Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.

Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan. Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua Ranskasta — mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen ystävyyttänsä — hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä onnistunut — kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna, jolloin Aleksanteri kuoli — hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja toimintakykynsä avulla.

Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin. Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.

Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.

Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet (kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa tuhosivat hänen aikeensa.

Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään, sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias, hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.

Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu, ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä, lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi, pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli syynä hänen lopulliseen häviöönsä.

8. luku.

Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.

Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille, joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.

Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi. Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin, kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista; mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää Sisilia Agathokleelle.

Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä, kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan, pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa. Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä, mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän oli.

Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista, kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin, jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.

Murhatyön jälkeen Oliverotto nousi ratsun selkään, laukkasi kaupungin läpi ja sulki ylimmät hallitusmiehet raatihuoneeseen. Pelosta täytyi kaupunkilaisten alistua hänen valtaansa ja muodostaa uusi hallitus, jonka päämieheksi hän tuli. Kun kaikki tyytymättömät ainekset, jotka olisivat voineet vahingoittaa häntä, olivat saaneet surmansa, lujitti hän asemansa uusien siviili- ja sotilassäädösten avulla siinä määrin, että hän sen vuosikauden aikana, jonka hänen ruhtinuutensa kesti, hallitsi turvallisesti Fermossa, vieläpä lisäksi oli sangen vaarallinen naapureilleenkin. Ja olisikin kai ollut yhtä vaikea kukistaa häntä kuin muinoin Agathoklesta, jollei hän olisi antanut Cesare Borgian pettää itseään, silloinkun tämä Sinigagliassa (kuten edellä on kerrottu) vangitsi Orsinit ja Vitellit. Täällä näet hänetkin, vuosi tuon julman murhateon jälkeen, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi yhdessä Vitellozzon kanssa, joka oli ollut hänen oppi-isänsä niinhyvin sotakunnossa kuin rikoksissakin.

Joku voisi ihmetellä, miten Agathokles ja muut hänen laisensa, lukemattomien petoksiensa ja julmuuksiensa jälkeenkin, ovat kauan voineet turvallisesti elää kotimaassaan vieläpä pitää puolensa ulkonaisia vihollisia vastaan, ilman että heidän omat kansalaisensa ovat nousseet kapinaan, kun sen sijaan taas useat muut julmuuksiensa takia eivät edes rauhallisina aikoina ole voineet säilyttää valtaansa, sodan vaarallisista ajoista puhumattakaan. Minä luulen tämän johtuvan siitä miten hyvin tai huonosti julmuutta käytetään. Hyvin käytetyksi sitä voidaan kutsua silloin (jos nimittäin pahaa on koskaan lupa sanoa hyväksi), kun se tapahtuu vain yhden ainoan kerran ja oman turvallisuuden vuoksi, mutta sitten ei enää jatku vaan kääntyy, mikäli mahdollista, alamaisten parhaaksi. Huonosti käytetty on sellainen julmuus, joka, joskin alussa harvinainen, ajan pitkään pikemmin kasvaa kuin vähenee. Ne, jotka menettelevät ensinmainitulla tavalla, voivat Jumalan ja ihmisten avulla, kuten Agathokles, jossakin määrin turvata asemansa. Niiden taas, jotka menettelevät toisin, on mahdotonta pysyä pystyssä.

Tästä seuraa siis että valtion- ja vallananastajan tulee yhdellä kertaa suorittaa kaikki siihen tarvittavat rikokset, jottei hänen tarvitsisi toistaa niitä joka päivä; siten hän, niitä enää uusimatta, voi sitten tyynnyttää ihmiset ja voittaa heidät hyvänteoilla puolelleen. Ken menettelee toisin, joko pelosta tai huonojen neuvojen johdosta, hänen täytyy alati pitää puukko kädessään, voimatta koskaan luottaa alamaisiinsa, koska nämäkään, hänen alituisten ja uusiutuvien loukkaustensa vuoksi, eivät voi luottaa häneen. Niinpä siis kaikki paha on suoritettava yhdellä kertaa, jotta se maistuisi vähemmän katkeralta ja loukkaisi vähemmän. Hyvää sen sijaan on tehtävä vähän kerrallaan, jotta se maistuisi sitä paremmalta. Ennen kaikkea tulee ruhtinaan siten suhtautua alamaisiinsa, ettei mikään tapahtuma, olkoonpa sitten hyvä tai huono, pakoita häntä muuttamaan menettelyään. Sillä pahojen päivien ahdistaessa sinulla ei ole enää aikaa ankariin toimenpiteihin; mutta ei tekemäsi hyväkään silloin hyödytä sinua, koska kaikki luulevat että sinä teet sen vain pakosta, eikä kukaan siis halua olla siitä sinulle kiitollinen.

9. luku.

Porvarillisesta ruhtinuudesta.

Mutta tulen nyt toiseen tapaukseen, siihen nimittäin, kun joku johtava kansalainen pääsee kotimaansa ruhtinaaksi, ei rikoksien tai muun sietämättömän väkivallan avulla, vaan toisten kansalaisten suostumuksesta, jolloin syntyy niin sanoakseni porvarillinen ruhtinuus.[25] Sen hankkimiseen ei ole niin paljon tarpeen kyvykkyys tai erikoinen onni kuin pikemminkin onnistunut oveluus. Väitän puolestani, että tällainen ruhtinuus saavutetaan joko kansan suosiosta tai ylhäisten myötävaikutuksella. Kaikissa kaupungeissa on näet kaksi puoluetta, jotka johtuvat siitä, että rahvas ei tahdo olla ylhäisten komennon ja sorron alaisena, ja ylhäiset taas puolestaan tahtovat vallita ja sortaa rahvasta. Nämä kaksi vastakkaista pyrkimystä johtavat kaupungeissa asiaintilan joko ruhtinuuteen tai vapaavaltaisuuteen tai laittomuuteen.

