"Muistakaa kapteeni Robertsia ja hänen suuria tanskalaisia doggejaan. Ne eivät olleet puhdasrotuisia. Ne olivat kaksi kertaa täällä hoidettavana. Niiden joukossa tohti kulkea vain patukka kädessä. Ne repivät minulta erään meksikolaisen pojan, oikein ilkeän nulikan. Ne saivat hänet kaadetuksi ja olivat melkein syödä hänet. Lääkärit pistelivät häntä yli neljäänkymmeneen eri kohtaan ja pumppusivat hänet täyteen Pasteurin vesikauhuseerumia. Hän tulee aina nilkuttamaan oikeaa jalkaansa sen koiramellakan jälkeen. Ne olivat oikeita hirviöitä. Mutta kapteeni Roberts otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin joka kerta, kun esirippu nousi. Koko koiraparvi hyökkäsi häntä vastaan, ja näytti siltä, kuin ne olisivat olleet hyvin ihastuneita häneen. Olivatko ne todella? Ei, ne vihasivat häntä. Näin hänen täällä Cedarwildissä menevän niiden häkkiin patukka kädessä ja pieksävän jokaisen ilman erotusta henkihieveriin. Eivät ne häntä rakastaneet. Anis oli hänen houkutuskeinonsa. Hän pirskotti anisöljyä pieniin lihapalasiin ja pisti ne taskuunsa. Tuo temppu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta yleisöön, elleivät koirat olisi olleet niin hirveän isoja. Jos ne olisivat olleet vain tavallisia koiria, kaikki olisi näyttänyt hyvin typerältä. Eivätkä ne tehneet temppujaan aniksen tähden. Kapteeni Robertsin pamppu pani ne liikkeelle. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.

"Hän sanoikin, että eläinten opettamisen taito oli siinä, että sai ne pelkäämään. Eräs hänen apulaisistaan kertoi minulle jäljestäpäin ruman jutun hänestä. Heillä oli kerran kuukauden loma Los Angelesissa, ja kapteeni Robertsin pisti päähän ruveta opettamaan koiraa tekemään temppuja samppanjapullon suuhun asetetulla hopeadollarilla. Ajatelkaa asiaa ja koettakaa kuvitella, että koiran voi hyvällä saada sellaiseen. Apulainen kertoi, että hän kulutti yhtä monta keppiä kuin koiraakin, ja että hän rääkkäsi kuoliaaksi kuusi koiraa. Hän osti niitä kaupungin kulkukoirien säilytyspaikasta kahdella ja puolella dollarilla kappaleen, ja jokaisen kuolleen sijalle hänellä oli toinen varalta. Ja hän onnistui seitsemännellä koiralla. Se oppi viiputtamaan hopeadollaria pullon suulla. Mutta sekin kuoli opetuksen seurauksista viikko ensimmäisen esiintymisensä jälkeen. Se sai haavoja keuhkoihinsa kaikesta pieksämisestä.

"Kun olin pieni poika, tuli eräs englantilainen Amerikkaan mukanaan poneja, apinoita ja koiria. Hän puri apinoita korviin, ja areenalla hänen tarvitsi vain olla puraisevinaan, niin ne heti tottelivat. Hänellä oli iso simpanssi, jolla oli tavaton menestys. Se heitti neljä kuperkeikkaa, niin nopeaan kuin ennätti laskea neljään, juoksevan ponin selässä, ja miehen oli tapana antaa sille perinpohjainen selkäsauna ainakin kahdesti viikossa. Mutta väliin löylytys oli liian kova, apina sairastui eikä voinut esiintyä. Mutta omistaja keksi keinon. Hän rupesi antamaan sille hiukkasen selkään, vain vähän esimakua, juuri ennenkuin sen tuli esiintyä. Se auttoi, mutta joku toinen apina olisi voinut käydä äksyksi eikä lainkaan ruvennut esiintymään."

