"Vettä tulee sisään, herra kapteeni", huusi perämies. "Kuusi tuumaa — ei, seitsemän tuumaa."

Merimiehet hyppivät märssytangon pätkien yli syöksyäkseen kanssiin hakemaan tavaroitaan.

"Päästäkää irti oikeanpuolinen vene, herra Jackson", kapteeni komensi pitäen tarkasti silmällä valasta, joka syöksyi uuteen hyökkäykseen. "Mutta älkää laskeko sitä alas. Antakaa sen riippua laidan yläpuolella, muutoin tuo kadotuksen kala lyö sen säpäleiksi. Irrottakaa se vain valmiiksi, antakaa miesten ottaa tavaransa ja sullokaa sinne sitten ruokatavaroita ja vettä."

Vene irrotettiin, miehet hyökkäsivät siihen päästäkseen pakoon, ennenkuin valas ehtisi iskeä. Isku sattui keskelle Mary Turnerin vasenta kylkeä. Perästä voi nähdä ja kuulla, kuinka pitkäsivu painui sisään ja ponnahti takaisin kuin keinulauta. Oikeanpuolinen laita vajosi veden alle kuunarin painuessa kyljelleen. Kun laiva kovasti nytkähtäen jälleen kohosi, huuhtoi vesi yli kannen, ulottui polviin saakka merimiehille, jotka seisoivat pelastusveneen ympärillä, ja virtasi sitten kohisten ulos vasemman puolen valurei'istä.

"Nostakaa!" komensi kapteeni Doane peräkannelta. "Nostakaa ylös!
Hellittäkää! Antakaa riippua! Pankaa kiinni!"

Vene riippui laivan kyljessä, sen parraskansi oli Mary Turnerin laidan tasalla.

"Kymmenen tuumaa, herra kapteeni, ja kohoaa nopeasti", ilmoitti perämies tarkastettuaan luotausmittapuuta.

"Menen hakemaan tavarani", virkkoi kapteeni Doane ja läksi kajuuttaa kohti. Puolitiessä hän pysähtyi ja lisäsi kasvoillaan pilkallinen ilme, joka tarkoitti Nishikantaa: "Ja ainoan kronometrini."

"Puolitoista jalkaa, eikä se siihen pysähdy", huusi perämies hänen jälkeensä.

"Parasta lienee meidänkin sääliä tavaramme", sanoi Grimshaw Nishikantalle, "menkää hakemaan minun makuuvaatteeni. Lopusta huolehdin itse."

"Menkää helvettiin, herra Nishikanta ja te muut myös", Daughtry vastasi rauhallisesti, mutta samaan hengenvetoon hän virkkoi kohteliaasti ja rauhoittavasti Vanhalle Merikarhulle: "Pitäkää Killiä. Pidän huolen teidän tavaroistanne. Onko jotakin erikoista, mitä tahtoisitte pelastaa?"

Jackson liittyi alhaalla näihin neljään mieheen, ja heidän tulisella kiireellä kerätessään tavaroita, joilla oli arvoa tai joita voitiin tarvita, sai Mary Turner uuden iskun. Kannen alla he eivät olleet voineet etukäteen nähdä, miten asiat olivat, ja paiskautuivat kaikki vasemmalle puolelle. Simon Nishikantan hytistä kuului valitusta ja kirouksia hänen satutettuaan rintansa makuusijansa reunaan. Mutta hänen meluamisensa hukkui kannelta kuuluvaan kauheaan rätinään ja paukkeeseen.

"Polttopuita, muuta ei tästä ruuhesta jää jäljelle", selitti kapteeni Doane melun hiljettyä — varovasti nousten ylös kajuutanportaita, kronometri painettuna rintaa vasten.

Hän jätti sen erään laivamiehen haltuun, meni jälleen alas ja kantoi hovimestarin avulla merimieskirstunsa kannelle. Sitten hän puolestaan auttoi hovimestaria kantamaan Vanhan Merikarhun kirstua. Senjälkeen hän ja Daughtry laskeutuivat ruokavarastoon ja ryhtyivät raahaamaan kannelle ruokatavaroita — peltilaatikoita, joissa oli lohta ja lihaa, hilloa ja laivakorppuja, voita ja tiivistettyä maitoa ja kaikenlaisia kuivattuja ja säilykkeiksi valmistettuja ruoka-aineita, jotka nykyään kuuluvat jokaisen laivan varusteihin.

Daughtry ja kapteeni tulivat viimeisinä kannelle, ja molemmat jäivät hetkeksi sanattomina tuijottamaan ammottavia aukkoja sirossa ylärikissä, missä märssytangot olivat vielä äsken olleet. He tarkastelivat hetkisen niiden kannella ajelehtivia sirpaleita; mesaanimärssytanko oli tunkeutunut mesaanipurjeen läpi ja riippui sen vahvassa kankaassa heiluen edestakaisin purjeen liikahdellessa; isomärssytanko lojui särkyneillä kanssinportailla.

Kun valasemo, joka näin hurjalla ja tuhoisalla tavalla ilmaisi surunsa, oli peräytynyt valmistuen uuteen hyökkäykseen, kokoontui Mary Turnerin miehistö ylähangan pelastusveneen luo, joka riippui valmiina alaslaskettavaksi. Mahtava kasa laatikoita, vesiastioita ja matkatavaroita oli ladottu kannelle. Tarvitsi vain silmätä sitä ja miehistöä ymmärtääkseen, että veneeseen tulisi vaarallisen suuri kuorma.

"Meidän täytynee joka tapauksessa ottaa laivamiehet mukaan — osaavathan he soutaa", virkkoi Simon Nishikanta.

"Mutta mitä teemme teillä?" kysyi Grimshaw katkerasti. "Teidän ruhonne vie aivan liian paljon tilaa, ja te olette vain elukka."

"Luulen, että minulla tehdään jotakin", vastasi panttilainaaja kiskaisten auki paitansa rintamuksen — kiireessä hän repäisi irti neljä nappia — ja näytti Colt-revolveria, joka oli hänellä kotelossa paljaalla iholla vasemmassa kainalossa, perä helposti oikean käden ulottuvilla. "Luulen, että minulla tehdään jotakin. Mutta epämiellyttävistä olennoista kyllä pääsemme erillemme."

"Jos aivan välttämättä niin tahdotte", ivaili vehnäfarmari, jonka oikea käsi puristui aivan kuin hän olisi kuristanut jotakuta kurkusta. "Muutoin, jos ruokamme käy vähäksi, voitte te olla tarpeen — kokonne vuoksi, laatua en nyt ajattele. No, kuka teistä olisi epämieluisa? Papualainen ehkä? Eihän hänellä ole revolveria."

Mutta hänen ivailunsa keskeytyi, kun valas hyökkäsi uudelleen. Isku repäisi ruorin sijoiltaan ja särki perälaudoituksen.

"Paljonko on vettä?" kysyi kapteeni Doane perämieheltä.

"Kolme jalkaa — luotasin juuri", vastasi perämies. "On varmaankin parasta lastata pelastusvene osittain ja laskea se alas valaan ensi hyökkäyksen jälkeen, sälyttää sinne loputkin tavaroista, laskeutua itse alas ja lähteä."

Kapteeni Doane nyökkäsi.

"Sen täytyy käydä nopeasti", hän virkkoi. "Olkaa valmiina. Hovimestari, te hyppäätte ensin veneeseen, ja minä annan kronometrin teille."

Nishikanta astui taisteluhaluisena kapteenin eteen, avasi paitansa ja näytti revolveria.

"Veneeseen tulee aivan liian monta", hän sanoi, "ja hovimestari kuuluu niihin, jotka eivät saa tulla mukaan. Pankaa se mieleenne. Hovimestari ei saa tulla mukaan."

Kapteeni Doane silmäili kylmäverisesti suurta revolveria, mutta tahtomattaankin hän muisti äskenrakennettua San Franciscon taloansa. Hän kohautti olkapäitään. "Veneeseen tulee tosiaankin liiaksi lastia, jos sälytetään kaikki nämä rojut. No, ottakaa ne vain mukaanne, jos välttämättä tahdotte. Mutta muistakaa, että minä käsken laivalla ettekä te, ja jos tahdotte vielä nähdä panttikonttorinne, niin on parasta, että olette kohtelias minulle. — Hovimestari."

Daughtry astui esiin.

"Teille ei ole tilaa … eikä myöskään parille muulle, ikävä kyllä."

"Mainiota", vastasi Daughtry. "Aloinkin juuri pelätä, että tahtoisitte minut mukaanne. — Kwaque, sinä otat minun tavarani ja panet ne toiseen, toisella puolella olevaan veneeseen."

