäänhän tänne lähdettiinkin; miss' aatelit ja rikkaat tavattais, ne pakoon lyötäis, talot poltettaisiin ja liiat ryöstettäisiin heiltä pois, ett' itse tuntea he kerran sais, mit' onpi köyhyys, kurjuus, tosi nälkä!
PIRI: Tuo kaikk! on totta, Perttu; mutta Jaakko hän retkeämme toisin silmin katsoo: hän rikkailt' ottais, antais köyhillen ja omaisuutta maassa tasailis ja Klaun jos lyödyks sais hän meidän kautta, niin koittais meille uusi onnen päivä.
PALO: Niin, semmoinen ol' alkuansa tuuma, mut se on unta, aamupuhteen unta — (Kiukkuisasti). ja miks hän säästi sitten Liuksialan? Se monen mieltä tuiki katkeroitti.
PIRI:
Mut Pouttu lähteissämme sanoi näin:
Kun siellä on leski Eerik kuninkaan,
ja häll' on poika, prinssi Kustaa, niin — — —
PALO:
Ja joka kulkurina maita kiertää? (nauraa).
PIRI:
Mut poika sentään on hän kuninkaan.
PALO:
Mut mitä perhanaa hän meihin kuuluu?
PIRI (hiljaa): Näät prinssi Kustaa rahvaan mieltä on, ja kansaa (rykäsee) opettain hän maita kiertää.
PALO:
Ahaa, vai sillä lailla!
PIRI (kuten äsken): Prinssi mukaan — ja meidän kautta, Perttu, ymmärrätkös?
PALO: Jo hiukan hämärtää; siis meidän kautta vois prinssi nousta ruhtinaaksi maassa.
PIRI: Niin miettii Ilkka … lempo tietköön, mistä hän kaiken keksii?
PALO: Mutta herttu Kaarle ei suostu siihen … maan hän itse tahtoo, mut meillä ensin marskin lyöttäis.
PIRI: Hjaa, kas, siinä onkin pulma… Mutta prinssi voi puolellensa arkkipiispan voittaa, joll' onpi marskin suhteen vanhaa kaunaa, ja kenpä tietää vaikka Sigismund myös puoltais prinssiä, jos marski kaatuis.
PALO (lyö otsaansa):
Sa haastathan kuin viisas Salomon —
PIRI: Tää kaikk' on viisautta Ilkan, huomaa, ja näitä miettii hän, kun yksin on.
PALO:
Mut meille ei hän tuumiansa kerro —
PIRI: Ei meille, mutta Kontsahalle kertoo — ja hän sen mulle haastoi. (Lyö Penttiä olalle). Perttu hoi, jos Pouttu Turkuun toisi Aksel Kurjen ja me taas prinssi Kustaan, häh, ois uljasta, jos johtais meitä prinssi!
PALO:
Niin, hän on poika Eerik kuninkaan!
PIRI:
Ja nousis ruhtinaaksi meidän kautta…
PALO (nauraa):
Ja me taas hänen kautta … niinkö meinaat!
PIRI: Ja mont' on aateloitu moukkaa ennen: on Kirves, Hevonpää ja Karpalainen jo kilven saaneet — miks' ei pohjalaiset siis kelpais heidän rinnallensa, häh?
PALO:
Ja leirivapaus meillä onkin jo —
(Ylvästellen).
ma knaappi-kilven kyllä osaan kantaa.
PIRI:
Kun vain et jois, sä ruoja, tuolla lailla!
PALO: Ka, herrathan ne juuri juovat, Perttu! Mut Herran kuolema, vain röökinöitä kai sinä sitten naurattaisit, häh! (lyö polveensa). Ois hempukkata kullan kiiltävää kai hauska polvellansa kiikutella!
(Maunu tulee rakennuksesta vasemmalla).
PIRI: Suus kiinni, lurjus, tuolla saapuu Mauno — ei sanaa hälle tästä.
PALO (hiljaa): Näitä siis ei Ilkka keksinyt, vaan sinä.
PIRI:
Vait!
MAUNU (lähestyen): Kas, täällä värjytte te pakkasessa ja riitelette lämpimiksi vai? —
PIRI (äreästi): Tuo Palon Perttuhan se aina alkaa ja nurkuu, kun ei kylläkseen saa juoda — ja sitä juutast' aina janottaa!
PALO (samoin): Mut minkäs lemmon sille minä mahdan — jos en ma juoda saa, niin palaa suolet tai tulen hulluks — kumpaakaan en tahdo.
MAUNU:
Mut katsos Ilkkaa, Perttu, hän ei juo —
PALO: Lie hällä sisälmykset toisellaiset kuin sotilaillaan, siks' ei ymmärtäne enemmän meitä hän kuin häntä me.
MAUNU: Mut juoppoja ja ryöväreit' ei kärsi, ken aikoo huojennusta kaikille.
PALO: Ken miettii kaikkia, ei omiansa, on mielest' omiensa hourupäinen.
MAUNU (hämmästyen):
Vai niinkö aattelette myöskin te?
PALO: En juuri minä, mutta kaikki muut; ma tyydyn siihen, jos ma juoda saan, kun janottaa, ja Pirin Pentti tuossa (nauraa) ei muuta tahdo, kun saa rakastella!
PIRI (äreästi):
Sa pidä suusi, vanha juorukello!
PALO (jatkaen vakavasti): Mut toiset herrain tahtoo tavaroita, ei muille suinkaan, ei, vaan itsellensä. Kun heitä herrat ryösti, omat vain he ottaa jälleen ryöstäessään näitä. Kas, semmoisiksi käyvät ihmiset!
MAUNU:
Mut niin ei tuuma alkuansa ollut!
PALO: Sen piru tiennee, mitä kukin mietti, kun tarttui nuijahansa; useimmat kai miettivät jo silloin tällä lailla: jos herrat itse köyhiks tehtäisiin, niin totta huomaisivat, lempo vie, se miltä tuntuu, kun on nälkä e'essä ja aitat, leipäorret tyhjäks viety. Niin mietti kaikki, myönsi Ilkkakin, kun Kontsahassa retki harkittiin.
MAUNU (syrjään):
Niin, hän on, Herra nähköön, oikeassa!
PALO:
Sa lausu suoraan: näinkö mietittiin?
MAUNU: Kai lienee ollut sellaisetkin tuumat — mut retken määrä oli nostaa kaikki ja kansa Flemingistä vapauttaa ja marski vangiks ottaa herttualle — niin on sit' tarkoittanut Jaakko Ilkka ja siihen häll' on järkkymätön usko.
PIRI:
Niin, se on Ilkan usko.
PALO: Totta kyllä, on suuret tuumat hällä retken suhteen, kun prinssi Kustaankin hän mukaan tahtois —
MAUNU (syrjään): Hän tietää senkin! (ääneen) Sillä tahtois Ilkka vain marskin säikähyttää, muuta ei.
PALO: Vai muuta ei, mut se on tuhmaa silloin: jos marski lyödään ja jos löytyy prinssi, hän olkoon ylimmäinen päällikkömme — näät hän on poika Eerik kuninkaan ja häll' on oikeus Ruotsin kruunuhunkin.
MAUNU: Mut näin me noustais vastaan herttuaa, ja häntä puolustaa me vannottiin!