Ruhtinuuden asettaa joko kansa tai ylimystö, aina sen mukaan miten kumpikin puoli katsoo sen tarpeelliseksi. Kun näet ylimykset näkevät olevansa kykenemättömiä vastustamaan kansaa, alkavat he kääntää huomionsa johonkuhun heikäläisistä ja tekevät hänet ruhtinaaksi, voidakseen hänen valtansa varjossa tyydyttää omia pyyteitään. Samoin kansa, nähdessään mahdottomaksi vastustaa ylimyksiä, siirtää toimivallan yhdelle ainoalle, tehden hänestä ruhtinaan, jotta tämä sitten mahtiasemansa avulla puolustaisi kansaa.

Sen, joka ylhäisön turvissa on päässyt valtaan, on vaikeampi pysyä pystyssä kuin sen, joka on kohonnut kansan avulla. Sellaista ruhtinasta ympäröivät näet monet, jotka katsovat olevansa hänen vertaisiaan ja joita hän ei siis voi käskeä eikä kohdella mielensä mukaan. Se taas, jonka kansan suosio on kohottanut ruhtinaaksi, vallitsee yksin, eikä hänen ympärillään ole ketään tai vain harvoja, jotka eivät olisi valmiit tottelemaan häntä. Sitäpaitsi hän ei voi tasapuolisesti tyydyttää ylimyksiä, tekemättä muille vääryyttä, mutta kylläkin kansaa. Sen toiveet ovat näet paljoa kohtuullisemmat kuin ylimysten, sillä nämä tahtovat sortaa ja kansa taas tahtoo päästä sorrosta. Lisättäköön vielä, että ruhtinaan on mahdotonta selviytyä vihamielisestä kansasta, sillä heitä on paljon; ylimyksistä hän aina suoriutuu, koska heitä on vähän. Pahin mikä voi uhata ruhtinasta vihamielisen kansan taholta, on joutua sen hylkäämäksi; mutta vihamielisten ylimysten taholta on hänen pelättävä ei ainoasti hylkäämistä vaan myös kapinaan nousua, sillä ollen viekkaampia ja kaukonäköisempiä he jo ajoissa pitävät huolta turvallisuudestaan ja koettavat pyrkiä sen suosioon, jonka luulevat voittavan. Lisäksi täytyy ruhtinaan aina nojautua samaan kansaan, mutta ei ollenkaan aina samoihin ylimyksiin, koska hän voi mielensä mukaan milloin hyvänsä heitä kohottaa tai kukistaa ja lisätä tai vähentää heidän mahtiaan.

Saadakseni tämän asian selvemmäksi sanon siis, että ylimyksiin on suhtauduttava yleensä kahdella eri tavalla, riippuen siitä, käyttäytyvätkö he siten, että kaikessa liittyvät sinun kohtaloosi, vai eivät. Niitä, jotka todella liittyvät sinuun eivätkä ole pelkästään saaliinhimoisia, tulee rakastaa ja pitää arvossa. Niitä taas, jotka eivät liity sinuun, on kohdeltava kahdella eri tavalla. Jos he menettelevät siten pelkuruudesta ja luontaisesta miehuuden puutteesta, voit käyttää heitä hyödyksesi, varsinkin sellaisia, joilla on hyvä äly, sillä onnen päivinä he ovat sinulle kunniaksi, ja vastoinkäymisessä sinun ei tarvitse heitä pelätä. Mutta jos heidän epäröimiseensä on syynä varovaisuus ja kunnianhimo, on se merkkinä siitä että he ajattelevat enemmän itseään kuin sinua, ja sellaisten suhteen tulee ruhtinaan pitää silmänsä auki ja kohdella heitä ilmeisinä vihollisina, koska he vastoinkäymisen sattuessa ovat aina valmiit edistämään hänen häviötään.

Niinpä siis sen, joka on päässyt ruhtinaaksi kansan tahdosta, tulee pysyä sen suosiossa, mikä onkin hänelle helppoa, koska kansan ainoa vaatimus on se ettei hän sorra sitä. Sen taas, joka vastoin kansan mieltä, ylimysten avulla, on päässyt ruhtinaaksi, tulee ennen kaikkea koettaa voittaa kansa puolelleen, mikä helposti käykin päinsä siten, että hän ottaa sen suojaansa. Ja koska ihmiset ovat kiitollisempia sellaiselle hyväntekijälle, jolta he hyvän sijasta ovat odottaneet pahaa, niin on kansa piankin hänelle vielä suosiollisempi kuin jos se itse olisi hänet tehnyt ruhtinaaksi. Ja monella tavalla voi ruhtinas voittaa sen kiintymyksen, mutta koska ne vaihtelevat asianhaarain mukaan, eikä niistä voida antaa varmaa sääntöä, voimme ne tässä sivuuttaa. Joka tapauksessa on ruhtinaalle tarpeen kansan ystävyys, muutoin hänellä ei onnettomuuden kohdatessa ole tukea. Spartalaisten ruhtinas Nabis§[26] esimerkiksi kesti koko Kreikanmaan vieläpä voittoisan roomalaisenkin sotajoukon ahdistelun, puolustaen heitä vastaan isänmaatansa ja valtaansa; ja siihen riitti vain se, että hän vaaran uhatessa oli turvannut itsensä muutamien harvojen suhteen. Mutta jos kansa olisi ollut hänelle vihamielinen, ei hän olisi niin helposti selviytynyt.

