Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.

Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen johtuvan äidin kuoleman surusta.

* * * * *

Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä sinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin, kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.

Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita, opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin "epätieteellisesti" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa astemittarilla.

Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten maailman luomisen.

Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.

Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. "Seiso uljaana, valon ritarivahti", saatiin laulaa, "rohkeana eri teilläsi!" Mikä ritarivahti aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä kouluillaan ja uskonnollaan. "Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!"

Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä, että kun "alaluokka" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden oppeja! Sinä nuori, "reipas" taistojoukko! Tosiaankin olivat reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus, tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet Olivatko he pettureita vai petettyjä?

Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia. Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista, sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä puhuvan. Päivällisajalla menivät he "ottamaan paradin", ja se joka asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi "valon ritarivahtia" kuudennelta luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.

Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!

Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa, exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin. Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa, vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.

Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin, sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa, jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli muodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin, sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia, että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa, ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot, vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia sentähden että olivat rumia?

Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!

Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.

Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori, kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. — Menkää paikoillenne! — kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.

Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa saadakseen luukun auki ilman tappelua.

— Sinä, — sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, — mene avaamaan luukku!

Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa.
Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan
suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut
Espanjasta "Carl Johan"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:

— Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, — sanoi hän, ja siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle ja veitsellään leikannut poikki nauhan. — Töllistelkää vaan minua! — ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut kuin leikata se poikki.

Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan. Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista, jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.

Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan! Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia syntisiä!

Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset. Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa: Professori ja Ritari … silloin kulki kuin heikko päivänloiste apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään: kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen huokaus: "Hän oli Jumalan lapsi, hän", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi "papalle", joka oli vaan professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.

Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se taas lasten syy, että heillä oli "merkityt" papinkirjat? Hänen isänsä ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan. Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.

Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki ymmärsivät toisiaan.

Sitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan pienelle "munkkituikulle" ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun luutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset vapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän päivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja alempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän riiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia, joitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin suurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta nöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä iloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä.

* * * * *

Toisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena tunnettuihin houkutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän koko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan rikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat häneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja papin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän tunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä kuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt peitettäisiiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämmähäkin verkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä kiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui.

Eräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia vaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli tammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi hirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa kaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä heijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja yläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä, uhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien päät peittyivät täydelliseen pimeyteen.

Pappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta avioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta harjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse oli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän kyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun pappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja kalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet. Niinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat jokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä kirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen selkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he kokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli pastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana joutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa vapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke tätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi antanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin menestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä vastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista, leikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on juuri päinvastoin mitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on huutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies vasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä siihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla avioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi sitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä Jesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua kaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi pyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä jäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa erityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän kaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin kuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys enää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka heidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se märkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli heidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot valkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko vai puikahtaa rohkean valheen suojaan.

Rukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä iltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi kuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä koetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne!

Se oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului niitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei sentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä suhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa tällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana toisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin sukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa silmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He eivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi kysymyksessä "selkäänanto raastuvan portailla." Ainoa lohdutus oli se, että hän, herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se oli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle, professorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa.

— Tule tänne, Vennerström, — sanoi pappi joka oli sytyttänyt kaasuliekin sakaristossa.

Vennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälellejäänyttä koetti istua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa, mutta se ei onnistunut.

Vihdoin tuli Vennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni suoraan kuorinovesta pihalle.

Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. — Usko minulle, poikani, sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile. Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!

Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa vielä oppinut mitään tervettä järkeä — Jesuistista sofistikaa vastaan. Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut, olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.

Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista. Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille. Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia. Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa, sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei "siihen" saisi kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos "siihen" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.

Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut tappiolle.

Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen. Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa, hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.

Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.

* * * * *

Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja. Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à 65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan "tunnelmia."

Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa, tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista, tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! — Mutta, — niin lopetti hän. — mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.

Kesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän mietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän oli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan nimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan ei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina tahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä. Valoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas, kuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki taistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä huononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian laita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen suoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi professorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He istuivat puistossa ja joivat kahvia.

— Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? — kysyi professori.

