STARODUM. Kyllä näen, millaisia teidän vanhempannekin olivat.
RVA PROSTAKOFF. Vanhan ajan väkeä — silloin oli toinen aika. Meille ei opetettu mitään. Välistä hyvät ihmiset pyysivät isää panemaan edes veljeni johonkin kouluun — mutta isä vainajani tappeli käsin ja jaloin vastaan — olkoon hän ikuisesti autuas! Välistä hän oikein huusikin: minä kiroon sen lapsen, joka pakanoilta mitään oppii, eikä saa sellaista Skotininia ilmestyä, joka haluaisi oppia.
PRAVDIN. Kuitenkin te toimitatte pojallenne jotakin oppia.
RVA PROSTAKOFF. Mutta nythän on toinen aika. (Starodumille). Emme säästä viimeistä kopeekkaakaan, jotta poikamme vaan oppisi kaikki. Mitrofan istuu kirjojen kimpussa vuorokaudet läpeensä. Sillä on ihan minun sydämmeni. Sääliksi käy, mutta sittenpä hänestä tuleekin oikein miesten mies. Hän täyttää jo pian kuusitoista vuotta. Kelpaisi vaikka kenen sulhaseksi, mutta kuitenkin hänellä on vielä opettajia, ja nytkin tuolla eteisessä on kaksi odottamassa. (Nyökkää Jeremejevnalle, jotta tämä kutsuisi heidät sisään). Ja Moskovassa me otimme hänen opettajakseen erään ulkomaalaisen, oikein kuudeksi vuodeksi, ja jott'eivät muut saisi häntä houkuteltua luotamme, niin me näytimme kontrahdin poliisille. Hän sitoutui opettamaan, mitä vaan haluamme, mutta meidän mielestämme hän opettakoon, mitä itse osaa. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme. Otimme saksalaisen ja sille me maksamme rahat etukäteen kolmanneksittain. Haluaisin nyt niin sydämmestäni, että sinä itse tarkastaisit, mitä kaikkea Mitrofan on oppinut.
STARODUM. Sitä olen huono arvostelemaan.
RVA PROSTAKOFF (huomaten Kutjeikinin ja Tsifirkinin). Tuossa ovat hänen opettajansa! Enkös minä sanonut, että Mitrofan kultani ei saa päivällä eikä yöllä rauhaa? Paha on kehua omaa lastansa, mutta sen sanon, että onnellinen on se, jonka Jumala toimittaa hänen vaimokseen!
PRAVDIN. Hyvä on, mutta älkää sentään unhottako, rouva, että vieraanne on juuri saapunut Moskovasta ja että hän nyt tarvitsee enemmän lepoa kuin poikanne ylistystä.
STARODUM. Myönnän kyllä, että mielelläni lepäisin sekä matkasta että kaikesta siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.
RVA PROSTAKOFF. Aivan niin, rakas vieraamme! Kaikki on valmiina. Itse minä järjestin huoneen sinua varten.
STARODUM. Kiitos! Sofia, saata minua sinne!
RVA PROSTAKOFF. Entäs me? Salli tulla saattamaan minun, ja poikani ja mieheni! Me kaikki kolme lupaamme sinun tähtesi mennä vaikka jalkasin Kiieviin asti, jos vaan sovimme asiastamme.
STARODUM (Pravdinille). Milloinka taas tapaamme toisemme? Levättyäni minä tulen tänne.
PRAVDIN. Saan siis kunnian nähdä teidät täällä.
STARODUM. Olen hyvin mielissäni siitä (nähdessään Milonin, joka kunnioittavasti tervehtii, vastaa arvokkaasti hänen kumarrukseensa).
RVA PROSTAKOFF. Ole niin hyvä ja tule!
(Muut, paitsi opettajat, menevät; Pravdin ja Milon toiselle puolelle, muut toiselle puolelle).
VI Kohtaus.
Kutjeikin ja Tsifirkin.
KUTJEIKIN. Mikä hornan villitys täällä on? Aamusta saakka on kaikki mullin mallin.
TSIFIRKIN. Mutta meikäläisten on siihen tyytyminen. Työhön ei pääse käsiksi, mutta työstä ei myöskään saa lähteä. Ja lisäksi on ruoka niin huonoa — tänäänkin päivällisellä muona loppui kesken.
KUTJEIKIN. Joll'ei mieleeni olisi juolahtanut poiketa tänne tullessani sen akan luo, joka leipoo meidän ehtoollisleipämme, niin saisin nyt nälissäni ulvoa kuin koira.
TSIFIRKIN. Kyllä täällä on oiva komento!
KUTJEIKIN. Oletko kuullut, veikkoseni, millainen elämä tämän talon palvelijoilla on? Vaikka oletkin sotamies ja nähnyt tappeluita, niin varmaankin kauhistuisit…
TSIFIRKIN. Kyllä minä olen itse nähnyt. (Huokaisee). Ohhoh sentään!
Ikäväksi käy.
KUTJEIKIN. Sydämmesi on murheelta liikutettu, Pafnutjevitsh.
KUTJEIKIN. Täytyy tässä jo murehtia. Aatelispojan on Luoja mulle antanut oppilaaksi. Jo kolmatta vuotta ponnistelen hänen kanssaan, mutta hän ei osaa kolmeenkaan saakka laskea.
KUTJEIKIN. Siis yksi ja sama murhe, kuin minulla. Jo neljättä vuotta ahkeroitsen, mutta hän ei opi ainoatakaan uutta riviä, ja vanhaakin opittua hän töin tuskin osaa tavu tavulta mongertaa.
TSIFIRKIN. Mutta kenenkäs syy? Heti kun hän ottaa rihvelin käteensä, pistää se saksalainen nokkansa ovesta sisään: pojalle annetaan lupaa ja minut työnnettäisiin kernaasti niskasta pellolle.
KUTJEIKIN. Sepä se on. Heti kun poika alkaa tavata katkismusta, hyökkää se ulkomaalainen pakana kimppuun: oppilasta selitetään ja minua kolhitaan.
TSIFIRKIN (rajuna). Antaisin vaikka toisen korvani, kun vaan saisin kerrankin oikein sotamiehen tavalla opettaa sitä kirottua juoniniekkaa!
KUTJEIKIN. Tulkoon vaikka itku ja hampaiden kiristys, kunhan se pakana vihdoinkin saisi palkkansa!
VII Kohtaus.
Samat, rouva Prostakoff ja Mitrofan.
RVA PROSTAKOFF. Sill'aikaa kuin hän lepää, niin lue sinä täällä edes näön vuoksi, jotta kuuluisi hänen korviinsa saakka, kuinka ahkera sinä olet, rakas Mitrofan poikani!
MITROFAN. Entäs sitten?
RVA PROSTAKOFF. Sitten menet naimisiin.
MITROFAN. Kuuleppas, äiti, minä teen mieliksesi ja luen sillä ehdolla, että tämä on viimeinen kerta ja että vielä tänään on kihlajaiset.
RVA PROSTAKOFF. Tulee hetki, jolloin Jumalan tahto täyttyy.
MITROFAN. Minun tahtoni hetki on jo tullut: en tahdo lukea, vaan tahdon naida. Itsehän sinä olet houkutellut minua — syytä itseäsi! Kas nyt minä jo istun työhön. (Tsifirkin veistää rihveliä).
RVA PROSTAKOFF. Ja minä istun tähän viereen. Kudon sulle pussia, johon voit panna Sofian rahat.
MITROFAN. No anna tänne taulu, kuuletko linnan rotta! Sano nyt, mitä pitää kirjoittaa!
TSIFIRKIN. Herra suvaitsee aina syyttä haukkua.
RVA PROSTAKOFF (kutoen). Kas mokomaa! Vai ei lapsi saisi haukkua
Pafnutjevitshia! Kylläpä osasi suuttua!
TSIFIRKIN. Mitä suuttumista siinä on! Sanoohan sananlasku: ei haukku laukkua tee, joll'ei puulla päähän lyö.
