V. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien maaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa ollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä tulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa 5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä, vaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista, tuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000 talaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista. V. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän taas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä maakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän herrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti Tukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran sotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin maakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon. Hän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin tuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut kirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi Jaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.

20. Kauppa ja teollisuus.

Kauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa Aadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta alkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan rauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja Liivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa 6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät, huonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat niistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle edellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli Turun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa, joille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria, mikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet niistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes Tukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan tavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten hollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut edes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta saaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten puotirenkejä.

Syyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua. Pääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat heti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä olisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät porvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän joutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin. Hallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita sekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti heidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat itselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan liian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen halpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten voitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi halutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön kautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen äyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä kyynärpuun tahi neulan miekkaan.

Muutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia kaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat valmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti kuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi silloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen ohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja liikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty "pikkutulli", joka oli suoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia niistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi kaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman tavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri kahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa aamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä tullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti suurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja hankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa paikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin; aituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä vastarinnasta tietoa.

Kustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja teollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen käyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet asetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi. Kauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa. Kaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista. Ainoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus, koska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit itsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa; rahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina. Ainoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa seuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä. Muutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi jonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit saivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella kaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti kauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen sekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa siteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä ruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä suoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla oli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.

Kaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta. Useimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki kauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. tapulioikeus, suotiin ainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat siihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin saada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa. Suomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla sekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla laivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla sekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia ulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita, joita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin. Kaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli niiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet tuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin Uusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä puuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä, korvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja kiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä näytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin uivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä, koska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin valittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein sisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä ruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa yhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten oikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei Ruotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien eteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä Suomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla; he eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan taikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta vastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit kauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille vain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika vain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet. Tukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko maan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta ne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin vähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka ei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä luonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita, valitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V. 1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon kautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää. Muutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä lakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja tottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa. — Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa merikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat viipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä pois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista sijaan. — Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin salassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun tavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea olisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa, ollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki tehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!

Melkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf pyysi "auttaa" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli suurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen etuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka myös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian kauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin, estivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne, niinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta etua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia kruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.

Aksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja teollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan helpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa. Mutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan kauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia säädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä seisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten aikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin valtiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he rukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että heidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka kokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi! Ylimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin yhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä juuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle teki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan perustetun tervayhtiön käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden viedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä ruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen kauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen talonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis kokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten paljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli mahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien vuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden, annettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla ruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia kerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.

Muutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi holhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme, poistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten lakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin kiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden suhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko valtakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan. Rahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien kruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja, niinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen rakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus semmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin olivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä ulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku melkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten kauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan vaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa noin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v. 1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin edistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662 oli tehnyt toista miljonaa.

Maamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin tätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja, puhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja valmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim. vietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3 miljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä kauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin saivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin maihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn. Suomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin vähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä vähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500. Tervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta myöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000 tynnyriä. — Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali; voitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin. Metsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin maasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia majavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja kapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen kolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka tämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet. Merellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden vientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä osoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan meidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon myös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset summat toista vertaa suuremmat.

Ulkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat niinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin vuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan, niinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt meille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen vielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei likimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara oli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista maksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen vähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos paneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta tulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä viidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän ryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita pöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297 tynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. — Rommista ja konjakista, joita me nyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään. Mutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta, sitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta sitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin paloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa siitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui vuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut Suomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat luvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä nytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös silkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja, nyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista saattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri. Tuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta kaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla Tukholman kautta.

Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt, mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään, muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.

Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla, monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina toisistaan jyrkästi erotettuihin ammattikuntiin (ruotsiksi "skrån"). Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.

Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa. Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin. Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut, annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle. Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena; sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin. Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi. Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim. v. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita tuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet ulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina, monenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu, että sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita korjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa värjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia mitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat soveliaita.

Käytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia, hopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m. unkarilaisiakin. Hopeaa oli hopeariksi (5 markkaa 70 penniä nykyistä rahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat markoittain.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa 8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava hopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana lyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja), joita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka siinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet niitä vastaanottaa.

21. Suomen kaupungit.

Meidän maamme kaupungeista olivat ainoastaan Turku ja Viipuri siihen aikaan huomattavat.

