Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.
Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.
— Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.
— Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi hän.
— Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä! sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.
Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.
— Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se, mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa neidin rakkautta.
— Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi, jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien maalaistyttöjen sydämet? Tule pois… Me toivomme herra Lithaulle parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on, pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.
Ringa lakkasi itkemästä.
— Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman katkeruutta. — Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee aatelitonta ylenkatsein.
— Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa, joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?
Arkkitehti nousi.
— Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun siihen, mitä hän sanoo.
Ringa nosti katseensa — valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja lapsellisesti ja sanoi hiljaa:
— Minä luulin sinun rakastavan häntä!
Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:
— Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko minä pitää missään arvossa miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella, joita hän sanoo rakastavansa.
Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.
— Ei — sanoi hän hiljaa — sinä et ole koskaan rakastanut häntä!
— Minäkö?… En koskaan! huudahti Anna.
— Mutta minä — jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu — minä rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä. Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.
— Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.
— Kun olin pieni — jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin — teit sinä pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi. Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella? Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata kaikki meidän puolestamme!
— Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista — mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?
Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.
— Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin… Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon…
Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.
Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.
Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti — veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.
— Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.
— Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.
Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein sammuvan.
— Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle, Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki hämmästyksiinsä.
Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.
— Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau kummituksen hävittyä.
— Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von
Littowin tytär, Justina täti.
— Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa, valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset julkaistiin Linnaisissa. — Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!
— Sitä ei voi p—kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni hyväntahtoisesti.
— Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin olisi hän oikeata sukua.
— Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai poéta laureatus, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.
— Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?
— Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja hovineuvokselle.
— No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista préjudicea, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on arkkitehti?
— Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta raillerie à part, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa koko joukon.
— Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli à prendre, saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut…
— Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin, montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen isänsähän oli juustokauppias…
— Juustokauppiasko? Mikä horreur! Voi minua onnetonta äitiä, minun
Eusebiukseni nai juustokauppiaan!
— Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?
— Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!
— Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein, että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut picardon-viiniä?
— Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen chagrinin, murheen!
Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.
Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun äiti pani asian niin pahakseen.
— No, no — sanoi hän lohduttaen — älkää olko pahoillanne, armollinen äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit, Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä… Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon…
— Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti poikaansa.
Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.
Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi, jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua. Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin, unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:
— Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!…
Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä äänellä:
— Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa rauhaa haudoissansa!
Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.
— Minä en voi selittää sitä muulla tavoin — jatkoi paroni Littow — kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä. Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle Szistovoksi.
— Kyllä hän teki niin.
— No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta mésintelligence'stä, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme, tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni…
Lithau punastui.
— Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä, joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja kunnianhimoani tyydyttääkseni… Sallikaa minun, sallikaa Ringan pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä, aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.
— Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan, vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran vielä ajattelet toisin.
— Anteeksi — tuskinpa.
— Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva sinun tekoasi?
— Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen, että sillä saan vihkiä uuden kartanon.
— Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha kaappi!
Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla, itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa ja että se on sentähden niin raskas.
Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.
— Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.
Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin odottamaton seikka — ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri, että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat osanneet edes aavistaakaan sitä.
— Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.
— Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h—tiin! huusi Holming.
Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva ääni.
— Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas seinän aukkoon.
Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden pimeään.
Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan, kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena. Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin; hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle, everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen, ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon — sen, missä salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!
Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset. Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon, ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!
Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.
— Nämä portaat — sanoi hän — vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta — nukkumasta iäistä unta.
Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko, ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen. Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.
Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" — sillä hän on äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä. Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset, mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo, syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään; muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie", "saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan maailmanmarkkinoilla.
Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla. Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta paloi tulipalossa.
Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine, keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä, yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä "pour le mérite" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut. Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.
— Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.
Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle. Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.
Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen, pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa, näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä, että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin suinkin voit vaatia keltään Littowilta — huomaapas, Littowilta! — meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen; keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.
Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" — ja harvoin kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä — on entinen arkkitehti Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta. Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa — entinen Ringa Littow — on nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva. Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi heitä luulla sisaruksiksi. Anna — siihen aikaan sanottiin vielä mamseli Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton — hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa, nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi, kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.
Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä ilokyyneleitä vuodattaen.
Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä — laiha, hieman kuihtunut olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä. Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla. Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.
Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan, ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle, jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.
Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:
— Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!
— Mitä käskette, isä?
— Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle — en itseni tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden — katsohan vain, miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!
— Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne, kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta. Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!
— Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua, vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa — ja minä katson hänen kykenevän sen tekemään — niin muista, millä ennustavalla nimellä tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!
Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne, niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta … hän joutuu varjojen valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle, jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän nyt poikansa tähden.
— Isä — sanoo hän syvästi liikutettuna — minä olen teille velkaa koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan! Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet saavat levon haudoissaan.
[1] Kellgrenin runoelma.
[2] Bengt Lidnerin runoelma "Kreivinna Spastaran kuolema".
[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.
[4] Senjälkeen kun tämä kirjoitettiin (1863), on sama kuuluisa historioitsija, joka on koonnut Kaarle XII:n syntiluettelon, laatinut sellaisen myöskin Kustaa III:n jälkimaailmalle. Historian lahjomaton realismi on siinä sen ihanteellisen ihastuksen oikaisijana. Mutta nuo näkymättömät, elävät voimat, jotka kohottavat kansoja ja muodostelevat aikakausia, pakenevat realistista käsitystä eivätkä salli itseään määrättävän velkojen ja saamisien mitalla. Historiassa ei ole ainoastaan ruumis, jona on tositapahtumat, vaan myöskin sielu, joka on vaikuttimen ja vaikutuksen yhteys. Paljon suurta ovat virheet synnyttäneet, eikä ihanteellinen käsitys tyydy siihen keksintöön, että pilvi, joka kätkee auringon, onkin vain sumua. Muist. 1879.
[5] Helsingistä Suursaareen on linnuntietä noin 12 penikulmaa. Viaporin pommitus vuonna 1855 kuului selvästi 30 penikulman päähän, jos kuunneltiin korva kalliota vasten.
[6] Hänestäpä saattaisi tulla jotakin.
[7] Eläimet juoksevat, vasikat tanssivat.
[8] Kas tuossa, prinssini, teidän pieni sanansaattajanne.
[9] Täytyy olla lempo ruumiissa, jos mieli jättää kaikki nämä mukavuudet ja hautautua Savon erämaihin.
[10] Venäläisillä oli enimmäkseen vihreä, suomalaisilla harmaa ja ruotsalaisilla sininen puku.
[11] Mitä? Tuhmuuksia!
[12] Nuori mies, te rupeatte hävyttömäksi!
[13] Suuri Jumala, ettehän toki tahtone tehdä minua onnettomaksi!
[14] Te olette erehtynyt, herraseni.
[15] Vielä yksi! Jumalani!
[16] Heitä jo kinasteleminen.
[17] Niin nimitettiin pohjoisessa Suomessa 1741:n vuoden sotaa. Kaarle XII:n sotaa, joka muutti Suomen erämaaksi, sanotaan etupäässä isoksi vihaksi.
[18] Kansantaruja.
[19] Sotamiesten kesken yleinen huhu.
[20] Kuningas on aina voittamaton häntä jumaloivan armeijan johtajana.
[21] Ken laillan' nurjui Jumalalle, Voi nurjua myös kuninkaalle.
[22] Spiegelberg: peilivuori.
[23] Muist. 1830-luvulla oli jo Suomessa menetetty kaikki toivo valtiopäiväin saamisesta, joissa ritaristo ja aatelisto voisi perustuslaissa vielä säilytetyn etuoikeuden mukaan esiintyä valtiosäätynä.
[24] Ringa merkitsee: halpa, vähäinen.
End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 1, by Zacharias Topelius