Sitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua häkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta sitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon läpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen — uskalsi tehdä sen — ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen pää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten Mulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman päähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua ja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.

Vavisten — ei pelosta, vaan raivosta — Ben sai kestää vielä sen, että sen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin paksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä, irrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi kerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen vapaa — häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa. Se tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä ahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä enemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan kamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan tiikereitä.

Perin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen keskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja tyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei pääsisi siitä.

Sen hämmästykseksi — mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin sieluntoimintaan — avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei yhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä, mutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina sellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi paikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui huutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä pistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain pääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen häkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa. Pitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa häkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.

Häikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä huitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa häkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta reunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista riippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua, jotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.

Puolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin — mutta kuitenkin suljettu — alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa aikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata laahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen miestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti ristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut areenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi hyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen edessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi paikoillaan ja odotti sitä.

Ben ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se hillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli miestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli pitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä paukkupatruunoita, oli revolveri.

Ben kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin kissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan päähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti miehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli unohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.

"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni", sanoi Mulcachy sille pehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen lähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.

Tämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi kumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät jännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin keppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut häntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän, ja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.

Ennenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi pienelle katselijajoukolleen: "Nyt me otamme luonnon siltä!" Ja hän löi sitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen. Hän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin kohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen köydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti kyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi, etenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli yhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska hän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta kykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben kadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon välttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi kuin se itse — ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen kuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi edestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se hyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan kaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.

Mulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten hampaitten välistä: "Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle opetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!"

"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki", hän selitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri kyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä areenan ristikon luo. "Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin tauon hengähtääksemme."

Mulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen lattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua. Viidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla hullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta Mulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus — tiikerin pelottaminen — oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.

Hän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon. Hän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben käänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä kuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava tallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.

Kun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen vahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein sammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa, ja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa, rajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi sitä sellaisella tuskalla.

Sitten alettiin harjoittaa ensimmäistä temppua. Mulcachy koputti kovasti tuolia ruoskanvarrella kääntääkseen eläimen huomion siihen, sitten hän lyödä huitaisi tiikeriä kuonolle. Samassa eräs apulainen pisti sitä ristikon takaa rautapiikillä kylkeen ajaakseen sen tuoliin päin. Tiikeri ryömi eteenpäin, mutta peräytyi sitten taas ristikkoa kohti. Jälleen lyönti tuoliin, sivallus kuonolle, pisto kylkeen, ja tuska pakotti eläimen lähestymään tuolia. Tätä jatkui taukoamatta neljännestunti, puoli tuntia, tunti, sillä ihmiseläimet olivat kärsivällisiä kuin jumalat, ja se oli vain villi viidakkoeläin. Niin lannistetaan tiikereitä. Eläin, jonka täytyy julkisesti esiintyä, on masennettava. Jotakin todella särkyy villissä eläimessä, ennenkuin se alistuu tekemään temppuja maksavan yleisön huviksi.

Mulcachy käski erään apulaisensa areenalle. Koska tiikeriä ei voitu suoraan pakottaa istumaan tuolille, täytyi käyttää muita keinoja. Benin kaulassa oleva nuora pujotettiin ylös rautatankojen lomiin ja kiedottiin nostokurjen telalle. Mulcachy antoi merkin, ja kaikki kymmenen miestä alkoivat vetää. Sähisten, puoleksi tukehtuneena, mielettömäksi säikähtyneenä tämän uuden häväisyn vuoksi, Ben kiskottiin hitaasti ylös maasta, kunnes se, roikkuen ilmassa kuin pahantekijä hirsipuussa tunsi hengityksensä salpautuvan. Se vääntelehti ja kiemurteli; niin voimakkaat ja notkeat olivat sen lihakset, että se kiersi ruumiinsa melkein solmulle.

Nostokurjen tela siirtyi katossa kiskoja pitkin ja eläin voitiin nyt hännästä kiskomalla kuljettaa tuolin yläpuolelle. Sen avuton ruumis seurasi häntää, ja Mulcachyn yhä "kutkuttaessa" sen kylkiluita haarukallaan päästettiin nuora äkkiä irti ja Ben istui huumautuneena tuolissa. Samassa kun se loikkasi alas tuolilta, se sai iskun kuonolleen paksusta piiskanvarresta ja tyhjä laukaus ammuttiin suoraan sen sieraimiin. Sen mieletön pelko ja tuska moninkertaistui. Se tahtoi paeta, mutta silloin Mulcachy huusi: "Kiskokaa se ylös!" — ja se kohosi jälleen verkalleen ilmaan, riippui kaulastaan, ja oli tukehtumaisillaan.

Se kiskottiin taas hännästä tuolin luo, sitä pisteltiin yhtämittaa rintaan ja se pudotettiin alas sellaisella vauhdilla, että se heitti kuperkeikan ilmassa ja lensi tuolin yli. Se tuntui lopultakin tukehtuneen pudotessaan.

Sen silmät tuijottivat mielettömän tylsinä. Se läähätti kamalasti, ja sen pää heilui velttona edestakaisin. Sen suusta pursui vaahtoa ja kuonosta valui verta.

"Nostakaa!" huusi Mulcachy.

Ben kiskottiin jälleen ilmaan. Se potki hurjasti, kun kuristava kaulanauha salpasi siltä hengen. Se vastusteli niin voimakkaasti, että se kiisi edestakaisin areenalla, ennenkuin takajalat irtaantuivat maasta, ja sitten se kieppui ilmassa kuin heiluri. Se laskettiin tuolin kohdalla alas, ja pienen murto-osan sekunnista se istui siinä kuin ihminen. Sitten se päästi kamalan äänen ja loikkasi alas.