Turussa oli Kristiinan hallituksen lopussa noin 6,000 asukasta. Sen suurin ja paras osa, niinkuin nytkin, oli itäpuolella Aurajokea. Pohjoisessa oli ensin Mätäjärven kaupunginosa, jossa asui melkein vain köyhää kansaa, ja missä Karjatullin lähellä oli kivillä ympäröity mestauspaikka. Sen eteläpuolella olevat Luostarin ja Kirkon kaupunginosat olivat komeimmat ja parhaiten rakennetut, joissa parhaasta päästä virkamiehet sekä rikkaat porvarit asuivat. Luostarin kaupunginosassa oli Isotori, jonka ympärillä oli paljon komeita, suuria asuinkartanoita sekä kauppapuoteja. Täällä oli raastupa, jonka tornissa yövartia valvoi: täällä oli myös Hornin kolminkerroksinen kartano, johon myöhemmin tällä vuosisadalla hovioikeus muutettiin. Kirkon kaupunginosaan taisi kuulua presidentti Kurckin kaunis kivimuuri joen rannalla puutarhoineen, ansareineen. Parhaana koristeena oli kuitenkin vanha tuomiokirkko, jota ei Ruotsissakaan, niin ainakin kehuttiin, voittanut muu kuin Upsalan tuomiokirkko. Se kohosi korkeana, jalona pieneltä kummulta, joka, siksi että sitä oli hautausmaana käytetty, oli saanut nimekseen Unikankari. Tämän kummun ympärillä kävi 12 jalkaa korkea, 4 jalkaa paksu muuri, rakennettu osaksi harmaasta kivestä, osaksi tiilistä. Itäisellä kulmalla se oli varsinkin korkea, aivan kuin linnanvalli. Pitkin reunoja oli rakennettu nastoja, joiden välistä sopi ampua; sillä tämä muuri oli muinoin sota-aikoina ollut suojelusvarustuksena. Kuuden portin kautta päästiin sen läpi sisään; itäinen ja eteläinen portti olivat holvatut ja niiden yläpuolella oli huoneita, joissa portinvahdit asuivat. Kirkko oli Kustaa Aadolfin aikana tehty vielä entistä pitemmäksi; korkeakuori oli siihen lisään rakennettu rikkaan porvarin Jaakko Wollen kustannuksella. Permantona oli suureksi osaksi hautakiviä, sillä siihen aikaan vielä haudattiin korkeasukuisia ja rikkaita kirkkoihin. Vainajien vaakunat sekä hautajaisissa käytetyt suruliput riippuivat patsaista molemmin puolin isoa käytävää. Paitsi sitä olivat entiset sivukappelit kaikki muutetut hautakammioiksi. Komeimmat olivat Tottin, Stålhandsken, Tavastin sekä Kankaisten (Kurck- ja Horn-sukujen) kappelit. Niissä oli taiteellisesti veistettyjä marmorisia muistokiviä ja kuvapatsaita. Niissä riippui viljalta sodista saaliiksi tuotuja vihollislippuja hautojen yläpuolella, samoinkuin myös sankarien omia, taisteluissa käytettyjä haarniskoita ja kypäriä. Muutamissa olivat vainajien muotokuvatkin nähtävinä, marmorista veistettyinä tai öljymaalauksina. Keskipaikoilla vuosisataa sai kirkko loistavan vaskikaton; sitä ennen oli katto parikymmentä vuotta ollut tiilinen, ja vielä aikaisemmin oli se, Rothoviuksen tullessa maahan, ollut 1601 vuoden palon jälkeen niin rappiolla, että lunta sekä vettä satoi lautakatoksen läpi sisään. Aivan kiinni muurissa, osaksi sen sisäänkin rakennettuna seisoi kaakkoisen portin vieressä kaksinkertainen yliopistorakennus, sitten yliopiston kirjasto, vanha kouluhuone. Vähän matkaa kirkosta, joen rannalla oli piispan talo.

Korkeakaarisen sillan yli päästiin joen toiselle rannalle Aningaisten kaupunginosaan. Sen avaralla alalla asui taas enimmäkseen köyhää väkeä; mutta pitkin joenrantaa oli kuitenkin. myös komeita rakennuksia, jos kohta suureksi osaksi vain puisia. Muita merkillisempi oli suuri kivimuuri, jossa hovioikeus, majailtuaan ensiaikansa linnassa, nyt piti istuntojaan. Aningaisten kaupunginosan sekä linnan välillä oli ennen Brahen aikoja ollut avara, tyhjä lakeus; mutta hänen toimestaan jatkettiin kaupunkia sinnepäin varsin pitkältä, ja loppumatka Aniniemeen, missä linna kohosi, tehtiin hauskemmaksi istuttamalla tien molemmille puolin lehtipuita.