MITROFAN. Määrää nyt laskettavaksi jotakin vanhaa äläkä kuhnaile.
TSIFIRKIN. Ainako vaan vanhaa? Jos me laskemme aina vanhoja laskuja, niin me jäämme siihen paikkaan.
RVA PROSTAKOFF. Ei se sinuun kuulu, Pafnutjevitsh. Minusta on oikein hyvä asia, ettei Mitrofan tahdo harpata liiaksi eteenpäin. Arvaahan sen, mitä siitä tulisi, jos niin hyväpäinen yhä vaan haluaisi uutta oppia — mikäs sille riittäisi?
TSIFIRKIN. Lasku on seuraava: sinä suvaitsit, esimerkiksi, kävellä pitkin maantietä minun kanssani, tai ottakaamme mukaamme myös tuo Sidorovitsh. Löydettiin sitten me, kolme…
MITROFAN (kirjoittaa). Kolme.
TSIFIRKIN. Maantieltä, esimerkiksi, kolmesataa ruplaa.
MITROFAN (kirjoittaa). Kolmesataa.
TSIFIRKIN. Piti sitten ruveta jakamaan. Laskeppa nyt, paljonko tuli mieheen?
MITROFAN (mutisee laskien). Yksi kerta kolme tekee kolme; yksi kerta nolla tekee nolla.
RVA PROSTAKOFF. Mitä, mitä te aiotte jakaa?
MITROFAN. Ne kolmesataa ruplaa, jotka löysimme — me kolme jaamme.
RVA PROSTAKOFF. Se valehtelee, äläkä usko! Kun löydät rahaa, niin älä jaa kenenkään kanssa: ota itse kaikki, Mitrofan! Älä huoli tuommoisesta tuhmasta opista!
MITROFAN. Kuuletko, Pafnutjevitsh — anna toinen esimerkki!
TSIFIRKIN. Kirjoita sitten: Opetuksesta te maksatte minulle vuodessa kymmenen ruplaa.
MITROFAN. Kymmenen.
TSIFIRKIN. Totta puhuen, nyt maksatte suotta: mutta jos sinä, nuori herra, oppisit minulta jotakin, niin ei olisi kohtuutonta, jos lisäisitte mulle palkkaa kymmenen ruplaa.
MITROFAN (mutisee laskien). Nolla ja nolla — yhteensä nolla; yksi ja yksi… (jää miettimään).
RVA PROSTAKOFF. Älä suotta vaivaa päätäsi, rakas poikani! Minä en anna sille kopeekkaakaan lisää, eikä kannatakkaan antaa mokomasta opista. Se vaan vaivaa sinua. Ell'ei rahaa ole, niin mitä laskemista siinä on, ja jos taas rahaa on, niin kyllä me sen laskemme ilman Pafnutjevitshin apua.
KUTJEIKIN. Oppitunti on siis lopussa, Pafnutjevitsh, kun kaksi laskuesimerkkiä on ratkaistu. Tai rupeetteko vielä tarkastamaan niitä?
MITROFAN. Ei tarvita! Äiti ei niissä asioissa erehdy. Astuppas nyt,
Kutjeikin, tänne ja opeta eilistä.
KUTJEIKIN (avaa katkismuksen. Mitrofan ottaa puikon). Alkakaamme tästä. Seuraa tarkkaan minua! "Minä olen maan mato."
MITROFAN. "Minä olen maan mato."
KUTJEIKIN. Mato, se tahtoo sanoa: elävä, elukka, Se tahtoo sanoa: minä olen elukka.
MITROFAN. Minä olen elukka, Kutjeikin. (Saarnaavalla äänellä.) "Enkä ihminen."
MITROFAN (samoin). "Enkä ihminen."
KUTJEIKIN. "Ihmisten häväistys."
MITROFAN. "Ihmisten häväistys."
KUTJEIKIN. "Ja alennus…"
VIII Kohtaus.
Samat ja Vralman.
VRALMAN. Ai, ai, ai, ai! Nyt mine neke! Tappaa tahto lapse! Hyve froua, seeste sine oma lapsi, kun yhdekse kuu kantann ole — anta neme hunsvoti menne! Henest tule bulvan, jos hent nein vaivata! Idiot tule — pian on idiot!
RVA PROSTAKOFF. Totta puhut, Adam Adamovitsh. Mitrofan kulta, jos lukeminen on siruille niin vaarallista, niin jätä sikseen.
MITROFAN. Minusta olisi jo ennemminkin saanut jättää.
KUTJEIKIN (sulkee katkismuksen). Aamen ja Jumalan kiitos!
VRALMAN. Hyve froua! Kumpi sine tahto: poika, kuin teme, ja terve, vai oikke viisas poika, oikke Aristoteles, mut koolema keelis?
RVA PROSTAKOFF. Voi, kuinka vaarallista se on, Adam Adamovitsh!
Eilenkin hän söi niin varomattomasti illallista!
VRALMAN. Siine nyt neke — maha liika teys, se on paha; mut jos pee on liika teys, viele enempi paha — ei pee on niin vahva kuin maha.
RVA PROSTAKOFF. Kyllä olet oikeassa, Adam Adamovitsh. Mutta mikäs tässä auttaa? Joll'ei lapsi mitään opi, kuinka hän voi koskaan mennä Pietariin: sanovat siellä pöllöksi. Kaiken maailman viisaita on nykyään niin paljon — niitä minä pelkään.
VRALMAN. Mite sine pelkee, hyve froua: Viisas mees ei koskaan key henen kimppu, ei koskaan rupe riitele henen kanssa; ja hen ei saa koskaa rupe riitele viisai meeste kanssa, ja niin hen tule hyvin toime.
RVA PROSTAKOFF. Kas noin sinun pitää elää maailmassa toisten kanssa,
Mitrofan!
MITROFAN. En minä itsekään välitä viisaista enkä oppineista. Parempi on olla sellaisten kanssa, kuin itsekin olen.
VRALMAN. Oma seura kaikke paras seura!
RVA PROSTAKOFF. Mutta kuulkaas, Adam Adamovitsh, keitä kaikkia hänen sopii valita seurapiiriinsä?
VRALMAN. Ele sure, hyve froua, ele sure! Sellasi, kun sinu rakas poika, sellasi on maailmas miljoni, monta miljoni! Kyllä hen voi löyte itselle paljo seura!
RVA PROSTAKOFF. Kyllä niin, kyllä niin. Vaikka hän onkin oma poikani, niin voin sanoa, ett'ei hän mikään tuhma ole.
VRALMAN. Ja vielä enempi viisas olis, jos ei hent olis pantu niin paljo oppi. Veneje keele grammatik! Aritmetik! Ah, minun Jumala! Kuinka henes veel pysy henki ruumiis! Ikeenkun Veneje aatelismees ei voi maailmas avanseerat ilma veneje grammatik!
KUTJEIKIN (syrjään). Jospa halpaus löisi kielesi!
VRALMAN. Ikeenkun ennen aritmetik kaikki ihmise olis miljoni pöllö!
TSIFIRKIN (syrjään). Kyllä minä sun kelmin vielä rynkytän, kun joudut kynsiini!
VRALMAN. Hene täyty tiet', kuinka pite ele maailmas. Mine osa koko maailma ulko, mine ole itse paljo liikkunu maailmas.
RVA PROSTAKOFF. Niin, niin, Adam Adamovitsh, kyllähän sinä tunnet suuren maailman tavat. Kai sinä jo yksin Pietarissakin olet nähnyt kaikenlaista?
VRALMAN. Oikke paljo, hyve froua, oikke paljo. Mine aina katseli hyvi mielelle publik. Sattu monta kerta, kun suuri juhlapeive aika ajetti vaunul Katrinenhofi herrasveki tykö — mine aina niit katseli. Sillo mine monta kerta en yhtä minuti astu ales pukilt.
RVA PROSTAKOFF. Miltä pukilta?
