Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista sanomaa.

— Olen isä!

— Hyvä, sanoo appi, — onko sinulla leipää lapselle?

— Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!

— Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä lapset tarvitsevat!

Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!

Ja kätilölle sata kruunua. — Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan kapteenikin sata?

Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.

Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.

— Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, — sanoo hän, sillä silloin olet hukassa.

— Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö pidä saada lapsia?

— Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta edesvastuu!

— Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei ihanteita enää!

Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin, tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin "turmeltuna." Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän lapsineen voinut kadullakaan asua!

Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat; pöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä! Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei ollut toivoa!

Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.

Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!

Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille, kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!

Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!

Päästä naimisiin.

Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin. Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat "nuo kahden", ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai tytön.

Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.

Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot olivat ennen Forsslovin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen, ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja vanharouva torkkui keinutuolissa.

Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.

Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.

Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä ainakin kaksi sisartakin oli matkassa.

— Pane ylles ja tule matkaan, — sanoi morsian. — Adolfilla ei kai ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään" vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. — Oliko se ihmeellistä? — kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä!

— Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

— Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. — Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa.

— Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, — sanoi Erik, joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen. C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi. Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

— Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus, — sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin tähden.

— Mitä varten sitten?

— Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos, sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo heräsi.

— Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? — kuului patjoista.

No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat. Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

— Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia joka päivä, joka päivä, enkelini.

— Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

— Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu, niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen, ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

— Kuules, ystäväni, — sanoi mies, — eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

— Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

— Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

— Eikö siellä ole voita? — Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän:

— En ole sinun palvelijasi!

— Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut, niin toista olisi silloin näkynyt.

— Mitä toista?

— No, se oli samantekevää!

— Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä…

— Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

— Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

— Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä siis lyötäisi!

— Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

"Hyvä koti"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

— Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa — nykyisissä olosuhteissa!

Täytyy.

Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle, nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista. Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin, helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä: — Rapuja.

— Naarasrapuja? — sanoo maisteri.

— Suuria naarasrapuja, — sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja huutaa:

— Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!

Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman sveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.

Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta, ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän: sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.

— Se on kaikkein hienointa, — sanoo hän. Sitten irrottaa hän selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän aina vastakin.

Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin. Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu!

Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50 vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa ainakin.

Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni, joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei tämä menisi ja ottaisi "naukkua" ennenkuin vieraat ovat lähteneet. Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko astiallisen rommitotia unijuomaksi.

Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä "yksityistä huonetta" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.

— No, — sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin ilmaiseksi; — etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.

— Minulla ei ole varoja, — sanoo maisteri. — Miksi et mene itse naimisiin?

— Ei kukaan huoli minusta nyt enää, — sanoo kirjakauppias, — sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku. Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.

Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.

— Mutta entäs herra Potocki? — kysyi maisteri.

— Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, — sanoo kirjakauppias.

Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:

— Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, — ja sitten juo hän totiaan. — Hush!

— Niin, — sanoo maisteri, — jolleivät nuo naiset olisi sellaisia hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee, sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.

— Olen ollut onnellisissa naimisissa — hush!

— Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, — jatkaa maisteri, — ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!

— Hush! — sanoi puolalainen.

— Herra Potocki sanoo hush, hän, — lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen puhuvan moittien avioliitosta.

— Mitä minä sanoin? — kysyi puolalainen ihmetellen.

— Hush, — matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen irvistykseen ja tupakkapilveen.

Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan; kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias kotiinsa Stafvansa tykö.

* * * * *

Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä, kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi, ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan! Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta ketään kohtaan.

Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä. Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.

Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; — politika oli hänelle mieltäkiinnittävää peliä — kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa! Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta, niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari — kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!

* * * * *

Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta, kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle, sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.

— No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? — kysyi muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai kiitokseksi.

Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:

— Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata porua.

— No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?

— Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla, ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.

— Rakas maisteri, — intti akka, — paljo on sellaisia ihmisiä, joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo, niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?

— Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.

Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina, Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.

Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät laivain huudot, kirkonkellot ja — torvisoittokunnat, mutta lopulta se kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.

Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia. Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi lattiasta.

Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä, mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä; kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.

Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan. Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita, helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää, se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.

Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia, kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla Berzeliuksen puiston luona).

Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti vaatteensa ja lähti ulos.

— Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, — ajatteli hän. — Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran on juhannus!

Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren Puutarhakadun ylhäisiä bonneja. Hän näki erään äidin antavan lapselle rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla. Näitten vieraitten olo hänen puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat rumia.

Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut! Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut, vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa, murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.

Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin. Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon jälki.

Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän kaikuvan portaissa.

Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät olivat sulettuina!

Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle, Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon, joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.

Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä. Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä? Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt ajamiseen.

Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa! Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!

Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa. Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!

Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista; heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m. Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin "Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan, ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei, siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: — no mutta kas kun maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?

Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!

Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!

Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies, perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut, loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan, luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan, palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten housut.

— Mitä eläimiä — ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin, sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta, paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.

Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.

Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin että vuoret kaikuivat.

— Oliko se viattomuutta vai turmelusta? — ajatteli maisteri taas. Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption, ja siksi iloitsivat he.

Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".

— Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, — ajatteli hän — mutta odottakaahan!

Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse", vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä se oli, se oli selväkin!

Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea, teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin, sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä toisten nähden.

Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa, että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa. Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa hyppi.

Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] Cic, ja hänestä oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia, mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten, selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin, hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.

Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.

Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia, jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä, mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina Djurgårdsbergille asti.

Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.

Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä, ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä ottamaan selvää isännästä.

Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.

— Se ei tarvinnut minua enää — ajatteli maisteri, ja sitten meni hän kotiin ja pani maata.

* * * * *

Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle. Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin, hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi, ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita, ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!

Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.

Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö, jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.

— No, vanha Blommi, — alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen kerran, — etkö jo mene naimisiin?

— Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja mikset mene itse naimisiin? — purasi maisteri.

— Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, — vastasi kirjakauppias, joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.

— Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, — sanoi puolalainen.
— Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!

— Tosiaankin, — sanoi maisteri — mutta kuinkas herra sitten on leskimies?

Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä. Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän tiesi heidän vastauksensa ulkoa.

Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä, juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin tuolin selkämykselle.

— Hush! — sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.

Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan keittäjätär päänsä ulos luukusta.

Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan, heitti rahat pöydälle ja meni!

Siitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty. Kirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi Ladugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin tyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu sellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet huomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti häntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen tuttavuus särkynyt viidessä minutissa.

Syksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön Nyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin täytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt mihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta se ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan, että hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin huomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi kävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin hän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten tuttavilta hänen jälkensä katosivat.

Taasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen, juoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus on hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin myrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa:

— Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää?

Puolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee silmiään.

— Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa?
Hän on mennyt kihloihin!

— Kuka on mennyt kihloihin? — kysyy puolalainen vallan säikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta väärinkäyttämisestä.

— Maisteri Blom! — Ja kirjakauppias pyytää totilasin ikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja kellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan.

— Onko siinä rahoja? — kysyy hän ilkkuen.

— Ei, sitä en luule, — sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja jakaa vaan vähittäin lahjojaan.

— Onko hän kaunis? — kysyy puolalainen. — Minun vaimoni oli niin kaunis, niin, hush!

— Ei, ei hän ole edes kauniskaan, — sanoo kirjakauppias. — Mutta hän näyttää hyvältä tytöltä!

— Oletteko nähnyt sitten heitä? — kysyy kellarimestari. Onko hän vanha? — Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin.

— Ei, hän on nuori!

— Entäs hänen vanhempansa? — jatkaa kellarimestari.

— Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa!

— Mutta sepä vasta lurjus oli! — sanoo kellarimestari, — ja uskokaa minua, ei kukaan vältä kohtaloaan!

Ja sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi, menee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse.

Kun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan mietiskelemään "millä he elävät." Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen laskelman maisterin tuloista ja siitä "mitä hän voi ansaita opetustunneillaan." Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo kellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. "Missä tapasi hän tytön? Onko hän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?" Tätä viimeistä kysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias "luulee niin", sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa illalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. — Niin, mutta että hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! — se oli ihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla? Kellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden "kirotun" turhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa keittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa totilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli naimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän, ei siitä hyvää tule! — Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten voin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän seisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru vieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös muista, herrat, sitäkin iltaa kun — hihihihi — yöpaita! Sepä se! Ei siinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta siitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano mitään!

Tosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä naimisiin parin kuukauden kuluttua.

Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.

Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja sanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle, että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin rikoksena, joka "sotii luontoa vastaan." Kirjakauppias, jolla oli hyvä muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin "hanheen", johon maisteri vastasi, että hänen vaimonsa oli älykkäin nainen maan päällä.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen teatterissa, ja "hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!"

Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan juhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria, muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät "olevan maalta." Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut "pukkusilla" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.

Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!

Korvaus.

Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan. Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa, ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.

Ja siellä hän sitten vainueli. Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta osakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.

Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään, kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.

Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan voineet sanoa, suoraan puhuakseen.

Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla, sillä tyttö ei koskaan puhunut.

Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.

Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai olla oma itsensä.

— Kas siinä on rakkaus, — sanoivat ystävät. — On se rakkaus sentään jotain ihmeellistä!

Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi sohvankoristeita.

Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla omissa aatoksissaan.

Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa; mies oli yksin hänen!

Neljäntenä kuukautena ei mies enää jaksanut laulaa Rosen i Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja niin istuivat he vaiti.

Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.