— Niin, hänen aikansa on tullut, — sanoi kapteeni — luulenpa sen jo olleen kauvan!

— No, — sanoi professori, — etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä en sitä voi!

— Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, — sanoi kapteeni, — mutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä maistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai kuinka? — Niin, sitä se on, — sanoi isä, — minä olin mieskuntoinen, viidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei päässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle rippikoulutytölle!

— Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä ole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää huolta itsestään, hän!

— Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia itseensä hankkivat, — sanoi isä. — Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi Teodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa.

— No sen teen, — sanoi kapteeni.

Ja niin tuli selväksi se asia.

* * * * *

Eräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki oli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä hedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja uneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun "Tule Jesuksen tykö", jonkinlaisen "älkäämme väitelkö" luutnanttiveljelle, joka silloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli iloinen sielu, joka aina oli "hoitanut itseään", niinkuin setä sanoi, ja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta. Tänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän, he puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen ajatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta Kyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä.

Kellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli aina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa kannuksen kilinää ja sapelin helinää.

Hyvää päivää vanha myyrä, — tervehti vanhempi veli. Miehellä oli nuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät mitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta näkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen miekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli sellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua!

Hän heitti silmäyksen "Tule Jesuksen tykö"-tauluun, irvisti, mutta ei puhunut mitään siitä asiasta.

— Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille valmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha Baruch.

Teodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa, pani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen suupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän pöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi.

— Aja nyt Bellevuehyn, — sanoi luutnantti ajurille, — mutta ajakin niin että oriittesi maha maata viistää!

Teodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän voinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi.

Tiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia vastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin palaavan hautauskulkueen ohi.

— Näetkös, näetkös, — sanoi Kyösti, — kuinka saakuran sievä tyttö istui viimeisessä vaunussa!

Ei, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä.

Sitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä. Silloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille, keskellä katua. Se oli vallan hassua.

Senjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi ajuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille.

— Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa — sanoi Kyösti ja työnsi veljensä ulos ajurista.

Teodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään raittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni ravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi veljeään, vaikka sydän kurkussa.

Etehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä olivat hänen sylissään.

— Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, — tervehti hän heitä ja suuteli kumpaistakin. — Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä koskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan?

Tytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä loisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja niin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin kohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti siistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen.

Luutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen.

Se oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja järjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon kannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville missä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla.

— Nyt soitat valssin, — sanoi veli.

Ja katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa ja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät iskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja kiljasi:

— Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa!

Teodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa.
Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen.

— Menkää antamaan hänelle suutelo, — kuiskasi veli, mutta sitä ei uskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen synkkää soittoaan.

Mutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin.

— Eikö se ole Noita-ampuja? — kysyi tyttö.

— Ei, — vastasi Teodor kohteliaasti, — se on Faust.

— Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, — sanoi pieni musta tyttö, jonka nimi oli Riken. — Hän on vallan toista maata kuin sinä, vanha Schajasi!

— Hän onkin pappi, — kuiskasi luutnantti.

Se teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet luutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään, arkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin helkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman lämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin.

— Kippis sinä vanha papinkisälli, — sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut olla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin huntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin hänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen ja dilli sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat olutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti tuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri merenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin ihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä, mikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät laavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin champagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka pulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli sitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu, ruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään tulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia näkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui hän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää tietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta luukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa, järjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan hän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti onnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat elämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison juomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja luutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja Teodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän niin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi pois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor.

Ja kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi huoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän repi seinältä "Tule Jesuksen tykö"-taulun, ei siitä syystä ettei enää olisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän ihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän ihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa. Hän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin hyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan löytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja yönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna vuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät ja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja kuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. — Jos menisin Stallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja ennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään sakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat edellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut. Eikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin elämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa tynniksi. Juotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen lopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja Teodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Ja hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä porrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor kysyi oliko hän tälle vaivaksi. — Oi, ei suinkaan, päinvastoin. Ja sitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja tarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he punschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi.

Eräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Hagapuistossa. Tyttö poimi kukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku, että poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli tummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma pojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin tukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin vakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen kohdata.

