Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim. lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti — jos sitä työtä osasi — juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.
Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta. V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet jalkaansa opinsaleihin — niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En suinkaan). — Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin luentoihin?" — "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.
Suurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina kuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat myöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä. Tämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut hyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat — heidän arvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka — olivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä oppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten vihollisten puutteessa "Muusain (runottarien) pojat" — siksi he mielellään nimittivät itseään — usein myös tappelivat keskenään. Vähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely, siinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä, kun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika "grassatim"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja porttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut häitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi saapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi, niin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista pöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi muutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.
V. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista ylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka kädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja rupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin hyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä nuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa samallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko, olivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen morsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa juomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo täydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita samassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen ylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus kuoli sitten parin päivän jälkeen. — V. 1654 valitti eräs ylioppilas konsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli häntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli selville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet tukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle muutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä korvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä vastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas seuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn väkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione (Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen kynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. — V. 1655 ilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten pohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa päähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen ylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät saivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen oikeus. — V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan kappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli tullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: "Pirun pappi, harmaa pappi, teini-pappi, tule ulos"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa Remaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli soimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten todisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut. Lempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa todellakin perää. — V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen) esiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli häntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli nuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän sijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: "Huuti, sinä Närpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!" — Tappelut ja raa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin ylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin pöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä, kortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille, irstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti nuhteita, istumista "prubbassa", s.o. akatemian vankihuoneessa, pahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai iäksi. — Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa kanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi todistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku, niinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä ynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on kuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista muuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja virkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan suomalaisen kirjallisuuden alalla.
Valtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen ajan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi kuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku yleisempikin mellakka yliopistossa.
Joskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin. Jo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin ja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä, oli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa, sanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta kuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun varoituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin sanoja kirjeessä Kolossilaisille: "Katsokaa, ettei joku teitä viettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla", sekä kavahtaisivat erästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi nyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman todistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari studiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia), vaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä filosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien jälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat ylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa keskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa ja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat saatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse riidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.
Tavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset aihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva itsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658 esim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina konsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät ylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi ylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat viedyt "prubbaan", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin arveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea eivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli siis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko ovenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen jäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut röyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi päästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka tahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä oli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä. Nyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden suomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin ovelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään ruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä ovet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria vaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen kukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen johdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän hangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei hän ollutkaan niin monta verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli ilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta määrätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat uppiniskaisuutensa tähden vietävät "prubbaan", ei Tuderus totellut, vaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää ennen oli istunut eräs varas ja "pennalis" (nuori ylioppilas). Vihdoin oli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.
Asiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa sillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan torniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki miehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa rikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän kuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia, joissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin kadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat kaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori silloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen häneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota kuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi päiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan. Pohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä nuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten pidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä samasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan siksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten suuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen johdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo patres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun läänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja turvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt uppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa. Kun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun maaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja, syntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla jalkojaan ja huutamalla. "Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme!" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki päässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä kuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän matkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.
Kreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita lain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti, iloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa muistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma, ihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin tuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien uhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen he tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät heidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan tutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa ylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15 vuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta yksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin — samainen, joka maaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen ylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän vain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan hän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian sen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui kansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan vehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta viimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.