Tätä väitettäni älköön koetettako kumota tuolla kuluneella puheenparrella että "se, joka luottaa kansaan, rakentaa liejulle". Se on näet totta vain silloin, kun joku yksityinen kansalainen luottaa siihen ja odottaa, että kansa vapauttaisi hänet vihamiesten tai vallanpitäjäin sorrosta. Siinä hän useinkin saattaa huomata pettyneensä, kuten kävi Roomassa Gracchusten ja Firenzessä messer Giorgio Scalin.[27] Mutta jos ruhtinas, jolla on kansan luottamus, on rohkea ja käskemään pystyvä mies, joka ei arkaile vaaran hetkellä eikä laiminlyö tehtäviään, vaan päättäväisyydellään ja tarmollaan rohkaisee koko kansan, niin häntä ei kansa petä, vaan nähdään hänen laskeneen valtansa perustukset lujalle pohjalle.

Sellaiset ruhtinaskunnat voivat joutua vaaraan, jos niitä koetetaan muuttaa rajoitetuista rajattomiksi yksinvalloiksi, koska näiden ruhtinaat hallitsevat näet joko itse tai viranomaistensa avulla. Jälkimäisessä tapauksessa ruhtinaan asema on paljoa heikompi ja epävarmempi, koska hän on silloin kokonaan riippuvainen niiden kansalaisten mielisuosiosta, joilla on virat hallussaan. Nämä taas voivat, varsinkin onnettomuuden kohdatessa, riistää häneltä sangen helposti vallan, joko juonittelemalla häntä vastaan tai vain kieltäytymällä häntä tottelemasta. Eikä ruhtinaalla ole vaaran hetkellä aikaa anastaa käsiinsä rajatonta käskyvaltaa, sillä kansalaiset ja alamaiset, jotka ovat tottuneet saamaan käskyjä viranomaisilta, eivät sellaisessa häiriötilassa tottele hänen määräyksiään. Epävarmoina aikoina hänellä siis ei ole kehen voisi luottaa. Myöskään ei ruhtinas voi nojautua siihen, mitä on nähnyt rauhallisina aikoina, jolloin kansalaiset ovat tarvinneet valtiota. Silloin kyllä jokainen ehättää esiin ja lupaa, ja jokainen tahtoo kuolla hänen puolestaan, kunhan kuolema vain on kaukana. Mutta vaaran uhatessa, kun valtio tarvitsee kansalaisiaan, vain harvat ovat saatavilla. Tämä kokemus on sitäkin vaarallisempi, kun sen voi tehdä vain kerran. Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee keksiä sellainen menettelytapa, joka takaa, että hänen kansalaisensa kaikin ajoin ja kaikissa olosuhteissa tarvitsevat häntä ja hänen hallitustaan. Silloin he aina pysyvät hänelle uskollisina.

10. luku.

Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.

Näiden eri ruhtinasvaltojen laatua tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon myös se seikka, onko asianomaisella ruhtinaalla sellainen mahti, että hän tarpeen tullen voi puolustautua omin voimin, vai täytyykö hänen aina turvautua vieraaseen apuun. Tehdäkseni asian selvemmäksi sanon, että minun luullakseni ne voivat suoriutua omin neuvoin, joilla on joko tarpeeksi miehiä tai kylliksi rahaa panna jalkeille riittävä sotajoukko, voidakseen ryhtyä taisteluun mitä ahdistajaa vastaan hyvänsä. Samoin arvelen niiden aina tarvitsevan muiden apua, jotka eivät kykene kohtaamaan vihollista avoimella kentällä, vaan ovat pakoitetut vetäytymään muurien suojaan ja siellä puolustautumaan.

Edellisestä tapauksesta on jo puhuttu ja tarpeen mukaan otan sen myöhemminkin puheeksi. Jälkimäisen tapauksen varalta emme voi muuta kuin neuvoa asianomaisia ruhtinaita varustamaan ja linnoittamaan kaupunkinsa ja jättämään maaseudun oman onnensa nojaan. Sen kimppuun, joka on hyvin linnoittanut kaupunkinsa ja muissakin suhteissa kohdellut alamaisiaan siten kuin ylempänä on sanottu ja tullaan myöhemmin sanomaan, hyökätään aina sangen arastellen. Ihmiset näet eivät koskaan suosi sellaisia yrityksiä, jotka tuottavat vaikeuksia; eikä suinkaan ole helppoa käydä sen kimppuun, jolla on vahvasti varustettu kaupunki ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa.

Saksanmaan kaupungeilla on sangen laaja vapaus, mutta perin suppea maa-alue; ne tottelevat keisaria mielensä mukaan eivätkä pelkää häntä enemmän kuin ketään muutakaan mahtavaa naapuria, koska ovat niin lujasti varustettuja, että itsekukin ymmärtää niiden valloittamisen olevan peräti pitkällistä ja vaikeaa. Niillä kaikilla on näet suojanaan riittävät muurit ja vallihaudat, tarpeeksi tykistöä ja yleisissä makasiineissa aina varalla ruokaa, juomaa ja polttopuita yhdeksi vuodeksi. Sitäpaitsi on niissä rahvaan ylläpidoksi ja valtion kulujen välttämiseksi järjestetty asiat niin, että rahvaalle voidaan yhdeksi vuodeksi antaa työtä niissä teollisissa ammateissa, joihin kaupungin ja sen asukkaiden elämä ja toimeentulo ensisijassa perustuu. Lisäksi he pitävät arvossa sotaisia harjoituksia ja samalla noudattavat kuria ja järjestystä.