Kwaquen täyttäessä käskyä perämies luotasi viimeisen kerran ja ilmoitti kolme ja puoli jalkaa. Ja miehet lastasivat ylihangan veneeseen kevyemmät tavarat.

Hento, kapeaharteinen ruotsalainen merimies, yli kuusi jalkaa pitkä ja hoikka kuin pajuvitsa, silmät vaaleansiniset, iho ja tukka sitä mukaa, liittyi Kwaqueen ja auttoi häntä lastaamaan tavaroita.

"Täällä, Pitkä John", huusi perämies, "täällä on teidän veneenne.
Teidän tulee auttaa täällä."

Hoikka mies hymyili hämillään ja sanoi vahvasti murtaen: "Paljon kiitoksia, menen mieluummin kokin kanssa."

"Antakaa hänen mennä, sitä parempi, mitä kevyempi meidän veneemme on", pisti Nishikanta väliin. "Vieläkö muuta?"

"Onpa hyvinkin, herraseni", irvisteli Daughtry hänelle vasten kasvoja, "kaiken oluen vien minä veneeseeni, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Seis, ette saa sitä kahden sentin arvosta", ärisi Nishikanta raivoissaan.

"Ette kahden biljoonan sentin hinnasta tohdi käydä minun kimppuuni, rahanimijä", vastasi Daughtry. "Teistä on paisunut aika pomo, mutta minä tiedän, mikä te oikeastaan olette. Ette kahden biljoonan sentin hinnasta tohtisi ärsyttää minua huutamaan sen julki juuri nyt. — Pitkä John! Kantakaa tuo olutlaatikko tänne ja puolilaatikkoinen myös ja asettakaa ne minun veneeseeni. — Asettukaa poikkiteloin, jos tohditte, Nishikanta."

Simon Nishikanta ei uskaltanut, eikä hän myöskään tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Siitä pulmasta hänet pelasti huuto:

"Tuossa se tulee!"

Kaikki kiiruhtivat etsimään tukea, valas murskasi jälleen muutamia lankkuja, ja Mary Turner huojui hitaasti puoleen ja toiseen.

"Nostakaa! Antakaa mennä! Joutukaa!"

Kapteeni Doanen määräyksiä toteltiin reippaasti. Oikeanpuolinen pelastusvene laskeutui hitaasti veteen laivan viereen ja loput tavaroista ja eväistä heitettiin siihen.

"Voin hiukan auttaa teitä, kapteeni, koska teillä näyttää olevan niin kiire joutua pois täältä", sanoi Daughtry ottaen kronometrin kapteeni Doanen kädestä ja seisoi valmiina antamaan sen hänelle heti, kun hän oli ennättänyt veneeseen.

"Tulkaa nyt, Greenleaf", huusi Grimshaw Vanhalle Merikarhulle.

"En, paljon kiitoksia, hyvä herra", kuului vastaus. "Luulen, että toisessa veneessä on paremmin tilaa."

"Me otamme kokin mukaamme!" huusi Nishikanta perätuhdolta. "Tule nyt, sinä keltainen marakatti! Hyppää, hyppää!"

Pieni ja ryppyinen Ah Moy -vanhus taisteli mielessään. Hän näytti kovasti miettivän, vaikk'ei kukaan voinut arvata hänen ajatuksiaan hänen tuijottaessaan vuoroin panttilainaajan revolveria, vuoroin spitaalista Daughtrya ja Kwaquea. Hän punnitsi molempia mahdollisuuksia, ottaen vielä lukuun veneiden lastin painoeron.

"Minu mennä se toinen vene", sanoi Ah Moy ja alkoi raahata tavaroitaan kannen yli.

"Irrottakaa", komensi kapteeni Doane.

Kun Saul, lihava newfoundlandilaispenikka, joka oli leikkinyt ja mellastanut kaiken tämän touhun keskellä, näki Mary Turnerin miehistä niin monen olevan veneessä laivan vieressä, se hyppäsi matalan laidan yli, joka oli painunut aivan veden rajaan ja osui sätkytellen kirstu- ja muonatavaralaatikkovuoren huipulle.

Vene heilahti, ja Nishikanta huusi revolveri kädessään:

"Ajakaa se takaisin! Heittäkää se laivan kannelle."

Laivamiehet tottelivat, ja lyhyen ilmaretken jälkeen sätkyttelevä Saul makasi selällään Mary Turnerin kannella. Se piti sitä vain kovakouraisena leikkinä ja heittelehti ihastuksissaan, kiemurteli kuin mato odottaen, mitä uusia kepposia sille tehtäisiin. Päästäen hiljaisen, hyväntuulisen haukunnan se tavoitteli käpälällään Miksiä, joka oli nyt vapaana kannella, mutta se sai vastaukseksi vain äreän murinan.

"Meidän täytynee ottaa sinutkin joukkomme jatkoksi, vai kuinka, hyvä herra", sanoi Daughtry, ja pysähtyi kesken kiireensä rauhoittaen taputtamaan penikan päätä. Palkaksi pentu nuolaisi hänen kättään pehmeällä kielellään.

Ei ole olemassa ensiluokkaista laivanhovimestaria, jolla ei olisi tavallista enemmän käytännöllistä älyä. Dag Daughtry oli ensiluokkainen hovimestari. Asetettuaan Vanhan Merikarhun turvaisaan paikkaan hän pani Pitkän Johnin irrottamaan toista pelastusvenettä, lähetti Kwaquen täyttämään vesisäiliöt niukasta varastosta ja Ah Moyn hakemaan kaikki keittiössä olevat ruokavarat.

Ylähangan vene sullottuna täyteen ihmisiä, ruokatarpeita ja tavaroita souti reippaasti poispäin vaaran keskuksesta, jona oli Mary Turner, mutta oli tuskin päässyt sadan metrin päähän, kun valas, joka oli hyökännyt uudelleen laivaa vastaan siihen osaamatta, palasi takaisin ja hyökkäsi eteenpäin sellaista vauhtia, että oli törmätä pelastusveneeseen. Se tuli niin lähelle, että soutajien piti sen puolella venettä vetää aironsa sisään. Aalto painoi raskaasti lastatun veneen laitaa, niin että vettä tuli veneeseen, ennenkuin se jälleen kohosi. Nishikanta, yhä revolveri kädessään, seisoi perässä sen mukavan paikan edessä, jonka hän oli itselleen vallannut. Veneen kallistuessa hän horjahti. Hänen vaistomaisesti, epätoivoisesti ponnistellessaan pysyäkseen tasapainossa revolveri heltisi hänen kädestään ja putosi mereen.

"Ha-haa", pilkkasi Daughtry. "Minkä arvoinen Nishikanta nyt on? Minä tiedän, mikä hän on, ja teihin toisiinkin hän on kadottanut kaiken valtansa. Nyt hän on teillä satimessa. Varmasti satimessa, sanon minä. Ja kun alatte syödä toisianne, syökää hänet ensin. Hän on tosin haisueläin ja maistuu pahalle, mutta väliin saavat rehelliset miehet syödä haisueläimiä pelastuakseen pälkäästä. Mutta parasta lienee, että panette hänet ensi yöksi suolaveteen."

Grimshaw, jonka paikka perätuhdolla ei ollut kehuttava, huomasi tilanteen yhtaikaa kuin Daughtry, nousi nopeasti ja tarttui paksua panttilainaajaa takaapäin niskasta kiinni, pudisteli häntä sangen kovakouraisesti ja paiskasi hänet sitten päistikkaa veneen pohjalle.

"Ha-haa", huusi Daughtry yli satametrisen meren pinnan.

Sitten Grimshaw asettui itse rauhallisesti parhaalle istumapaikalle.

"Tahdotteko tulla mukaan?" hän huusi Daughtrylle.

"En kiitos, hyvä herra", tämä vastasi. "Siellä on jo liian monta, me mahdumme paremmin toiseen veneeseen."

Toiset viskasivat vettä, toiset soutivat, ja pelastusvene eteni mainingeilla. Daughtry meni Ah Moyn kanssa varastohuoneeseen hakemaan lisää ruokatarpeita.

Hänen ollessaan alhaalla valas pyyhkäisi ruumillaan laivan vasenta laitaa keulanpuolelta, päästi ammuvan äänen ja iskeä leiskautti valtavalla pyrstöllään, repäisten irti perämaston poikkipuun ja rustiraudat. Seuraavan korkean, sileän mainingin tullessa perämasto kaatui mereen.

"Onpa siinä valas", virkkoi Daughtry Ah Moylle, kun he nousivat ylös kajuutan portaita ja näkivät tämän viimeisen tuhoteon.