Aurajoen rannat olivat alkuaan lietteiset; kaupungin nykyistä asemaa kuuluu ennen muinoin sanotun Viljasuoksi — Turun vastaista rikkautta ennustava nimi, niinkuin eräs sen ihailija 17:nnellä vuosisadalla väitti. Tämän lietteisyyden vuoksi oli täytynyt rakentaa rantatalot maahanjuntatuille paaluille, ja sitä paitsi oli vielä paaluttamalla rakennettu rantaa pitkin osaksi puinen, osaksi kivinen laituri, jonka ääreen laivat sekä venheet saattoivat laskea. Siellä oli tavaroiden purkaminen sekä sisäänsälyttäminen hyvin mukava, sillä kauppiaitten vara-aitat seisoivat enimmäksi osaksi juuri laiturin partaalla. — Kivimuureja oli paremmissa kaupunginosissa jokseenkin paljon, enimmiten kuitenkin vain yksikerroksisia, palkiten puuttuvan korkeuden suuremmalla avaruudellaan. Kivisissäkin kartanoissa oli katto enimmiten laudoista sekä tuohista; puisissa epäilemättä, vaikkei siitä ole erittäin mainittu, useimmiten turpeista, niinkuin silloin oli yleisesti Ruotsin valtakunnassa tapana. Näille katoille päästettiin kesä-aikoina vuohet ruohoa syömään. Kadut olivat vielä alkupuolella 17:ttä vuosisataa kovin kapeat ja koukkuiset ja tonttialat pienet. Mutta kreivi Brahen toimesta useimmat kadut ojennettiin ja levennettiin, samoin yhdistettiin monessa paikoin useita tonttialoja yhdeksi suuremmaksi. Rakennusten välissä oli hyvin monessa talossa ryytimaa sekä hedelmäpuutarha, joissa porvarit ihanina kesäiltoina työnsä tehtyään istuskelivat. Suosittu kävelypaikka oli myös jo silloin Ruissalon kuninkaankartanon puisto. Juhannusaattona kokoonnuttiin varsinkin Kupittaalle kaikellaisia leikkejä lyömään ja taikoja tekemään. Muulloinkin oli sen lähde usein loitsupaikkana; luultavasti kävivät kaupungin neitoset siellä muun muassa "lempeäkin nostamassa" vanhaan suomalaiseen tapaan, koska eräs senaikuinen ruotsalainen johtaa paikan nimen roomalaisten lempijumalasta Cupidosta.

Paljon siitä, mitä me nykyään pitäisimme välttämättömänä mukavan ja siivon elämän ehtona, puuttui silloin vielä Turussa, saatikka sitten muissa Suomen kaupungeissa. Iltasilla ei esim. minkäänlaiset lyhdyt valaisseet katuja. Jos joku tahtoi valoa, piti hänen kuljettaa lyhtyä muassansa. Kadunlaskijoita sanotaan tosin kerran tuotetun Saksasta, mutta ylimalkaan ei mahtanut olla monta paikkaa kivettynä, koska kiveäminen oli Tukholmassakin vain alullaan. Voipi siis arvata, miten syvässä loassa syksyisin kahlattiin. Poliisi ei myöskään pitänyt huolta pihojen tai katujen siivoamisesta. Sinne jäivät kaikellaiset keittiöistä heitetyt roskat mätänemään. Kun sen lisäksi otamme huomioon kaupungin mutaisen pohjan sekä katujen ja pihojen ahtauden, niin ei voi kummeksia, jos ilma olikin kovin turmeltunut ja pahat kulkutaudit pääsivät usein liikkeelle. Ja sellaisissa tapauksissa ei ollut edes lääkäreitä, jotka olisivat voineet auttaa! Vielä sata vuotta myöhemmin on Turusta mainittu, että kuolleitten luku tavallisesti oli melkein yhtä suuri kuin syntyneitten, monasti vielä paljoa suurempi. Siitä voi päättää, millainen asian laita oli 17:nnellä vuosisadalla. Ahtaat kadut ja pihat sekä se seikka, että useimmat talot olivat puusta, vaikuttivat sen, että tulipaloja oli hyvin tiheään ja että ne tekivät suurta tuhoa.

Turun ympärillä kohoaa vuoria, joilla siihen aikaan, varsinkin Venäläismäellä, Mätäjärven pohjoispäässä, seisoi suuri joukko (melkein satamäärä) tuulimyllyjä, näky, joka muualla Suomessa siihen aikaan oli aivan outo. Näitä vuoria kehuvat välistä sen ajan kirjailijat kaupungin suojelusmuuriksi, mutta oli sillä myös oikea multavallituskin sekä kivinen muuri ympärillään, jotka olivat tehdyt kreivi Brahen toimesta.

