Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.
Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.
Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.
Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä, mitä Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.
Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.
Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.
Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.
— No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?
Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.
— Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä kiireestä kantapäähän.
— Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. — Muistatko, sanoin aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.
Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle, etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen oli matkalla.
— Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa, oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana isällesi.
— Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista sinut.
— Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?
— Vihreitä on täällä.
— Mutta eilenhän oli harmaita.
— Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä, ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee heitä kaikkia.
— Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.
— Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.
— Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.
— Oletko siitä suutuksissasi minulle?
— En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?
— Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.
— Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.
Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.
— Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. — Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.
— Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.
— Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?
— Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!
— Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.
Tahdotko, sano?
— Sinun kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. Sinun maasi on minunkin maani.
Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.
Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.
Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.
— Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sanan meidän erikoisella äänenpainolla. — Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.
Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.
Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.
Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,
Voi minun lintuni, voi minun kultani.
Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorealla suulla,
Soreampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.
Paperissa oli vain sanat:
"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun B:si."
Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen. Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.
Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat, venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.
Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.
— Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen kättä. — Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes, gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.
— Isäni — sanoi Lennart — käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta. Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä vakuutena.
— Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil, kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff — oh, yks merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu, tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en nin tarkist luve muutama satoi leiviske — ja he rehellis rootslaset ja soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.
— Suokaa anteeksi — jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä tyynenä — ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.
— Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.
— Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?
— Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha, mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.
— Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää saattaen hillitä itseään. — Onko herra kamarineuvoksella mitään käskettävää Savonlinnaan?
— Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite haitta.
— Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?
— Was? Kapteen Ladov?
— Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.
Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitsensä.
— Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.
— Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin kauniilla ilmalla?
— Was! Dumme Geschichten![11]
Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa alle.
— Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos, puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää käy Otavan kartanon halki, vaan — kenties? — ehkä Tornion sivuitse. Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan kauppaa.
— Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]
— Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa. Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista — Tupakka-Matin — levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti, esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän, missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt sanon: kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!
Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi, että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä. Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.
— Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13] huokasi onneton vehkeilijä.
— Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi kersantti tuimasti, ovea vartioiden.
Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.
— Jos peen summa dengi … mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu pujahtaman pois…
— Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.
— Mine sano tuhat riksdaaler … mine meina kakstuhat, huokasi luulottelija-vanki.
— Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?
— Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite mine omista… Viis tuhat… Mine on menny mees… Kuus tuhat … kerjeläin ei on köyhämp… Kymmen tuhat… Das wird mein Tod!
— Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.
— Hyve, rakas här Croneld … älkä panka pahaks minu sopimaton raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite — rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat velkakirjat.
— Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos, joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.
— Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?
— Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa olevista puoluelaisistanne.
— Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.
— Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.
— Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva mama on möös täs punai kirjas!… Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.
— Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.
Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta. Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen sangen tärkeäksi.
— Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen, tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.
— Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia, että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.
Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin, joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa jäähyväisiä perheeltään.
— Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on jäljellä toinen ehto.
— Noch eins! Mein Gott![15]
— Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin toimintatapani.
— Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?
Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.
— Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.
Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.
Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin remahtaa iloiseen nauruun.
— Juokse — sanoi hän itsekseen — juokse tiehesi, vanha konna, joka olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla… Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.
Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt levottomana häntä vastaan.
— Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.
Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.
— Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen? kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.
— Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti. Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken ilmaisemisesta, silloin, Betta… Oletko valmis antamaan alttiiksi kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis uhraamaan onneni, elämäni … yksin sinutkin!
Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.
— Yksin sinutkin! kuiskasi hän.
— Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme … jos minä pääsen hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.
— Sinun pitää elää, Lennart … minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme me toisemme sittenkin… Hyvästi!
— Hyvästi!
Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.
Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna, t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714. Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik Akselinpojan muinaisen taistelupesän.
Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan, jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen, miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan, seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa, jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.
Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi. Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä, tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti venäjäksi, ettei mieli tee.
Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen "hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät pitäneet lukua velvollisuuksistaan — muuten kielimistä ja kulkupuheita pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua, lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa päälliköiden kesken — sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.
Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen, kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella; mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän, kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.
Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan päällikkö — "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän lienee ollut syntyisin tatarilainen — ei juuri suvainnut yöleponsa häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.
Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen, pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.
Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät kivien taa.
— Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.
— Hyvä ystävä, oli vastaus.
— Tunnussana?
— Savonlinna.
— Saat mennä!
Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa, keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa", ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin veneisiin.
— Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan, tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.
Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua siitä.
— Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.
Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.
Se suututti häntä.
— Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.
— Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni, hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.
— Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?
— Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.
— No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas…
Majurinko poika?
— Niin, herra kapteeni.
— Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä… Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!
Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai vallintapaisiksi.
Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan. Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia, ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin ampumisesta.
— Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat jääkärit.
Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata. Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana oli käyty Savonlinnan lähistöllä.
Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista. Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään, jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.
— Ähäh! — huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut muissa kuin juhlatiloissa — nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen hapankaalin!
Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.
— Ohoh — sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen — kuka sen vietävä on sinut, poika, opettanut ryömimään tarkoituksesi perille?
— Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.
— Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika! vastasi päällikkö.
Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.
— Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli nähty tulistuvan.
Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa: kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!
— Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi uudestaan esimies kiukuissaan. — Kun pääsemme tulesta, menet sinä paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari, käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene! Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi liiaksi turkkilaisen päähän.
Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista, luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.
Upseeri — tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään — oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä, pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788 laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia, joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru — satu muinaisesta auringosta.
Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat keskenään, oli se katsomisen arvoista — maailmanmies, joka oli kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää luontaista hillitsemättömyyttään.
Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.
— Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.
Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.
— Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä. Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa tuhlata kruunun pukineita.
Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten, patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.
Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan. Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti uusia käskyjä.
— Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin kuin ensin. — Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli pettää kuningasta.
Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
— Seuraa minua, sanoi Stedingk.
— Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra eversti.
— Arestiinko? Ja mistä syystä?
Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.
Stedingk hymyili.
— Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa sinulle, nuori herraseni.
Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin. Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.
— Minä tiedän — jatkoi päällikkö — että isäsi on suora sotilas ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?
— Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa, etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.
— Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.
— Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.
— Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?
— Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.
— Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.
Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä. Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan, mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo
totiselta ystävältä."
Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti kuitenkin ilmaista epäluuloaan.
— Minä luulen — sanoi hän — ettei mikään todellinen ystävä ole kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.
— Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?