Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!
Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.
Eikö mitään muuta?
Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta — kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta — mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.
Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.
Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär — ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.
On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.
— Mutta — sanoo ylioppilas hehkuvin poskin — onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.
— Ei — vastaa vanha rouva — minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.
Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.
— Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. — Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?
Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.
Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi sitten tarkoitettiin — tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja muutenkin suuria etuoikeuksia — silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.
Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä, yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen, tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee — sanalla sanoen: sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan — silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla. Sellainen ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.
Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa, jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita, kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys, virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista ylvästeleminen.
Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla — tai Linnaisten kartanossa, kuten sitä tavallisesti nimitettiin — molempien tyttäriensä, Anna ja Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa valtamaantieltä.
Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä. Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa, paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä toisenlainen.
Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa, viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan? Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti — tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa päiviksi — hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle — poikaa vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!
Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo "sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin", siellä — kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa — mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".
Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä, istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta. Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta, enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista huolettomuutta, jolle hetki on elämä.
Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman, kultareunaisen iltapilven reunalla — niin valoisa, niin kevyt, niin hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti, joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.
Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa, milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira, iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan jokseenkin epäiltävän tarkasti.
— Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. — Ja jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.
Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
— Couche, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme, joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen tuolinsa alle.
Anna neiti vaikeni hetkeksi.
— Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.
— Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.
— Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu von-liitteen poistamisesta nimemme edestä.
— Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli soitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa III:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta nimittää itseään paroni von Littowiksi, etenkin kun tuo von itsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan omistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin. Täytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. Von Littow, ah, sehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta Linnaisten Littow, se on jotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada muodostella nimeään.
— Minä luulin kuitenkin, — muistutti Anna neiti — että isäni kunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan…
— Mais si, ma chère, joutavia rakkahani! Oletko ottanut huomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset? En puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat liettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty esi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa, jota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen, lisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin sata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis Jagiel Szistovosta, ja se nimi ja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen Jagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka hän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan ruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan, joten nimenämme oli milloin Lithou, milloin Lithau, milloin Lithow ja latinaksi Lithauensis ja Lithovius. Niistä saattaa vielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen pappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai tunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.
— Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen, huomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti nyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.
— Mutta — jatkoi eversti — sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa ja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen tarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä kunniakkaassa miespolvessa nimenä Littow, jonka nimisinä juurruimme tänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen aatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli kummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien välillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen von Littow koroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin siihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran kruunun. Mutta arvostele itse, voiko yksi houkkamaisuus olla saman arvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.
— Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin eriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän nykyisen kartanomme?
— Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta olen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin määrin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi tämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä suunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan hirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään rakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon. Osaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi luostari ja puoleksi huvihuone — sellainen on muutamin sanoin nykyinen Linnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi. Viime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni arkkitehti on kiireimmiten saapuva.
— Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole selittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän muistiinpanoja.
Eversti hymyili.
— Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika on jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut mitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet kantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä pakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi niistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi jaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää itselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon ihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel silloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi loistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut madonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen ja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään innoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:
Do tibi dona illustria, do per saecula prolem. Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis. Bis tibi sex acie validas confundo sagittas; decimi sed tertii cave, Szistove, acum!
Jonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:
Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta.
Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen.
Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle;
Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!
— Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme? huudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen ikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.
— Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa, että nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt Marian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua selitystä.
— Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea kantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten viisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen von Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli kolmastoista…
— Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin on laita.
— Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea, on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi suvullemme.
— Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija, professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa. Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa mitenkään voida kääntää muuksi kuin neulaksi, silmäneulaksi, vaikka isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä, kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata. Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana. Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.
— Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu sovittaa Jaakko von Littowiin…
— Dame, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus, paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli tout bonnement, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme — rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja asessorin arvon. Enfin, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies, kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan, kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia; kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla, tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies, oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es freut mich eine so aufgeräumte Persönlichkeit zu sehen", minua ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (aufgeräumt merkitsee sekä iloinen että suurenneltu); ja sanotaan sen keskinkertaisen kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla "unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, (köstlich merkitsee myöskin eriskummallinen). Aadolf Fredrikin oli poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.
— Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat — kaikessa kolmetoista ja taas kolmetoista?
— Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, ma chère, ettei hän enää voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu kirja…
— Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin Ringa?… Kas vain … hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!
Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.
— Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. — Vallaton kuin nuori varsa, mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?
— Isä … kuka ei rakastaisi Ringaa?
— Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on ymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän on metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa, vakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa heräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow… Lapseni, kadehditko hänen untansa?
— En nuku aina hyvin, isä.
— Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut rauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta muista, että sinulla on isä, kun tarvitset.
— Miten hyvä te olette!
— Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani. Tulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin osti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet rikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita, joiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat ainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui Klissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja äidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan melskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan muutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja kantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla viheriän kamarin seinällä.
— Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä rakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet niin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana omaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä saa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.
— Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä mainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme Puolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka oli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan suosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen selässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni sotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa alhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan palveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina Szistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja molemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen nuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa suostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän tavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus Jagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että hän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen nuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä luostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota eivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi, pakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.
Anna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.
Eversti huomasi sen.
— Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni, sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä. Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta … olemme unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana. Hyvää yötä.
Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon yläkertaan.
Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.
Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut, mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla, joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta, mikä häntä ympäröi.
Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan. Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli.
Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä, läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen lämpöisiin talvitamineisiin.
Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin. Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.
— Ja mitä Littoweihin tulee — Rosengren, katso vähän miten ajat, joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä voidellessaan — elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa, Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!…
Rosengren — ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä helähtävän nimen — kuunteli käsittämättömän levollisesti noita kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.
— Hyvä Eusebius, — vastasi ketunnahkaturkkinen rouva — ole varma siitä, että nimesi ja sukusi…
— Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.
— Poikani, — vastasi rouva ankarasti — en saata uskoa, että sinä juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa, mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin sukuperäsi…
— Joko taas?… Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?
— Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja hevostuntijamaineesi…
— Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!
— Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että
Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni
Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin
niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen…
— Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa…
— Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä, että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.
— Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra nähtävästi mielissään. — Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen sisarta Loviisaa — kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät heti kuin lasinuket…
— Mutta, rakas Eusebius…
— No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä sopii minulle paremmin.
— Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi, Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää häntä serkuksi.
— Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta… Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!
— Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius — ei mitään talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä parempana. Rosengren — vaununastuin!
Ja Winterloot astuivat taloon.
Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.
Seurasi esittely:
— Armollinen serkkuni — kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra kreivi — serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo Syrjänkoskelta.
Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä, mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.
Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka, tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.
— Herra kreivi — sanoi eversti Littow — on kunnioittanut meitä käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme. Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar. Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?
— Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. — En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit kuusimetsänne — lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan — eivät pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden kameliain tähden.
Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan luona.
— Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. — Linnaisten aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.
— Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin — toisti hän luoden syrjäsilmäyksen — minä en pidä kukka-astioista.
— Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.
— Epäilemättä, — virkkoi kreivi ivallisesti — jos vain saa kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna, tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun te sitä katselette. Se on mahdotonta, sen täytyy sulaa.
— Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, — puuttui eversti hymyillen puheeseen — voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.
— Hitto! — huudahti Winterloo ihastuksissaan — sen minä tahdon nähdä, ennenkuin uskon.
— Oh, — vastasi Ringa hilpeästi — jos on kilpailtava serkku
Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.
— Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan, että serkku joutuu tappiolle.
— Saammepa nähdä. Huomennako?
— Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.
— Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa hieman häikäilemättömästä puhetavasta.
— Waterloo, qu'est-ce que c'est? kysyi kreivi.
— Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas hymyillen.
— Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin totisena ja kumarsi hieman.
"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa — hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.
Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.
Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä — niin, onnistuipa hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin — ja palasi sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku Waterloon.
Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti luistelutaitoansa — kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä", kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa — mutta mitä nyt ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä, joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.
— Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon, virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma järvelle.
— Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan — ja hän pääsee perille.
Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.
— Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti hovineuvoksetar kummastuneena.
— Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.
— Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?
— Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.
Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.
Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan yltyvään pyryyn.
Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.
Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella — yksin kuin kukkanen lumessa.
— Kaunis tyttö — kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan toisella äänensävyllä kuin ennen — taivas lähetti meille tämän hetken, jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä…
— Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan sisartani…
— Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä — ettekä te itse ole hylkäävä rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme Pariisiin…
— Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.
Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.
— Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva. — Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän täytyy olla omani? Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän sentähden, ihana Anna…
— Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah, tuossahan hän on … mutta ilman Ringaa!
Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.