"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja vetäen käryä nenäänsä.

"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää, että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin, mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa. Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä. Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."

Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut, että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain, milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin pakotti kainalossa.

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään tietämättä.

Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria. Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita, hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.

"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää, että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa…"

Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla, jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia, poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli neilikka napinlävessä.

"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista; toisille hän sanoi: "Päivää, komisario… Päivää Tim… Päivää, Johnson. — Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"

Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen sormea:

"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."

"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.

Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:

"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"

"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa hetkinen. En ole vielä valmis."

Ja Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen, miksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja lihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.

Päästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen taaksepäin.

"No tehkää nyt mitä aioitte", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry oli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä mitään käsittänyt. "Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään, mitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani, ettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle … tai minulle."

"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi", lausui tohtori Emory. "Kaksi aivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus pitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä, isännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa — hänellä on sairas kohta myös pikkusormessaan. — Viekää pois heidät! Mutta kehotan teitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti puhdistuttamaan sairasvaunut."

"Mutta kuulkaahan nyt…", aloitti Daughtry kiihtyneenä.

Tohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori Masters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi käskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn kimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät esiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien menettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut. Aivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen eteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet kauempana itsestään.

"Älkää tulko lähemmäksi", varoitti toinen miehistä heiluttaen patukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa. "Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä."

"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen", komensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn niin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.

"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on…?" aloitti Daughtry. Hänen entinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori Mastersille:

"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen kuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat, ja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet saadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään."

"Jumalan tähden", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken vastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta otsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. — "Älkää pitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden… Jos olen saanut sairauden, ei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia aikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa olen jo maasta. Menen merille."

"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten lienettekin", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään edessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli kuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi kansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.

"Viekää heidät pois", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn katsetta.

"Valmiit! Mars!…" komensi komisario.

Poliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.

"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä…", murisi toinen poliiseista. "Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä kallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä vieressänne."

"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?" rukoili Daughtry
Emorya.

"Nyt ei ole aikaa puhella", oli vastaus. "Nyt täytyy saada teidät pois täältä mahdollisimman pian. — Tohtori Masters, älkää unohtako puhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä."

Kulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario etunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen jälkijoukkona.

Ovessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta päähänsä.

"Tohtori, minun koirani, tiedättehän."

"Se lähetetään teille", vastasi tohtori Emory nopeasti. "Mikä on osoitteenne?"

"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan, käynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. — Lähettäkää koira minulle, mitä sitten minulle tehnettekin — teettehän sen?"

"Totta kai", sanoi tohtori Emory. "Teillä on myös papukaija?"

"Onhan se — Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä."

"Kyllä se tohtori Emory on taitava", jutteli neiti Judson syödessään samana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin kanssa. "Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi inhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli mustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on taitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi olla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja…"

20.

Koira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi. Walter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi haltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt aivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin — kuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja auttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai johonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi ollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat sellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San Franciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt pahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.

Jos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit, jotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin ymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon veroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä dollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja, hankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada raittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter Merrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan Daughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi olisi seurannut heitä.

Milloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa odottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut poliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja ennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi autollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla hänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin välttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan asukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän alistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei ollenkaan tuntenut.

Kun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni ikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.

"Cocky", se huusi. "Cocky."

Walter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. "Lähetämme jonkun myöhemmin noutamaan linnun", hän sanoi emännälle, joka yhä heikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut, että etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen oven.

Mutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu omistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla oli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen katseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan lihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta, hän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi sähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen otsakkeen ja nuo viisi riviä.

Kiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia näkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia seteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita kuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti — ja tämän kaiken takana väikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla kirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden suunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira vielä ole laulanut.

Cocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja mietti — mikäli voi käyttää sanaa "mietti" linnun sielun liikkeistä. Salaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja se valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin suuntaan uusi vaikute sitä johtaa… Ihmiset tekevät aivan samoin, ja toiset sanovat sitä "tahdon vapaudeksi". — Tuijottaen avoimeen oveen Cocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt lähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä tarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta vai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia silmiä, jotka katsoivat sisään.

Ne silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin laajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon huonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä vaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt mitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui tuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut oven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.

Silmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset silmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä laajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät Cockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti ruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin tuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli polttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat tuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.

Cocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli näkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka sen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat olennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa metsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.

Tuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi oven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se ei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen askeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.

Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana — mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.

Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.

Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen, oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.

"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.

Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän, en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa, joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."

Tämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: "Cocky, Cocky!"

Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin pelottavan lähellä.

Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui lähemmäksi lattiaa.

Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus: se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan maailmaan, joka loisteli niin lähellä.

Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla, ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi, pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja synnyttänyt penikkansa.

Tämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti ruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen oma itsensä.

"Piru vieköön! Piru vieköön!" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti kuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle villikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui lattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli päätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin keksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.

Villikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni oli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.

Kärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten. Villikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi — siihen missä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti väistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi ikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan ja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään. Villikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun ylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan käpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.

Isku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky putosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat hitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun. Joitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti, mutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten ympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut uhkaamassa.

21.

Harry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn huoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli käynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori Emoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan takapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva Umatillaan, jonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten hän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.

Sillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneessa.

"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi", intti tohtori Masters. "Poliisien täytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän tahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette voi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun sanomalehdissä."

"Huh", vastasi Walter Merrit Emory, "haluaisin nähdä sen sanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä spitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna heti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt vahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa, mistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät hiisku tästä asiasta mitään."

"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa luona! Se voi levittää tartuntaa."

"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi
Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.

"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."

"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö —"

"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä, voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti. Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja koirilla he ovat kokeilleet — he ovat uudistaneet kokeensa kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa — eivätkä ole milloinkaan onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä ihmisestä eläimeen. Kas … sallikaa minun näyttää teille."

Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.

"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut aavistaakaan … on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat tehneet…"

"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En — minä en voi saada ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene siitä vastuuseen."

"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja sanonpa teille, minkä tähden."

Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on usein sanonutkin toiselle poliitikolle — asioita, joista täytyy vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille: kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita, joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita, jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa samassa taas kadotakseen.

Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli — poissa.

Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet vierailuaan.

Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja, jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan takaisin sairaalaan.

Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa. Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä, kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen pystyssä ainaisessa myrskyssä.

Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä — ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet, vaan seuraavantapaisia lauseita:

Missä minun koirani on?

Se on irlantilainen terrieri.

Se on karkeakarvainen.

Sen nimi on Kill.

Tahdon saada koirani.

Tahdon puhutella tohtori Emorya.

Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani.

Eräänä päivänä Daughtry kirjoitti:

Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn.

Sitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan surullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea mies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset kirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty loppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että Yhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten koti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle. Mutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja reportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella susikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi Angelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin palasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin Havaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä suunnitelmilla.

Ei mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle spitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky oli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva Footesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry löysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa häntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä ikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.

Se oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan kaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena spitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus häntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet syliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja päästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.

"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa", sanoi Daughtry. "Kuule, Kwaque.
Tämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan."

Mutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti tarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen, ja sysäsi hänet pois.

"En totisesti tiedä, mitä tehdä", mutisi Daughtry ja tuijotti avuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli, missä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen uupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.

"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen", huohotti
Vanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.

Mutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.

"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?" kysyi
Daughtry kuin ohimennen.

Vanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:

"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello seitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari, Betlehem nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta tilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat syrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista. Olen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt ennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään. Synnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen toimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa maineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa — on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten kullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin osuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman omaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta hän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa yrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä paljon merirosvoa kuin kapteenissakin."

"Onnittelen teitä, herra Greenleaf", virkkoi Daughtry. "Te saatte minut heltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka tällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne sanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta jolla oli huono onni."

Mutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän Etelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo, hiekkakummut ja surulliset kuumepuut.

Vanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.

"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut käsittää, millä oli loukannut vanhusta.

"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa. Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut. Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja kirjoittivat nimensä."

"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me molemmat olemme spitaalisia."

Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:

"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä olen teidän ystävänne."

Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.

"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa. Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" — hän heilutti kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä — "on minun käteni. On vain yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa tämä käsi omaanne ja puristaa sitä — sydämestänne, niinkuin minäkin teen."

"Mutta … mutta…", epäröi Daughtry.

"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän, että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään uutta. Tässä on käteni… Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni. Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."

Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki kipeää.

"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin. Me matkustamme Betlehemillä. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä. Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.

"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille, että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.

"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon kummallisen metsän takana … kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä…"

He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän hiekan läpi ylös kummulle.

"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun myrsky hetkeksi hiljeni.

22.

Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen, vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.

Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään kulmaukseen ja odottavaan autoon.

Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan — vaikka väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa. Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin. Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella rakastettu hovimestari olutlasi edessään.

Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja, Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa, Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle. Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut jotakin kieroa — se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi tunsi, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista, joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa mitään ajattelematta, vain siksi, että se tiesi — ja se tieto oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.

Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään, vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun juuressa, mikä jyrkkänä johti Umatillan kävelykannelle, useita kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä ihmisvilinä ahtaalla kannella — tämä kaikki sai Miksin varmasti uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä. Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta ennen kaikkea hovimestaria.

Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria, kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka Umatillassa huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista, viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.

Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat — sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin ilmeni Del Marin valta. — Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi, kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili — kaikki vain sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi — nuuski ilmaa vainuten hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.

"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä, soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin … seh, tänne … tänne!"

Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.

"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del
Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.
"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,
ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."

Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian marssia".

"Istu!" hän komensi.

Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.

"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin sekin narri. No, ala nyt."

Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran elämää.

"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän peltiharpullaan herätti.

Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli tyytymätön heidän harjoituksiinsa.

"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi kynsimässä ja häiritä minun untani."

Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle, vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.

Seuraavina päivinä ja öinä Umatillassa Miksi pääsi oikein perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet "tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä — ja loistavasti ansaksikin — opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi "nauttimaan".

Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla. Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä, teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.

Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa. Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei ajatellut, se vain tunsi sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.

Lopulta — viimeisenä iltana laivassa — Miksi kadotti ylhäisen mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan, tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä. Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen. Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän valppaasti tarkkasi vastustajaansa.

"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"

Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen. Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.

Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei ollut aavistustakaan — mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: hänen ajatuksensa kulki koko ajan Miksin ajatuksen edellä, ja siksi hän aina oli valmis teolla vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin tuottavaksi.

Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa, kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria. Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja, joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja tuotiin jälleen.

Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.

"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen hän ei, jumala paratkoon, ole."

"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."

Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian kiihkeästi kaipasi hovimestaria.

Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat kesän ajan olleet täysihoidossa.

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.

"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa, valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."

23.

Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi koiran häkkiin — mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun Del Mar sulki lujan oven.

Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.

Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä, ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun tehtävää.

Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla, vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat. Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.

Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä ihmisenkin myötäsyntynyt pelko — satimen pelko. Se oli niin poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti, se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys, joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.

Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin. Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.

"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."

"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut säleiden välitse katsomaan Miksiä.

Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.

"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa minua."

Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.

"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene sekuntiakaan."

Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan. Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa, se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin, jonka nähtävästi oli nielaissut tyhjyys, kuten Meringen, Eugénien, Salomonin saaret, Makambon, Australian ja Mary Turnerin.

Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja ulvontaa.

"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi eräs asemamies toverilleen.

"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti, että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana ja sai kuolla tavaravaunuun."

Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin. Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan. Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.

"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies.
"Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa
liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa.
Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."

Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin, että ne pysyivät hengissä.

Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan kohtaloon.

Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin, seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin kuormavaunuissa.

Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut milloinkaan kysyä minkä tähden. Se tunsi asioita ja tiesi hiukan, minkälaisia ne olivat. Mikä oli olemassa, se oli. Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.

Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.

Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi. Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä — sellainen oli heidän tapansa! — katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti. Yhteentörmäys ilmaradalla … henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del Marin nielee tyhjyys, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan kulje elämän teitä.

24.

Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi, tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajaksi.

Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä: leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä raivoisimmankin leijonan luudanvarrella — ei ristikon takaa, vaan sisällä häkissä.

Hän osasi taidon, hän oli oppinut sen isältään, joka oli ollut vielä pienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä. Hänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen eläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli toiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin eläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä laajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä laskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena terveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon vieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan valoisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät saaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat heidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat nähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut toinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä kunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne lisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins omisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana kesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat pitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi tilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina kameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon tai parin virtahepoja.

Kun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui velkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja ansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan edellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja ponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden kuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni — paitsi pientä Repeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa — voittaen jälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta kuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria. Cirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin liiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan ja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän jakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä elokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.

Koko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei ollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan eläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli pedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä, olivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin. Koska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat, ettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta miestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät, hänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja politiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut kieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia paikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan masennuksissaan, kun "Titanic" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä tunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin. Mutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa lennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen kasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana. Huolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti häntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen mielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.

Niin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän poikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at työalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen yliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla autolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa. Harold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa Pennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua Massachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai lentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin hienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon Vassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa tyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi rahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet kiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi tehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä pojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän ollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi ja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat saaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon neljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat käyneet villeiksi ja hillittömiksi.

Apulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina opetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja aina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn. Hän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne varmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän heiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen veri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät sopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli liikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli tuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki laboratoriot yhteensä.