Omituista Turulle, niinkuin muillekin senaikuisille Suomen kaupungeille, oli se, että talot eivät olleet numeroidut, vaan kukin varustettu omalla, omistajienkin vaihtuessa aina ennallaan pysyvällä nimellä, esiin. Heikkilä, Rantala j.n.e., aivankuin maatilat. Sukunimistä päättäen oli muuten enin osa asukkaista suomalaisia. Näiden suomalaisten sukunimien joukossa tapaamme joskus nen-päätteisiä, jotka tätä nykyä ainoastaan Itä-Suomessa ovat yleisemmät, joskus la-päätteisiä, niinkuin nykyään Länsi-Suomessa, vaan suuri osa oli lyhyitä, esim. Hirvi, Alli, Viisas, Raikoi, olipa joukossa myös sangen lystikkäitä köllejäkin esim. Mustapää, Jauhopää ja Rahapää, Vääräjalka, Tomuhousu, Hassuparta ja Piruntappaja. Ruotsalaisia ja saksalaisia nimiä tavattiin verrattain enemmän kaupungin paremmissa osissa, josta voinee päättää, että niihin kansallisuuksiin kuuluvat porvarit ylimalkaan olivat rikkaimmat. Saksalaisilla oli tämän vuosisadan edellisellä puoliskolla oma kirkkokin, joka sittemmin otettiin yliopiston kirjastoa varten. V. 1638 heidän lapsilleen myös hankittiin omakielinen koulumestari.

Vaikka Turku oli harvoja maan merikaupunkeja, ei se kuitenkaan ollut erittäin kehuttava kaupastansa eikä teollisuudestaan. Kustaa Aadolfin aikana ei sillä ollut yhtään omaa laivaa, eikä siellä käynyt ulkomaalaisiakaan enempää kuin 11-12 vuodessa. V. 1640 kirjoitti kreivi Brahe, kun hän sai käskyn kehoittaa Turun porvareita käyttämään muutamia ulkomaan laivoja, jotka kruunu oli sotaväen kuljetusta varten sinne tilannut, vaan joita ei sitten siihen tarkoitukseen tarvittukaan: "Ei täällä ole yhtään semmoista kauppiasta, jolla olisi rahtia annettavana sattumalta tänne saapuvalle laivalle. Vähäisiä tavaroitaan varten he ovat jo tilanneet laivoja Lybeckistä." V. 1638 hän niinikään kuvasi liinakangastyötä, johon hallitus silloin kehoitti, tällä tavoin: "Täällä on 200 liinakankuria, vaan he kutovat kapeita, harvoja, solmuisia kankaita, niin etteivät ne tahdo mennä kaupaksi. Yksi ainoa vain on hyvä, vaan ei hänkään osaa kutoa hienompaa kilpi- eikä damastikangasta." Vuosisadan lopulla kuitenkin mainitaan jo olevan taitavia liinakankureita, ja valmistellaan myös verkaa sekä "kalminkiä". Krouveja sitävastoin oli paljon, ja ne menestyivät vallan hyvin, arvattavasti monien ylioppilaitten vuoksi. Yliopistokaupungiksi oli muuten Turku erittäin sovelias sen vuoksi, että elanto siellä oli huokea. "Seutu sen ympärillä on niin viljavaa, vedet niin kalaisia, ettei missään maailmassa saa huokeammalla ruokatarpeita", kehuu Wexionius. Vilja sekä kaikellaiset ruokatarpeet olivatkin Turun tärkeimmät vientitavarat. Niitä tuotiin kaupunkiin varsinkin sen kolmina markkinoina: molempina Heikinmessuina tammik. 19:nä ja kesäk. 17:nä, sekä vielä syysk. 8:na p:nä. Vuosisadan toisen puoliskon alussa oli hallituksen kehoitus laivanrakentamiseen vaikuttanut sen, että Turussa oli porvareita, jotka lähettivät 3-5 omaa laivaa ulkomaille. Mutta muutamia vuosikymmeniä myöhemmin oli laivaliike jälleen rauennut; tavarat tuotiin enimmiten Tukholmasta.