Niinpä siis ruhtinasta, jolla on linnoitettu kaupunki ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa, on vaikea ahdistaa, ja jos niin tapahtuisikin, olisi ahdistajan pakko häpeällä peräytyä. Sillä asiaintila maailmassa vaihtelee siinä määrin, että on miltei mahdotonta pitää sotajoukkoa vuosikautta häntä piirittämässä. Jos joku väittää, että kansa, nähdessään muurien ulkopuolella olevien tilustensa palavan, menettää kärsivällisyytensä ja pitkällisen piirityksen sekä oman etunsa vuoksi luopuu ruhtinaasta, vastaan hänelle, että voimakas ja rohkea ruhtinas aina pystyy voittamaan nämä vaikeudet. Hän joko antaa alamaisilleen toiveita onnettomuuden pikaisesta loppumisesta, tai pelottaa heitä vihollisen julmuudella, tai sitten neuvokkaasti suoriutuu niistä, jotka hänestä näyttävät liian julkeilta. Lisäksi vihollinen tavallisesti polttaa ja hävittää maata heti alussa, aikana, jolloin ihmisten mielet vielä ovat täynnä tulta ja intoa puolustautumaan. Sitä vähemmän on siis ruhtinaalla syytä epäröidä, sillä tuho on jo tehty ja onnettomuus auttamattomasti tapahtunut, kun mielet jonkun ajan kuluttua alkavat tyyntyä. Niinpä kansa sitä lujemmin pyrkii liittymään ruhtinaaseensa, jonka katsovat olevan heille kiitollisuuden velassa, koska ovat hänen puolestaan antaneet talonsa poltettaviksi ja omaisuutensa tuhottavaksi. Ihmisten luonne on näet sellainen, että heitä velvoittavat yhtä paljon heidän tekemänsä kuin heidän kokemansa hyvättyöt. Ottaen tämän kaiken lukuun, ei siis pitäisi viisaalle ruhtinaalle olla vaikeaa piirityksen aikana rohkaista ja vahvistaa kansalaistensa mieliä, kun hänellä vain on riittävästi elintarpeita ja puolustusvälineitä.

11. luku.

Hengellisistä ruhtinaskunnista.

Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]

Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.

Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset. Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana. Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa, minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä. Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen vähän.

Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla. Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa, kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.

Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.

Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita, niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien väliset riidat ja mellakat.

Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta ja arvoa.[32]

12. luku.

Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.

Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.

Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön. Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten, parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen ja puhun vain sotajoukosta.

Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.

Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä, mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa. Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on rangaistuskin kohdannut heitä.

Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden. Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö, olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä paikallaan.

Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa. Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen, joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.

Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä. Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja; näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän olisi voittanut, silloin — sen jokainen myöntänee — firenzeläiset olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä; Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.

Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan, mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.

Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon, kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on nopeasti jakautunut moniin valtioihin.

Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan, joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin, alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42] Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut, että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt, Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.

Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että 20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä. Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa, vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian orjuuteen ja häpeään.

13. luku.

Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.

Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille, joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat, tulee sinusta heidän vankinsa.

Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä, tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä heidän.

Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen, johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]

Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen, palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa, apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa, tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki, että hänellä oli täysin oma sotaväki.

Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä, mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen, puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.

Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI, sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.

Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa; jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu, etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista. Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.

Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne, jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.

14. luku.

Ruhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.

Ruhtinaalla ei saa olla muuta aherrusta, ei muuta ajatusta eikä muuta harrastusta kuin sotalaitos, sen järjestys ja olemus. Sotataito on näet omiaan sille, joka tahtoo komentaa, ja se onkin niin vaikutusvoimainen, että se ei ainoasti suojele synnynnäisiä ruhtinaita, vaan myös usein edistää yksityisen miehen kohoamista ruhtinaan arvoon. Ja päinvastoin on nähty, kuinka monet ruhtinaat, jotka ovat ruvenneet enemmän harrastamaan huvituksia kuin sota-asioita, ovat kadottaneet valtansa. Sotataidon laiminlyönti onkin ensimäinen syy sinun valtasi häviöön, mutta jos olet siinä mestari, on se keinona vallan saavuttamiseen. Francesco Sforza, ollen sotataitoinen mies, kohosi yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi, mutta kun hänen poikansa karttoivat sodankäynnin vaivoja ja vaaroja, niin he muuttuivat herttuoista jälleen yksityishenkilöiksi. Muun pahan ohella, joka johtuu aseiden vieromisesta, seuraa myös yleinen halveksunta, joka on yksi niitä häpeätahroja, joita ruhtinaan tulee välttää, kuten etempänä aion osottaa.

Aseellista ja aseetonta ei näet ollenkaan voi verrata toisiinsa, eikä liioin voida olettaa, että aseellinen tottelisi vapaaehtoisesti aseetonta tai että aseeton tuntisi itsensä turvalliseksi aseellisten palvelijainsa seurassa. Eihän ole mahdollista toimia menestyksellisesti yhdessä, jos toinen puoli osottaa halveksimistaan, toinen epäluuloaan. Niinpä muiden jo mainittujen haittojen ohella seuraa vielä sekin, että ruhtinas, joka ei ymmärrä sota-asioita, ei voi saavuttaa sotamiestensä kunnioitusta eikä luottaa heihin. Ei siis pidä ruhtinaan koskaan laiminlyödä sota-asiain harrastusta, ja rauhan aikana on hänen niitä harrastettava vielä enemmän kuin sodassa, mikä voi käydä päinsä kahdella tavalla, nimittäin käytännöllisesti ja tietoperäisesti.