16. Koulut.
Uskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa joutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena aikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja enimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli hajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä puutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan; valtiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan akatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa, ettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä saada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein yksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että monasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa nimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei kuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista "tietävänsä mitään", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia, joista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla useampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun vanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin Helsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot; näiden siis arvattavasti täytyi lakata. — Täydellisemmän koululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen toimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus v. 1641 trivialikouluja Turkuun (yliopistoksi muutetun kymnaasin sijaan), Poriin, Helsinkiin sekä Uuteen-Kaarlepyyhyn. Viipuri sai kokonaisen kymnaasin, ja kaikki muut kaupungit "lapsikouluja" eli ala-alkeiskouluja. "Me olemme jo kauan ajatelleet", kirjoittivat valtionholhoojat, "miten kirjallinen taito sekä hyvät tavat ja avut saataisiin kukoistamaan meidän suuriruhtinaanmaassamme Suomessa, ja kaikki barbarinen epäjärjestys sieltä poistetuksi." Sittenkään ei tullut nytkään Suomen osaksi kouluja yhtä runsaassa määrässä kuin itse Ruotsille. Meillä oli yksi kymnaasi, Ruotsissa kahdeksan, johon oli syynä se, ettei näitä suurempia oppilaitoksia katsottu voivan olla muualla kuin piispain valvonnan alla, eikä meidän maamme hiippakuntia ollut niin moniksi eikä pieniksi jaettu.
Kristiinan aikana ei ainoastaan koulujen luku karttunut, vaan niiden sisällinen rakennuskin vakaantui 1649 vuoden kouluasetuksen johdosta, jota asiantuntijat tätä nykyäkin vielä kiittävät erinomaiseksi.
Yksiluokkaiset lapsikoulut (paedagogiat) olivat oikeastaan kansakouluja. Niissä opetettiin yhden opettajan johdolla lukemista, kirjoittamista, luvunlaskua ja katkismusta. Myös saivat ne, jotka aikoivat edemmäksi opinteille, oppia hiukan latinaa. Tämmöinen koulu työskenteli jokaisessa kaupungissa, olipa niitä myös muutamia maapitäjissäkin, nimittäin Saltvikissä Ahvenanmaalla (perustettu v. 1639), Kemiössä (v. 1649 vapaaherra Aksel Oxenstjernan toimesta) ja Lohjalla (v. 1661).
Trivialikouluissa oli neljä luokkaa ja tavallisesti neljä opettajaa; alin luokka oli jokseenkin lapsikoulujen kaltainen. Näissä, niinkuin Kristiinan kouluasetus määräsi, oli kieliopetus pääaineena, "koska se oppi on sille iälle soveliain". Maankielen (nimittäin ruotsin) harjoittamista ei laiminlyöty niin peräti kuin tavallisesti luullaan. Huolta pidettiin siitä, että oppilaat, latinasta kääntäessään, valitsivat kauniita, sivistyneitä lausetapoja; myös harjoitettiin sitä ainekirjoituksen sekä näytelmien välityksellä. Mutta paljon tärkeämpänä vielä pidettiin latinaa, "koska siitä on niin suuri hyöty tieteellisissä opinnoissa sekä muutenkin elämässä". Silloin ei, niinkuin nyt, tyydytty senkielisten kirjojen ymmärtämiseen ja kohtalaiseen kirjoittamisentaitoon, vaan oppilaitten piti myös oppia "sujuvasti, puhtaasti ja kauniisti puhumaan" tuota senaikuista tieteen ja myös kansainvälisen valtiollisen keskustelun yleistä kieltä. Siksi kehoitettiin lapsia alimmallakin luokalla sekoittamaan äidinkieliseen puheeseensa latinaisia sanoja ja puheenparsia, sitä myöten kuin he niitä oppivat. Toisella luokalla jo kiellettiin, ettei saatu koskaan puhutella opettajaa eikä hänen läsnäollessaan kumppaneitakaan muuten kuin latinaksi. Ken sitä sääntöä rikkoi, siitä tehtiin asinus, s.o. hän asetettiin luokan eteen seisomaan, pitkäkorvainen paperimyssy päässä. Korkeammilla luokilla piti oppilaitten sakon uhalla yksinkin, keskenänsä ollessaan, aina vain käyttää latinaa. Vielä parempaa puheenharjoitusta varten alettiin näillä luokilla pitää jo väitöksiäkin. Nyt tuli myös kolmas kieli, kreikka, lisäksi. Uudempia kieliä ei opetettu ollenkaan, eikä ollut muistakaan oppiaineista suurta lukua. Uskonopissa luettiin ensin katkismus, sitten vähän teologiaa; siihen tuli trivialikoulun ylimmällä luokalla lisään hiukan luvunlaskua ja logiikkaa — siinä kaikki. Luonnosta sekä ihmiselämästä piti vain opettajan hiukan suullisesti selittää, milloin joku kohta luettavassa latinaisessa kirjassa antoi siihen aihetta. Yliluokalla oli kuitenkin rinnakkaisosasto, "kirjurien luokka", missä kirjureiksi, kauppiaiksi y.m.s. aikovat saivat enemmän harjoittaa luvunlaskua, kaunokirjoitusta sekä kirjeittenkirjoittamista ruotsinkielellä.