Maamme toinen kaupunki oli Viipuri, muutamissa suhteissa ajoittain aivan ensimäinen. Ulkoasultaan se oli silloin aivan toisellainen kuin nyt. Venäjän puolella se loppui jo Karjaportin paksun tornin kohdalle; sieltä ulkovalli kulki suoraan suomalaisen kirkon kellotapulin kautta, joka oli vallitornina. Pietarin etukaupunkia ei ollut olemassa, koska venäläisten alinomaisten hyökkäysten tähden siellä ei olisi ollut rauhaa. Neitsytniemen, Saunalahden ja Hiekan etukaupungeista, jotka suurimmaksi osaksi vasta nykyaikana ovat syntyneet, ei ollut ainoatakaan olemassa. Sitä vastoin olivat silloin pitkänsillan tausta sekä nykyinen Tervaniemi sataman laidassa tiheästi asutut; siellä oli Siikaniemen etukaupunki, jolla oli oma kirkkokin, luultavasti puinen. Toisella puolella kaupunkia oli Pantsarlahden linnoituksessa toinen etukaupunki. Itse kaupunki eli "huhma" — siksi kansa sitä sanoo — oli ympäröity vahvalla muurilla, josta suuri joukko torneja törrötti. Mutta vuosisadan loppupuolella ne olivat, uuteen linnoituslaatuun sopimattomina, tulleet hävitetyiksi; ei jäänyt jäljelle muuta kuin nuo kaksi yllämainittua sekä joitakuita raunioita. Sisään päästiin seitsemän holviportin kautta. Alkupuolella 17:ttä vuosisataa oli huhmassa sekä porttien järjestys että suunta ihan toinen kuin tätä nykyä; sen näkee vielä nytkin vanhoista rakennuksista, jotka kaikki seisovat viistoon nykyisiin katuihin verraten. Mutta suuren palon jälkeen rakennettiin kaupunki kreivi Brahen käskystä uuden kaavan mukaan, jonka jälkeen, niin kehutaan, ei ollut enää montakaan väärää katua. Silloin oli jo myöskin, niinkuin asemakaavasta näkyy, aikomus laajentaa Viipuria itään päin siihen muotoon, joka sillä oli ennenkuin vallit revittiin; mutta sitä ei Ruotsin vallan aikana vielä pantu toimeen. Kivimuureja oli jo ennen tätä uudestaanrakentamistakin koko joukko, sillä Kustaa Aadolfin aikana sai jokainen porvari siellä 100 talarin veronhuojennuksen, jos hän rakensi kivimuurin. V. 1636 kehuttiinkin, että Viipurissa on tosin huonot vallit, mutta komeat porvarien kartanot. Tämä viimeksimainittu kerskaus kumminkin oli liioiteltu; sillä siltä ajalta jäljellä olevat rakennukset ovat kaikki matalanlaisia, pienten ikkunainsa vuoksi synkännäköisiä, osaksi harmaasta kivestä kyhättyjä — esim. kaksikerroksinen entinen piispan talo Uudenportinkadun varrella. Palon jälkeen rakennettiin niin ahkeraan tiilikivisiä huoneita, ettei v. 1694:n jälkeen huhmassa ollutkaan paljon muita. Katotkin enimmiten tehtiin tiilikivestä, niinkuin vieläkin monessa vanhassa rakennuksessa näkee; mutta oli myös turvekattoja. Erittäin komeat kuuluvat olleen rakennukset torin ympärillä, likellä Turunporttia, missä myös raatihuone seisoi. Merkillinen avaruudeltaan sekä koristeiltaan oli tuomiokirkko (nykyinen venäläisen sotaväen jauhoaitta), johon Agricola oli haudattu. Senaikuinen kertoja kehuu sen vahvoja holvikaaria, sen loistavaa saarnastuolia, sen taidokkaasti tehtyjä urkuja sekä muuta sisäkoristusta. Tässä tuomiokirkossa pidettiin ruotsalaista jumalanpalvelusta; suomalaisilla oli nykyinen kirkkonsa. Paitsi näitä oli vielä kolmaskin Herranhuone huhmassa, likellä vallia, köyhien ja vaivaisten varalta, joita vaivaishuoneessa elätettiin. Kaupungissa oli myös kymnaasi ja kirjapaino. Maaherra asui linnassa, komeassa palatsissa, jonka seinät kuitenkin ovat nyt jo toiselta puolelta maahan vaipuneet. Viipurin ympäristössä kuuluu olleen paljon puu- ja kukkastarhoja.

V. 1658 oli kaupungissa 3-4,000 asukasta. Nimistä päättäen oli Viipuri paljoa enemmän ulkomaalainen kuin Turku. Muutamia venäläisiä oli jo silloinkin sinne muuttanut. Saksalaisia oli melkein yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Näitä molempia melkein yksistään asui huhmassa, suomalaiset enimmäkseen etukaupungeissa. Viimeksimainittujen ja edellisten välillä oli usein vaaliriitoja, sillä ruotsalaiset ja saksalaiset yhdessä liitossa tahtoivat määrätä virkoihin keitä he halusivat, huolimatta suomalaisista, jotka aina äänestivät oman maan miehiä.