PALO: Niin vannottiin, vaan meille palkaksemme, jos marskista me vapautamme maan. voi herttu Kaarle antaa oman herran ja meidän mieleisen kuin prinssi Kustaa. Mut siks on ryöstettävät rikkahat ja mahtavat ja aateliset kaikki, kun kansanmiehiä he vastustaa.
MAUNU; Mut ryöstöä ei Ilkka salli, ei, näät prinssi Kustaa pääksi ryöstöjoukon ei tieten suostuis. Häll' on mieli hellä ja ruttona hän kammoo riitaakin.
PALO: Mut jos ei ryöstää saa, niin raukee retki, ja joukot luopuu, jättää päällikkönsä. —
MAUNO: Ma sitä pelkään … viekas Kettunen se heitä johtaa. Kontsas epäilee, ett' on hän marskin miehiä ja tänne on tullut syttämään vain sekaannusta.
PIRI: Hm, mahdollista, ruotsalaisten kanssa hän paljo ollut on ja kielen taitaa — myös salaa kirjoittaa hän kaikenlaista.
PALO:
Kun vain ei kirjoitelle Flemingille?
(Torven ääni kuuluu perältä. Piri ja Palo hypähtävät ylös).
PIRI:
Ken saapuu siellä! Kuului torven ääni!
(Kuuluu hälinää).
MAUNU: Ja hälinää … kuin vain ei etuvahdit ois marski yllättänyt…
(Taas torven ääni).
PALO: Merkki tuo on meidän vartijaimme … kaksi kertaa, se tietää ystäviä…?
PIRI:
Mutta keitä?
(Perältä tulee Martti Tommola kahden talonpojan saattamana).
PALO (huutaen vastaan):
Ken saapuu sieltä?
ENS. TALONPOIKA (huutaa):
Viesti anolaisten!
PIRI (nauraen):
Vai Kupittaalle kulkijoilta viesti?
(Viesti tulee yli sillan; hänen saattajansa kääntyvät
takaisin. Vasemmalla olevan talon ovi avautuu ja ulos
tulevat Ilkka sekä Kontsas).
ILKKA (tullen keskemmälle):
Kaks kertaa merkkihän on ystäväin —
Kas, Martti Tommola, no terve, veikko!
Kuink' olet tänne joutunut sa, kerro,
ja kuink' on Poutun laita?
TOMMOLA: Poutun, niin — ma saatan teille murhesanoman…
ILKKA (hätkähtäen):
Häh? Onko surman saanut Pentti Pouttu?
KONTSAS:
Tai lyöty joukko teidän?
ILKKA:
Kerro, Martti!
TOMMOLA:
Viel' elää Pouttu —
KONTSAS:
Kiitos Jumalan!
TOMMOLA:
Mut johtamansa joukko … se on lyöty —
ILKKA:
Siis teihin suostunut ei Aksel Kurki?
TOMMOLA: Ei suostunut, vaan viestit vangiks otti ja heiltä tiedot meistä saatuaan hän yöllä hyökkäs kimppuun huovinensa ja ennenkuin ma oikein toinnuinkaan ol' lyöty joukko … itse pelastuin ma hämärissä Sonniniemen metsään.
KONTSAS:
Mut entäs Pouttu?
TOMMOLA: Tiellä kuulla sain, ett' oli Kurjen luona Pouttu nähty.
ILKKA:
Siis Kurki lopultakin Poutun vei!
TOMMOLA:
Vei Anolaan ja sieltä Turkuun tieten.
ILKKA (synkästi):
Ja siellä vartoo häntä hirsipuu.
TOMMOLA:
Mut kuink' on laita rautalampelaisten?
ILKKA: Kai Vilpunpoika kohta palajaa ja tullessansa Hämeen nostattaapi, ja miehet Sysmän, Jämsän, Kuhmoisten taas yhtyy heihin siellä Padasjoella.
TOMMOLA:
Ja heitä johtaa?
ILKKA:
Matti Leinonen.
TOMMOLA:
Siis savolainen, lempo heihin luotti!
ILKKA (naurahtaen vasten tahtoansa): No, hullummin kuin teille nyt on käynyt ei hälle käydä voi … ja viesti ties, ett' ois jo heillä miestä tuhannen.
MAUNU: On heillä päällikköinä Hulkun Olli ja Hiisimäeltä kuulu Pekka Holsti.
ILKKA: Niin, sekin intoamme lisätköön — ja huomenna se tässä ratkaistaan, jos me tai marski ottaa Turunlinnan.
TOMMOLA:
Ja miss' on leiri mustan noki-Klaun?
ILKKA (viittaa oikealle): Jos katsot tästä poikki Pyhäjärven, näät tulet luikkavaiset pappilasta; kas, siell' on marskin leiri … kirkonmäellä.
TOMMOLA:
Vai kirkonmäellä … niin, ma näen kyllä.
ILKKA (miehiin, kääntyen iloisesti): Hei, veikot, murheviesti Tommolan ei meitä painaa saa … ja muistakaa: on miesten tarpeetonta tietää tästä — sen kuulla ehtivät he myöhemmin.
TOMMOLA:
Mut vartijat jo aavistavan näytti —
ILKKA: Voi helvetti! (kääntyen miehiin) Siis sinne rientäkää ja toisahalle mielet kääntäkää, ei siedä kuulla he nyt tappioista — näät huomispäiväks toivo tarvitaan ja usko oikeuteen.
(Piri, Palo ja Maunu perälle).
TOMMOLA:
Se onko heillä?
ILKKA:
Ma luotan siihen, että on se heillä.
KONTSAS: Mut käyhän tupaan, Martti, levon tarvis on sulla varmaan huomispäivää varten.
ILKKA: Niin, jos sä tapparahan käydä aiot, on voimat tarpeen; käykää sisään te, ma tässä varron, kunnes vahdit saapuu.
TOMMOLA: En pois ma jäädä ai'o ottelusta, vaan paras lienee saada virkistystä!
(Menee tupaan. Ilkka kävelee mietteissään edestakaisin).
ILKKA:
No, huomenna se vihdoin ratkaistaan!
KONTSAS:
Jo onkin aika tulla päätökseen.
ILKKA: Ma järjestystä ylläpitää koitan ja estää juomasta ja ryöstämästä, mut sentään kumpaistakin hurjapäät mun tietämättäni he harjoittavat. En ehdi kaikkialle minäkään.
KONTSAS: Vain Herran silmä näkee kaikkialle, siin' olet oikeassa.
ILKKA: Tutut miehet on toki luonani ja teihin luotan. Jos Pouttu vangittiin, on Vilpunpoika kai joukkoinensa täällä piankin.
KONTSAS:
Vaan huomenna jos voittaa meidät marski?
ILKKA:
Ei hylkää vanha onni Jaakko Ilkkaa.
Mut miss' on vartijat? … ma etsin heidät
ja leirin kerran vielä tarkastan.
KONTSAS:
Niin, joka uskoo, sitä auttaa Herra.
(Kontsas menee tupaan. Ilkka lähtee sillan yli perälle,
mutta samassa tulee vasemmalta huononnäköinen talonpoika).
VINIKKA (huutaen Ilkan jälkeen): Hoi, Jaakko Ilkka, mull' ois kysymistä; — sa voitkos hetken kuulla siukkaa miestä.
ILKKA (kääntyen takaisin): Kas, Vinikka, sun onko ruokaa tarvis, kun noin sa raukealta näytät, häh?
(Palaa etualalle).