Ah Moy katsoi tarpeelliseksi hakea lisää ruokaa keittiöstä. Daughtry, Kwaque ja Pitkä John heittäytyivät sillä välin koko painollaan nostoköysien kimppuun, yhden kerrallaan ja heilauttivat pelastusveneen laidan ulkopuolelle.

"Odotamme seuraavaa iskua, sitten laskemme veneen alas, heitämme kaikki rojumme siihen ja lähdemme", puheli hovimestari Vanhalle Merikarhulle. "Meillä on kyllin aikaa. Kuunari ei vajoa sen nopeammin jouduttuaan vedenpintaan, kuin se nyt vajoaa."

Hänen puhuessaan valureiät olivat jo aivan vedenrajassa, ja laiva keinui hiljalleen korkeilla mainingeilla.

"Hoi!" hän huusi yhä kasvavan vedenpinnan yli kapteeni Doanelle. "Millä suunnalla Marquesas-saaret ovat? Juuri tästä? Ja kuinka pitkälti sinne on?"

"Pohjois-koillisessa, neljännes itään", oli tuskin kuuluva vastaus. "Silloin tulette Nuka-Hivalle. Noin kaksisataa mailia! Pyrkikää ajoissa pasaatituuleen, niin se kyllä käy!"

"Kiitoksia, kapteeni", huusi hovimestari vastaukseksi, ennenkuin juoksi laivan perään, riuhtaisi auki kompassikopin oven ja kantoi ohjauskompassin veneeseen.

Kun valas viivytteli palaamistaan, he luulivat sen jo luopuneen hyökkäämästä. Ja sillä välin kun he odottelivat ja näkivät sen keinuvan mainingeilla kahdeksannesmailin päässä, Mary Turner vajosi yhtä mittaa.

"Nyt voisimme melkein yrittää", puheli Daughtry Pitkälle Johnille, kun uusi ääni sekaantui keskusteluun.

"Cocky, Cocky", kuului valittava ääni alhaalta kanssista päin.

"Piru vieköön!" tuli sitten harmistuneesti. "Piru vieköön! — Piru vieköön!"

"Luonnollisesti se on otettava mukaan", päätteli Daughtry kiipeillessään yli isontangon ja sen monien väliköysien, jotka sulkivat tien. Hän löysi pienen elävän kipinän makuulavan reunalta, missä se istui ja pörhisteli höyheniään. Se laski alas ruusunpunaisen töyhtönsä ja sadatteli aito inhimillisellä kielellä maailman pahuutta ja laivojen ja ihmisten hulluutta.

Papukaija lensi Daughtryn ojennetulle etusormelle, kiipesi nokkelasti hänen paidanhihaansa pitkin, istuutui sitten hänen olkapäälleen painaen kyntensä niin syvälle pehmeään kankaaseen, että se tuntui ihoon saakka, kallisti päänsä hänen korvaansa ja sanoi keventyneellä, kiitollisella äänellä, kuin esitellen itsensä: "Cocky, Cocky."

"Poika kulta", lepersi Daughtry sille.

"Mainiota", vastasi Cocky äänellä, joka niin muistutti Daughtryn ääntä, että tämä säpsähti.

"Sinä poika kulta", vastasi Daughtry painaen poskensa ja leukansa linnun höyhenpeitteistä töyhtökoristeista päätä vasten. "Ja jotkut houkat ajattelevat, että ihmiset ne vain tässä maailmassa jotain merkitsevät."

Valas viipyi yhä, ja meri huuhteli jo heidän varpaitaan laivan kannella, kun Daughtry komensi laskemaan alas pelastusveneen. Ah Moy hyppäsi kiireesti kokkaan. Mutta Daughtry erehtyi luullessaan pienen kiinalaisen pelkäävän vajoavaa laivaa. Ah Moylle oli tärkeää päästä mahdollisimman kauas Kwaquesta ja hovimestarista.

Vene laskettiin vesille, he sysivät ruokatarpeet ja muut tavarat alas tuhdolta ja asettuivat istumaan. Ah Moy souti etuairolla, sitten tulivat Pitkä John ja Kwaque, Daughtryn — papukaija yhä olkapäällään — pitäessä perää. Perällä tavarakasan päällä istui Miksi katsellen odottavasti Mary Turneria ja yhä vihaisesti muristen Saulille, joka oli kyllin typerä houkutellakseen toista leikkimään. Vanha Merikarhu seisoi peräairon vieressä ja antoi, kun kaikki oli valmista, käskyn soutaa. Miksi varoitti muristen ja niskakarvojaan pörhistellen heitä valaasta, joka oli lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt jo aivan lähelle heitä. Mutta valas ei hyökännyt enää. Sen sijaan se kierteli hitaasti kuunaria, ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin tarkastaa vastustajaansa.

"Lyönpä vetoa, että sen pää on hellänä tämän puskemisen jälkeen ja että se alkaa nyt tuntua", pilaili Daughtry rohkaistakseen tovereitaan.

He olivat soutaneet tuskin kahtatoista aironvetoa, kun Pitkän Johnin huudahdus sai heidät seuraamaan hänen katsettaan laivan etukannelle, missä laivan kissa ahdisteli isoa rottaa. He näkivät muitakin rottia, jotka nouseva vesi oli ajanut esille koloistaan.

"Emme voi jättää kissaa kuolemaan", virkkoi Daughtry kuin itseään siitä vakuuttaen.

"Emme tietenkään", vastasi Vanha Merikarhu heittäytyen koko painollaan peräairoa vasten ja peräyttäen siten veneen.

Kahdesti he saivat keinua laivan ympärillä kiertelevän valaan nostamilla mainingeilla, ennenkuin olivat saaneet kissan veneeseen, ja he ryhtyivät jälleen soutamaan. Valas ei näyttänyt heistä välittävän. Tuosta korkeasta esineestä, kuunarista, oli kuolema hyökännyt sen poikasen kimppuun, ja kuunariin se purki vihansa ja surunsa.

Heidän soutaessaan pois valas kääntyi ja ui merelle. Puolen mailin päästä se palasi ja hyökkäsi jälleen.

"Nyt kuunari varmaan vajoaa, niin täynnä vettä se on", sanoi Daughtry.
"Antakaa airojen levätä, katsotaan kuinka käy."

Isku sattui keskilaivaan ja oli ankarin, minkä Mary Turner oli saanut. Köysiä ja laidan pirstaleita lenteli ilmassa, ja laiva kallistui niin, että puolet sen pohjan kuparipeitteestä loisti auringossa. Kun se hiljalleen kohosi, huojui isomasto kuin juopunut, mutta ei kuitenkaan kaatunut.

"Surmanisku!" huudahti Daughtry nähdessään valaan halkovan vettä mahtavin, mielettömin vedoin. "Luulenpa, että ne molemmat ovat saaneet näpäyksen kalloonsa."

"Laiva ihan olla loppu", huomautti Kwaque Mary Turnerin laidan kadotessa veden pinnan alle.

Laiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut. Valas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren pinnalla.

"Siitä tohtii tuskin puhua", lausui Daughtry Mary Turnerin muistopuheeksi. "Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean aluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En koskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta väittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta Essexistä, ja yhtä vähän uskottaisiin minua."

"Kaunis alus, kaunis, komea alus", valitteli Vanha Merikarhu. "En ole vielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä milloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan vastatuuleen."

Dag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa liukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa: Kwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta toveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä ehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha Merikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli jättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul, paksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni elämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin suloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja, joka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. — Ja Marquesas-saarille oli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne, oli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko aamuisin nousi taivaalle.

Hovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä lapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä. Hän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen kohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:

"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme tuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja tuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei, mutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa."

16.

Kaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva Mariposa oli tavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat matkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä tupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat laidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa laivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque laskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien joukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän kuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.

Omituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli sänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa, valkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen, vaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha Merikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela, lomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja tervehti häntä huutaen:

"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin sanoa, missä Ararat on."

"Oletteko saaneet paljon kaloja?" huusi joku toinen irvihammas yli laidan.

"Hei, mutta katsokaa, millaista olutta! Parasta englantilaista olutta!
Saanko tilata laatikon?"

Tuskin lienee haaksirikkoutuneita milloinkaan pelastettu sellaisella remulla ja naurulla. Nuori väki oli kovin huvittunut Noasta, joka oli saapunut laivalle hajonneen heimonsa jätteiden kanssa, ja vanhemmille naismatkustajille kerrottiin pöyristyttäviä juttuja maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista ja kokonaisista mereen vajonneista saarista.

