19. luku.

Halveksinnan ja vihan välttämisestä.

Käsiteltyäni täten ainoasti tärkeimpiä niistä ominaisuuksista, joista edellä on ollut puhe, tahdon nyt lyhyesti kosketella muitakin samalta yleiseltä näkökannalta, nimittäin että ruhtinaan tulee, kuten edellä osaksi jo on sanottu, välttää kaikkea sellaista, joka voi aiheuttaa häntä kohtaan vihaa tai halveksintaa. Ja joka kerta kun hän siinä onnistuu, hän samalla täyttää velvollisuutensa, eikä hänen tarvitse pelätä mitään vaaraa muunlaisen parjauksen taholta. Kuten jo edellä olen sanonut, joutuu hän vihan esineeksi ennen kaikkea silloin, kun hän on ryöstönhaluinen ja ahdistelee alamaistensa omaisuutta ja vaimoja, joista hänen siis tulee pysyä erillään. Kunhan vain jätetään rauhaan suuren yleisön omaisuus ja kunnia, niin se elää tyytyväisenä, ja taisteltava on vain muutamain harvain kunnianhimoa vastaan, jonka kyllä voi helposti pitää aisoissa monella tavalla.

Halveksituksi joutuu se, jota pidetään vaihtelevaisena, kevytmielisenä, naisellisena, arkana, horjuvana; tätä kaikkea tulee ruhtinaan varoa kuin karia ja sen sijaan pyrkiä osottamaan toimissaan suuruutta, rohkeutta, vakavuutta ja voimakkuutta. Kaikessa, mikä koskee hänen alamaistensa yksityisiä asioita, hänen tulee näyttää, että hänen tuomionsa ovat peruuttamattomia, ja säilyttää sellainen arvovalta, ettei kukaan edes yritäkään pettää häntä tai saada häntä horjumaan. Sitä ruhtinasta, josta on tällainen käsitys, pidetään suuressa arvossa, ja sitä vastaan, jota tarpeeksi kunnioitetaan, ei liioin kapinoida eikä helposti hyökätä, koska hyvin tiedetään, että hän on kelpo mies ja alamaistensa arvossa pitämä. Ruhtinaan tulee näet pelätä kahdenlaista vaaraa, toista alamaistensa taholta, toista ulkovaltain puolelta. Jälkimäisiä vastaan hän voi puolustaa itseään hyvien sotajoukkojen ja hyvien ystävien avulla; ja hyviä ystäviä on aina sillä, jolla on hyviä sotajoukkoja. Sisäiset olot pysyvät kyllä lujina niin kauan kuin ulkonaiset suhteet ovat varmat, jollei joku salaliitto ole niitä jo häirinnyt. Ja vaikkapa ulkoapäin uhkaisikin vaara, niin ruhtinas, jos hän on vain oikein hallinnut ja elänyt, kuten olen sanonut, ja jos hän ei menetä malttiansa, aina helposti torjuu jokaisen hyökkäyksen, kuten aikoinaan spartalainen Nabis, josta jo on ollut puhe.

Mutta alamaisten taholta saa ruhtinas ulkonaisenkin rauhan vallitessa pelätä salaista kapinaa. Sitä vastaan on paras keino välttää halveksintaa ja vihaa ja toimia niin, että kansa on häneen tyytyväinen. Tämän seikan vaarinottaminen on, kuten edellä olen lavealti selittänyt, hänelle sangen tärkeä. Yksi kaikkein tehokkaimpia keinoja, joka on ruhtinaan käytettävissä salaliittoja vastaan, onkin se, ettei hän ole kansansa vihan tai halveksinnan esineenä, sillä ne, jotka salaliittoutuvat, luulevat aina ruhtinaan kuolemalla tyydyttävänsä kansan. Mutta jos he arvelevat sillä loukkaavansa kansaa, niin he eivät uskalla ryhtyä sellaiseen puuhaan, koska vaikeudet salaliittolaisten puolella silloin ovat lukemattomat.

Kokemuksesta nähdään, että paljon on tehty salaliittoja, mutta harvat ovat onnistuneet; sillä se, joka tekee salaliiton, ei voi toimia yksin eikä voi saada tovereja muualta kuin tyytymättömiksi luulemiensa joukosta. Mutta niin pian kuin olet paljastanut aikeesi jollekin tyytymättömälle, olet samalla antanut hänelle keinon tyydyttää omat pyyteensä, koska hän voi aikeesi ilmiantamisesta toivoa itselleen kaikenlaisia etuja. Sillä nähdessään siltä taholta edessään varman hyödyn ja toiselta ainoasti epätietoisuutta ja vaaroja, täytyisi hänen olla joko todella vilpitön ystäväsi tai ruhtinaan mitä leppymättömin vihamies, pysyäkseen sinulle uskollisena. Lyhyesti sanoen: salaliittolaisen puolella on häntä lamauttamassa vain pelko, kateus ja rangaistuksen uhka, mutta ruhtinaan puolella on ruhtinuuden korkea arvo, lait, ystävien ja valtiovallan turva; ja ne suojelevat häntä siinä määrin, että, jos niihin vielä lisätään kansan suosio, on aivan mahdotonta löytää niin uhkarohkeaa, joka uskaltaisi salaliittoutua. Tavallisestihan salaliittolaisella on syytä pelkoon ennen tekonsa suorittamista, mutta tässä tapauksessa hänen täytyy pelätä vielä jälkeenpäinkin, sillä ilkityönsä tehtyään hän saa kansan vihollisekseen, löytämättä mistään turvapaikkaa.

Tästä seikasta voitaisiin luetella loputtomasti esimerkkejä, mutta tahdon tyytyä mainitsemaan vain yhden, joka kuuluu isiemme aikaan. Messer Annibale Bentivoglio,[50] Bolognan ruhtinas ja nykyisen messer Annibalen isoisä, sai surmansa häntä vastaan salaliittoutuneiden Canneschien kädestä, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Giovannin, joka vielä oli kapalossa. Mutta heti murhan jälkeen nousi kansa ja surmasi kaikki Canneschit, mihin oli syynä se suuri kansansuosio, jota Bentivogliot siihen aikaan nauttivat Bolognassa. Ja se olikin niin yleinen, että bolognalaiset, kun Annibalen kuoltua ei ollut ketään, joka olisi kyennyt hallitsemaan valtiota, ja kun he kuulivat, että Firenzessä eli eräs Bentivoglio-perheen jälkeläinen, jota siihen saakka oli pidetty erään sepän poikana, saapuivat Firenzeen ja tarjosivat hänelle kaupunkinsa hallituksen, jota hän sitten hoitikin siihen saakka kun messer Giovanni itse kykeni hallitsemaan.

Niinpä pidänkin selvänä, että ruhtinaan ei tarvitse liioin välittää salaliitoista niin kauan kuin kansa on hänelle suosiollinen. Mutta jos kansa alkaa häntä vihata ja uhkailla, silloin on hänen pelättävä kaikkea ja kaikkia. Hyvin järjestetyt valtiot ja viisaat ruhtinaat ovatkin kaikella huolella varoneet, etteivät vain ylimykset joutuisi epätoivoon ja että kansa olisi tyytyväinen ja myötämielinen, sillä juuri tämä on ruhtinaan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä.

Hyvin järjestetyistä ja hallituista nykyajan valtioista mainittakoon tässä Ranska, jossa on lukemattomia oivallisia laitoksia, jotka suojelevat kuninkaan vapautta ja turvallisuutta. Ensimäinen niistä on parlamentti ja sen arvovalta. Tämän kuningaskunnan järjestäjä, tuntien hyvin ylhäisten kunnianhimon ja heidän röyhkeytensä, katsoi tarpeelliseksi panna heille suitset suuhun, pitääkseen heidät aisoissa; ja toiselta puolen tuntien kansan vihan ylimyksiä vastaan, mikä johtui sen pelosta, hän halusi suojella näitä. Mutta hän ei tahtonut sälyttää tätä tehtävää yksistään kuninkaan hartioille, ja sentähden hän, välttääkseen sen vaaran, joka häntä uhkasi ylimysten taholta, jos hän suosi kansaa, ja kansan taholta, jos hän suosi ylimyksiä, asetti kolmannen mahdin, joka kuningasta vaivaamatta voisi pitää kurissa ylimykset ja huolehtia vähäväkisistä. Mikään järjestelmä ei olisikaan voinut olla parempi eikä järkevämpi eikä edullisempi kuninkaan ja valtion turvallisuudelle. Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet muiden huoleksi ja pidättää itsellensä vain miellyttävät. Edelleen on mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta samalla välttää kansan vihaa.

Kenties näyttää monesta siltä, että useain Rooman keisarien elämä ja kuolema, esimerkiksi otettuna, todistaa aivan päinvastaista kuin mitä olen väittänyt, koskapa heidän joukossaan on ollut joitakuita, jotka ovat aina eläneet jalosti ja osottaneet suuria hengenavuja, mutta kumminkin kadottaneet valtansa, tai ovat saaneet surmansa alamaistensa kädestä, jotka ovat salaliittoutuneet heitä vastaan. Haluten kajota näihin vastaväitteihin, tahdon käsitellä muutamien keisarien luonteita, osottaakseni, että heidän häviönsä syyt todellakin ovat yhtäpitävät edellä mainitsemieni kanssa. Samalla tahdon ottaa harkittavaksi sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mainitun ajan historian lukijan huomiota. Katson riittäväksi mainita kaikki ne keisarit, jotka seurasivat toisiaan vallassa Marcus Filosofista Maximinukseen saakka.[51] Ne olivat Marcus, hänen poikansa Commodus, Pertinax, Julianus, Severus, hänen poikansa Antoninus Caracalla, Macrinus, Heliogabalus, Aleksanteri ja Maximinus.

Ensiksi on pantava merkille, että muissa valtioissa ruhtinaan on taisteltava vain ylimysten vallanhimoa ja kansan röyhkeyttä vastaan, mutta Rooman keisareilla sen lisäksi oli kestettävänä kolmaskin vaikeus, nimittäin sotamiesten viileys ja ahneus. Juuri tämä seikka olikin niin vaikea, että se oli syynä useain häviöön, sillä oli mahdotonta tyydyttää sekä sotilaita että kansaa. Kansa näet rakastaa rauhaa ja sentakia myös rauhallista ruhtinasta, mutta sotilaat rakastavat sotaista ruhtinasta, joka on häikäilemätön, julma ja saaliinhimoinen. Näitä ominaisuuksia he tahtovat hänen osottamaan kansaa kohtaan, saadakseen siten kaksinkertaisen palkan ja voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan ja julmuuttaan.