VINIKKA: En jaksa enää, Jaakko, rintaa polttaa ja tässä näin on niinkuin tyhjä malja ois sinne upotettu…
ILKKA:
Merkillistä!
Vai tyhjä malja? (naurahtaen) Täytä juutas sitten —
ei tyhjä säkki pysy seisallaan.
VINIKKA: Niin, sinä naurat, mutta hiisi vie, myös ruumis mulla on kuin liekiss' oisi, ja selkäpiitä karmii poltinraudat — kai tulee huonot ilmat taaskin, Jaakko?
ILKKA (silmäten taivaalle):
On toistaiseksi kirkas taivas vielä.
VINIKKA: Niin, kirkas on tää kylmä talvi-ilta — mut huomenna voi olla tuisku jo, kun luissa, jäsenissä kuumentaa — ne eivät petä nämä varmat merkit.
ILKKA: Sit' olen tuntenut jo kolme vuotta, mut voihkivan et siltä kuullut mun.
VINIKKA: Sin' olet tahdoltasi luja, Ilkka, ja enhän vaikerois ma myöskään, en, joll'ei mun valtais kumma väsymys — se saattaa kuolemaa mun miettimään.
ILKKA: On kuolo sodass' aina vahtimassa; jos sitä peljännet, niin väisty pois!
VINIKKA: Mut korvissani myöskin siivet huhkaa ja päätä kiertää niinkuin käärmeet ois.
ILKKA:
Kun väsyttää, niin syö ja yösi makaa —
VINIKKA: En jaksa seurata ma teitä enää, vaan kotiin tahdon; lemmon noita tuolla kai lienee velhonut mun jäsenet.
ILKKA:
Vai on hän täällä taas, se mierolainen!
Jos tauti on, niin on se sallimuksen.
VINIKKA:
Niin, kai se lienee sitten sallimusta, —
(Kynsii korvallistaan).
mut mikäs on se sallimuksen tauti?
ILKKA (nauraa): Niin, mikä se on, tietköön piru sen, joll'ei se (raa'asti) vatsa lienee. Syy on sun, kun sisukses sa turmiolle joit!
VINIKKA: Vain silloin tällöin pienen humalan, vain silloin tällöin, Jaakko, sisälmykset jos lienen turmellut, niin taata voin, ett' on se syömisestä; Herra tietää, tok; enemmän ma aina söin kuin join.
ILKKA (naurahtaa): No, niinpä söit sa sitten tuomios; mut itsehän sen teit?
VINIKKA (vihastuen): No, kukas lempo se sitten syömätönnä olla vois?
ILKKA: Niin, vastaa siihen, taivaan Herrankin kun salakähmää syövän kerrotaan.
VINIKKA:
Mut siitä kuolla voi?
ILKKA: Ja kuolee varmaan — vain ajankysymys se olla taitaa.
VINIKKA: Niin kai se lie, mut milloin kuolla täytyy, jos sen vain tietäis?
ILKKA: Kuolinhetkes itse sa tiennet parhaiten … kun aika täyttyy, niin rukki seisattuu ja kaikki loppuu.
VINIKKA: Niin, niin se on ja juuri niin, mut sentään tok' kotipirttiin kuolen mieluummin; siis laske matkaan minut, kotiin tahdon.
ILKKA: Ka, tee kuin tahdot: toinen tielle kaatuu ja toinen vuoteellensa kylmettyy. (Kaivaa povitaskustaan paperiliuskan). Kas tuoss' on suojakirjas, jonka alla on Kontsahan ja minun puumerkit, se ota huomaas, jatka matkoasi ja vaimolleni, jos hän elää vielä, vie multa tervehdykset; sano vain: viel' elää meissä usko oikeuteemme!
VINIKKA (ottaa lipun ja tarkastelee sitä): Vai täm' on suojakirja? … kiitos, Jaakko, mut miksi on tää lippu ruotsalainen?
ILKKA:
Se merkitsee, ett' oot sa siukka mies.
Ja nyt on tuossa ties — ja ruokas kerjää
tai koita syömätt' olla — hyvästi!
(Kääntyy poispäin).
VINIKKA: Mut kuules, Jaakko, suo mun varoittaa: ma paljo murinaa oon kuullut täällä, kun käyt sä ankaraksi…
ILKKA: Ryöväreille ma olen ankara … ja yksin tein se roistojoukko joutais seuraksesi.
VINIKKA: Vois silloin pieneks käydä oma seuras, kun julmaks, ylpeäks ja ankaraksi he sua sallii: "leiriin herrojen jo Ilkka siirtyy, kun ei ryöstää anna, ja sit' ei tehdä anna siksi hän, kun itse herraks kerran nousta tahtoo!"
ILKKA (tuijottaa äänetönnä Vinikkaan, kunnes lausuu): Häh, perkelekö kurjan ramman haahmoss' on tullut kiusaamahan miestä, jonka elämä haudan partahalle saakka vain tähtää oikeutta? Kurjempaa en ivaa kuullut vielä konsanaan kuin kuulen nyt, kun kuolevainen raukka mun sättii siitä, etten ryöstää anna ja tehdä maailmata kurjemmaksi? Minäkö herraks pyrin, minä, minä, minä, jok' uhrasin jo kaikki päällä maan, ett' omatunto vain ja sielu jäi.
VINIKKA:
Ne omattunnotkin on monenlaiset!
ILKKA: Ne juuri monenlaiset ovatkin ja juuri siks on oikeus pyhä, siksi ei herkin vaaka ole kyllin herkkä. Mut minä uskon, uskon oikeuteen, ja joll'ei päälläs häilyis kuolon miekka ja täyttymässä elon mittas ois, niin tuolle paikalles ma herjauksistas sun lävistäisin niinkuin korpikonnan.
VINIKKA:
Niin, kaikki uhrasit, mut henkes säästit!
ILKKA (ärjästen): Pois väisty rietas ruoja silmistäni, vai kadehditkos multa elämääkin? Sen toistaiseksi säästi taivaan Herra, mun halvan kautta joka työnsä täyttää.
VINIKKA (syrjään): Jumalan kiitos, häll' on usko vielä — se minulta jo ammoin mennyt on! (ääneen). Siis kotiin lähden, viestit sulta vien; mut muista, Jaakko, vehkeet ympärilläs sun vaanii henkeäs!
ILKKA:
Sa korjaa luus —
VINIKKA: Sen kohta teenkin, mutta joukossas on Savon miehet ynnä hämäläiset jo riitaa tehneet meikäläisten kanssa; jos sun he pettää, mennä henkes voi!
ILKKA:
Jos menee henki, menköön tanterella!
VINIKKA: Kun henkes antanet, on mittas täys — ja silloin uskoo sinuun kansa jälleen.
(Lähenevää laulun loilotusta).
ILKKA:
Taas juomaretkiltänsä palaa roistot?
VINIKKA:
Se pilkkalaulu Jaakko Ilkast' on —
ILKKA:
Minusta pilkkalaulu?
VINIKKA:
Sinusta, niin…
ja vasta tehty täällä Nokialla,
Nyt ollaan Nokialla, Ilkan Jaakko.
(Ilkka, on vaiti. Laulun sanat kuuluvat jo selvään):
"Ilkka ilkeä isäntä, pääkero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa".
ILKKA (kuin itsekseen):
Ja mua tarkoittaa tuo renkutus?
VINIKKA:
Sinua, Ilkka; semmoinen on joukkos!
ILKKA (ei vastaa mitään, seisoo mietteissään).
VINIKKA:
Huh, kuin on kylmä tämä talvi-ilta —
(Ilkka seisoo yhä tuijottaen eteensä).
Nyt on jo myöhä, hyväst', Ilkan Jaakko!
(Lähtee verkalleen perälle. Seisahtuu sillalle).
Hän onko hullu vaiko vanha kettu?
mut jompikumpi kumminkin hän on.
(Poistuu. Loilotusta. Sitten äänettömyys).
ILKKA (yksin): Niin, hälle myöhä … mulle selvä päivä, mut talvi kylmä meille molemmille, "Nyt ollaan Nokialla, Ilkan Jaakko", niin sanoi hän — ja mua pilkkalaulu siis tarkoittaa. Vai korpisammakko ja pelkuri ma heistä olen siis? Mut huomenna he nähdä saavat, ken — Tai ei … me ollaan Nokialla … musta seinä, johonka toisten heikkous heijastuu, se olen minä heille … minä siis myös mustaks maalataan ja juomariksi; ja nää on ystäviä? — Petä ei tok' omat kumppalit? Mut kuitenkin, jos on tää heistä pelkkä ryöstöretki ja ajan hauskutus, kun mulle se on pyhä taisto e'estä oikeuden, niin taivas tietää, kuinka meidän käy? En tahdo päänä olla ryövärein, vaan turvaan oikeuden ma kansan tahdon — siis tietä suoraa käyn mä edelleen ja usko oikeaan mun johtakoon!
(Oikealta melua, joka nopeasti lähenee ja näyttämölle ryntää puolikymmentä humalaista talonpoikaa riidellen keskenään. Yhdellä heistä on kädessä suuri hopeapikari).
No, joko taas on käyty ryöstämässä ja ohran jyvä luomen alle saatu?
ENS. TALONPOIKA (nikotellen):
Vain pistäydyttiin tuolla Virpelässä…
ILKKA:
Ja mistä on tuo hopeainen malja!
TOINEN TALONPOIKA: Niin tuoko pikari?… Ka, Virpelästä ma otin hyllyltä sen lähtiessä…
ENS. TALONPOIKA: Ei, se on valhe … ihan ilmivalhe, minähän kaapista sen tempasin!
KOLMAS TALONPOIKA: Hän valhettelee viinapäissään, Ilkka, tuon maljan minä löysin, vaikka hän sen multa ryösti … tiellä tullessamme…
ILKKA: Se anna tänne, että nähdä saan (ottaa pikarin), siis kenen on tää hopeainen malja?
ENS. TALONPOIKA:
No, se on minun!
TOINEN TALONPOIKA:
Ei, vaan minun!
KOLMAS TALONPOIKA: Eipäs, kun minä seinän luota löysin sen!
NELJÄS TALONPOIKA:
Siis on se yhteinen … ja meille kuuluu.
ILKKA: Vait, sinä siellä!… Meille ei se kuulu, kun ryöstön kieltänyt mä jyrkäst' olen — vaan on se saatettava sille jälleen, jolt' oot sen ottanut … se hänen on.
KOLMAS TALONPOIKA: Mut hän on kuollut taikka pakosalla — se talo vallan oli isännättä.
ILKKA:
Ja kenen luvalla te uskalsitte?
ENS. TALONPOIKA: On sodan oikeus aina väkivalta — ja jok' ei ottaa tohdi, ilman jää.
ILKKA: Vai niin sa mielit, kun me oikeutta on juuri lähdettykin hankkimaan. Siis näät sa nyt: voi joskus niinkin käydä, ett' Ottaja se juuri ilman jää! (menee sillalle päin). Tää malja omaisuutt' on ryöstettyä, siis ei se meille kuulu kellenkään, mut kosk' on kuollut se, jonk' on se oma ja sit' ei hälle toimittaa voi jälleen, niin tuolla huiman kosken kurimosta sen onkikoon, ken teistä ahnain on. (Heittää maljan koskeen, kääntyy miehiin jälleen). Kas, niin käy sille, joka toisen omaan kätensä kurkottaa … se muistakaa, te, jotka vastoin kovaa kieltoani vain ryöväätte ja juotte, mellastatte ja pilkkalaulujanne loilotatte. Nyt menkää, minne haluatte, miehet, ma etsin tänne leirin vartijat.
(Menee sillan yli perälle. Miehet jäävät ällistyneinä paikoilleen,
katsellen ensin poistuvaa Ilkkaa, sitten toisiansa).
ENS. TALONPOIKA (kumppaleihinsa kääntyen):
No, mitäs sanotte nyt, kumppalit?
KOLMAS TALONPOIKA: Hän käypi kummaksi ja omituiseks jo Ilkkaparka; kuka maljan kalliin voi tuolla lailla kosken kuohuun heittää, on minun mielestäni hourupäinen.
ENS. TALONPOIKA (toiselle talonpojalle): Vaan kukas perhana sun käskikin sen hälle antaa! Se on oma syys.
TOINEN TALONPOIKA (kynsii korvallistaan): Ka, enhän lempoa mä sentään luullut noin tuittupääksi enkä kiukkuiseksi!
KETTUNEN (tulee oikealta):
No, mitäs miehet täällä miettii, häh?
(Miehet ovat nolostuksesta hetken äänettöminä).
ENS. TALONPOIKA: Tuo Ilkka lempohan se kepposet sai meille tehdä…
TOINEN TALONPOIKA: Maljan hopeaisen, jonk' otin saalihiksi Virpelästä, hän viskas tuonne kosken kurimoon.
KETTUNEN:
Ja miksi viskas?
KOLMAS TALONPOIKA: Ryöstää ei hän meidän nyt muka salli enää.
KETTUNEN (nauraa):
Pyhimys!
Ei sallis meidän ryöstää, vaikka toiset
on tavaroita koonneet kuormat täyteen!
TOINEN TALONPOIKA:
Ja lisäks haukkui meitä juomareiksi —
KETTUNEN (kuten äsken): Vaikk' omat kumppalinsa juuri juovat — se Palokaan ei selvää päivää nää!
ENS. TALONPOIKA: Niin, se on totta … omiaan hän puoltaa, vaan meille kohta syytää kiukkuansa kuin oltaisiin me huonommat kuin toiset.
KETTUNEN: Me savolaiset, niin, — on vanha juttu, ett'eivät rinnallensa päästäis meitä ne Pohjan miehet…
KOLMAS TALONPOIKA: Eikä meitä liioin — ja vaikk' on asiamme yhteinen ja Hämeen herroja he ryöstää täällä, niin meille sittenkin vain kopeillaan.
KETTUNEN: En tiedä kopeilleeko täällä muutkin, mut Ilkka sortaa meitä.
ENS. TALONPOIKA: Kontsas myös ja Pirit, Palot, Maunohuovikin, jok' onkin vävypoika Ilkan, tieten käy heidän asioita.
TOINEN TALONPOIKA: Piru vie, kun ollenkaan me heihin yhdyttiin!
ENS. TALONPOIKA: Ois itsekin me aatelista täällä kai loppu tehty… Hämeen kartanot ois itse puhdistettu…
KETTUNEN: Oikein haastat… ja Pohjan miehetkin jo keskenään on kinaan joutuneet ja Ilkkaa sättii —
ENS. TALONPOIKA:
Vai Pohjan miehetkin? Ja mistä syystä!
KETTUNEN: Sen lempo tietää, kai jo epäilee he retkeänsä itsekin ja katuu, ett' ollenkaan he rajoiltansa loittos.
ENS. TALONPOIKA:
Vai katuvat jo hekin?…
KETTUNEN: Katuvat — kun vangit kertoi heille äskettäin, ett' tykit huomenna jo Nokialle saa avuks ratsuväelle Noki-Klaus, niin silloin mietteihin jo miehet vaipui.
TOINEN TALONPOIKA: Vai tykitkin saa meitä vastaan marski — mut siihen leikkiin vain en lähde minä.
KETTUNEN: Ken hyötymättä hengenvaaraan käy, on pähkähullu. Itse toimikaamme, niin itse hyödyn saamme, (syrjään) Minä jaan — (Ilkka näkyy perällä Palon, Pirin ja Maunun seurassa). Vait! Tuolla tullaan. Kuules, Kukkonen, mist' otit maljan, jonka koskeen tuonne juur' Ilkka viskas?
TOINEN TALONPOIKA:
Tuolta Virpelästä.
KETTUNEN: Se hyvä, Puhevuoro mulle suokaa — (itsekseen) hän siksi saatava on täältä pois, kun saapuu marskin rauhanairueet.
(Ilkka seuralaisineen tulee etualalle. Kontsas samassa tuvasta).
ILKKA (kumppaneilleen): Kas niin, kun vahtivaihto yöks' on tehty ja etuvartijat on paikoillansa, niin levätkäämme aamunkoittoon asti! Mut humalasta taikka räyhinästä ken yöllä tavataan, hän varokoon, ett'ei hän kaulahans' saa hirttonuoraa. (Tyytymättömyyttä miesten kesken). Häh, mitä murisette siellä, miehet? Ett' olen liiaks ankarako teille? Mut huomispäivä hengentärkki on: se juuri ratkaisee, jos ensi vuonna me viljan pelloiltamme puida saamme tai Turun kuoppatornin kammioissa kuin kurjet kuollaan nälkäkuolon kautta; se ratkaisee, jos oikeus elää maassa ja talonpoika turvaa nauttii lain tai jos hän onkin luontokappaleita ja leikkikalu kuulun Noki-Klaun.
KETTUNEN (astuen teeskentelevästi esille): Niin, huomispäivä kai sen ratkaisee, jos elää laki taikka ryöstövalta; mut ehkä oikeutta jo tänäänkin sun kauttas saada voisi syyttömät?
ILKKA: Sit' ovat multa aina saaneet he — siis kelle teistä väärin tehty on?
KETTUNEN: Kas, tuolla tullessani vastakkain sai äsken Virpeläinen vaikeroiden, ett' ovat rosvot vieneet maljan hältä, niin, hopeaisen, kalliin maljan.
ILKKA (ymmällä):
Häh?
Ja kuka vaikeroi?
KETTUNEN: Ka, Virpeläinen, se sama, jolt' on malja varastettu.
ILKKA (kääntyen toisiin):
Ei, hän on kuollut!
KETTUNEN:
Kuka?
ILKKA:
Virpeläinen.
KETTUNEN: Ei suinkaan kuollut vaikeroi ja noidu ja tämä kiros, että seinät kaikui.
ILKKA (miehille):
Mut joku teistä hänet kuolleeks väitti?
ENS. TALONPOIKA: Ka, lempo tietköön enää mistään mitään, jos haudastansa noussee kuolleetkin; — mut renki kertoi niin ja autio ja tyhjä tullessamme oli pirtti ja kun ei nähty, kuultu isäntää, niin…
ILKKA (kiivaasti): — — sinä hengen hältä valhettelit ja tekoon tuonoiseen sait minut sillä! Ma oonkos pääksi pantu ryövärein ja avosuiden, valhekielisten, jotk' erota ei oikeasta väärää? Ja kaltaiseksenneko minutkin te tässä tekisitte? piru vie, näin joudunhan ma ryöväriksi itse! Mut sitä mainetta en tahdo ma, vaan välin suoraks kanssa Virpeläisen viel' ennen aamua ma tahdon laittaa.
KETTUNEN:
Ja miks' ei kohta, että tyyntyy hän.
ILKKA:
Mut jos on matka sinne pitkäkin?
KETTUNEN: Se näkyy tästä … tuolla vaaran alla — ja Mauno kyllä sinne tietää tien.
ILKKA: Se lienee selvintä … siis, Kontsas veikko ja sinä Mauno, tulkaa … pian jälleen me palajamme … väärytt' en ma kärsi.
(Ilkka, Kontsas ja Maunu menevät oikealle).
KETTUNEN (hetken vaitiolon jälkeen): No, miehet, tuommoinenko omatunto se sodat johtaa? Tuolla tuittupää hän rientää jo … ja mua kohta uskoi ja öiseen aikaan läksi leiriltänsä — hän onko mielestänne täysipäinen?
TOINEN TALONPOIKA: Vaan mitä hemmettiä? Kettunen, sinähän valhettelit hälle, kelmi; nääs Virpeläinen sittenkin on kuollut.
KETTUNEN (nauraen): Niin teinkin … teille tahdoin näyttää vain. ett' on jo aika meidän järkiin tulla ja päättää: käymmekö me kuolemaan tuon houkan jäljessä vai pystyn teemme ja kotipelloillemme palajamme — nääs eihän meille enemp' entistään lie kuormaa lisännytkään Noki-Klaus?
ENS. TALONPOIKA: No, onhan sekin totta, mutta näinkös se sitten Ilkka yksin jätettäis?
TOINEN TALONPOIKA (Pirin ja Palon puoleen kääntyen):
Ja mik' on teidän mieli Ilkkaisesta?
PALO:
Hm, hän on kumppali ja päällikköni.
TOINEN TALONPOIKA:
Mut onhan teistäkin hän kummallinen?
PALO:
Ei sotaa tällä lailla ennen käyty.
KETTUNEN:
Ja entäs Piri?
PIRI:
Kumppali on Ilkka.
KETTUNEN:
Niin on, mut päällikkönä minkälainen?
PIRI: Ma sanon niinkuin Palon Perttukin, ei sotaa ennen tällä lailla käyty.
KETTUNEN: Siis tätä sotaa mieluisampi teistä on sovinto, vaikk' ois se laihakin.
(Kimeä vihellys kuuluu).
PALO (hätkähtäen):
Se oli merkki etuvartijoilta!
PIRI:
Ja yksi kerta … vieraita se tietää.
ENS. TALONPOIKA:
Jos hyökkää salaa niskahamme marski?
KETTUNEN (viekkaasti): Ss, hiljaa miehet, vangeiltamme tuolla sain tietää, että rauhaa tarjoo marski.
ENS. TALONPOIKA:
Vai tarjoo marski rauhaa meille?
KETTUNEN: Tarjoo — ja airueet kai siellä juuri saapuu; siks pois ma tahdoin Kontsahan ja Ilkan ja valhettelin…
PALO (syrjään): Savon orvaskettu, kun vain et kerran kävis itse ansaan!
PIRI:
Ptui, lempo, juoniasi, repolainen!
(Knut Kurki ja vouti Abraham Melkiorinpoika muutamain
talonpoikain saattamana näkyvät tulevan perällä).
KETTUNEN:
Kas tuolla saapuukin jo airueet.
TOINEN TALONPOIKA:
Mut jospa Ilkka tänne itse ehtii?
KETTUNEN: Ei ehdi, ei … mut jos hän ehtis, silloin hän laihaa nahkoansa varokoon!
(Airueet seuraajinensa tulevat etualalle).
KNUT KURKI (tervehtäen): Jumalan rauhaa teille meidän kautta Klaus Fleming, Suomen käskijä ja marski, nyt toivottaa ja tätä veljessotaa hän tahtois tau'ottaa, kun viel' on aika… ma olen Laukon Kurki…
PIRI:
Teit' en tunne.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Mut minut, voutisi kai tunnet, Piri?
PIRI:
Niin, Melkersonin tunnen.
PALO: Minä en, mut nähnyt kyllä olen — kumpaisenkin.
KETTUNEN (kielevästi): Ma, jalot herrat, tunsin kohta teidät; nää täss' on pohjalaiset, Palo, Piri, tää Kukkonen taas Hämeen mies ja minä, min' olen savolainen, Kettunen.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ja miss' on Ilkka sekä Yrjö Kontsas?
KETTUNEN: Niin, nekö? Mitäs heistä … heille sattui juur' asioita tuonne naapuriin. Mut muuten sota meill' on yhteinen ja rauhastakin neuvotella tässä siis voimme ilman heitä. Meitä paitse ei Ilkka sotaa jatkaa voi ja siksi…
ABR. MELKIORINPOIKA (Kurjelle): He on siis poissa. Sitä paremp' on se meidän asialle. Puhukaa!
KURKI (voudille): Niin, vapaamminhan käypi puhe näin. (Miehille). Siis: marski Fleming tähän veljessotaan on kyllästynyt, rauhaa tarjoo teille ja linnaleiristä ja veroistanne hän teitä armahtaa … muut riidat kaikki jää ratkaistavaks itse kuninkaan, kun keväämmällä Ruotsiin saapuu hän, jos —
PIRI: Linnaleiristä hän vapauttaa ei meitä voi, kun ennestänsä vapaa on siitä Pohjanmaa.
KURKI: Ja verot uudet hän antaa anteeks teille.
PALO: Laittomat ne ovat olleetkin jo alkuansa.
ABR. MELKIORINPOIKA: Te elkää turhaa ylvästelkö, miehet, vaan harkitkaa ja kotiin kääntykää, kun rauhaa tarjoo teille riikin marski, jonk' onpi sotajoukot valtakunnan ja puolellansa itse Sigismund.
PIRI: Niin, häll' on sotajoukot, meillä kansa, ja kumpi taistelussa vihdoin voittaa, sit' emme vielä tiedä.
KETTUNEN: Turhaa kinaa, kun rauhanehdotkin on kuulematta.
TOISET:
Niin, mitkä ovat sitten marskin ehdot?
KURKI: Vain päällysmiehet Ilkkaisen ja Kontsaan nyt vaatii armoillensa marski Fleming, ett' tehdä heille saa hän kuinka tahtoo.
KETTUNEN:
Vai Ilkkaisen ja Kontsahan, ei muita?
KURKI:
Ei.
PALO:
Mutta jospa marski hirttää heidät?
KURKI: Niin, heidän kohtalosta päättää marski, me emme tiedä.
PIRI:
Kumppali on Ilkka.
ABR. MELKIORINPOIKA: Nyt itse päättäkäätte, sillan luona me tuolla vastaustanne vartoamme.
(Loittonevat kosken luo. Talonpojat jäävät etualalle).
KETTUNEN:
No miehet, rauhaako vai sotaa, häh?
TOINEN TALONPOIKA:
Ka, rauhan miehiä kai minä olen.
PALO:
Mut kunniattomain ois tämä työtä.
KETTUNEN: Se onko työtä kunniattomain, jos säästää kansaa…
PIRI: Mutta pettää sen, jok' uhrais hengen meidän hyväksemme.
PALO:
Niin juuri, Pentti.
KETTUNEN; Uhratkoon siis sen, — nyt juuri siihen onkin tilaisuus — ja silloin vapahtaa hän meidät täällä ja pois me päästäisiin. Ma olen valmis.
ENS. TALONPOIKA:
Ja minä myös.
TOINEN TALONPOIKA:
Ja minä.
KOLMAS TALONPOIKA:
Valmis olen.
KETTUNEN:
Mut kuink' on Pirin sekä Palon laita?
PALO (kynsii korvallistaan): On pirun keksimä tää nahkakauppa: jos oman pelastaa, niin toisen myy.
KETTUNEN: Ka, niinhän ain' on tässä maailmassa — ja ehkä säästää heitä marski Fleming.
PALO:
Mut milläs repolaisen juonin, miehet,
te sitten vangiks ottaisitte heidät?
Ma ainakaan en siinä auta teitä?
PIRI:
En minä myöskään.
KETTUNEN: Siitä vastaan minä, kun vain te itse kaupan hyväksytte.
ABR. MELKIORINPOIKA (kääntyen miehiin): No, miehet, meillä ois jo kiire tielle ja ratsut vuottaa tuolla metsän luona.
KURKI (samoin sillan luona): Näin ajan kääntehessä muistakaa: on talot autiot…
PALO:
Se multa paloi.
KURKI:
Ja lapset, vaimot vartoo teitä siellä.
PIRI:
Jumalan kiitos, viel' on tyttöjäkin!
KURKI: Mut päälliköt jos meille luovutatte, niin ryöstötavaratkin pitää saatte.
KETTUNEN:
Ja sehän tässä tärkeint' onkin, häh?
Me valmiit olemme, mut pohjolaiset…?
PIRI (Palolle):
No, Perttu?
PALO:
Entäs sinä?
PIRI: Lempo ties, mut omituiseks on hän käynyt, Ilkka, ja tämä miestä alkaa kyllästyttää, kun ryöstö kielletään ja juomat loppuu ja alkaa pakkasetkin tammikuun.
PALO:
Siis myönnyt?
PIRI (mietittyänsä):
Olkoon menneheksi!
(Kurki ja Abr. Melkiorinpoika tulevat etualalle).
KETTUNEN: No, nyt me kaikki ollaan yhtä mieltä — ja marskin ehdot hyväksymme siis.
(Oikealla olevan ulkohuoneen päädyn taa ilmestyy samassa noita-akka pysähtyen kuulemaan seuraavaa keskustelua).
KURKI: Ja ennen päivän sarastusta meille te vangittuna päällikkönne tuotte?
KETTUNEN:
Vain Ilkan sekä Kontsahan, ei muita.
KURKI:
Ne kaksi riittää…
ABR. MELKIORINPOIKA: Mutta Ilkkaa jos ei marski saa, niin Kontsast' ei hän huoli — ja silloin raukeaa myös rauhanehdot.
KETTUNEN y.m.:
Me Ilkasta siis kaikki vastoamme!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ja marskin sana käypi meidän kautta.
KURKI:
Siis Herra uudeks vuodeks rauhan suokoon!
KETTUNEN:
Ja rauha teille myöskin, jalot herrat.
(Kurki ja vouti Melkiorinpoika lähtevät, Kettunen yrittää
heidän jälkeensä, mutta siitä estää häntä):
KURKI (tehden epäävän liikkeen):
Me löydämme jo oppaittakin tien!
(Menevät. Miehet seisovat hetken äänettöminä ja noloina).
PIRI:
No, mitäs sanot tästä sinä, Perttu?
PALO:
Mun on kuin itseni ma myönyt oisin.
PIRI: Ja minun on kuin ilki-alastonna ma häpykaakkiin oisin köytettynä — hyi, helvetti, kun suostuin koko kauppaan!
PALO:
Tuo lemmon Kettunen se viekoitteli…
KETTUNEN (nauraen): Ja jospa oiskin … mua kiittäkää, ett' tulee retkellemme lysti loppu; mut leirillä on oltta vielä, miehet, ja tämä kauppa sietää harjakannut.
PALO:
Jos häpeänsä humalaksi jois?
KETTUNEN:
Ja minä laulan Ilkast' uuden laulun.
PIRI:
Sun laulujasi lempo kuunnelkoon!
KETTUNEN: Ja sitten kerron teille, kuinka me täss' illan tullen Ilkan nipistämme; hei veikot, tästä tulee hauska juttu ja hyvä vanhan vuoden loppupäätös, kun marski uuden vuoden lahjaks saa kaks pulskaa pohjolaista! Oltta, veikot!
PALO:
Jos saiskin janohonsa haarikan!
(Lähtevät perälle. Piri jää mietteihinsä
seisomaan. Palo huomaa sen).
Hoi, Piri veikko, heitä hiiteen huolet, vai tyttöjenkö luhdit päässsäs pyörii?
PIRI:
Suus kiinni, juopporatti!
PALO:
Naisten narri!
Mut tule pois sa täältä pakkasesta.
(Menevät kaulatusten leirille; Palo laulaa:
"Kyröst' oli poikaa kymmenen" j.n.e.)
Noita (tulee piilostansa varovasti esille): Tuo paksu herra oli Melkerson, se "maitoherra", Puolan puolikkaita, ja toinen Kurki, Laukon herra Knut! Vai ennen uuden päivän sarastusta ois Klaulle saatettava "Iliken" — ne herrat kutsuu häntä niin — ja Kontsas! Mut siitä kirnusta ei tullut voita, sen takaa korpolaisten vanha noita. Huh! paljo näin jo, paljo kuulinkin, mut moista nahkakauppaa viel' en kuullut, kun Nokialla päivää vartoessaan nää roistot kumppaninsa tässä möis, Ptui, oli häpy sentään sillä, ken kuin kaakin-puuhun sanoi joutuneensa. Mut Ilkan Jaakkoa te ette saa, vaikk' kaikki Savon ketut johtais teitä, sen takaa naaras-ilves Laihialta. (Menee tanhualle ja katsahtaa sinne). Niin, siellä rauskuttaapi yksikseen se ylöjärveläinen Ilkan tamma ja sillä juuri karkkuun täytyy Jaakon — hän osaa ratsastaa kuin pohjalainen! Mut joku tulee … piiloon hetkeks taas.
(Vetäytyy nurkan taakse. Oikealta tulevat
Ilkka, Kontsas ja Maunu).
ILKKA (tulee tuikeana): Se kunniaton konna valhetteli, ett' elää Virpeläinen…
KONTSAS: Piikatyttö ei mitään varmaa tiennyt, isäntänsä vain metsään taikka koskeen menneen luuli.
ILKKA: Se miehen viisaankin saa suunniltaan, kun kaikki ympärillä valhettelee. Ken tietää enää, kuka kuollut on ja kuka elää…
KONTSAS:
Syy on Kettusen.
NOITA (astuen esille): Ja minä elän vielä, se on varma, ja minä mieleiseni varjelen.
ILKKA: Vai täällä hiivit taas, sa vanha noita, ja raajaruhjoiks multa miehet noidut.
NOITA (silmää iskien); Niin, minähän ne noidannuolet ammun — ja minun nuolet sattuu aina kohti.
ILKKA (naurahtaen):
Sun myrkkytaikoihis en usko enää,
kun tuonoin taikomasi puukkokin
Keijärven kievarissa taittui multa.
NOITA (viekkaasti): Ka, jos et sinä usko, uskoo muut — ja (hiljaa) jonkunhan on kannettava syy, kun syyttä kuolema ei tulla saisi.
ILKKA:
Siks saatkin vapahasti tulla, mennä.
KONTSAS: Mut minä pelkään tuota noitaruojaa, hän miehissämme uskon lamauttaapi ja kun on usko mennyt, menee tarmo. Ma hänet karkoittaisin täältä pois.
MAUNU:
Niin, menköön marskin luokse elkinensä.
ILKKA:
Hän raukan roviolla poltattais!
KONTSAS:
Niin, siten on jo tuhansille tehty.
NOITA: Ma olen käynyt luona marskinkin, hän ennen ruoski meitä, nyt hän pelkää.
ILKKA (nauraen):
Siis koita karkkuun häntä säikyttää!
NOITA:
En sitä voi, mut sua auttaa voin.
ILKKA:
Ja millä lailla, sinä viirunaama?
NOITA:
Sun pelastinhan kerran Turun luona?
KONTSAS:
Niin, sen hän teki —
NOITA: Sitten Kontsahassa, kun vouti saapui, tein sen toisen kerran.
ILKKA:
Häh?
NOITA: Mua saattaessaan Kyrön poikki toi poikas lautan, jolla pelastuit.
ILKKA:
Vai niin — ja nytkös tulit palkoillesi?
NOITA: Ma tyydyn siihen, minkä vannoit silloin ja vielä kerran nahkas pelastan.
ILKKA: Vai vielä kerran? … mutta muista, akka, tää nahka onkin kalliin otuksen.
NOITA:
Ja kallihista sitä kaupitaankin —
ILKKA:
Vai minun tietämättä kaupat tehdään?
NOITA:
Niin.
ILKKA:
Mik' on hinta vanhan kontion?
NOITA:
Vain tuhat päätä sekä verot maan.
ILKKA:
Tuo kuuluu joltakin… Ja ostaja?
NOITA: On Noki-Klaus — (kuuluu leiriltä pilkkalaulua Ilkasta). ja tuoll' on kauppiaat; mut tästä järvelle jos katsees luot, näät tähtein tuikkehessa ratsujoukon, jok' kohti pappilata kiidättää. —
ILKKA (katsoo sinnepäin):
No niin — ja sitten?
NOITA: Heidän joukossansa on Laukon Kurki sekä Melkerson.
KONTSAS:
Ja täälläkö on käyneet herrat?
NOITA: On — ja lähtiessä luvan veivät, että sais ennen huomispäivää marski teidät.
ILKKA:
Häh, meidät kaikkiko?
NOITA:
Vain sun ja Kontsaan.
KONTSAS:
Siis minutkin!
NOITA: Mut Ilkkaa jos ei saa, niin Kontsahasta yksin ei hän huoli.
ILKKA: Vaan mun jos saa, niin toiset armahtaa ja verot anteeks antaa — (Ottaa eukkoa kalvosesta). semmoinenko se tehtiin kauppakirja?
NOITA:
Semmoinen.
MAUNU: Mut sen on tehneet Savon miehet vain ja hämäläiset, vaan ei pohjalaiset.
KONTSAS:
Niin, tieten Kettunen —
ILKKA: Se oikein, Maunu, sit' eivät pohjolaiset tehdä vois!
NOITA (kiihtyen): Vai eivät voi? mut omin korvin kuulin, kun Palon Perttu sekä Pirin Pentti he siihen suostui…
ILKKA (raivostuen): Vaiti, saatana, tai tämän valheen hengelläs saat maksaa!
KONTSAS (estellen):
Mut jos hän totta haastaa?
NOITA: Totta vain — ja miksi valhettelisin ma teille?
ILKKA:
Se on siis totta?
NOITA:
On.
ILKKA:
Ja juuri he —
mun parhaat ystävät ja kumppalini!
Täm' on jo liian, liian katkeraa —
(Nyyhkii ja pyyhkii hialla silmiänsä).
MAUNU: Ma olen kuullut heidän nurkuvan, kun ryöstövapautta sa kiellät heiltä — mut tätä sentään heist' en uskonut.
NOITA: Jos vangeiks ette joutua te tahdo, niin paetkaa, kun aika vielä on, ja ratsahin jos lähtee, kauvas ehtii jo ennenkuin on meillä aamupuhde.
KONTSAS: En lähde minä, vaan jos sallimus on minut marskin matkaan määrännyt, niin tyynnä kannan minä kohtaloni.
ILKKA (oikaisten itsensä): Äsh, mene Herroinesi hiiteen, mies! Vai vuoksi ryövärein ja pettureinko ma henken' antaisin, ma, Jaakko Ilkka, jok' aina tähtäsin vain oikeutta ja e'estä poljettujen taistelin; ja vuoksi noiden kiittämättömäin ja juomarein ja loilottajain tuolla ma hirsinuoran kaulaan köyttäisinkö? En, siihen en ma suostu uhallakaan, vaan ennen pako kanssa häpeän kuin vankityrmä vuoksi roistojen! Mun nahkani ei vielä kaupan ole.
KONTSAS: Siis kotiin käännyt … meiltä viesti vie, kai pian toisetkin me tullaan täältä, (hiljempaa) jos tullaan ollenkaan.
ILKKA: Niin, kotiin, sanoit, on sekin katkerata piikkaa vain, kun huovit senkin multa poltti tuonoin.
NOITA (hätäisesti): On sulle veistetty jo pirtti uusi ja siellä asuu vaimos sun ja lapses.
MAUNU:
Siis Kirstikin, vie hälle terveiset —
ILKKA:
Sa jäät siis tänne?
(Perältä ovat leiritulet vähitellen sammuneet.
Lähenevää humua alkaa kuulua).
NOITA (kuunnellen perälle): Nyt on kiire, Ilkka — on tamma tanhuassa … ratsastain sa vielä vältät vangiks joutumasta; — ja muistahan ei marski huolikaan.
ILKKA: Niin, tuolla saapuukin jo roistojoukko; hyvästi, veljet, kirous pettureille, mun viime sanani on: kirous noille!
(Syöksee kiiruusti oikealle).
KONTSAS:
Jumala tiesi, kuinka päättyy tää?
MAUNU: Ma pahinta jo kauvan aavistin, kun miesten kesken narinaa ma kuulin.
NOITA: Te tupaan käykää … olkaa huoletonna, ma niskoilleni kaiken otan syyn.
KONTSAS: En tahdo sulle hengenvelkaan jäädä, vaan sieluni ma Herran huomaan heitän, kun tästä maata käyn. Siis tule, Mauno!
MAUNU:
Ma tulen kanssas. Käyköön, kuinka käy.
(Menevät vasemmalla olevaan tupaan, jossa
heti sen jälkeen sytytetään valkea).
NOITA (vilkaisee tanhuaan, nauraen hiljaa): Hän tammoinensa yöhön katos siis ja ratsain karkaavat' ei kiinni saada. Täm' oli kolmas kerta … tällä kertaa siis itse Kettunenkin peijattiin. Nyt saatte tulla, varron teitä täällä.
(Öinen hämärä. Ainoastaan muutamia leiritulia perällä. Kaksi nuorukaista — nuijat olalla — tulee perältä, molemmat hyvällä tuulella).
ENS. NUIJALAINEN (laulaen):
"Ilkka ilkeä isäntä,
pääkero, sininen lakki"…
TOINEN NUIJALAINEN:
Tähänhän se Kettunen käski meidän jäädä vartioimaan, häh?
ENS. NUIJALAINEN (laulaa edelleen):
"että joi joka kylässä,
joka knaapin kartanossa".
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin no, se on niitä kurimonsa kuluttajia se Ilkka…
ENS. NUIJALAINEN:
Eikä niitä "Kupittaalle kulkijoita", niinkuin ne anolaiset, hehehee!
TOINEN NUIJALAINEN:
Jotka Turun tuomiokirkolle aikoivat suoristaan, niin…
ENS. NUIJALAINEN:
Niin, pääsiäiseksi Turkuun, helluntaiksi Helsinkiin, hehehee!…
Saakeli, kun tulisi ne kuopiolaiset…
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin, kuopiolaiset! … ei niistä mitään apua ole!…
(Kettunen tulee miesjoukon kanssa perältä, mutta pysäyttää
nämä sillan ta'a ja tulee yksin etualalle päin).
TOINEN NUIJALAINEN: Mutta tuossahan se on Kettunenkin, lempo vieköön! Senhän ne sanovat olevan herraspoikia … papin poikia…
ENS. NUIJALAINEN:
Niinhän ne sanoo…
TOINEN NUIJALAINEN:
Sittenpä minä siltä kyselen vähän … niitä Hellun-tellun asioita…
Kettunen, hoi!
KETTUNEN (on tullut sillan yli, jonka molemmilla puolen nuijalaiset ovat): Hiljaa, miehet, ettei otus karkaa… Tähänkös te jäittekin, vaikka minä käskin teitä tuonne tanhuan nurkalle … siitä se menee, jos mennäkseen…
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin, tanhuan nurkallehan se taisi määrä olla … mutta kuulehan,
Kettunen?
KETTUNEN:
No?
TOINEN NUIJALAINEN:
Pappikos se sinun isäsi oli?
KETTUNEN (viekkaasti):
Ei se pappi alkuaan ollut … vaan pappihan siitä sitten tuli?…
ENS. NUIJALAINEN:
Niitäkö Rautalammen pappeja? … hehehee!
TOINEN NUIJALAINEN:
Ja papithan on herroja…
KETTUNEN:
Niinhän ne on … mutta paikoillesi nyt, mies…
TOINEN NUIJALAINEN (vetää Kettusta syrjemmäs):
Kuulehan!
KETTUNEN:
No?
TOINEN NUIJALAINEN:
Onkos sinua oleteltu?…
KETTUNEN:
Mitä hemmettiä sinä?…
ENS. NUIJALAINEN (vetää Kettusta toisaalle, silmää iskien):
Eihän ne ole sisukset palaneet siltäkään Palolta, häh?
KETTUNEN:
Ei se niitä ole minulle näyttänyt, vaan eihän sitä tiedä…
TOINEN NUIJALAINEN (vetää Kettusta taas puoleensa):
Sinua ei siis ole opetettu sinuakaan? ..
KETTUNEN:
Mihinkä opetettu, sinä mullikka!
TOINEN NUIJALAINEN (hämillään):
Vai niin, no, eipähän paljo mihinkään…
ENS. NUIJALAINEN (kuten äsken):
Onkos sillä Pirillä sitten se?…
KETTUNEN:
Mikä se?
TOINEN NUIJALAINEN (itsekseen tuumien):
Sitä on taidettu sittenkin opettaa tuota Kettusta!
ENS. NUIJALAINEN (rykii):
Sepähän se …. (kuiskaa jotakin Kettusen korvaan) … tauti!
KETTUNEN:
Ahaa, vai se! (viekkaasti) no, sillähän se on.