Se ei ollut ulvomista, ei murinaa eikä karjumista, vaan oikea huuto, aivan kuin jotakin olisi särkynyt siinä. Se oli vain jonkun tuuman päässä Mulcachysta, ja tyhjä laukaus pamahti sen toiseen sieraimeen, ja samassa miehet kiskaisivat nuorasta sen takaisin sellaisella vauhdilla, että olivat taittaa siltä niskat.

Tällä kerralla se vedettiin nopeasti ylös ja se putosi tuolille kuin tyhjä säkki, se vajosi vajoamistaan, kunnes se taipui keskiruumiin kohdalta ison keltaisenruskean pään riippuessa hervottomana, ja eläin vaipui tiedottomana lattialle. Sen kieli riippui suusta mustana ja paksuna. Kun vettä kaadettiin sangoittain sen päälle, se murahteli ja valitteli. Ja niin päättyi ensimmäinen oppitunti.

"Tämä käy hyvin", toisi Mulcachy joka päivä, kun opetusta jatkettiin. "Kärsivällisyydellä ja väsymättömällä työllä se kyllä käy. Olen saanut sen masennetuksi. Se pelkää minua. Nyt tarvitaan vain aikaa, ja aika lisää tuollaisen eläimen arvoa."

Ei vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben murtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.

Tuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli ristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri, hyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon vallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se oli "kesytetty" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden matkiminen on yleisöstä ollut — ja on yhä vieläkin — kovin "opettavaista".

Toinen tapaus — Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita, joissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi voinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli hyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma tahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin houkutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut pakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken täytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen täytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai vastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on maksanut.

Eliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen opetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes areenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.

Se sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin ristikon läpi ja pää kiskottiin "kurenauhalla" alas lattiaan, ja sitten se sai "käsihoitoa". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen tekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan sen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti jonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän väliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään karhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin arkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin saavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat kuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.

Reikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän kiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se eläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.

Elias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se saisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi voimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se poltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan niin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän ryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä ja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.

Mulcachy kirosi. "Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!" Silmukat tulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona ja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja sitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi nytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.

Mulcachy oli hyvin loukkaantunut. "Ei, kuulehan nyt, tule toki järkiisi", hän sanoi. Ja "järkiinsä" hän koetti saada karhun pistämällä renkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta Elias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään, mikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen. Samassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet kuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan läpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman korvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja hän puheli valitellen: "Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin tarttua."

Kun Elias sitten oli tuomittu "häkkieläimeksi" koko iäkseen, murisi
Mulcachy:

"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt kerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan."

34.

Tämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley
Kennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:

"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä."

"Opetettuja koiria", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä hänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet esiintyivät.

Villa Kennan silmäsi ohjelmaansa.

"Niin", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: "Se on laulava koira. Ja huomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän kerran, että näemme, onko se Jerin veroinen."

"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan", murisi Harley.

"Mutta sehän on aivan yksin lavalla", Villa väitti. "Jos se on kiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla, kuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan irlantilainen terrieri."

Harley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät ilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja esirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen irlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin luo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se oli yksin lavalla.

Orkesteri soitti alkusoiton lauluun "Suloinen sana Kohta". Koira haukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan alkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella kerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään ulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi sanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira lauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.

Mutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.

"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri", sanoi Harley Kennan hänelle.

"Sano", kuiskasi Villa kiihkeästi, "oletko ennen nähnyt tuota koiraa?"

Harley pudisti päätään.

"Sinä olet sen varmaan nähnyt", väitti Villa. "Katso sen pahoinpideltyä korvaa. Koeta muistella."

Mutta mies pudisti vain päätään.

"Ajattele Salomonin saaria", vaimo yllytti yhä. "Ajattele Arielia. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä otimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä kuunarissa."

"Ja sen nimi oli Miksi — jatkahan."

"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva", Villa jatkoi. "Ja se oli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat Panu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja tuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi."

"Mahdotonta", Harley sanoi

"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen arvoiseksi", vastasi Villa. "Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen varma."

Yhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen väitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi lavalla: "Herra suojaa kuningasta".

"Sinä kuulet, että olen oikeassa", vakuutti Villa. "Ei yksikään amerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen on omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat Englannin."

"Sinne on pitkä matka", mies hymyili. "Mutta tuo korva minua kummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme maihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin Eugéniestä pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan samanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva."

"Vielä yksi seikka", Villa sanoi. "Kuinka monta laulavaa koiraa olemme tunteneet? Yhden ainoan — Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat helpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat Jerin vanhemmat, ja tämä on Miksi."

"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva", Harley virkkoi miettiväisenä. "Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui pelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin kanssa."

"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko silloin varma?" kysyi Villa.

"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen", mies myönteli. "Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin."

"Jeri on matkustanut sen matkan", vastasi vaimo. "Ja jos Jeri kerran on tullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää, että Miksi on tehnyt saman matkan? — Oh, kuulehan!"

Koira lauloi lavalla ylimääräisen laulun "Koti, koti armas". Kun se oli lopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille kulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat hetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: "Olen istunut tässä ja ollut kovin kiitollinen eräästä seikasta."

Harley odotti.

"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita", jatkoi Villa.

"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada ja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle", kiusoitteli mies.

"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä", vastasi vaimo. "Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy epäillä sitä…"

"Minä epäilen", nyökkäsi mies. "Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan tämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä vuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan selko asiasta."

"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä", ajatteli Jakob Henderson, kun mies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen pukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän tulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti Miksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli katkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä ollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä, jotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja lörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.

Tylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa toistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta kerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran jostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta matkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut rautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja koirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen kahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut, ettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.

Villa palasi koiran luo.