Uudet valloitukset Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ensin suuresti enensivät Viipurin kauppaliikettä. Ennen se oli jo ollut Saimaan vesistön tavaroiden viennin välittäjänä; nyt rupesi myöskin, niin kertoo kreivi Brahe, Käkisalmen läänin sekä Inkerin, jopa avaran Venäjänkin kauppa käymään sen kautta. Jälkimäisestä maasta tuotiin talia sekä kalliita turkiksia. Lähempää sai Viipuri viljaa, voita ja varsinkin tervaa sekä pikeä. Näiden molempien viimeksimainittujen tavaralajien suhteen oli Viipuri valtakunnan toinen kaupunki lähinnä Tukholmaa. V. 1640 vietiin koko Ruotsin valtakunnasta tervaa, pikeä sekä merellistä yhteensä 250,000:n talarin arvosta, ja Viipurin osaksi siitä summasta tuli 91,000, siis melkein kaksi viidennestä. Tässä asiassa sai kuitenkin yllämainittu tervakomppania suuren muutoksen aikaan, mutta sittenkin pysyi Viipurin tervakauppa edelleen sangen tärkeänä. Kun Suomen merikaupungeille viimein suotiin lupa ottaa osaa tähän tervakomppaniaan määrätyllä summalla, säädettiin Viipurin osaksi 18,000 talaria, Turun ja Helsingin kumpaisenkin ainoastaan 6,000. Komppanian tervojen talletuspaikkana oli Siikaniemi, joka siitä vähitellen saikin nykyisen nimensä Tervaniemi. Myöskin Viipurin muussa kaupassa oli jo jonkun aikaa ennemmin alkanut tuntuva vähennys näkyä. Nevajoen suulle oli tullut perustetuksi Nevanlinnan kaupunki, josta sangen pian kasvoi Viipurille vaarallinen kilpailija. Brahe ehdoitti jo v. 1638, että Venäjän kauppa johdettaisiin takaisin Viipuriin, niinkuin se Kustaa Aadolfin hallitessa oli ollut. V. 1650 hän taas kovasti valitti siitä suurta haittaa, minkä Nevanlinna teki Viipurille; ja v. 1662 ilmoitti senaikuinen Viipurin maaherra, että Venäjän kauppa oli nyt sieltä melkein kokonaan loppunut; ainoastaan terva ja piki olivat nyt kaupungin tärkeämmät vientitavarat. Se oli jo pienoinen etumaku vastaisen Pietarin kaupungin vaikutuksesta!

Helsinki, Suomen kolmas merikaupunki, muutettiin tähän aikaan v. 1640 kreivi Brahen toimesta Vantaanjoen suulta nykyiseen paikkaansa "Estnäs-nokan" päähän. Vanhan Helsingin sekä Porvoon asukkaat saivat käskyn muuttaa sinne; kuitenkin on osoitteena aikakauden tapojen lauhtumisesta huomautettava, ettei heitä tähän muuttoon väkisin pakoitettu, niinkuin vielä Kustaa Vaasan aikoina oli tehty samallaisissa tilaisuuksissa. Uutta paikkaa kehuttiin suuresti, erittäinkin sen hyvän sataman vuoksi, jossa ulos- ja sisäänpääsö oli mahdollinen millä tuulella hyvänsä, ja joka oli niin syvä, että laivat saattoivat tulla aivan rantaan. Sittenkään ei Helsinki nytkään täyttänyt hallituksen suuria toiveita enemmän kuin Kustaa Vaasankaan aikana. V. 1662 valitti läänin maaherra, etteivät helsinkiläiset ollenkaan kykene harjoittamaan ulkomaan kauppaa, vaan ottavat kaikki tavaransa Tukholmasta tai Räävelistä.

Näiden kolmen kaupungin keskinäistä suhdetta valaiskoot vihdoin vielä seuraavat tilastolliset numerot. Niistä 38,000:sta viljatynnyristä, jotka v. 1638, niinkuin jo kerrottu, Suomesta vietiin Juutinrauman kautta, oli noin 30,000 Turusta, 5,800 Viipurista, 2,300 Helsingistä. Tervaa sitä vastoin lähetti v. 1628 Viipuri 1,800 sälytystä à 288 leiviskää, Turku edellisenä vuonna ainoastaan 800; Helsingistä ei ole tietoja. V. 1620 tuotti iso eli ulkomaan tulli Viipurissa noin 5,000 talaria, Turussa, Raumalla sekä Porissa yhteensä 6,500, Helsingissä ja Porvoossa yhteensä 2,000. V. 1638 saatiin pientä tullia maalta tulevista tavaroista Viipurissa 7,300 talaria, Turussa 5,528, Helsingissä (ennen muuttoa) 250. Samana vuonna sai kruunu veroa Turusta 2,000 talaria, Viipurista 1,672, Helsingistä 150. Turku ylimalkaan oli etevämpi tuonnin, Viipuri taas viennin suhteen. V. 1637 esim. oli Turun kautta tuotu ulkomaan tavaraa 96,800:n talarin arvosta, viety ulos 121,000:sta; Viipurin summat olivat n. 84,600 ja 121,700! V. 1640 ne olivat Turussa 96,000 ja 71,000; Viipurissa 70,000 ja 163,000.