Siitä johtuikin, että ne keisarit, joilla ei jo luonnostaan tai taitonsa vuoksi ollut sellaista arvovaltaa, että sen avulla olisivat voineet pitää molemmat puolet aisoissa, aina joutuivat perikatoon. Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka nousukkaina olivat kohonneet keisaruuteen, koettivatkin, nähdessään vaikeaksi tyydyttää molempia puolia, olla mieliksi vain sotilaille, pitämättä liioin lukua kansan loukkaamisesta. Moinen menettely oli heille välttämätön, sillä kun ruhtinaat eivät koskaan voi välttää yksityisten vihaa, täytyy heidän koettaa välttää koko kansan vihaa; mutta milloin he eivät voi sitä tehdä, tulee heidän kaikin tavoin pyrkiä välttämään mahtavimman ryhmän vihaa. Niinpä ne keisarit, jotka nousukkaisuutensa takia tarvitsivat erikoista suosiota tuekseen, nojautuivat mieluummin sotilaihin kuin kansaan, mikä kuitenkin oli heille vain sikäli hyödyllistä, mikäli he samalla kykenivät hankkimaan heiltä itselleen tarpeellista arvonantoa.

Näistä mainituista syistä johtui, että keisareista Marcus, Pertinax ja Aleksanteri, jotka kaikki olivat elämässään säädyllisiä, oikeuden rakastajia ja väkivallan vihollisia, lempeitä ja sävyisiä, ainoastaan Marcus vältti surkean lopun. Marcus yksin eli ja kuoli kunnioitettuna, koska hän oli saanut valtaistuimen perinnön nojalla eikä siis ollut siitä kiitollisuuden velassa enemmän sotamiehille kuin kansalle. Kun hänellä sen lisäksi oli useita hyveitä, jotka tuottivat hänelle arvonantoa, saattoi hän koko elämänsä ajan pitää molemmat säätyryhmät aisoissa, joutumatta vihan tai ylenkatseen esineeksi. Pertinax sen sijaan valittiin keisariksi vastoin sotamiesten tahtoa; ja kun nämä olivat Commoduksen aikana tottuneet elämään omavaltaisesti, eivät he voineet suvaita sitä kunniallista elämää, johon Pertinax tahtoi heidät palauttaa. Tämä aiheutti vihaa, ja kun vihaan vielä liittyi hänen vanhuudestaan johtuva halveksinta, joutui hän jo kohta hallituksensa alussa perikatoon. Tästä voidaan havaita, että vihan voi ansaita yhtä helposti hyvillä kuin huonoilla teoilla; niinpä, kuten edellä olen sanonut, se ruhtinas, joka tahtoo säilyttää valtansa, onkin usein pakoitettu tekemään pahaa, sillä jos se ryhmä, olkoonpa sitten joko kansa tai sotaväki tai ylimystö, jonka apua luulet tarvitsevasi vallassa pysyäksesi, on turmeltunut, niin sinun täytyy alistua sen oikkuihin ja olla sille mieliksi, ja silloin hyvät työt ovat sinulle haitaksi.

Mutta kääntykäämme Aleksanteriin, joka oli niin hyvänsävyinen, että muun kiitoksen ohessa, jota hän on saanut osakseen, mainitaan myös se, että hän niinä 14 vuotena, joina hän hallitsi, ei koskaan ilman oikeuden päätöstä surmauttanut ketään. Siitä huolimatta häntä alettiin halveksia, koska häntä pidettiin naisellisena ja miehenä, joka salli äitinsä johtaa itseään; ja niinpä sotaväki nousikin kapinaan häntä vastaan ja surmasi hänet.

Tarkastellessamme nyt Commoduksen, Severuksen, Antoninus Caracallan ja Maximinuksen päinvastaisia luonteita, huomaamme heidät mahdollisimman julmiksi ja saaliinhimoisiksi. Tyydyttääkseen sotilaitaan he tekivät kaikkea mahdollista vääryyttä kansaa kohtaan, mutta saivat kuitenkin muut, paitsi Severus, surkean lopun. Severus näet oli niin kelvollinen, että hän, säilyttäen sotamiesten suosion, voi hallita onnellisesti, vaikkapa rasittikin samalla kansaa. Hänen suuret avunsa tekivät hänet sotamiesten ja kansan silmissä niin ihmeelliseksi, että viimemainittu oli ikäänkuin hämmästyksen lyömä ja edelliset taas täynnä kunnioitusta ja tyytyväisyyttä. Ja koska tämän nousukas-keisarin teot todella olivat suuret, tahdon lyhyesti osottaa, kuinka hän taisi hyvin näytellä sekä kettua että leijonaa, joiden luonteita, kuten edellä on sanottu, ruhtinaan tulee jäljitellä.[52]

Tuntien keisari Julianuksen saamattomuuden Severus kehoitti sotajoukkoaan, jonka päällikkönä hän oli Slavoniassa, lähtemään Roomaan kostamaan keisarillisen henkikaartin murhaaman Pertinaxin kuolemaa. Tällä tekosyyllä ja näyttämättä pyrkivänsä keisariksi hän marssitti armeijansa Roomaa vastaan ja ennätti Italiaan, ennenkuin edes tiedettiin hänen lähteneenkään. Hänen saavuttuaan Roomaan senaatti pelosta valitsi hänet keisariksi ja surmautti Julianuksen. Tämän jälkeen oli Severuksella vastassa vielä kaksi estettä, jos tahtoi päästä koko valtakunnan herraksi: toinen Aasiassa, jossa aasialaisten sotajoukkojen päällikkö Niger oli huudattanut itsensä keisariksi; toinen lännessä, missä Albinus myöskin pyrki keisaruuteen. Harkiten vaaralliseksi julistautua kummankin viholliseksi hän päätti käydä Nigerin kimppuun ja pettää Albinuksen.

Hän kirjoittikin tälle, että hän, senaatin valitsemana keisariksi, tahtoi jakaa tämän arvon hänen kanssaan, antoi hänelle arvonimen Caesar ja otti hänet senaatin päätöksestä virkaveljekseen. Kaiken tämän uskoi Albinus todeksi. Mutta kun Severus oli voittanut ja surmauttanut Nigerin ja rauhoittanut itämaat, hän palasi Roomaan ja syytti senaatissa Albinusta, että tämä, muistamatta liioin saamiaan suosionosotuksia, oli päinvastoin viekkaasti koettanut surmata hänet, minkä vuoksi hänen täytyisi rangaista Albinusta tästä kiittämättömyydestä. Sitten hän lähtikin etsimään tätä Ranskasta ja riisti häneltä sekä vallan että hengen. Niinpä voikin jokainen, joka huolellisesti tutkii Severuksen toimia, havaita hänessä mitä rohkeimman leijonan ja mitä viekkaimman ketun yhtyneinä; samoin hän näkee, että kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat häntä ja että sotajoukkokaan ei häntä vihannut. Eipä siis olekaan ihmeteltävää, että hän, nousukas, voi pysyttää hallussaan niin suuren valtakunnan, koska hänen nauttimansa suunnaton arvonanto suojeli aina häntä siltä vihalta, jota kansa olisi voinut hänelle osottaa hänen väkivaltaisuutensa takia.

Hänen poikansa Antoninus oli myös sangen etevä mies ja varustettu juuri sellaisilla avuilla, jotka tuottivat hänelle kansan ilmeisen ihmettelyn ja sotamiesten suosion, sillä hän oli sotaisa mies, mitä kestävin kaikissa vaivoissa, halveksi kaikkia herkullisia ruokia ynnä muuta hekumallisuutta, mikä tietysti hankki hänelle sotajoukkojen rakkauden. Kuitenkin hänen julmuutensa ja raakuutensa oli niin suunnaton ja kuulumaton, että hän, surmautettuaan useain yksityisten murhatekojen jälkeen suuren osan Rooman väestöä ja koko Aleksandrian asukkaat,[53] joutui koko maailman vihoihin, vieläpä hänen oma ympäristönsäkin alkoi pelätä häntä siinä määrin, että eräs centurio murhasi hänet oman sotajoukkonsa keskellä. Tässä on pantava merkille, että moista murhaa, jonka suorittaa päätteliäs ja uhmamielinen mies, ruhtinaat eivät voi välttää, koskapa jokainen, joka ei välitä hengestään, voi sen tehdä. Kuitenkaan ei ruhtinaan tarvitse niitä liioin pelätä, koska ne ovat perin harvinaisia. Hänen tulee vain varoa raskaasti loukkaamasta ketään niistä, joita hän käyttää palvelukseensa tai jotka ympäröivät häntä valtion virkamiehinä. Niin ei tehnyt Antoninus, vaan oli häpeällisesti surmauttanut mainitun centurion veljen ja uhkasi joka päivä tätä itseäänkin, vaikka samalla piti häntä henkivartiossaan. Tämä menettely oli uhkarohkeaa ja omiaan tuottamaan tuhon, kuten hänelle kävikin.

Mutta siirtykäämme Commodukseen, jonka olisi ollut sangen helppo säilyttää keisaruus, koska hän Marcuksen poikana oli sen perinyt; hänen olisi tullut vain seurata isänsä jälkiä ollakseen mieliksi sekä kansalle että sotaväelle. Mutta ollen luonteeltaan raaka ja eläimellinen hän, voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan kansan suhteen, rupesi hemmottelemaan sotilaita ja suvaitsemaan heidän väkivaltaisuuttaan. Toiselta puolen hän ei säilyttänyt arvokkuuttaan vaan astui usein teatterin areenalle taistelemaan gladiaattorien kanssa sekä teki muitakin ala-arvoisia ja keisarilliselle majesteetille vähemmän sopivia tekoja, minkä vuoksi hän joutui sotamiesten ylenkatseen esineeksi; ja ollen toisen kansanosan vihaama, toisen halveksima, hän joutui salaliiton uhriksi ja surmattiin.

Lopuksi kuvailtakoon Maximinuksen ominaisuuksia. Hän oli perin sotaisa mies, ja kun sotaväki oli kyllästynyt Aleksanterin säveyteen, josta jo edellä on ollut puhe, se surmasi tämän ja valitsi hänet keisariksi. Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä kaksi seikkaa teki hänet vihatuksi ja halveksituksi: ensimäinen oli hänen kovin halpa syntyperänsä — hän oli näet ollut karjapaimenena Traakiassa (mikä seikka oli yleisesti tunnettu ja suuresti alensi hänen arvoaan kaikkien silmissä); toinen oli se, että hän ei heti hallitsijaksi tultuaan kiiruhtanut Roomaan ottamaan haltuunsa keisarillista istuinta. Myöskin oli hän hankkinut itselleen mitä raaimman miehen maineen, sallimalla prefektiensä Roomassa ja kaikkialla valtakunnassa harjoittaa paljon julmuuksia. Kun täten koko maailmaa kuohutti hänen halvan syntyperänsä aiheuttama häpeä ja hänen raakuutensa nostama pelko ja viha, niin ensinnä Afrikka, sitten senaatti yhdessä koko Rooman kansan ja Italian kanssa nousi kapinaan häntä vastaan. Lisäksi tuli hänen oma armeijansa, joka piirittäessään Aqvilejaa ja huomatessaan sen valloittamisen vaikeaksi, lopulta kyllästyi hänen julmuuteensa ja peläten häntä vähemmän, kun näki hänellä niin paljon vihollisia, surmasi hänet.

