Ja tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut — vaikka hänen matkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa mailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington hotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt ulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan terveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä kirppuja.

Cedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä ruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli rakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut puusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris Collins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del Marin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti sihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista, minne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö oli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. — Kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät, otti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin sementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan kemiallisen puhtaalta.

Miksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta, joka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä, ennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan, jotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala oli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja täsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi, desinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen tieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin tieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman vähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.

Koira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se tähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko sementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja että tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt kaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että tämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui siihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha oli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä ilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen ohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen koholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai vain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.

Sitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen suihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto tunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen aivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa, mutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä hyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se, puhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne se heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone ja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei ilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta, kuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä tavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan, joka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.

Miksi ei ollut vielä nähnyt Harris Collinsia, mutta se kuuli usein hänen äänensä kauempaa. Se ei ollut äänekäs, mutta käskevä se oli. Miksi tiesi kohta äänen kuultuaan, että sen omistaja oli korkea-arvoinen jumala. Ainoastaan hyvin korkea jumala, muiden jumalien hallitsija, voi olla niin käskevä. Siinä äänessä oli tahtoa ja varmuutta. Kuka tahansa olisi sen tajunnut yhtä hyvin kuin Miksikin. Ja jokainen koira olisi ymmärtänyt, ettei tuossa äänessä ollut ollenkaan rakkautta eikä jumalassa tuon äänen takana mitään puoleensavetävää, mitään, mikä lämmitti sydäntä ja oli palvonnan arvoista.

25.

Kello oli yksitoista aamulla, kun kalpea nuori jumala pani kaulanauhan ja ketjun Miksille, vei sen ulos eristysosastosta ja jätti sen tummalle nuorelle jumalalle, joka ei tuhlannut aikaa tervehdykseen tai ystävyydenosoitukseen. Miksi oli siis vanki, jota kuljetettiin ketjussa, ja se tapasi pian muita vankeja, jotka kulkivat samalle taholle. Niitä oli kolme, eikä Miksi ollut koskaan nähnyt niiden kaltaisia. Siinä oli kolme kömpelöä tassuttavaa jättiläiskarhua. Nähdessään ne Miksi pörhisti karvansa ja murisi hiljaa, sillä kuten kesy lehmä tuntee suden, jonka näkee ensimmäistä kertaa elämässään, niin Miksillekin oli periytynyt aavistus siitä, että karhut olivat sen vihollisia ikimuistoisista ajoista. Mutta se oli nähnyt liian paljon maailmaa ja oli liian viisas hyökätäkseen niiden kimppuun. Sensijaan se seurasi jumalaa, joka talutti sitä nuorassa, kulki hänen jäljessään epäluuloisena ja jäykin jaloin ja veti sieraimiinsa noiden olentojen kummallista hajua.

Yhtä mittaa tulvi outoja hajuja sen sieraimiin. Vaikkei se voinutkaan nähdä seinien läpi, se tunsi hajuja, joiden avulla se myöhemmin oppi erottamaan leijonat, leopardit, apinat, paviaanit, hylkeet ja merileijonat. Tämä olisi jo säikähdyttänyt tavallisen koiran, mutta Miksin se vain teki valppaaksi ja samalla nöyräksi. Oli aivan kuin se olisi kulkenut oudossa hirviöiden asumassa viidakossa, jonka tiet ja asukkaat olivat sille aivan tuntemattomia.

Tultuaan areenalle Miksi vetäytyi syrjään, jalat entistä jäykempinä, pörhisti niskakarvansa ja murisi. Sillä viisi elefanttia oli lähdössä areenalta. Ne olivat pieniä elefantteja, mutta Miksistä kuitenkin suunnattoman isoja hirviöitä; niihin voi verrata vain naarasvalasta, jonka Miksi oli nähnyt sen hävittäessä Mary Turneria. Elefantit eivät huomanneet koiraa; jokainen niistä tarttui kärsällään edessään kulkevan häntään, kuten niitä oli opetettu tekemään poistuessaan areenalta.

Miksi tuli areenalle karhut kintereillään. Se oli sirkusareenan kokoinen, sahajauhoilla peitetty pyörylä, jota ympäröi nelikulmainen lasikattoinen rakennus. Mutta areenan ympärillä ei ollut istuimia, sillä tänne ei haluttu katsojia. Ainoastaan Harris Collins ja hänen apulaisensa sekä ammattimiehet, jotka ostivat ja myivät eläimiä, saivat olla näkemässä, millä tuskalla ne oppivat temppunsa, jotka sitten saivat yleisön ihmettelystä ällistelemään tai naurusta kirkumaan.

Miksi unohti karhut, jotka heti pantiin työhön areenan toiselle puolen. Hetkiseksi se pysähtyi katsomaan muutamia miehiä, kun nämä vierittivät sisään mahtavia koreaksi maalattuja tynnyreitä, jotka eivät särkyneet elefanttien niille istuutuessa. Sitten se taluttajansa levähtäessä katseli kovin uteliaana taitavaa skotlantilaisponia. Se makasi maassa. Mies istui sen päällä. Ja yhtä mittaa se kohotti päätään sahajauhoista ja suuteli miestä. Se oli kaikki, mitä Miksi näki, mutta se ymmärsi, että siinä oli jotain hullusti. Se ei tiennyt, minkä tähden. Sillä ei ollut mitään todisteita luulolleen, että tässä oli takana julmuutta, tyranniutta ja vääryyttä. Miksiltä jäi näkemättä pitkä neula, jota mies piti kädessään. Joka kerran kun hän pisti sen ponin hartiaan, sai tuskan aiheuttama heijastusliike sen kohottamaan päätään, ja mies piti varansa ja painoi suunsa ponin suuta vasten. Yleisöstä näytti pakostakin siltä, että poni tällä tavoin osoitti kiintymystä herraansa kohtaan.

Tuskin kymmenen jalan päässä siitä oli toinen skotlantilaisponi — se oli sysimusta — yhtä omituisen kohtelun alaisena. Sen etujalkoihin oli sidottu köydet, kumpaakin köyttä piti apulainen, kiskoen sitä kovasti, samalla kun kolmas mies, joka seisoi aivan ponin edessä, löi sitä polviin jäykällä lyhyellä rottingilla. Silloin poni putosi sahajauhoihin rottinkia pitävän miehen eteen. Poni ei pitänyt tästä ja ponnisteli väliin niin voimakkaasti vastaan, jalat harallaan ja jäykkinä ja uhmaavasti nakaten päätään, etteivät nuoranvetäisyt auttaneetkaan, vaan poni heittäytyi kyljelleen tai kohosi takajaloilleen, kun nuorat höltyivät. Mutta joka kerta se pakotettiin jälleen polvilleen miehen eteen, joka sivautti sitä rottingilla polviin. Sitä tahdottiin opettaa laskeutumaan polvilleen, niinkuin yleisö toivoo, sillä se näkee vain opetuksen tulokset eikä ollenkaan aavista, kuinka siinä on menetelty. Mutta Miksi tajusi heti, että oppi saatiin täällä vain ruumiillisella tuskalla. Sanalla sanoen, tämä Cedarwildin eläinkoulu oli tuskan koulu.

Harris Collins viittasi tummaa nuorta jumalaa luokseen ja heitti kysyvän ja tutkistelevan katseen Miksiin.

"Del Marin koira, herra", virkkoi nuori jumala.

Collinsin silmät kirkastuivat, ja hän katseli Miksiä tarkemmin.

"Tiedätkö, mitä se osaa?" hän kysyi.

Nuorukainen pudisti päätään.

"Harry oli viisas mies", jatkoi Collins, puhuen näköjään nuorelle jumalalle, mutta itse asiassa itselleen, sillä hänellä oli tapana ajatella ääneen. "Hän oli aivan ihastunut tähän koiraan. Mutta mitä se osaa tehdä? Siinäpä kysymys. Harry on kuollut. Emmekä me tiedä, mitä koira osaa. — Laske se irti."

Vapaaksi päästyään Miksi tarkasti ylijumalaa ja odotti, mitä tapahtuisi. Karhun tuskanhuuto areenan toiselta puolen osoitti, mitä sillä oli odotettavissa.

"Tänne", sanoi Collins kylmällä, soinnuttomalla äänellä.

Miksi tuli ja seisahtui aivan hänen eteensä.

"Pane maata."

Miksi laskeutui maahan, mutta hitaasti ja vastahakoisesti.

"Perkeleen rotukoira!" sähisi Collins. "Etkö tahdo liikutella kinttujasi? Kyllä sinut parannamme. — Nouse! — Pane maata! — Nouse! — Pane maata! — Nouse!"

