AMALIA (lankee hänen kaulaansa). Murhaaja, paholainen! En voi laskea sinua, enkelini.
R. MOOR (viskaa hänet syrjään). Pois, viekas käärme, sinä pilkkaat raivostunutta — mutta minä vaadin taisteluun itse sortovaltiaan kohtaloni —. Mitä, itketkö! — Oo, te petolliset, ilkeät tähdet! Hän on itkevinään, - ikäänkuin joku sielu voisi surra minun osaani! (Amalia lankee hänen kaulaansa.) — Aah, mitä se on? Hän ei sylje kasvoilleni, ei torju minua luotaan — Amalia! Oletko unhoittanut, tiedätkö myös, ketä syleilet, Amalia?
AMALIA. Ainokaiseni, iki-omani!
R. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän rakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa minua! — Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen, itkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun, helvettiä ei enää ole —. Katso, oi katso, valon lapset itkevät, itkevää paholaista syleillen — (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää, itkekää, olettehan niin onnellisia —. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat äänettömään syleilyyn ja suuteluun.)
ERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! — Laske oitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi soimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän välilleen,)
ERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? — Böömin metsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko haavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja hengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt iskut kilpinäsi vastaan — etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan valaan, vannoen, ettet jätä meitä koskaan, kuten mekään emme ole sinua jättäneet? — Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi, kun portto ulisee?
KOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka sinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan raukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.
ROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne, katsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme lunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli Mikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! — Lähde kanssamme! Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!
R. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! — Minä aioin kääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen. (Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko suuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se minun olisi pitänyt tietää aikoja —. Ole rauhassa, pyydän, ole rauhassa! Niinhän onkin oikein. — Minä en halunnut silloin, kun Hän etsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei Hän välitä. Onko mikään kohtuullisempaa? — Älähän katso noin kauhistuneena —. Hänhän ei tarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla hän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. — Tulkaa, toverit!
AMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! — Hyljättynä jälleen! — Vedä miekkasi ja sääli minua!
R. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, — en surmaa sinua.
AMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota — pyydän vain kuolemaa! Hyljätty, hyljätty! — Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi sitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain kuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä. Minua peloittaa välähtävä rauta —. Sinullehan se on niin helppoa, niin helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!
R. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!
AMALIA. Aah, murhamies! Sinä voit tappaa vain onnellisia, mutta käyt elämään-kyllästyneitten ohi! (Ryömii rosvojen luo.) Armahtakaa minua siis te, pyövelin oppilaat! — Katseissanne on niin verenjanoinen sääli, joka on kurjan lohdutus — mestarinne on mitätön, pelkuri kerskaaja.
R. MOOR. Nainen, mitä sanot? (Rosvot kääntyvät poispäin).
AMALIA. Ei yhtään ystävää? Ei näissäkään yhtä ystävää? (Nousee.) Ah niin, opettakoon siis Dido minut kuolemaan! (Aikoo mennä, eräs rosvo tähtää häntä.)
R. MOOR. Seis! Tohditko — Moorin lemmitty kuolkoon vain Moorin surmaamana! (Surmaa Amalian.)
ROSVOT. Päällikkö, päällikkö! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?
R. MOOR (tuijottaa ruumista). Hän on saanut osansa! Joku kouristus vielä, sitten se on valmista —. No, kas niin! Onko teillä vielä jotakin vaadittavaa? Te uhrasitte tähteni hengen, hengen, joka ei enää ollut teidän omanne, vaan täynnä inhoa ja häpeää —. Minä surmasin sovitukseksi teille enkelin. No niin, katsokaahan tarkoin tänne! Oletteko nyt tyytyväisiä?
GRIMM. Olet maksanut velkasi korkoineen. Olet tehnyt, mitä ei kukaan toinen tekisi kunniansa vuoksi. Lähde nyt eteenpäin!