Kymnaaseissa, joissa opetustapa jo läheni yliopistoissa vallalla olevaa siinä suhteessa, että luentojakin pidettiin, oli myös neljä luokkaa, mutta seitsemän opettajaa lehtorien tai professorien arvonimellä. Näissäkin oli latina aina pääaineena, sen ohessa kreikka; lisäksi tuli myös heprea, ainakin papeiksi aikovia varten. Muuten harjoitettiin ahkerasti jumaluusoppia. Luonnontieteitäkin varten oli nyt eri opettaja, joka selitteli varsinkin kasvitiedettä, ihmisen ruumiinrakennusta sekä terveydenhoitoa. Mathematicus opetti myös suullisesti hiukan maantietoa kartan avulla. Historicus et poëta (historian ja runouden opettaja) luetti latinaista runoutta, opetti runoelmia sepustamaan ja oli johtajana oppilaitten näytelmänharjoituksissa. Historiallinen opetus koski enimmiten vain muinaista Kreikan ja Rooman historiaa; yleisestä historiasta annettiin vain lyhyitä tietoja aikataulujen avulla. Myöskin saivat oppilaat vähän tutustua Ruotsin lain perusteihin sekä valtiotieteeseen.
Tuntijärjestys oli suuresti eriävä nykyisestä. Kesällä kello neljä, talvella kello viisi aamulla piti jo koululaisten olla koossa; kymnaasilaisten aina kello viisi. Tunnin verran kestävän rukouksen ja raamatunluvun jälkeen alkoi opetus. Kahdeksasta yhdeksään oli välitunti; kello 10 mentiin neljännestunniksi kirkkoon rukoilemaan, sitten päästiin kotiin syömään. Kello 12 "päivällisen jälkeen" alkoi sitten lauluharjoitus. Kahdesta kolmeen oli jälleen välitunti, ja kello viisi, vielä kaksi tuntia luettuansa, olivat pojat siksi päiväksi suorittaneet päivätyönsä. Keskiviikko- ja lauvantai-iltapuolet olivat vapaat. Lauvantaina aamupuolella kerrattiin aina koko viikon oppimäärä ja pidettiin väitöksiä, sunnuntai-ehtoona iltakirkon perästä puheharjoituksia. Varsinaista loma-aikaa oli yksi kuukausi jouluna, toinen kesällä (kesäk. 29 p. — heinäk. 29 p.), jolloin kuitenkin piti edellisenä lukukautena luettua kotona kerrata. Niinkuin tästä näkyy pidettiin silloin poikia koulussa paljon enemmän kuin meidän aikanamme; loma-ajat olivat lyhyemmät ja koulutunteja useampia joka päivä. Mutta sen sijaan ei näytä myöskään olleen juuri mitään kotiläksyjä.