"Miksi", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi raotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko sen ruumis vavahti.

"Miksi", toisti Villa.

Nyt Miksi nosti päänsä, silmät avoinna ja korvat pystyssä ja katsoi häneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli sen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti kuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen mieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä Miksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja Timin ja Panun ja — kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen joukossa — veljensä Jerin.

Mutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa vuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon miehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei ajatellut, mutta se toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.

Se hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja vaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi raivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun nainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri huonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se hyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.

Jacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.

"Se ei milloinkaan mellasta noin", hän sanoi. "Se on hyvin hiljainen koira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan vielä saanut."

Kukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se etsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli tuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten tuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla, niin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten tuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin kapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin huoneessa tai oven takana.

Se juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.

"Se luulee ehkä, että joku on ulkona", sanoi Jacob Henderson ja avasi oven.

Ja niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään Etelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja ja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja vieläkin muisti.

Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja Arielin kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.

"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi panna sitä koetukselle?"

"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä.
Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut,
se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme.
Jospa se vain voisi puhua…"

"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.

"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."

"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen, "sillä minut se tuntee. — Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se tekee."

"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi, mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.

"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.

Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä
edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa
Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana.
Villa iski silmää Harleylle.

"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"

Nämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois naisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan äsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan. Mutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se tuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli aivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven takana.

"Hei, Miksi!" huusi Harley. "Aja villi yli laidan!"

Hurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella vauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän oviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi joutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän, kummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.

"Ja nyt", sanoi Harley Jacob Hendersonille, "keskustelemme kaupasta…"

35.

Kun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan itse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan. Ensimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se oli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan. Autossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi istutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä pitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren rinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita. Se oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa. Häkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat olleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan puistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson tutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille mitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai kiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin ja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi suhtautumiseksi sanoa.

"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi", sanoi Harley.

Miksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla hiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.

"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään", arveli Villa. "Ei ainakaan niinkuin Jeri."

"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa", hymyili Harley vastaan.
"Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä."

"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan", sanoi Villa.

"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin", vastasi Harley. "Ja silloin ne
olivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina.
Muistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla.
Miksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin
Jeri."

"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta."

"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan", Harley sanoi.

Mutta Villa pudisti päätään.

Kun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli iloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta vaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn hyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli huomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen. Muristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton pohjalle pitkäkseen.

Irlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä vain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin menettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja vaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan tultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja sekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne vielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet autosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat pörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.

"Ne tuntevat toisensa!" huudahti Villa. "Odotetaan ja katsotaan, mitä ne tekevät."

Miksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli tullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin tiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää. Sensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen lyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet Tyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata millä hetkellä hyvänsä.

Jeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien hovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin juoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle päin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta, se löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti laukkaamaan.

Siitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut toisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin houkutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa osoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin perinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta parilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.

Kun Jeri seuraavan kerran löi sitä käpälällään, haukkui ja läksi sitten kiitämään houkuttelevaa kaarta, Miksi seurasi tahtomattaan hitaasti jäljessä. Mutta Miksi ei haukkunut, ja loikattuaan viisi, kuusi kertaa se pysähtyi äkkiä ja katsoi Villaan ja Harleyhin aivan kuin lupaa pyytäen.

"Mene vain, Miksi", huusi Harley iloisesti ja kääntyi tahallaan poispäin auttamaan Villaa vaunuista.

Miksi läksi uudelleen juoksemaan. Se alkoi hämärästi aavistella entisiä iloja, kun se painoi olkapäänsä Jeriä vasten ja juoksi kylki kyljessä sen kanssa. Mutta Jeri oli nyt enemmän iloissaan, ja se haukkui, mutta sitä ei Miksi tehnyt.

"Ennen se haukkui", huomautti Villa.

"Paljon enemmän kuin Jeri", lisäsi Harley.

"Ne ovat vieneet siltä haukkumishalun", sanoi Villa. "Se on varmasti kärsinyt hirveästi, kun se ei voi enää haukkuakaan."

Kalifornian vihreä kevät ennätti vaihtua kullanruskeaan kesään, ennenkuin alati samoileva Jeri oli näyttänyt Miksille kaikki etäisimmät ja korkeimmat kolkat Kennanin maatilalla Kuunlaaksossa. Villien kukkien loisto katosi, kunnes päivänpaahtamilla rinteillä oli vain kullanpunaisia unikoita, jotka vaalenivat himmeän kullan värisiksi, ja tuulen pieksämiä mariposaliljoja, jotka keinuessaan ohuiden varsien päissä kuivuneessa ruohikossa muistuttivat koreanvärisiä perhosia: oli kuin perhoset olisivat laskeutuneet hetkiseksi levähtämään, ennenkuin jatkoivat liihotteluaan.

Miksi, joka aina seurasi sinne, minne vallaton Jeri sen vei, etsi alinomaa jotakin, mitä ei koskaan voinut löytää. Ja aika kului, ja vuodenajat vaihtuivat.

"Se etsii jotakin", sanoi Harley Villalle. "Sitä ei ole. Ei täällä ainakaan. Mitähän se etsii?"

Hovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli niellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi voinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle, Marquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen ja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät "lotuksensyöjinä" paratiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan ja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt muita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja poneja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa tai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt tuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan tahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli päättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien laivojen merimiehet sinne toivat.

Mutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun se juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson rinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli aina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin rakastetun herran luo.

"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin", puheli Harley Kennan usein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista etsimistä. "Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei näytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut kalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä etsiä."

Jerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa elämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä huvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut leikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen taiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä vuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten leopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui kylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet kaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli poissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja juoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa metsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli paennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi ja kuunteli asiaan puuttumatta.

Samoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia taistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain leikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka komea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi Jeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle pahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään Jerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi istumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.

"Mitä varten minä leikkisin?" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety kaikki leikkihalu.

Mutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden Kennanin alue oli tabu vieraille koirille. Miksi pääsi tästä pian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman varoitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun, puri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin mustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki rakastamilleen jumalille.

Villaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista rakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen se alkoi kiintyä heihin — rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi ei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja vääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään. Sellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun sai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon hyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat hetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn vieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin tällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta korvaa.

Jeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi Kennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin ne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se varoitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja meni tiehensä.

"En voi ymmärtää sitä", sanoi Villa. "Sehän oli ennen niin leikkisä, sukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri ja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia kerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut Tulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen Orpheumissa."

"Tuo on ehkä pieni viittaus siitä", vastasi Harley osoittaen Miksin olkapäätä, jonka leopardi oli repinyt samana päivänä, jolloin Jack ja pieni vihreä Saara-apina olivat kuolleet.

"Se haukkui aina, tiedän että sillä oli tapana haukkua", jatkoi Villa.
"Minkä tähden se ei enää hauku?"

Harley viittasi arpea ja sanoi: "Se johtuu ehkä tuosta ja mahdollisesti sadasta muusta seikasta, joista emme voi nähdä mitään jälkiä."

Mutta tuli päivä, jolloin he saivat kuulla sen jälleen haukkuvan — ei vain kerran, vaan kahdesti. Ja molemmat kerrat olivat vain toisen, vakavamman tapauksen enne, jolloin se oli teoilla todistava — joutumatta edes haukkumaan — rakkautensa ja kunnioituksensa näitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet sen häkistä ja näyttämöltä Kuunlaakson vapauteen.

Loppumattomilla vaellusretkillään Jerin kanssa se oppi tuntemaan alueen kaikki tiet ja kaiken, mitä tilalla tapahtui kanatarhasta ja ankkalammikolta Sonoma-vuoren korkeimmille huipuille saakka. Se tiesi, missä villit hirvet asustivat eri vuodenaikoina; tiesi, milloin ne hävittivät luumuistutukset ja viinitarhat, milloin piiloutuivat syvimpiin rotkoihin ja vuorten salaisimpiin sokkeloihin, milloin tulivat aukeille kentille ja vuoritasangoille ja yltyivät tappelemaan, niin että sarvet kalisivat. Jerin johdolla, kulkien sen jäljessä kapeita polkuja, se oppi tuntemaan kettujen tiet ja tavat ja tutki pesukarhuja, kärppiä ja kettuilveksiä, jotka tuntuivat olevan kissan, pesukarhun ja kärpän sekasikiöitä. Se oppi tuntemaan linnut, jotka tekivät pesänsä maahan, ja osasi pian erottaa laaksossa asuvan metsäkanan, vuorella asuvan metsäkanan ja fasaanien tavat. Villikissojen olinpaikat ja pesät se keksi, kuten se myös sai selville vuorifarmien koirain laittomat rakkaussuhteet preeriasusien kanssa.

Se tiesi Mendocinan seuduilta laskeutuneen vuorileijonan tulon jo paljon ennenkuin ensimmäinen lyhytsarvinen vasikka oli saanut surmansa. Tästä kohtauksesta se palasi revittynä ja vertavuotavana, siten ilmoittaen mitä oli keksinyt. Sentähden Harley Kennan seuraavana päivänä otti pyssyn mukaansa lähtiessään ratsastamaan. Miksi sai nähdä myös sellaista, mitä Harley Kennan ei milloinkaan nähnyt ja mitä hän ei uskonut alueellaan olevankaan — kiviraunion kaukana metsässä vuorenlaella, missä joukko kalkkarokäärmeitä oleskeli talvisin ja lämmitteli auringonpaisteessa.

36.

Talvi teki tuloaan Kuunlaaksoon miellyttävänä kuten aina. Viimeiset mariposaliljat kuihtuivat auringonpaahtamassa ruohikossa, kun Kalifornian jälkikesä tuli uneksuvan kauniina kylväen purppurasumuaan tyveneen ilmaan. Vasta leppeät sadekuurot särkivät lumouksen. Lunta satoi Sonoma-vuoren huipulle. Aamut olivat uudistalolla kirpeän kylmät, mutta keskipäivällä oli varjo jo tervetullut, ja ulkona ruusut kukkivat talviauringossa, ja appelsiinit, viinirypäleet ja sitruunat saivat kypsyyden kultaisen värin. Mutta tuhat jalkaa alempana, laakson pohjalla, aamut olivat huurteesta valkeita.

Ja Miksi haukkui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun Harley Kennan tahtoi saada nuoren, kiihkeän oriinsa menemään kapean puron yli. Villa oli seisauttanut tammansa kukkulalle joen toisella puolen ja katseli sieltä alas pieneen laaksoon, odottaen varsahevosen ylituloa. Myös Miksi odotti, mutta lähempänä. Ensin se paneutui maata puron rantaan juoksusta läähättäen. Mutta se ei tuntenut hevosia, ja pian ajoi levottomuus Harley Kennanin tähden sen ylös.

Harley oli levollinen, houkutteleva ja kärsivällinen koettaessaan saada hevosta hyppäämään. Ääni ja ohjakset kehottivat lempeästi, mutta hevonen ei totellut, ja sen kuuma veri sai sen hikoilemaan ja purskuttamaan vaahtoa suustaan. Nuori nurmi tallautui sen kavioiden alla, ja hevonen pelkäsi vettä niin, että jäykistyi ja kavahti pystyyn jokakerta, kun sen piti hypätä. Tämä oli liikaa Miksille. Se hyppäsi hevosen päätä kohti, kun hevonen sai jälleen etujalkansa maahan, ja hyppäystä seurasi haukunta. Tässä haukunnassa oli moitetta ja uhkausta, ja kun hevonen uudelleen nousi takajaloilleen, se hyppäsi jäljessä ja sen hampaat loksahtivat yhteen aivan varsan turvan edessä.