"Olen hovimestari", selitti Dag Daughtry Mariposan kapteenille. "Olen iloinen ja kiitollinen, jos saan asua laivan hovimestarien kumppanina. Pitkä John on merimies, kansi sopii hänelle. Kiinalainen on kokki, ja mustaihoinen on palvelijani. Mutta herra Greenleaf on hieno herra, eikä paras salonkiruoka ja matkustajahytti ole liikaa hänelle."

Ja kun tuli tunnetuksi, että he olivat pelastuneet kolmimasto Mary Turnerista, jonka valas oli pala palalta iskenyt säpäleiksi ja upottanut, niin vanhat naiset uskoivat sitä yhtä vähän kuin olivat äsken uskoneet juttua vajonneesta saaresta.

"Kapteeni Hayward", tiedusteli eräs heistä, "voisiko valas upottaa Mariposan?"

"Ei sille ole sellaista vielä milloinkaan sattunut", oli vastaus.

"Tiesinhän sen", selitti kysyjä innokkaasti. "Eihän laivojen ole tapana antaa valaiden upottaa niitä, vai kuinka, kapteeni?"

"Ei, hyvä rouva, sen voin vakuuttaa", vastasi kapteeni. "Mutta nämä viisi miestä vakuuttavat kuitenkin, että niin on käynyt."

"Merimiehet ovat suuria valehtelijoita, eivätkös olekin?" — Hän oli itse varma asiasta, mutta esitti sen kuitenkin epäröivänä kysymyksenä.

"He ovat pahimpia valehtelijoita, mitä milloinkaan olen tavannut. Ajatelkaahan, oltuani neljäkymmentä vuotta merillä voin tuskin luottaa enää omaan kunniasanaani."

Yhdeksän päivää myöhemmin Mariposa kulki läpi Golden Gaten ja laski San Franciscon satamaan. Kaupunkilaisten mielikuvitus sai vähäksi aikaa virikettä lystikkäistä puolen palstan artikkeleista, joita reportterinulikat sepittelivät Mariposan pelastamista haaksirikkoisista. Eivät edes nämä keltanokat uskoneet niitä merimiesjuttuja, joita pelastuneet olivat kertoneet. Typerät ja valhevalmiit reportteripojat eivät milloinkaan usko mitään, mikä vähänkin poikkeaa tavallisuudesta. Niin on aina laita sanomalehtiin kirjoittavien nulikoiden, uutislehtien ja roskaväen, joka uskoo jännittävän seikkailun mahdolliseksi vain elokuvissa ja jolle todellista elämää merkillisine mahdollisuuksineen ei näytä olevan olemassakaan.

"Valasko upottanut laivan?" kysyi "tavallinen" ihminen. "Tyhmyyksiä.
Häpeämättömiä valheita! Ei, mutta minäpä kerron teille, mitä näin
'Eleonoran seikkailuissa', se vasta oli filmi, se…"

Daughtry saapui siis pienen seurueensa kanssa varsin huomaamattomana kaupunkiin. Ja seuraavana aamuna satamareportterit tarjosivat yötyönsä tuloksina mitä kummallisimpia juttuja kalastajaveneestä, jota jättiläismaneetti oli hätyyttänyt. Pitkä John hävisi kohta johonkin merimiesten täysihoitolaan ja otti viikon kuluttua pestin höyrykuunariin, jonka oli määrä lastata punapuuta Bandonissa, Oregonissa. Ah Moy ei ennättänyt siirtolaiskaranteenia kauemmaksi, mistä hänet lähetettiin kotimaahansa Kiinaan ensimmäisessä postilaivassa. Mary Turnerin kissa asettui Mariposan kanssiin ja matkusti takaisin Tahitiin. Saulin vei eräs aliperämies maihin ja jätti perheensä hoiviin.

Dag Daughtry nousi maihin pienine säästöineen ja vuokrasi pari halpaa huonetta itseään ja jäljelläolevia seuralaisiaan varten. Niitä oli vielä Charles Stough Greenleaf, Kwaque, Miksi ja Cocky. Mutta hän ei antanut Vanhan Merikarhun olla kauan toimettomana.

"Ei tämä kelpaa, herra Greenleaf", hän jutteli. "Me tarvitsemme pääomaa. Meidän täytyy saada joku rahapomo kierrokseen, ja teidän tehtävänne on houkutella hänet ansaan. Vielä tänään saatte ostaa pari matkalaukkua, ottaa ajurin ja ajaa hurauttaa Bronxin hotellin pääovelle kuin mikäkin hiivatin rahamies. Se on hiton hieno hotelli, mutta sovittelemalla siellä voi asua varsin kohtuulliseen hintaan. Pieni huone pihanpuolella, tietenkin, ja sitten voitte säästää syömällä muualla."

"Mutta, hovimestari, minulla ei ole rahaa", vastusteli Vanha Merikarhu.

"Ei se tee mitään, hyvä herra, autan teitä niin kauan kuin voin."

"Mutta, rakas ystävä, tiedättehän te, että minä olen vanha petturi.
Teiltä en voi ryöstää, kuten joltakin muulta … tehän olette ystävä.
Ettekö ymmärrä?"

"Ymmärrän kyllä ja kiitän teitä, herra Greenleaf siitä, että sen sanotte. Juuri siksi tahdon auttaa teitä. Ja kun olette löytänyt uuden aarteenetsijäjoukon ja teillä on laiva valmiina, pestaatte minut siihen hovimestariksi, Kwaquen, Killin ja muun perheen seuratessa mukana. Kun kerran olette ottanut minut perheeseenne, saatte nyt luvan kuunnella minua. Bronx on teille sopiva hotelli. Nimellä on hieno kaiku. Se luo oikeat puitteet teidän toiminnallenne. Ihmisten luottamus teihin on suureksi osaksi hienon hotellinne ansio. Kun loiotte nahkapeitteisessä nojatuolissa aarteesta puhellen, kallis sikari suussanne ja kaksikymmentä senttiä maksava tuutinki vieressänne, on kaikessa oikea sävy. Ihmiset uskovat pakostakin teidän juttuanne. Ja jos tahdotte yrittää, täytyy teidän nyt käydä ostamassa nuo matkalaukut."

Vanha Merikarhu ajoi reippaasti Bronxiin, merkitsi päiväkirjaan Charles Stough Greenleaf vanhanaikaisella käsialalla ja aloitti jälleen toiminnan, joka jo moneksi vuodeksi oli pelastanut hänet joutumasta köyhäinhuoneeseen. — Yhtä reippaasti Dag Daughtry lähti etsimään työtä. Se oli välttämätöntä, sillä hänellä oli suuret menot. Perheen — Kwaquen, Miksin ja Cockyn — piti saada asunto ja ruokaa, kalliimmaksi vielä tuli Vanhan Merikarhun ylläpito hienossa hotellissa, ja sitten hänellä itsellään oli kuuden pullon janonsa.

Mutta teollisuudessa sattui silloin olemaan seisahdusaika. Työttömyys uhkasi tavallista pelottavammin San Franciscon asukkaita. Ja mitä höyrylaivoihin ja purjealuksiin tuli, oli vähintään kolme hovimestaria kilpailemassa jokaisesta hovimestarin toimesta. Daughtryn ei onnistunut saada vakinaista tointa, eivätkä hänen satunnaiset ansionsa riittäneet jokapäiväisiä menoja korvaamaan. Hän oli kaupungin hätäaputöissäkin, mutta vain kolme päivää kerrallaan, sitten hänen täytyi luovuttaa työnsä toiselle tarvitsevalle, joka noiden kolmen päivätyön avulla voi hiukan pitkittää kurjaa olemassaoloaan.

Daughtry koetti saada Kwaquenkin työhön, mutta tämä ei pystynyt mihinkään. Tuo papualainen oli nähnyt Sydneyn vain laivankannelta eikä ollut ennen astunut koskaan jalallaan kaupunkiin. Hän tunsi tästä maailmasta vain höyrylaivan ja kaukaiset Etelämeren saaret sekä oman saarensa, Kuningas Wilhelmin saaren Melanesiassa. Niinpä Kwaque pysytteli vain noissa kahdessa huoneessa, keitti ruokaa, siisti ja huolehti Miksistä ja Cockystä. Miksille tämä aika oli vankilaelämää, se kun oli tottunut vapaasti juoksentelemaan laivan kannella, koralliriutoilla ja plantaaseilla.