VRALMAN (syrjään). Ai, ai! Mite mine nyt puhu! (Ääneen). Kylle sine, hyve froua, ymmärtä, kaikke paras on katsele siel ylheel, ja site varte mine aina istu tuttu vaunu — mine katsele suuri maailma seelt korkeelt kuskpukilt.
RVA PROSTAKOFF. Tietysti, sieltähän paremmin näkee.
Viisas mies aina tietää, minne pitää kiivetä.
VRALMAN. Sinu rakas poika saatta myös jollakin tapa kiipe katsele ihmise ja neytte oma itse. Oikke uljas poika! (Mitrofan, seisoen paikallaan, kääntyy ympäri). Oikke hyve poika! Ei pysy paikal — kuin villi hevone ilma suitti! Marsh! (Mitrofan juoksee pois).
RVA PROSTAKOFF (nauraa mielissään). Lapsi on vielä, vaikka, jo sulhanen. Täytyy kuitenkin mennä hänen jälkeensä, jott'ei hän vallattomuudessaan jollakin tapaa suututtaisi meidän rakasta vierastamme.
VRALMAN. Mene, mene, hyve froua! Sinu silme aina tarvita hene peres.
RVA PROSTAKOFF. Hyvästi nyt, Adam Adamovitsh! (Menee.)
IX Kohtaus.
Vralman, Kutjeikin ja Tsifirkin.
TSIFIRKIN (nauraen). Siinä vasta narri on!
KUTJEIKIN (nauraen). Viimeisen lopun vintiö!
VRALMAN. Mite te, pöllö, hamppa irviste?
TSIFIRKIN (lyöden Vralmania olalle.) Ja mitä sinä siinä pörhistelet, saksan sika?
VRALMAN. Ai, ai, rautane kesi!
KUTJEIKIN (lyöden Vralmania olalle.) Kirottu muukalainen, mitä siansaksaa mongerrat?
VRALMAN (hiljaa). Nyt on liitto! (Ääneen.) Miksi te aina pilkkaa minua?
TSIFIRKIN. Itse syöt jouten toisten leipää etkä anna meidän tehdä mitään; ja sinä mokoma vielä olet olevinasi!
KUTJEIKIN. Kielesi on pahalta hengeltä riivattu ja sinussa asuu valheen isä!
VRALMAN (tointuen pelostaan). Kuinka te uskalta olla noin moukka minun oppinu persona edesse? Mine huuta sotamies avuks.
TSIFIRKIN. Ja me teemme sulle kunniaa — minä tällä taululla…
KUTJEIKIN. Ja minä katkismuksella…
VRALMAN. Mine kantele frouale teite peele.
(Tsifirkin uhkaa taululla ja Kutjeikin katkismuksella).
TSIFIRKIN. Tällä halkasen naamalautasi kahtia!
(Vralman juoksee pakoon.)
KUTJEIKIN. Siltä kirotulta lyön hampaat mäsäksi! (Yht'aikaa.)
TSIFIRKIN. Ähä, jo se pelkuri väistyy?
KUTJEIKIN. Vaan ei itse Belzebub sinua nyt pelasta!
VRALMAN (ovessa). Piti, piti — moukka! Ota kiinni hennest, jos sine saa!
TSIFIRKIN. Pääsit pakoon! Mutta kyllä olisit meiltä saanut kuuman löylyn!
VRALMAN. Mine en yhte pelke teite.
KUTJEIKIN. Paljonko teitä pakanoita siellä on? Tulkaa vaan kaikki tänne — kaikki saatte tästä!
VRALMAN. Ette voittanu yhte meest — ähä!
TSIFIRKIN. Kyllä minä kymmentä vastaan! (Huutavat yht'aikaa.)
KUTJEIKIN. Maan sisään paiskaan joka miehen!
(Esirippu laskee.)
IV Näytös.
I Kohtaus.
SOFIA (yksin, katsoen kelloa). Enon pitäisi jo pian tulla. (Istuutuen). Minä odotan häntä tässä (ottaa kirjan ja lukee vähän.) Se on totta. Silloin on sydän tyytyväinen, kun on puhdas omatunto. (Luettuaan taas hieman.) Hyveitä täytyy kaikkien rakastaa — ne ovat onnen perustus (luettuaan vähän, katsahtaa ylöspäin ja huomattuaan Starodumin, rientää hänen luokseen).
II Kohtaus.
Sofia ja Starodum.
STARODUM. Vai olet sinä jo täällä, rakas Sofia!
SOFIA. Täällä minä odotin teitä. Luin sill'aikaa tuota kirjaa.
STARODUM. Mikä kirja se on?
SOFIA. Se on ranskankielinen: Fenelonin teos, tyttöjen kasvatuksesta.
STARODUM. Fenelonin, joka on kirjoittanut myös Telemachin? Hyvä on. En tunne kirjaasi, mutta lue sitä vaan. Se, joka on kirjoittanut Telemachin, se ei saata kynällään turmella kenenkään mieltä. Istukaamme tähän (molemmat istuutuvat). Nyt, kun olemme kahdenkesken, haluaisin puhua kanssasi tärkeistä asioista, jotka koskevat onneasi ja tulevaisuuttasi…
SOFIA. Ja minä kuuntelen teitä, kuin isääni, joka tahtoo minulle kaikkea hyvää.
STARODUM. Sinä olet nyt siinä iässä, jolloin ihminen jo on kypsynyt nauttimaan sitä onnea, mitä tämä elämä voi tarjota, ja sen vuoksi on jo aika…
III Kohtaus.
Samat ja kamaripalvelija.
(Kamaripalvelija tuo kirjeen Starodumille.)
STARODUM. Mistä?
KAMARIPALVELIJA. Moskovasta, erityisen lähetin kantta (menee).
STARODUM (avaa kirjeen ja katsoo allekirjoitusta). Kreivi Tshestanilta! Ahaa! (Alkaen lukea hän ei näytä oikein saavan selvää.) Sofia kulta, meneppä hakemaan silmälasini, jotka ovat siellä pöydällä kirjan välissä.
SOFIA (menee). Heti, eno.
IV Kohtaus.
STARODUM (yksin). Kaiketi hän kirjoittaa samasta asiasta, jota hän minulle Moskovassa ehdotti. Tosin minä en tunne Milonia, mutta kun hänen enonsa on minun hyvä ystäväni ja kun kaikki pitävät häntä kelpo miehenä … ja jos Sofian sydän vielä on vapaana … niin miksi ei…
V Kohtaus.
Starodum ja Sofia.
SOFIA (antaen silmälasit). Tässä on, eno.
STARODUM (lukee). Sain juuri tietää … on johtamassa Moskovaan erästä osastoa … varmaankin tapaa teidät matkallaan. Iloitsen sydämmestäni, jos satutte hänet näkemään… Olkaa niin hyvä ja ottakaa selko hänen luonteestaan ja ominaisuuksistaan… (Syrjään.) Tietysti, en minä muuten suostu heidän liittoonsa… "Te saatte varmaan havaita… Teidän todellinen ystävänne…" Hyvä on. Tämä kirje koskee sinua. Minä jo tulin sanoneeksi, että muuan nuori, kelpo mies on minulle ehdotettu… Saattavatko minun sanani sinut hämille? Rakas Sofia, jo silloin huomasin, että sinua peloittaa tämä asia. Luottamuksesi minuun…
SOFIA. Eno kulta, minulla ei voi olla mielessä mitään, jota täytyisi sinulta salata. Kyllä minä kerron sinulle kaikki…
VI Kohtaus.
Samat, Pravdin ja Milon.
PRAVDIN. Sallikaa minun esittää herra Milon, joka on hyvä ystäväni.
STARODUM (syrjään). Milon!
MILON. Pidän suurena onnena, jos saavutan luottamuksenne ja suosionne.
STARODUM. Onko kreivi Tshestan sukulaisenne?
MILON. Hän on enoni.