Säännöt kurinpidosta Kristiinan kouluasetuksessa olivat lempeät. Opettajia varoitettiin, etteivät heti löisi oppilaita, vaan ensin koettaisivat varoitusten, sitten uhkausten vaikutusta. Ei ollut myöskään lupa lyödä poikaa siitä syystä, ettei hän voinut läksyä käsittää. Mitä rikoksia viikon varrella tapahtui, ne piti kaikki panna muistiin, ja lauvantaina sitten huuhdottiin kaikki synnit yht'aikaa pois suurella selkäsaunalla. Luultavasti pysyivät kuitenkin asetuksen lempeät määräykset enimmiten paperilla; koko aikakauden henki oli siksi väkivaltainen ja raaka, etteivät ne olisi voineet päästä täyteen voimaan. Kumminkin tiedetään Suomesta eräs tapaus, jolloin eräs alaopettajakin sai vitsakuritusta koulun rehtorilta. Vielä pahemmat lyömään kuin opettajat olivat luokanjärjestäjiksi asetetut vanhemmat oppilaat; he repivät pienempiä poikia aivan armottomasti, useinpa sivaltelivat silmiäkin vasten. Koulunuorison tavat Suomessa eivät muuten olleet parasta laatua, niinkuin sivistyksen yleisestä kannasta kyllin sopii arvata. Rothovius valitti, että kymnaasilaiset tiheään laiminlöivät luennoilla käymistä ja yöllä kulkivat pitkin katuja, hoilaellen sekä ikkunoita särkien.
Enin osa koulupojista oli köyhiä. Kouluun tullessa oli heillä tavallisesti suuri osa lukukausi-elatuksestaan kuivana, suolattuna mukanansa, kun ei ollut rahaa, millä ruokaa kaupungissa ostaa. Monasti kuitenkin sattui, että kotieväät eivät riittäneet lukukauden loppuun asti, ja silloin oltiin pahassa pulassa. Niin mainitaan esim. erään rovasti Sackliniuksen elämäkerrassa — hän kävi Oulun koulua lopulla yllämainittua vuosisataa — että hän joskus kokosi ja paistoi nahkapalasia jo syödyistä kapahauista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle. Puutteen auttamiseksi oli köyhillä koulupojilla eli "teineillä" välistä lupa käydä kerjäämässä, ja oli kullakin koululla oikein esivallan määräämät pitäjänsä, joihin sen oppilaat saivat mennä. Tavallisin kerjuuaika oli joulu, jolloin oli loma-aika ja talonpojan aitta täysimpänä. Vähäistä rahanapua oli myös siitä, kun teinit kävivät rikkaampien ruumiita "koululla" saattamassa. Huolimatta tästä köyhyydestä oli kuitenkin kouluissa runsaasti oppilaita. Brahen perustamaan Käkisalmen lapsikouluun tuli esim. heti 80 poikaa; Turun koulussa oli vuosisadan lopulla noin 300 oppilasta. Viipurin kymnaasissa ja koulussa oli niitä myös niin paljon, että niistä, venäläisten tultua kaupunkia piirittämään v. 1656, saatiin kaksi komppaniaa.
Viimein on vielä senaikuisten koulujen suhteen eräs seikka huomattava, joka Suomen kansan vastaiseen kohtaloon on suuresti vaikuttanut. Opetuksessa oli näet latinan apuna siihen asti aina käytetty useitten oppilaitten äidinkieltä, suomea. Turun koulun suomennosharjoitukset raamatusta Agricolan aikana esim. ovat meille vielä säilyneet painettuina. Mutta Kristiinan kouluasetuksessa oli nimenomaan säätty, että alkukielenä oli ruotsi käytettävä. Tämä sääntö pantiin myöskin Suomenmaassa toimeen korkeammissa kouluissa; sen todistavat Hämeenlinnan sekä Käkisalmen uusien lapsikoulujen vielä säilyneet perustuskirjat. Niissä näet on säätty, että piti "erittäin harjoittaa katkismusta, ruotsinkieltä, luvunlaskua, kirjoittamista sekä laulua, niin että oppilaat vähän edistyttyänsä voisivat päästä trivialikouluihin". Oppilaitten taitamattomuus ruotsinkielessä oli kuitenkin syynä, ettei vielä tultu toimeen aivan ilman suomea. Senvuoksi nähdään senaikuisissa latinaisissa sanakirjoissa myöskin suomalaisia selityksiä ruotsin rinnalla; samoin myös koulussa paljon käytetty Erasmus Rotterodamuksen kirja Libellus aureus (kultainen kirja) painettiin Turussa siten, että alkuperäisen tekstin rinnalla käy ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös. Mutta kaikissa tapauksissa oli Kristiinan koulusäännön kielimääräys kenties voimallisin niistä syistä, jotka, niinkuin vasta saamme nähdä, vähitellen ruotsalaistuttivat Suomen herrassäädyn ja vuosisadoiksi hidastuttivat kansallisen sivistyksen kohoamista.
