Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi ruhtinaan kysymykseen:

"Kaarle XII".

Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului muutamia epäselviä lauseita.

6.

Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:

"Kuole, koira!"

Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut. Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.

Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän käänsi katseensa sinnepäin.

Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.

Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää, miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.

Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.

Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille. Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea, ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli. Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.

Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.

"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä. "Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".

Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin, joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.

Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.

Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.

"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"

Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.

Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan, muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja sadatusta.

Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut saanut moneen päivään nauraa.

Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo. Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle ja sanoi:

"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".

7.

Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus enemmän ja enemmän.

"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty, ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä muodossa teidän ylitsenne".

Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu pilvenä nousi hänen ympärilleen.

"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja — —"

"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.

"Kyllä … kyllä … armollinen herra", tapaili tämä, "mutta … mutta…"

Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen esimies-poloista samalla kun hän huudahti:

"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä olet päätäsi lyhempi".

Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.

"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa, käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä, jonkatähden hän sanoi:

"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".

Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät esimiehestään.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.

"Eteenpäin!" komensi hän.

Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.

Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä loistaa hänen ympärillään.

Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.

Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona. Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen olisivatkin halunneet tehdä.

"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä naamaltaan, "avatkaa heti portti!"

Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.

Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut. Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.

Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän palvelijain esimiehen kimppuun.

"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän krokotiilinkyyneleesi…"

Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni tajuttomaksi.

Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten vallassa.

Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen, levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.

"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on kohtalon oikku!"

Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:

"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla äänellä.

"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".

"En!"

"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on minulla paremmat tiedot hänestä".

"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan vastasi:

"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".

Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:

"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"

Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän sanoi:

"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"

"Minusta itsestäni!"

"Niin".

"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".

Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.

"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".

"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että…"

"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä. "Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".

Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:

"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän majesteettinne vaatii".

"Olette arvannut oikein".

"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.

"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.

"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".

"Minä pakotan hänet".

Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut. Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan, mutisi hän itsekseen:

"Oleppa varuillasi. Nyt sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".

8.

Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.

Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita, jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.

Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.

"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.

Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:

"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".

"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä rikkoisi antamaansa kunniasanaa".

"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla kysymykseen".

"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään, sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos. "Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".

Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen, selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää voinut luottaa väkeensä.

Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien varalle.

Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.

"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa. Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan. Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta on minun puolellani".

Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle, jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.

Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora. Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä toivoi tapaavansa iso-äitinsä.

Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.

Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.

Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla, jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.

Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.

"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, … antakaa anteeksi käytökseni, joka…"

"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian unohdettu.

Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha rouvan huulilta.

Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli maininneeksi veljensä nimen:

"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".

Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:

"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"

Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:

"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien takana?"

Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois linnasta ennenkun se vallotettiin.

"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.

Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:

"Kuinka olet sen saanut tietää?"

"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas itse on hänen vanginvartijansa".

"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".

"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".

"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on taistelussa sorruttava?"

Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän toivehikkaalla äänellä:

"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on kuitenkin mies".

Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta, vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa porttikäytävässä.

"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi Martha rouva, jota tämä uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.

"Joseph".

Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.

"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen, samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki vapautetaan".

Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar käsitti, mistä oli kysymys.

"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"

"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"

"Kyllä, mutta … mutta…"

"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".

"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti lempeämmällä äänellä.

"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä, että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö kuin hän onkin".

Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillaan.

"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi hän hetkisen mietittyään.

"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".

"No, kuka sitte tarvitsee toista?"

"Se on jo vanginvartijan hallussa".

"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä tapauksessa…"

"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut, kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että hän on viaton".

Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta, kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.

"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".

Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle iso-äidille ja jätti huoneen.

Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien välitse:

"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani, sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa. Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".

Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:

"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".

Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:

"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".

Ääneen hän lausui:

"Onko se ruhtinatar So … Sob … Sobi … ei, enpä totta totisesti muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka omistaa tämän linnan?"

Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.

"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".

Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:

"Onko se…"

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin mahtava basso-ääni niihin koski.

"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita, jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää henkeni!"

Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta lensivät koristeet ympäri lattiaa.

"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne. Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".

Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli joutunut.

Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:

"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski, sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan koristeita".

Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan mainittavan Rajzacin linnan nimen.

Tieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus: "Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen, tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.

9.

Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden sydäntään vastaan.

"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän", jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".

Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.

"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.

"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas Leczinskiin".

Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla seuduilla.

"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle, "ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa, silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on päässyt".

Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli mukanaan tuova.

"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että Eleonora jotain lausuisi.

Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.

"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"

"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"

"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin, mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän on",

"Niin … niin … minä … ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin, ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.

"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".

"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti. Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä, niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"

"Kyllä"

"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".

"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen levottomuuttaan, vaan jatkoi:

"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta, että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava tie olisi vapaa, niin … no niin, sinä kait ymmärrät?"

"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän", huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".

"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua palkitsee".

"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan tytön leninkiä.

"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka…"

Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja huudahtamalla:

"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".

Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija hänen kätensä suuteloilla.

Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui
Eleonora:

"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa varten".

"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme luotettavinta palvelijaa niiden mukana".

Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta, joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.

Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan horjumaton päättäväisyys.

"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua, pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni. Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti, kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".

Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.

"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen tarvitsemaan sinua".

Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.

Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran yritykselle.

* * * * *

Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin Kaarle kuningas oli sanonut:

"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi vapautensa muutamaksi viikoksi".

Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin paljo kuin viekkaus ja petos.

Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:

"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat, jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä niin ankarasti".

Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.

"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".

Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli otettukin.

Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:

"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".

Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.

Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.

Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven avautumista.

"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt olisi anastettu eikä…"

Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.

Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan. Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.

"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin mieltäkiinnittävää".

"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua. "Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin vapauttamisesta".

"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti pyhänä antamansa lupauksen".

Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:

"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri pahe".

"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi kardinaali vihdoin huomauttaa.

"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla, mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".

Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:

"Minä en ole jesuiitta".

Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.

"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."

Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:

"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana ruotsalaisten leiriin".

Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.

"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.

"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi
Kaarle kuningas.

Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".

"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne … mutta mihin hän joutui?"

Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.

Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.

10.

Kun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut käytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen. Hän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä vallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin suoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha rouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.

Sen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä vetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut tietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua käytävässä.

Kun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien kilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut kukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja huomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat ennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.

"Joseph", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä pelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se kuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä käytävässä.

"Tässä olen", vastasi vanha palvelija samassa.

"Ovatko hevoset kunnossa?"

"Ovat".

"Hyvä, odota sitte muutama minuutti".

Nuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui sisään.

Kaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle paljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan yöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa makasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa ääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan ei hän voinut päästä selville äänen synnystä.

Niin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa, hänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.

Hän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan. Tuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi kauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.

"Ahaa", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, "minut aijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon vallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan".

Näin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja seinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen kallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki helmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.

Eleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan, ettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.

"Jumalani", virkkoi hän puolikovaan, "mihin kardinaali on joutunut".

Kardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.

"Lapseni", sanoi hän sentähden rauhottuneena, "minä olen täällä".

Annettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:

"Mutta miksi sinä olet täällä?"

"Pelastaakseni teidät".

"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!"

"En, Jumalan kiitos".

Näin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.

"Pukekaa tämä yllenne", sanoi hän. "Jos ruotsalaiset vahtimiehet huomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa sitäpaitsi mukana".

Aluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä kerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä kiinni:

"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää minulta jotain sellaista, jota voin antaa sinulle, niin sinä sen myös saat, mikäli se minusta riippuu".

"Niin, minulla on jotain pyydettävää", vastasi Eleonora ujosti ja hiljaa, ikäänkuin peläten.

"Sano!"

"Kun vain uskaltaisin".

"Kyllä uskallat, tyttöseni, sano pois vain!"

"No niin, minä en rakasta ruhtinas Sergo Panitzkyä enkä koskaan rupea hänen vaimokseen. Ennen kuolema", lopetti Eleonora koneellisesti leikkien pientä tikaria, jonka hän oli pistänyt uumansa ympärillä olevaan kultakukilla kirjaeltuun vyöhön.