STARODUM. Minusta on erittäin hauska saada tehdä tuttavuutta teidän kaltaisenne miehen kanssa. Teidän enonne on puhunut teistä. Hän on kertonut erityisistä ansioistannekin…
MILON. Se osoittaa hänen suosiotaan minua kohtaan. Minun iälläni ja asemassani olisi löyhää ylpeyttä uskoa kaikkea sitä ansaituksi, millä nuoren miehen intoa rohkaistaan.
PRAVDIN. Olen jo ennakolta varma, että ystäväni saavuttaa suosionne, jahka opitte häntä lähemmin tuntemaan. Hän on usein käynyt sisar vainajanne kodissa… (Starodum vilkaisee Sofiaan.)
SOFIA (hiljaa Starodumille, arasti). Ja äiti vainaja rakasti häntä kuin omaa poikaa.
STARODUM (Sofialle). Se on minusta hyvin hauskaa. (Milonille.) Olen kuullut, että olette saanut olla sotaretkelläkin. Teidän uljuutenne siellä…
MILON. Olen täyttänyt vaan velvollisuuteni. Minun ikäni ja arvoni ei ole vielä sallinut minun osoittaa todellista urhoollisuutta, jos sellaista minussa onkaan.
STARODUM. Mutta olettehan te taisteluissa panneet henkenne alttiiksi…
MILON. Niin tekivät muutkin.
STARODUM. Te puhutte, niinkuin upseerin tulee puhua — olette vaatimaton, mutta sanotte totuuden suoraan. Sellaisista miehistä minä pidän. (Ottaa Milonia kädestä.) Suo minun äijän sinutella sinua, kuten tapani on.
MILON. Te kohtelette minua niin ystävällisesti, että uskallan nyt jo puhua teille asiasta, joka on sydämmeni salaisuus. Teistä riippuu, saavutanko sen onnen, jota jo kauvan olen kiihkeästi toivonut. Niin, suoraan sanoen, minä pyydän teiltä vaimokseni sisarenne tytärtä. Hän ja minä olemme jo kauvan tunteneet toisemme ja myöskin tunnustaneet toisillemme.
STARODUM (Sofialle, iloisena). Kuinka? Sinun sydämmesi on valinnut sen, jota minäkin aijon sinulle esittää! Tuossa on sinulle se sulho, josta puhuin…
SOFIA. Ja minä rakastan häntä koko sydämmestäni.
STARODUM. Te ansaitsette toisenne. (Riemuisena liittäen heidän kätensä yhteen). Mielelläni annan suostumukseni teidän liittoonne.
MILON (syleillen Sofiaa). Nyt olen saavuttanut onneni! (Yhtäaikaa.)
SOFIA (suudellen Starodumin kättä). Olen niin onnellinen!
PRAVDIN. Ja minä iloitsen teidän onnestanne.
STARODUM. Kyllä minäkin olen tyytyväinen.
MILON (suudellen Sofian kättä). Siis vihdoinkin saan sinut omakseni!
SOFIA. Ikuisesti sinua rakastan!
VII Kohtaus.
Samat ja Skotinin.
SKOTININ. Tässä minä olen.
STARODUM. No, mitäs asiaa sinulla on?
SKOTININ. Onpa minulla oma asiani.
STARODUM. Millä voin sinua auttaa?
SKOTININ. Kolmella sanalla.
STARODUM. Anna kuulla, mitkä ne ovat!
SKOTININ. Syleile minua lujasti ja sano: Sofia on sinun.
STARODUM. Etköhän vaan suotta pyydä — eiköhän sinun vielä sietäisi asiaa ajatella?
SKOTININ. En minä koskaan ajattele ja tiedän jo ennakolta, että joll'et sinäkään rupea ajattelemaan, niin Sofia on minun.
STARODUM. Sepä kumma! Et näy olevan niinkään tuhma, mutta haluat, että minä antaisin sisareni tyttären vaimoksi miehelle, jota en tunne.
SKOTININ. Kun et tunne, niin sanon. Minä olen Taras Skotinin enkä ole sukuni ensimmäinen. Skotininien suku on suuri ja vanha. Meidän esi-isäämme et löytäisi mistään sukuluettelosta.
PRAVDIN (nauraen). Saatte meidät pian uskomaan, että esi-isänne on
Aatamiakin vanhempi.
SKOTININ. Ja entäs sitten, jos vähän olisikin…
STARODUM (nauraen). Se tahtoo sanoa, vaikka esi-isäsi olisikin luotu kuudentena päivänä, niin sentään vähän ennen Aatamia…
SKOTININ. Ihanko todella? Te siis ajattelette hyvää sukuni vanhuudesta?
STADORUM. Niin peräti hyvää, että ihmettelen, kuinka sinun sijassasi voisi valita vaimoa muusta kuin Skotinien suvusta.
SKOTININ. No mutta ajatteles nyt, kuinka ihanaa Sofian olisi elää minun kanssani. Hän on aatelisnainen.
STARODUM. Oletpa sinä mokoma! Senhän vuoksi juuri sinusta ei ole hänen sulhokseen.
SKOTININ. Mutta sen olen saanut päähäni. Antaa ihmisten haukkua, että
Skotinin nai aatelisneidon — minä en siitä suutu.
STARODUM. Mutta Sofiasta ei ole yhdentekevää, kun sanotaan, että aatelisneito meni naimisiin Skotininin kanssa.
MILON. Sellaisesta arvoerosta olisi onnettomuutta teille kummallekin.
SKOTININ. Pyh — mutta mitäs tuo siinä kiistelee arvosta? (Hiljaa
Starodumille). Aikooko tuokin pyrkiä Sofian mieheksi?
STARODUM (hiljaa Skotininille). Taitaa sillä olla semmoinen aie.
SKOTININ (samoin hiljaa). No sun hitto!
STARODUM (samoin hiljaa). Siinä sitä ollaan.
SKOTININ (ääneen, viitaten Miloniin). Kumpi meistä on narri? Ha-ha-haa?
STARODUM (nauraen). Kyllä näen, kumpi on narri.
SOFIA. Eno kulta, minusta on niin hanskaa, että te olette noin iloisella tuulella.
SKOTININ (Starodumille). Kas sinua! Aika iloinen sä oletkin. Ja äsken minä vielä luulin, ett'ei sinun kanssasi voi oikein puhuakaan. Et sanonut minulle sanaakaan, mutta nyt naurat makeasti minun kanssani.
STARODUM. Sellainen on ihmisluonto, ystäväiseni! Eihän sitä aina olla samalla päällä.
SKOTININ. Siltä se näyttää. Olinhan minä äsken sama Skotinin, mutta sinä äkäilit.
STARODUM. Siihen oli muuan syy.
SKOTININ. Syyn kyllä tiedän. Semmoinen minäkin olen. Siellä kotonani, kun menen katsomaan sikolättiä ja näen sioissa jotakin epäjärjestystä, silloin aina tulen vihapäälle. Ja samoin sinä — mutta älä kielittele — kun poikkesit tähän taloon, huomasit sisareni kodin olevan kuin sikolätin — ja se sinua äköitti.
STARODUM. Sinä olet minua onnellisempi. Minua suututtavat ihmiset.
SKOTININ. Ja minua siat.
VIII Kohtaus.
Samat, Rva Prostakoff, Prostakoff, Mitrofan ja Jeremejevna.
RVA PROSTAKOFF (tullessaan). Onko kaikki mukana, rakas poikani?
MITROFAN. On, on, älä suotta huolehdi!
RVA PROSTAKOFF (Starodumille). Oletko saanut hyvin levätä, rakas ystävä? Koko ajan me hiivimme varpaillamme neljännessä huoneessa, jott'emme sinua häiritsisi; emme tohtineet ovestakaan katsoa; kun sitte kuuntelimme, olit sinä jo aikoja suvainnut astua tänne. Suo anteeksi…
STARODUM. Hyvä rouva, minusta olisi ollut hyvin harmillista, jos te olisitte tulleet tänne aikaisemmin.
SKOTININ. Aina sinä, sisko, kuin mikäkin kummitus, tulet perässäni.
Minä tulin tänne omalle asialleni.
