Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.
Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.
Kaikki oli hiljaista.
Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow — Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka — mikä aavistus! — ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!
Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.
Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.
Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.
Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.
Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä. Se ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.
— No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. — Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.
Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.
— Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?
Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa — halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia… Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.
— Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?
Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.
Toisella puolen oli: Sigismund Littow anno 1700.
— Olen kuullut — jatkoi arkkitehti ajatuksiaan — että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää: Ne cede usquam, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.
Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.
— Kas vain — sanoi hän hilpeästi — tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle "das Grausen lernen", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa… Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas — JAG … — muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään — niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!… Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!
Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.
Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.
Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten… Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan…
Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.
Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.
Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.
Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.
Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.
— Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. — Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?
Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.
Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.
Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.
Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.
Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.
Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimi Lithau. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:
"Herrallemme tehty tunnustus.
Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan, onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi, mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja koroitukseksi.
Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt 14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau, sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen maahan ja piiritti linnan — mikä tapahtui syyskesällä 1702 — lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan 1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä, vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua. Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan, vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään, kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut. Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.
Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi, koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen, haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.
Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa, paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen, ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin. Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä. Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat, sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.
Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.
Jaakko von Littow, asessori." (Sinetti)
Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva todistus:
"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.
Linnaisissa kuten yllä.
Ulrik Gabr. Arosenius. N. N. seurakunnan kirkkoherra."
Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.
— Siinä tapauksessa — lisäsi Holming viisaasti itsekseen — on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!
Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.
— Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. — Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa — niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?
— Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.
— Hm … ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.
— Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.
— Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä — sehän näkyy kääntyneen toisin päin.
— Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän…
— Vuode on melkein koskematta' Hm … vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.
— Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?
— Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.
— Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.
— Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.
— Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?
— Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.
— Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.
Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas, ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti koko voimallaan sitä avata.
Hovimestari hymyili voitonriemuisena.
— Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.
— Hyvä, hyvä, tulen kohta alas — ja Lithau alkoi taas astella, kuten hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla uskottu hänelle.
Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.
— Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas, että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin…
— Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.
— Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään pakottaa tunteitaan.
— Ei edes omaksi onnekseen?
— Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.
— Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.
— Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.
— Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.
— Suokaa anteeksi — epäilen sitä.
— Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa…
Eversti Littow punastui.
— Sen summan — keskeytti hän — otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.
— Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.
— Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.
Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.
— Eh bien, no niin — sanoi hän huolettomasti — aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain en passant, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen. Au revoir, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?
Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän halveksivin katsein.
— Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.
— Kauppaako hieromaan? Fi donc, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin teidät kokonaan häviöön — ja sopiva huomenlahja… Te olette muuttava mielenne huo…
Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille, joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.
Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.
Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa, johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä, suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin, kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".
Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan, erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä voitiin pitää puolueellisena.
Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli, ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!
Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat, joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?
— Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. — Tiedänkö edes, että kumpikaan heistä rakastaa minua?
Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta, tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen, lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun, ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas, tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan — sillä sellaiseksi hän oli jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.
— Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen — sanoi hän itsekseen — mutta kumpi luo minun elämäni onnen?
Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa, saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se oikeastaan oli tarkoitettu.
Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin kätkettyä salaisuutta peittämästä.
Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä, sillä eversti ei ollut silloin läsnä.
Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti voitonriemuisena.
— Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!
Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.
— Anna — jatkoi hän — väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse! Eikö se ole näköisenne, sanokaa?
Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että ilme oli hieman liian synkkä.
— Se johtuu siitä — sanoi Ringa — että arkkitehti oli juuri valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa. Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.
Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan, eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.
— Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aineesta puhumisen. — Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.
— Luonne, neiti Anna — sanoi Lithau — näkyy kaikkialta siinä henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa, millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne piirron.
— Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?
— Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.
Silloin voisi välttää monta erehdystä.
— Ja ehkä monta harhaluuloa?
— Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä olisi elämä erämaa.
— Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi hänelle erittäin hyvin. — Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus kuin houkkamaisesti pettävä toivo.
Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:
— Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se näyttää hänestä.
— Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle alalle.
Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut päästää häntä niin vähällä.
— Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!
— Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.
Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen teräväksi.
— Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties onnistuu minun joskus lukea — tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.
Anna punastui.
— Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta minä otaksun sen salliman päätökseksi.
— Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.
Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa, samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii vastaan avatusta ikkunasta.
— En tiedä, — vastasi hän — ketä Ringa neiti kerran on rakastava, mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on…
— Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
— Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.
— Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?
— Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava kunniamerkin "pour le mérite", "ansioista".
Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta. Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet, juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.
Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta samalla myöskin hieman kylmä.
Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän! Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa, vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli sanonut mahdottomaksi — päivänpaisteen sitomisessa.
Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä. Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen, vihatun nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina. Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien rauhaa.
Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen. Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".
Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.
Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia, kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen kreivi.
Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.
— Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.
— Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.
— Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.
— Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo kuitti on hävinnyt.
— Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista, ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän saada tietää, mitä päätätte.
Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen arinta puoltaan.
— Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna. — Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.
— Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko valmis suorittamaan tuon summan?
— Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen. Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?
— Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.
Lithau nousi mennäkseen.
— Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi millään lailla haitata.
Kreivi puri huultaan.
— Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.
Eversti tulistui.
— Kahden ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. — Tuo mies on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt — jos aatelismies olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta — sen sijaan hän tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni — uhraamaan lapseni kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!
Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki paluutien.
— Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon todistuksen Homburgin pelipankissa.
Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.
— Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun laistani miestä?
— Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten. Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä…
— Mitä uskallatte…
— Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana. Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen; mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.