Muut kaupungit, sen jälkeen kuin niiltä ulkomaille purjehtimisoikeus oli kielletty, vaipuivat täydelliseen voimattomuuteen ja mitättömyyteen. Porvoosta esim., joka vielä v. 1638 maksoi kruunulle veroa 300 talaria, mainitsi, niinkuin tiedämme, läänin maaherra v. 1662, että se oli aivan häviöllä. Sittenkin on tämän vuosisadan alkupuoli ja vielä enemmän sen keskivaihe merkillinen sangen monen uuden kaupungin perustamisen vuoksi meidän maahan. Osaksi se johtui siitä, että kreivi- ja vapaaherrakuntien isännät, "herruutensa kannattamiseksi", mielellään käyttivät heille suotua kaupunkien perustamislupaa. Vielä halukkaampi siihen toimeen oli hallitus, joka siten tahtoi estää yleistä maakauppaa. Kustaa Aadolf oli perustanut Uudenkaupungin v. 1617 sekä Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan v. 1620; sen lisäksi Tornion, joka ei kuitenkaan silloin vielä kuulunut Suomen maahan. Kristiinan aikana karttui niiden luku vielä kymmenellä. Silloin näet perustettiin Saloisten kaupunki eli Raahe, Koppö eli Kristiina, Pietarsaari ja Vehkalahti (nykyinen Hamina) meren rannalle, sekä Kajaani, Brahea, Sortavala, Savonlinna, Lappeenranta sekä Hämeenlinna sisämaahan. Näistä olivat nuo molemmat, jotka saivat Brahen nimen, niinkuin tiedämme, myös Brahen perustamat; Pietarsaaren rakennutti Jaakko de la Gardien leski kreivikuntaansa. Puhetta oli myös jo silloin kaupunkien perustamisesta Kuopioon sekä Tammer- tai Nokiakosken rannalle. Paitsi sitä oli pieniä kauppaloita Salmissa, Kurkijoella ja Suvannon-Taipaleessa Laatokan rannalla sekä Muolan pitäjässä. Tällä tavoin oli nyt myös sisämaa saanut kauppapaikkoja keskeensä, joita se siihen asti oli ollut ihan vailla. Kaikki nuo uudet kaupungit, niinkuin useimmat vanhemmatkin, olivat sittenkin aivan mitättömiä, ilman sanottavampaa liikettä. Hyvin monessa elivät porvarit sillä, että he viljelivät kaupungille lahjoitettuja maita. Hämeenlinnasta on v. 1662 mainittu, että porvarien ainoana elatuskeinona oli krouvinpito.

22. Suomen talonpojat.

Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin, arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000 asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.

Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää, millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen aikaan Suomesta kirjoittivat — Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius — kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria, s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä, ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13 nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo, valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. — Yhtä huokeat olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619 otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v. 1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70 p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v. 1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa 2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10 mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.

Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa. Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656 esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä, Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla (myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä; Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.

Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi. Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme. Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti ulkomaillekin vietäväksi?

Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän, tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella. Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa. Vaatteet kudottiin kaikki kotona — Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita, koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.

Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana, vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa merkillisessä paikassa piti nuorten härkämiesten (ensikertalaisten) tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella, rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön, kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin (vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin purilaita, s.o. hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja, joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] — Kirkossa käynti ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen. Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään, ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan", s.o. ristittäviksi.

Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti, että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa, jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla. Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään, niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.

Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee, sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat "pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa, niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa Rothovius piispasta lavealta kerrottu.

Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.

Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan paljon suomalaista itsepäisyyttä.

Myös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta. "He eivät", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, "huoli koskaan hankkia itselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous enenevät päivä päivältä. — Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa joutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen puolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä. Mutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella harvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä verkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa on niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat voisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään, joista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he lähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai päivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa parantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään käsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin monella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi ja toimeliaampi kuin ylämaassa."

Tämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena liian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua oli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat hallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun kasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä jälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen kansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta vertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien varalle.

23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.

Raskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni talonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot tarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä viljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen usein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia vuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen sitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän suuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä sielläkään suinkaan ollut vähän.

Näistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse Ruotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen, joka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon väkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi Kustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille annettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai sotapalveluksessa — ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan armeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään mennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa kirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä sitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken perintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti viedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa lastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa kuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.

Rupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja edistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla Euroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin uutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista eduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637 onnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä muuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin jäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen kansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne pyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta kotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin vuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka metsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan. Delaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian maailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään Kamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin Finlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan hyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä sovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa, jotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä, rauhattomammista "valko-ihoisista".

Rauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua. Hollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he rupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he viimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin alueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin pitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset, jotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.

Pappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden valloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi siirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo ilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska kaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se tieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan muutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.

24. Elämänlaatu ja tavat.

Elämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa sivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä kaikellaista lisään.

Seitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten erinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello 5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös virastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10 ja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen, paitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin varhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat kauemmin.

Huonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi toisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista; tavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin tuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä piirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne irrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa arkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä. Posliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit olivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys "lautanen"), rikkaimmilla hopeasta.

Vaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja turhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.

Valtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä keskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä "loukkaavata vaatepartta, joka — Jumala paratkoon! — kaikissa säädyissä on päässyt valtaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta pakanallisella tavalla". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia luopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten "vihassaan muuttaisi heidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa kaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi". Pappien piti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota "muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa huovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa" y.m.s. Heidän piti myös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. — Toisessa senaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja sekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät tahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja leveissä hihoissa. — V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä pitkän tukkansa — parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet, kasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald Svenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun ylioppilaita, "etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja sanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen mieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten, hirveitten sotien kautta".

Senaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v. 1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt asetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella havainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa säädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden — jonka johdosta on syytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle, koska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä sijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi kiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi kulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja kulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia silkkinyörejä ja pitsejä "kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin, knyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa". Liikanaiset liinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden univormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli "laskos" silkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla "halvemmasta" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät nämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä tikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua varten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin aatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli. Naisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka "maata keväisevät", samoin lasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s. Vaateparressa ylimalkaan piti vältettämän "outoja muotoja ja mynstereitä", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime aikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin, ettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan kielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan "muoto eli mynsteri oli säädyn jälkeen". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi kerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin vielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat vaatteet saisi kuluttaa loppuun.

Samallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä sekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden omituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi Brahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista "olutkesteistä". He valittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen kaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet olla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat pitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia. Säädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä syömingeillä. Myös oli "sisälle-ajamus" eli yljän tulo taloon häitten edellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä päivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana päivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan "virkamiesten" (edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa piti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria kutsuvieraita, "virkamiehet" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa sallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa tuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat. "kuitenkin kohtuullisesti". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla yhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta ulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä sekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita, viisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja edeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9 illalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä lahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet syödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin. Kaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi säätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä tai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle. Kaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa, ja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen markkaa sakkoa.

Myöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin ahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli tarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän kuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.

Ylimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi "ruoan laitosta", "jos pöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa mahtuu pöytään". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi "laitos", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä luokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan, mutta renskaa ainoastaan "visusti"; kolmannessa luokassa ainoastaan olutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa ei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai koristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin myös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut lupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset seinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja raatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja helminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, "kuitenkin siivosti ja kunniallisesti tehtyihin"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet luvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku, ainoastaan hiukkaa halvempi, "erotukseksi esivallasta". Alhaisemmalla porvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei mitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa vaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan "jollakulla uudella tavalla leikatut".

Häävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5 arkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli kuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.

Ei saatu ruveta "hyppimään" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja kiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa 1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, "pyytäen esidantzia".

Samassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista. Ristiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti olla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin, niin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia kaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. — Kirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi likimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää nisuja ja makeisia ympäri. — Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti välttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla, kun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. — Hautajaisissa kiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin juhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan. Sanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa, porvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa arkkua, eikä myöskään ruumista "knyytingeillä" (pitseillä), kullalla, hopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli kaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä yhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä ruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin tilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.

Erinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti yliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia, paitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään makeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja lisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota Rostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien tervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin kutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu, eipä edes professorien rouville.

Paloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan alkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit ulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu meidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin lääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se tuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla poltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla vauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna valitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä käyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä tai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai "joisi" (s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. "Olisi hyvä", lisää kreivi, "jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan kaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille." Mutta turhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös papit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs renki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli "piipullisen juonut", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella. Vielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko sunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat ottaneet hyppysellisen nuuskaa.

Ylellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden heikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä, etteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti ottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä on jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat papit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia, jotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa meidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä — Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio) ja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.