"Se ymmärtää ainakin englantia", sanoi Collins. "Tahdon nähdä, osaako se tehdä kaksoiskuperkeikan — sehän on kaikkien koiranopettajien rakkain unelma. — Koetetaan. Nuora kaulaan. — Tule tänne, Jimmy, ja sido sen takaruumis."

Jimmy, toinen entinen ojennuslaitospoika, totteli ja sitoi Miksin lanteille nahkahihnan, johon oli kiinnitetty köysi.

"Valmis!" komensi Collins. "Aloittakaa!"

Ja nyt Miksi joutui hämmästyttävän nöyryyttävän kohtelun alaiseksi.

Komennussanan kaikuessa kaulanauhan sidottu ketju nykäisi sen ylös taaksepäin ja takaruumiiseen kiedottu nuora samalla ylös eteenpäin, samalla kun Collinsin kädessä oleva jäykkä, lyhyt rottinki pisti sitä alaleukaan. Jos Miksi olisi ennen kokenut sellaista, se olisi päässyt ehkä vähemmällä kivulla hyppäämällä ja kiepsauttamalla itseään taaksepäin ilmassa. Mutta nyt tuntui siltä, kuin sitä olisi revitty kappaleiksi, samalla kun pisto leuan alle aivan jäykisti sen tuskasta. Se lensi kovalla vauhdilla ilmaan ja putosi selälleen, pää sahajauhoihin.

Se hyökkäsi ylös raivoissaan, pörhisti niskakarvojaan, murisi ja näytti hampaitaan ja olisi iskenyt ylijumalan jalkaan, ellei se olisi ollut viekkaan kidutusjärjestelmän uhri. Molemmat nuorukaiset tiesivät, mitä heidän tuli tehdä. Toinen veti eteenpäin, toinen taaksepäin, ja Miksi raivosi voimattomana vihassaan. Se ei voinut tehdä mitään, se ei päässyt eteen- eikä taaksepäin eikä voinut heittäytyä sivulle. Edessä oleva nuorukainen, joka kiskoi ketjusta, esti sitä hyökkäämästä takana olevan kimppuun, ja tämä köysineen pidätti sitä pääsemästä edessäolevan kimppuun, ja molemmat yhdessä suojelivat Collinsia, jonka se aivan varmasti tiesi olevan tämän kaiken alkuunpanijan.

Miksin viha oli yhtä suuri kuin sen avuttomuuskin. Se voi ainoastaan pörhistellä niskakarvojaan ja ulvoa raivosta. Mutta Collinsille tämä kaikki oli hyvin tuttua. Hän ennätti siinä lomassa tarkata karhujakin areenan toisella puolen.

"Sinä hävytön lurjus", hän karjui kääntäen jälleen huomionsa Miksiin.
"Päästäkää se! — Hellittäkää!"

Samassa kun kahleet heltisivät, Miksi hyökkäsi Collinsin kimppuun; mutta Collinsilla oli pitkien vuosien kokemus, hän arvioi nopeasti etäisyyden ja hyökkäyshetken ja potkaisi Miksiä leukaan, niin että se lensi takaisin ja kierähti sahajauhoihin.

"Pitäkää sitä kiinni", Collins käski. "Kiristäkää!"

Nuorukaiset kiskoivat taas ketjua ja nuoraa eri tahoille, ja Miksi seisoi siinä aivan avuttomana.

Collins katsoi areenan yli sisäänkäytävään, missä parastaikaa tuotiin sisään neljää kömpelöä kuormahevosta, joita seurasi ylen hienosti pukeutunut nainen, yllään aivan viimeisen muodin mukainen kävelypuku.

"Se ei ole ilmeisesti milloinkaan heittänyt kuperkeikkaa", Collins huomautti jälleen Miksi-pulmaa ajatellen. "Irrota nahkaremmi, Jimmy, ja mene toiselle puolen auttamaan Smithiä. — Johnny, vie se sivulle ja varo jalkojasi. Marie-rouva tulee ensimmäiselle harjoitustunnilleen, eikä hänen nahjusmainen miehensä kykene huolehtimaan hänestä."

Seuraavaa kohtausta Miksi ei ymmärtänyt vaikka saikin olla sen todistajana, kun nuorukainen vei sen areenan toiselle puolen katsellakseen, mihin valmistuksiin oli ryhdytty naista ja neljää hevosta varten. Mutta naisen käyttäytymisestä se ymmärsi, että hänkin oli pahoinpidelty vanki. Häntä harjoitettiin vastoin tahtoaan suorittamaan tätä temppua. Hän oli koettanut olla rohkea, kunnes ratkaisun hetki tuli. Mutta kun hän näki nuo neljä hevosta asetettuina kaksittain vastakkaisille puolille ja tiesi, että hänen tulisi pitää käsissään molempien suitsiparien hakoja ja olla yhdistämässä valjakoita, jotka vetivät eri suuntiin, hän vaipui masentuneena kokoon ja peitti kasvot käsiinsä.

"Ei, ei, Billikens", hän sanoi rukoilevalla äänellä lihavalle, mutta nuorekkaalle herralle, joka oli hänen miehensä. "Minä en voi sitä tehdä. Minua pelottaa. Minua pelottaa."

"Lorua, rouvaseni", puuttui Collins puheeseen. "Temppu on aivan vaaraton. Ja se on kaunis kohtaus, joka aina vetää ihmisiä. Nouskaa pystyyn nyt." Collins kopeloi hänen olkapäitään ja selkää kävelytakin alta. "Koneisto on paikoillaan." Hän tunnusteli käsivarsiakin. "No, päästäkää ha'at!" Hän työnsi hihan ylös, ja poimutetun pitsikalvosimen alta pisti esiin rautainen haka, josta ohut rautalanka läksi ylöspäin pitkin käsivartta. "Ei noin! Kukaan ei saa nähdä niitä. Viekää ne jälleen ylös. Koettakaa uudelleen. Niiden täytyy laskeutua käsiin piilottuneina. Kas niin. Niin. Juuri niin. Se on oikein."

Nainen pakottautui tottelemaan, mutta heitti vähän väliä rukoilevan katseen Billikensiin, joka seisoi siinä jäykkänä ja kopeana tyytymättömästi rypistellen kulmiaan.

Miehet, jotka ohjasivat valjakoita, kohottivat suitsia, jotta nainen voisi kiinnittää ha'at. Hän koetti, mutta vaipui jälleen kokoon. "Jos jokin menee rikki, repivät hevoset minulta kädet irti", hän vastusteli.

"Ei suinkaan", Collins rauhoitti häntä. "Te menetätte vain takkinne. Pahin, mitä voi sattua, on, että petos tulee ilmi ja teille nauretaan. Mutta koneisto ei mene rikki. Selitän sen uudelleen. Hevoset eivät vedä teitä, vaan ponnistelevat toisiaan vastaan, mutta yleisö luulee, että ne koettavat repiä teidät kappaleiksi. Koettakaa vielä kerran. Ottakaa kiinni suitsista, pudottakaa samassa ha'at alas ja antakaa niiden tarttua kiinni. — Nyt."

Hän huusi sen terävällä äänellä. Nainen pudisti ha'at hihoistaan, mutta ei tohtinut tarttua ohjaksiin. Collins ei näyttänyt vihaansa, sensijaan hän katsoi sinne päin, missä suutelevaa ponia ja polvistuvaa ponia juuri vietiin pois areenalta. Mutta herra Billikens raivosi:

"Totisesti, Julia, jos häpäiset minut näin…"

"Oi, minä koetan, Billikens", vaikeroi nainen. "Koetan parhaani mukaan.
Kas, nyt en enää pelkää."

Hän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy kasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen varma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.

"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!" Collins asetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. "Muistakaa, että käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten ensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä koukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun jännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan ulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja hartioiden kanssa. — Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.

"Oi, odottakaa hetkinen", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi. "Minä teen sen niin, minä teen sen, mutta suutele minua ensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet minulta."

Tumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat.
Collinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:

"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys onnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. — Bill, on parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa."

Ja Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään, syleili vaimoaan ja suuteli häntä — ei liian kevyesti, mutta ei kovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset, ruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.

Miehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja kun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina: "Valmis."

"Aloittakaa!" komensi Collins.

Tallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle ja alkoivat vetää.

"Antakaa niille ruoskaa!" huusi Collins silmät kiinni naisessa; hän näki, että oikea hetki oli tullut.

Ruoskaniskut osuivat hevosten selkään, ja ne alkoivat nelistää pölyyttäen sahajauhoja ilmaan rautakenkäisillä kavioillaan, jotka olivat isot kuin lautaset.