Mutta iltaisin Miksi meni ulos hovimestarin kanssa, ja väliin seurasi heitä Kwaquekin muutaman askeleen päässä kulkien. Lukemattomat ihmisjumalat, joita katukäytävillä tungeskeli, vaivasivat kovin Miksiä. Ja ihmisjumalien arvo laski huomattavasti sen silmissä. Mutta sitä enemmän se kunnioitti hovimestaria, sitä jumalaa, jota se oli vannoutunut uskollisesti palvomaan. Kuta avuttomammaksi Miksi tunsi itsensä niin monen jumalan joukossa, sitä enemmän hovimestarin Aabrahamin helma muuttui sille turvalliseksi satamaksi, missä mitkään vaarat eivät uhanneet.

"Varo jalkojasi!" on ensimmäinen ja viimeinen varoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan kaupunkilaiselämässä. Sen Miksi oppi varsin pian. Se tottui pelastamaan omat jalkansa lukemattomien tuhansien nahkakenkäisten ihmisjalkojen alta, jotka alati kiiruhtivat eteenpäin ollenkaan välittämättä nelijalkaisen koiran olemassaolosta ja oikeuksista.

Iltakävelyillä hovimestarin seurassa kuljettiin ravintolasta toiseen. Miehiä seisoskeli sahalastujen peittämällä lattialla myyntipöytien ääressä tai istui pienten pöytien ympärillä. Kaikki joivat ja juttelivat. Samoin teki hovimestari. Juotuaan päivittäiset kuusi pulloansa hän läksi kotiin nukkumaan. Hän sai paljon uusia tuttavia ja Miksi myös. Useimmat niistä olivat rannikkomerimiehiä, mutta joukossa oli myös satamatyöläisiä ja kulkureita.

Eräs näistä uusista tuttavista, jokialuksen kapteeni, joka purjehti edestakaisin lahdella ja San Joaguin- ja Sacramento-joella, oli luvannut pestata Daughtryn kokiksi ja kansimieheksi kuunariinsa. Kuunarin nimi oli Howard, ja se kantoi kahdeksankymmentä tonnia, kansilasti siihen luettuna. Kapteeni Jörgensen, kokki ja kaksi muuta laivamiestä työskentelivät yhdessä toverillisesti, lastaten ja purkaen alusta mihin vuorokauden aikaan milloinkin sattui, ja purjehtivat sillä yötä päivää, olipa ilma millainen tahansa. Yksi miehistä oli ohjaamassa alusta sillä välin kun muut nukkuivat tai lepäsivät. Ylityötä oli hirmuisesti, mutta ruoka oli hyvä ja palkka neljästäkymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen dollariin kuukaudessa.

"Saatte luottaa siihen", sanoi kapteeni Jörgensen, "eräänä kauniina päivänä löylytän kokkini Hansonin ja ajan hänet pois, te voitte tulla heti … ja teidän hauvanne myös…" Hän hyväili Miksin päätä jykevällä, auringonpaahtamalla työkourallaan. "Hieno koira. Koira on jokialuksella hyvä olemassa, kun kaikki miehet ovat satamassa."

"Sanokaa Hanson irti nyt heti", kehotti Daughtry innokkaana.

Mutta kapteeni Jörgensen pudisti verkkaisesti hidasjärkistä päätään.

"Ensin minä löylytän hänet."

"No, löylyttäkää sitten ja ajakaa pois", penäsi Daughtry. "Tuossa hän seisoo tarjoilupöydän luona."

"Ei. Minun täytyy saada ensin jokin syy. Kyllähän minulla jo aihetta onkin. Mutta minulla täytyy olla selvä syy, jonka koko miehistö ymmärtää. Odotan, että hän pakottaa minut löylyttämään itsensä niin, että koko miehistö sanoo: 'Hei, kapteeni, siinä teitte oikein.' Sitten saatte paikan, Daughtry."

Ellei kapteeni Jörgensen olisi viivytellyt aiottua selkäsaunaa ja ellei Hanson olisi viivytellyt antamasta siihen kyllin selvää aihetta, olisi Miksi seurannut hovimestaria kuunari Howardiin, ja kaikki koiran seuraavat vaiheet olisivat kehittyneet aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt olivat määrätyt muodostumaan. Mutta niiden kehityksen määräsi nyt kohtalo ja joukko tapahtumia, joihin Miksi ei mitenkään voinut vaikuttaa ja joita se osasi aavistaa yhtä vähän kuin hovimestari itse. Tähän aikaan Miksillä ei vielä ollut hämärintäkään aavistusta vastaisesta teatteriurastaan ja julmasta kohtelusta. Eikä hurjinkaan oopiumiuni olisi voinut manata esiin kohtaloa, mikä odotti Kwaquea ja hovimestaria.

17.

Eräänä iltana Daughtry istui ravintolassa, jota nimitettiin "Juntaksi". Hän oli ilkeässä pulassa. Oli ollut tavallista vaikeampaa saada satunnaista työtä, ja säästöt olivat loppuneet. Aikaisemmin samana iltana hän oli keskustellut puhelimitse Vanhan Merikarhun kanssa, joka voi ilmoittaa vain, että samana päivänä eräs vanhuuden lepoon vetäytynyt puoskari-tohtori oli osoittanut tavattoman suurta harrastusta asiaan.

"Antakaa minun pantata sormukseni", pyysi Vanha Merikarhu innokkaasti, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa.

"Ei, herra Greenleaf", oli Daughtry vastannut. "Me tarvitsemme niitä asioissamme. Ne ovat liikepääomaa. Ne lisäävät luottoa. Ne ovat niin sanottua välttämätöntä ulkokuorta. Koetan keksiä jonkin keinon ja tulen tapaamaan teitä aikaisin aamulla. Pitäkää sormuksenne, älkääkä osoittako liian huomattavaa harrastusta tohtoria kohtaan. Antakaa ihmisten pyrkiä luoksenne. Se on ainoa keino. Olette oikealla tiellä, ja kaikki käy hyvin. Älkää hätäilkö. Dag Daughtry osaa kyllä selviytyä."

Mutta kun Dag Daughtry istui "Juntassa", näytti siltä, että hän oli vähällä kadottaa rohkeutensa. Kukkarossaan hänellä oli juuri sen verran rahaa, kuin tarvittiin seuraavan viikon vuokraan, ja se olisi pitänyt maksaa etukäteen jo kolme päivää sitten; heidän äksyluontoinen emäntänsä oli sitä jo kovaäänisesti vaatinut. Kotona oli ruokaa vielä yhdeksi päiväksi. Vanhan Merikarhun vaatimatonta hotellilaskua ei ollut maksettu kahteen viikkoon — summa oli jo huimaava näissä olosuhteissa, hotelli kun oli ensiluokkainen. Vanhalla Merikarhulla oli vain pari dollaria, joiden kilinällä hänen piti houkutella entistä tohtoria aarteenetsintään.

Mutta pahinta kaikesta oli se, että Dag Daughtry oli saanut vain kolme pulloa olutta tänä päivänä, eikä hän tohtinut koskea vuokrarahoihin, jotka yksin voivat pelastaa hänet ja hänen perheensä joutumasta kadulle. Sentähden Dag Daughtry nyt istui olutpöydässä kapteeni Jörgensenin kanssa, joka oli juuri palannut Petaluma Flatsista, kuunari heinälastissa. Kapteeni oli jo kahdesti tilannut olutta eikä näyttänyt enää olevan janoissaan; hän sen sijaan haukotteli työstä ja valvomisesta väsyneenä ja katsoi vähän väliä kelloonsa. Ja Dag Daughtry oli saanut vain kolme pulloa! Eikä Hanson ollut vieläkään saanut selkäsaunaansa, joten kokinpaikka häipyi kauas epävarmaan tulevaisuuteen.

Epätoivoissaan Daughtry keksi keinon saadakseen puuttuvat olutpullonsa.

"Kuulkaas, kapteeni, ette voi aavistaakaan, kuinka viisas Kill on. Se osaa laskeakin yhtä hyvin kuin te tai minä."

"Ohoh", murahti kapteeni Jörgensen. "Olen nähnyt sellaista teatterissa.
Se on pelkkää petosta. Eivät koirat eivätkä hevoset osaa laskea."

"Tämä koira osaa", jatkoi Daughtry aivan rauhallisesti. "Ette saa sitä erehtymään. Lyön vaikka vetoa, että jos minä nyt tilaan kaksi olutta niin, että se kuulee sen, ja kuiskaan sitten tarjoilijalle, että hän toisikin vain yhden, niin Kill alkaa raivota tarjoilijalle."

"Hohoo, kuinka paljon panette vetoon?"

Hovimestari käänteli kolikoita taskussaan. Jos Kill pettäisi hänet, hänen täytyisi ottaa vuokrarahoista. Mutta Kill ei voi eikä tahdo pettää herraansa, ajatteli Daughtry ja vastasi:

"Lyön vetoa kahdesta oluesta."

