Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.
— Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.
Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.
— Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.
Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut paikaltansa.
Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.
Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.
— Totteletteko vai ette?
— Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.
Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen, se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä, yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.
— Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.
Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar, ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä venematkalle.
— Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä siis voi mennä järvelle.
Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut, vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan erehtynyt.
— Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla, sanoi kamarineitsyt uhitellen.
— Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.
— Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.
Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen sydämensä tykytti taas kiivaammin — hän oli liian nuori voidakseen pysyä kylmänä — ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.
Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä, oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi, jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.
Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle, että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan. Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.
— Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan äitipuoltaan. — Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.
— Voilà mon petit coucou! kas siinähän on käköseni! huudahti rouva Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.
Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut tuo petit coucou'ksi, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.
— Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.
— Ahaa — vastasi rouva Croneld — on venytty puoli tuumaa pitemmäksi! On saatu käytöstapa ja façon de parler, puhetapa, joka sopisi vaikka vänrikille! Mon petit coucou on oppinut kukkumaan.
— Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen pelästymättä.
— Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua. Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.
— Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta — jatkoi nuori kersantti punehtuen läksytyksestä — kun vain ensin saatte minut vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.
— Encore, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista. Enfin, lyhyesti … jos suvaitset … anna käsivartesi! Aion lähteä vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme valtioasioista.
— Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?
— En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää isältä ilo saada puhella kanssasi. Allons!
— Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.
— Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi eilen sillä soutelemassa.
— Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.
— Mitä tarkoitat? Mon petit coucou'han sanoo sen semmoisella äänellä kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!
— Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.
— Assez de paraboles, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin tulla toimeen avuttasi.
— Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä, rouvaseni.
— Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?
— Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.
— Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!
— Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt, uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta, narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin… Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla. Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi. Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.
Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:
— Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin käsistä!
Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi
Lennart:
— Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle. Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne, koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.
— Jo riittää!
— Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?
Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita, tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:
— Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani, sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt tuon pienen conte fantastique'si, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?
— Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.
— Se olisi sangen hupaista.
— Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?… Ei, minä pyydän, sallikaa minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.
Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa. Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "il faut dissimuler", täytyy teeskennellä.
— Sano minulle, ystäväiseni — jatkoi siis rouva Croneld taas hymyhuulin — paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?
— Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa ostaakseni niin kalliin paperin? Minä otin sen häneltä: se oli yksinkertaisempaa.
— Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?
— Se riippuu teistä itsestänne.
— Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun armoillesi. Enfin, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita neuvojasi?
— Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta, jonka te itse olette virittänyt.
— Ahaa! Väijyntää siis?
— Ei suinkaan… Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan, johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua siihen.
— Mitä vaadit siis? Sano!
— Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja vihdoin … suokaa anteeksi, rouvaseni! … pyydän minä, kaikella sillä kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni, että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan, harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että omaanne.
— Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?
— Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja velvollisuutenne tähden.
Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.
— Tosiaankin, hyvä Lennart — sanoi hän — huomaa, että olemme vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin päivälliseksi… Paraskove!
Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.
— Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.
— Odotas, lisäsi hän.
Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota
Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.
— On välttämätöntä — jatkoi rouva Croneld — keksiä jokin tekosyy, minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle, ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista samaa mieltä kuin minäkin.
— Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista vihollisten kanssa.
— Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä…
— Rouvaseni… Kunnioitusta kuninkaalle!
— Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, mon petit faucon, pikku haukkaseni! … näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni. Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton? Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää, sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät taistelemasta…
— Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.
— Paroni Sprengtporten…
— Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi lausua inhoa tuntematta!
— Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua, se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät, kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan…
— Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta conte
fantastique'iani.
Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne,
jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?
— Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet. Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta ja ansaita hänen armollinen suosionsa.
— Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita, salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?
— Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon! me teemme historiaa. Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä, pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa kohden.
— Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.
— Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.
— Onko teillä vielä mitään sanottavaa?
— On — että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa vielä nähdä sinut ainakin kapteenina … tiedäthän, että se on hänen korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten … tiedäthän, että hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin… Tiluksemme ovat rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua vakaaksi nuoreksi mieheksi… Tahtoisin mielelläni nähdä sinut onnellisena, Lennartini!
— Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon, ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni; olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni. Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?
— Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.
— Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.
— Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?
— Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta ilmoitetaan.
— Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia vieraita.
— Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi pitänyt arvata se.
— Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani, että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa. Opi, mon petit faucon, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme. Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina…
— Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa…
— Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.
— Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä taistelen näkyvillä aseilla…
— Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa.
— Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.
— Antamaan ilmi minut?
— Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.
Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin mieleltään mieheksi.
Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa, vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa tai peloittaa häntä.
Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä kunnon vanhuksen rauhaa.
Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta. Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.
Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja heitti sen kädestään pihalle. Tuuli — muuan ajan tuuli — leyhytteli sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen — yhden niistä monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan yli:
"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta, joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme, sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät teille uskollisen ystävyyden vuoksi
hyvät ystävänne ja naapurinne."
Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.
— Mitä on mielessäsi, vanha narri — sanoi hänen herransa suuttuneena — tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?
Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.
— Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?
— Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.
Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen, että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.
— Tiedätkö, vanha toveri — sanoi kersantti painokkaasti — olisi vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena Savonlinnaan.
— Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin tunnetulla sananlaskulla.
— Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa vaivastasi.
— Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.
— Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet sitä minun tähteni teekään!
— Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.
— Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy, jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän pihallamme.
Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja vastasi:
— Olkoon!
Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.
Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran ennenkin oli suututtanut kersanttia:
— Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän menee paholaisen saunaan.
Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän puhujan maahan.
— Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka kättä annettu kuritus särki. — Ja te muut — jatkoi hän, välittämättä Tikin uhkaavista silmäyksistä — tiedän kyllä joidenkuiden teistä olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa. Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään, joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa, niin astukoon hän esiin!
Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, — olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari, joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät rauhassa.
Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.
— Lakit pois, te kytkettävät mullikat! — huusi majuri iloisesti, käyttäen tavallisia hyväilysanojaan — lakit pois kersantti Croneldin edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin! Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö? Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna? Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.
Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.
— Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden, virkkoi Lennart.
— Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin hänen tietämättään.
Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:
— Käskeekö herra majuri antamaan raportin?
— Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri, unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. — Ja te, nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista meille.
Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen — jonka kalustona oli telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf Fredrikiä ja Kustaa III:ta — sai Lennart osakseen odottamattoman kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen tupakkarasiaansa:
— Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!
Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä ollut oppinut tupakoimaan.
— Miten hyväksi näkee — sanoi vanhus — miten hyväksi näkee. Se johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.
Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.
— "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu. Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?
— Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.
— Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole kuullut sitä ennen.
— Sen on isä jo kertonut monta kertaa…
— Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä…
— Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?
Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan kunnioitti puolipyhimyksinä.
— Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota oli helppo johtaa syrjään. — Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa, ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon tietoa — ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen kuningas naurahti — hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella — ja sanoi isälleni: sen vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas, mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen minä sen hänen pojalleen. — Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai, kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos pysyt lujana.
— Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien, kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.
— Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden vieressä, vastasi majuri.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän sanoi.
— Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.
— Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman ja oikean harjoituksissa, nulikka?
— Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.
— Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun?
Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?
— Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi, jos hän on röyhkeä.
— Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen … kahdeksan miestä rivistä … tähtää … laukaise. Se on tuuri. Sen voit pitää muistissa toistaiseksi.
— Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan paljon nykyjään.
— Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?
— Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos — minä oletan vain, että niin sattuisi — keksisitte jonkun … esimerkiksi jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?
— Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi, osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.
— Mutta jos se olisi … esimerkiksi nainen?
— Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa
Hämeenlinnaan.
Nuorukainen huokasi.
— Isä … on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin erheistänsä.
— Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa? Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.
— Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa, ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.
— No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi. Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin on Baltimoressakaan.
— Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa tavallisilla huvimatkoillaan?
— Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian, poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!
— Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin isälläkin?
— Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista: kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani. Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen … hän on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä likitienoillanikaan…
— Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään muuta käskettävää?
— On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun usein sukia suutani, kuten näet.