Ja niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut tyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista tehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti tehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin omilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli voinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen intohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka niin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli heittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa muun tutkinnon, ja — kukatiesi — ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt runoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan tahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää.

Vihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit Stallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi soittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia, jota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi olevansa yksin salissa. Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli moniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki hän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja häviämään ulos yöhön.

Vasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin, murrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja naiseen luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se oli Riken Stallmästargårdenilla!

Kun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan papintutkintoa.

Vuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä tyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja vastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla sen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli kivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa ulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli kellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina märältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli sammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta paistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa jonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän puhdas.

Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään, tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan vahvan.

Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun vakaannutaan niin naidaan j.n.e.

Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä kirjeessä, johon ei tullut vastausta.

* * * * *

Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.

Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän Karlsbadiin.

Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli kuiskailtu totta.

Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. — mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi keino.

— Ja mikä se on? — kysyi jumaluusoppinut.

— Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, — sanoi lääkäri.

— Niin, sitä täytyi tosiaankin, — sanoi jumaluusoppinut joka oli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli epäsiveellisesti.

Isä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu naisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa, sillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin.

— Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, — sanoi lääkäri.

Dekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely siirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa mitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia.

Asia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden päästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan. Kiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli kahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla ulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias saksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui papin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän korkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen allianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä oli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat poistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti poistaa ammattihaureuden. — Katso minua, sanoi nainen, olen kolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi hullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen valvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen Kristuksen tähden.

Nuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita lanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään hirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa!

Syksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia
Leidschutz kihloihin.

— Pelastettu, — huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan
Norrtullgatanilla.

— Saa nähdä kuinka käy, — ajatteli veli kasarmissaan Ladugårdslandetissa. — Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä tähtiä jotka rakastaessaan kuolevat.

Teodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin synnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan. Kolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut.

Lääkäri, joka kuolintodistuksen antoi, pudisti päätään, nähdessään rehevän suurikasvuisen naisen itkien seisovan sen pienen arkun ääressä, jossa lepäsi kahdenkymmenenkahdeksan-vuotiaan nuoren miehen luuranko. "Plus oli liian suuri ja minus liian pieni", ajatteli hän, "ja siitä syystä söi plus sen minuksen."

Mutta isä, joka eräänä sunnuntaina sai sanan poikansa kuolemasta, istui lukemaan saarnaa. Ja lopetettuaan lukemisen ajatteli hän itsekseen näin: maailma on vallan mullinmallin kun hyveitten harrastajat saavat sellaisen palkan.

Ja siveä leski, syntyisin Leidschutz, meni vielä naimisiin kahdesti ja sai kahdeksan lasta ja kirjotti artikkeleita liikakansotuksesta ja epäsiveellisyydestä.

Mutta lanko sanoi, että sepä on kirottu nainen joka niin ottaa hengen miehistään.

Mutta se hyveistä vapaa luutnantti nai ja sai kuusi lasta, ja tuli majuriksi ja oli onnellinen elämänsä loppuun asti.

Rakkaus ja jyvät.

Notario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti majurin taloon kosimaan, mutta majuri oli.

— Rakastan häntä, — sanoi notario.

— Paljoko ansaitset? — kysyi vanhus.

— Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä…

— Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni.

— Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni…

— Älä lörpötä — paljoko sinulla on sivutuloja?

— Täällä maalla me tapasimme ensi kerran…

— Paljoko sivutuloja? — lyijykynä oli valmiina.

— Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä…

— Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? — Hän piirusteli variksenvarpaita imupaperille.

— Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan…

— Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja?

Numeroita! Tosiasioita!

— Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen tunteja, minulle on luvattu oikolukua…

— Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No, nyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä?

— Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa!

— Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä se on? Mitä lörpötystä tämä on.

— On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia.

— À 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä?

— Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä!

— Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä! Sinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja hullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se tarvitsee ruokaa ja vaatteita!

— Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan niinkuin me setä, niinkuin me…

— Kuinka pirussa te sitten rakastatte?