Villa ratsasti takaisin alas rinnettä vastakkaiselle rannalle.

"Herra Jumala, kuule sitä!" hän huusi. "Sehän haukkuu."

"Se luulee, että hevosella on paha mielessä minua kohtaan", sanoi Harley. "Se sitä kiihdyttää. Se ei ole unohtanut haukkumista. Se lukee lakia hevoselle."

"Jos se puree varsaa turpaan, voi käydä hullusti", varoitti Villa. "Ole varuillasi, Harley, pian se sen tekee."

"No, Miksi, pane maata ja ole hiljaa", käski Harley. "Ei ole mitään vaaraa, kuuletko. Kaikki on hyvin. Pane maata nyt!"

Miksi totteli, vaikka vastahakoisesti, eikä siirtänyt silmiään hevosesta. Se jännitti kaikki lihaksensa ollakseen valmis hyppäämään, jos hevonen jälleen uhkaisi tehdä pahaa Harleylle.

"En voi antaa myöten hevoselle, muutoin en saa sitä milloinkaan hyppäämään", sanoi Harley vaimolleen ja käänsi samassa hevosensa ja ratsasti kappaleen matkaa takaisinpäin. "Joko minä saan sen pakotetuksi hyppäämään yli tai se heittää minut selästään."

Hän tuli takaisin täyttä ravia, ja varsa, joka ei ennättänyt seisahtua, hyppäsi tahtomattaan pelätyn puron yli suoriutuen siitä niin hyvin, että lennähti runsaasti kaksi metriä yli vesirajan toisella rannalla.

Seuraavan kerran Miksi haukkui, kun Harley ratsastaen samalla tulisella hevosella koetti sulkea veräjää jyrkällä vuoritiellä. Miksi katsoi jännittyneenä vaarassa olevaa jumalaansa ja hyppäsi sitten hevosen päätä kohti raivokkaasti haukkuen.

"Sen haukkuminen auttoi joka tapauksessa", sanoi Harley, kun hänen onnistui sulkea veräjä. "Miksi lienee uhannut antaa sitä turvalle, ellei se käyttäydy siivosti."

"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan", nauroi Villa, "vaikkei se kovin puheliaskaan ole".

Miksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan muulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti olevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua vuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa kuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi laskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi. Miksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle tulleita vieraita koiria. "Sehän tappelee kuin vanha sotilas", huomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. "Se on kylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan."

"Se on liian aikaisin vanhentunut", sanoi Villa. "Sitä ei haluta enää leikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää sinusta ja minusta…"

"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein", keskeytti hänen miehensä.
"Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä."

"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä, jonka tunsin", sanoi Harley. "Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli yksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin paljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai useimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He tiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten. Hänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut, miten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei ymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo pelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet helvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja sama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on saanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai tiikeri."

* * * * *

Kuten vuorileijona, jonka Miksi oli tavannut vuorilla, niin mieskin oli tullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla ja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis vaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten vihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat hänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin leijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.

Mies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja kertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten mieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli tappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut kokonaisen perheen — postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.

Kaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli ollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki hyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää hän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin uudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa. Hänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään talosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet lihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt silloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret määrät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen uneen.

Sillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine keksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet kierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän piileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja farmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies vuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa muissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut välittäen tärkeitä keskusteluja.

Kun poliisiosastot alkoivat tunkeutua ylös vuorelle ja miehen täytyi keskellä kirkasta päivää suunnata kulkunsa Kuunlaaksoon pyrkiäkseen toisella puolen oleville vuorille, sattui niin, että Harley Kennan oli juuri ratsastamassa tulisella varsallaan. Hän ei ollut lähtenyt ottamaan kiinni Chisholmin postimestarin ja hänen perheensä murhaajaa. Hän tiesi, että vuori vilisi ihmismetsästäjiä, sillä parikymmentä oli ollut yötä hänenkin talossaan. Harley Kennanin ja tuon miehen tapaaminen oli yhtä tahaton kuin kohtalokas.

Jo aikaisemmin sinä päivänä mies oli kohdannut ihmisiä. Edellisenä yönä hän oli nähnyt monen poliisivartioston leiritulet. Aamuhämärissä koettaessaan hiipiä vuoren lounaista rinnettä alas Petalumaan hän oli tavannut viisi kertaa meijerimiehiä, jotka kaikki olivat kivääreillä aseistettuja. Kun hän kääntyi takaisin etsiäkseen piilopaikkaa vainoojat aivan kintereillänsä, hän oli juossut suoraan Glen Ellenistä Calientesta lähteneen nuorisojoukon keskeen. Heidän orava- ja karhupyssyjensä laukaukset olivat lentäneet ohi, mutta selkää olivat haulit monesta kohdin raapaisseet, ja ne olivat pysähtyneet aivan ihon alle ja tuottivat hirveitä tuskia. Kun hän piilopaikastaan juoksi alas vuorenrinnettä, hän oli joutunut härkälauman keskeen. Härät olivat pelästyneet enemmän kuin mies, paetessaan ne olivat kaataneet hänet maahan, tallanneet häntä kiihkoissaan ja särkeneet sorkillaan hänen pyssynsä. Aseettomana, epätoivoisena, ampuma- ja ruhjevammojensa kiusaamana hän oli kulkenut karjapolkuja ulos metsästä, hiipinyt kahden laaksopainanteen yli ja lähtenyt kulkemaan ratsastustietä, jolle osui kolmannessa laaksossa.