Käytännöllisesti se tapahtuu siten, että hän hyvin järjestää ja harjoittaa sotaväkeänsä; samalla tulee hänen usein käydä metsästämässä, siten totuttaakseen ruumistaan vaivoihin ja oppiakseen sen ohella tuntemaan ja oivaltamaan paikalliset luonnonsuhteet, kuten vuorien korkeuden, laaksojen suunnan, tasankojen muodon, virtojen ja nevojen laadun, mikä kaikki vaatii mitä suurinta huolellisuutta. Tämä tuntemus hyödyttää kahdella tavalla: ensiksi, hän oppii tuntemaan oman maansa ja kykenee siten paremmin sitä puolustamaan; toiseksi, näiden paikkain käytännöllisen tuntemisen avulla hän helposti oppii oivaltamaan myös vieraan seudun, joka hänen on tarpeen tuntea. Esim. Toscanan kukkulat, laaksot, tasangot, joet ja suot ovat jossakin määrin samankaltaiset kuin muidenkin seutujen vastaavat luonnonsuhteet, joten se, joka hyvin tuntee yhden maakunnan eri puolet, voi helposti tutustua toisiinkin. Siltä ruhtinaalta, jolta tällainen kokeneisuus puuttuu, puuttuu myös oikean sotapäällikön ensimäinen edellytys. Sillä vain täten oppii yllättämään vihollisen, valitsemaan leiripaikan, johtamaan sotajoukkoja, järjestämään taistelut ja piirittämään menestyksellisesti kaupunkeja.

Muun kiitoksen ohella, jolla kirjailijat ylistävät akhaialaisten ruhtinasta Philopoimenia,[46] tavataan myös se että hän rauhankin aikana ajatteli yksistään sodankäyntitaitoa. Kuljeskellessaan ystävineen maaseudulla hän usein pysähtyi ja tiedusteli heiltä: "Kumpihan puoli olisi edullisemmassa asemassa, jos vihollinen seisoisi tuolla kukkulalla ja me olisimme tässä sotajoukkoinemme? Miten olisi varminta, hyvässä järjestyksessä, käydä hänen kimppuunsa? Jos me tahtoisimme peräytyä, kuinka olisi meidän meneteltävä; jos taas vihollinen peräytyisi, kuinka tulisi meidän ahdistaa häntä?" Retkeilyn aikana hän esitti heille kaikki ne eri asemat, joihin sotajoukko voi joutua, kuunteli heidän mielipiteitänsä ja selvitteli omiaan, vahvistaen niitä perusteillaan. Niinpä johtuikin tästä alituisesta asiain pohtimisesta, ettei sitten sodassa koskaan voinut sattua tapausta, johon hän päällikkönä ei olisi tiennyt ennakolta keinoa.

Mitä taas tulee opinnoihin, on ruhtinaan luettava historiaa ja siitä tarkasteltava etevien miesten toimia. Hänen tulee ottaa huomioonsa, kuinka he ovat menetelleet sodassa, tutkia heidän voittojensa ja tappioittensa syitä, voidakseen välttää jälkimäisiä ja ottaa oppia edellisistä. Ennen kaikkea tulee hänen menetellä samoin kuin moni entisajan etevä mies, joka on ottanut esikuvakseen jonkun ennen häntä eläneen mainion ja kuuluisan sankarin, jonka tekoja ja käytöstä hän on aina pitänyt ohjeenaan, kuten kerrotaan Aleksanteri Suuren pitäneen esikuvanaan Akhilleusta, Caesarin Aleksanteria, Scipion Kyyrosta. Se joka lukee Kyyroksen elämäkerran, minkä Ksenophon on kirjoittanut, huomaa Scipion elämästä, kuinka tämä esikuvaksi ottaminen oli hänelle kunniaksi ja kuinka Scipio koetti tapojen puhtaudessa, ystävällisyydessä, lempeydessä ja anteliaisuudessa ottaa oppia kaikesta siitä, mitä Ksenophon on kertonut Kyyroksesta.

Samalla tavoin tulee viisaan ruhtinaan menetellä. Hän ei saa olla joutilaana rauhan aikana, vaan tulee hänen ahkerasti koota sellainen pääoma, joka voi olla hänelle avuksi hädän hetkellä, niin että hän, kohtalon kääntyessä, on valmis kestämään sen iskuja.

15. luku.

Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta tai häpeää.

Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä, pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen, varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja. Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.

Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla, merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi — käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (avaro) kielellämme merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua, saita (misero) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena; toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä; toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.

Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat. Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen, mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.

16. luku.

Anteliaisuudesta ja saituudesta.

Lähtökohtanani ensimäiset edellä luetelluista ominaisuuksista, väitän että anteliaan maineessa oleminen on edullista. Kumminkin sellainen anteliaisuus, joka ei tuota sinulle kunnioitusta, on sinulle vahingollinen. Sillä jos sinä harjoitat anteliaisuuttasi oikealla tavalla, kuten tulee ja sopii, mutta sitä ei tunneta, niin sinua piankin syytetään sen vastakohdasta. Senpätähden täytyykin sen, joka tahtoo ihmisten silmissä käydä anteliaasta, kaikin tavoin ilmaista rikkauttaan. Täten ruhtinas useimmiten kuluttaa siihen kaikki varansa ja on lopuksi pakoitettu, pysyäkseen edelleen anteliaan maineessa, rasittamaan alamaisiansa kaikenlaisilla veroilla ja maksuilla sekä tekemään kaikkensa rahojen hankkimiseksi. Siten hän piankin joutuu alamaistensa vihoihin, vieläpä köyhyytensä takia kaikkien muidenkin halveksimaksi. Ja koska hänen anteliaisuutensa on vahingoittanut useita, mutta hyödyttänyt harvoja, käy hänen huonosti heti ensimäisen vaaran tai vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta jos hän taas, sen huomattuaan, tahtoo peräytyä, aletaan häntä heti syyttää kitsaudesta.

Kun ruhtinas siis toimii vain omaksi vahingokseen, jos siten pyrkii anteliaan maineeseen, on oikeampaa, ettei hän viisaana miehenä liioin arkaile kitsaan nimeä. Ajan pitkään häntä näet sittenkin pidetään anteliaana, kun nähdään, että juuri hänen säästäväisyytensä vuoksi hänen tulonsa riittävät, niin että hän voi puolustautua, kun hänen päällensä hyökätään, ja ryhtyä yrityksiinsä kansaansa rasittamatta. Siten hän joutuu osottamaan anteliaisuutta kaikille niille, joilta hän ei riistä, ja sellaisia on runsaasti, ja kitsautta niille, joille hän ei ole mitään antanut, ja niitä on vähän.

