Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.

Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt! Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä. Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi — ennen naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.

Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt. Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki ranskalaista romania.

Hän oli siis valehdellut vaimolleen!

Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin miehensä! Silloin menisi hän järveen!

Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. "Täytyy nähdä mitä tekee", oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä. Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut, kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.

Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi! Niinpä kai! Mutta … hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin; silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki rouva!

Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.

— Mikset ole pannut maata? — oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.

— Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?

— No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!

— Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä — rakasta — minua — enää.

— Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?

— Eihän illallinen ole mikään liikeasia.

— Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!

— Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan kotimatkalla.

— Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa…

— Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä herättämään Lina ja saada hauteita.

Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan, kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa syliin, ja vaimo hymyili jälleen.

Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.

Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui salissa ja odotti. Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen kerän lattialta.

Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.

Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin. Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa menoja.

Ja siinä sitä oltiin.

Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti erottaa.

— No eihän nyt sitä!

— No kuinka sitten!

Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti. Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!

Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita! Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä, muuten hänet unohdettiin.

Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli nukkuvinaan kun mies tuli kotiin.

Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta. Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään, tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin. Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät. Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua. Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä? Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.

Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta; hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.

— Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?

— Kuusi vuotta!

— Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?

— Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas hengittää.

— Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?

— Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä vaimosi lääkäriin!

Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.

Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. — Ja uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen piti olla. Ja sitten neuvoteltiin "rouvan" kanssa, ja siinä piti ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.

Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika!

Ja kun mies näki "pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin" lepäävän niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät, jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen, vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.

Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.

Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi pojastaan.

Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetyksi, sillä olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.

Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin pitkiin aikoihin.

Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.

— Sen saa Harald kirjottaa, — sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän, ettei elämä ollut lopussa kun se loppui.

Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei mies uskonut sitä laisinkaan.

Ja he lauloivat Rosen i Nordanskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!

Huono onni.

Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi ennenkuin nait hänet!

Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta mitä se auttoi? Mies ei valitse vaimoaan, vaan se vaali, luontainen valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.

Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea, kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta ja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari. Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he naimisiin!

Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän onneaan varten tarvittaisiin.

No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä, sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.

— Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, — sanoi mies vaimolleen.

Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.

— Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista — sanoi hän.

Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän maata.

— Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen makuuhuoneeseen.

— Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.

Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia. Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen tärkeimpänä kohtana.

Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi, mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.

Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.

Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan. Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.

Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.

— Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.

Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!

— Poltatko sinä?

— Tietysti. Etkö siitä tiennyt?

— En!

— Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee pahaa tupakansavu.

Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se vähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.

Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli Ranskasta.

— Se oli vahinko!

Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin. Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä. Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin suudella.

Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.

Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!

Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista. Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.

Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin tunkiolle.

Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.

Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.

— Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?

— Onpa niinkin, ystäväni, — sanoi mies ylväästi.

— Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!

Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.

Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut kapakka.

Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä ystäviä.

Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää, sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.

Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin professorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän oli "määrännyt", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.

Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju. Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia liikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa salassa. Mutta lääkäri oli "määrännyt."

— Ratsasta sinä kanssa, — sanoi vaimo, kun mies kerran oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta ja joutui naurunalaiseksi.

Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä. Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui, mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.

Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista, eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!

Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.

Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.

— Ernst, — sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli kuin itkua — Rakastatko minua?

Rakastihan mies.

— Olen sairas, niin sairas.

Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili surumielisesti.

— Voi, kuinka sinua rakastan!

Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut moneen, moneen aikaan.

— Oletko minulle vihainen? — sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.

Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei olisi niin paljoa poissa kotoa.

— Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli "määrännyt" sen.
Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?

— Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!

— Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy…

Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta — ja hän oli sairas.

Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.

— Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone haisi konjakille — ja tupakalle!

— Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? — sanoi vaimo.
— Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!

Ja niin oli hän kipeä taas!

Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui tielle ovella.

— Sinä et mene sinne!

— Kuka sen kieltää?

— Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!

— Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä mies, hyi piru!

Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.

Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko yön.

* * * * *

Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella? Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!

Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty!
Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.

Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena. Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!

Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen kolmisin.

Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää ilman tätä naista.

Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.

Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.

— Mikä elukka, — sanoivat herrat.

— Mikä naisko se rouva, — sanoivat muutamat naiset.

Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita. Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille mitään.

Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren. Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.

Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.

Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.

— Et sinä ole ainoa, sinä, — sanoi ystävä. Miehellähän vaan on alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista, ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään polyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!

Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään lohdutus se ei ollut!

Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.

— Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin, ja silloin se on myöhäistä! — sanoi ystävä.

— Mitä sitten pitää tehdä? Mitä pitää tehdä?

— Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä, joka jo alkoi kyllästyä.

— Mitäs he tekevät sitten?

— Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne ovat viekkaita!

Viilloksia.

Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin, "väärinkäsitettynä." Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin, koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? — Ei, ei ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? — En tiedä mitään hassumpaa, vastasi tyttö. — Parooni oli löytänyt oikean naisen! — Miksi sitten tanssitte? kysyi parooni. — Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. — Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. — Mitä vaikeutta siinä olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa ajatukset. — Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? — Ei! — En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! — Niin, alan tosiaankin uskoa niin! — Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani? — Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! — Hyi! Mutta mistä sen tiedätte? — Sentähden että olemme samaa mieltä! — Niin kyllä, mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme ajatukset! — Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! — Se on totta! Tahdotteko ajatusaikaa? — Kyllä, kotiljongiin asti! — Ei pidemmältä? — Miksi pidemmältä?! —

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti kukkavihkonsa. — Hyväksyttekö? kysyi parooni. — Hyväksyn, vastasi tyttö. — Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja samat "väljehtyneet" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä, basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua, samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä. Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa, mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän oli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu, että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku.

Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti, oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei, siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta. Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen vapautettujen vankien auttamiseksi. — Haha! Täällä oli juuri vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin, minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.

Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen. Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.

Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi mennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi se häntä, ettei hänen vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.

Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella, että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.

Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän sentään ollut kunniallinen mies.

Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.

Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!

— Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se menisi!

— Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?

— Sitä ei saattanut tietää!

— Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?

— Että serkku oli nainen! — Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä, mutta sen tiesi, että rakasti häntä! — Silloin halveksi serkku häntä ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!

He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin. Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen "Nuorista rikoksentekijöistä." Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. — Silloin rohkeni mies kysyä kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen. — Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! — Tästä syntyi pieni sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin mielipide kuin omansa. — Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut omia ajatuksia. — Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta syntyisi. — Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. — Rakastaa? Mitä se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen ruumistaan! — Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan, kokonaisenaan! — Voi kuinka petollinen oli mies ollut! — Ei, ei petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa ainoastaan vaimonsa sielua.

He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle "sellaisia naisia."

He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar oli vähältä itkeä. — Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta! Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa, mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian, että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut. Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he koskaan elämässä eroaisi. — Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. — Häntä oli solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä! Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. — Mitä oli hän huomannut? — Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului? — Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen kertonut? — Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne nimettömät kirjeet! — Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta. Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta; papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja? Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa kutsukorttijaoissa? — No niin, paroonitar oli saanut kärsiä pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla heitä vastaan.

Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen perusteita.

Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo vastata.

Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli. Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen! Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan "avustajan", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan. Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän huomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa hyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja vapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se herätti vaan epäilystä.

Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli "suuri ja arvossapidetty" lehti. Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan päällekirjotuksen: "Warg i Weum!" Ja sitten luki hän muutamia riviä: "Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät, jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn kunnioituksen mukaan j.n.e. Ja sitten tulee kuin haju jostain likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut mitä alhaisimmasta kostonhimosta…" Parooni taittoi kokoon lehden ja pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos yhdessä.

Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs Elysées'illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: — Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? — Ei, sitä ei vaimo ollut ajatellut. — Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! — Vaimo pyysi, ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. — "Nämä pyhät", kertasi mies itsekseen, "jolloin rauha ja sovinto j.n.e."

He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. — Lopulta lausui mies: — Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? — Sitä ei vaimo tiennyt! — Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti! Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu, tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi. Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! — Miksi puhua niin julmia asioita nyt jouluaattona. — Se on totta, nyt oli jouluaatto, "nämä pyhät…"

Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet, niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset nukkumaan.

Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. — Mitä! Mies itki? — Niin, mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! — Miksi hän itki? — Hän oli niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? — Ei, ei, ei hänen kanssaan, mutta kuitenkin! — Olivatko he olleet pahoja hänelle? — Olivat! — Voiko hän puhua siitä? — Ei! — Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!

Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt; mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta. — Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! — Mutta vaimohan uskoi hänen olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! — Sen hän uskoi! Mutta mies ei saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! — Kaipasi kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. — Niin, heidän täytyi! — Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin ollut pro…? — Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? — Ei, rakkahin, sitä ei hän voinut! — No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon mielen mukaan!

Luonnoton valinta, tai rodun synty.

Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä) lukenut "Työnorja"-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat, jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä, mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät olisi syntyneetkään.

Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies, mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi perillisellä naimakaaren 00:n luvun ja 00:n pykälän mukaan. Ilo oli siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava, täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienon rodun naiset ainakin.

Äiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää maalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää juttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset pieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi laihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan neuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan, että lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli sekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti tutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos tällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei saanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin imettäjää.

Pulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli saanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja ruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se oli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä ei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään imettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja hyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti!

Mutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää!
Sillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi
tarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla
Sprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi.

— Ei auta muu kuin ottaa imettäjä —, selitti lääkäri.

Ei, sitä ei tahdottu.

Ei tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja sitäpaitsi pelättiin "perinnöllisyyttä."

Kun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin saattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi vaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden maaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen järjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse luontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi. Herra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen vaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi täytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis ryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti.

— Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin?

— Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat nekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt työtä!

— Mutta lääkärihän oli sosialisti?

— Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään sosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää!

— Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe!

— Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu.

— Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä.

— Niin!

— No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri?

— Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän puhui.

Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.

Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!

Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus lapseensa (verrattuna perintökaareen).

Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla. Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi perinnöllisen taipumuksen.

Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.

— No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.

— Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.

— Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?

— Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!

Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt "määrätä" hänen olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.

Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se ei ollut sen kohtalo.

Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä kuskilaudalla. Sai lukea "Tuhannen ja yksi yötä." Eikä hän koskaan eläissään ollut päässyt sellaisille päiville.

Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään sekaannusta!

Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin neuvoa lääkäriltä.

— Päästäkää ne yhteen, — sanoi hän.

— Mutta jos se on vahingollista?

— Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen "tarkastettaman."

Siihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän tarkastettiin.

Eikä pieni parooni enää itkenyt.

Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi taas kovasti.

Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin, mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä vähetä.

Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle lempeä, ja hän sai jäädä torppaan.

Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen. Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.

Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi elänyt kartanossa. Ja kun hän luki "Työnorjaa", täytyi hänen myöntää, että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja sosialistit mitä tahansa.

Uudistusyritys.

Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.

Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat, että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain taloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa. Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia, ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.

Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta
Passystä.

Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.