Kardinaali hätkähti ja vastenmielinen tunne virtasi koko hänen ruumiinsa läpi.

"Mutta tiedäthän, että te olette kihlatut jo kehdossa", sanoi hän hieman ankarana.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Eleonora, "mutta tiedän myös, ettei sellainen kihlaus ole sitova koko elinijäksi".

Kardinaali Primas huokasi. Muutaman minuutin asiaa ajateltuaan sanoi hän:

"Sitten sinä rakastat kait jotain toista?"

"Rakastan!"

"Ketä? Onko hän kyllin arvokas sinulle?"

"Kyllä, täydellisesti. Enemmän kuin ruhtinas Sergo".

"Kuka se voi olla!" lausui hänen pyhyytensä samalla kertaa levottomana ja ihmeissään.

"Ladislas Leczinski".

Hetkeen aikaan ei kardinaali vastannut sanaakaan. Tuskallisesta odotuksesta vapiseva tyttö voi ainoastaan kuulla, kuinka raskaasti hänen povensa kohoili. Viimein hän sanoi:

"Mutta etkö tiedä, että päätöksesi saattaisi sisareni hautaan?"

Eleonora vaikeni. Kardinaali jatkoi:

"Kaikkina aikoina on vallinnut kireä suhde Leczinskin ja Sobieskin sukujen välillä ja…"

"Sitä suurempi syy on poistaa tämä epäkohta tulevalla sukulaisuus-ystävyydellä", keskeytti nuori ruhtinatar vilkkaasti.

"Niin, sinulla ehkä ei ole niinkään väärin", vastasi kardinaali. "Mutta silloin voit myös olla varma, että Ladislas saa Sergo Panitzkystä verivihollisen".

"Ladislas ei pelkää häntä", sanoi Eleonora ylpeästi.

"No, no, minä ajattelen asiaa".

"Ei, sitä ei ole ainoastaan ajateltava", lausui Eleonora kiivaasti. "Siten ei pitkällekään päästä, vaan on teidän luvattava minulle, että saatatte asian onnelliseen ratkaisuun".

Hän tarttui kardinaalin käteen vieden sen huulilleen.

"No, minä teen niinkuin tahdot ja parhaan kykyni mukaan", lausui kardinaali, vahvasti painostaen viime sanoja.

Eleonora oli tyytyväinen. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että valepuku sopi hyvin, sanoi hän:

"Matkikaa nyt iso-äidin käyntiä ja seuratkaa Josephia. Hänellä on hevoset ja palvelijat valmiina takaportin luona. So, so!" komensi hän, kun kardinaali aikoi puhua, "olkaa nyt hiljaa kuin Rajzacin muuri. Pieninkin varomattomuus voi tuhota kaikki".

Näin sanoen otti hän kardinaalia kädestä ja lähti hiljalleen ovea kohti. Hän avasi varovasti oven ja työnsi hänen korkea-arvoisuutensa käytävään, samalla kun hän heikosti yskäsemällä antoi käytävän sopukassa vahtivalle Josephille sovitun merkin. Uskollinen palvelija oli heti kardinaalin vieressä.

"Mutta sinä itse, lapseni", sanoi kardinaali, kun ei Eleonora näyttänyt seuraavan mukana, "miksi et sinä tule?"

"En tule", vastasi tyttö, "haluan nähdä kuinka kuninkaallinen vanginvartija hämmästyy, kun hän huomaa heikon naisen voineen pettää sen, jonka edessä kaksi kuningasta ja yksi tsaari vapisevat".

Tämän sanottuaan lukitsi hän sinisen huoneen oven. Muutaman silmänräpäyksen hän kuunteli, mutta kun ei kuulunut vähintäkään melua, joka olisi osottanut hänen viekkautensa tulleen huomatuksi, heittäytyi hän täysin pukeutuneena vuoteelleen ja uinahti pian.

Kardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta linnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.

Kaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei kardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli tehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan porteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun se heilui ruostuneessa rautatangossa.