Meidän aikanamme olemme nähneet vain kitsaina pidettyjen toimittavan suuria asioita; muut ovat joutuneet häviöön. Paavi Julius II osottautui kylläkin anteliaaksi päästäksensä paavin istuimelle; mutta sittemmin hän ei enää siitä erityisemmin välittänyt, voidakseen käydä sotaa Ranskan kuningasta vastaan. Monet sotansa hän on suorittanut ilman ylimääräisiä veroja, koska hänen pitkällinen säästäväisyytensä kykeni peittämään liiat menot. Jos nykyinen Espanjan kuningas olisi ollut anteliaan maineessa, hän ei koskaan olisi voinut voitollisesti suorittaa niin monia suuria yrityksiään. Välttääkseen alamaistensa ryöstämistä, voidakseen puolustaa asemaansa ja karttaakseen köyhäksi ja mitättömäksi joutumistaan ja riistäjän nimeä, tulee ruhtinaan vähemmän välittää siitä, että häntä kutsutaan saidaksi, sillä tämä on yksi niistä vioista, jotka pitävät hänen valtaansa pystyssä.

Jos joku väittäisi, että Caesar anteliaisuutensa avulla kohosi yksinvaltaan ja että monet muut, koska he ovat esiintyneet ja koska heitä on pidetty anteliaina, ovat nousseet mitä korkeimpiin asemiin, vastaan: joko sinä jo olet ruhtinas tai vasta siksi pyrit. Edellisessä tapauksessa on anteliaisuus vahingollinen, jälkimäisessä taas on sangen tarpeellista olla anteliaan maineessa; ja Caesar oli juuri sellainen, joka tahtoi päästä Rooman valtiaaksi. Mutta jos hän siksi päästyään olisi elänyt kauemmin eikä olisi vähentänyt menojaan, olisi hän kadottanut valtansa.

Jos taas joku sanoisi, että on ollut paljon peräti anteliaina pidettyjä ruhtinaita, jotka sotajoukkoineen ovat suorittaneet suuria tekoja, vastaan siihen: ruhtinas kuluttaa joko omia ja alamaistensa varoja tai vieraiden. Edellisessä tapauksessa hänen tulee olla säästeliäs, jälkimäisessä mahdollisimman runsaskätinen. Sillä sen ruhtinaan, joka elättää toimivaa sotaväkeänsä saaliilla, ryöstöillä, paloveroilla ja muiden omaisuudella, täytyy olla antelias; muutoin sotamiehet eivät seuraisi häntä. Sen suhteen, mikä ei ole sinun eikä alamaistesi omaa, voit olla sangen runsaskätinen, kuten aikoinaan olivat Kyyros, Caesar ja Aleksanteri; sillä vieraan omaisuuden tuhlaaminen ei vähennä arvoasi vaan päinvastoin lisää. Ainoasti omien varojesi tuhlaus vahingoittaa sinua. Eikä mikään ole omiaan siinä määrin kuluttamaan itsensä kuin anteliaisuus, sillä sitä mukaa kuin sinä harjoitat sitä, kadotat mahdollisuuden sitä harjoittaa ja muutut köyhäksi ja halveksituksi tai, jos tahdot karttaa köyhyyttä, ryöstönhaluiseksi ja vihatuksi. Ja ennen kaikkea tulee ruhtinaan varoa, ettei häntä ruvettaisi halveksimaan ja vihaamaan, mutta juuri anteliaisuudesta on hänelle sellainen seuraus. Niinpä onkin viisaampaa kantaa saiturin nimeä, joka kyllä saattaa huonoon huutoon, mutta ei vihan esineeksi, kuin anteliaan maineeseen päästäkseen saada rosvon nimi, joka tuottaa sekä häpeää että vihaa.

17. luku.

Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin pelätty.

Tullakseni nyt muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sanon että jokaisen ruhtinaan tulee tavoitella lempeän eikä julman nimeä; kuitenkin tulee hänen varoa käyttämästä lempeyttään väärin. Cesare Borgiaa pidettiin julmana; sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa tarkoin punnitaan, havaitaan hänen olleen paljoa lempeämmän kuin Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian kaupungin joutua perikatoon.[47] Senpätähden ruhtinaan, joka tahtoo pitää alamaisensa koossa ja kuuliaisuudessa, ei tule säikähtää julmurin nimeä, sillä rankaisemalla muutamia harvoja hän osottaa suurempaa lempeyttä kuin ne, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestä sallivat epäjärjestyksiä syntyvän, mistä ovat seurauksena murhat ja ryöstöt. Nehän näet tavallisesti häiritsevät koko yhteiskuntaa, kun sitävastoin ruhtinaan rankaisutoimenpiteet kohtaavat vain yksityistä. Kaikista ruhtinaista voi vastakohonnut vähimmin välttää julmurin nimeä, sillä uusia valtioita uhkaavat kaikkialta vaarat. Senpätähden Vergiliuskin antaa Didon pyytää anteeksi uuden hallituksensa ankaruutta seuraavin sanoin:

Res dura et regni novitas me talia cogunt moliri et late fines custode tueri.[48]

Kuitenkin tulee ruhtinaan olla hidas uskomaan ja toimeen ryhtymään; hänen ei pidä turhasta säikähtää; hänen tulee menetellä maltillisesti, viisaasti ja ihmisystävällisesti, niin ettei liiallinen luottavaisuus tekisi häntä varomattomaksi ja liiallinen epäluuloisuus sietämättömäksi.