Tarjoilija kutsuttiin, ja kun hän oli saanut salaiset ohjeensa kutsuttiin esille Miksi, joka makasi nurkassa Kwaquen jaloissa. Kun hovimestari asetti kolmannen tuolin pöydän ääreen ja viittasi Miksiä sille istumaan, alkoi koira höristellä korviaan. Hovimestari varmaankin odotti siltä nyt jotain, tahtoi sitä näyttämään temppujaan. Ei itse temppujen näyttäminen innostanut Miksiä, vaan rakkaus hovimestaria kohtaan. Rakastaminen ja palveleminen oli Miksin yksinkertaisen ajattelutavan mukaan samaa. Se olisi mennyt vaikka tuleen hovimestarin tähden ja oli valmis palvelemaan hovimestaria millä tavalla tämä vain toivoi. Sellainen sen rakkaus oli.

"Tarjoilija!" huusi hovimestari, ja kun tarjoilija tuli, hän sanoi:
"Kaksi olutta … — Kuulitko, Kill? Kaksi olutta."

Miksi kääntyi tuolillaan, pani innoissaan käpälänsä pöydälle ja nuolaisi hovimestarin kasvoja.

"Kyllä se muistaa", virkkoi Daughtry jokilaivan kapteenille.

"Ei varmasti muista, jos me vain sillä välin puhelemme muuta", vastasi tämä. "Me petämme koiran. Minä sanon aluksi, että paikka on teidän heti, kun minä olen löylyttänyt Hansonin. Ja te sanotte, että minun on löylytettävä Hanson juuri nyt. Sitten minä sanon, että Hansonin on ensin annettava jokin aihe. Ja sitten alamme riidellä kuin hullut, haukumme toisiamme ja meluamme riivatusti. Oletteko ymmärtänyt?"

Daughtry nyökkäsi, ja sitten alkoi äänekäs riita, joka sai Miksin ihmetellen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista miestä.

"Nyt joudutte kiinni", sanoi kapteeni Jörgensen nähdessään tarjoilijan tulevan yksi olutlasi tarjottimellaan. "Nyt ainakin on koira sen unohtanut, jos se lienee sen joskus muistanutkin. Se on kuunnellut, kuinka me riitelimme. Yksi olut ja kaksi olutta on haihtunut sen mielestä kuin tuhka tuuleen."

"Luulenpa, ettei sen laskutaito niinkään helposti unohdu, vaikka kuinka riitelisitte", sanoi Daughtry rohkaistakseen itseään. "Tarkatkaa nyt, mitä se tekee."

Korkea olutlasi asetettiin kapteenin eteen, joka nopeasti tarttui siihen. Miksi istui jännittyneenä tietäen, että sen nyt tuli tehdä jotain. Se halusi palvella. Se muisti entisiä Makambon harjoituksia ja tarkkasi turhaan hovimestarin kasvoja saamatta mitään vihjettä, katsoi sitten pöydälle eikä nähnytkään kahta lasia, vaan yhden. Niin hyvin se oli oppinut erotuksen yhden ja kahden välillä, että sille selveni heti — miten, sitä ei terävinkään sielutieteilijä voine selittää, yhtä vähän kuin hän voi selittää, mitä ajatus on — että pöydällä oli vain yksi lasi, vaikka kaksi oli tilattu. Miksi hypähti samassa ylös, pani molemmat etukäpälänsä pöydälle ja alkoi haukkua tarjoilijaa ääni suuttumuksesta käheänä.

Kapteeni Jörgensen iski nyrkkinsä pöytään:

"Te voititte", hän huusi, "minä maksan oluen. Tarjoilija, yksi olut lisää!"

Miksi katsoi hovimestariin hyväksymistä odottaen. Daughtry laski kätensä sen päälaelle; se oli paras vastaus.

"Koetetaan vielä kerran", sanoi kapteeni paljon virkeämpänä, pyyhkien käsiselällä olutvaahdon viiksistään. "Se näkyy osaavan erottaa yhden ja kaksi, mutta kuinka on kolmen laita? Ja neljän?"

"Aivan samoin, kapteeni. Se osaa laskea viiteen ja huomaa, jos on enemmän kuin viisi, mutta ei tunne seuraavien lukujen nimiä."

"Hoi, Hanson!" huusi kapteeni Jörgensen salin yli Howardin kokille. "Tulkaa tänne, paksupää. Tulkaa, niin saatte ryypyn."

Hanson tuli ja siirsi tuolin itselleen.

"Minä maksan oluen", kapteeni sanoi. "Mutta te saatte tilata, Daughtry. Katsokaas, Hanson, koira on temppujentekijä. Se osaa laskea paremmin kuin te, Hanson. Meitä on tässä kolme miestä. Daughtry tilaa kolme olutta. Koira kuulee, että niitä pyydetään kolme. Minä kohotan tarjoilijalle kaksi sormea, näin. Hän tuo vain kaksi. Koira raivostuu tarjoilijalle. Saatte nähdä."

Kaikki meni niinkuin pitikin, ja Miksi raivosi tarjoilijalle, kunnes tilaus oli suoritettu oikein.

"Se ei osaa sittenkään laskea", päätteli Hanson. "Se näkee vain, että yhdellä meistä ei ole lasia. Siinä koko juttu. Se tietää, että jokaisen tulee saada lasinsa, ja siksi se haukkuu."

"Kyllä se selviää", kehaisi Daughtry. "Meitä on nyt kolme. Tilaamme neljä olutta, ja tarjoilija tuo kolme. Silloinhan jokainen saa lasinsa, mutta Kill raivoaa kuitenkin tarjoilijalle."

Ollen täysin selvillä leikistä Miksi haukkui raivokkaasti tarjoilijaa, kunnes tämä toi neljännen lasin. Pöydän luo kerääntyi paljon miehiä, ja kaikki halusivat tilata olutta ja koetella Miksiä.

"Tämä on mainiota", ajatteli Daughtry mielessään. "Maailma on hullunkurinen. Äsken minun oli jano ja nyt olen hukkumaisillani olueen."

Monet tahtoivat ostaa Miksin ja tarjosivat siitä naurettavia summia, viisitoista, kaksikymmentä dollaria.

"Sanonpa teille jotain", Jörgensen kuiskasi Daughtrylle vedettyään hänet syrjään. "Jos annatte minulle tuon koiran, löylytän heti Hansonin ja te saatte paikan — saatte huomenna tulla työhön."

"Juntan" omistaja veti Daughtryn mukanaan toiseen nurkkaan ja kuiskasi hänelle:

"Tulkaa joka ilta tänne koiranne kanssa. Se vetää ihmisiä. Annan teille ilmaiseksi olutta ja viisikymmentä senttiä illassa."

Tämä ehdotus herätti rohkean suunnitelman Daughtryn mielessä, ja
Kwaquen avatessa kotona hänen kenkiään hän puheli Miksille:

"Niin on nyt asiat, Kill. Jos sinä sille kapakan isännälle olet oluen ja viidenkymmenen sentin arvoinen illalta, olet sinä sen arvoinen minullekin … ja enemmän, poikaseni, paljon enemmän. Sillä hän haluaa tietysti ansaita. Sitä varten hän myy olutta, sen sijaan että ostaisi sitä. Ja sinä, Kill, tahdot mielelläsi työskennellä minun hyväkseni, sen tiedän. Me tarvitsemme rahaa. Meillä on Kwaque ja herra Greenleaf ja Cocky, sinusta ja minusta puhumattakaan, ja me syömme aivan kauhean paljon. Vuokra on tiukassa ja ansion saaminen vieläkin tiukemmassa. Mitäs sanot siitä, että lähdemme yhdessä ulos huomisiltana ja koettelemme, kuinka paljon rahaa voimme saada kokoon."

Ja Miksi, joka istui hovimestarin polvilla, silmä silmää ja nenä nenää vasten, isännän kädet poskillaan, väänteli ihastuksissaan, lipoi kielellään ja heilutti häntätöpykkäänsä. Mitä se lieneekin kuullut, hyvää se oli, sillä hovimestari oli puhunut.

18.

Harmaatukkainen hovimestari ja pörröinen irlantilainen terrieri olivat pian hyvin tunnettuja Barbary Coastin yöelämässä. Daughtry laajensi laskutemppua ottamalla Cockyn mukaan. Kun tarjoilija ei tuonut kyllin monta lasia, pysytteli Miksi aivan hiljaa, kunnes Cocky, saatuaan merkin hovimestarilta, asettui yhdelle jalalle, pani toisen jalkansa Miksin niskaan ja oli kuiskaavinaan jotakin sen korvaan. Sitten Miksi katsahti pöydälle asetettuihin laseihin ja alkoi haukkua tarjoilijaa.