Sinä päivänä Harris Collins möi kallisarvoisen ohjeen eräälle leijonanomistajalle, joka sitä kovin tarvitsi. Hänellä ei ollut tointa, ja hänen kolme leijonaansa olivat Cedarwildissä hoidettavina. Niiden temppu oli jännittävä, vieläpä kauhistava yleisön silmin nähtynä. Ne hyökkäilivät ärjyen sinne tänne ja näyttivät tahtovan repiä kappaleiksi pienen hennon naisen, joka toi ne näyttämölle ja näytti pitävän niitä kurissa ainoastaan lannistumattomalla rohkeudellaan ja pienellä ratsupiiskalla, joka hänellä oli kädessään.

"Pahinta on, että ne alkavat kyllästyä siihen", valitteli mies.
"Isadora ei saa niihin enää elämää. Ne eivät tahdo näytellä."

"Tunnen kyllä tapauksen", Collins nyökkäsi. "Ne alkavat jo käydä vanhoiksi ja väsyneiksi. Esimerkiksi vanha Sark. Sen korvan juuressa on ampua paukutettu niin monta tyhjää laukausta, että se on aivan umpikuuro. Ja Selim — se kadotti rohkeutensa samalla kuin hampaansakin. Sen teki eräs portugalilainen, joka harjoitti sitä Bornum et Baileyn seuruetta varten. Olette kai kuullut siitä?"

"En, mutta usein olen sitä ihmetellyt", vastasi mies päätään pudistaen.
"Se on ollut aika isku."

"Niin se olikin. Portugalilaisella oli rautatanko. Selim oli ärtyisä ja sivalsi häntä käpälällään, ja silloin hän iski sitä suoraan suuhun juuri kun leijona avasi sen ärjyäkseen. Hän kertoi sen itse minulle. Selimin hampaat rapisivat maahan kuin dominonappulat. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sehän oli arvokkaan omaisuuden turmelemista. Hänet pantiin heti viralta."

"Niin, ne kaikki kolme eivät ole paljonkaan arvoisia minulle nyt", sanoi omistaja. "Ne ovat aivan liian velttoja ja sävyisiä tuossa hurjassa loppukohtauksessa Isadoran kanssa. Se oli ennen hyvin onnistunut. Se oli loppuvaltti, ja tuotti aina raikuvat kättentaputukset. Mitä minun on nyt tehtävä? Pyyhkiäkö pois koko numero? Vai hankkiako uudet leijonat?"

"Isadoralle vanhat ovat vaarattomia", sanoi Collins.

"Aivan liiankin vaarattomia", vastasi Isadoran mies. "Jos hankimme uudet leijonat, saan minä tietenkin kaiken työn ja edesvastuun niskoilleni. Mutta täytyyhän meidän elää, ja tämä numero alkaa olla kulunut."

Harris Collins pudisti päätään.

"Mitä te tarkoitatte? Mikä on teidän ajatuksenne?" kyseli mies kiihkeänä.

"Ne elävät vielä monta vuotta", selitti Collins. "Jos ostatte uudet leijonat, on aina vaara tarjona, ettette onnistukaan niiden opettamisessa. Ja voitte aivan hyvin jatkaa numeron esittämistä vanhoillakin. Teidän tulee vain seurata minun neuvoani."

Eläintenkesyttäjä vaikeni, ja leijonien omistaja avasi suunsa jotakin sanoakseen.

"Se maksaa teille", Collins jatkoi aivan tyynenä, "sanokaamme kolmesataa dollaria".

"Neuvoko ainoastaan?" kysyi toinen.

"Neuvo, josta teillä on hyötyä, sen takaan. Mitä saisitte maksaa kolmesta uudesta leijonasta? Paljon enemmän kuin kolmesataa. Ja se on mitä yksinkertaisin keino. Sanon sen teille kahdella sanalla, siis sataviisikymmentä dollaria sanasta."

"Se on liian kallista minulle", toinen väitti. "Minun täytyy elää työlläni."

"Niin täytyy minunkin. Sitä varten minä olen täällä. Minä olen erikoistuntija, ja te saatte maksaa sen mukaan. Te tulette noloksi kuin pannukakku, kun sanon sen, niin yksinkertainen se on, enkä voi käsittää, ettette ole sitä jo huomannut."

"Entä jos se ei autakaan?"

"Ellei se auta, ei teidän tarvitse maksaa."

"No antaa tulla sitten."

"Sähköttäkää häkki."

Aluksi mies ei käsittänyt, mutta sitten asia alkoi kirkastua hänelle.
"Tarkoitatteko…?"