Billikens unohti itsensä. Tuo kauhea näky ajoi hänen kasvoilleen rehellisen pelon vaimon puolesta. Ja naisen kasvoilla vaihtui ilme yhtenään. Ensin ne olivat jännittyneet ja kauhistuneet kuin kristityn marttyyrin, joka heitetään leijonien eteen, tai kuin kuolemaantuomitun, joka odottaa mestauskirveen putoamista. Sitten niillä kuvastui hämmästys ja helpotus, kun ei tehnytkään kipeätä. Ja lopuksi niitä kirkasti voitonriemuinen, ylpeä ja onnellinen hymy. Hän hymyili miehelleen, pannen hymyynsä koko rakkautensa tätä kohtaan ja koko ilonsa siitä, että oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Ja Billikensin jännitys laukesi, ja hän loi vaimoonsa katseen, joka oli täynnä rakkautta ja ylpeyttä, mutta silloin Harris Collins huudahti:

"Tässä ei suinkaan sovi hymyillä! Yleisön täytyy luulla, että hevoset todellakin vetävät teitä. Olkaa sen näköinen kuin niin olisi. Antakaa kasvojenne jäykistyä. Näytelkää päättäväisyyttä, tahdonvoimaa. Olkaa kovasti jännittävinänne kaikkia lihaksianne. Pankaa jalat enemmän haralleen. Liikuttakaa käsivarsien ja säärien lihaksia aivan kuin ne olisivat kovassa työssä. Antakaa hevosten vetää itsenne hiukan oikealle ja taas hiukan vasemmalle. Taivuttakaa samalla hiukan ruumistanne. Irvistelkää, aivan kuin ne olisivat repimäisillään teidät palasiksi ja vain tahdonvoimanne pitäisi teitä koossa. — Juuri niin! Tuo on hyvin! Tämähän käy mainiosti, Bill! — Iskekää vain hevosia! Pankaa vauhtia niihin ja antakaa niiden vetää kuin henkensä edestä."

Piiskat läiskyivät ja isot hevoset kiskoivat kaikin voimin välttääkseen tuskaa. Kohtaus saisi varmasti yleisön taputtamaan käsiään. Jokainen hevonen painoi ainakin yhdeksänsataa kiloa, katsojista näytti siis siltä, kuin kolmetuhatta kuusisataa kiloa hevosvoimaa olisi kamppaillut repiäkseen palasiksi hienosti pukeutuneen, notkean, hentojäsenisen naisolennon, joka painoi kuusikymmentä kiloa. Tämä näky saisi naiset varmasti katsomossa kirkumaan kauhusta ja kääntämään pois kasvonsa.

"Hellittäkää", Collins huusi rengeille. "Nainen on voittanut", hän ilmoitti sitten sirkusjohtajan äänellä. "Tällä numerolla lyötte rahaa kokoon, Bill. — Irrottakaa ha'at, rouva, irrottakaa ha'at."

Nainen totteli ja ha'at vielä riippuen hihansuissa juoksi Billikensin luo, heittäytyi hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja huusi, ennenkuin suuteli miestään:

"Oi, Billikens, tiesinhän koko ajan, että osaisin sen tehdä! Olin rohkea, enkö ollutkin?"

"Te menetitte pelin", kaikui Collinsin terävä ääni kesken naisen ihastuksenpurkausta. "Te annoitte koko yleisön nähdä ha'at. Niiden täytyy lentää ylös hihoihin, samassa kun te irrotatte ne. Koettakaa uudelleen. Ja vielä eräs seikka. Älkää ylpeilkö, kun näytös on ohi. Älkää näyttäkö, kuinka helposti se kävi. Olkaa olevinanne läpiväsynyt, pyörtymäisillänne uupumuksesta. Seiskaa polvet horjuen. Antakaa olkapäitten painua. Tallimestarin täytyy astua askel teitä kohden tukeakseen teitä, jos kaadutte. Silloin on teidän oltava varuillanne ja ehdittävä ennen häntä. Ojentautukaa suoraksi jännittämällä kaikki tahdonvoimanne; niin tahdonvoima, se tekee vaikutuksen, urheutta ja sen sellaista, ja heittäkää lentosuukkosia yleisölle ja hymyilkää väsyneesti ja surumielisesti, aivan kuin sydän olisi kiskottu rinnastanne ja teidän täytyisi mennä sairaalaan, mutta sittenkin vielä seisotte siinä ja hymyilette ja heittelette lentosuukkoja yleisölle, joka taputtaa hurjasti käsiään ja jumaloi teitä. Ymmärrättekö, rouva? Te käsitätte, mitä tarkoitan. — Valmiina nyt! Olkaa hiukan levoton, kun katsotte hevosia. — Aivan niin! Ei kukaan voi aavistaa, että teillä on ha'at ja että ne ovat teräsköydellä kiinni toisissaan. — Varuillanne. — Nyt aloitamme."

Ja jälleen tuhatkahdeksansataa kiloa hevosvoimaa ponnisteli naisen kummallakin puolen toisiaan vastaan. Ja jälleen näytti siltä, että välirengas naislihaa, Julia-rouva, revittäisiin kappaleiksi.

Temppua harjoitettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran, ja eräällä väliajalla Collins lähetti apulaisensa hakemaan konttoristaan Harry Del Marin sähkösanoman.

"Pidä nyt huoli hänestä, Bill", hän sanoi Julian miehelle ryhtyessään sähkösanoma kädessään taas tutkimaan Miksin arvoitusta. "Anna hänen harjoitella vielä viisi, kuusi kertaa. Ja muistakaa, että kun kuulette jonkun talonpojan kehuvan itsellään olevan hevosvaljakon, joka vetää vaikka kuinka raskaita kuormia, niin lyötte hänen kanssaan vetoa, että teidän paras valjakkonne on vielä kovempi vetämään. Se on hyvää mainosta ja tulee varmasti sanomalehtiin. Sirkusjohtajat tulevat aivan tappelemaan teistä, ja valjakosta tulee oikea vetonumero. Jos olisin nuori ja vapaa, en toivoisi parempaa kuin lähteä teidän kanssanne kiertueelle."

Väliajoilla Collins tähyili Miksiin ja luki Del Marin Seattlesta lähettämän sähkösanoman:

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, mihin ne kykenevät ja minkä arvoiset ne ovat. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää summasta hoitomaksu ja säilyttäkää loput, kunnes tapaamme. Olen saanut verrattoman koiran. Se voittaa kaikki minun tähänastiset saavutukseni. Se takaa loistavan menestyksen. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Collins katseli Miksiä yli meluisan areenan.

"Del Mar oli verraton itsekin", hän sanoi Johnnylle, joka talutti Miksiä. "Kun hän sähkötti minulle ja käski myydä koiransa, se merkitsee, että hänellä oli jotakin vielä parempaa tarjottavana, mutta tässä on nyt vain koira ja päällepäätteeksi tuollainen rotukoira. Hän sanoo, että koira on aivan verraton. Sitä sen täytyy siis olla, mutta missä sen taito on? Se ei ole eläessään heittänyt kuperkeikkaa saati sitten kaksoiskuperkeikkaa. Mitä luulet Johnny? Pinnistäpä nyt aivojasi. Ehdota jotakin."

"Ehkä se osaa laskea", Johnny sanoi.

"Laskevat koirat eivät nykyään käy kaupaksi. Mutta koettakaamme kuitenkin."

Miksi, joka oli niin taitava laskuniekka, ei ruvennut näyttämään taitoaan.

"Jos se olisi vain tavallinen koira, se osaisi kävellä takajaloillaan tai miten tahansa", oli Collinsin seuraava ajatus. "Koettakaamme."

Miksiä odotti jälleen nöyryyttävä kidutus. Johnny nosti sen takajaloilleen, samalla kun Collins rottingillaan pisteli sitä leukaan ja löi polviin. Raivoissaan Miksi yritti purra ylijumalaa, mutta ketju pidätti sitä. Kun se tahtoi kostaa Johnnylle, ojensi tämä kätensä ja järkkymättömän rauhallisena kohotti sen ilmaan, niin että kaulanauha oli kuristaa sen.

"Tämä on toivotonta", Collins virkkoi väsyneellä äänellä. "Ellei se voi seistä takajaloillaan, se ei myöskään voi hypätä tynnyrien läpi. Olet kai kuullut puhuttavan Rissestä, Johnny. Se oli mestarihyppääjä. Se hyppeli piikkitynnyrien läpi milloinkaan satuttamatta käpäliään. Se suoriutui kahdeksasta perätysten. Muistan, kun se oli täällä hoidossa ja harjoitteli. Se oli kultakaivos, mutta Carson ei osannut hoitaa sitä, ja se kuoli keuhkokuumeeseen Cripple Creekissä."

"Mahtaiskohan se osata heitellä lautasia kuonollaan", virkkoi Johnny.