Laskeutuessaan alas tätä tietä pitkin hän kohtasi sanomalehtimiehen, joka matkasi samaa tietä ylöspäin. Tämä oli — aivan aito kaupunkilainen ja sanomalehtimies, joka oli kulkenut vain kaupungin katuja eikä ollut milloinkaan ennen ollut mukana ihmismetsästyksessä. Hevonen, jonka hän oli vuokrannut alhaalta laaksosta, oli pattijalka, raihnainen ja laiska koni, joka seisoi aivan rauhassa sillävälin kun hurjapäinen mies, joka tuli vastaan tien mutkassa, kiskoi alas ratsastajan sen selästä. Sanomalehtimies huitaisi hyökkääjää ratsupiiskallaan. Sitten hän sai sellaisen selkäsaunan, jollaista hän oli usein kuvannut kertoessaan merimiesten tappeluista ja kapakkamellastuksista, mutta johon hän nyt omakohtaisesti sai vasta ensimmäisen kerran tutustua.

Ihmeekseen ja harmikseen mies huomasi, ettei sanomalehtimiehellä ollut muita varusteita kuin lyijykynä ja muistikirja. Tästä kiukustuneena hän pieksi reportterin uudelleen ja jätti hänet sitten sanajalkojen keskeen makaamaan ja valittelemaan. Itse hän nousi hevosen selkään, antoi sille vauhtia sanomalehtimiehen ratsupiiskalla ja läksi ravaten alas rinnettä.

Jeri, joka metsään lähdettäessä aina oli innokkain, oli ennättänyt kappaleen matkaa edelle Miksistä, sillä molemmat koirat seurasivat Harley Kennania hänen varhaisella aamuratsastuksellaan. Kulkien aivan herransa takana Miksi ei nähnyt tai ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Eikä Harley Kennankaan ollut siitä selvillä. Siinä, missä jyrkkä, kahdeksan jalan korkuinen kallioseinämä kohosi aivan tien vieressä, Harley ja hänen tulinen varsansa säikähtivät kuullessaan taittuvien oksien rätinää manzanitapensaista ylhäältä kalliolta. Kun hän katsoi ylös, hän näki vastahakoisen hevosen hurjistunut ratsastaja selässään laukkaavan suoraan kohti. Koettaessaan suitsia ja kannuksia käyttäen saada hevosensa hyppäämään syrjään Harley näki vilahdukselta miehen veriset naarmut ja revityt vaatteet ja silmät, jotka paloivat hurjina harmaankalpeissa, tuuhean parran reunustamissa kasvoissa.

Vuokrattu hevonen oli hyvällä syyllä haluton hyppäämään alas rinteeltä. Tietäen hyvin, miltä sellainen loikkaus tuntuisi sen pattijaloissa ja luuvalon vaivaamissa jäsenissä, se kaivoi kavionsa jyrkän rinteen sammaleeseen ja hyppäsi vain välttyäkseen kaatumasta. Mutta kuitenkin se iski lapansa alhaalla äksyilevään hevoseen ja kaatoi sen. Harley Kennanilta taittui jalka, joka jäi hevosen ruumiin alle, ja varsalta, joka heittelehti ja potki kaatuessaan, katkesi selkä.

Mies, jota suuri aseistettu miesjoukko ajoi takaa, huomasi harmikseen, että myös Harley Kennan, hänen viimeinen uhrinsa, oli aseeton. Hän laskeutui hevosen selästä ja kiukuissaan potkaisi avutonta miestä kylkeen. Hän oli vetänyt jalkansa takaisin potkaistakseen uudelleen, kun Miksi puuttui asiaan ja iski hampaansa jalkaan, joka oli juuri potkaisemaisillaan.

Kiroten mies nykäisi jalkansa irti, jolloin Miksin hampaisiin jäi palanen sekä jalasta että housuista.

"Hyvä, Miksi!" huusi Harley maaten yhä avuttomana hevosen alla. "Hei, Miksi!" hän huusi ja jatkoi sitten Etelämeren englanniksi: "Aja tuo valkea massa helvettiin, hyvin pian!"

"Ensin minä potkin teidät hengiltä", sähisi mies hampaittensa välistä.

Mutta vaikka sanat ja eleet olivatkin näin hurjia, oli mies itse itkuun purskahtamaisillaan. Pitkällinen takaa-ajo, jolloin hän oli kaikkien ihmisten vihollinen ja kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, oli lannistanut hänen tarmonsa. Pojatkin olivat lähteneet matkaan ja kylväneet hauleja hänen selkäänsä, ja eläimet olivat tallanneet hänet jalkoihinsa ja särkeneet hänen pyssynsä. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Ja nyt oli koira raadellut hänen jalkansa. Hän oli viimeisellä retkellään. Milloinkaan hän ei ollut sitä vielä niin selvästi tuntenut. Kaikki oli häntä vastaan. Hänet valtasi hermostunut itkunhalu, ja epätoivoisen miehen hermostuneisuus ilmenee usein hirvittävän hurjana. Tahtomattaan ja ajattelemattaan hän oli valmis toteuttamaan uhkauksensa ja potkimaan Harley Kennanin kuoliaaksi. Kennan ei tosin ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän itse oli, päinvastoin, hypännyt Kennanin päälle ja kaatanut hänet tielle niin, että toinen oli taittanut jalkansa. Mutta Harley Kennan oli ihminen ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan, ja hänellä oli hämärä tietoisuus siitä, että jos hän nyt tappaisi Kennanin, niin hän olisi kostanut — ainakin osaksi — ihmiskunnalle. Koska häntä itseään odotti kuolema, hän tahtoi viedä niin monta kuin voi mukanaan tuhoon.