R. MOOR. Sanotko sinä niin? Eikö sentään ole kohtuutonta korvata konnan henki pyhimyksen hengellä? — Oh, minä sanon teille, että jos jokainen teistä nousisi häpeälavalle ja antaisi nyhtää hehkuvilla pihdeillä lihaansa pala palalta irti, ja tämä kidutus kestäisi yksitoista kesäpäivää, niin se ei vielä korvaisi hänen kyyneliään. (Katkerasti nauraen.) Arpenne, Böömin metsät! Niinpä niin, ne oli kyllä hyvitettävä.
SCHWARZ. Tyynny, päällikkö! Tule mukaamme, tässä sinun ei ole hyvä viivytellä. Johda meitä edelleen!
R. MOOR. Seis — sana vielä, ennenkuin lähdemme —. Pankaa mieleenne, raakalaiskäskyjeni vahingoniloiset kätyrit — että tänä hetkenä minä lakkaan olemasta päällikkönne —. Häpeällä ja kauhulla minä lasken nyt kädestäni verisen valtikkani, jonka alaisina te uskottelitte olevanne oikeutetut konnanjuoniin sekä pimentämään taivaan valon synkeillä töillänne —. Lähtekää oikeaan ja vasempaan —. Tästä lähtien meillä älköön ikipäivinä olko yhteisiä asioita.
ROSVOT. Aah, kunnoton! Missä ovat siivekkäät suunnitelmasi? Olivatko ne saippuakuplia, jotka nainen puhaltaa olemattomiin?
R. MOOR. Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman kauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi ja oikeudeksi —. Oh Sallimus ylpeydessäni uskoin voivani hioa umpeen miekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi — mutta, ah turhamaista lapsellisuutta, tässä minä seison nyt kammottavan elämän päässä ja tunnen kalisevin hampain, parku sydämessä —, että kaksi minunlaistani ihmistä tuhoaisi perinpohjin koko siveellisen maailmanjärjestyksen. Armoa, armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun tehtäviisi, — kosto on sinun yksin. Sinä et tarvitse ihmiskättä. Eihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä, — mikä on murskattu, se pysyy murskattuna, — mitä minä kaadoin, se ei ikinä nouse enää —. Mutta minulle jäi jotakin, jolla voin sovittaa häväistyt lait ja korjata jälleen loukatun järjestyksen. Se tarvitsee uhria, — uhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan nähtäviin — minä itse olen se uhri. Minun itseni se vaatii kuolemalla kuolemaan.
ROSVOT. Ottakaa häneltä miekka pois, hän aikoo tappaa itsensä.
R. MOOR. Te houkat! Te ikuiseen sokeuteen tuomitut! Arvelette kai, että yksi kuolemansynti vastaa toisia kuolemansyntejä? Arvelette kai, että sellainen jumalaton epäsointu palauttaa maailmanjärjestyksen sopusoinnun? (Heittää halveksien aseensa heidän eteensä.) Elävänä saakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden käsiin.
ROSVOT. Kahlitkaa hänet! Hän on menettänyt järkensä.
R. MOOR. Eipä sillä, etten minä uskoisi sen tapaavan minut aikanaan, jos ylemmät vallat niin suovat. Mutta se voisi yllättää minut unessa tai saada kiinni paossa tai vangita miekoin ja pakkokeinoin, ja silloin minä olisin menettänyt senkin ainoan ansion, että olen vapaaehtoisesti antautunut sovittamaan kuolemalla syyni. Miksi koettaisin varkaan tavoin yhäkin pelastaa elämää, jonka olen jo aikoja taivaan tuomion mukaan hukannut?
ROSVOT. Antaa hänen mennä! Se on suuruudentavoittelua. Hän aikoo ansaita hengellään joutavaa ihailua.
R. MOOR. Tekoni voisi herättää ihailua. (Hetken mietittyään.) Muistan tänne lähtiessäni puhutelleeni erästä miespoloa, joka tekee päivätöitä ja jolla on yksitoista lasta elossa. On luvattu tuhat kultarahaa sille, joka tuo sen suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii auttaa. (Poistuu.)