"Eihän se osaa kävellä takajaloillaan", huomautti Collins. "Eikä se ole mitenkään harvinainen temppu. Tällä koiralla on jokin erikoisuus. Se ei ole tusinakoira. Se osaa jotakin tavattoman hyvin, ja siitä on meidän nyt otettava selvä. Se siitä nyt seurasi, kun Harry niin odottamatta kuolla kupsahti ja jätti meille tämän salaperäisen koiran. No, minun täytynee tutkia sitä. Vie se pois, Johnny. Se pannaan numero kahdeksaantoista. Myöhemmin se voi saada oman häkin, muista erillään."

26.

Häkki numero kahdeksantoista oli niin tilava, että siihen olisi huoleti sopinut tusinan verran Miksin kokoisia irlantilaisia terrierejä. Sillä Harris Collins noudatti tieteellisiä menettelytapoja. Cedarwildin hoidokit saivat hyvän tilaisuuden virkistyäkseen puoli vuotta tai ehkä yli vuodenkin kestäneen kiertueen vaivoista. Siksi koulua niin paljon käytettiinkin opetettujen eläinten lepopaikkana, kun eläinten omistajilla oli loma-aikansa tai he olivat toimettomina. Harris Collins piti eläimensä puhtaina ja suojeli niitä tarttuvilta taudeilta. Ne olivat täysin levänneitä, kun niiden oli lähdettävä seuraavalle varietee- tai sirkuskiertueelleen.

Miksin vasemmalla puolen, numero seitsemässätoista oli viisi hullunkurisesti kerittyä ranskalaista villakoiraa. Miksi voi nähdä ne ainoastaan silloin, kun sitä vietiin ulos tai tuotiin takaisin, mutta se tunsi niiden hajun ja kuuli niiden äänet, alkoipa se vielä murinalla hieroa riitaa Pedron kanssa, joka oli kookkain niistä ja esiintyi pajatsona niiden ilveilyssä. Kumpikin olivat opetettujen eläinten ylimystöä, ja Miksin ja Pedron riita oli enemmän teeskenneltyä kuin todellista. Jos ne olisivat päässeet yhteen, niistä olisi heti tullut hyvät ystävät. Mutta viruessaan häkissä ikävissään ne kiihottivat itsensä kuviteltuun vihaan ja päästivät ilmoille eripuraisuuden, josta molemmat tiesivät, ettei se ollut todellista.

Numero yhdeksässätoista, Miksin oikealla puolella, majaili surkea ja alakuloinen seura. Ne olivat sekarotuisia koiria, joita pidettiin täysin puhtaina terveydenhoidon ankarimpia sääntöjä seuraten; ne olivat vapaina eivätkä olleet saaneet vielä mitään opetusta. Se oli eräänlainen raaka-ainevarasto, josta kehitettiin taiteilijoita, kun tarvittiin joku ylimääräinen tai sijainen. Niitä odotti siis areenan helvetti, sillä siellä opetus tapahtui. Joutoaikoina Collins tai joku hänen apulaisistaan koetteli niillä temppuja, saadakseen selville itsekunkin taipumukset. Niinpä eräskin sekarotuinen koira, joka muistutti lähinnä viiriäiskoiraa, sai monena päivänä kokeilla ponillaratsastusta, sen piti hypätä silkkipaperiin kiedottujen vanteiden läpi ja pudota jälleen ponin selkään. Kun se oli monta kertaa loukannut pahoin itsensä, se hylättiin ratsastajana ja se sai kokeilla lautastenheittelijänä. Kun se tässäkin epäonnistui, se pistettiin kahdenkymmenen muun koiran joukkoon, jotka kiikkuivat keinulaudalla.

Numero yhdeksästätoista kuului ainaista riitaa ja valitusta. Opetustunneilla vahingoittuneet koirat nuolivat haavojaan, vikisivät tai ulvoivat ja olivat tavattoman ärhäkkäitä. Aina kun sinne tuotiin uusi koira — ja niin tapahtui usein, sillä toisia vietiin alituisesti esiintyjiksi — syntyi riita ja tappelu, kunnes uusi tulokas oli joko urhoollisesti tappelemalla valloittanut paikan itselleen tai taistelua peläten tyytynyt muiden armoihin.

Miksi ei ollut tietävinään numero yhdeksäntoista asukkaista. Ne saivat murista ja haukkua nalkuttaa sille tappelunhaluisina, eikä se ollut millänsäkään siitä; se säästi voimansa teeskenneltyyn alituiseen vihaan Pedroa kohtaan. Miksi oli myös areenalla useammin ja kauemmin kuin kukaan niistä.

"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa", päätteli Collins, ja hän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä vetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan Miksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se pantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan ponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä muiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa nuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin piikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai taaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin kuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi koirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja se kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.

Koetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea — piiskalla nopeutta kiihdyttäen — kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että se, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja jälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen, lentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei tahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään pois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.

"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista", sanoi Collins apulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, "tahdon vain saada edes jonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä Harry-parka oli keksinyt".

Jos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi rakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta niistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja jalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä sitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei ollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja. Sillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi. Se oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti aloittaakaan, se oli jo voitettu "taiteen" kaikkien sääntöjen mukaan. Ei ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai Johnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti olisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt hulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja jäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli aina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä olevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan se ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.

Jonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina Collinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen tuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä, ja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.

Kukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja terve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin ilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai aivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän itseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun sairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin veljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei tuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis muuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan tuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa tuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun Collins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta temppua.

Miksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli vinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne tekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat aikaan sen ihmeen — mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa — että ne tekivät enemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia. Mutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja lyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään, seisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja antoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas kuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset voimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi ilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen pistäen kuin skorpioni.

"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi", sanoi Collins apulaisilleen, "ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan solmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien hyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan yli."

Collins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut hänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin eläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.

"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän etujaloillaan", oli Collinsin tapana sanoa. "Koiria ei ole siihen luotu. Ne täytyy pakottaa siihen, siinä kaikki. Se on eläinten opettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän tehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän laitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan."

Miksi näki, sitä täysin käsittämättä, kuinka erään muuliaasin satulaan aina pantiin naula. Aasi oli ensimmäisen kerran areenalle ilmestyessään lihava ja hyväntuulinen. Se oli ollut lemmikkiaasina perheessä, jossa oli monta lasta, se oli saanut osakseen aina rakkautta ja ystävällisyyttä ja aiheuttanut monta makeata naurunpurkausta hullunkurisella itsepintaisuudellaan. Mutta Collinsin silmät olivat keksineet terveyttä, voimaa ja pitkää ikää sekä vielä naurettavan ulkonäön ja hullunkuriset eleet tuossa pitkäkarvaisessa muuliaasissa.

Se oli ristitty Rosinanteksi ensimmäisenä areenapäivänään. Ja silloin se myös sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Se ei aavistanut satulassa olevan naulaa, ja niin kauan kuin satula oli tyhjä, ei naulaa tuntunutkaan. Mutta samassa kun Samuel Bacon, neekeritemppuilija, istuutui satulaan, teki naula tehtävänsä. Hän tiesi kaikki ja oli varuillaan. Mutta Rosinante, jolle naula oli yllätys, jännitti selkänsä ja heitti ratsastajan maahan ensimmäisen kerran eläessään. Se kävi niin salamannopeasti, että Collins aivan loisti tyytyväisyydestä Samin lentäessä kahdentoista jalan päähän sahajauhoihin.

"Tehkää tuo aina yhtä hyvin", sanoi Collins, "niin saatte seurata mukana hyvillä ehdoilla, kun myyn aasin, siitä lyön vetoa. Siitä tulee mainio numero. Mutta siihen tarvitaan lisäksi vielä kaksi temppuilijaa, jotka ovat yhtä notkeita kuin te sekä yhtä vahvahermoisia ja nokkelia arvioimaan, minne putoavat."

Ja Rosinantelle alkoi se opetushelvetti, joka myöhemmin säästi sen ostajalle äärettömästi aikaa. Päivä päivältä se sai kestää kidutuksen uudelleen. Sen ei tarvinnut enää kantaa naulasatulaa. Neekeri istui paljaaltaan sen selkään, mutta kuitenkin Rosinante tunsi naulan piston ja lennätti ratsastajan selästään; naula oli nyt nahkaremmillä kiinnitetty Samin ranteeseen. Lopulta Rosinanten selkä tuli niin araksi, että se alkoi hyppiä taaksepäin, jos sitä katsoikaan. Muistaen, miltä naulanpisto tuntuu, se alkoi nykiä, tanssia ja hyppiä kohta, kun huomasi, että joku aikoi nousta sen selkään.

Kun oli näin harjoiteltu neljä viikkoa, hankittiin kaksi muuta temppuilijaa, valkoihoisia nuorukaisia, ja koko ohjelmanumero esitettiin eräälle hoikalle herrasmiehelle, jolla oli vahatut viikset ja joka näytti ranskalaiselta. Lopulta hän osti Rosinanten, maksaen siitä tinkimättä mitä Collins pyysi, ja otti palvelukseensa Samin ja molemmat valkoiset temppuilijat. Collins oli järjestänyt näytännön aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja hankkinut kaikki tarvittavat välineet sekä toimi itse tallimestarina ostajan ollessa katsojana.