"Juuri sitä", nyökkäsi Collins. "Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää. Tarvitaan vain kuivia pattereita. Voitte helposti asettaa ne häkin lattian alle. Isadoran tarvitsee vain, kun hän on valmis, polkaista nappia, ja kun sähkövirta kulkee leijonien jalkojen läpi … niin, jos ne eivät silloin hypi korkealle ilmaan ja tanssi ja ärjy niin, että orkesteriakaan ei kuulu, ette ainoastaan saa pitää kolmeasataanne, vaan maksan minä teille vielä kolmesataa lisäksi. Tunnen sen tempun, olen nähnyt sitä käytettävän, ja se vaikuttaa aina. On aivan kuin ne tanssisivat hehkuvalla raudalla. Ne hyppäävät ilmaan, ja joka kerta, kun ne putoavat alas, ne polttavat uudelleen jalkansa.

"Mutta sen täytyy käydä vähitellen", neuvoi Collins. "Minä opetan teidät sähköttämään. Aluksi heikko patteri, jota ne voivat sietää ja sitten yhä voimakkaampi ja voimakkaampi aina siihen saakka, kun numero alkaa. Eivätkä ne totu siihen milloinkaan. Niin kauan kuin ne elävät, ne hyppivät yhtä iloisesti kuin ensimmäiselläkin kerralla. No, mitä sanotte?"

"On se kolmensadan arvoinen", myönteli mies. "Toivon, että minäkin voisin ansaita rahani yhtä helposti."

29.

"Minun täytyy sittenkin myydä se", puheli Collins Johnnylle. "Uskon, että Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta minä en voi keksiä sen erikoisalaa."

Tämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli tavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein syyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan se ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua leukaansa ja lentänyt syrjään.

"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos", virkkoi Collins miettien, "mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä päivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun kimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi, ettei se siedä itseäänkään."

Hetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies, joka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi airedalekoiraa.

"Minulla on nyt vain yksi", hän selitti, "ja tarvitsen välttämättä kaksi".

"Minne toinen on joutunut?" eläintenkesyttäjä kysyi.

"Alphonso — iso koirasleopardi — suuttui aamulla ja teki siitä viilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin hevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei sitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia kohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta repi."

Collins pudisti päätään.

"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa", hän sanoi, mutta silloin hänen silmänsä osuivat Miksiin. "Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä", hän ehdotti. "Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne ovatkin lähisukulaisia."

"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina", leopardimies väitti.

"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo. Katsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa, voitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen teille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri leopardikoirana on jotakin uutta."

"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä", sanoi Johnny
Collinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.

"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden", Collins vastasi olkapäitään kohauttaen. "Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun koira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa koskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta kokemuksesta."

Miksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja harjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot täplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin häkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira laskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä. Pellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja jota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä. Airedalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla ja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse pelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan pakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.

Ne suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä hännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän ääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat miehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä hyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja huitoivat vihaisesti hännällään.

Miksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan. Mutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten olentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki suoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin yhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti nuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.

"Se on hyvä", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. "Sille ne eivät anna selkään."

Tilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä, vältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria, leopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti villikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen komennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta aloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki varuillaan.

Yksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut, mutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa lensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä Miksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.

Ensimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään Miksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei ollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi käsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja että miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin pari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut muuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit näyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria paneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä, että ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.

Muun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä hoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja pidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen vasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut leikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se oli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä vihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi miellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita ystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja nauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan jossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi tarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin, jota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina heittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen vaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen kokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät apinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se takertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka. Kun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön miehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se ennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä iloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti leopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten. Poisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.

Vaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut sitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului yli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka alkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät pelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät. Kaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi eivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa, juoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään seuratakseen muita.

"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä", huusi Collins eräälle apulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. "Nyt se pehmittää Ralphin."

Taistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli juuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki miesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle häkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti riuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa taistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan ja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut leopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia, jotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.

Saaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama silmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina, hännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista sukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui läpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla seinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn, mutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta ammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen ympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista rintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti nousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän levottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun. Samalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia Alphonsolle.

Rautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se tavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä kohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä hyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän miehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja mies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin surkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.

Miksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua Saarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi rautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä vastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko häkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta Alphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti sen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä mieheltä.

"Älkää tappako sitä!" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.

Leopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui hervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi ylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta täyteen päässä olevasta haavasta.

"Se on minun", hän kielteli, "ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta apinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa minun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen ampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?"

Kerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin. Seuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti, ikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.

Mutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui kolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja nyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon se hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin ja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi pystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut hellittää otettaan.

Pienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja taistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja nopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.

30.

Cedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta puoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea eläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi perinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon sellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä osoittautui otolliseksi Miksille.

"Se tulee aina nilkuttamaan", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan ja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista kipsikääreissä. "Haava — ja se ei ole aivan pieni — täytyy estää märkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se kärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?"

"Se ei osaa mitään", Collins vastasi. "Ehkä sen arvo on viisikymmentä dollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata opettaa temppuja."

Aika näytti vielä, että molemmat herrat erehtyivät. Miksi ei jäänyt parantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen sadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi kohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan suurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta sitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä varjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei rakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin järjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet poistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä kaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin taitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois, ei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei paennut moneen kuukauteen.

Harris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä päivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme koiraa keuhkokuumeeseen.

"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä dollarilla."

"Ja ellei se kelpaa?" Davis kysyi.

Collins kohautti olkapäitään.

"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään opettaa."

Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme, korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi koira.

Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen kiertueeseen.

Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.

Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin, eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen vuorokauden kuluessa.

Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi, jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.

Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa. Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.

Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa, ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra Hagginilta ja Bobilta — kuten Timi ja Panu — pitämään mustia ihmisiä halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa kurissa.

Kuunari Eugéniellä se purjehti toisen isäntänsä kapteeni Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva Makambolla. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea, pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa juuressa.

"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä suuttumuksessaan oli singonnut.

"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen", sanoi hänen vaimonsa rauhallisesti. "Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä kuolee."

"Ei tässä auta haastella", sanoi Davis ja otti takin päältään. "Käyhän työhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat. Ammennan niiden kylpyammeen täyteen."

Hän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison sinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat vikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään turvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä. Heikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat tallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat joivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se puri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen onnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa jaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen luo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä oli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman vertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.

Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen; sitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano ei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri huonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda lisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan perunoilla.

"Täällä haisee kuin ketunluolassa", huomautti rouva Davis ennätettyään hipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. "Meidän täytyy pestä ne, rakkaani."

"Aivan niin kultaseni", mies vastasi. "Ja mitä pikemmin, sitä parempi. Sen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä harjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin."

Siitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat koirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat juoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän harjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa. Kaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.

"Juo, piru vie, juo — pidä hyvänäsi", sanoi mies ja painoi niiden pään likaiseen saippuaveteen.

Hän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden likaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Miksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se tiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli suoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä tehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa mukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi painanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti muristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi hämmästyksissään.

"Vai niin", hän sanoi, "tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa mihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!" hän komensi. "Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi kerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi."

Sillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla huudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin nurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun siihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki pois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.

"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä kylkeen, tyttöseni", hän sanoi vaimolleen.

"Vai sinä — tuosta saat!" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja potkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja katseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.

"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese koiriani", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään. "Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani." Rouva Davis nyökkäsi samanmielisesti. "Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja ylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän niille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian paastottuaan kaksi päivää."

Kun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi häkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat runsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria paaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.

Harjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta alussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua tuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun edessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden välttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien yhtaikaa haukkua.

Miksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua tuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan käskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.

"Mitä nyt?" mies sähisi. "Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt jättää, niin — saat vastedes olla kiltti koira. — Pidä, kultaseni, niitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle ensimmäisen ojennuksen."

Tappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin mahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen selkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui tuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle katkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut yhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.

Väliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät käskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät, nilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita tavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja kovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät tuskanulvahdukset todistivat sitä.

Sinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi sai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti tuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.

"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on", Davis kerskui vaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän Miksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.

Esiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan alakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne uhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell esiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi hyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan täynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä alkaneet laulaa: "Aalto, vie minut Rioon."

Miksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut vastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä Harry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin säveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua hovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta huolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.

Esiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan kuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään Miksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska sai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.

"Pieksä se perin pohjin, kultaseni", neuvoi rouva Davis.

Silloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun toiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta. Yleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick ja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa kiirehdittiin. Miksi oli "perusteellisesti pieksetty", ja yleisö oli ihastuksissaan.

Dick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun takan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun noustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui koira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat ensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä, ja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon, koirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen naurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa, olivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse oli kovin kiukkuinen.

"Älä välitä siitä, kullanmuru", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo. "Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli hyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli viime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni."

Hetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä näyttämöllä koirien kanssa: "Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen vielä kynin."

Kun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa, Wilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut jossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä vavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti kuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja tanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.

"Kyllä te olette mainio koirataiteilija", hän sanoi ärsyttäen. "Mutta saatte te sen maksaakin."

"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne", vastasi Wilton Davis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. "Mutta jos välttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on lopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan. Saakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut. Kuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana järjestimme kohtausta?"

"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun", sanoi teatterinjohtaja Davisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka pörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen välissä.

"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa", sanoi Davis ja kohotti rautatankoa. "Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen henkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä."

Miksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä siirtänyt katsettaan rautatangosta.

"Sen te jätätte tekemättä", sanoi vahtimestari.

"Koira on minun", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.

"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä", vastasi vahtimestari. "Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria, ja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa tarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen kerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään ja janoissaan. — Kyllä minä tiedän, herra johtaja…"

"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin puhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin", johtaja huomautti.

"Sen minä maksan mielelläni", Davis sanoi ja kohotti uudelleen rautatankoaan. "Kunhan vain saan maksaa sille."

"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia", huudahti vahtimestari. "Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla raudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te pääsette sairaalaan."

"Ei, kuulkaahan toki, Jackson…" sanoi johtaja varoittavalla äänellä.

"Älkää virkkako minulle mitään", oli vastaus. "Tiedän kyllä mitä teen.
Jos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni.
Olen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään.
Minua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin."

Johtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.

"Älkää riidelkö", hän neuvoi. "En tahdo menettää Jacksonia, ja hän toimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää koira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen saaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta. Ei Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja opettaa sille jotakin muuta."

Davis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.

"Kuulkaahan", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, "Jackson huolehtii kyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle — teettehän sen, Jackson?"

Vahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli
Miksin turvonnutta selkää.

"No, olkoon menneeksi", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, "ketä niin haluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt tätä työtä niin kauan kuin minä…"

31.

Davisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin paluuseen. "Se laulaa aivan liian paljon", Davis kirjoitti. Tämä antoi Collinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan koettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän sanoi Johnnylle:

"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja kaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo eläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He pieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele kuin pienet enkelit. — Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele haavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen koirajoukkoon, minkä myyn."

Parin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin Miksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä näyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita avustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata, tulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei ollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä esiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen areenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella harjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan, mutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun olivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt rautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin johtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti kiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui raivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen nuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli raivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää hullunkuriselta. Collins sanoi:

"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo rahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän kaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman ylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä, ja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä tapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos tuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin katua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä. Samoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät tuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi me maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä."

Eipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä, jotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin. Tätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.

"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se riippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme. Ottakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea orkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka koko yleisö myös osaa."

Hän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen sirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan hevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla yhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa yksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa voivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa syntymään oikean sävelen.

"Jos teette oikein pahan virheen", puhui Collins heille, "tulee teidän vetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se pyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että johtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun orkesteri soittaa huonosti."

Kun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja
Miksi.

"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan", Johnny ilmoitti herralleen.

"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa", Collins sanoi kiirehtien heitä pois. "No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'. Alkakaa, Fischer!" Toiset seuraavat tarkasti. — "Oikein hyvä. Antakaa sen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. — Nopeammin, Simons. Tehän vedätte jäljessä koko ajan."

Silloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja pistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen näkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän soittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja veteli "Koti, koti armas" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti korostaen.

Eikä Miksi voinut tehdä muuta kuin mitä teki. Se olisi ollut sille yhtä mahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai turmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan "Aalto, vie minut Rioon". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli voinut Arielin kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi käsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan loihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa koiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino, joka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä, etsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä yönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa lumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui. Lauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet ihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun sävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä ja aavistuksilla jossakin muualla maailmasta, jota se itse ei ollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi hovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut sen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri nyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät tekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut, kuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo, takaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten veljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin temppeliholvien riistaa ajaen.

Kadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun se siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja vaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja pyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris Collins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti säveltä. Hän oli kuullut sen laulavan — ei ainoastaan ulvovan, vaan laulavan.

Tuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat ja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten käsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa. Viulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris Collins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.

"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa", hän alkoi sitten hajamielisenä puhua. "Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä. Eikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi. Siitä panen vaikka pääni pantiksi. — Lopettakaa, hyvät ystävät. Antakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka, soittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' … antakaa mennä. Soittakaa ponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa minulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. — Siinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?"

Ei kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti polkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris Collins meni sen luo ja lauloi mukana.

"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja myydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso. Ei ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro, vaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita temppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo vähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta se tuli takaisin… Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule minun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti. Tyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen säestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi."

Niin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin. Koetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se osasi ja tahtoi laulaa "Suojaa Herra kuningasta" ja "Suloinen sana Kohta". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä. Turhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin soitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli mukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka koira osasi: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Näytä tietä, sulopilvi", "Koti, koti armas", "Aalto, vie minut Rioon". Miksi ei laulanut koskaan "Shenandoahia", koska Collins ja hänen tyttärensä eivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet houkutella koiraa sitä laulamaan.

"Viisi laulua riittää", Collins sanoi. "Ne tekevät siitä vetonumeron kaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle sen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään."

32.

Miksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta dollarista. "Saatte sen melkein ilmaiseksi", Collins sanoi. "Ellette kahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en ymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän laskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko esityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta dollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo muuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen kanssa."

Henderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset isännät. Hän oli jonkinlainen "puolueeton" olento. Hän ei ollut hyvä eikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään käynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta teosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat maat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt hänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin kärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä ujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt mitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia. Hänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti, tai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät, joilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä pyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon elämää.

Miksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He matkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet epäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä koira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa, koska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän välillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli Hendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten hän itse oli kuollut kaikelle.

Mutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies. Kerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän antoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä perusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen sitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se oli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten Hendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.

Miksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista. Lukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa päivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli koristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi vaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti neljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi lauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei milloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli "Koti, koti armas". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli ilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui näyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä Miksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä, ennenkuin esirippu laski.

Ja kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa, ihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa. Kun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli kuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta. Väliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa huoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella teatterin eläinhuoneessa.

Mutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen neljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein kanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja melkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti ketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria juoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä sitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti lukunsa ja ajoi ne pois.

Miksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä oli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi surumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se ei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna se kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi orjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan määräaikoina ja nukkui paljon.

Se oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten pohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian plantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui häkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille mitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta se ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän itseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta yksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan hellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei välittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä vain raha-ansion välikappaleena.

Väliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen varsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai maata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka veisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi koiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä. Miksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti lapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä ja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.

Miksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se ymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa saivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana, oli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat olivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti kaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja rotillaan.

"Opetettuja kissoja!" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La Pearle. "Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki niin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat rottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen."

"Opetettuja rottia!" pauhasi Manuel Fonceca, käärmeihminen, hotelli Annandalen ravintolassa, kieltäydyttyään juomasta yhdessä Duckworthin kanssa. "Huumattuja rottia, sanon minä. Minkä tähden ne eivät hyppää alas nuoralta, kun ne kömpivät sitä pitkin kissa edessä ja toinen takana? Ne huumataan aluksi, kun niitä ruvetaan opettamaan, ja sitten ne saavat olla nälissään, jotta voitaisiin säästää huumausainetta. Ne eivät saa milloinkaan ruokaa kunnolla. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän kyllä. Minkä tähden muuten menisi neljä-, viisikymmentä rottaa viikossa? Minä tiedän, minkälaisia lähetyksiä hän saa rautateitse, kun hän ei saa niitä maaseudulta ostaa."