Tässä esiintyy kysymys: Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai pelätty kuin rakastettu? Vastaus: tulee olla kumpaakin, mutta koska on vaikea niitä molempia yhdistää, on paljoa turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu, jos kerta toisen näistä täytyy puuttua. Yleensä voidaan näet ihmisistä sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvaisia, teeskeliäitä, arkoja vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin teet heille hyvää, he ovat kokonaan sinun ja tarjoovat sinulle verensä, omaisuutensa, elämänsä ja lapsensa (kuten jo olen sanonut), kun hätä on kaukana; mutta kun se uhkaa sinua, silloin he nousevat kapinaan. Ja se ruhtinas, joka luottaa yksinomaan heidän vakuutuksiinsa eikä muulla tavoin huolehdi turvallisuudestaan, joutuu perikatoon. Sillä ystävyys, joka on hankittu ostamalla eikä hengen suuruudella ja ylevyydellä, on tosin saatavissa, mutta hädän hetkellä se ei kestä koetusta eikä kelpaa.

Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan. Kuitenkin tulee ruhtinaan vaikuttaa pelkoa sellaisella tavalla, joka ei aiheuta vihaa, jollei liioin rakkauttakaan. Käy näet hyvin laatuun olla pelätty mutta ei vihattu; niin tapahtuu aina silloin, kun ruhtinas ei kajoa kansalaistensa ja alamaistensa omaisuuteen eikä heidän naisiinsa. Mutta jos hänen on pakko vuodattaa jonkun verta, on se tehtävä vasta sitten, kun tuomion oikeudellisuutta on tukemassa selvät syyt. Ennen kaikkea tulee pidättyä kajoamasta toisten omaisuuteen, sillä ihmiset unohtavat pikemmin isänsä kuoleman kuin perintönsä kadottamisen. Tosin ei koskaan puutu aihetta riistää toisten omaisuutta, ja se, joka alkaa elää ryöstöillä, keksii aina tekosyitä päästä toisten tavaraan käsiksi; sitävastoin syyt verenvuodatukseen ovat harvinaisempia ja lakkaavat pikemmin.

Mutta jos ruhtinas johtaa sotajoukkoaan ja komentaa suurta sotilasmäärää, silloin hänen ei ollenkaan tule arkailla julman nimeä, sillä muutoin hän ei koskaan kykene pitämään armeijaansa koossa eikä sotakuntoisena.

Hannibalin ihmeteltäviin tekoihin luetaan myös se, että hänen suunnattomassa armeijassaan, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista ihmisistä ja viety sotimaan vieraaseen maahan, ei koskaan puhjennut mitään eripuraisuutta enemmän sen omassa keskuudessa kuin sen ja päällikön kesken, yhtä vähän myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tämä ei voinut johtua muusta kuin hänen epäinhimillisestä julmuudestaan, joka yhdessä hänen lukemattomien suurten avujensa kanssa teki hänet aina sotamiesten silmissä kunnioitetuksi ja pelottavaksi, mitä vaikuttamaan hänen muut ominaisuutensa eivät yksinään olisi riittäneet. Ajattelemattomat kirjailijat toiselta puolen ihmettelevät hänen suuria tekojaan, mutta toiselta puolen tuomitsevat niiden oikean syyn.

Että asia todella on niin, että hänen muut avunsa eivät olisi hänelle riittäneet, se näkyy selvästi Scipiosta, joka oli mitä harvinaisin mies ei ainoasti omana aikanaan, vaan myös koko ihmiskunnan historiassa. Häntä vastaan nousivat hänen omat sotajoukkonsa Espanjassa kapinaan, ja tämä johtui yksistään siitä, että hän oli ollut liian suopea sotilaita kohtaan ja sallinut heille enemmän vapautta kuin sotakurin mukaan oli luvallista. Tästäpä Fabius Maximus häntä sitten moitti senaatissa, kutsuen häntä Rooman sotaväen turmelijaksi. Kun eräs Scipion alapäällikkö oli tuhonnut locrilaiset, ei hän kostanut tälle heidän puolestaan eikä rangaissut alapäällikkönsä röyhkeyttä; mikä kaikki johtui hänen sävyisästä luonteestaan. Niinpä sanoikin eräs, joka senaatissa tahtoi puolustella häntä, että oli paljon ihmisiä, jotka paremmin osaavat olla itse erehtymättä kuin rangaista toisten erehdyksiä. Tämä ominaisuus olisi ajan pitkään tahrannut Scipion maineen ja kunnian, jos hän olisi ylipäällikkönä jatkanut samaan tapaan. Mutta kun hän oli senaatin valvonnan alainen, ei tämä vahingollinen luonteenpiirre ainoasti ollut merkityksetön, vaan vieläpä oli hänelle kunniaksikin.

Palaten kysymykseen: rakastettu vaiko pelätty? päätän siis, että koska ihmisten rakkaus riippuu heistä itsestään, mutta heidän pelkonsa riippuu ruhtinaasta, viisaan ruhtinaan tulee nojautua siihen mikä on hänen omassa vallassaan, eikä siihen mikä on muiden vallassa. Hänen tulee ainoastaan, kuten sanottu, koettaa välttää alamaistensa vihaa.

18. luku.

Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.