— Kuinka me rakastamme toisiamme? — Hän asetti kätensä liivinsä rintamusta vasten.

— Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet perhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä kihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä kovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat!

Notario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin suuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka onnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran kulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä tuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen kunniavartioina heidän riemukulkueessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin katsein, pystyssä päin ja joustavin askelin.

Ja sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat keskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä oli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: "nyt olemme ansainneet kolme kruunua!" Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana olivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista kruunua.

Ja väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin — mitä ei tekisi rakkautensa tähden — niin jättikin hän tuntinsa ja tuli morsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle.

Mutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja. Tärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita ostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta tietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja pähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset alustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset, ja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea.

Ja sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina laseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja kaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta silloin täytyi äidin tulla mukaan.

Ja touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä käsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ sai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin sitä alettaisiin taas!

Kaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska nyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja huoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun varrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut kolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän vähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä Louisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada isompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään mitään tehnyt, kun vaan rakastettiin.

Ja niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli. Ja vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille peitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs naimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka kietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä täällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä japanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja vastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä, jossa kymmenen laatikkoa, "pähkinäpuuta joka pala", ja isot peilit ja istuimia ja kaappi ja ruokapöytä. "Näkyi todellakin, että siinä asui hienoa väkeä" eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri ruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen!

Ja häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä elämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto ihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä vanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi!

Ja makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja vielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan valon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän rypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa makaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi nukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä kaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin riemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja ylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku rouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä antamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa yönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita ylleen.

Ja niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan tien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi; hän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin ilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen vanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista!

Hei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin vuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen jalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan.

Ja hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea kaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen.

Hän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut kattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan. Ihme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle! Sillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa siveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähi ravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava. Portteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo terveisiä minulta!

Ja hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle.

— Saanko tulla?

Pikku huuto: — Et, ystäväni, odota hiukan!

Hän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän omille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii viinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo. Ja kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee häntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet mukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa pieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. "Ah, kuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa! Ajatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan." Ja mies tarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä. Millainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta "sanoa mitään."

Ja se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri hauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla aamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä ei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa Göteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia.

"Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä ovat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!" Mutta rouva uskaltaa väittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että "hän kyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin, sillä muuten he kyllä menisivät kaikki!" Ja notario tuntee piston sydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen onnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi tähän! — Hän sanoo onneksi: meillä!

— Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita!

— Syötkö sinä silliä ja perunoita?

— Luulenpa kyllä.

— Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle.

— Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten kruunuarsakoita!

— Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden aikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa!

— Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä!
Enemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana!

Kello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli suuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa rinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi samassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen päivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja toverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka, olet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka tasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla. Niin piti aina olla!

Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä, illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille: nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!

Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat. Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:

— Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?

— Mitä niin?

— Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin, niin arvaas mistä hinnasta?

Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.

— Ajatteles, kruunu parilta!

Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo lunta.

— Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!

Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo puuroa kuin olisi tahtonut näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole vihainen. Eikä puuroa enää tullut!

Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen. Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas, siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!

Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli "niin kuin pitikin!"

— Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!

No, koska nyt kerta oli niin, niin — kuinka hauskaa! Aatteles, pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se oli. Tietysti!

Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin riittänyt.

— Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen nuori, mutta nyt tuli toista.

Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo pyytämään tätä takuuseen. — Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin on menoja edessä!

— Aivan niin, veliseni, — vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on varoja.

Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli ollut häntä kysymässä.

— Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat?
Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.

— Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!

— Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha
Ludde eli perheen isänä.

— Ei, ne olivat tukholmalaisia!

Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja niillä oli kepit.

— Kepit! Hm! — Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan pilkkahinnasta!

— Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden aikaan.

— Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?

— Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!

— Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!

— Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!

— Lainasi! Sehän on uusi velka!

— Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista!
Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina!
Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!

Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!

— Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?

— Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri "juoksi", oli vaikeata!

— Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta
tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan!
Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt!
Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.

Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat. Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt siitä.

— Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea olisi saatu niillä rahoilla!

Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa. Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea, prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!

Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy alinomaa juosta hoitamaan asioitaan.