RVA PROSTAKOFF. Ensiksi pyydän kaikkia olemaan niin hyvät ja istumaan. (Muut, paitsi Mitrofan ja Jeremejevna istuutuvat.) Asia on seuraava. Meidän vanhempiemme rukouksista — kuinkas me syntiset voisimme itse saada rukouksemme kuulluiksi! — niin, meidän vanhempiemme rukouksista on Jumala meille lahjoittanut rakkaan Mitrofanin. Me olemme parastamme koettaneet, jotta hänestä tulisi sellainen, jollaisena hänet nyt näet. Etkö viitsisi nähdä sitä vaivaa, että tarkastaisit, mitä hän meillä on oppinut?
STARODUM. Tietooni on jo tullut, että hän juuri on päättänyt opintonsa. Olen kuullut puhuttavan hänen opettajistaan ja arvaan jo ennakolta, millainen lukumies hänestä on täytynyt tulla Kutjeikinin johdolla ja millainen matematikko Tsifirkinin johdolla. (Pravdinille.) Tekisi mieleni tietää, mitä kaikkea se saksalainen on hänelle opettanut.
RVA PROSTAKOFF. Kaikkia tieteitä. (Yht'aikaa.)
PROSTAKOFF. Ihan kaikkia.
MITROFAN. Kaikkea, mitä vaan tahdotaan.
PRAVDIN (Mitrofanille). No, esimerkiksi, mitä?
MITROFAN (antaa hänelle kirjan). Kielioppia.
PRAVDIN (otettuaan kirjan). Kyllä näen. Tämä on kielioppi. Mitä te tiedätte kieliopista?
MITROFAN. Paljon. Nimisanat ja laatusanat ja…
PRAVDIN. No, esimerkiksi, "herra," onko se nimisana vai laatusana?
MITROFAN. Herrako? Mikä herra?
PRAVDIN. Mikä herra tahansa.
MITROFAN. Se on … se on … kun ette sano sen herran nimeä, niin se on kai laatusana. Mutta jos joku sanoisi minulle: herra Mitrofan Terentjevitsh Prostakoff, niin se on nimisana.
PRAVDIN. Vai niin; jos sitten taas joku osoittaisi sen herran laatua, sanomalla että se on aika mölhö, niin kaiketi mölhö olisi laatusana.
MITROFAN. Totta kai.
RVA PROSTAKOFF. No mitäs sanotte, arvoisa herra?
PROSTAKOFF. Niin, mitäs sanotte?
PRAVDIN. Ei paremmasta apua. Kielioppia, se osaa kuin hevonen.
MILON. Luultavasti hän on historiassakin yhtä etevä.
RVA PROSTAKOFF. On kyllä, jo pienestä pitäen hän on rakastanut historioita.
SKOTININ. Mitrofan tulee minuun. En minäkään koskaan niin hyvin saa unta silmiini, kuin silloin, kun se meidän tallirenkimme kertoo minulle historioita. Oikein mestari on se vietävä! Mistä ihmeestä se saakin ne kaikki?
RVA PROSTAKOFF. Mutta ei se sentään vedä vertoja Adam Adamovitshille.
PRAVDIN (Mitrofanille). Kauvaksiko olette päässeet historiassa?
MITROFAN. Ettäkö kuinka kauvas! Millainen mikin historia on. Välistä lennetään yli maiden ja merien ihan toiseen valtakuntaan saakka.
PRAVDIN. Vai niin! Vai sellaista historiaa se Vralman teille opettaa.
STARODUM. Vralman? Se nimi on minusta ikäänkuin tuttu.
MITROFAN. Ei, ei Vralman kerro historiasta; hän kuuntelee itse yhtä mielellään kuin minä.
RVA PROSTAKOFF. Niin, he molemmat kuuntelevat, kun heille kertoo meidän karjapiikamme Havronja.
PRAVDIN. No häneltäkö te molemmat olette oppineet myös geografiaa?
RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Kuuletko, rakas poikani, mitä tiedettä se on?
MITROFAN (hiljaa äidille). Mistäs minä tiedän?
RVA PROSTAKOFF (hiljaa Mitrofanille). Älä ole itsepäinen, nyt sinun pitää osoittaa taitoasi.
MITROFAN (hiljaa äidille). Mutta enhän minä ymmärrä, mitä kysytään.
RVA PROSTAKOFF (Pravdinille). Mikä sen tieteen nimi olikaan?
PRAVDIN. Geografia.
RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Kuuletko, keorkaafia.
MITROFAN. Entäs sitte? Armahda Jumala, kuinka käyvät kimppuuni!
RVA PROSTAKOFF (Pravdinille). Olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, mitä tiedettä se on — kyllä hän kertoo.
PRAVDIN. Geografia on sama kuin maantieto.
RVA PROSTAKOFF (Starodumille). Mitä hyötyä siitä oikeastaan olisi, tuosta maantiedosta?
STARODUM. Ensiksikin se hyöty, että kun tarvitsee jonnekin mennä, niin tietää minne on mentävä.
RVA PROSTAKOFF. Mokoma hyöty! Mitä varten sitte on vosikoita? Se on niiden asia. Se ainakaan ei kuulu aatelismiehelle. Kun meikäläinen käskee: vie minut sinne ja sinne, kyllä vosikka vie. Usko minua, se on kaikki roskaa, mitä Mitrofan ei tiedä.
STARODUM. Sopiihan itseään niinkin lohduttaa.
RVA PROSTAKOFF. Ilman tieteitä eletään ja on eletty. Minunkin isävainajani oli piiripäällikkönä viisitoista vuotta eikä hän kuolemaansa saakka osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta osasi koota vähän omaisuutta ja säästää. Kun hänen luokseen tuli joku sellainen, jolla oli jotakin pyydettävää isävainajaltani, niin istui tämä tavallisesti rautaisen arkun kannelle, ja jokaisen pyytäjän jälkeen hän pisti arkkuunsa jonkun kolikon. Muille en tätä kehu, mutta teiltä en salaa mitään. Niin, ja senkin voin sanoa, että isävainajani kuoli juuri tuon saman arkun kannella maaten: niin sanoakseni nälkään. Mitäs siitä sanotte?
STARODUM. Erittäin ylevä kuvaus. Täytyy todella olla Skotinin, jotta voisi oikein arvossa pitää niin autuasta loppua.
SKOTININ. Jos tässä kerran tarvitsee todistaa, että oppi on roskaa, niin ottakaamme setä Vavila Falelejevitsh. Lukemisesta ja kirjoittamisesta se mies ei kärsinyt puhuttavankaan, mutta sillä vasta pää oli!
PRAVDIN. No minkälainen?
SKOTININ. Vai ette tiedä, mikä pään koetus hänellä oli nuoruudessaan. No kuulkaapa. Kerran hän juovuksissa ratsasti portista oman kartanonsa pihalle. Hän oli iso mies ja portti matala, eikä hän muistanut kumartua. Arvaahan sen — hän löi kallonsa poikkipuuta vastaan niin että koko mies mätkähti maahan selälleen ja hevonen lensi alta tiehensä. Haluaisin kysyä: Kenen oppineen kallo on niin luja, ett'ei sellaisesta kolauksesta olisi henki lähtenyt? Mutta setä vainaja, kun oli päässyt maasta pystyyn, oli vaan kysynyt: onko portti eheä?
MILON. Te itse, herra Skotinin, tunnustatte olevanne oppimaton mies, mutta tässä tapauksessa, minun mielestäni, teidänkään päänne ei olisi lujempi kuin jonkun oppineen.
STARODUM (Milonille). Älä vaan lyö vetoa, hyvä ystäväni! Minusta kaikki
Skotininit ovat kovapäisiä.
RVA PROSTAKOFF. Mutta kuulkaapas nyt oikein — mitä iloa ihmisellä on oppimisesta? Näemmehän me omin silmin, mitä siitä tulee. Jos joku on vähän viisaampi kuin muut, niin hänet heti valitaan johonkin virkaan tai semmoiseen luottamustoimeen.