En tahdo ollenkaan puhua Heliogabaluksestä yhtä vähän kuin Macrinuksesta tai Julianuksesta, koska he, ollen julkisen ylenkatseen esineinä, pian kukistuivat; sen sijaan tahdon johtopäätöksenä edellisestä sanoa, että meidän aikamme hallitseville ruhtinaille on vähemmän vaikeaa tyydyttää ylimääräisesti sotamiehiään. Joskin heidän täytyy ottaa nämä huomioon, on se kuitenkin helposti tehty, sillä yhdelläkään näistä ruhtinaista ei ole koossa sotajoukkoa, joka olisi siinä määrin kasvanut kiinni maakuntien hoitoon ja hallintoon kuin Rooman valtakunnan sotajoukot. Ja joskin silloin oli tarpeellista tyydyttää enemmän sotamiehiä kuin kansaa, johtui se siitä, että sotamiehet olivat mahtavampia kuin kansa. Nykyään on tarpeellisempaa kaikille ruhtinaille (paitsi Turkin ja Egyptin sulttaaneille) tyydyttää enemmän kansaa kuin sotamiehiä, koska kansa on armeijaa mahtavampi.

Minä jätän laskusta Turkin sulttaanin, jolla aina on käytettävänään noin 12,000 jalka- ja 15,000 ratsumiestä, joihin hänen valtansa turvallisuus ja lujuus perustuu; niinpä täytyykin hänen, vähääkään välittämättä kansasta, pysyttäytyä sotaväkensä suosiossa. Samoin on Egyptin sulttaanin laita, joka on täydellisesti sotamiestensä käsissä, minkä vuoksi myös hänen, kansasta välittämättä, täytyy pysyttää sotilaat ystävinään.[54] Mutta tulee ottaa huomioon, että mainitun sulttaanin valtio eroaa kaikista muista ruhtinaskunnista, sillä se on samanlainen kuin kristillinen paavinvalta, jota ei voi kutsua perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi eikä vastaperustetuksikaan. Kuolleen ruhtinaan pojat eivät näet peri hänen valtaansa, vaan se, jonka tähän arvoon valitsevat ne, joilla on siihen valtuus. Ja koska tämä on ikivanha tapa, ei sitä voida kutsua uudeksi ruhtinasvallaksi, sillä siinä ei ole ollenkaan niitä vaikeuksia, joita tavataan uusissa. Jos kohta ruhtinas onkin uusi, on tuon valtion rakenne vanha ja järjestetty ottamaan häntä vastaan ikäänkuin hän olisi heidän perinnöllinen valtiaansa.

Mutta siirtyäkseni aineeseemme, väitän että kuka hyvänsä, joka harkitsee ylläolevaa esitystä, huomaa, kuinka joko viha tai ylenkatse ovat olleet syynä edellä mainittujen Rooman keisarien perikatoon. Samalla hän käsittää syyn siihen, miksi, osan heistä menetellessä yhdellä tavalla, osan taas aivan päinvastaisella, kummastakin ryhmästä vain yksi sai onnellisen, muut onnettoman lopun. Pertinaxille ja Aleksanterille, jotka olivat nousukas-ruhtinaita, oli hyödytöntä ja vahingollistakin pyrkiä jäljittelemään Marcusta, joka oli perinnöllinen keisari; samoin oli Caracallalle, Commodukselle ja Maximinukselle pelkäksi turmioksi koettaa jäljitellä Severusta, koska heillä ei ollut sellaista kykyä, joka olisi riittänyt hänen jälkiensä seuraamiseen. Niinpä siis vastakohonnut ruhtinas ei voikaan jäljitellä Marcuksen tekoja, eikä hänelle myös ole tarpeellista seurata Severuksen esimerkkiä; mutta hänen tulee Severuksesta ottaa opiksi ne puolet, jotka ovat tarpeelliset hänen valtansa perustamiseen, ja Marcuksesta taas ne, jotka ovat soveliaat ja kunniakkaat säilyttämään sellaisen valtion, joka jo on vakavalla pohjalla.

20. luku.

Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.

Turvatakseen valtansa ovat jotkut ruhtinaat riisuneet alamaisensa aseista; toiset ovat suosineet puolueriitoja heille kuuluvissa kaupungeissa; muutamat ovat tahallaan pitäneet yllä vihaa itseään vastaan; toiset ovat koettaneet voittaa puolelleen niitä, jotka heistä heidän hallituksensa alussa näyttivät epäiltäviltä; muutamat ovat rakentaneet linnoituksia, toiset taas ovat ne repineet ja hävittäneet. Joskaan näistä kaikista seikoista ei voidakaan lausua mitään yleispätevää arviointia, paitsi tutkimalla yksityiskohtaisesti itsekutakin sellaista valtiota, josta moinen ratkaisu olisi tehtävä, tahdon kumminkin puhua asiasta niin laajalti kuin aine sinänsä sen sallii.

Ei ole koskaan tapahtunut, että uusi ruhtinas olisi riisunut alamaisiltaan aseet; pikemminkin hän on ne aina asestanut, jos ne ovat olleet aseettomia. Sillä jos sinä asestat heidät, niin nuo aseet tulevat olemaan sinun, ja ne, joita olet epäillyt, tulevat ystäviksesi, ja ne, jotka ovat olleet uskollisia, pysyvät sellaisina, ja alamaisistasi tulee puoluelaisiasi. Ja koska ei voida asestaa kaikkia alamaisia, niin olemalla suosiollinen niille, jotka asestat, sinä voit muiden suhteen toimia turvallisemmin; tämä eroavaisuus menettelyssä, jonka he puolestaan ymmärtävät, kiinnittää heidät sinuun, samalla kun toiset antavat sen sinulle anteeksi, koska ymmärtävät olevan välttämätöntä, että niitä on myös enemmän palkittava, joilla on tarjona suurempi vaara ja enemmän velvollisuuksia. Mutta jos sinä riisut heiltä aseet, niin alat loukata heitä ja osotat epäileväsi heitä joko pelkuruudesta tai uskottomuudesta; ja kumpikin mielipide synnyttää vihaa sinua vastaan. Ja koska et voi olla aseettomana, täytyy sinun kääntyä palkkaväen puoleen, josta jo edellä olemme lausuneet, millaista se on. Ja vaikkapa se olisikin hyvää, ei se kuitenkaan riittäisi puolustamaan sinua mahtavilta vihollisilta ja epäiltäviltä alamaisilta.

Senpätähden, kuten olen sanonut, uusi ruhtinas on uudessa ruhtinaskunnassaan aina järjestänyt sotaväkeä. Siitä tarjoo historia runsaasti esimerkkejä. Mutta kun ruhtinas hankkii uuden valtion, jonka hän jäsenenä liittää jo ennestään omistamaansa, silloin on tarpeellista riisua tuon uuden alueen väestöltä aseet, paitsi niiltä, jotka valloituksen aikana ovat liittyneet puolellesi. Myöskin näitä tulee sinun aikaa ja tilaisuutta myöten koettaa heikontaa ja veltostuttaa ja järjestää niin, että uuden valtiosi kaikki aseelliset ovat sinun omia entisiä sotilaitasi, jotka vanhassa valtiossasi elivät lähelläsi.

Esi-isämme, varsinkin ne, joita pidettiin viisaina, pitivät tapanaan sanoa, että oli tarpeellista vallita Pistoiaa puolueriitojen ja Pisaa linnoitusten avulla. Niinpä he pitivätkin vireillä puolueriitoja muutamissa alueissaan, voidakseen siten helpommin pitää ne hallussaan. Aikana, jolloin Italia oli ikäänkuin tasapainossa, se voikin olla hyvä keino, mutta nykyään en luule sen enää kelpaavan ohjeeksi, koska en usko että tahalliset riitaisuudet koskaan tuottavat mitään hyvää. Päinvastoin on varmaa, että puolueihin jakautuneet kaupungit, vihollisen niitä ahdistaessa, heti kukistuvat, koska heikompi puolue aina liittyy ulkonaiseen viholliseen eikä toinen yksin kykene vastarintaan.

Luullakseni juuri yllämainituista syistä venezialaiset pitivät voimassa guelfien ja ghibellinien puolueita alamaiskaupungeissaan; ja vaikkapa eivät koskaan sallineetkaan asiain kehittyä verenvuodatukseen saakka, he kuitenkin kannattivat noita heidän riitojaan, jotta asukkaat, moisten riitaisuuksien pidättäminä, eivät voisi nousta heitä vastaan kapinaan. Mikä, kuten on nähty, ei sittemmin kääntynyt heille hyödyksi, sillä Vailan tappion jälkeen toinen mainituista puolueista[55] rohkaisi äkkiä mielensä ja kukisti koko heidän herruutensa. Sellainen menettely on todistuksena ruhtinaan heikkoudesta, sillä lujassa valtiossa ei koskaan suvaita moisia puolueriitoja, jotka ainoasti rauhan aikana voivat olla hyödyksi, koska niiden avulla voidaan helpommin pitää alamaisia aisoissa, mutta sodan sattuessa sellainen keino osottautuu petolliseksi.

Epäilemättä edistää se ruhtinasten suuruutta, kun he voittavat vaikeudet ja esteet, joita heille tehdään. Senpätähden kohtalo, varsinkin kun tahtoo tehdä suureksi uuden ruhtinaan, jonka on tarpeellisempi hankkia mainetta kuin perinnöllisen, nostattaakin hänelle vihollisia ja panee vireille yrityksiä häntä vastaan, jotta hänellä olisi tilaisuus voittaa ne ja siten tätä vihollistensa asettamaa porrasta myöten kohota korkeammalle. Niinpä monet arvelevatkin, että viisaan ruhtinaan, milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, tulee viekkaasti nostattaa vastaansa joitakin vihollisia, jotta niiden voittaminen tuottaisi hänelle lisää suuruutta.

Ruhtinaat, varsinkin vastakohonneet, ovat kokeneet enemmän uskollisuutta ja enemmän hyötyä niiden puolelta, jotka heidän hallituksensa alussa näyttivät heistä epäilyttäviltä, kuin niiden, jotka alussa olivat luotettavia. Pandolio Petrucci, Sienan ruhtinas, hallitsi valtiotaan enemmän niiden avulla, jotka hänestä olivat epäilyttäviä, kuin muiden. Mutta tästä seikasta ei voida puhua yleisesti, koska se vaihtelee asianhaarain mukaan; sanon ainoasti, että jos ne ihmiset, jotka ruhtinuuden alkaessa olivat vihamielisiä, luonnostaan tarvitsevat tukea pysyäkseen pystyssä, niin ruhtinas aina voi erittäin helposti käyttää heitä hyväkseen, ja heidän sitä enemmän on pakko palvella häntä uskollisesti, kun näkevät itselleen tarpeelliseksi teoillaan haihduttaa sen epäedullisen mielipiteen, joka hänellä oli heistä.