Mutta ennenkuin hän ennätti potkaista maassa makaavaa miestä, oli Miksi jälleen hänen kimpussaan. Nyt revittiin toinen pohje ja toinen housunlahje. Mutta sitten hän tavoitti Miksin, kun tämä juuri hyppäsi, ja potkaisi sitä rintaan niin, että se kieri alas rinnettä. Onnettomuudeksi se ei päässyt maahan asti. Se putosi manzanitapensaaseen, mutta tarttui sen oksiin ja jäi roikkumaan metrin korkeudelle maasta.

"Nyt", mies virkkoi synkkänä Harleylle, "teen, mitä aioin. Potkin henkiherjan teistä."

"Enhän ole tehnyt teille mitään pahaa", alkoi Harley neuvotella. "Minulla ei ole kovinkaan paljon sitä vastaan, että murhaatte minut, mutta minä tahtoisin mielelläni vain tietää, miksi sen teette."

"Te ajatte minua tappaaksenne minut", sähisi mies astuen askeleen lähemmäksi. "Minä tunnen teidät kyllä. Te olette kaikki tyynni lyöttäytyneet minua vastaan, ja ainoa, minkä voin tehdä, on nitistää teidät hengiltä. Minä kostan teille kaikkien synnit."

Kennan käsitti hyvin vaaran suuruuden. Hän oli itse aivan avuton, ja mielipuoli murhamies aikoi surmata hänet ja vielä niin kamalalla tavalla. Miksi, joka oli takertunut manzanitapensaaseen, riippui pää alaspäin, takajalat kiinni oksanhaarassa ja sätkytteli siinä turhaan pääsemättä herransa avuksi.

Miehen seuraavalta, kasvoihin tähdätyltä potkulta Harley suojautui käsivarrellaan, ja ennenkuin mies ennätti potkaista uudelleen, ilmestyi Jeri näyttämölle. Se ei odottanut kehotusta, vaan hyökkäsi miehen kimppuun, iski siekailematta hampaansa häneen hiukan vyötärön yläpuolelle, ja oli vähällä vetää hänet kumoon painollaan.

Mies kääntyi Jeriä vastaan yhä kasvavalla raivolla. Koko maailma oli todellakin häntä vastaan. Itse luonto antoi sataa koiria hänen päälleen. Mutta ylhäältä Sonoma-vuoren rinteiltä kuuluivat takaa-ajajien huudot ja merkinannot hänen korviinsa ja saivat hänet toisiin ajatuksiin. Kuoleman ajojahti siellä lähestyi, ja sitä hänen täytyi paeta. Potkaistuaan Jerin loitommaksi hän heittäytyi sanomalehtimiehen hevosen selkään, joka yhä vielä seisoi liikkumattomana ja tylsänä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

Hevonen aloitti vastahakoisen ja jäykän laukan, ja Jeri seurasi äkäisesti muristen, melkeinpä ulvoen.

"Rauhoitu, Miksi", Harley lohdutteli. "Ole vain levollinen. Älä loukkaa itseäsi. Vaara on jo ohi. Pian tulee ihmisiä meitä auttamaan."

Mutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira putosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli pää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja ryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta kuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain kiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin ohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä kaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.

Mies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että kolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt koiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota hänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen vihaansa koiria kohtaan.

"Yhä lisää koiria", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta ja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.

Hänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei haukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi vauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä ratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen oikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon ja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi sitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.

Mutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin lähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan. Se tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän niin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo pelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes vavahtanut, kun isku sattui siihen.

Ja uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien kärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin kuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen pystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea koirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän tuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä tällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei ollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa, joka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.

Vielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla. Ja koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän iski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä ratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei ollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään hevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen koira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet, järjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja jäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut, hullu ratsastaja — hevonen tunsi miehen pelon — joka kiusasi sen kylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja korville.

Hevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt jätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai erinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen hyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti koiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin vaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se toinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen pelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.

Enrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen loppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu, antoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta yllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla. Kukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan hevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki hevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat aivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran omituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta ratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän näki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen mukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa vasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli kaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran mukana maahan.

"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä", oli Piccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin ääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. "Koira hellitti hampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi koiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin — juuri näin — koiraa kurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei silloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se ei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei hauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin kummallista.

"Ja mies on aivan hulluna. Vain mielipuoli voi tehdä sellaista. Näen miehen näyttävän hampaitaan kuin koira ja purevan koiraa käpälään, kuonoon, ruumiiseen. Ja kun hän puree koiraa kuonoon, puree koira häntä leukaan. Ja mies ja koira tappelevat kuin paholaiset, ja koira ojentaa takajalkansa kuin kissa. Ja aivan kuin kissa se repii kynsillään paidan miehen rinnalta ja kynsii nahkan hänen rinnastaan, kunnes mies on yltä päältä veressä. Ja mies karjuu ja ääntelee aivan kuin nuori vuorileijona. Ja yhä hän puree koiraa. Se oli helvetinmoinen tappelu.

"Koira on herra Kennanin, hienon herran, ja minä olen kaksi vuotta ollut työssä hänen luonaan. En sentähden tahdo seisoa siinä katsomassa, kuinka tuo mies, joka taistelee kuin vuorileijona, repii koiran palasiksi. Juoksen alas kukkulalta, mutta olen aivan pyörällä päästäni ja unohdan kirveeni. Juoksen alas kukkulalta, — ehkä niin pitkälti kuin tästä ovesta tuohon oveen, kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa. Ja silloin on koira melkein lopussa. Sen kieli riippuu pitkällä, ja sen silmät ovat aivan himmeät, mutta yhä vielä se raapii miehen rintaa takajaloillaan, ja mies karjuu kuin vuorileijona.