Lihavana kuin voikimpale ja hullunkurisen näköisenä Rosinante tuotiin esiin tilapäiselle nelikulmaiselle lavalle, joka oli aidattu kankaaseen kierrettyjen terästolppien päähän kiinnitetyillä, samoin kankaaseen peitetyillä teräsköysillä. Päitset otettiin pois, ja se laskettiin irti. Se kävi heti levottomaksi, luimisti korviaan ja näytti vihaiselta.

"Muistakaa yksi asia", Collins sanoi ostelijalle. "Jos ostatte sen, tulee teistä tallimestari, ettekä te itse saa milloinkaan pistää sitä naulalla. Kun se huomaa sen, voitte milloin tahansa panna kätenne sen päälle ja hillitä sen. Se on hyväluontoinen ja kiitollisin aasi, minkä olen milloinkaan nähnyt työssä. Sen täytyy pitää teistä ja vihata noita kolmea muuta. Ja vielä yksi neuvo: jos se käy todella vihaiseksi ja yrittää purra, voitte kiskoa siltä hampaat pois ja ruokkia sitä sitten appeella ja höyrytetyillä ryyneillä. Annan teille helposti sulavien ruokien ohjeita. Nyt aloitetaan!"

Collins nousi korokkeelle ja taputti Rosinantea, joka oli hyvin säyseä ja koetti kaikessa ystävyydessä tunkeutua hänen ohitseen ja pois nuora-aitauksesta päästäkseen piinasta, minkä se tiesi olevan tulossa.

"Katsokaa", sanoi Collins, "se luottaa minuun. Se tietää, etten minä
ole milloinkaan sitä pistänyt ja että aina lopulta olen sen pelastanut.
Minä olen sen laupias samarialainen. Nyt pidän pienen puheen yleisölle.
Sitä voitte sitten tietenkin höystää oman makunne mukaan."

Eläintenkesyttäjä laskeutui alas aitauksesta, astui areenalle ja katsoi eteensä, sivuille ja ylös, aivan kuin olisi vedonnut permannon ja parvien yleisöön.

"Hyvät naiset ja herrat", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan kuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. "Tämä Rosinante on pahin veijari aasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka … odottakaahan hetkinen…"

Hän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi: "Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille, kenestä sinä eniten pidät."

Ja Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin kämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä olkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin olisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi ja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta kidutuksesta.

"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla", sanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle paikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui kuvitellulle katsojajoukolle:

"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa viisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä ihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon suoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? — Istua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna kuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin Rosinante. Hei, pojat … tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy minuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta minuutista viisisataa dollaria."

Sitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti sahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli auttavinaan hänet korokkeelle.

"Oletteko henkivakuutettu?" Collins kysyi.

Sam pudisti päätään ja irvisteli.

"Miksi teette tämän?"

"Rahan tähden", Sam sanoi. "Tarvitsen rahaa liikkeeseeni."

"Mikä liike teillä on?"

"Se ei kuulu teihin, hyvä herra." Sam hymyili aivan kuin pyytäen anteeksi nenäkkyyttään ja kompuroi muutaman askeleen eteenpäin. "Voisinhan koetella onneani arpajaisissa tämän sijaan, mutta sitä en tee. Saanko rahat? Se on minulle pääasia."

"Kyllä ne saatte", sanoi Collins, "jos ne ansaitsette. Astukaa syrjään ja odottakaa hetkinen. Jos hyvät naiset ja herrat suovat anteeksi viivytyksen, pyydän useampia vapaaehtoisia ilmoittautumaan. Onko useampia, jotka haluavat kilpailla? Viisikymmentä dollaria kuudessakymmenessä sekunnissa. Melkein dollari sekunnissa … jos voitatte. Niin, lupaan dollarin sekunnista. Kuusikymmentä dollaria sille pojalle, miehelle, naiselle tai tytölle, joka voi pysytellä Rosinanten selässä yhden minuutin. Tulkaa esiin, hyvät naiset. Muistakaa, että tänä päivänä on kaikilla yhtäläinen äänioikeus. Tässä voitte loistavasti voittaa miehenne, veljenne, poikanne, isänne ja esi-isänne. Ei mitään ikärajaa. Tahtooko isoäiti suoda meille sen kunnian?" hän sanoi suoraan jollekin muka hyvin vanhalle naiselle etumaisella penkillä. — "Kuten kuulette — 'tulevalle ostajalle' — olen ladellut koko yksinpuhelun, ja sen voitte oppia kahdessa harjoituksessa, voitte suorittaa sen nyt heti paikalla, aivan ilmaiseksi, se sisältyy ostosummaan."

Molemmat toiset temppuilijat tulivat sahajauhokentän yli, ja Collins auttoi heidätkin kuvitellulle korokkeelle.

"Voitte muodostella yleisölle pidettävää puhetta aina sen kaupungin mukaan, minne tulette", hän selitteli ranskalaiselle. "Teidän on helppo saada selville kaikkein halveksituimpien ja ajastaan eniten jäljelläolevien kylien ja kauppaloiden nimet. Ja sitten annatte apulaistenne sanoa olevansa niistä kotoisin."

Collins antoi nyt näytöksen alkaa. Samin ensimmäinen koe loppui kovin lyhyeen. Hän ei ennättänyt kunnolleen istuutuakaan, ennenkuin aasi heitti hänet selästään. Puolen tusinaa nopeasti toistettua yritystä ei onnistunut paljon paremmin. Viimeisellä kerralla Sam pysytteli Rosinanten selässä kymmenen sekuntia ja heitti sitten hullunkurisen kuperkeikan aasin pään yli. Sam laskeutui alas lavalta, pudisti päätään, paineli kättään kylkeään vasten, aivan kuin olisi loukannut itsensä. Sitten oli toisten poikien vuoro. Eteviä voimistelijoita kun olivat, he tekivät sangen ihmeellisiä ja hullunkurisia kuperkeikkoja. Sam toipui ja tuli takaisin. Lopuksi kaikki kolme tekivät yhdessä hyökkäyksen Rosinantea vastaan ja koettivat yhtaikaa päästä eri suunnilta sen selkään. He hajosivat kuin akanat tuuleen; väliin he vierivät kaikki yhteen kasaan. Kerran saivat molemmat valkoiset, jotka seisoivat vähän syrjempänä hengähtämässä, aasin selästä lentävän Samin niskaansa niin että he kaatuivat kaikki yhteen rykelmään.

"Muistakaa, että se on oikein itsepäinen aasi", puheli Collins vahaviiksiselle miehelle. "Jos joku yleisön joukosta ilmoittautuu päästäkseen käsiksi rahoihin, niin sitä parempi. Niistä selvitään hyvin pian. Ei ole elävää olentoa, joka voisi pysyä sen selässä yhden minuutin … jos se vain silloin tällöin saa harjoituksissa tuntea naulanpistoja. Sen täytyy elää alituisessa naulanpelossa. Älkää antako sen veltostua siinä suhteessa. Jos annatte sen levätä jonkun päivän, niin harjoitelkaa pari kertaa naulan avulla juuri ennen näytännön alkua, muutoin se ehkä unohtaa kaikki ja pilaa koko numeron ravaamalla ympäri areenaa selässään ensimmäinen retkale, joka siihen kiipeää.

"Mutta jos joku takertuisi kiinni käsin ja jaloin ja hampain ja pysyttelisi paikoillaan, kunnes minuutti olisi melkein loppuun kulunut, niin antakaa Samin tai jonkun apulaisenne huomaamatta hiukan raapaista aasia naulalla. Silloin on ratsastajan onni lopussa. Te ette voi hävitä, ja yleisö on menehtyä nauruun.

"Ja sitten paras kaikesta, mikä saa aina kättentaputukset raikumaan. —
Valmiina, te kaksi! — Aloittakaa, Sam!"

Sillä välin kun valkoiset pojat uhkasivat nousta Rosinanten selkään molemmilta puolin ja kiinnittivät sen tarkkaavaisuuden itseensä, Sam sai äkkiä raivoisan epätoivonkohtauksen, hyppäsi nuoran yli, takertui käsin ja jaloin Rosinanten kaulaan ja painoi päänsä lujasti hevosen päätä vastaan. Ja Rosinante nousi takajaloilleen, kuten se aikoja sitten oli oppinut tekemään saadessaan lukuisia naulanpistoja päähänsä ja kaulaansa.