Niinpä ruhtinaalla onkin heistä aina enemmän hyötyä kuin niistä, jotka palvelevat häntä liiankin luotettavasti ja siten laiminlyövät hänen asiansa. Ja koska aine niin vaatii, en tahdo jättää muistuttamatta ruhtinaalle, joka on valloittanut uuden valtion sen asukasten salaisella myötävaikutuksella, että hän tarkoin harkitsee, mikä syy oli saanut ne, jotka ovat olleet hänelle avuliaat, niin tekemään. Jollei se ole ollut luonnollinen kiintymys häneen, vaan ainoasti tyytymättömyys valtion entiseen hallitukseen, silloin hän vain suurella vaivalla ja vaikeudella voi pysyttää heidät ystävinään, koska hänen on mahdotonta olla heille mieliksi. Punnitsemalla tarkoin niiden esimerkkien nojalla, joita voidaan saada vanhan ja nykyajan ilmiöistä, tätä kysymystä, nähdään, että ruhtinaan on paljoa helpompaa voittaa ystävikseen ne henkilöt, jotka olivat tyytyväisiä entiseen olotilaan ja sentähden olivat hänen vihollisiaan, kuin ne, jotka, ollen siihen tyytymättömiä, liittyivät hänen ystävikseen ja auttoivat häntä valloituksessa.

Ruhtinasten tapana on ollut, voidakseen paremmin turvata valtionsa, rakentaa linnoituksia, ikäänkuin ohjiksi ja suitsiksi niille, jotka ehkä yrittäisivät nousta heitä vastaan, ja pakopaikakseen ensi hyökkäyksen aikana. Minä kiitän tätä tapaa, koska se on jo vanhastaan ollut käytännössä. Siitä huolimatta messer Niccolò Vitellin on meidän päivinä nähty hävittävän kaksi linnoitusta Città di Castellossa, voidakseen säilyttää mainitun paikan. Samoin Urbinon herttua Guidobaldo, palattuaan valtioonsa, josta Cesare Borgia oli hänet karkoittanut, hävitytti perinpohjin kaikki tuon maakunnan linnoitukset ja arveli ilman niitä voivansa helpommin säilyttää sen hallussaan. Samaten menettelivät Bentivogliot palattuaan Bolognaan. Niinpä siis linnoitukset, riippuen asianhaaroista, joko ovat hyödyllisiä tai eivät, ja jos ne toiselta puolen ovat sinulle hyödyksi, niin ne toiselta puolen vahingoittavatkin sinua.

Tämän seikan voisi lausua näin: Sen ruhtinaan, joka enemmän pelkää omaa kansaansa kuin muukalaisia, tulee rakentaa linnoituksia; mutta sen, joka enemmän pelkää muukalaisia kuin omaa kansaansa, tulee jättää se tekemättä. Sforzan suvulle on Milanon linnoitus, jonka Francesco Sforza rakennutti, ollut ja tulee olemaan suuremmaksi turmioksi kuin mikään muu häiriö mainitussa valtiossa. Paras linnoitus on näet omien alamaisten rakkaus; sillä vaikka sinulla olisikin linnoituksia, mutta kansasi sinua vihaisi, ne eivät sinua pelastaisi, koska ei milloinkaan ole puutetta muukalaisista, jotka rientävät auttamaan alamaisiasi, niin pian kuin nämä ovat tarttuneet aseihin.

Meidän aikana ei ole nähty niiden olleen hyödyksi millekään ruhtinaalle paitsi ehkä Forlin kreivittärelle, joka puolisonsa, kreivi Girolamon, tultua murhatuksi voi vetäytyä linnoitukseensa kansan hyökkäystä pakoon ja odottaa siellä apua Milanosta sekä siten voittaa valtansa takaisin. Asiaintila oli silloin näet sellainen, että muukalaiset eivät voineet tulla hänen alamaisilleen avuksi. Mutta myöhemmin, kun Cesare Borgia kävi hänen kimppuunsa ja vihamielinen kansa liittyi vieraaseen, linnoitus merkitsi hänelle enää vähän. Siksipä olisikin sekä silloin että ennemmin ollut hänelle turvallisempaa karttaa kansansa vihaa kuin rakennuttaa linnoituksia.[56] Ottaen siis huomioon nämä eri seikat minä kiitän sekä sitä, joka rakentaa linnoituksia, että sitä, joka ei tee niin, ja moitin sitä, joka linnoituksiinsa luottaen vähät välittää kansansa vihasta.

21. luku.

Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.

Mikään ei siinä määrin tuota ruhtinaalle kunnioitusta kuin suuret yritykset ja harvinaiset, esikuvalliset teot. Siitä on meidän aikanamme esimerkkinä Aragonian kuningas Ferdinand, nykyinen Espanjan kuningas. Häntä voidaan miltei kutsua nousukas-ruhtinaaksi, koska hän on vähäpätöisestä kuninkaasta maineen ja kunnian tietä kohonnut kristikunnan ensimäiseksi kuninkaaksi. Ja jos tarkastelette hänen toimiaan, huomaatte ne kaikki erittäin suuriksi, jopa muutamat vallan erinomaisiksi.

Hallituksensa alussa hän kävi Granadan kimppuun, ja tällä yrityksellä hän laski perustuksen mahtavuudelleen. Alussa hän kävi sotaa verkalleen, koska hänen ei tarvinnut pelätä mitään vastuksia; hän näet kiinnitti siihen Kastilian paroonien mielet, jotka sodan vuoksi eivät joutaneet ajattelemaan kotoisia mullistuksia; ja siten hänen arvonsa ja valtansa kohosi heidän ylitseen, ilman että he sitä huomasivatkaan. Hän voi Kirkon[57] ja kansan varoilla elättää sotajoukkojaan ja laski tässä pitkässä sodassa perustuksen sotalaitokselleen, josta hänelle myöhemmin on ollut paljon kunniaa. Sitäpaitsi hän, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, käytti aina uskontoa tekosyynä ja harjoitti eräänlaista hurskasta julmuutta, ajaessaan voitetut maurit pois valtakunnastaan. Ihmeteltävämpää[58] ja harvinaisempaa esimerkkiä siitä kuin tämä ei saata tavata. Saman tekosyyn varjossa hän hyökkäsi Afrikkaan, teki sotaretken Italiaan ja nyt viimeksi kävi Ranskan kimppuun; ja niin hän on aina puuhannut suuria asioita sekä siten pannut alamaistensa mielet ihmettelystä jännittyneinä odottamaan hänen yritystensä tuloksia. Ja nämä hänen tekonsa ovat sillä tavoin johtuneet toisistaan, että ihmisille ei ole koskaan jäänyt aikaa hengähtää ja toimia häntä vastaan. Lisäksi on ruhtinaalle sangen edullista toimia harvinaisella tavalla maansa sisäisessä hallinnossa, siihen suuntaan kuin kerrotaan messer Bernardo da Milanosta,[59] nimittäin että tilaisuuden tarjoutuessa, milloin joku on porvarillisessa elämässä suorittanut joitakin tavattomia tekoja, olkootpa sitten hyviä tai huonoja, löytää sellaisen keinon palkita tai rangaista häntä, että siitä paljon puhutaan. Ennen muuta tulee ruhtinaan aina koettaa saada kaikille toimenpiteilleen suuruuden ja oivallisuuden leima.

Myöskin on ruhtinaalle kunniaksi, että hän on todellinen ystävä ja todellinen vihollinen, t.s. että hän vähääkään epäröimättä julistautuu toisen puolelle toista vastaan; mikä menettely on aina edullisempi kuin puolueettomana pysyminen; sillä kahden mahtavan naapurisi joutuessa keskenään sotaan, he ovat sitä laatua, että sinun, jos toinen heistä voittaa, on joko pelkääminen voittajaa tai ei. Kummassakin tapauksessa on sinulle aina otollisempaa esiintyä julkisesti ja käydä lujasti sotaa; sillä ensimäisessä tapauksessa, jollet ilmaise kantaasi, sinusta aina tulee voittajan saalis, vieläpä voitetun mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi; eikä sinulla enää ole mitään syytä tai keinoa puolustautua eikä mitään, johon voisit turvautua. Sillä voittaja ei kaipaa epäilyttäviä ystäviä, jotka hädän hetkenä eivät ole häntä auttaneet; voitettu taas ei ota sinua suojaansa, koska et ole tahtonut ase kädessä rientää hänen avukseen.

Antiokhos tuli aitolialaisten kutsumana Kreikkaan karkoittamaan sieltä roomalaisia. Hän toimitti lähettiläitä akhaialaisten luo, jotka olivat roomalaisten ystäviä, pyytämään heitä pysymään puolueettomina. Toiselta puolen taas roomalaiset kehoittivat heitä tarttumaan aseihin heidän puolestaan. Asia joutui akhaialaisten neuvoskunnassa ratkaistavaksi; siinä Antiokhoksen asiamies kehoitti heitä pysymään puolueettomina, mihin roomalaisten lähettiläs vastasi: "Mitä siihen tulee että teille muka olisi parasta ja hyödyllisintä olla sekaantumatta meidän sotaamme, niin ei mielestäni mikään ole teille sen turmiollisempaa, sillä jollette ota osaa sotaan, te kiitoksetta ja kunniatta jäätte voittajan saaliiksi."

Ja aina käykin niin, että se, joka ei ole ystäväsi, vaatii sinulta puolueettomuutta; kun taas se, joka on ystäväsi, pyytää sinua esiintymään ase kädessä. Epäröivät ruhtinaat, välttääkseen nykyhetken vaaroja, useimmiten noudattavat puolueettomuutta, mutta siten tavallisimmin joutuvat häviöön. Mutta jos ruhtinas päättäväisesti esiintyy toisen puolella, ja jos se, johon hän on liittynyt, voittaa, vaikkapa siten tulisikin niin mahtavaksi, että sinä joudut riippuvaiseksi hänestä, niin sittenkin kiitollisuus ja ystävyys sitoo hänet sinuun; sillä eivät ihmiset sentään koskaan ole niin kunniattomia, että sortaisivat sinua julkealla kiittämättömyydellä. Myöskään ei voitto koskaan ole niin täydellinen, ettei voittajan tarvitsisi ollenkaan pitää mistään lukua, varsinkaan siitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta jos se, johon olet liittynyt, joutuu tappiolle, niin hän kuitenkin ottaa sinut turviinsa ja auttaa sinua mikäli voi, ja sinä pääset osamieheksi hänen onneensa, joka voi jälleen kääntyä.