STARODUM. Ja se, joka on vähän viisaampi, se ei kieltäydy ottamasta tointa vastaan.
RVA PROSTAKOFF. Ei teitä ymmärrä — teillä on niin omituinen maku. Ennen vanhaan jokainen pyrki siihen, että saisi olla rauhassa. Mutta nyt ovat ihmiset muuttuneet. (Pravdinille). Tekin, hyvä herra, puuhaatte ja näette vaivaa niin paljon! Ja aina saatte uutta kiusaa — äskenkin näin tänne tullessani, että teille tuotiin joku kirjakäärö.
PRAVDIN. Minulleko kirjakäärö? Eikä sitä heti anneta käsiini! (Nousten.) Pyydän anteeksi, että jätän teidät, mutta minulle on kaiketi tullut virallisia asiakirjoja, joista tahdon viipymättä ottaa selkoa.
STARODUM (nousee ja kaikki nousevat). Mene vaan, ystävä, mutta emmehän vielä jätä toisillemme hyvästi?
PRAVDIN. Kyllä vielä tapaan teidät. Huomisaamunako te lähdette täältä?
STARODUM. Niin, kello seitsemän aikaan. (Pravdin menee.)
MILON. Huomenna minäkin lähden viemään sotamiehiäni eteenpäin ja saattamaan teitä matkalla. Nyt on mentävä katsomaan, että kaikki valmistuu lähtökuntoon.
(Milon menee, sanoen Sofialle jäähyväiset silmäyksin.)
IX Kohtaus.
Rva Prostakoff, Prostakoff, Mitrofan, Jeremejevna, Starodum,
Sofia ja Skotinin.
RVA PROSTAKOFF (Starodumille). No, hyvä ystävä, oletko nyt kylliksi nähnyt, millainen on Mitrofan?
SKOTININ. No, mitäs sanot — tokko jo huomaat, millainen mies minä olen?
STARODUM. Molemmat tunnen niin hyvin, ett'ei paremmasta apua.
SKOTININ. Tuleeko Sofia vaimokseni?
STARODUM. Ei tule.
RVA PROSTAKOFF. Tuleeko Mitrofanista hänen sulhasensa?
STARODUM. Ei tule,
RVA PROSTAKOFF. Ja miksi ei tule?
SKOTININ.
STARODUM (vieden molemmat yhteen). Teille kahdelle voin salaisuutena kertoa, että Sofia jo on kihloissa (menee pois ja antaa Sofialle merkin tulla hänen jälkeensä).
RVA PROSTAKOFF. Voi sitä ilkiötä!
SKOTININ. Ihan päästään vialla se on!
RVA PROSTAKOFF (kärsimättömästi). Milloinka ne lähtevät?
SKOTININ. Kuulithan sen — kello seitsemän aamulla.
RVA PROSTAKOFF. Kello seitsemän…
SKOTININ. Huomenna minäkin herään jokseenkin varhain. Olkoon hän vaan kuinka viisas tahansa, mutta Skotininista ei niin vähällä päästä eroon. (Menee pois.)
RVA PROSTAKOFF (juosten edestakaisin, vihaisena ja mietteissään). Kello seitsemän!… Me nousemme varhemmin … mitä kerran haluan, sen minä tahdon… Tulkaa kaikki tänne luokseni!
(Kaikki rientävät.)
(miehelleen). Katso, että huomenna aamulla kello kuusi vaunut ja hevoset ovat valmiina takaportaiden edessä. Kuuletko? Älä vaan lyö laimin!
PROSTAKOFF. Kyllä kuulen, vaimo kulta.
RVA PROSTAKOFF (Jeremejevnalle). Koko yö tulee sinun valvoa Sofian kamarin oven edessä. Heti kun hän kuuluu heräävän, juokse minun luokseni!
JEREMEJEVNA. Luottakaa minuun, armollinen rouva.
RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Sinä, rakas poikani, ole valmiina kello kuuden aikaan lähtemään ja pane siihen huoneesen, joka on Sofian kamarin vieressä, kolme renkiä jo hyvissä ajoin, ja eteiseen kaksi renkiä avuksi.
MITROFAN. Kyllä minä, sen teen.
RVA PROSTAKOFF. Menkää Jumalan nimeen (kaikki menevät). Kyllä tiedän, mitä on tehtävä. Missä viha, siinä armokin. Kai ukko ensin suuttuu, mutta täytyyhän hänen pakostakin antaa anteeksi. Ja me otamme omamme.
(Esirippu laskee.)
V Näytös.
I Kohtaus.
Starodum ja Pravdin.
PRAVDIN. Niin, nyt on kuvernööri antanut minulle vallan ryhtyä siihen toimenpiteeseen, jota olin ehdottanut.
STARODUM. Tulee siis vihdoinkin loppu tämän hurjan emännän aikaansaamista väärinkäytöksistä.
PRAVDIN. Tulee, ja varmaankin pian. Niiden asiakirjain joukossa, joiden saapumisesta rouva Prostakoff silloin mainitsi, on muun mukana valtakirja, jolla minä saan ottaa holhoukseni alaiseksi koko tämän talon niin pian kuin ainoankin kerran vielä ilmestyy jotakin laittomuutta tai väkivaltaa.
STARODUM. Olen hyvin mielissäni, että asia on niin järjestetty. Teidän kuvernöörinne näkyy olevan oikeuden mies, joka rohkeasti ryhtyy parantamaan mädäntyneitä oloja.
PRAVDIN. Sellainen mies juuri onkin tarpeen täällä sisämaassa, jossa vielä ollaan niin takapajulla… Mutta mitä melua se on?
STARODUM. Nyt on jotakin tekeillä.
II Kohtaus.
Samat, Milon, Sofia ja Jeremejevna.
MILON (sysää Sofiasta pois Jeremejevnaa, joka on tarttumassa Sofiaan kiinni; huutaa ihmisille, joita ei näy, kädessä paljastettu miekka). Älköön kukaan astuko minun luokseni!
SOFIA (heittäytyen Starodumin syliin). Suojele minua!
STARODUM. Mikä nyt on hätänä?
PRAVDIN. Onko tehty väkivaltaa?
SOFIA. Oikein vapisen vielä! (Yht'aikaa.)
JEREMEJEVNA. Nyt olen hukassa!
MILON. Ne heittiöt! Tänne tullessani näin joukon ihmisiä, jotka raahasivat Sofiaa kainaloista, huolimatta hänen huudoistaan, ja olivat jo vähällä saada hänet portailta vaunuihin.
SOFIA. Tuossa on pelastajani!
STARODUM. Olipa Jumalan onni!
PRAVDIN (Jeremejevnalle). Sano heti paikalla, minne aijottiin viedä tämä neiti, tai muuten minä…
JEREMEJEVNA. Vihille, hyvä herra, vihille.
RVA PROSTAKOFF (näyttämön takana). Konnat! Hirtehiset! Joka ikinen on piestävä kuoliaaksi!
III Kohtaus.
Samat, Rva Prostakoff, Prostakoff ja Mitrofan.
RVA PROSTAKOFF. Vai tämmöinen emäntä minä olen! (Viitaten Miloniin.)
Kun vieras uhkaa niin ei kukaan enää tottele minua!…
PROSTAKOFF. Minunko syyni se on? (Yht'aikaa.)
MITROFAN. Annetaan niille selkään!
RVA PROSTAKOFF. En huoli koko elämästä!
PRAVDIN. Se väkivaltainen teko, jonka nyt minäkin voin todistaa, antaa (Starodumille) teille, koska olette loukatun eno, ja (Milonille) teille, koska olette hänen sulhasensa…
RVA PROSTAKOFF. Sulhasensa!
PROSTAKOFF. Se vielä piti!
MITROFAN. Kaikki meni hiiteen!
PRAVDIN. … oikeuden vaatia, että hänelle tehty loukkaus rangaistaan mitä ankarimmin. Minä toimitan rouva Prostakoffin heti tuomioistuimen eteen vastaamaan törkeästä väkivallasta.