"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!" mutisi kardinaali itsekseen. "Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä kertaa".

"Olkaa levollinen", vastasi Joseph. "Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan, niin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole oikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!"

Kardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota hän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden takaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian antoi perään.

Kylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa puvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan tahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei ollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin kalliimpi.

Muutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella.
Nyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen:

"Ero Sergo Panitzkystä tulee varmaankin aikaansaamaan suurta hajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa. Eleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota ei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi naimisiin sydämensä valitun kanssa".

Kun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja katoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman että ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia, huomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin toimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien kuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi vilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja ratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa palvelijaa seuraamaan itseään.

"Ei!" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, "sillä olen halukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren hallitsijattareni voittaneen viekkaudessa".

Joseph saapui takasin linnaan ilman että kukaan olisi häntä nähnyt.

* * * * *

Ruotsalaisten paluumarssin edellinen päivä oli valjennut. Jo aikaseen aamulla oli Kaarle XII tehnyt jäähyväiskäyntinsä leskiruhtinattaren luona, joka silloin oli valittanut, ettei hän sitte eilisillan ollut nähnyt pojantytärtään, joka muuten tapasi kaikkein ensinnä tulla häntä tapaamaan.

Tämän johdosta käski kuningas, tultuaan alas linnanpihalle, toimeenpanna innokkaan etsiskelyn kadonneen löytämiseksi, mutta kuitenkin tuloksetta. Vanha Joseph, joka johti etsiskelyjä, nauroi partaansa, mutta silti ei hänen jäykillä kasvoillaan voinut huomata jälkeäkään siitä salaisesta ilosta, josta hän itsekseen nautti.

Päivällisen aikaan pantiin ruotsalaiset joukot järjestykseen linnanpihalla. Niiden keskessä löytyi Sergo Panitzky, joka oli julistettu sotavangiksi, kun ei hän ollut antanut kunniasanaansa siitä, ettei hän kantaisi asetta ruotsalaisia vastaan. Nuori ruhtinas oli saamistaan lievistä haavoista toipunut täysin entiselleen.

Linnan palvelijakunta, joka oli saanut luvan jäädä hallitsijattarensa luo, oli mieslukuisena kokoontunut erääseen linnanpihan sopukkaan ja ilmaisivat siellä salaisia merkkejä tehden tyytyväisyytensä vihattujen vihollisten lähestyvän paluumatkan johdosta.

Pääportaiden ja ratsujoukon keskellä seisoivat Martha rouva ja Kaarle
XII vilkkaasti keskustellen. Keskustelu päättyi vasta sitte kun Anders
Kaski ilmotti, että kaikki oli järjestyksessä.

"Mene noutamaan kardinaali", sanoi kuningas. "Sinulla on kait varattuna hevonen häntä varten?"

"Kyllä, teidän majesteettinne".

"Tuo hänet sitte tänne!"

Turhaan koetti leskiruhtinatar vielä puhua veljensä vapauttamisen puolesta. Kaarle XII oli taipumaton.

"Hänen täytyy seurata minua!" virkkoi kuningas puolittain kiivastuneena kohtaamastaan vastarinnasta. "Hän on täysin ansainnut vapautensa menettämisen".

Vanha Joseph, joka uskollisesti seisoi hallitsijattarensa takana, voi vaivoin salata ilonsa, kun hän ajatteli pian tapahtuvaa ratkaisua.

Anders Kaski oli lähtenyt noutamaan kardinaalia. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin olennon kanssa, joka oli kietoutuneena kallisarvoiseen ja loistavaan papinkaapuun.

"Hyvä, hän näyttelee osansa hyvin", ajatteli Joseph, malttamatta tyytyväisyydellä hieroa käsiään.

"Niin, teidän kunnia-arvoisuutenne", virkkoi Kaarle XII, joka myös näytti hyvin tyytyväiseltä, kun oli vihdoinkin saanut kaipaamansa vastustajan käsiinsä, "nouskaa nyt kauniisti hevosen selkään, sitte lähdemme".

