Vielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten ihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja siitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi astua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun konsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja kappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että maisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia, niin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. — V. 1644 tuli kanne kahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä sijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa jumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi päiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän siveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva valitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken rukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään antavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että rouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. — V. 1675 taas oli konsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän kirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden presidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat kuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin tekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat miekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein julkisella asetuksella säätää "kristillinen penkkijärjestys", joka tarkoin määräsi kullekin paikkansa.

25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus kruunusta.

Valtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä aatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti karttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä tai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui herrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se, että verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä raskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan ottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni se papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin menettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä säälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia puolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös omakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien, olivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli aatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti vastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he suutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa kouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja useimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui heistä siis sitä kiusallisemmalta.

Kaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen valtionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat omiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville saapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin talonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi. Uskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat mahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat lunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita, että tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain saataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien aatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa sotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi papistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka rohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi kuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset etuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi. Toinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien kokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten yritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia raukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin erikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko valtakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin vaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin. Kuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia, vaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.

Valtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi myömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja hänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein tyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa kenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan) riittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten palkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt noin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta, niin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän puutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten, uusien myöntien vuoksi.

Tämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren kuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen lopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa kukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana päätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi hämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden jatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi osaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien, aatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. "Nyt on äskeisten rauhanpäätösten kautta", niin nurisivat he, "saatu monta viljavaa, rikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja kuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin ennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin asukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?"

Ihme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä, kuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan. "Aatelisherrat", niin huudettiin, "ovat syynä maan häviöön; he ovat anastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki kruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat taas otetaan takaisin kruunun omaksi." — Papisto lähetti aatelille sen pilkallisen kysymyksen: "Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien, vai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?" Aateli vastasi siihen vain toisella kysymyksellä: "Onko tämä kysymys syntynyt itse pappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?" Kaikki kolme aatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan kuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten peruuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään saisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin saatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset kidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin y.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten olevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä niiden peruutus oli mahdoton.

Keskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi kiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella tavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit puolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat aatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain metsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään. Kaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten välillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa rälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä; Ruotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen keskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät molempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon. Aatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä. Kuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen: "ettei kukaan halpasukuinen pääsisi virkoihin"; se muka ei tarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa syntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja, joka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta; porvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat vapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi aateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen rikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin rangaistuksen alaiseksi.

Siten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei siis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi Brahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta myöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä, mutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. "Talonpoika", sanoi hän, "joka jo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat lainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän kiihdyttävät." Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien herrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana. Lukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen hallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin kirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia "puolenmarkan junkkareiksi", sekä "sienenpuristajiksi". Ja Janakkalan kirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että hän oli aatelisia ylimalkaan soimannut "nälkäisiksi täiksi" sekä oman pitäjänsä herroja erittäin "saatanan joukoksi".

Tästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian ylimyshenkinen kreivi Brahe, "ettei siitä ollut pidettävä mitään lukua". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli 1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa aatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä tukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää kuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt juuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä talojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan ennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja heidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan. Kristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän huomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän kyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä halutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja taiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja läksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa, luopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä oli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä hänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja saattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan. Roomassa hän kuoli 1689.

Viiteselitykset:

[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari vuosikymmentä edemmäksikin.

[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle Filipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.

[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen talonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli kuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän säätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa, missä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan suojaksi.

[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta, kun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi kirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti maksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.

[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.

[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia Ruokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan eri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat jätetyt pois.

[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja vapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.

[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan epämääräisesti.

[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea mainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.

[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta 1662, Suomi 1855.

[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.

[12] Näyttää tästä melkein — vaikka valitettavasti asia vielä on hämärä puuttuvien asiakirjojen tähden — kuin olisi tässä ilmaantuvaa suomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa esimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.

[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin Upsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä, vaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa puuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina Karjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.

[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia heidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.

[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin kerroksiin, joista "alinta kuoppaa" pidettiin suurimpana rangaistuksena.

[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä, että ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet kirkkoherraksensa.

[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa seurakunnassa saarnata.

[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause Rothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:

    Ah mun armast' isänmaatan',
    sangen suloist' Suomen saarta!
    Annoi Jumal' armost' juuri
    Doctor Eskel Petraeuxen,
    Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.

[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin jumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.

[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,

[21] Ståthållaren Erik Hara red mig värre än en mara.

[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin oli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen maaherran alle ja erillään Suomesta.

[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.

[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta, jonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa maassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa näkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä valtaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin paljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin toisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen varastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.

[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme toiseen lukuun.

[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin ahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan Suomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo määrännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen rakkaudestaan Suomea kohtaan.

[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa nousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.

[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä; mutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa. Muuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä) autiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että miehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.

[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi kunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.

[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa luvussa vielä enemmän puhetta.

[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia kansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän arvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa asetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien lasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin jo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.

[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve,
     Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris —
     Non hospes tamen usque vagus — patriota futurus,
     — — Gothus licet ortu, sim modo Fennus.

[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.

[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.

[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus Magnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä lausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis arctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo Suomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista. Erittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos maasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista kielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän sitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä. Karjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin joesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä Kymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan olivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin viljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan vaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten elättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän rubiineja Buraeuskin jo tunsi. — Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt ensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja Suomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun pelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua päällekarkauksissaan.

[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään ruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen (Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.

[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että suomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa äidinkieltänsä.

[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet varustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan olivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.

[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.

[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne olivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla oli 60-70 tykkiä.

[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset kuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.

[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.

[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.

[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista lähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa myöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.

[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta V:2, by Julius Krohn