"Herra Jumala!" siunaili rouva Merle Merryweather, hanuritaituri, joka lavalla näytti kuusitoistavuotiaalta, vaikka hän yksityiselämässään, lastenlastensa ympäröimänä, tunnusti olevansa neljäkymmentäkahdeksanvuotias. "En voi käsittää, kuinka yleisö sillä tavoin antaa huiputtaa itseään. Näin sen itse eilen. Kolmestakymmenestä rotasta seitsemän — kuoli nälkään. Hän ei anna niille milloinkaan ruokaa. Ne ovat kuolemaisillaan, nälkään kuolemaisillaan, kun ne kömpivät nuoralla. Siksi ne ryömivät niin hitaasti. Jos niillä olisi hiukkasen juustoa ja leipää vatsassaan, ne hyppäisivät korkealle ja juosta vilistäisivät kissoja pakoon. Ne ovat kuolemaisillaan, kuolemaisillaan siinä nuoralla, ja ne koettavat päästä pakoon, aivan niinkuin kuoleva ihminen ryömisi pakoon tiikeriä, joka uhkaisi sen syödä. Ja siinä istuu tyhmän tyhmä yleisö ja paukuttelee käsiään kuin hyvällekin näytelmälle!"

Mutta yleisö!

"Mitä ihania tuloksia eläinten hellä kohtelu saakaan aikaan!" puhui eräs pappi. "Niille voi sillä tavoin opettaa ihmisrakkauttakin. Kissa ja rotta ovat olleet vihollisia aina maailman luomisesta alkaen. Mutta tänä iltana me olemme nähneet niiden suorittavan suurenmoisia esityksiä yhdessä, eikä ainoakaan kissa yrittänyt koskea rottiin, eikä ainoakaan rotta pelännyt kissoja. Inhimillinen lempeys. Mikä voima se onkaan!"

"Leijona ja lampaat", sanoi eräs toinen. "Tiedämmehän, että kun tuhatvuotinen valtakunta tulee, niin leijona ja lammas käyvät yhdessä laitumella, vierekkäin, ystäväiseni, aivan vierekkäin. Tämä on esimakua, ennustus, ajastaan edellä olevien ihmisten suuri saavutus. Kissat ja rotat! Ajattelehan. Se on epäämätön todistus hyvyyden voimasta. Hankin heti omille lapsilleni eläimiä, joiden kanssa ne saavat leikkiä. Ne saavat aikaisin oppia hyvyyttä, hyvyyttä koiria, kissoja ja vieläpä rottiakin kohtaan ja pientä suloista vihreävarpusta kohtaan, joka sirkuttelee häkissään."

"Mutta", virkkoi hänen ystäväisensä, "etkö muista kuinka Blake sanoo:

'Jokaisen häkkilintusen vuoks' itkee taivaan enkelit.'"

"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella hyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari kanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten enkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?"

Ja ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja hivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä maalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja omasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja erehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen kanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla nuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että hänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit itkivät.

"Ei riitä, että rottia niin rääkätään", sanoi rouva Merle Merryweather. "Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme kahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja, mutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa."

Nyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin viimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä, asetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne kissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian velttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta kissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua … kunnes ne kadottivat sekä tarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti tavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne muistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan. Mutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan tappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin sisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa, hämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin että ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin, että karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä "leikkitaistelu" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja kättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja erään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.

Mutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan menneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset olivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet niin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan kimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden rottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta pakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö oli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja opettavaisen näytelmän!

Iso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei tahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa, mutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin iso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle. Mutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti tehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden näyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää sitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten antanut katkaista sen etuhampaat.

Kaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se luuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi valon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen jossakin muualla -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä salaperäisen tyhjyyden maailman, jonne Meringen plantaasi ja laivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.

33.