Mutta vasta kun Daughtry ja Miksi yhdessä lauloivat "Aalto, vie minut Rioon", he saivat suuren voittonsa. Se tapahtui merimiesten tanssisalissa Pacific-kadun varrella. Tanssi taukosi, ja kaikki halusivat kuulla enemmän laulua. Isännälle tämä ei tuottanut tappiota, ja yleisö kasvoi kasvamistaan, kun Miksi lauloi koko ohjelmansa: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Johda mua, kaunis pilvi", "Koti, koti armas" ja "Shenandoah".

Se tuotti jo enemmän kuin ilmaisen oluen Daughtrylle. Kun hän nousi lähteäkseen, ravintolan isäntä pisti kolme hopeadollaria hänen käteensä ja pyysi häntä tulemaan koirineen jälleen seuraavana iltana.

"Tälläkö palkalla?" Daughtry kysyi silmäten halveksivasti rahoja.

Isäntä lisäsi heti kaksi dollaria, ja Daughtry lupasi tulla.

"Kuulepas, Kill-poikaseni", hän puheli Miksille maata pannessaan. "Luulenpa, että me yhdessä voimme ansaita enemmän kuin viisi dollaria illasta. Katsos, ei kukaan ole nähnyt sinunlaistasi koiraa. Oikea laulajakoira sinä olet, voit laulaa minun kanssani minkä sävelen tahansa ja itseksesi puolisen tusinaa laulua. Väitetään Caruson saavan tuhat dollaria illassa. No, sinä et ole Caruso, mutta ainoa laulaja-koira sinä olet koko maailmassa. Minä rupean konserttien järjestäjäksi, poikaseni. Ellemme voi täällä ansaita kahtakymmentä dollaria illassa, siirrymme hienoimpaan kaupunginosaan. Ja vanha herra saa muuttaa hotellissaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Ja Kwaque saa uuden puvun. Kill-poikaseni, meistä tulee pian rikkaita. Ja ellei vanhus saa ketään muuta petkutettavakseen, varustamme hänelle kuunarin ja annamme hänen purjehtia sillä aarteita etsimään. Hän saa petkuttaa sitten meitä, sinua ja minua, ja meille se on suuri ilo."

San Franciscon Barbary Coast, joka oli ollut vanhanaikainen merimieskortteli jo silloin, kun kaupunki mainittiin rannikon kaikkein vaikeapääsyisimmäksi satamaksi, oli paljon muuttunut ja kehittynyt kaupungin kasvaessa. Nyt se sai ainakin puolet tuloistaan rikkailta kaupunkilaisilta, jotka tekivät sinne huviretkiä kylväen rahaa ympärilleen. Hienoimmissa piireissä oli tapana — etenkin, jos oli kaukaisia vieraita — viettää päivällisen jälkeen tunti tai pari ajelemalla siellä tanssipaikasta tai halvasta kabaretista toiseen. Sanalla sanoen, Coast oli yhtä suuri nähtävyys kuin kiinalaiskaupunki tai Cliff House.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Dag Daughtry ansaitsi kaksikymmentä dollaria illassa kahdesta kaksikymmentä minuuttia kestävästä esityksestä, ja hänelle tarjottiin enemmän olutta kuin mitä kokonainen tusina yhtä janoisia miehiä kuin hän olisi jaksanut juoda. Daughtryllä ei ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa käytettävänään. Miksistä tämä meno oli sanomattoman hauskaa. Se iloitsi etenkin hovimestarin vuoksi. Se sai palvella hovimestaria, ja palveleminen oli sen hartain halu.

Miksi elätti nyt koko perheen, ja kaikilla heillä oli hyvä olla. Kwaque keikaili ruskeissa kengissä, derbyhatussa ja harmaassa puvussa, housut aina moitteettomasti silitettyinä. Hän alkoi myös käydä elokuvissa, tuhlasi siihen pari-kolmekymmentä senttiä illassa ja istui aina itsepintaisesti paikoillaan, kun ohjelma toistui. Talouspuuhiin ei kulunut paljon aikaa, sillä Daughtry oli alkanut syödä ravintolassa. Vanha Merikarhu oli muuttanut kalliimpaan kadunpuoleiseen huoneeseen Bronx-hotellissa, ja Daughtry tyrkytti itsepintaisesti hänelle runsaasti taskurahoja, jotta hän voisi tilaisuuden sattuessa kutsua lupaavan tuttavan teatteriin tai konserttiin ja saattaa hänet autolla kotiin.

"Tätä ei voi kestää iän kaiken, Kill", hovimestari puheli Miksille. "Juuri niin kauan, että vanha herra saa käsiinsä uuden joukon rikkaita ja urheiluintoisia aarteenetsijöitä, mutta ei kauemmin. Sitten lähdetään taas siniselle valtamerelle, poikaseni, missä tukeva laivankansi keinuu jalkojen alla, kostea suihku lyö yli laidan ja aalto pärskähtää silloin tällöin sisään valurei'istä.

"Yhtä hyvin veimme mennä Rioon kuin laulaa sitä tuolle roskajoukolle. Saavat pitää itse tämän kaupunkipahansa. Meri — se on meidän elämämme — sinun ja minun, Kill-poikaseni, ja vanhan herran ja Kwaquen ja Cockyn, meidän kaikkien. Emme ole luodut kaupungissa elämään. Se ei ole terveellistä. Et ehkä usko minua, poikaseni, mutta minä luulen rupeavani jäykistymään. Vieterit höltyvät. Käyn aivan veltoksi, kun ei ole päivisin muuta tehtävää kuin istua ja vetelehtiä. Tulen aivan sairaaksi, kun ajattelen, miltä tuntuisi kuulla vielä kerran vanhan herran, sanovan: 'Luulenpa, hovimestari, että hyvä cocktail ennen päivällistä maistuisi erinomaisesti.' Ensi matkalle otamme mukaamme pienen jäähdytyskoneen ja annamme hänelle parasta, mitä voi saada.

"Ja katsohan Kwaquea, poikaseni. Tämä ilmanala ei sovi hänelle. Hän kuihtuu kuihtumistaan. Jos hän istua kököttää kauemmin elokuvissa, hän saa vielä basillitartunnan. Hänen ja minun ja sinun ja meidän kaikkien terveyden tähden meidän täytyy pian nostaa ankkuri ja lähteä pasaatituulten valtakuntaan ja niiden suudelmista imeä itseemme meren suolaa ja raitista elämää."

Kwaque ei milloinkaan valittanut, mutta kuihtui silmin nähden. Oikeaan kainalokuoppaan ilmestyi hitaasti kasvava paise, jota alussa tuskin huomasi. Mutta sitten sitä alkoi yhtä mittaa hiljakseen jäytää. Poika ei voinut enää nukkua yhtään yötä monta kertaa heräämättä. Ellei siirtolaisvaltuuskunta olisi jo aikoja sitten lähettänyt Ah Moyta takaisin Kiinaan, tämä olisi voinut sanoa, mitä paise merkitsi. Samoin hän olisi voinut Dag Daughtrylle selittää, mitä tiesi yhä laajeneva kuoleentuma hovimestarin silmien välissä, missä ohuet poikittaiset vaot kävivät yhä selvemmiksi. Hän olisi myös voinut sanoa, mikä Daughtryn vasemman käden pikkusormea vaivasi. Daughtry oli ensin luullut, että siinä oli jänne niukahtanut. Sitten hän päätteli sen olevan San Franciscon kostean ja sumuisen ilman aiheuttamaa pitkäaikaista luuvaloa. Tämä oli yhtenä syynä hänen toivoonsa päästä jälleen merille, missä troopillinen aurinko kyllä paahtaisi luuvalon pois hänen ruumiistaan.

Hovimestarina Dag Daughtry oli tullut kosketuksiin myös yläluokkien miesten ja naisten kanssa. Mutta ensimmäisen kerran elämässään hän kohtasi täällä San Franciscon alamaailmassa sellaisia henkilöitä täysin tasa-arvoisina. Vieläpä jotkut heistä halusivat innokkaasti tavata häntä. He aivan etsivät häntä. He imartelivat häntä saadakseen istua hänen pöydässään ja tarjota hänelle olutta. He olisivat tarjonneet hänelle myös huikean kalliita viinejä, ellei hän olisi itsepintaisesti pysynyt oluessaan. Jotkut kutsuivat häntä kotiinsa — "ja ottakaa tuo ihmeellinen koira mukaanne hiukan laulamaan" — mutta Daughtry, joka oli mielessään ylpeä siitä, että Miksi aiheutti tällaisia kutsuja, selitti, että taiteilijaelämä oli niin rasittavaa, etteivät sellaiset huvit voineet tulla kysymykseen. Mutta Miksille hän sanoi: "Luvatkoot meille viisikymmentä dollaria, niin menemme kyllä molemmat ja aivan heti."