"Mitä voin tehdä? Olen unohtanut kirveen. Mies tappaa varmasti koiran. Katselen isoa kiveä. Siellä ei ollut yhtään. Etsin keppiä. En näe sellaistakaan. Ja mies on tuossa paikassa tappanut koiran. Nyt saatte kuulla, mitä minä tein. En ole tylsämielinen. Minä potkaisen miestä. Minun kenkäni olivat hyvin tukevat — ei tällaiset kuin minulla nyt on. Ne olivat oikeat halonhakkaajan kengät, pohjat hyvin paksut ja nauloja täynnä. Potkaisen miestä korvan juureen. Potkaisen kerran vain, mutta kunnolla, ja se riitti. Tiedän oikean paikan — juuri tuossa korvan alapuolella.

"Ja mies päästää koiran. Hän sulkee silmänsä ja aukaisee suunsa ja makaa sitten aivan hiljaa. Ja koira alkaa jälleen hengittää. Ja hengityksen mukana palaa siihen elämä, ja nyt se tahtoisi repiä miehen palasiksi. Mutta minä sanon sille: 'Ei', vaikka pelkään sitä kovin. Ja mies alkaa virota. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua kuin vuorileijona. Ja minä alan pelätä häntä yhtä paljon kuin koiraa. Mitä minun on tehtävä? Olen unohtanut kirveeni. Nyt saatte kuulla mitä minä tein. Potkaisen miestä uudelleen korvan alle. Sitten otan vyön ja kaulaliinani ja sidon hänet. Ja vähänväliä sanon 'Ei' koiralle, jotta se antaisi miehen olla rauhassa. Ja koira katsoo vain. Se tietää, että minä olen sen ystävä ja että minä sidon miestä. Eikä se pure minua, vaikka minä pelkään niin kovasti. Koira on kamala otus. Sen minä ainakin tiedän. Olen nähnyt sen vetävän vahvan miehen alas satulasta, miehen, joka oli kuin vuorileijona.

"Ja sitten tuli ihmisiä paikalle. Kaikilla on aseet, lintupyssyjä, kiväärejä, revolvereja, pistooleja. Heti johtuu mieleeni, että oikeudenkäynti on Yhdysvalloissa usein hyvin mutkatonta. Olen juuri potkaissut miestä päähän, ja siihen tulee ihmisiä pyssyt käsissään ja ne tahtovat raahata minut vankilaan, koska olen potkaissut miestä päähän. Aluksi en käsittänyt mitään. Nuo ihmiset ovat minulle vihaisia. Ne haukkuvat minua ja sanovat rumia sanoja, mutta ne eivät vangitse minua. Silloin alan ymmärtää. Kuulen niiden puhuvan kolmestatuhannesta dollarista. Minä muka olen ottanut heiltä kolmetuhatta dollaria. Se ei ole totta, sanon minä. Minä sanon, etten ole keltään milloinkaan senttiäkään vienyt. Silloin ne nauravat. Ja minä rauhoitun ja alan ymmärtää asiaa. Ne kolmetuhatta dollaria on hallitus luvannut palkkioksi tuosta miehestä, jonka minä olen sitonut vyölläni ja kaulahuivillani. Ja kolmetuhatta dollaria on minun, koska olen potkaissut miestä päähän ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa.

"En ole enää herra Kennanin työssä. Olen rikas mies. Hallituksen kolmetuhatta dollaria ovat minun, ja herra Kennan pitää huolen siitä, että hallitus maksaa ne minulle ja etteivät nuo pyssymiehet niitä minulta vie. Ainoastaan sen tähden, että potkaisin päähän miestä, joka oli kuin vuorileijona! Se on onnea. Se on amerikkalaista. Ja olen iloinen siitä, että olen lähtenyt Italiasta ja hakannut halkoja herra Kennanin maatilalla. Ja minä avasin tämän ravintolani niillä rahoilla. Tiedän, että sillä tavoin voi ansaita kovasti rahaa. Kun olin pieni poika, oli minun isälläni ravintola Napolissa. Nyt on minulla kaksi tytärtä korkeakoulussa. Ja autokin minulla on."

* * * * *

"Herra Jumala, koko talo on kuin sairashuone", huudahti Villa Kennan kaksi päivää myöhemmin tullessaan suurelle makuuverannalle, missä Harley ja Jeri makasivat, toisella jalka lastoissa, toisella kipsikääreissä. "Katso Miksiä", hän jatkoi. "Te ette ole ainoat, joilta on luita katkennut. Huomasin äsken, että sen nenäluu on melkein murskana, sellaisia iskuja se on saanut. Olen tunnin ajan pitänyt siinä lämmintä käärettä. Katso sitä!"

Miksi, joka oli Villan kehotuksesta seurannut häntä, oli kovin hullunkurisen näköinen turvonneine kuonoineen. Miksi nuuski Jeriä ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi Harleylle, joka puolestaan tervehti silitellen sen päätä ystävällisesti.

"Se on varmaan loukkaantunut tappelussa", Harley sanoi. "Piccolomini sanoo miehen lyöneen sitä monta kertaa ratsupiiskalla, ja tietenkin hän sivalsi sitä kuonolle, kun se hyppäsi häntä kohti."

"Piccolomini sanoo, ettei se kertaakaan huutanut, kun mies sitä löi, vaan ryntäsi yhä uudelleen miehen päälle", Villa puhui innoissaan. "Ajattele! Koira, joka ei ole Miksiä isompi, vetää murhaajan alas satulasta, rosvon, jota parikymmentä poliisia ei ole saanut kiinni!"

"Minä näin sen tekevän kummempaakin", Harley virkkoi rauhallisena. "Ellei Miksi olisi ollut apuna ja Jeri myös — ellei niitä molempia olisi ollut, niin luulen, että se hullu olisi potkinut minut kuoliaaksi, kuten aikoi."