17. Noitien vainoaminen.
Keskiajalla oli ollut vallan tavallista, että noidiksi luultuja ihmisiä vedettiin oikeuteen ja kaikellaisten perättömien, mahdottomien syitten nojalla tuomittiin koviin rangaistuksiin, monasti kuolemaan polttoroviolla. Etenkin joutuivat vanhat, rumat akat usein tämmöisen vainon alaisiksi; he harjoittelivat tavallisesti vähän lääketiedettä, moni kenties koetti vielä parantaa lääkkeitänsä ja voiteitansa joillakuilla loitsuloruilla; siinä muka oli kyllin todistusta liitosta paholaisen kanssa. Tätä julmaa epäluuloa ei edes uuden ajan mukana alkanut kirkkaampi opin valo heti hävittänyt; päinvastoin kiihtyi noitien vainoaminen 17:nnellä vuosisadalla taas uuteen vauhtiin. Tietysti saattoi Suomi, vanhastaan noituuden kuuluisa pesäpaikka, vielä vähemmän kuin muut maat pysyä vapaana tästä hurmauksesta.
Noitien vetäminen oikeuteen oli täällä jo 1620 vuoden seuduilla alkanut tulla yleisemmäksi; mutta aivan yleinen vimma tässä suhteessa nousi kaksikymmentä vuotta myöhemmin — ihme kyllä, juuri samaan aikaan, kun yliopistomme perustettiin. Näytti siltä kuin olisivat taikauskon sumut, valistuksen päivän koittaessa, vielä kerran ponnistaneet viimeiset voimansa ja saenneet entistäkin sakeammiksi.
V. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa, liikanimeltään Puujumala. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin sisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa, ensiksi kuormastopoikana "veljes-sodassa" Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään itseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa. Kaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään, hankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua tavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen ja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin vedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli murenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli lämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan sanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät voitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään rengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla tavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas jauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: "Avaa korvas, Jumala, anna varkaan palkkansa saada!" Silloin oli syyllinen renki sairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät luonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään avuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän yllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut loitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista, missä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja todistuksia, että ukko usein — varmaankin pakoittaaksensa lahjojen antamiseen — oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut se seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta uhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi — ihme kyllä eivät vieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina. Mutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi ukko-paran noitana poltettavaksi.
Samana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin pitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka "tyränteolla" — siksi noituutta silloin usein sanottiin — muka oli tappanut vanhan ratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta Turun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta, joka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.
V. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan) kreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen tähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden ilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta, kuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli. Oikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn mukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä kirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki vapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain, "ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka eivät papille sovi".
V. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka omalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400 riksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen jälkeen häntä kiusannut? "Perkele", vastasi hän, "on sitten kolme päivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en kuitenkaan ottanut." Kirjuri pääsi vain sakoilla.
Pahemmin sitä vastoin kävi Valpuri Kynin, mainion noita-akan Tyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin käärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta lypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä hukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta, että hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän vastasi siihen: "En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!" Puolustus oli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran rukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes ja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin nyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet ja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut syyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä päätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei auttanut, että hän selitti: "En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni suun." Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo kyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi oli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet noitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka siis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen kuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän vaan vastata tokaisi: "Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen mennyt samaa tietä!"
Kävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin kimppuun. Professori Martti Stodius, samainen mies, joka oli ollut raamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna suomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja vaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille tietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen hoettiin harjoittavan "mustaa konstia" ja pitävän spiritus familiaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä nostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644, piispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä Eerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan tilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia, luvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut. Nuorukainen itsekin soimasi Stodiusta "sielunsa murhaajaksi". Piispa nosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa oppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät hänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka niitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään noituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin esim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka ei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut professorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin löyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän huvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei selväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa sanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta ei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä torstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti oppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon katolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen oli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn ulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko kannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen kohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän osasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; "niin kyllä", selitti hän asian, "mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään halkaistulla kepillä". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan syytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin Kabbala (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä tunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti Turun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli hänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut sen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti taas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä huolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta kun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli, ennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti koko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän konsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka hän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen omistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori puhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta suurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin tietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden tullut eroitetuksi virastaan.
Yhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa muussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v. 1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt liiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka oli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut erinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa, vieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä hepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen ryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut painettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut, oli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista kirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti täysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat hänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset arvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe lähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen mielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli aivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät voineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. "Paljon on esimerkkejä Suomessa nähty", lopetti hän, "että tuommoisista seikoista on suurta melua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden pahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut muuta kuin turhuutta."
Noin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji, joka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle (Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin ratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden kanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin muutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka olivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme kuitenkaan tullut yleiseksi.
Noitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä 18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.
18. Aateli.
Seitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi Ruotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon verraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa Aadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi aatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin saivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo Kaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa kuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden aatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori kuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin ainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä "kohotettaisi halpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle häpeäksi". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi, sai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat häntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli se osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle, suoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa tuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa tarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa piirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä kaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta (säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle tulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta vähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen mahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja vapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi. Niinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota varten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.
Aateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä vastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime aikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka joutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta, ei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle aatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen ritarihuoneen perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut kirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla jokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai Suomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen perillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta Ruotsinvallassa.
Nämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät kuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä laajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja verotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille autiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat myös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa tuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät ostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa kaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille täyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet maistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen aatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka pääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.
Niinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä väärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin kruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten ankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia vaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa, jos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta väärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta tullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja suostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat sotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin muilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna kumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa rasittavammaksi.
Senaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään lailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu lisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä vihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä osattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi lyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa Aadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä kruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin käsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen lisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi ansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä muulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat. Sen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin arveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian kuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin viljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita erittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä Oxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa kaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi Englannin esimerkkien.
Mutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa vasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli ja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina laajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka Oxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun muassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat alustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren kruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt yksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa asioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet vedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville vastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin perustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan kuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi, samoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada asettaa ketä tahtoi.
Vielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja järjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja lahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden vuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000 manttaalia (vero 60,000 tal.) — Kristiina möi enemmän kuin 4,000 manttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän lahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa Aadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal., holhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 — Kristiina tuhlasi 560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala lyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.
Suuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka hän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä oli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua — hän loi lisään 363 uutta. Suomessa oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme vapaaherrakuntaa — hän lisäsi kahdeksan kreivin, kaksikymmentäyksi vapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen lääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta tuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin ravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli enää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas osa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin käsissä.
Suurin kreivikunta oli Vasaborg-niminen, joka sisälsi 878 taloa Uudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös Porin kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla Raaseporin (722 t.); Pohjanmaalla Korsholman (413 t. Vaasan seudulla) ja Karleborgin (285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä Salmin (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), Sortavalan, Nyborgin (Parikkala sekä Uukuniemi) ja Kronoborgin (Kurkijoki). Avarin vapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli Brahen Kajaani. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista suurimmat Kemiön (298 mantt.), Korpon, Loimaan ja Lempäälän; Uudellamaalla Elimäen (301 tal.); Viipurin läänissä Koiviston; Pohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat Närpiön, Laihian, Kokkolan, Ikalaborgin (Kalajoella), Limingan ja Iin; Käkisalmen läänissä Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin (Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille aatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni avaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja vapaaherrakunnille.
Useitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein ruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen suomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä Suomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta n. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan perilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä Kivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli vähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-, yhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista samalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla. Paitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta vertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä luetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun kirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen tiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa tilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne suuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa virassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla valtaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten. Suomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa, vielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli enemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös saatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään ollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden presidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä viljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos Skyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n. 4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia olivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet päälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla. Kertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska silloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat kuin tätä nykyä — silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen ajan korkeitten herrojen summattomista tuloista.
Nämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa Ruotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen yksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin prameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita kaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös suurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin kalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla. Maakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja kukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä palatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia kaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se tulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja, koristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia ruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät tämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten puisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään; mutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin, niin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä. Yhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä halvemmiksi ja se oli — kopeudessa.
Yhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri ikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin, jotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin unhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan aatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät itselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat, Silfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä muita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset röyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa. Aatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon, joka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää perintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt aatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus armosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän ainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut aatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä perintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta. Tämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta yhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi hovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen tyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön. Tästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret, tavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä olleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä häpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä selitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat tätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja sametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. — Samallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea aatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan hänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen alla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt imartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi. Mainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran pyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen. yliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja vapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta eräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen väitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja aatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.
Muutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän vuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen johdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien kotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia ulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja kirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi tai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli. Edellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi Kankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien kokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin historiallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming, mainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian tapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus, josta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman klassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy, jonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön kanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina alettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut korkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet tosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat, harjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli puolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman keskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa kouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan kotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja. Käytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi — ainakin täällä Suomessa — usein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen tytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin — aviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän ruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin vaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon lapsenmurhasta. — V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut, miehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin kartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut olivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin tapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut kerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse kirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa aatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja, jumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti kuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta kuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin "ketunkuoppaan", samaan paikkaan, missä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. — Sten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut puhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi v. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi arvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun siihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille säädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui silmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli seurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän jumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu miekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä, luultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti Spåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi. Asia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia itselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana pyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa kirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Piti, piti! eipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!"
Vielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut virkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet alustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka ovat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista. Syynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen alussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia talonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä tarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa kauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään kaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti koko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors Orivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja sitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. — Herra Simo Skraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa tavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. — Korkea aateli ei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa, herran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut pienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat talonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan valtakunnissa — miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena? Muutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää alustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus vastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi estää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja lain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.
Niinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia, mutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on huomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia, mutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat lahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita, Ruotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin (Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos nimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin olleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli suomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun (Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus), Lempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä Suomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat Ruotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan rakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän vaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen rahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai otsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot, samoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois Pohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja elettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain joku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita anteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet meidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti Turun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan sodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta yliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen kartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin muuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin trivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä kustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan lahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten nuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli tavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa Suomen lahjoitusmaitten rikkauksista. — Eipä edes tullut maallemme osaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä tähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja käsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan kaksi suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme kukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot Louhisaaressa (Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja Sarvilahdellla (Creutzin) Pernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin komeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa? Ja aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen todistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti jo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä, että maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan sodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli ajallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.
Aateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin ennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus. Mutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta vertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli, että koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville herroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi vielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja perinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi vaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.
19. Klaus ja Henrik Fleming.
Näissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan aatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme likemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin, niin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen elämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen, toinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan kuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.
Mainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut hänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara rehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä Flemingeistä oli nyt taas Klaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa Askaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming, aikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna Horn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan ulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti Venäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän tuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v. 1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet ala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi amiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa teitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa, vaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm. Ruotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen toimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin kruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin. Täten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä alusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä, ja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten kertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja perinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta. Enemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming pienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan säädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä, hankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo karttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.
Tämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa. Kustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden hoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä tunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia, annettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua erotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai yksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v. 1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä Gabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa. Se tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut äänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti, että hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain virastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin kysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.