"Se on hiton itsepäinen", selitti Collins, kun Rosinante asteli takajaloillaan ja turhaan riuhtoi sinne tänne eturuumistaan. "Ei siinä ole mitään vaaraa. Se ei kaadu selälleen. Se on aivan liian viisas. Ja jos se sen tekisikin, tarvitsee Samin vain hellittää otteensa ja heittäytyä sivulle."

Kun näytäntö oli lopussa, antoi Rosinante mielellään panna päitset päähänsä, ja se vietiin pois lavalta ranskalaisen luo.

"Kas, nyt olette nähnyt jotakin oikein ensiluokkaista", jatkoi Collins kerskumistaan. "Kokonainen tappelunumero teidän itsenne toimiessa tallimestarina, neljä esiintyjää lukuunottamatta muuliaasia ja ehkä vielä jotakuta yleisöstäkin. Kaikki valmiina ilmoitustaululle asetettavaksi, ja viisituhatta on hurjan halpa hinta."

Ranskalainen säpsähti kuullessaan niin korkean luvun.

"Laskekaa itse", sanoi Collins. "Ansaitsette vähintään tuhatkaksisataa viikossa, ja siitä tulee aivan varmasti kahdeksansataa puhtaaksi voitoksi. Kuuden viikon voitolla olette korvannut ostohinnan, ja sen jälkeen voitte laskea vielä vähintään sata menestysviikkoa. Toivon, että olisin nuori ja vapaa. Silloin lähtisin itse sen kanssa keräämään kultaa."

Ja Rosinante myytiin ja vietiin pois Cedarwildin kesytyslaitoksesta naulalla rääkättäväksi, houkuttelemaan kaiken maailman sirkusyleisöä nauramaan ja remuamaan.

27.

"Asia on niin, Johnny, että et voi hyväilyillä saada koiria tekemään temppuja, ja siinä on koirien ja naisten välinen ero", sanoi Collins apulaiselleen. "Tiedät, kuinka on koirien laita; niille leperrellään, ja ne panevat pitkälleen ja ovat olevinaan kuolleita, kääntyvät haudassaan ja tekevät muita yhtä tyhmiä temppuja. Sitten haluaisi kerran näyttää ystävilleen ja tuttavilleen, mitä koira on oppinut, mutta silloin onkin toinen ääni kellossa, se hermostuu ja käy tyhmäksi, eikä sitä saa tekemään yhtään temppua kunnolla. Samoin on lasten laita. Ne aivan hölmistyvät vieraitten edessä, unohtavat kaiken mitä ovat oppineet ja antavat vanhempiensa seisoa vieressä häpeämässä.

"Lavalla koirien tulee tehdä oikeita temppuja, joista ne eivät pidä, joita ne suorastaan inhoavat. Ja sitten niitä ei satu haluttamaan sillä kerralla — ne ovat ehkä hiukan vilustuneet tai pahoinvoipia, tai niillä on syyhy. Mitä on silloin tehtävä? Pyytääkö yleisöltä anteeksi? Ohjelmanhan täytyy käydä aivan kellon mukaan. Joka numeron täytyy alkaa täsmälleen määräaikana. Pääasia on, että koirat tietävät ajan ja ovat valmiina tekemään temppunsa juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Siinä ei auta ruveta hyväilemään niitä, kerjäämään ja pyytelemään tai vielä odottamaan niitä. On ainoastaan yksi keino. Niiden täytyy tietää, milloin niiden on aloitettava, ja että on tosi kyseessä."

"Koirat eivät ole tyhmiä", myönteli Johnny, "ne tietävät, tarkoittaako totta vai eikö".

"Aivan varmasti", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. "Heti kun on vähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja myöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä täytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo, ettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista esiintymistä varten."

Puoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli — tosin siitä sanaakaan ymmärtämättä — Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.

"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin yksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä juuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat kuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on niiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen koko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että osaan tehtäväni. Muista se.

"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse varoa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina saatavana — ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa. Puhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.

"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna — mitä se tekee silloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii vatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat orjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla saa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle selkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista olen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko itsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa, mutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat kaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne eivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa hievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit, joita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman päänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin tottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia — tunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä erillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä niitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa loppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.

"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä", Collins viittasi Miksiin, joka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla tapahtui. "Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja sentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut kunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se hyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane lujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti matkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi, että sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä — ja se minun on saatava selville."

"Jospa se olisi leijonakoira", sanoi Charles.

"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia", myönsi Collins. "Mutta minkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden kitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän — se olisi hyvä temppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea muuta."

"Onhan meillä vanha Hannibal", sanoi Charles. "Se otti tytön pään kitaansa Sales-Sinherillä ollessaan."

"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi", huomautti Collins. "Olen tarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat joskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä ei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan — niin, siinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja ellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin."

Ja Miksi olisi kenties joutunut Hannibal-kokeeseen ja muuttunut päätänsä lyhyemmäksi pedon mahtavassa kidassa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Collins sai pikaisen tiedonannon leijonien ja tiikerien hoitajalta. Tämä oli ehkä neljäkymmenvuotias, mutta näytti kuusikymmentä vuotta vanhalta. Hänen kuihtuneissa kasvoissaan oli syviä, pystysuoria vakoja, jotka näyttivät jonkun muun villin eläimen kuin hänen itsensä tekemiltä.

"Vanha Hannibal tulee hulluksi", kuului hänen sanomansa.

"Lorua", sanoi Harris Collins. "Te vain tulette vanhaksi, siinä koko juttu. Se on saanut teistä yliotteen. Näytän teille, että niin on. Tulkaa mukaan kaikki. Otamme neljännestunnin loman, ja minä näytän teille jotakin, jota teistä kukaan ei ole nähnyt. Se tuottaisi kymmenentuhatta viikossa missä tahansa … mutta sitä ei kestäisi kauan. Vanha Hannibal kääntäisi töppösensä ilmaan sulasta häpeästä. — Tulkaa mukaan, kaikki! Viidentoista minuutin loma!"

Miksi seurasi viimeisen ja kauheimman isäntänsä kintereillä, ja heidän molempien jäljessä kulki joukko apulaisia ja vierailevia kesytyspomoja. Oli tunnettu asia, että kun Harris Collins esiintyi, hän teki sen vain kesytysmaailman valiojoukon edessä.

Leijonien ja tiikerien hoitaja, jonka kasvot hänen oma pedonluonteensa oli raadellut, kierteli valitellen nähdessään herransa valmistautuvan menemään Hannibalin häkkiin, sillä hänen ainoana aseenaan oli luudanvarsi.

Hannibal oli vanha, mutta se oli tunnetusti kookkain vangittu leijona, eikä se ollut kadottanut hampaitaan. Se kulki edestakaisin häkissään, vangittujen eläinten tavallista raskasta ja huojuvaa käyntiä, kun odottamaton yleisö äkkiä asettui sen häkin eteen. Mutta se ei näyttänyt siitä ollenkaan välittävän, kulki yhä vain edestakaisin, heilutti päätään ja kääntyi notkeasti häkin päähän tultuaan. Sillä näytti olevan jotakin mielessä.

"Noin se on kävellyt kaksi päivää", valitteli hoitaja. "Ja kun sitä lähestyy, se tavoittaa käpälällään. Kas, noin se on pidellyt minua!" Hän kohotti oikeaa käsivarttaan. Paidan ja puseron hihat olivat riekaleina ja ihossa oli yhdensuuntaisia punaisia naarmuja, pedon kynsien jälkiä. "Enkä minä ole käynyt häkissä. Se teki sen säleiden välitse yhdellä sieppauksella, kun menin puhdistamaan sen häkkiä. Olisipa se edes ärjynyt, mutta se ei päästänyt ääntäkään; kulkee vain yhtä mittaa edestakaisin."

"Missä on avain?" kysyi Collins. "Hyvä on. Päästäkää minut sisään. Sulkekaa ovi ja ottakaa avain pois. Kadottakaa se, unohtakaa se, viskatkaa pois. Minulla on kyllä aikaa odottaa, kunnes löydätte sen ja päästätte minut pois."

Ja Harris Collins, joka oli pienempi kuin höyhensarjan painija ja oli elänyt aina pelossa, että hänen lastensa äiti heittäisi kuuman liemilautasen hänelle vasten kasvoja, meni häkkiin tämän arvostelevan yleisön nähden ainoastaan luudanvarrella aseistettuna. Sitten ovi suljettiin, ja valppaasti pitäen silmällä kävelevää Hannibalia hän toisti käskynsä, että avain otettaisiin pois.