RVA PROSTAKOFF (polvistuen). Antakaa anteeksi, hyvä herra!
PRAVAIN. Hänen miehensä ja poikansa eivät voineet olla osaa ottamatta samaan rikokseen.
PROSTAKOFF. Syyttä olen syyllinen! (Yhdessä polvistuen.)
MITROFAN. Anteeksi — olen syyllinen!
RVA PROSTAKOFF. Voi minua kelvotonta — mitä olen nyt tehnyt!
IV Kohtaus.
Samat ja Skotinin.
SKOTININ. No, sisko, olipa se mukava temppu… Häh! Mitä tämä on?
Kaikki meidän väki polvillaan!
RVA PROSTAKOFF (polvillaan). Voi, hyvät herrat, katuvaa ei kukaan rankaise. Syntiä tein! Älkää musertako minua! (Sofialle.) Rakas Sofia, anna minulle anteeksi, armahda minua (viitaten mieheensä ja poikaansa) ja noita orpo raukkoja!
SKOTININ. Oletko enää järjilläsi?
PRAVDIN. Suunne kiinni, Skotinin.
RVA PROSTAKOFF. Kyllä Jumala suo sulle onnea rakkaan sulhosi kanssa.
Miksi tahdot henkeäni?
SOFIA (Starodumille). Eno, minä unhotan äskeisen loukkauksen.
RVA PROSTAKOFF (nostaen käsiään Starodumia kohti), Hyvä isä! Anna sinäkin anteeksi — enhän minä ole enkeli, vaan ihminen.
STARODUM. Sen kyllä tiedän, ett'ei ihminen voi olla enkeli, vaan ei tarvitse olla pirukaan.
MILON. Hänen rikoksensa ja katumuksensa ovat yhtä halveksittavia.
PRAVDIN (Starodumille). Teistä riippuu hänen kohtalonsa.
STARODUM. Minä en tahdo kenenkään turmiota. Minä annan hänelle anteeksi. (Kaikki nousevat polviltaan).
RVA PROSTAKOFF. Annoit anteeksi! Voi sinua, hyvä isä!… Mutta nyt minä kerrankin opetan ne kaikki piikani ja renkini! Kyllä minä ne suorin joka ikisen, niin että pehmiävät! Kyllä minä otan selvän, kuka päästi Sofian irti! Äläppäs — senkin vietävät lurjukset! Ikipäivinä en anna anteeksi tätä pilkkaa!
PRAVDIN. Mistä te tahdotte rangaista väkeänne?
RVA PROSTAKOFF. Sepä kysymys! Enkö minä muka enää saa vapaasti menetellä oman väkeni kanssa?
PRAVDIN. Te siis luulette olevanne oikeutettu tappelemaan ja lyömään, milloin vaan mieleenne sattuu?
SKOTININ. Eikö sitten aatelismies saa piiskata palvelijaansa, milloin vaan haluttaa?
PRAVDIN. Milloin haluttaa! Mutta mikä halu se on? Oletpa sinä oikea Skotinin! (Rva Prostakoffille). Ei, rouva, kukaan ei saa harjoittaa tiranniutta.
RVA PROSTAKOFF. Vai ei saa! Siis aatelismieskään ei saisi lyödä palvelijaansa, milloin niin haluaa! No mitä varten meillä on asetus aatelin vapaudesta…
STARODUM. Kyllä on mestari selittämään asetuksia!
RVA PROSTAKOFF. Ilkkukaa vaan, mutta ihan tällä hetkellä minä ne pehmitän joka ainoan… (Pyrkii menemään).
PRAVDIN (pysäyttää hänet). Viipykää vielä hetkinen. (Ottaa esille paperin ja lausuu juhlallisesti Prostakoffille). Hallituksen nimessä minä käsken teitä nyt heti kokoomaan kaikki palvelijanne ja talonpoikanne saamaan tietoa tästä määräyksestä, että niiden väkivaltaisuuksien ja väärinkäytösten tähden, joihin teidän liiallisen heikkoutenne johdosta teidän vaimonne on itsensä vikapääksi tehnyt, hallitus tämän kautta käskee minun ottaa holhouksen alaiseksi teidän talonne ja tiluksenne.
PROSTAKOFF. Nyt on kaikki hukassa!
RVA PROSTAKOFF. Mitä! Uusi hätä! Mistä, mistä syystä? Olenhan minä emäntä omassa kodissani…
PRAVDIN. Emäntä kyllä, mutta sellainen, jonka luonnotonta häijyyttä ei voida sietää hyvin järjestetyssä valtiossa. (Prostakoffille). Menkää!
PROSTAKOFF (menee, lyöden kätensä yhteen). Keltäs tämä tulee, vaimoseni?
RVA PROSTAKOFF (tuskissaan). Voi, voi tätä kurjuutta!
SKOTININ (syrjään). So, so, so! Noin ne pian käyvät minunkin kimppuuni. Noin sitä voi joka ainoa Skotinin joutua holhotiksi! Parasta korjata luunsa, kun vielä hyvällä pääsee.
PRAVDIN (Skotininille). Varo sinäkin itseäsi. Olen kuullut, että kohtelet sikojasi paljoa paremmin kuin palvelijoitasi…
SKOTININ. Korkeasti kunnioitettu herra! Mutta kuinkas minun sydämmeni voisi kiintyä ihmisiin… Ajatelkaa itse … ihmiset minulle viisastelevat, mutta sikain seassa olen itse viisain.
RVA PROSTAKOFF. Kaikki multa menee! Olen aivan hukassa!
SKOTININ (Starodumille). Olin juuri aikeissa tulla kysymään sulta, kuinka asian laita oikeastaan on … tuota noin … onko sillä oikein sulhanen…
STARODUM (viitaten Miloniin). Tuossa hän on.
SKOTININ. Vai niin! No ei mulla sitte ole mitään tehtävää. Ei siis muuta kuin valjastan hevoseni ja…
PRAVDIN. Ja mene sitten sikojesi luo. Mutta älä unhota ilmoittaa kaikille Skotinineille, mikä heitä uhkaa.
SKOTININ. Totta kai minä varoitan ystäviäni. Kyllä minä kerron heille, että ihmisiä…
PRAVDIN. … tulee enemmän rakastaa, tai ainakaan…
SKOTININ. No…
PRAVDIN. … tai ainakaan ei saa niihin koskea.
SKOTININ (mennessään). Ei saa koskea.
V Kohtaus.
Rva Prostakoff, Starodum, Pravdin, Mitrofan, Sofia ja Jeremejevna.
RVA PROSTAKOFF (Pravdinille.) Älä syökse minua turmioon! Mitä etua sulla siitä on? Eikö sitä määräystä voisi jollakin tapaa peruuttaa? Pannaanko kaikki käskyt toimeen?
PRAVDIN. Minä en riko velvollisuuttani.
RVA PROSTAKOFF. Anna mulle aikaa edes kolme päivää! (Syrjään.) Kyllä minä vielä näyttäisin…
PRAVDIN. En kolmea tuntiakaan.
STARODUM. Niin juuri, hän voisi kolmessa tunnissa tehdä niin paljon pahaa, ett'ei koko iässä voisi korjata.
RVA PROSTAKOFF. Mutta kuinkas te itse voisitte ryhtyä hoitamaan kaikkia pikku asioita?
PRAVDIN. Se on minun asiani.
RVA PROSTAKOFF. Entäs velat? Kuinka te ne suoritatte? Opettajillekaan ei ole kaikkea maksettu…
PRAVDIN. Opettajille? (Jeremejevnalle.) Täälläkö ne vielä ovat? Tuo ne tänne!
JEREMEJEVNA. Kai ne ovat täällä. Tuonko ma sen saksalaisenkin?
PRAVDIN. Kutsu kaikki tänne!
(Jeremejevna menee.)
Älkää olko mistään huolissaan, rouva, minä suoritan kaikille.