V. 1637 oli puhe kauppa- ja meriliikkeen asettamisesta erinäisen kauppakollegion hoitoon; silloin aiottiin taas Klaus Flemingiä sen ylijohtajaksi. Koko hankkeesta ei tullut vielä silloin mitään; mutta Fleming ilmankin jo edisti hyvin hartaasti Ruotsinvallan kauppaa, teollisuutta ja merenkulkua, erittäinkin viimeksimainittua, joka olikin hänen varsinaista virkatointansa lähimpänä. Hänellä oli näissä asioissa enimmäkseen samat mielipiteet kuin Aksel Oxenstjernalla; tavallisesti mietiskelivät ja keskustelivat he ensin yhdessä, ennenkuin uusia, siihen kuuluvia asetuksia otettiin puheeksi. Suorastaan omalla toimellaankin otti Fleming osaa teollisuuteen sekä kauppaan. Nähtyänsä, kuinka vaikea aina oli hankkia tarpeellisia aseita maasta lähetettäville sotureille, perusti hän Ruotsiin asetehtaan. Myöskin hän otti aina suurien summien edestä osakkeita kaikkiin yhtiöihin valtamerentakaista kauppaa varten. Hän oli esim. Länsi-Intian komppanian johtaja, joka perusti ruotsalaisen siirtomaan Amerikkaan, Delaware-joen rannalle. Kenties oli hänen tointansa sekin, että niin suuri joukko noita vainottuja Vermlannin suomalaisia sinne lähetettiin. Hänen kuoltuansa laimeni into mainitun siirtomaan edistämiseen.
Paitsi jo mainituita virkoja oli Flemingillä myös Etelä-Suomen laamannin paikka, josta ei kuitenkaan, aikakauden tavan mukaan, ollut mitään vaivaa. Työläämpi oli jäsenyys valtaneuvoskunnassa, jossa hänellä vuodesta 1625 oli ollut sijansa. Mutta vielä monin verroin vaivalloisempi, vastuksellisempi oli eräs luottamustoimi, joka hänelle v. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet Tukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin pääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli hartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea Tukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä valvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta joutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.
Näin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. "Jos Pietari Brahe neron puolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies", sanoo hänestä eräs ruotsalainen historioitsija, "niin oli Klaus Fleming työvoimaan, toimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä." — Valtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon sekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua hänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin, että hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei sitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti piti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä siihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. — Nuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut vääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa. Hänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja että hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli ottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten aina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän siinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa holhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai myömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.
Koko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella synnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut, vaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635 toi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten valtiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä keskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille tulkki.
Ruotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut voimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti. Tanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät esille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa kilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n suuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa. Jollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi hän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming lähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV johti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin myötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli puolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä tanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää edukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa seuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta läpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut jäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen tanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna pois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö lopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet pois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.
Fleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi. Mutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön, niin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin Ruotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat rannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan oli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa aikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja lensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming parasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä ja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta huomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä elettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen lupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi vuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen: "Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten vihollisena, niinkuin minä!"
Ruumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea hautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin aikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota "uskollista miestä, jota ilman ei voitu tulla toimeen". Kristiina sekä suuri osa valtaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten, osoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta, antoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.
Tähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa Henrik Flemingiä suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä sijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka valaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka siihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus Hermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt latinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista vuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt paeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä. Siellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti harjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän latinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he palasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja poikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän pääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen. Hän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten palatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas kehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming esteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. "Kylläpä täälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai Hollannissa!" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan muuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä tarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui Flemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta palattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608 ruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. "Meillä oli", kertoo hän itse, "sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla hevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä Jumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä vaimolleni." Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi 100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin varustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan viljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä, muutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan arennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti myös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan maalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten rikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. "Jumala", kertoo hän, "minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi kultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista veloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa." Myös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin hän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin, eräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa, karjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa luopumaan omistusoikeudestaan.