Sen jälkeen antoi hän eräälle ratsumiehelle merkin tuoda esiin riihattoman hevosen, joka tanssi viheriällä linnanpihan ruohomatolla. Mutta ennenkun ratsumies ehti puolitiehen, putosi loistava kardinaalivaippa maahan ja siinä seisoi nyt Eleonora hämilleen joutuneen Kaarle kuninkaan edessä vuoroin kalveten, vuoroin punastuen.

"Mitä onnetonta pilaa tämä on!" virkkoi kuningas viimein ja heitti
Anders Kaskiin säihkyvän silmäyksen. "Tuo tänne heti kardinaali
Primaksen!"

"Ei löytynyt muuta kuin tämä huoneessa", vastasi Anders, osottaen
Eleonoraa.

"Teidän majesteettinne upseerilla on oikein", virkkoi samassa nuori ruhtinatar, lähestyen kuningasta, joka tuskin tiesi, uneksiko hän vai oliko hän valveilla, menettäen siten hetkiseksi puhekykynsä. Viimein hän sanoi:

"Minä en käsitä tästä rahtuakaan!"

"Kyllä teidän majesteettinne sen pian käsittää", vastasi Eleonora.
"Minä olen pelastanut kardinaalin".

"Mutta minullahan oli avain".

"Onneksi oli myös iso-äidillä sellainen".

Eleonora kertoi sitte, kuinka pako oli järjestetty, sekottamatta kuitenkaan Josephia juttuun. Kun hän oli lopettanut, kumarsi hän syvään vuoroin punastuvan, vuoroin kalpenevan kuninkaan edessä, ja sanoi:

"Ja nyt, teidän majesteettinne, olen valmis vankina astumaan kardinaalin tilalle".

Aluksi näytti siltä kuin Kaarle kuninkaalla todellakin olisi ollut tarkotus tällä tavoin rangaista tätä rohkeata tyttöä, joka oli tehnyt hänelle moisen kepposen. Mutta hänen luonteenmukainen myöntyväisyytensä naisia, erittäinkin nuoria vastaan pelasti nyt Eleonora Sobieskin. Sanaakaan sanomatta teki hän ruhtinattarelle äänettömän jäähyväistervehdyksen ja nousi korskean, kardinaalia varten varatun ratsun selkään ja syöksyi ratsujoukkonsa etunenässä ulos Rajzacin pääportista, mukanaan ruhtinas Sergo ainoana saaliina.

Mutta tuskin oli viimeinen ratsumies hävinnyt portin aukosta, kun
Joseph salaman nopeudella riensi esiin ja sulki raskaan tammiportin.
Tämän tehtyään, virkkoi hän, rajusti nyrkkiä puiden:

"Tulkaa vain vielä toinen kerta, niin saatte toisellaisen vastaanoton. Hyvä kuitenkin oli, että pääsimme tuosta ylimielisestä ruhtinas Sergosta, sillä juuri hänen ymmärtämättömyytensä ja lapsellisen ylpeytensä takia pääsi vihollinen sisään. Pyhä jumala suokoon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi nähdä häntä".

Leskiruhtinatar oli sanomattoman ilon valtaamana sulkenut pojantyttärensä rintaansa vastaan, kutsunut häntä sekä omaksi että veljensä pelastajattareksi ja omistanut urhealle pojantyttärelleen mitä hellimmät hyväilynsä. Ja Rajzacin linnassa syntyi kaikkialla myrskyisä ilo, joka illalla kohosi huippuunsa, kun leskiruhtinatar antoi Eleonoran kunniaksi komean juhlan, johon kaikki palvelijat, korkeimmasta halvimpaan saivat ottaa osaa.

Aina Johan Sobieskin ajoilta asti ei Rajzacin linnan sammaltuneiden muurien sisäpuolella ollut kuulunut niin kaikuvaa riemua.

Toisin oli Kaarle kuninkaan mielentilan laita, kun hän matkasi pois linnasta. Hän oli sekä häpeissään että vihainen ja useamman kerran hän itsekseen mutisi: