Ne kokemukset, jotka minä tässä teille annan, eivät siis ole mitään muistoja jostakin jo läpikäydystä taistelusta, vaan ovat ote minun nykyisestä elämästäni. Enkä minä siis tahdo yläpuolelta teitä neuvoa tai opettaa, vaan ainoastaan sanoa, kuinka itse olen saanut ja saan voimaa.

Te sanotte, että taistelunne on ollut ja on turha, — että omat voimat eivät riitä ja Jumalan rukoilemisesta ei ole apua.

Olette varmaan kuulleet uskonnollisten ihmisten puhuvan omista voimista ja Jumalan voimasta. He sanovat, että edelliset eivät kelpaa, jälkimäinen taas voi kaikki.

Tätä erotusta omien voimien ja Jumalan voiman välillä olen paljon miettinyt. Se näyttää minusta vaikealta selvästi käsittää, ja varma on, että siinä piileekin suuri mysteerio, jota voi tutkia, voi päästä yhä lähemmäksi, yhä suuremmalla ja syvemmällä ihmettelyllä katsella, — mutta ei koskaan käsityksellä saavuttaa.

Mistä se tulee, että yhtenä hetkenä voi elää suhteessa Jumalaan, tuntea niinkuin olisi elävässä yhteydessä kaikkivaltiaan hengen kanssa, ja erittäinkin tuntea, että tämä henki on tietoisuuteen sulautunut, on niinkuin oma ajatus ja oma vaikutin itse, — tuntea siis sinä hetkenä, että epähienot ajatukset ja huono menettely ovat niinhyvin kuin mahdottomat, — ja taas toisena hetkenä, aivan kuin kadottaen osan koostansa, olla vajonneena aistilliseen mielentilaan, haluta sen pysymistä ja jatkumista.

Kun edellinen, henkinen mielentila on vallitsemassa, tuntuu aistillisen maailman viehätys melkein käsittämättömältä. Koko se maailma on ihan olematon, on unohduksissa, on ulkopuolella varsinaista minuutta, joka on kotosin iankaikkisuudesta.

Mutta ihan samaten voipi sanoa, että ollessa aistillisuuden mielentilassa henkinen mielentila on olematon, unohtunut. Ja jos se muistuukin, se tuntuu niin vähäpätöiseltä, ettei siitä ole enää mitään jäljellä. Näyttää, ettei voi olla mitään elämää, ei mitään viehätystä siellä päin.

Tämä seikka se nyt on, joka herättää ihmisessä ajatuksen: "minä en voi omin voimin taistella aistillisuutta vastaan." Hän tarkoittaa sanoa: "minä en voi päästä aistillisuuden mielentilasta silloin kuin se minussa kerran vallitsee." Hän sanoo vielä: "joskus minä voitan kiusauksen ihan helposti, ihan kuin itsestään; ja silloin tunnen selvästi, ettei asiassa ole ollut vähintäkään tekemistä Jumalalla, eikä edes minun omillakaan voimilla, sillä olen vaan yksinkertaisesti sattuman kautta tullut pois aistillisuuden mielentilasta, siten että joku huusi minua, tai minä itsestäni vaivuin toisiin ajatuksiin, niin että entiset unohtuivat; — mutta joskus taas, ja erittäin jos minä ajattelisin väkisin irtautua voimakkaasta aistillisesta mielentilasta, on se minulle mahdoton."

Syntyy kysymys: eikö ihminen voi mielin määrin herättää itsessään mitä mielialoja hän tahtoo, ja niin siirtyä yhdestä mielialasta toiseen?

Näemme, että, useimmiten ainakin, mielentilat riippuvat ulkonaisista seikoista. Tähtitaivas voi synnyttää ylevän mielentilan, kun satun kulkemaan ulkona silloin kuin tähtitaivas on näkyvissä; aistillinen puku tai käytös voi synnyttää minussa ihan yhtäkkiä aistillisen mielentilan ja syy ei ole nytkään minun: minä kuljin kadulla, enkä voinut olla näkemättä sitä, mikä aistillisuuden herätti.

Olisi kuitenkin ihan väärin sanoa, että ulkonainen maailma yksin toimittaa meille mielialoja ja ottaa niitä meiltä. Kyllä ihminenkin omasta puolestaan voi itsessään herättää melkein mitä mielialoja tahtoo. Hän voi ruveta ajattelemaan kuinka tahtoo, tai voi ottaa käteensä sen kirjan minkä tahtoo; toisin sanoen: hänellä on aina tarjona keinoja saada itseensä se mielentila, jota hän haluaa. Ja niin tietää myöskin aistillisessa mielentilassa oleva aivan hyvin ei ainoastaan että hän voi, jos tahtoo, ottaa käteensä kirjan, jonka lukeminen varmuudella muuttaisi hänen mielentilansa, vaan myöskin, että jos hän menisi hetkeksikin kävelemään, niin aistillisuus jo siitä haihtuisi. Jos hän siis vähänkin itse tahtoisi päästä aistillisesta mielentilasta, niin ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia. Ei voi syyttää ihmisluontoa, että siinä kerran vallalle päässyt mielentila liian sitkeästi pysyy samana. Sillä pieninkin tahdon osanotto voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa yhden mielentilan toiseksi. — —

Te sanotte: siinäpä se juuri onkin, minä en voi edeltäpäin päättää, että tulen tahtomaan vapautua aistillisesta mielentilasta; kaikki minun päätökseni raukeavat tyhjiin juuri siksi, että minä aistillisuuden mielentilassa en tahdo sitä, mitä olin vapauden hetkenä päättänyt tahtoa.

Täytyy siis kysyä: kuinka voi saada aikaan sen, että kiusauksen hetkellä tahtoisi vapautua aistillisesta mielialasta — niillä yllämainituilla helpoilla keinoilla, jotka ovat aina tarjona.

Tahdolla on joku sisällinen vaikutin; — sitä sanotaan tieteessä motiiviksi. Jos tahto muuttuu, niin tapahtuu se siitä syystä, että tämä vaikutin eli motiivi muuttuu, Tehdessänne päätöstä te nyt tahdotte vapautua paheesta, ja teidän vaikuttimenne on, että se on välttämätöntä teidän elämällenne ja menestyksellenne. Mutta sitten kiusauksen hetkellä te, vaikka voisitte, ette tahdo vapautua. Täytyy siis otaksua, että vaikuttimenne on muuttunut tai kadonnut, niin ettei se jaksa saada teitä tahtomaan vapautumista aistillisesta mielentilasta.

Eikö ole niin, että jos kiusauksen hetkellä teille sanottaisiin: kadotat kätesi, silmäsi, jos nyt lankeat, niin pysyminen lankeamatta olisi taattu ilman mitään sisällistä taistelua. Langeta voi ainoastaan, kun ei varo mitään tämmöisiä seurauksia. Tehdessänne päätöstä te piditte kieltäytymistä kyllä monesta syystä välttämättömänä, vaan nuo syyt nähtävästi eivät pitäneet paikkaansa kiusauksen hetkellä. Aistillisen mielialan vallitessa te ikäänkuin ette enää löytäneet semmoista syytä, joka olisi osottanut voittamisen ihan välttämättömäksi; ja ensimäinen mielessä liikahtanut ajatus, ettei se otekaan ihan välttämätöntä, vei teiltä kaiken tahdon voiman. Sillä voimaa voittamaan viettiä kiusauksen hetkellä antaa ainoastaan selvä tunto siitä, että voittaminen on välttämätön.

Te olette huomanneet mahdottomaksi säilyttää kiusauksen hetkellä nykyisiä syitänne, jotka kieltäisivät teiltä vietin tyydyttämisen, ja sen tähden sanotte taistelua turhaksi.

Epäilemättä olette joskus ajatelleet vielä toista keinoa pahetta vastaan. "Jos koettaisin pitää ajatuksiani aina puhtaina, olette ajatelleet, niin ehkä en kiusaukseen asti tulisikaan, ja vapautuisin sitä tietä." Mutta tämä on teistä näyttänyt vaikealta. Te ette ole huomanneet juuri mitään yhteyttä varsinaisten elämän tarkoitustenne — ja ajatuksen puhtauden välillä. Kun aistilliset ajatukset ovat vallinneet, ei ole teillä ollut tuntoa siitä, että se voisi olla vahingoksi teille, teidän tarkoituksillenne, eikä missään tapauksessa ole tuntunut välttämättömälle näiden tarkoitusten vuoksi karkoittaa semmoisia ajatuksia. Sillä, kuten sanottu, te ette voi nähdä pyrintöjenne olevan missään yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa.

Näin ollen kaksi asiaa olisi teille tarpeen paheen voittamiseksi, ja ne teiltä puuttuu: Ensiksi, varma halu pyrkiä ajatusten puhtauteen, ettei kiusaus tulisi; ja sitten, jos kiusaus tulee, tunto että voittaminen on välttämätön.

Sanon nyt suoraan, miksi ajattelen, ettette voi löytää tuota välttämättömyyden syytä.

Teidän elämänkäsityksenne on liian ahdas.

Ihminen voi elämää katsella kahdella tapaa. Joko hän tuntee elämänsä siksi ajanjaksoksi, joka kuluu alkaen hänen ruumiillisesta syntymisestänsä hänen ruumiilliseen kuolemaansa. Taikka tuntee hän elämänsä riippumattomaksi tästä lyhyestä ajanjaksosta, käsittää olevansa ajassa ainoastaan jotakin erityistä tehtävää varten ja pitää itseänsä muuten iankaikkisuuden, ajattomuuden eli hengen lapsena. Nämät kaksi katsantotapaa ilmaisevat eri uskoja. Sillä uskohan ei ole mitään muuta kuin se, mitä ihminen uskoo elämän olevan. Jos joskus tuleekin ajatelleeksi iankaikkisuutta ja "mitä tulee tämän elämän jälkeen", — jos vaikka on vakuutettu siitä, että "löytyy elämä tuolla puolen haudan",— niin ei se vielä läheskään merkitse, että uskoo iankaikkisuuteen. Sillä iankaikkisuuteen uskoo vasta silloin kuin uskoo, että iankaikkisuus määrää minun tehtäväni nykyisessä elämässä. Voipi ajatella iankaikkisuutta, voipi saarnata siitä ja kuitenkin teossa näyttää pitävänsä tehtävänään personallisten tarkoitusten saavuttamista tässä ajallisessa elämässä, eli siis ei uskovansa iankaikkisuuteen. Jos on vallalla toinen näistä uskoista, niin se synnyttää erilaista toimintaa ihmisen puolelta, kuin jos hänessä on vallalla toinen. Uskoessa elämän alun ja lopun olevan näkyvissä ihminen tietysti rupee itsellensä puuhaamaan tätä hänen personallista oloaan niin tyydyttäväksi, mukavaksi ja turvatuksi kuin mahdollista. Personallista elämää tarkoittavat silloin sekä hänen tulevaisuuden haaveensa että jokapäiväiset tehtävänsä. Mutta käsittäessä elämää ikuisuuden kannalta ihminen hakee ennen kaikkea tehtävää ikuisuudelta, eikä rupea tätä lyhyttä elämänjaksoa varten rakentamaan jotakin erikoista itselleen eikä täkäläiselle tulevaisuudelleen.

Edellinen on maailman usko. Kaikista aikamme kristillisistä korulauselmista huolimatta, kuulee perussävelenä niissä opetuksissa, joilla ihmisiä kasvatetaan, että ihmisen tehtävä on säästää itselleen varoja, turvata tulevaisuuttaan, koota rikkautta, täytyy siis kilpailla, täytyy pyrkiä eteenpäin virka-uralla ja niin edespäin. Semmoiset puheet osoittavat, että Kristuksen oppi elämän tarkoituksesta on nykyisessä yhteiskunnassamme ainoastaan ulkonainen kuori ja että tämän yhteiskunnan uskonto on oikeastaan yhä vielä pakanuuden kannalla (= elämän tarkoitus on personallinen menestyminen). Kaikkina aikoina, mutta erittäinkin meidän aikanamme tapahtuu ihmisissä ylimeno pakanuudesta todelliseen Kristuksen oppiin. Ihmiset kyllästyvät ajallisiin pyrintöihinsä ja haparoivat yhä innokkaammin semmoisia tarkoituksia kohden, jotka tekisivät heistä ajattoman hengen välittömiä palvelijoita. He eivät itse tiedä haparoivansa, ja he selittävät tilansa vaan toivottomaksi kyllästymiseksi kaikkeen. Kaksi eri uskoa ei sovi yhtaikaa samaan sydämmeen, ja jos ne sinne yhtaikaa pyrkivät, niin ne siellä muodostavat hivuttavan taistelun vallasta.

Ja nyt tuntuu minusta, kun ajattelen teitä lukevana kurssikirjojanne, kun kuvailen teidän ajatuksianne, teidän tulevaisuuden aikeitanne, — minusta tuntuu, että te juuri olette tässä tilassa.

Erityiset seikat oikeuttavat siihen otaksumiseen, että maailman usko ei ole vielä horjahtunut teissä. Te haluatte päästä paheestanne, mutta mistä syystä? Eikö vaan siksi, että pelkäätte sen tekevän haittaa teidän ruumiilliselle terveydellenne ja personallisille tulevaisuuden aikeillenne, erittäinkin niin ettette luule voivanne esiintyä maailman edessä semmoisena kuin tahtoisitte? Eikö teille ole ollut pääasia, että pääsisitte vaan inhoittavasta pahan muodosta, että voisitte päästä vaan teosta, ei siis likaisista ajatuksista, vaan siitä, mihin ne ovat teitä vieneet.

Mutta, uskokaa minua, juuri tämä teidän elämänkäsityksenne se on, joka ei jaksa antaa teille voimaa pahetta vastustamaan. Se se on, joka ei tee teille välttämättömäksi ajatuste puhtauden, ei voi yhdistää pyrintöä ajatusten puhtauteen yhteen teidän elämäntarkoituksienne kanssa. Ja juuri tähän teidän elämänkäsitykseenne on teidän omakin luottamuksenne niin vähäinen, että kiusauksen hetkellä ilman mitään vaivaa voitte hylätä kaikki ne syyt, jotka olisivat pitäneet päätöksenne mukaan estää teitä itse teosta, ja ajattelette, ettei voittaminen olekaan niin välttämätöntä.

Vasta toinen elämänkäsitys, käsitys, että te olette iankaikkisuuden lapsi, elävän Jumalan poika, voi tehdä teille ajatusten puhtauden elämän päämääräksi, ja antaa teille kiusauksen hetkellä selvän tunnon siitä, että voittaminen on välttämätön. Ei kukaan voi saavuttaa ajatusten puhtautta, jos hän siihen pyrkii vaan siksi, että se on hänelle tarpeen joitakin hänen omia tarkoituksiansa varten. Semmoinen elämäntarkoitus sitävastoin, joka on ikuisuuden antama, yhdistää ajatusten puhtauden niin itseensä, ettei sitä erillään voi ajatellakaan: pyrkiminen Jumalaa rakastamaan ei muuten voi tapahtuakaan kuin yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa. Voi yhtaikaa pyrkiä personallisiin tarkoituksiin ja elää likasissa ajatuksissa, mutta yhtaikaa ei voi elää likasissa ajatuksissa ja pyrkiä tarkoituksiin, jotka perustuvat hengen palvelemiseen. — Samasta syystä on rukouskin ponneton, jos Jumalan lähestyminen on käsitetty ainoastaan jonakin apukeinona personallisiin tarkoituksiin pääsemiseksi. Elämä Jumalassa ei ole eläminen yhdelle ja rukoileminen toiselle, vaan se elämä on itsenäinen, kaikki muu on sitä varten. Eikä se siis voi olla sivutarkoituksena, jotta vaan omat varsinaiset tarkoitukset paremmin onnistuisivat. Niinkuin teidän on täytynyt kasvaa ulos siitä kehityskaudesta, jolloin vanhempainne käskyt määräsivät tekojanne, niin teidän nyt täytyy kasvaa ulos siitä kehityskaudesta, jolloin päätöksillä ja valoilla koetatte saada itseänne kieltäytymään pahasta, — kasvaa siihen elämään, jossa tekojanne määrää ymmärrys teidän elämänne tarkoituksesta, jota ette enää voi olla näkemättä.

Kysymys voiko ihminen omin voimin vapautua voimakkaasta vietistä tulee siis lähimaille ratkaistuksi näin:

Ihminen, joka elää omia personallisia tarkoituksiansa varten, on siinä tilassa, että vietin voittaminen on hänelle mahdoton. Mutta kun hänelle aina on mahdollista ruveta elämään toisia tarkoituksia varten, niin hänelle sen mukana on tie vapautumiseenkin auki. Vaikka siis ei ole teidän voimissanne edeltäpäin määrätä, mitä tulette tahtomaan aistillisuuden mielentilassa, niin on aina teidän voimassanne hetkenä, jolloin olette vapaa kiusauksesta, koko tuosta asiasta aivan riippumatta, perustaa itsellenne henkinen elämä. Syy, miksi kiusauksen hetkenä ette tahdo vapautua kiusauksesta on tietysti se, ettei teitä sillä hetkellä viehätä mikään muu.

