Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle, jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä lumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.
Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa, serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä, harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki sentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.
Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan ollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia kirkkaalla jäällä.
Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen, ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista, jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää. Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti, niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän, joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä, tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä — silloin olisi häntä helposti voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla hopeapinnoilla.
Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa, isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen — missä on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä kaipuuta pois — pois — pois!
Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja katsahti taakseen.
Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin. Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten mannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä maa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.
Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko maailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä. Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa poispäin.
Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin kiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.
Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen siniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen. Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.
Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua, samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.
Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt oli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui kolmannen kerran lumeen.
Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen, jolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki ja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.
Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä saattanut sulaa hänen ympäriltään:
— Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!
— Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle luontevasti kätensä tueksi. — Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan jostakin päin.
— Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo paljoa levollisemmin.
— Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan muutamissa korjaustöissä. Anteeksi — onko minulla ehkä kunnia löytää toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?
— On, vastasi Ringa, — ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!
Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.
— No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani; lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.
— Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne eivät enää huolestuttaneet häntä.
— Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain, ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.
— Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.
— Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö Sefyri ole väsyksissä?
— En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.
— Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon.
Linnaisten taivas on taas kirkastuva.
— Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän puolellanne.
— Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.
Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki lumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta. Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä, johon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka viehättää ja vangitsee miehen sydämen.
Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi. Tuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta, vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.
— Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.
Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.
— Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana
Linnaisista.
Sitten hän vihelsi — niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.
Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi ilosta ulisten nuoren tytön syliin.
— Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä mielissään ja kateellisena.
— Allez, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi hyväilyn jälkeen.
Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen suunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja metsän siintävän tummana juovana edessään.
— Linnaisten puisto! huudahti Ringa.
Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen järjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin; vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen omin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana päivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.
Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja; jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.
— Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.
— Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se, toivon saavani joskus kiittää häntä.
— Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan Linnaisten kartanoa, ja … näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin kuin minä.
Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa — hän puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti. Eversti seisahtui ja odotti heitä.
— Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni — sanoi hän sydämellisesti — etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.
— Isäni, — herra Lithau! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän arastellen.
Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin. Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin. Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi mahdollista.
Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin matkaa ja saavuttiin kartanoon.
Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa, omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.
— Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar pudistaen hermostuneesti päätään. — Toivoakseni tulee poikani perästä. Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow! Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys… Rosengren, etkö vielä ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?… Serkku Anna, antakaa Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän… Eusebius kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi … hänellä on niin ylevät tunteet … ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat märät … katarri… Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius raukkani?
Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen Ringan etsimisen innosta.
Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä toiveittensa uudistuvan, jos … jos — nyt luuli hyvä rouva hieman liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:
— Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?
Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän nimittäin palaisi hengissä järveltä — mitä Rosengren näytti pitävän vähän epävarmana.
Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui astumaan sisään ennen isäntää.
Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen, ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen serkkuni".
Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle, Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.
Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa. Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.
Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.
— Tuo mies — ajatteli hän itsekseen — lienee ollut hyvässä seurassa. Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi, eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin musta tukka. Mutta kaulustin on comme il faut, nuhteeton, ja silmissä on omituinen syvä ilme. Enfin, lyhyesti, ellei ce monsieur là, tuo herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä; niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja … eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan…
Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen, joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa…
Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa … kun samassa ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.
Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.
— Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan lämmittävää sisällystä. — Meidän piti tavata saarella; se aie meni ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää. Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin, että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla — vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä, kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira, etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr, naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain, että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla … toisin sanoen, napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat kuin heinäkirpulla — no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!
Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi, että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja … ja… Siinä keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä, jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa etsiessään.
Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar olivat.
— Kas niin, armollinen setä — jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti — nyt olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte? Hienomman ukon hän saattaisi saada — terveydeksenne! Mutta jos hän pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa — niin, olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi — maljanne, serkku! — ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle neidille, niin … hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta…
Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.
— Eusebius … mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene, mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet puoleksi väkisin ovelle.
— En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella itsepäisyydellään päästä irti.
Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle "kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.
Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat astioita pöydästä.
Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä. Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta. Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja, joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti. Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.
Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä, pelkääkö herra Lithau aaveita.
— Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin — vastasi nuori mies samoin leikillisesti — mutta mielelläni tahtoisin tutustua.
— Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta, että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.
— Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta, kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa sormellaan varoittaen. — Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.
— Antaudun vaaraan sitä mieluummin — sanoi Lithau — kun minun velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita. Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.
Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.
— Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta? lisäsi hän.
Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.
— Lapseni — sanoi hän vakavasti — tämä päivä on ollut vaiherikas. Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.
Ringa oli vaiti.
— Annaseni, — jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua omakseen.
Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.
— Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa — virkkoi hän — voidakseni sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.
— Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.
Everstin otsa synkistyi.
— Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.
Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi hiljaa:
— Sillä hän rakastaa toista.
Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan. Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt, joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.
Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa", hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman, miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon näkeminen sisältäkin päin.
Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä, joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.
Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken tarpeisiin.
Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän kamarin ovea.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.
— Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen kysymyksen aivan väärin. — Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.
— Minä arvelen — jatkoi hovimestari — että koska herra on nuori ja ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin maata missä tahansa.
— Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi samassa oven.
Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti häntä vastaan. — Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi hän.
Hovimestari seurasi vastahakoisesti.
— Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää, mitä armollinen eversti ajatteli… Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt… Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä. Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan, mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla varhain; hän nukkui kuin pölkky.
— No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen, sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.
— Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että kuulleet.
— Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.
— Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän armonne … toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne…
— Arkkitehti … rakennusmestari.
— Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.
Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:
— Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista. Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon, sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta, jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden — liikkuikohan tuolla jotakin uutimissa? — ja ihmiset sanovat, että asessori rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori kotiopettaja nimeltä Lithau…
— Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.
Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.
— No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan varovaisuudella. — Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista tapahtui Linnaisissa…
— Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.
— Kiitoksia vain, kyllähän minulle… Koska ette pane pahaksenne, niin rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää kuin lumipalloa…
— Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas, hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin, vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan itsestään. Jatkakaa!
— No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta, muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi, ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen, tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä. — Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain suudella lastani. — Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna, ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää kynttilät, täällä on niin pimeä.
— Millä mielin oli asessori sitten?
— Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan, sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa; hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän tuolla, samalla katolla, missä… Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä…
Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: — Asessori oli, kuten sanottu, usein katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi. Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan, naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja — hovimestari katsahti arasti ympärilleen — se oli hevosen jalan kuva.
Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan arimpaan kohtaan.
— Niin — jatkoi hovimestari äreästi — armollinen prefehti saattaa kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia, joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään tekemisissä.
— Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.
— Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin, prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää minulla ei enää ole sanottavaa.
Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.
Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.
Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi, tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia. Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia. Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta, epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria ("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.
Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella. Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä, valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön julmuus!
Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista, joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös. Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas, hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja kuollut puutarhan kukkien keskeen.
Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.
Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan, jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.
Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.
Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.
— Kah — arveli hän hymyillen tutkimukselleen — seikkailu alkaa ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta turvallisuudestani ja mukavuudestani.