Viisi, kuusi kertaa leijona kulki edestakaisin ollenkaan välittämättä sisääntunkeutujasta. Sitten, kun leijona jälleen oli kääntynyt ja oli matkalla poispäin, Collins astui esiin ja asettui keskelle leijonan tietä ja seisoi siinä aivan hiljaa. Huomatessaan tien olevan tukossa Hannibal ei äännähtänytkään. Pehmein, notkein liikkein se suuntasi kulkunsa suoraan vastusta kohti. Mutta Collins, joka tiesi etukäteen, mitä leijona tekisi, yllätti sen ennen hyökkäystä lyömällä sitä luudanvarrella arkaan kuonoon. Hannibal vetäytyi takaisin päästäen lyhyen ärjynnän ja suuntasi salamannopean iskun mahtavalla käpälällään. Taaskin Collins ennätti edelle: uusi isku kuonoon ajoi leijonan takaisin.

"Täytyy estää se kohottamasta päätään, siinä on ainoa pelastus", mutisi kesyttäjä hampaittensa välistä. "Jaha, nyt taas? Tuossa saat."

Raivoava Hannibal oli kyyristynyt hypätäkseen ja nostanut päänsä. Isku, jonka se sai kuonolleen, pakotti sen painamaan päänsä lattiaan, ja kuono yhä kiinni lattiassa eläinten kuningas kulki taaksepäin samalla kun kurkusta ja rinnasta kuului kumeaa mörinää.

"Jatka", sanoi Collins seuraten leijonaa ja kiiruhtaen sen peräytymistä navakoilla iskuilla.

"Ihminen on eläinten herra, koska hän osaa ajatella", sanoi Collins katsojille. "Hän on tehnyt päästään ruumiinsa herran, joten hän voi kehittää ajatuksen ja suorittaa teon ennenkuin eläin. Nyt saatte nähdä, kuinka se on minun vallassani. Se ei ole niin voittamaton kuin se koettaa luulotella olevansa. Sen ajatuksen, joka siinä nyt herää, minä otan siitä heti. Tämä luudanvarsi sen tekee. Katsokaa nyt."

Hän ajoi eläimen aivan häkin päähän, löi sitä vähän väliä kuonolle ja pakotti sen siten pitämään päänsä alhaalla.

"Nyt minä ajan sen nurkkaan."

Muristen, äristen ja sähisten, pää alhaalla ja puolustaen itseään lyhyillä käpäläniskuilla itsepäistä keppiä vastaan Hannibal vetäytyi tottelevaisena takaisin nurkkaan, se veti takapuolensa kokoon ja koetti kutistua niin pieneksi kuin suinkin. Ja yhä se vain piti kuononsa alhaalla, joten sen oli aivan mahdotonta hypätä. Mutta kesken kaiken se kohotti hitaasti päätään ja haukotteli. Nyt se pelastui iskusta, koska se kohotti kuononsa niin hitaasti ja koska Collinsin ajatus oli aina hitusen edellä sen ajatusta.

"Nyt se on kuritettu", ilmoitti Collins, ja ensimmäisen kerran ääni oli reipas, eikä siinä tuntunut jännitystä eikä pelkoa. "Kun leijona haukottelee kesken kamppailun, silloin tietää, että sen raivo on asettumassa. Silloin se alkaa tulla järkiinsä. Hannibal on nyt tullut järkiinsä, muutoin se hyppäisi tai iskisi käpälällään sen sijaan, että se nyt haukottelee. Se tietää saaneensa selkäänsä, ja tuo haukotus merkitsee vain: 'Minä antaudun. Heittäkää toki minut rauhaan. Kuonoa pakottaa vimmatusti. Niin mielelläni hyökkäisin sinun kimppuusi, mutta minä en voi. Tahdon tehdä kaikki, mitä sinä tahdot, ja minä olen hirmuisen kiltti, kunhan vain et lyö enää minun pehmitettyä kuonoparkaani.'

"Mutta ihminen on eläinten herra eikä voi olla niin siivo. Osoita, että sinä olet isäntä, pieksä niihin se tietoisuus. Älä lopeta, kun eläin antautuu. Anna sen niellä lääkkeet ja nuolla lusikka. Anna sen suudella jalkaasi, jota pidät sen niskassa. Anna sen suudella keppiä, jolla lyöt. Katsokaa nyt!"

Ja Hannibal, joka oli kookkain vankeudessa elävistä leijonista, jolla oli kaikki hampaansa tallella, joka oli täysikasvuisena otettu viidakosta vangiksi, tuo oikea eläinten kuningas se peräytyi yhä kauemmaksi, peläten uhkaavaa luudanvartta pienen miespoloisen kädessä, ja vetäytyi yhä enemmän kokoon nurkassaan. Se koukisti selkänsä kaareksi, niin ettei se mitenkään olisi voinut hypätä, taivutti avuttomana päänsä yhä alemmaksi rintaa vasten, antoi koko ruumiinsa painon levätä eturaajoilla ja suojeli kuonoparkaansa mahtavilla käpälillään, jotka yhdellä ainoalla iskulla olisivat tehneet lopun Collinsista.

"Nyt se käy ehkä epäluotettavaksi", sanoi Collins, "mutta sen täytyy kuitenkin suudella minun jalkaani ja keppiä. Kas näin!"

Hän kohotti vasemman jalkansa, ei epäröiden ja ikäänkuin koetteeksi, vaan reippaasti ja varmasti, ja asetti sen leijonan niskaan, Keppi kohosi vastaamaan leijonan seuraavaan tekoon, ja Collinsin ajatus oli jo iskun verran edellä leijonan seuraavaa ajatusta.

Hannibal teki niinkuin Collins oli otaksunut. Se heitti päänsä taaksepäin, kita ammollaan ja täynnä säihkyvän valkeita hampaita iskeäkseen ne tuohon kapeaan silkkisukan peittämään nilkkaan ruskean kengän yläpuolella. Se oli ennättänyt tuskin viidenneksen matkasta, kun keppi jo tanssi sen kuonolla ja pakotti sen jälkeen painamaan sen lattiaan ja peittämään käpälillään.

"Nyt sen raivo on asettunut", sanoi Collins. "Kuinka vähän se tienneekin, sen se nyt ainakin tietää, että minä tiedän enemmän kuin se, ja että minä nyt olen antanut sille läksiäissaunan. Jos se yhä vielä raivoaisi, se ei sitä tietäisi, enkä minä olisi askeleen vertaa siitä edellä, kun se hyökkäisi kimppuuni ja riepottelisi sisälmykseni ympäri häkkiä."

Hän pisteli Hannibalia kepinpäällä ja kohotti keppinsä iskuun joka piston jälkeen. Ja iso leijona makasi siinä ja murisi avuttomana, ja joka pistolla se paljasti hiukan enemmän kuonoaan ja kohotti sitä ylemmäksi, kunnes lopulta punainen kieli solui esiin raateluhampaiden välitse ja nuoli kenkää, joka ei levännyt niinkään keveästi sen päälaella, nuoli luudanvartta, joka oli suorittanut koko kidutuksen.

"Oletko sinä nyt kiltti leijona?" kysyi Collins hieroen tylysti
Hannibalin niskaa jalallaan.

Hannibal ei voinut olla murisematta vihoissaan.

"Oletko nyt kiltti leijona?" toisti Collins ja hieroi yhä kovemmin jalallaan.

Ja Hannibal kohotti kuononsa ja nuoli jälleen punaisella kielellään ruskeaa kenkää ja ohutta, silkkisukkaan verhottua nilkkaa, jonka se olisi voinut murskata silmänräpäyksessä.

28.

Yhden ystävän Miksi sai niiden monien eläinten joukosta, joihin se tutustui Cedarwildin koulussa, ja se oli omituinen, surumielinen ystävyys. Saara oli sen nimi, pienen vihreän apinan, joka oli kotoisin Etelä-Amerikasta. Se näytti olevan syntyään hysteerinen ja aina loukkaantunut eikä ollenkaan ymmärtänyt huumoria. Miksi tapasi sen joskus seuratessaan Collinsia areenalle, missä se oli odottamassa joutuakseen osalliseksi johonkin uuteen temppuun. Sillä vaikka se oli aivan kykenemätön ja haluton, sitä käytettiin aina näytöksissä, useimmiten avustajana jonkun etevän eläintaiteilijan esiintyessä.

Mutta se sai aina hämminkiä aikaan. Se joko lörpötteli tai huusi pelosta tai tappeli muiden eläimien kanssa. Kun sitä koetettiin saada jotakin tekemään, se pani heti vastaan, ja jos turvauduttiin väkivaltaan, se säikytti kirkunallaan kaikki muut areenalla olevat eläimet ja keskeytti työn.

"Samantekevä", sanoi Collins. "Se saa mennä ensimmäisen apinaseurueen mukana, minkä myymme."

Pahin kohtalo, mikä voi sattua kesytetylle apinalle, oli joutua avuttomaksi nivelnukeksi, jonka näkymättömät kepit ja langat panevat liikkeeseen ja jonka piilossaolevat miehet iskuilla ja lyönneillä pakottavat ilveilemään kokonaisen ohjelmanumeron ajan.