Niiden monien tuttavien joukossa, jotka he kabarettielämänsä aikana saivat, oli kaksi, jotka pian tulivat ratkaisevasti vaikuttamaan Daughtryn ja Miksin elämään. Toinen oli poliitikko ja lääkäri, nimeltään Emory — Walter Merrit Emory. Hän istui usein Daughtryn pöydässä Miksin istuessa tavallisesti tuolillaan heidän vieressään. Muun muassa tohtori Emory antoi pääsylipun vastaanottoihinsa ja lupasi ilmaiseksi hoitaa sekä herran että koiran, jos he sattuisivat sairastumaan. Daughtryn mielestä tohtori Emory oli älykäs mies, epäilemättä taitava ammatissaan, mutta häikäilemättömän itsekäs kuin nälkäinen tiikeri. Daughtry virkkoi kerran tohtorille niin arastelemattoman avomielisesti kuin voi näissä muuttuneissa olosuhteissa: "Te olette kummallinen tohtori. Sen näkee jo puolella silmällä. Mitä tahdotte saada, sen otatte. Teitä ei estäisi mikään muu kuin…"

"Kuin mikä?"

"No, että se, että mielitekonne esine olisi kiinninaulittu tai lukon takana tai poliisi seisoisi sitä vahtimassa. Enpä tosiaan tahtoisi omistaa mitään, mitä teidän mielenne tekisi."

"Mutta sellainen teillä on", sanoi tohtori Emory katsahtaen Miksiin, joka istui tuolilla heidän välissään.

"Huh!" Daughtry värisi. "Te saatte kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni. Jos uskoisin, että todella tarkoitatte sitä, en viipyisi San Franciscossa kahta minuuttia." Hän tuijotti hetkisen miettiväisenä olutlasiinsa, mutta naurahti sitten rauhoittuen. "Ei kukaan voi ottaa koiraa minulta. Ennen tapan sen, joka sitä yrittää. Sanoisin sen hänelle suoraan, kuten sanon sen nyt teille. Tiedätte, että tarkoitan totta. Samoin ymmärtäisi hänkin minun tarkoittavan mitä sanon. Oh, tuo koira…"

Voimatta ilmaista syvää tunnettaan Dag Daughtry keskeytti lauseensa ja hukutti liikutuksensa olutlasiin.

Toinen kohtalokas henkilö oli aivan toisenlainen. Harry Del Mariksi hän nimitti itseään; tämä nimi oli ohjelmissa hänen esiintyessään Orpheum-teatterissa. Hän oli ammatiltaan eläintenkesyttäjä, mutta sitä Dag Daughtry ei tiennyt, sillä mies oli nyt lomalla. Hänkin halusi kestitä Daughtryä. Hän oli nuori, tuskin yli kolmenkymmenen, ja tumma. Suurissa, pitkien ripsien varjostamissa silmissään hän uskoi olevan sähköistä voimaa. Suu ja kasvojen piirteet olivat enkelimäisen hienot. Mutta hänen kylmästi harkitseva, liikemiesmäinen ajatustapansa ei ollut ollenkaan sopusoinnussa hänen ulkonäkönsä kanssa.

"Mutta ei teidän rahanne riitä sitä ostamaan", vastasi Daughtry, kun toinen oli kohottanut tarjouksensa viidestäsadasta tuhanteen dollariin.

"Minulla on tuhat dollaria, jos sitä tarkoitatte."

"En", pudisti Daughtry päätään. "Tarkoitan, etten myy sitä millään hinnalla. Ja mitä te sillä tekisittekään?"

"Minä pidän siitä", vastasi Del Mar. "Minkä tähden minä käyn täällä? Ja mitä varten käyvät muut täällä? Miksi ihmiset ostavat viiniä, pitävät kilpa-ajohevosia, pitävät yllä näyttelijättäriä, rupeavat papeiksi tai kirjatoukiksi? — Siksi, että he siitä pitävät. Siinä on selitys. Kaikki teemme sellaista, mikä meitä miellyttää, jos vain voimme. Me koetamme saada haltuumme esineen, mistä pidämme. Nyt minä olen mieltynyt teidän koiraanne. Ja minä tahdon saada sen, vaikka se maksaisi tuhat dollaria. Katsokaa timanttia tuon naisen sormessa tuolla. Hän luultavasti ihastui siihen ja osti sen hintaa ajattelematta. Timantti merkitsi hänelle enemmän kuin sen hinta. Teidän koiranne…"

"Se ei näytä pitävän teistä", keskeytti Dag Daughtry hänet. "Se on omituista. Sillä se pitää yleensä kaikista ihmisistä erotuksetta. Mutta teille se on alun pitäen murissut. Eikä kukaan tahtone omakseen koiraa, joka ei pidä hänestä."

"Se ei kuulu tähän", Del Mar selitti rauhallisena. "Minä pidän siitä. Minun asiani on, pitääkö se minusta vai eikö. Ja luulenpa siitä selviytyväni."

Daughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa heltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli tietoista ja hillittyä. — Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se oli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja vaikuttaakseen.

"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön", toinen jatkoi. "Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin kuluttua teillä on rahat käsissänne."

Daughtry pudisti päätään.

"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi", hän sanoi. "Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa. Sanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa. Se tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt puhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on sadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko. Olettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta dollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt, anteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin viidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria."

"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen", virkkoi Del Mar ja hymyili.

Daughtrylla oli heti vastaus valmiina.

"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta — se on kolmekymmentä tuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden tuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata — minulle … eikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole sentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja jos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän."

19.

"Vielä tavataan", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan jo neljännen kerran Miksin kaupasta.

Mutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää milloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.

Kwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa takia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen levottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin hoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo 11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.

"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori", sanoi Daughtry Kwaquen riisuessa paitaa päältään. "Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut eikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään, ennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No, miksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?"

Mutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen vasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat silmät, vaan oli myös "spitaalisilmät". Ollessaan nuorena vapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt huomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan taudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä. Koukistuneista sormista — hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö — siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan — sekin lamautumisilmiö — ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan paiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys: tuberkuloottinen ilmiö.

Ja samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen niistä oli: Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti toista. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn irlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin kauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean tarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia vai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän epäluuloa.

Hän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun, kääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:

"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän ei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on viettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin vielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se sitä on."

Tämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan, silmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen "spitaalisilmänsä" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman "leijonamerkin".

"Te olette itsekin aivan lamassa", tohtori jatkoi rauhallisesti. "Lyön vetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?"

"Enpä juuri voi kehua", myönteli Daughtry. "Minun täytynee lähteä jälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani."

"Missä teillä on paise?" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin tutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja osoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään välinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että pikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli ohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän silmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.

"Luuvalo on yhä suuri salaisuus", tohtori Emory virkkoi kääntyen jälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin juolahtanut hänen mieleensä. "Se on melkein joka yksilössä erilainen, niin monta muunnosta sitä on! — Tuntuuko sormi kankealta?"

Daughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.

"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen."

"Vai niin", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. "Olkaa hyvä ja istuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin ainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä sitten lieneekin. — Neiti Judson!"

Sillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen auttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet puoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään antiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki ilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki temppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.

"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa", tohtori sanoi Daughtrylle. "Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka. Pyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos tekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko oikein ymmärtänyt taudin. — Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin tunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. — Katsokaas tänne, neiti Judson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei tunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan."

Puhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut aavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin epätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki paksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa kohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan viistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan tunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä selällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut mitään.

"Miksi ette jo aloita", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. "Eihän teidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta."

"Te tarvitsette myös hoitoa", vastasi tohtori Emory. "Luuvalo on sangen ikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan. Nouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne."

Ennenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli verhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan Kwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin. Nähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti apulaiseensa.

"Neiti Judson", hän sanoi kylmän ankarasti, "olette unohtanut velvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te tiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella tohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on."

Neiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin olisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin herransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata tohtori Hadley kello puoli kaksitoista.

"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen", tohtori Emory selitti Daughtrylle. "En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä sairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja tahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on siirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä hoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä, mutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan tänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he ovat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy juosta sinne."

"Palaan viiden minuutin kuluttua", hän huusi sulkiessaan eteisen oven.
"Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen."

Hän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä ollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta keskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin kanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli heitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän kanssaan.

Palatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla. Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä, herra Daughtry?"

Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan. Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan — aivan sattumalta — ja antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.

"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."

Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.

"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."

Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä. Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.