Toisessa tapauksessa, kun taistelevat puolet ovat sitä laatua, ettei sinulla ole mitään pelättävää, voittipa kumpi hyvänsä, on vielä viisaampaa liittyä mukaan, koska muutoin myötävaikutat juuri sen häviöön, joka sinun olisi tullut pelastaa, jos olisit ollut älykäs. Jos hän voittaa, joutuu hän sinusta riippuvaiseksi, ja onkin mahdotonta, ettei hän sinun avullasi voittaisi. Ja tässä on otettava huomioon, että ruhtinaan tulee varoa koskaan liittymästä häntä itseään mahtavampaan, käydäkseen muiden kimppuun, jollei välttämättömyys häntä siihen pakoita, kuten edellä on sanottu. Sillä jos tämä voittaa, joudut riippuvaiseksi hänestä; mutta ruhtinasten tulee, mikäli mahdollista, välttää muiden armoille joutumista. Venezialaiset liittyivät Ranskaan Milanon herttuaa vastaan, vaikkapa olisivat voineet välttääkin tämän liiton, joka tuli heidän tuhokseen.[60] Mutta jos sitä ei voida välttää, kuten oli firenzeläisten laita, paavin ja Espanjan sotajoukkojen käydessä Lombardian kimppuun,[61] niin silloin tulee ruhtinaan, edellä mainituista syistä, liittyä puolelle tai toiselle. Älköön koskaan mikään valtio kuvitelko voivansa tehdä aivan varmaa valintaa; pikemminkin muistettakoon, että jokainen ratkaisu on seurauksiltaan epävarma, sillä johtuuhan jo asiain luonnosta, ettei koskaan voida välttää toista pahaa joutumatta toiseen. Mutta viisaushan onkin siinä, että osaa arvioida vaarojen eri laadun ja valita hyvänä sen, joka on vähimmin huono. Ruhtinaan tulee lisäksi suosia kykyä ja kuntoa ja pitää arvossa niitä, jotka itsekullakin eri alalla ovat eteviä. Samalla hänen tulee rohkaista kansalaisiaan harjoittamaan rauhallisesti ammattejaan, niin kaupan kuin maanviljelyksen tai minkä muun ihmistoiminnan alalla hyvänsä, jotta joku ei pidättyisi parantamasta maatilojaan pelosta, että ne häneltä riistetään, ja taas toinen ei epäröisi laajentaa kauppaliikettään verojen pelosta. Päinvastoin hänen tulee palkita niitä, jotka harrastavat mainittuja asioita, ja yleensä kaikkia, jotka jollakin tavalla tahtovat lisätä hänen kaupunkinsa tai valtionsa arvoa. Muutenkin tulee hänen sopivina aikoina vuodessa huvittaa kansaansa juhlilla ja näytelmillä. Ja koska jokainen kaupunki on jaettu ammatti- tai yhdyskuntiin, tulee hänen ottaa huomioonsa nämä yhtymät, käydä joskus niiden kokouksissa ja osottautua ystävälliseksi ja ylevämieliseksi, kuitenkin siten, että hän aina esiintyy korkean arvonsa mukaisesti, sillä siitä hän ei saa tinkiä missään asiassa.

22. luku.

Ruhtinasten sihteereistä.

Palvelijain valinta on ruhtinaan tärkeimpiä tehtäviä, ja ne ovat joko hyviä tai huonoja, riippuen ruhtinaan älykkyydestä. Ruhtinasta ja hänen ymmärrystään arvostellaankin ensiksi sen mukaan millaista väkeä hänellä on ympärillään. Jos ne ovat pystyviä ja uskollisia, voidaan häntä aina pitää viisaana miehenä, koska hän on osannut arvioida heidän kyvykkyytensä ja pysyttää heidät uskollisina. Mutta muussa tapauksessa ei hänestä voida antaa edullista arvostelua, sillä ensimäisen virheensä hän on tehnyt jo heitä valitessaan. Ei kukaan, joka on tiennyt Antonio da Venafron olleen Sienan ruhtinaan Pandolfo Petruccin[62] palveluksessa, ole voinut olla pitämättä Pandolfoa erittäin viisaana miehenä, koska hän oli osannut valita sellaisen palvelijan.

On olemassa kolmenlaista ymmärrystä: ensimäinen ymmärtää kaikki itsestään; toinen ymmärtää vasta silloin kun muut asian selvittävät; kolmas ei ymmärrä itsestään eikä edes muiden selvitysten avulla. Ensimäinen laji on erinomainen, toinen on oivallinen, kolmas on hyödytön. Niinpä onkin aivan ilmeistä, että Pandolfon ymmärrys, jollei ollutkaan tuota ensimäistä lajia, oli ainakin toista lajia; sillä milloin asianomaisella on arvostelukykyä erottaa hyvä ja huono toisen sanoissa ja teoissa, silloin hän osaa myös, vaikkapa hänellä ei olisikaan itsenäistä älykkyyttä, erottaa toisistaan palvelijansa hyvät ja huonot puolet ja kiittää edellisiä sekä ojentaa jälkimäisiä; silloin palvelija ei saata toivoa voivansa pettää häntä ja sentähden käyttäytyy hyvin.

Mutta voidakseen hyvin tuntea palvelijansa on ruhtinaalla käytettävissä eräs keino, joka ei koskaan petä. Kun huomaat palvelijasi ajattelevan enemmän itseään kuin sinua ja kaikissa toimissaan etsivän omaa etuaan, niin sellainen ei ikinä ole kunnon palvelija, eikä sinun tule koskaan luottaa häneen. Sillä se, jolla on valtion asiat käsissään, ei saa milloinkaan ajatella itseään vaan ruhtinastaan eikä koskaan huolehtia muista kuin hänen asioistaan.

Mutta toiselta puolen tulee ruhtinaankin, pysyttääksensä palvelijansa kelvollisena, pitää hänet muistossaan, kunnioittamalla häntä, tekemällä hänet rikkaaksi, saavuttamalla hänen kiitollisuutensa ja jakamalla hänen kanssaan kunnian ja tehtävät, jotta kunnian ja rikkauden runsaus pidättäisi häntä haluamasta enää enempää, ja korkea virka-arvo panisi hänet pelkäämään muutoksia; koska hänen tulee tietää, ettei hän voi pysyä vallassa ilman ruhtinaan tukea. Milloin siis ruhtinaat ja heidän palvelijansa ovat toisiinsa tässä suhteessa, silloin he voivat luottaa toisiinsa; muussa tapauksessa on loppu aina tuhoisa jommallekummalle heistä.

23. luku.

Miten on imartelijoita kartettava.

En tahdo jättää mainitsematta erästä tärkeää seikkaa, sillä se koskee vaaraa, jota ruhtinasten on vaikea torjua, joll'eivät ole erittäin älykkäitä tai joll'eivät osaa tehdä hyvin valintaansa. Tarkoitan tällä noita imartelijoita, joita hovit ovat täynnä. Ihmiset näet ovat niin itserakkaita ja siinä suhteessa niin helposti petettäviä, että vain vaikeasti säilyvät tältä rutolta; ja koettaessaan sitä karttaa he joutuvat vaaraan saada osakseen ylenkatsetta. Sillä ei ole muuta keinoa suojella itseään imartelijoilta kuin antaa ihmisten ymmärtää, etteivät he loukkaa sinua sanoessaan sinulle totuuden; mutta jos ken hyvänsä voi sanoa sinulle totuuden, niin nauttimasi kunnioitus siitä kärsii.

Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee kulkea keskitietä ja valita valtiostaan ymmärtäväisiä miehiä sekä ainoasti heille suoda vapaus sanoa hänelle totuus, mutta vain niistä asioista, joista hän sitä pyytää, eikä muista; mutta hänen tuleekin vaatia sitä heiltä joka seikasta ja kuunnella heidän mielipiteitään sekä sitten tehdä ratkaisu oman harkintansa mukaan. Näihin neuvonantajiin, vieläpä jokaiseen erikseen, hänen tulee suhtautua siten, että kukin heistä ymmärtää, että mitä vapaammin hän puhuu, sitä enemmän huomiota hän saa osakseen. Paitsi näitä hän älköön kuunnelko ketään, vaan seuratkoon tekemäänsä päätöstä ja olkoon siinä horjumaton. Toisin menetellen hän joko syöksyy imartelijain kautta turmioon tai vaihtaa niin usein kantaansa eri mielipiteiden mukaan, että siten alentaa nauttimaansa arvonantoa.

Tästä seikasta tahdon mainita erään nykyaikaisen esimerkin. Pater Luca, nykyisen keisarin Maximilianin uskottu, sanoi, puhuessaan hänen keisarillisesta majesteetistaan, ettei tämä koskaan neuvotellut kenenkään kanssa, mutta ei myös koskaan omin päin ratkaissut mitään asiaa, mikä johtui juuri siitä, että hän toimi vastoin edellä lausuttuja ohjeita. Keisari on näet salaperäinen mies, joka ei ilmaise aikeitansa kenellekään eikä kysy muiden mielipidettä. Mutta kun ne toimeen pantaessa alkavat paljastua ja tulla tunnetuiksi, ryhtyy hänen ympäristönsä niitä heti vastustamaan, jolloin hän, ollen horjuva, luopuu niistä. Tästä johtuu että hän seuraavana päivänä rikkoo sen mitä edellisenä on rakentanut, eikä koskaan voida arvata, mitä hän tahtoo tai aikoo tehdä, eikä hänen päätöksiinsä voida mitään perustaa.

Niinpä siis ruhtinaan tulee kyllä kysyä neuvoja, mutta vain silloin kun hän itse tahtoo eikä silloin kun muut tahtovat; pikemminkin hänen tulee pidättää muita tyrkyttämästä hänelle neuvojaan jostakin asiasta, jollei niitä heiltä pyydetä. Kuitenkin hänen tulee ahkerasti niitä kysellä ja sitten kärsivällisesti kuunnella kysytyistä asioista lausuttua totuutta, vieläpä, huomatessaan jonkun ikäänkuin arkaillen pidättyvän mielipidettään ilmaisemasta, osottaa tyytymättömyyttään. Ja koska jotkut arvelevat, että sellainen ruhtinas, joka on päässyt viisaan maineeseen, saa siitä kiittää ei omaa ymmärrystään, vaan ympäristönsä antamia hyviä neuvoja, niin he epäilemättä erehtyvät, sillä onhan pettämätön ja yleispätevä sääntö se, että ruhtinas, joka ei itsestään ole viisas, ei myöskään hyödy hyvistä neuvoista, paitsi silloin kun hän on sattunut jättäytymään yhden ainoan todella ymmärtäväisen miehen kokonaan johdettavaksi. Siinä tapauksessa hän helposti voi saada hyvää ohjausta, mutta se ei kestä kauan, sillä samainen neuvonantaja riistää häneltä piankin vallan. Se ruhtinas taas, joka on heikkoälyinen ja neuvottelee useamman kuin yhden kanssa, ei koskaan saa yhtäpitäviä neuvoja eikä kykene niitä itse sovittamaan yhteen. Neuvonantajista jokainen näet ajattelee vain omia etujaan, eikä ruhtinas pysty niitä huomaamaan eikä torjumaan. Mutta muunlaisia neuvonantajia ei ole sillä ihmiset ovat sinulle aina pahoja, jollei pakko ole tehnyt heitä hyviksi. Niinpä siis väitänkin, että hyvien neuvojen, mistä hyvänsä tulevatkin, on johduttava ruhtinaan viisaudesta eikä ruhtinaan viisauden hyvistä neuvoista.