Ja se on nyt tämä "välttämätön", jota ei ole ja jonka teidän täytyy itse itsellenne luoda. Ei ole semmoista uhkaa kuin käden tai silmän kadottaminen. Jos semmoista olisi, niin te varmaan pitäisitte välttämättömänä kieltäytyä. Sentähden teidän täytyy luoda itsellenne se kallis, se ikävöitty, se ylevä, joka menisi teiltä hukkaan sillä että laukeatte. — Varmaan on teille itsellennekin usein välähtänyt tämä ajatus ja olette kysyneet itseltänne kuinka saisin itselleni jotakin semmoista, joka kiusauksenkin hetkellä viehättäisi minua siinä määrässä, että voisin sen nimessä jättää aistillisen mielialan. Uusi henkinen elämä, joka synnyttyään on vähenemättä kasvava teissä, muuttuu teille vähitellen vastaviehätykseksi aistillisen viehätyksen rinnalla, ja te vihdoin voitte suorittaa tuon vaikean siirtymisen yhdestä mielialasta toiseen. Kun tämä uusi henkinen elämä on yrityksissä täyttää meissä elävän hengen tahto, siis teoissa, eli kiintymisessä ikuisuudelta saatuun tehtävään, niin kuuluu sen luonteesen, että ihminen rupeaa sitä rakastamaan, aivan niinkuin jokainen työmies kiintyy siihen työhön, jota hän tekee, — niinkuin äiti rakastaa lastansa, jonka hän on vaivalla ja tuskalla saanut synnytetyksi. Sen mukaan kuin yhä enemmän rakastatte uutta elämää, sen mukaan tulette vapautumaan aistillisuudesta. Ja vaikka tulisittekin uudestaan ja yhä uudestaan antautumaan taistelussa, niin te, ollen tällä pohjalla, ette enää joudu epätoivoon, niinkuin ennen päätöstenne rauetessa, vaan te tulette ajattelemaan: koska en nytkään voittanut, se osoittaa, etten vielä ole kylläksi rakastanut elämän henkeä.

Paitsi tätä pelastavaa voimaa itse kiusauksen hetkellä, on uudella elämällä vielä toinen ominaisuus, joka vapauttaa vanhasta pahasta. Se on se, että tämä elämä ja sen viehätys alituisesti kasvaa ja laajenee, ja sen mukana siis teille muodostuu yhä pysyvämpi ylevä, henkinen mielentila, jonka aikana, kuten tiedätte, koko kiusaus on mahdoton. Kasvaessaan se mielentila eli elämä työntää tieltään kaikki alhaisemmat mielentilat, niin että te yhä harvemmin tulette kiusauksen mielentilaan.

Sen sijaan, että olette tähän asti kulkeneet yleisen virran mukana ja uskoneet, että teidän on tekeminen sitä, mitä maailman opin mukaan ihmisen täällä on tekeminen, sen sijaan kuunnelkaa nyt teidän omaa, maailman hylkäämää lapsenmieltänne. Myöntäkää itsellenne rohkeasti, pelkäämättä, — että jos tekisitte, mitä teidän lapsellinen järkenne (Isän ääni) vaatii, niin te tarkoittaisitte ja tekisitte ihan toista kuin mitä nykyjään tarkoitatte ja teette. Ajatelkaa, mitä teidän olisi tekeminen, jos asettuisitte välittömälle rakkauden kannalle kaikkia ihmisiä kohtaan (johon käskee kaikkien ihmisten ja teidän järkenne). Ja huolimatta siitä, että teistä ehkä näyttää voimanne vähäpätöisiltä ja harjaantumattomilta, tehkää se, mitä voitte. Vaikka se näyttäisi kuinka pieneltä ja kömpelöltä tahansa, — vaikka epäilisitte, että joku voisi teille nauraa siitä, — se on kuitenkin tarpeellisempaa kuin mikä hyvänsä, mitä tähän asti olette tehneet maailman käsitysten ja määräysten mukaan. Siinä piilee teidän ainoa elämän tehtävänne, johon koko teidän luonteenne on ihan omansa, — johon juuri teidän ominaiset voimanne paraiten voivat tulla käytetyiksi.

Te lapsuudessanne aina olitte vakuutettu siitä, että olisitte voineet luopua paheesta ainoastaan yhteydessä täydellisen parantumisen kanssa, se on, yhtaikaa kaikilla muillakin aloilla parantuen. Miksi olette vanhempana jättäneet tuon oman oikean käsityksenne ja koettaneet kaikellaisten teorioiden avulla vapautua paheesta, mutta pysyä muuten entisellänne, — kunnes teissä nyt viimeiseksi on herännyt ajatus turvautua prostitutsiooniin. Uskokaa, että olitte lapsena oikeassa. Ja nyt kun voitte paremmin ymmärtää elämän suuren tarkoituksen, oman lähetyksenne, nyt sitä nopeammin, rohkeammin ja varmemmin muuttukaa kokonaan toiseksi. Uusi elämänymmärrys on tekevä teidät uudeksi.

Te ette ole vaan yksi noita syttyviä ja taas sammuvia molekyylejä maailman kaikkisuudessa, teidän tarkoituksenne ei ole joku aika elää ja sitten kuolla, vaan se henki, joka teissä on, te itse, olette "lähetetty" maailmaan, ja lähettäjänne on teidän luonanne ja on antanut teille kaikki, mitä tätä tarkoitusta varten tarvitsette. Semmoisena maailma odottaa ja kaipaa teitä, sillä on "eloa paljon, mutta työväkeä vähän."