Mutta Miksi oli tutustunut Saaraan ennenkuin tämä tuomio sille julistettiin. Niiden ensimmäisen kerran tavatessa se äkkiä hyppäsi Miksiä kohti kuin kirkuva ja lörpöttelevä pikkupaholainen ja uhkasi koiraa kynsin ja hampain. Mutta Miksi, joka oli jo vaipunut syvälle alituiseen alakuloisuuteen, katsoi sitä aivan rauhallisena, pörhistämättä niskakarvojaan ja luimistamatta korviaan. Tämä sai apinan vaikenemaan. Jos koira olisi hyökännyt sitä kohti tai murissut tai jotenkin osoittanut vihaa ja suuttumusta, niin se olisi kirkunut ja ulvonut ja pitänyt kamalaa melua, huutanut apua ja kutsunut kaikki ihmiset todistamaan, kuinka hävyttömästi sitä kohdeltiin.

Mutta Miksin omituinen menettely näytti aivan hurmaavan sen. Se läheni koiraa varovasti ollenkaan meluamatta, ja poika, joka sitä kuljetti, hellitti hiukan ohutta ketjua.

"Purkoon koira siltä selän poikki", oli pojan syntinen toivomus, sillä hän vihasi Saaraa kiihkeästi ja olisi mieluummin hoidellut leijonia tai elefantteja kuin pitänyt huolta pienestä ilkeästä apinasta, jolla ei näyttänyt olevan mitään järkeä.

Ja kun Miksi ei näyttänyt sitä huomaavankaan, se meni lähemmä. Hetkisen kuluttua se jo kopeloi Miksiä käsin, pani kätensä Miksin kaulaan ja painoi päänsä Miksin päätä vasten. Sitten alkoi sen loputon loruilu. Joka päivä se tapasi koiran eri aikoina areenalla, painautui sitä vasten ja kertoi hiljaisella äänellä, hengähtämättä elämänsä tarinan, kuten koira otaksui. Ainakin se tuntui puhuvan kärsimyksistään ja häpeällisestä kohtelusta, jota se oli saanut kestää. Se oli yhtä ainoata loppumatonta valitusta, ja usein se näytti puhuvan terveydentilastaankin, koska ryki usein, ja sen rintaa näytti aina pakottavan, koska se vähän väliä painoi varovasti kättään sitä vasten. Mutta väliin sen valitus taukosi, ja se kertoi koiralle hellästä äidistään — kokoisen sarjan helliä, hyväileviä ääniä, jotka muistuttivat kuherrusta.

Apina oli Cedarwildissä ainoa olento, joka ystävällisin käsin koski Miksiin, ja se oli aina hyvä, ei nipistänyt milloinkaan eikä milloinkaan vetänyt korvista. Ja koira taas oli apinan ainoa ystävä, ja Miksi aivan kaipasi saada tavata sitä aamupäivän harjoituksissa — huolimatta siitä, että jokainen kohtaaminen päättyi aikamoiseen meteliin, kun Saara tappeli vartijaansa vastaan, joka tahtoi viedä sen pois. Sen huudot ja vastaansanomiset vaihtuivat valitukseksi ja ulvonnaksi, ja ympärillä olevat ihmiset nauroivat apinan ja irlantilaisen terrierin kummalliselle rakkaudelle.

Mutta Harris Collins katseli tätä ystävyyttä suopein silmin, vieläpä yllytti sitä.

"Ne molemmat äkäpussit viihtyvät parhaiten yhdessä", hän sanoi. "Ja se tekee niille hyvää. Se antaa niille jotakin, minkä vuoksi elää, ja se on terveellistä. Mutta pankaa mieleenne, että jonakin kauniina päivänä apina antaa ystävälleen salaiskun, ja silloin niiden ystävyys saa kamalan lopun."

Tämä ennustus toteutui puoleksi, sillä vaikkakaan apina ei asettunut Miksiä vastaan, tuli kuitenkin päivä, jolloin niiden ystävyys todellakin sai kauhean lopun.

"Hylkeet ovat aivan liian viisaita", Collins sanoi eräänä päivänä pannessaan toimeen tilapäisnäytäntöä muutamille oppilailleen. "Niille täytyy heittää kaloja, kun ne tekevät temppujaan, muutoin ne äkääntyvät, eikä siitä tule koskaan loppua. Mutta ei voi saada paljoa aikaan heittelemällä koirille makeisia, vaikkakin voi saada nuoren opettamattoman sian auttavasti temppuilemaan, jos pitää ruokapullon hihaansa kätkettynä.

"Vain ajattelemalla pääsette johonkin. Luuletteko saavanne vinttikoirat hyppäämään lupaamalla niille lihaviipaleen? Piiska ne panee hyppimään. Katsokaa Billy Greeniä. Hänellä ei ole muuta keinoa opettaessaan tuolle koiralle sen temppua. Ei sitä voi hyväilyillä siihen saada. Eikä lahjomallakaan. On ainoastaan yksi keino, ja se on pakko."

Billy Green harjoitti parastaikaa pientä kiharavillaista koiraa, jonka rotua oli mahdoton tietää. Hän saavutti aina menestystä näytännöissä vetämällä taskustaan pienen koiran ja antamalla sen tehdä tempun, jota hän nyt juuri harjoitti. Edellinen koira oli katkaissut selkänsä ja kuollut, ja hänellä oli nyt uusi harjoitettavanaan. Hän otti tuota pikkupoloista takajaloista ja heitti sen ilmaan, missä sen tuli tehdä kuperkeikka ja pudota sitten alas pää edellä, tavata etukäpälillään Billyn käsi ja pysytellä siinä ruumis ja takajalat ilmassa. Yhä uudelleen Billy kumartui alas, tarttui sen takajalkoihin ja heitti sen ilmaan. Pelosta jäykkänä koira ponnisteli turhaan oppiakseen tempun. Kerran toisensa jälkeen se menetti tasapainonsa. Väliin se putosi kuin riepu Billyn kämmenelle, väliin se oli vähällä pudota maahan, ja kerran se putosikin, putosi niin kovasti kyljelleen, että saattoi tuskin hengittää. Opettaja kuivasi rauhallisesti hien kasvoiltaan ja sysi sitä sitten jalallaan, kunnes se horjuen nousi jaloilleen.

"Ainoakaan koira ei opi tuota temppua, jos sille lupaa ruokaa", Collins jatkoi. "Yhtä vähän kuin ainoakaan koira oppii kulkemaan etujaloillaan, ellei keppi ole sitä tuhat kertaa pakottanut nostamaan takajalkoja ilmaan. Mutta tuo temppu … se miellyttää aina, etenkin naisia. Onhan se niin ihastuttavan sukkela ja herttainen. Ajatelkaa, se vedetään esiin rakkaan isäntänsä taskusta, ja se luottaa häneen niin, että antaa heittää itsensä ylös ilmaan. Luottaa? Sepä hittoa. Tuo mies on pelotellut sen pahanpäiväiseksi — siinä kaikki.

"Mutta jos silloin tällöin ottaa jotakin hyvää taskustaan ja antaa eläimen maistella sitä, on yleisö mielissään. Muuta hyötyä siitä ei olekaan, mutta hyvä niinkin. Yleisö tahtoo mielellään uskoa, että eläimet huvikseen tekevät temppujaan, että niitä hemmotellaan ja että ne rakastavat herrojaan yli kaiken. Mutta Herra meitä armahtakoon — ja meidän ruokakorttejamme, jos yleisö saisi katsahtaa kulissien taa. Opetettujen eläinten näytteleminen kiellettäisiin heti paikalla, ja me saisimme ryhtyä uutta tointa etsimään.

"Niin, ja hirveän paljon julmuuksia tapahtuu areenalla, aivan yleisön silmien edessä. Pahin veijari siinä suhteessa oli Lottie. Hänellä oli joukko opetettuja kissoja. Hän hyväili niitä intohimoisesti yleisön nähden, etenkin, jos niiden temput eivät onnistuneet. Mitä hän tekikään? Hän otti kissan syliinsä ja suuteli sitä. Ja kun hän laski sen jälleen alas, se teki temppunsa aivan virheettömästi, ja tyhmä yleisö taputti mielettömästi ihaillen hänen osoittamaansa hyvyyttä ja lempeyttä. Oliko hän tosiaankin suudellut kissaa? Sanonpa teille mitä hän teki. Hän puri sitä kuonoon.

"Eleanor Pavalo oppi Lottielta tämän tempun ja käytti sitä kääpiökoiriaan opettaessaan. Moni koira tekee areenalla työtä nauloja kaulanauhassaan, ja taitava mies voi nipistää koiraa kuonoon ainoankaan katsojan sitä huomaamatta. Ainoastaan pelko vaikuttaa eläimiin.