24. luku.

Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.

Oikein noudatettuina edellä mainitut ohjeet tekevät uuden ruhtinaan vanhan veroiseksi ja saattavat hänet valtiossaan äkkiä varmemmalle ja lujemmalle pohjalle, kuin jos hän olisi siinä jo vanhastaan hallinnut. Uuden ruhtinaan toimia pidetään näet enemmän silmällä kuin perinnöllisen, ja jos ne huomataan kelvollisiksi, niin hän paljoa paremmin voittaa puolelleen ihmiset ja heidän kiintymyksensä kuin vanha suku, sillä ihmisille ovat nykyolot paljoa mielenkiintoisempia kuin menneet asiat, ja jos he hyvin viihtyvät nykyoloissa, he nauttivat siitä eivätkä havittele enempää, vieläpä ryhtyvät kaikin tavoin ruhtinasta puolustamaan, jollei hän muutoin tuota heille pettymystä. Ja siten hän saavuttaa kaksinkertaisen kunnian siitä että on perustanut uuden ruhtinaskunnan ja kaunistanut ja lujittanut sen hyvillä laeilla, hyvillä sotavoimilla, hyvillä ystävillä ja hyvillä esimerkeillä. Samoin taas se saa osakseen kaksinkertaisen häpeän, joka synnynnäisenä ruhtinaana ymmärtämättömyydessään on kadottanut valtionsa.

Jos nyt katsotaan niitä ruhtinaita, jotka Italiassa meidän aikoinamme ovat menettäneet valtionsa, kuten Napolin kuningasta,[63] Milanon herttuaa[64] ja muita, niin tapaamme heissä ensiksi tuon yhteisen, sotalaitosta koskevan puutteen, jonka syistä edellä on laveasti tehty selkoa. Lisäksi huomataan, että moni heistä joko on saanut kansan vihollisekseen tai, jos kansa on ollut hänelle ystävällinen, ei ole osannut saavuttaa ylhäisten kannatusta. Ilman sellaisia vikoja ei menetetä valtioita, joilla on kylliksi voimia asettaa sotajoukko jalkeille.

Philippos Makedonialaisella, ei Aleksanteri Suuren isällä vaan sillä, jonka Titus Qvintius voitti,[65] ei ollut isoa valtiota verrattuna Rooman ja Kreikan kokoon, jotka häntä ahdistivat; kuitenkin hän, ollen sotataitoinen mies ja osaten tyydyttää kansaa ja suoriutua ylimyksistäkin, monta vuotta jaksoi sotia näitä vastaan, ja joskin hän lopuksi menetti muutamien kaupunkien herruuden, hän kumminkin säilytti kuningaskuntansa.

Niinpä siis nuo meikäläiset ruhtinaat, jotka useita vuosia olivat hallinneet valtioitansa, älkööt niiden menettämisestä syyttäkö kohtaloa vaan omaa kykenemättömyyttään. Sillä rauhan aikana he eivät koskaan ajatelleet, että ajat voisivat muuttua (mikä onkin ihmisten yhteinen virhe: tyynen sään aikana ei välitetä myrskystä), ja kun sitten kovat ajat koittivat, he ajattelivat vain pakoa eikä puolustautumista, ja toivoivat, että heidän kansansa, kyllästyneinä voittajain röyhkeyteen, kutsuisivat heidät takaisin. Tämä menettely käy laatuun muun puutteessa, mutta on sangen kehnoa laiminlyödä sen takia muut keinot, sillä ei kukaan tahtone koskaan kukistua, luullen muka sitten löytävänsä jonkun, joka hänet jälleen kohottaa. Ei liioin tapahdu niin, ja joskin tapahtuu, ei siitä sinulle apua koidu, sillä mainittu puolustus on huono eikä riipu sinusta. Vain se puolustus on hyvä, varma ja kestävä, joka riippuu sinusta itsestäsi ja sinun miehuudestasi.

25. luku.

Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä voidaan torjua.

Ei ole minulle tuntematonta, kuinka monilla on ollut ja vieläkin on se mielipide, että maailman asiat ovat siinä määrin kohtalon ja Jumalan vallassa, että ihmiset kaikessa viisaudessaan eivät voi niitä ohjata eivätkä niiden menoon mitään vaikuttaa. Niinpä siis ei muka maksaisikaan vaivaa liioin hikoilla minkään asian vuoksi, vaan olisi parasta jättää kaikki kohtalon varaan. Tämä mielipide on saanut nykyaikoina paljon kannatusta niistä suurista olojen mullistuksista, joita on nähty ja nähdään tapahtuvan joka päivä vastoin kaikkia inhimillisiä laskelmia. Tätä ajatellessani olen silloin tällöin jossakin määrin kallistunut samaan mielipiteeseen. Siitä huolimatta, ja ettei usko vapaaseen tahtoomme olisi turha, katson voivan olla totta, että kohtalo puoleksi on meidän tekojemme määrääjänä, mutta että se jättää meidän itsemme määrättäväksi niistä toisen puolen tai kenties hiukan vähemmän.

Minä vertaan kohtaloa tuhoisaan virtaan, joka paisuessaan tulvii tasangoille, hävittää puut ja rakennukset, repii irti maata toisesta paikasta siirtäen sen toiseen; kaikki pakenevat sen tieltä, kaikki väistyvät sen raivoa, voimatta sitä vastustaa. Mutta vaikkapa sen luonne onkin sellainen, ei siitä seuraa, ettei ihmisten hyvän sään aikana tarvitsisi ryhtyä varokeinoihin, rakentamalla suojaksi patoja ja sulkuja, niin että virta seuraavan tulvan aikana joko juoksee jonkun kanavan kautta tai on vähemmän raju ja tuhoisa raivossaan. Samoin on kohtalon laita: sekin näyttää mahtiaan siinä, missä sitä ei ole miehuullisesti valmistuttu vastustamaan, ja kääntää raivonsa sinne, missä hänen tietääkseen mitkään sulut tai padot eivät ole sitä pidättämässä.

Jos tarkastelette Italiaa, joka on näiden mullistusten pesäpaikka ja on pannut ne liikkeelle, niin huomaatte sen moiseksi tasangoksi ilman mitään sulkuja ja patoja. Jos sitä olisi puolustettu riittävällä, tarmolla, kuten Saksaa, Espanjaa ja Ranskaa, niin ei tulva olisi tehnyt niitä suuria mullistuksia, jotka se on vaikuttanut, tai olisi se kokonaan jäänyt tulematta. Tämä riittäköön puolestani, mitä tulee kohtalon torjumiseen yleensä.

Mutta rajoittuakseni yksityiskohtiin huomautan siitä, kuinka sama ruhtinas voidaan nähdä tänään onnellisena ja huomenna perikadossa, ilman että hän olisi mitenkään muuttanut luonnettaan tai ominaisuuksiaan. Sen luulen johtuvan etusijassa syistä, joita jo edellä on laveasti käsitelty, nimittäin että se ruhtinas, joka yksinomaan luottaa onneensa, joutuu sen kääntyessä häviöön. Lisäksi luulen, että se on onnellinen, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja että samoin se on onneton, joka ei osaa mukautua aikansa olosuhteihin. Nähdäänhän ihmisten pyrkimyksissään, joita he tahtovat ajaa perille, kuten esim. kunnian ja rikkauden tavoittelussa, menettelevän eri tavoin: toinen toimii varovasti, toinen rajusti, toinen väkivaltaisesti, toinen ovelasti; toinen kärsivällisesti, toinen aivan päinvastoin; ja jokainen voi näillä eri tavoilla päästä päämääräänsä. Nähdäänpä lisäksi kahdesta varovaisesta miehestä toisen pääsevän tarkoituksensa perille, toisen ei. Samoin voi kaksi miestä onnistua yhtäläisesti aivan eri keinoin, toinen ollen varovainen, toinen raju; tämä ei johdu mistään muusta kuin olosuhteiden laadusta, jotka joko ovat tai eivät ole heidän menettelytapansa mukaiset. Tästä seuraa, mitä olen sanonut, nimittäin että kaksi eri tavoin menettelevää saavuttavat saman tuloksen, ja kahdesta samalla tavalla menettelevästä toinen saavuttaa tarkoituksensa, toinen ei. Tästä riippuvat myös onnen vaihtelut, sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta menettelytapaansa. Niin älykästä miestä ei sentään ole, joka osaisi mukautua olosuhteihin, koska hän joko ei voi luopua siitä, mihin luontonsa häntä vetää, tai ei voi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi edullista jättää se tie, jota vaeltaen hän on aina menestynyt. Niinpä varovainen mies ei tohdikaan ryhtyä rohkeasti asiaan oikealla hetkellä, vaan joutuu perikatoon; mutta jos hän olisi muuttanut luonnonlaatuaan aikojen ja olosuhteiden mukaan, hänen onnensa ei olisi muuttunut. Paavi Julius II menetteli kaikissa toimissaan rohkeasti, ja aika ja olosuhteet olivat siinä määrin hänen menettelytapansa mukaiset, että hän aina onnistui. Ajatelkaahan hänen ensimäistä yritystään Bolognaa vastaan, kun messer Giovanni Bentivoglio vielä eli. Venezialaiset eivät olleet siihen tyytyväisiä; samoin Espanjan kuningas neuvotteli Ranskan kanssa samaisesta yrityksestä; siitä huolimatta hän rohkeasti ja häikäilemättä ryhtyi mieskohtaisesti retken johtoon ja sai tällä tempulla Espanjan ja venezialaiset pysymään epäröivinä paikallaan; jälkimäiset näet pelkäsivät ja edellinen halusi saada vallatuksi koko Napolin kuningaskunnan. Toiselta puolen hän veti mukaansa Ranskan kuninkaan, sillä tämä, nähtyään hänen lähtevän liikkeelle ja haluten päästä hänen ystäväkseen nöyryyttääkseen venezialaisia, arveli mahdottomaksi kieltää häneltä apuväkeä, loukkaamatta häntä julkisesti. Niinpä Julius pelottomalla hyökkäyksellään sai aikaan sen, mitä mikään muu paavi kaikella inhimillisellä viisaudella ei koskaan olisi suorittanut; sillä jos hän olisi odottanut eikä lähtenyt Roomasta, ennenkuin kaikki suunnitelmat olisivat olleet valmiit ja kaikki asianhaarat kunnossa, kuten jokainen muu paavi olisi tehnyt, ei hän koskaan olisi onnistunut. Ranskan kuningas olisi näet silloin keksinyt tuhat tekosyytä, ja muut olisivat toimittaneet hänelle tuhat huolta. Hänen muut toimensa jätän tässä sikseen, koska ne kaikki ovat samantapaisia ja ovat kaikki hänelle onnistuneet; hänen elämänsä lyhyys ei suonutkaan hänelle tilaisuutta kokea päinvastaista. Mutta jos olisi sattunut sellaisia aikoja, jotka olisivat vaatineet varovaista menettelyä, olisi siitä seurannut hänelle tuho, sillä hän ei olisi koskaan poikennut siltä tieltä, jolle luontonsa häntä veti.

Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille, koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä rohkeammin.

26. luku.

Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.

Harkittuani siis kaikkia edellä käsiteltyjä seikkoja ja ajatellessani itsekseni, mahtaisiko nykyhetkellä Italiassa aika olla suotuisa jonkun uuden ruhtinaan kunniaan kohoamiselle, ja mahtaisiko olla aihetta, joka soisi jollekulle älykkäälle ja miehuulliselle miehelle tilaisuuden luoda uuden olotilan, mikä tuottaisi hänelle kunniaa ja koko tämän maan kansalle hyötyä, näyttää minusta niin monet seikat puhuvan uuden ruhtinaan puolesta, että en ymmärrä, mikä aika koskaan olisi siihen sen otollisempi.

Ja jos, kuten sanoin, oli välttämätöntä, että Israelin kansa oli Egyptin orjuudessa, jotta Mooseksen kyky ja kunto olisi päässyt ilmenemään, ja jos samoin Kyyroksen hengensuuruuden tuntemiseksi persialaisten täytyi kärsiä meedialaisten sortoa, tai ateenalaisten olla hajallaan, jotta Theseuksen etevyys pääsisi loistamaan, samoin täytyi, jotta jonkun italialaisen hengenkunto tulisi tunnetuksi, Italian vaipua nykyiseen alennustilaansa, olla enemmän orjuutettu kuin heprealaiset, enemmän sorrettu kuin persialaiset, enemmän hajallaan kuin ateenalaiset, vailla johtajaa, vailla järjestystä, lyötynä, ryöstettynä, revittynä, poljettuna, kaikenkaltaisen hävityksen uhrina. Ja joskin tähän saakka jossakussa henkilössä on esiintynyt oireita, jotka ovat saaneet meidät uskomaan hänet Jumalan lähettämäksi maan pelastajaksi, on siitä huolimatta sittemmin käynyt ilmi, että onni on hylännyt hänet, hänen ratansa ollessa korkeimmillaan.[66] Niinpä Italia, ikäänkuin elottomana, yhä odottaa sitä, joka lääkitsisi sen vammat ja tekisi lopun Lombardian hävityksestä ja ryöstelystä sekä Napolin kuningaskunnan ja Toscanan nylkemisestä ja verottamisesta ja parantaisi sen jo kauan sitten syvälti tulehtuneet haavat. Nähdäänhän sen rukoilevan Jumalaa lähettämään jonkun, joka pelastaisi sen tästä barbaarien sorrosta ja röyhkeydestä. Nähdäänhän sen myös olevan valmiin ja halukkaan seuraamaan lippua, kun vain joku sen kohottaa. Ei ole tätä nykyä olemassa ketään, johon se voisi paremmin kohdistaa toiveensa kuin Teidän kuuluisaan sukuunne, joka miehuutensa ja onnensa avulla ja Jumalan suosiessa sitä ja Kirkon, jonka päämiehenä se on nykyään,[67] voisi astua tämän vapautustyön johtajaksi. Eikä se olisi ollenkaan vaikeaa, jos Te tahtoisitte vain tutustua edellä mainittujen henkilöiden elämään ja toimintaan. Ja vaikkapa nuo miehet olivatkin harvinaisia ja ihmeteltäviä, olivat he kuitenkin ihmisiä, eikä kenelläkään heistä ollut suotuisampaa tilaisuutta kuin Teillä nykyään, sillä heidän yrityksensä ei ollut oikeampi kuin tämä eikä helpompi, eikä Jumala suinkaan ollut heille sen suosiollisempi kuin Teille.

Tässä on suuri ja oikea asia, sillä se sota on oikea, joka on tarpeellinen, ja ne aseet ovat siunaukselliset, joihin perustuu ainoa menestyksen toivo. Tässä on myös kaikki aivan valmiina, ja missä valmius on suuri siinä ei voi olla suuria vaikeuksia, jos Te vain suvaitsette ottaa esimerkkiä niistä, joita olen Teille esikuvaksi asettanut. Sitäpaitsi on nähty aivan tavattomia ja esimerkittömiä Jumalan töitä: meri on jakautunut, pilvi on avannut tien, vettä on pursunut kalliosta, mannaa on satanut; kaikki seikat ovat liittyneet yhteen Teidän suuruutenne hyväksi; jälellä oleva työ on Teidän suoritettava. Jumala ei halua tehdä kaikkea, jottei riistäisi meiltä vapaata tahtoamme ja sitä osaa kunniasta, joka kuuluu meille.

Eikä ole ihmeteltävää, ettei kukaan edellä mainituista italialaisista ole voinut tehdä sitä, mitä Teidän kuuluisan sukunne toivotaan tekevän, ja että niin monien mullistusten ja niin monien sotien myllertämässä Italiassa näyttää siltä kuin olisi sotainen kuntomme hävinnyt, sillä se johtuu siitä, että maamme entinen sotalaitos on kelvoton eikä ole ollut ketään, joka olisi kyennyt muodostamaan uuden. Mikään ei tuota enemmän kunniaa valtaan pyrkivälle miehelle, kuin uusien lakien säätäminen ja uuden järjestyksen luominen. Jos nämä toimenpiteet ovat hyvin perustellut ja kantavat suuruuden leimaa, niin ne tuottavat hänelle kunnioitusta ja ihmettelyä, eikä Italiassa suinkaan puutu aihetta toteuttaa niitä kaikin tavoin.

Täällä on kylliksi voimaa jäsenissä, kun sitä ei vain puuttuisi päästä. Katsokaahan vain, kuinka italialaiset kaksintaisteluissa ja pienissä yhteentörmäyksissä ovat muita etevämmät voimilta, taitavuudelta ja nerokkuudelta. Mutta mitä tulee koko sotajoukkoon, niin siinä he eivät kestä vertailua; mikä kaikki johtuu päällikköjen kykenemättömyydestä, sillä ne, jotka osaavat jotakin, eivät tottele, ja jokainen on osaavinaan. Vielä ei ole esiintynyt ketään, joka sekä kuntonsa että onnensa puolesta olisi ollut niin etevä, että muut olisivat väistyneet hänen tieltään. Tästä johtuu, että milloin vain niissä pitkällisissä ja monissa sodissa, joita Italiassa on käyty kahdenkymmenen viime vuoden aikana, sotajoukko on ollut kokoonpantu pelkistä italialaisista, se aina on kunnostautunut huonosti. Siitä on todistuksena ensiksi Taro, sitten Alessandria, Capua, Genova, Vaila, Bologna, Mestri.[68]

Jos siis Teidän loistava sukunne tahtoo seurata niiden mainioiden miesten esimerkkiä, jotka ovat pelastaneet isänmaansa, on ennen kaikkea välttämätöntä — kuten jokaisen yrityksen oikea perustus edellyttääkin — varustautua kotimaisilla sotajoukoilla, koska ei voi olla olemassa uskollisempia, todellisempia tai parempia sotamiehiä. Ja vaikkapa jokainen heistä onkin hyvä, niin sittenkin kaikki yhdessä ovat vielä parempia, kun he näkevät olevansa oman ruhtinaansa komennossa ja nauttivansa hänen kunnioitustaan ja suosiotaan. Senpätähden on tarpeellista varustautua kotimaisin joukoin, jotta voitaisiin italialaisella miehuudella taistella muukalaisia vastaan.

Ja joskin sveitsiläistä ja espanjalaista jalkaväkeä pidetään pelottavana, on siitä huolimatta kummallakin heikkoutensa, minkä johdosta kolmas sotaväki ei ainoasti voisi vastustaa heitä, vaan vieläpä voittaakin heidät. Espanjalaiset eivät näet kykene pidättämään ratsuväkeä, ja sveitsiläisten täytyy pelätä jalkaväkeäkin, milloin kohtaavat sen taistelussa yhtä lujana kuin he itse. Onhan nähty ja kokemus sen yhä näyttää, etteivät espanjalaiset voi kestää ranskalaisen ratsuväen hyökkäystä, ja että sveitsiläiset joutuvat tappiolle taistellessaan espanjalaista jalkaväkeä vastaan. Ja joskaan viimemainitusta seikasta ei ole vielä olemassa täyttä kokemusta, niin kuitenkin siitä on saatu näyte Ravennan taistelussa, kun espanjalainen jalkaväki kävi saksalaisten joukkojen kimppuun, jotka noudattavat samanlaista järjestelmää kuin sveitsiläiset. Espanjalaiset näet, käyttäen hyväkseen notkeuttaan ja pienten kilpiensä suojaa, tunkeutuivat heidän keihäittensä alle ja saattoivat siten turvallisesti ahdistaa heitä, saksalaisten voimatta puolustaa itseään. Jollei ratsuväki olisi tullut avuksi, olisivat kaikki saksalaiset tuhoutuneet. Niinpä voidaankin, kun tunnetaan noiden molempien jalkaväkien heikot puolet, järjestää aivan uusi jalkaväki, joka kykenee vastustamaan ratsuväkeä eikä pelkää jalkaväkeä; mutta sitä ei saada aikaan asestuksen uudistuksella vaan itse järjestelmän muutoksella. Ja juuri tällaiset uudistukset ja järjestelyt ovat omiaan tuottamaan kunniaa ja suuruutta uudelle ruhtinaalle.

Älköön siis menetettäkö tätä tilaisuutta, jotta Italia vihdoinkin niin pitkän ajan jälkeen voisi nähdä vapauttajansa astuvan esille. En kykene sanoin ilmaisemaan, millä rakkaudella hänet otettaisiin vastaan kaikissa niissä maakunnissa, jotka ovat saaneet kärsiä muukalaisten sotaretkistä, millä koston janolla, millä horjumattomalla uskollisuudella, millä antaumuksella, millä kyynelillä. Mitkä portit voisivatkaan pysyä häneltä suljettuina? Mikä kansa voisi kieltäytyä tottelemasta häntä? Mikä kateus voisi asettua häntä vastaan? Mikä italialainen voisi kieltää häneltä alttiuttansa? Meitä kaikkia inhoittaa tämä barbaarien herruus. Ryhtyköön siis Teidän kuuluisa sukunne tähän tehtävään kaikella sillä rohkeudella ja luottamuksella, jota jokainen oikea yritys edellyttää, jotta sen lipun alla tämä isänmaamme jälleen aateloitaisiin ja sen enteiden suojassa toteutuisivat nuo Petrarcan säkeet:

Virtù contr' al furore prenderà l'arme, e sia il combatter corto, che l'antico valore negl' Italici cuor non è ancor morto.[69]

Viiteselitykset:

[1] Hänen tyttärensä oli kuuluisa Ranskan kuningatar Katariina Medici, tuttu hugenottisotien historiasta.