STARODUM (nähdessään rouva Prostakoffin masentuneena). Saat nähdä, rouva, että sinun on paljoa parempi olla, kun et enää pääse tekemään toisille pahaa.
RVA PROSTAKOFF. Kiitos hyvästä neuvosta! Minne minä sitten kelpaan, kun en omassa kodissani saa hallita mieleni mukaan?
VI Kohtaus.
Samat, Jeremejevna, Vralman, Kutjeikin ja Tsifirkin.
JEREMEJEVNA (tuoden opettajat Pravdinin luo). Tässä nyt on koko meidän joukkomme.
VRALMAN (Pravdinille). Teite korkest kunnialine herra on tahto kutsu minu tykö.
KUTJEIKIN (Pravdinille). Luoksenne minut kutsutitte.
TSIFIRKIN (Pravdinille). Mitä käskette, arvoisa herra?
STARODUM (on Vralmanin tultua tarkastellut häntä). Kas vaan! Sinähän se oletkin, Vralman!
VRALMAN (tuntee Starodumin). Ai, ai, ai, ai. Se ole te, minu hyve herra! Te jaksa hyvin, oikein hyvin!
PRAVDIN. Tunnetteko te hänet?
STADORUM. Tottahan toki: hän on kolme vuotta ollut minulla tallirenkinä. (Kaikki ihmettelevät.)
PRAVDIN. Sepä on oikea opettaja!
STADORUM. Ja sinäkö täällä opettajana, Vralman? Luulin toki, että olet kunnon mies etkä ryhdy toisten toimiin.
VRALMAN. Mite mine sille teke? En mine ensimene, en mine möös viimene. Kolme pitke kuu mine Moskovas kulki ilma mite paikka, ei kuka tahto otta kuski. Minu teyty sillo nelke koole eli rupe opetta…
PRAVDIN (opettajille). Tultuani nyt hallituksen määräyksestä tämän talon holhoojaksi, minä päästän teidät kaikki toimestanne vapaiksi.
TSIFIRKIN. Parempaa ei tarvitakkaan!
KUTJEIKIN. Vai suvaitsette meidät päästää! Mutta jos ensin tekisimme tiliä…
PRAVDIN. No paljonko vaadit?
KUTJEIKIN. Jahka tässä lasketaan — minun saatavani ei olekkaan niin pieni. Puolen vuoden opetuksesta, saappaista, jotka olen rikki kuluttanut näinä kolmena vuotena, tyhjästä odotuksesta, kun monta kertaa olen saanut suotta tänne tallustella, ja sitten…
RVA PROSTAKOFF. Pohjaton nylkyri! Mitä kaikkea vielä vaadit?
PRAVDIIN. Älkää sekaantuko, rouva, tähän asiaan.
RVA PROSTAKOFF. Jos totta puhutaan: Mitä sinä opetit Mitrofanille?
KUTJEIKIN. Se on hänen asiansa.
PRAVDIN (Kutjeikinille). Hyvä on. (Tsifirkinille). Paljonko ollaan sinulle velkaa?
TSIFIRKIN. Ei mitään.
RVA PROSTAKOFF. Sille on toiselta vuodelta maksettu kymmenen ruplaa, mutta toiselta vuodelta se ei ole vielä saanut kopeekkaakaan.
TSIIFIRKIN. Ihan niin — niitä kymmentä ruplaa vastaan minä olen kahtena vuonna kuluttanut saappaita, nyt ollaan siis kuitit.
PRAVDIN. Entä opetuksesta?
TSIFIRKIN. Ei mitään.
STADORUM. Miksi ei mitään?
TSIFIRKIN. En ota mitään — hän ei minulta mitään oppinut.
STARODUM. Mutta siitä huolimatta täytyy sinun saada palkkasi.
TSIFIRKIN. Ei kannata. Olen palvellut keisaria yli kaksikymmentä vuotta — siitä palveluksesta olen ottanut palkkaa. Tyhjästä en ole ottanut enkä ota.
STARODUM. Siinäpä on suora mies. (Starodum ja Milon ottavat kukkaroistaan rahaa.)
PRAVDIN. Eikö sinua jo hävetä, Kutjeikin?
KUTJEIKIN (luoden katseensa maahan). Häpäisin syntinen itseni.
STARODUM (Tsifirkinille). Tuossa on sulle, hyvä mies, palkkioksi vaatimattomuudesta.
TSIFIRKIN. Kiitos, arvoisa herra, paljon kiitoksia! Lahjoittaa voi kukin mielensä mukaan mutta kun en ansaitse, niin en vaadi.
MILON (antaen hänelle rahaa). Tuossa on vielä lisää.
TSIFIRKIN. Kiitos teillekin.
(Pravdin antaa myös rahaa.)
Mutta mistä hyvästä?
PRAVDIN. Siitä, ett'et ole Kutjeikinin kaltainen.
TSIFIRKIN. Olenhan minä sotilas.
PRAVDIN (Tsifirkinille.) Nyt saat mennä, hyvä mies.
(Tsifirkin menee.)
Ja sinä, Kutjeikin, tule tänne huomenna ja koeta saada tilisi kuntoon itse rouvan kanssa.
KUTJEIKIN (juosten pois). Hänenkö itsensä kanssa? Ennen luovun kaikesta!
VRALMAN (Starodumille). Elke jette minu, vanha hyve renki! Ottaka minu taas teite tykö!
STARODUM. Mutta ehkä sinä, Vralman, olet jo vieraantunut hevosten hoidosta.
VRALMAN. Elke sano se, hyve herra — kun mine oli neite herrasveki kans, mine oli niinkun hevosi kans.
VII Kohtaus.
Samat ja kamaripalvelija.
KAMARIPALVELIJA (Starodumille). Vaununne on valmiina.
VRALMAN. Jos herra keske minu ajama…
STARODUM. No mene sitte istumaan ajajaksi! (Vralman menee.)
VIII Kohtaus.
Rouva Prostakoff, Starodum, Pravdin, Milon, Sofia,
Mitrofan ja Jeremejevna.
STARODUM (Pravdinille, pitäen Sofiaa ja Milonia kädestä). No, hyvä ystäväni, me siis lähdemme. Saat siis toivottaa meille…
PRAVDIN. … kaikkea onnea, jota kunnon ihmiset ansaitsevat.
RVA PROSTAKOFF (syösten syleilemään poikaansa). Sinä yksin olet minulle jäänyt, rakas Mitrofan kulta!
MITROFAN. Pysy erossa, äiti! Kylläpä sinä tartutkin kiinni…
RVA PROSTAKOFF. Sinäkin — sinäkin hylkäät minut! Voi sinua kiittämätöntä! (Pyörtyy.)
SOFIA (rientäen rva Prostakoffin avuksi). Voi, voi — nyt hän pyörtyi!
STARODUM. (Sofialle). Auta häntä, auta! (Sofia ja Jeremejevna auttavat.)
PRAVDIN (Mitrofanille). Kelvoton poika! Sinä vielä tahdot viedä äidiltäsi hengen! Juuri hänen rakkautensa sinuun onkin suurimpana syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen!
MITROFAN. Kyllä kai — se on vaan noin olevinaan…
PRAVDIN. Suus kiinni, julmuri!
STARODUM (Jeremejevnalle). Kuinka on hänen laitansa?
JEREMEJEVNA (katsoen tarkasti rva Prostakoffin kasvoihin ja lyöden kätensä yhteen). Jo herää — jo herää!
PRAVDIN (Mitrofanille). Sinun kanssasi osaan kyllä menetellä tarpeen mukaan. Saat marssia työhön…
MITROFAN (kättään heilauttaen). Minusta on samantekevä, minne käsketään.
RVA PROSTAKOFF (toinnuttuaan, epätoivoisesti). Hukassa olen, ihan hukassa! Poissa on minulta valta! Minne minä nyt kehtaan mennä? Ei minulla enää ole poikaakaan!
STARODUM (viitaten rva Prostakoffiin). Siinä on ilkeyden huono loppu!
(Esirippu laskee.)