Kaksi vuotta Miksi lauloi Yhdysvalloissa tuottaen kunniaa itselleen ja suuret tulot Jakob Hendersonille. Milloinkaan ei pidetty lomaa. Miksin menestys oli niin suuri, että Henderson vastasi kieltävästi mairitteleviin tarjouksiin matkustaa yli Atlantin näyttelemään sitä Euroopassa. Mutta sitten Miksi sai lomaa, kun Henderson sairastui Chicagossa lavantautiin.

Siitä tuli kahden kuukauden loma, jonka Miksi sai viettää Mulcachyn Eläinkodissa. Sitä kohdeltiin hyvin, mutta se oli yhä vanki. Mulcachy, joka oli Harris Collinsin etevimpiä oppilaita, oli alkanut kilpailla opettajansa kanssa ja avannut Chicagossa liikkeen, jossa hän noudatti samaa ankaraa puhtautta, huolellista terveydenhoitoa ja tieteellistä julmuutta. Miksi sai osansa vain erinomaisesta ruoasta ja puhtaudesta, mutta yksinäiseltä ja synkältä vangilta ei jäänyt huomaamatta kärsimykset ja se ainainen pelko, jossa sen tovereita, toisia eläimiä, opetettiin ihmisten huviksi.

Mulcachy oli keksinyt omat viisaat oppilauseensa, joita hän alituiseen heitteli ympärilleen. Hän sanoi muun muassa:

"Voitte olla varmat siitä, että ellei tuska vaikuta eläimeen, sitä ei voi opettaa. Tuska on ainoa opettaja."

"Kuten villistä hevosesta on otettava sen itsepäisyys, on leijonalta otettava sen verenhimo."

"Eläimiä ei voi opettaa höyhenviuhkalla. Mitä paksumpi kallo, sitä paksumpi patukka."

"Aina on tietysti olemassa vastasyitä, mutta parasta on vaientaa ne patukalla."

"Hellyyttä kesyttäjän ja eläimen välillä! Se voi olla tarpeen haastattelijain silmien lumeeksi. Ainoa 'hellyys', minkä minä hyväksyn, saadaan aikaan tukevalla raudoitetulla patukalla."

"Tietysti ne voi saada syömään kädestä. Mutta varokaa, etteivät ne pure kättä poikki. Tyhjä laukaus suoraan sieraimiin hiukkasta aikaisemmin on minun tietääkseni paras varokeino."

Oli päiviä, jolloin koko ilma oli täynnä areenalta tulevia vihan ja tuskan huutoja ja vaikerrusta, niin että kaikki häkeissä olevat eläimet kiihtyivät ja kävivät levottomiksi. Koska Mulcachy aina kehui selviävänsä kaikkein vaikeimminkin opetettavista eläimistä, hän sai aina vaikeimmat tapaukset osalleen. Hänen kerrottiin onnistuvan siinä, missä muut epäonnistuivat, ja pelkäämättömänä, kylmäverisenä ja viekkaana hän piti huolen siitä, ettei hänen maineensa päässyt kalpenemaan. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi uskaltanut ryhtyä, ja kun hän heitti jonkun eläimen, ei siitä ollut enää mitään toivoa. Silloin se joutui häkkivangiksi ja sai alati matkustaa edestakaisin, kunnes se katkeroitui koko ihmismaailmalle ja ärjyi ilmoille vihansa synnyttäen selkääkarmivan pelon maksavissa katsojissa.

Niiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn Eläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului tavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana työtuntien ajan. Siellä saattoi olla "kesyjä" karhuja ja leijonia ja tiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja, jotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan päällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät rohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat samaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa kuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä joutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.

Toinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana viidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli tehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien, valtiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli joutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja höyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa häkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin. Ostelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä ostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen verensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen komeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso tiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin, ennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.

Se oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja leppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa liikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön, mutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt naimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben oli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen käyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia olentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta olivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.

Sinä aamupäivänä, jolloin helvetti sille aukeni, se oli valmis ottamaan vastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina oppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä heitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja kymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei puuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja kärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä elottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka suopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas rautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka kiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se ärjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora repi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain heittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin, kunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen toisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä mitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja kärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka ja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen miehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin häkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin häpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen — se oli kadottanut hirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.