[2] Teoksessa Titus Liviuksesta, jonka M. sepitti samaan aikaan kuin "Ruhtinaankin".

[3] Alfonso d'Este.

[4] Hallitsi Ranskaa 1498-1515. Vaati Visconti-suvun perillisenä omakseen Milanoa, jossa Sforzat Viscontien jälkeen hallitsivat, ja Anjoun suvun perillisenä Napolia, jossa Anjoun suvun jälkeen hallitsi eräs Aragonian suvun sivuhaara.

[5] Syyrian kuningas Antiokhos III (n. v. 190 e.Kr.).

[6] Makedonian kuningas Philippos, jonka roomalaiset voittivat v. 197 e.Kr.

[7] Kaarle VIII, kuninkaana 1483-98, vaati omakseen Napolin kuningaskuntaa Anjoun suvun perillisenä.

[8] Kirkko-paavi ja paavinvalta.

[9] Aleksanteri VI Borgia, paavina 1492-1503.

[10] Ferdinand Katolilainen (1479-1516), Aragonian ja Kastilian kuningas, Espanjan suurvallan perustaja. Riisti Napolin kokonaan Ranskalta v. 1504.

[11] Ludvik halusi avioeroa voidakseen naida edeltäjänsä Kaarle VIII:n lesken, Bretagnen perijättären.

[12] George d'Amboise, Ludvikin ministeri, jonka paavi Aleksanteri VI nimitti kardinaaliksi.

[13] 18. luvussa.

[14] Fra = munkkiveli. Savonarola, kuten johdannossa on mainittu, esiintyi uskonnollisena ja valtiollisena uudistajana Firenzessä 1490-luvulla. Poltettiin roviolla 1498.

[15] Hieron nuorempi, noin 307-216 e.Kr. Kohosi v. 270 palkkasoturien ja ylimyspuolueen avulla Syrakusan valtiaaksi. Siirtyi ensimäisessä puunilaissodassa Karthagon puolelta Rooman puolelle ja säilytti siten valtansa.

[16] Francesco Sforza, palkkajoukkojen päällikkö (condottieri), s. 1401, k. 1466. Naimalla Milanon herttuan Filippo Viscontin aviottoman tyttären Biancan hän herttua Filippon kuoltua hankki käsiinsä Viscontien vallan.

[17] Tämä arvonimi johtui pienestä ranskalaisesta Valentinois'n herttuakunnasta, jonka Cesare Borgia (1478-1507) v. 1498 oli saanut lääniksi Ranskan kuninkaalta Ludvik XII:lta, vietyään tälle isänsä, paavi Aleksanteri VI:n, suostumuksen edellä mainittuun avioeroon ja Rouenin arkkipiispan kardinaaliksi nimittämiseen.

[18] Musertaaksensa Milanon.

[19] Joulukuun 31 p. 1502. Cesare Borgia kuristutti kuoliaaksi häneen luottaneet Orsinien päämiehet. Machiavelli oli itse Firenzen asiamiehenä silloin herttuan seurassa ja laati tapauksesta erityisen kertomuksen.

[20] Messer = herra. Remiro, myös Romiro tai Ramiro d'Orco tai d'Arco tai de Lorqua.

[21] Paavi Aleksanteri VI Borgia kuoli 18 p. elok. 1503 äkilliseen kuumetautiin.

[22] Julius II, ennen Giuliano della Rovere, San Pietro ad Vinculan kardinaali, s. 1443, k. 1513; valittiin paaviksi syksyllä 1503. Machiavelli oli silloin Firenzen asiamiehenä Roomassa pitämässä tapahtumia silmällä.

[23] San Pietro = Julius II, San Giorgio = Rafaello Riario, Ascanio = Ascamo Sforza, herttua Ludvik Sforzan ("il Moron") veli.

[24] Agathokles (s. 361 e.Kr.) oli Syrakusan yksinvaltiaana vv. 317-289 e.Kr.s.

[25] "Principato civile" — siihen tapaan kuin Medicien, varsinkin Lorenzo dei Medicin ("il Magnificon") hallitusvalta oli Firenzessä (tai vanhalla ajalla Perikleen Ateenassa).

[26] Nabis oli sodassa Akhaian liittoa vastaan kohonnut Spartan valtiaaksi. Hänet voitti roomalainen Flamininus v. 195 e.Kr.; murhattiin v. 192 e.Kr.

[27] Scali oli firenzeläinen kansansuosikki, jonka viranomaiset v. 1381 erään heitä vastaan suunnatun rikoksen vuoksi vangitsivat ja mestauttivat, kansan millään tavoin yrittämättä häntä pelastaa. Machiavelli kertoo tapauksen "Firenzen historiassaan".

[28] Tämä Machiavellin pidättyväisyys johtunee siitä, että "Ruhtinas" on osotettu paavin läheiselle sukulaiselle ja sen kautta tavallaan paaville itselleen.

[29] V. 1494, jolloin Kaarle VIII saapui Napolia valloittamaan.

[30] Cambray-liiton sodassa.

[31] Sixtus IV (della Rovere), paavina 1471-84.

[32] Tämä on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Leo X (Medici) koko kristikunnassa herätti suuria toiveita, mitkä eivät sittemmin toteutuneetkaan.

[33] Filippo Maria Visconti, kuoli 1447; Fr. Sforza oli tämän viimeisen Visconti-herttuan vävy, kuten edellä aliviitassa on jo mainittu.

[34] Caravaggion taistelu oli syyskuussa 1448.

[35] Muzio Zittendolo Sforza, koki sangen kirjavia elämänvaiheita, ollen milloin sota- ja valtaherrana milloin vankina, ja hukkui erään joen yli uidessaan v. 1424.

[36] Eräs englantilaissukuinen seikkailija (Sir John Hawkwood), joka eli 1300-luvun loppupuolella. Hänen palkkajoukkonsa tunnettiin Italiassa nimellä "Valkea komppania". Kuoli Firenzessä v. 1394.

[37] Palkkapäällikkö eli condottieri, Sforzan kilpailija Pohjois-Italiassa.

[38] Vitelli valittiin Firenzen sotapäälliköksi sodassa Pisaa vastaan 1498. Joutui kohta epäilyksen alaiseksi ja tuomittiin kuolemaan sekä mestattiin 1499.

[39] Carmagnola l. Carmignola, oikeastaan Francesco Bossone, synt. Carmagnolassa noin 1390, mestattu Veneziassa 1432.

[40] Nämä olivat Venezian sotapäälliköitä 1400-luvun loppupuolella (Bartolomeo kuoli 1475, Roberto 1487 ja Pitiglianon kreivi Niccolo Orsini 1510).

[41] Vailan taistelu oli toukokuussa 1509, n.s. Cambray-liigan sotiessa Veneziaa vastaan. Siinä voittivat ranskalaiset, joiden liitossa oli paavi, Espanja ja Saksan keisari, ja tekivät tyhjäksi Venezian suunnitelmat Italian hegemonian suhteen.

[42] Alberigo da Barbiano, Comon l. Conion kreivi, kuuluisan "P. Yrjön komppanian" johtaja, kuollut 1409.

[43] Ranskan kuninkaat Kaarle VIII ja Ludvik XII ja Espanjan kuningas Ferdinand Katolilainen.

[44] Paavin sotapäällikkö oli kalliista hinnasta palkannut Ferraraa piirittämään 6,000 sveitsiläistä, mutta kohta piirityksen alussa nämä luopuivat paavin lipusta, luultavasti ranskalaisten houkutuksesta ja lahjomina. Piiritys täytyi keskeyttää.

[45] Tarkoittaa tapahtumia Kreikan keisarikunnassa 1300-luvun puolivälissä, jolloin Johannes Kantakuzenos ja Johannes Palaiologos siellä taistelivat keskenään vallasta ja edellinen turvautui turkkilaisten apuun.

[46] Philopoimen oli v:sta 207 Akhaian liiton etevä johtaja ja sotapäällikkö, "viimeinen kreikkalainen"; vapautti Messenian Spartan tyrannin Nablin vallasta. Tyhjensi vihollisten vangiksi jouduttuaan myrkkymaljan v. 183 e.Kr.s.

[47] Tarkoittanee sitä että firenzeläiset eivät ajoissa ankaruudella masentaneet Pistoian puoluetaisteluja ja kapinoita 1500-luvun alussa.

[48] "Ankara asiaintila ja valtion uutuus pakoittavat minut sellaisiin toimenpiteihin ja suojelemaan rajoja laajalti vartioilla." (Vergilius, Aeneis, 1. laulu.)

[49] Nähtävästi Espanjan kuningas Ferdinand Katolilainen.

[50] Bentivogliot olivat pohjois-italialainen ylimyssuku, joka 1400-luvulla vaihtelevalla onnella vallitsi Bolognassa. Giovanni B. hallitsi Bolognassa 1462-1506; joutui alamaistensa vihoihin ja pakeni paavi Julius II:n hyökätessä Bolognaa vastaan; kuoli Milanossa 1508.

[51] Vv. 161-238 j.Kr.s.

[52] Puheena on Septimius Severus, Rooman keisari 193—211 j.Kr.s.

[53] Antoninus, tutumpi nimellä Caracalla, murhautti kohta valtaistuimelle noustuaan veljensä Getan sekä tuhansittain tämän kannattajia Roomassa. Sittemmin hän lähti itämaihin ja pani siellä toimeen kauhean verilöylyn Aleksandriassa, joka oli suosinut Getaa.

[54] Turkissa olivat janitshaarit, Egyptissä mamelukit vallitsevana sotaväkenä.

[55] Ghibellinit eli aatelispuolue.

[56] Tässä mainittu Forlin l. Furlin kreivitär oli syntyjään Caterina Sforza, Galeazzo Sforzan tytär Milanosta ja naimisissa paavi Sixtus IV:n sukulaisen Girolamo Riarion kanssa. Meni myöhemmin uusiin naimisiin erään Medici-suvun jäsenen kera, tullen siten Toscanan suurherttuain kantaäidiksi. Oli tunnettu ankaruudestaan ja hurjasta rohkeudestaan, kuoli 1509. Machiavelli kävi kotikaupunkinsa asioissa Forlissa 1499.

[57] Muhamettilaisen Granadan valloittamista (1492) pidettiin ristiretkenä, jonka vuoksi paavi avusti yritystä.

[58] Käytetyssä alkutekstissä on "surkeampaa" (miserabile). Machiavellin ajatuksen mukaisempaa lienee sentään "ihmeteltävämpää" (mirabile), kuten myös englantilainen käännös sanoo (admirable); samoin ruotsalainen (lysande); ranskalainen jättää koko sanan pois.

[59] Bernardo l. Bernabò Visconti, jonka veljenpoikansa Giovanni Galeazzo Visconti syöksi vallasta 1385.

[60] Ranskan kuningas Ludvik XII teki liiton Venezian kanssa Milanon herttuaa vastaan, mutta kohta sen jälkeen hän teki liiton paavin kanssa Veneziaa vastaan.