Jokainen käsittää, kuinka kiitettävää on että ruhtinas pitää lupauksensa ja toimii rehellisesti eikä petollisesti. Kuitenkin osottaa nykypäivien kokemus, että ne ruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä, jotka eivät liioin ole pitäneet lukua lupauksistaan, vaan päinvastoin ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten pään pyörälle ja lopuksi päässeet voitolle niistä, jotka ovat luottaneet heidän sanoihinsa. Tiedettäköön siis, että on kaksi eri tapaa taistella: toinen lakien, toinen raa'an voiman avulla. Edellinen on ihmisten, jälkimäinen eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy turvautua jälkimäiseen. Niinpä täytyykin ruhtinaan osata esiintyä sekä ihmisenä että eläimenä. Juuri tätä seikkaa ovat muinaisajan kirjailijat tahtoneet peitetyin sanoin teroittaa ruhtinaiden mieliin, kertoessaan, kuinka Akhilleus ynnä monet muut muinaisajan ruhtinaat olivat lapsina annetut kentauri Kheironin hoitoon, jotta kasvaisivat hänen valvontansa alaisina. Tämä tietysti merkitsee sitä, että kun opettaja oli puoleksi ihminen, puoleksi eläin, ruhtinasten tuli oppia käyttämään hyväkseen kumpaakin luonnetta, sillä toinen ilman toista ei riitä.

Jos siis ruhtinaan on tarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen esikuvikseen valita kettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin välttää ansoja eikä taas kettu kykene yksin puolustautumaan susilta. Täytyy siis olla kettu keksiäkseen ansat ja leijona pelottaakseen sudet. Ne, jotka tahtovat esiintyä yksinomaan leijonina, eivät ymmärrä asiaansa. Senpätähden ei viisas ruhtinas voi eikä hänen tulekaan pitää sanaansa, jos sellaisen noudattaminen olisi hänelle vahingoksi ja jos ne syyt ovat hävinneet, jotka saivat hänet sellaiseen sitoutumaan. Jos kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi paikallaan, mutta kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy sinulle antamassaan sanassa, ei sinunkaan tarvitse pitää heille antamiasi lupauksia.

Eikä ruhtinaalta ole koskaan puuttuva laillisia syitä puolustella sanansa rikkomista. Tästä voitaisiin luetella runsaasti nykyaikaisia esimerkkejä ja osottaa, kuinka monet rauhansopimukset ja sitoumukset ovat rauenneet tyhjiin ruhtinasten petollisuuden takia, ja kuinka se, joka on parhaiten osannut matkia kettua, on parhaiten onnistunut. Mutta tätä ominaisuutta täytyy osata taitavasti kaunistella ja olla suuri teeskentelijä ja näyttelijä. Ihmiset ovat näet niin yksinkertaisia ja niin riippuvaisia hetken pakoituksesta, että se, joka tahtoo pettää, löytää aina jonkun helposti petettävän.

Aivan tuoreista esimerkeistä tahdon mainita vain yhden. Aleksanteri VI ei tehnyt koskaan muuta kuin petti ihmisiä, eipä edes koskaan ajatellutkaan muuta ja löysi aina petettäviä uhreja. Ei ole koskaan kukaan ihminen osannut vakavammin vakuutella ja juhlallisemmin vannoa jotakin asiaa, mutta vähemmän sitä pitää kuin hän. Siitä huolimatta hänen petoksensa aina onnistuivat, koska hän hyvin tunsi kanssaihmisensä.

Ruhtinas ei siis välttämättä tarvitse kaikkia edellä mainittuja hyviä avuja, mutta hänen täytyy ainakin luulotella omaavansa ne. Rohkenenpa väittää, että niiden omaaminen ja alituinen noudattaminen on vahingollistakin, kun sen sijaan niiden teeskentely on hyödyllistä, kuten olla olevinaan armelias, uskollinen, lempeä, hurskas ja vilpitön. Mutta tulee siinä määrin hallita mielensä, että tarpeen tullen voi ja osaa menetellä päinvastoinkin.

Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritotenkin vastakohonnut, ei voi noudattaa kaikkia niitä hyveitä, jotka tuottavat ihmisille hyvän nimen; voidakseen säilyttää valtansa, hänen täytyy useinkin toimia vastoin uskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja. Sentähden on tarpeen, että hänellä on sellainen luonne, joka helposti kääntyy tuulien ja onnen vaihtelujen mukaan eikä kuitenkaan, kuten jo sanoin, aiheettomasti poikkea hyveen polulta, mutta kyllä tarvittaessa osaa käydä paheenkin tietä.

Niinpä tuleekin ruhtinaan pitää tarkka huoli siitä, ettei hänen suustaan koskaan luiskahda sanaa, joka ei olisi noiden edellä mainittujen viiden hyveen täyttämä. Häntä nähdessään ja kuullessaan tulee jokaisen luulla, että siinä on edessäsi itse lempeys, uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Eikä mikään ole tärkeämpää kuin viimemainitun hyveen näennäinen omaaminen. Ihmiset näet arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä mukaan, sillä jokainen saattaa nähdä, mutta harvat tulla kanssasi kosketuksiin. Kaikki näkevät, miltä näytät, harvat tuntevat, mikä todella olet. Ja nuo harvat eivät rohkene vastustaa niiden monien mielipidettä, joilla on valtion mahti ja arvo suojanaan. Kaikkien ihmisten teot, erittäinkin ruhtinasten, joiden suhteen ei voi vedota mihinkään tuomioistuimeen, arvioidaan vain tulostensa mukaan. Ruhtinaan on siis vain turvattava elämänsä ja valtansa; siihen käytetyt keinot arvostellaan aina kunniallisiksi, vieläpä kiitosta ansaitseviksi, sillä rahvas kiinnittää huomionsa vain asian ulkonäköön ja lopputulokseen. Ja koko maailmahan on pelkkää rahvasta, kun sen sijaan harvat järkevät saavat merkitystä vain silloin, kun rahvas ei enää tiedä, mihin nojautua. Eräs nykyajan ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta,[49] ei koskaan saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta itse asiassa vihaa ankarasti molempia; ja jos hän niitä todella olisi noudattanut, olisivat ne häneltä jo monta kertaa vieneet sekä valtion että arvovallan.